Yöjuttu 12/1989: Wikkan kosto

Takakansi: Noitia näkyi kaikkialla, mihin Suko vain sattui katsomaan. Ne olivat vallanneet Blackmoorin kylän ja levittäytyneet kaikkialle kuin syöpäläiset. Ne kyhjöttivät talojen katoilla, vaanivat pimeillä kujilla, ulkorakennuksissa ja ullakoilla, ja täyttivät pimeän yön riekkuvalla naurunräkätyksellään.
Ja Suko oli yksin!
Hänen ystävänsä ja virkaveljensä John Sinclair oli lähtenyt etsimään sitä miestä, jonka syytä tämä kaamea tilanne todennäköisesti oli.
Noidantappaja Mason Cortlandia ei näkynyt missään!

Arvio: Edellisessä numerossa pieneen Blackmoorin kylään saapuneet ystävämme ovat keskellä todellista noitien kokoontumistapahtumaa, sillä paikalle ovat suurnoita Wikkan ja hänen apulaisensa Jane Collinsin lisäksi saapunut kymmenittäin pimeyden ruhtinaan palvelijoita. Riekkuva ja rietas lauma on valmistautunut kohtaamaan suuren noidantappajan, vuosisataisesta suohaudastaan esiin manatun Mason Cortlandin tämän omalla maaperällä, kylässä, jossa Cortland tappoi säälimättä noidiksi epäilemiään ihmispoloja vuosisatoja aiemmin. Wikkan tavoitteena on myös saada haltuunsa salaperäinen noidankivi, jota Cortland aikoo käyttää hyväkseen noitalauman tuhoamisessa.

Jos joku Yöjutun jatkotarina ryvettyy pahemman kerran, niin tämä. Blackmoorin noidantappajan ensimmäinen puolisko oli tunnelmallinen paluu lehden huippuvuosiin, mutta jälkimmäisestä osasta muodostuu todellinen antikliimaksi. Sarjan kirjoittanut Jason Dark kuvailee kyllä yöllistä, noitien täyttämää kylänraittia onnistuneesti, mutta itse noitien uhka jää vaatimattomaksi: yhdestäkään heistä ei ole tippaakaan vastusta Johnille tai Sukolle, jotka listivät vihollisiaan kuin liukuhihnalta. Wikka ei saa tälläkään kertaa juuri mitään aikaiseksi ja Johnin ja Jane Collinsin yhteenottoakin saamme jäädä odottelemaan jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Loppuhuipentuma on raivostuttavan ala-arvoinen. Lehden piristysruiske onkin Juri Kovaljeffin aukeaman kokoinen piirros ”It is time to go to bed”.

Lainaus: Mikään ei enää pidätellyt niitä. Ne hyppivät alas puiden oksilta, syöksähtelivät ilman halki kuin raketit, ulvahtelivat kuin palosireenit ja nauraa räkättivät mielipuolista nauruaan. Sukon valtasi yhtäkkiä kauhea epäilys, joka vahvistui hetken kuluttua.
Noitien totuuden hetki oli lyönyt.
Ne yhtyivät kaikki hirveään ulvontaan, josta erottui selvästi vain yksi ainoa sana.
Wikka!

Lukijan novelli: Kesäyön kauhut
Nimettömäksi jääneen kirjoittajan novellin päähenkilöt kokevat kesäisellä uintireissullaan todellista kauhua, kun järvestä nousee salaperäinen ja pelottava olento. Tapahtumista kertova Jari valmistautuu jo kuolemaan, kun yhtäkkiä paikalle tupsahtaa pitkä, vaaleahiuksinen englantilaismies, joka listii olennon hopealuodeillaan. Hän on tietysti John Sinclair, joka katoaa paikalta yhtä nopeasti kuin on ilmestynytkin. Kyseessä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun Yöjutun-sivuilta tutut hahmot seikkailevat lukijoiden novelleissa, aiemmin näin on käynyt ainakin numerossa 6/1988.

Lainaus: - Kuka sinä olet?
Mies näytti miettivän hetken ennen kuin vastasi. – John Sinclair.
Tuntui kuin joku olisi lyönyt minua halolla päähän. – Mutta miten se on mahdollista, sain viimein änkytettyä.
- Eihän se olekaan, mies vastasi hymyillen. – Olenkin vain mielikuvitusolento, kuten oli tuo demonikin. Meitä ei ole olemassakaan.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Wikkas Rache (GJS Nr. 268)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttu 11/1989: Blackmoorin noidantappaja

Takakansi: Suko ja minä olimme jo kuvitelleet, ettei mikään pystyisi hämmästyttämään eikä saattamaan meitä pois tolaltamme. Totesimme erehtyneemme ja tulimme toisiin ajatuksiin, kun eräänä päivänä tutustuimme Blackmoorin noidantappajaan. Hän kykeni herättämään ihmisissä syvää kammoa ja hirvittävää kauhua, mutta sen lisäksi hän osasi sekoittaa eri aikakausia keskenään. Eipä aikaakaan, kun emme enää tienneet, olimmeko nykyajassa vai menneisyydessä…

Arvio: Tuskin mikään maanpäällinen paikka on niin täynnä salailua ja kylmäkiskoisuutta kuin Englannissa sijaitseva Blackmoor, jossa ei katsota hyvällä ketään kylään saapuvaa henkilöä. Syykin on selvä: kylässä vaalitaan edelleen lähes 300 vuotta sitten kuolleen noidantappaja Mason Cortlandin muistoa ja vieläpä niin hartaasti, että kyläläiset ovat päättäneet palauttaa hänet takaisin maan päälle saattamaan työnsä loppuun. Tämä ei tietenkään sovi Johnille ja Sukolle, mutta ei myöskään mestarinoita Wikkalle ja hänen parhaalle oppilaalleen Jane Collinsille, jotka saapuvat paikalle tehdäkseen tiliä Cortlandin kanssa.

Hienolla nimellä ja komealla kansikuvalla varustettu Blackmoorin noidantappaja on kuin raikas tuulahdus pahoin pölyttyneeseen Yöjuttu-sarjaan tuoden monin paikoin vahvasti mieleen Tappajan kouran (1/1984). 1980-luvun alkuvuosien parhaiden Yökkäreiden tyyliä onnistuneesti myötäilevä tarina on kaiken lisäksi vieläpä omaperäinen, kahdella eri aikajanalla vaivattomasti hyppelevä seikkailu, jossa menneen maailman kauhut siirtyvät nykyaikaan. Suon syvyyksistä kotikyläänsä palaava Cortland on kaiken lisäksi lehden häikäilemättömimpiä murhamiehiä, joten tämän kaksiosaisen tarinan ensimmäisessä puoliskossa voi todeta kaiken olevan kohdallaan. Aivan yhtä laadukkaita eivät ole lukijoiden piirrokset, joista parhaimpana erottuu Juri Kovaljeffin taideteos. Lehdessä oli mukana myös kysely nimen muuttamisesta: lukijaäänestyksessä annettiin uusiksi nimivaihtoehdoiksi joko vanha ja perinteinen Yöjuttu, Yö, Aave, Aaveidenmetsästäjä John Sinclair tai sitten lukijat saivat ehdottaa lehdelle itse keksimäänsä nimeä.

Lainaus: - Kutsun sinua, Mason Cortland, minä kutsun sinua! Nouse suon syvistä syövereistä päättämään kesken jäänyt työsi. Tapa noidat, surmaa ne saatanan epäsikiöt, ota ruoskasi ja tuhoa ne. Mason Cortland, suuri noidantappaja, me emme ole unohtaneet sinua. Olemme vaalineet muistoasi keskuudessamme ja pitäneet sitä kunniassa kautta vuosisatojen. Jokainen on tiennyt noitien ajan alkavan uudelleen jonakin päivänä. Nyt se päivä on tullut. Suuret mustien lintujen parvet ovat olleet merkkinä siitä, että noidat ovat jälleen kokoontuneet yhteen. Tule ja tuhoa meidät [sic]. Me kaikki länsäolijat [sic] autamme sinua. Inkvision nimessä, ota vastaan pyyntömme ja nouse kosteasta mutahaudastasi!

Lukijan novelli: Pako todellisuudesta
Lehden kahdesta novellista lyhyempi on aikakautensa videosensuuriin ja elokuvien turmiolliseen vaikutukseen viittaava fantasiakertomus Tepistä, joka vuokraa Torkkelin videosta erikoisen videolaitteen. Laitteen avulla Tepi pääsee suoraan keskelle toimintaa. Kaikki sujuu siihen asti mallikkaasti, kunnes Tepi laittaa nauhuriin hieman liian räväkän kauhuelokuvan, joka koituu tietenkin hänen turmiokseen.

Lainaus: - Nämä kun asetat paikoilleen – nämä kuulokkeet korvillesi ja näkimet silmillesi, sitten vielä nämä hajustimet sieraimiisi ja tämän makumellisuuhusi – niin olet valmis elämäsi trippiin. Tämä iso mötikkä, eli rooliadapteri, on liitettävä varsinaiseen videolaitteeseen – tuohon kohtaan – ja sitten vaan kasetti päälle. Niin, se kaupparatsu muistutti vielä, että kytkennät erityisesti rooliadapterin – ja aisturien asennukset, on tehtävä oikein.
- Ja? Tepi rypisti otsaansa.
- Sinusta tulee videoleffan sankari. Voit kokea kaiken mitä hänkin. Ajattelepa sitä!

Lukijan novelli: Uniaika
Myös toinen novelleista perustuu päähenkilönsä fantasioihin. Siinä missä Tepi halusi kokea kovaa toimintaa ja kauhua, on Uniajan päähenkilön Aaltosen mielessä aivan muut asiat. Tähän tarjoaa apua Fantasia Ky, joka lupaa siirtää Aaltosen suoraan unien maailmaan, siellä tapaamansa kaunottaren seuraan. Uniaika on Pako todellisuudesta -novellia kekseliäämpi ja vivahteikkaampi ja myös sen loppuratkaisu on toimivampi. Molempien novellien kirjoittajaksi on merkitty Arto Laatikainen, jonka kynästä syntyi aikoinaan myös Yöjutussa 9/1988 julkaistu Ääni.

Lainaus: ”Me Fantasia Ky:ssä olemme kehittäneet aivan uudenlaisen menetelmän, jolla voidaan jäljittää unien takainen maailma. Professori Eusodoksen teorian mukaisesti rinnakkaismaailman sijainti F-avaruudessa on mahdollista määritellä REM-unen perusteella ja ko. henkilön lähettäminen unen maailmaan käy kätevästi uniulottuuvuussiirtäjän avulla, jonka me olemme hiljattain testanneet hyvällä menestyksellä ja todenneet täysin turvalliseksi.”

Lukijapostiin oli lähetetty myös kaksi runoa, molempien kirjoittajana MR (Yöjuttufani)
RUNO 1
Hämärä laskeutuu
nainen maaten paneutuu.
Vampyyri liikkeelle lähtee,
naisen luo saapuu
hampaat kirkkaasti välähtää
nainen siitä älähtää.
Vampyyri puree naista
veri naisen kaulalla paistaa,
vampyyri naisen maahan paiskaa,
kaksi jälkeä…
Onkohan tässä runossa järkeä?

RUNO 2
Kuu taivaalla mollottaa
Dracula yössä tallustaa
nuori nainen kävellä sipsuttaa
Dracula suuta maiskuttaa…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Hexenwürger von Blackmoor (GJS Nr. 267)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttupokkari 10: Paholaisen pääkallot

Takakansi: Angie Dickson heräsi keskellä yötä. Hän avasi säikähtäneenä silmänsä ja jäi tuijottamaan makuuhuoneen pimeyteen henkeään pidättäen. Kauhu valtasi hänet.
Nauru kuului niin läheltä, että naurajan täytyi olla aivan hänen edessään – ellei peräti hänen vuoteessaan…
Yhtäkkiä Angie tunsi raskaan painon rintansa päällä ja tajusi, että oli tapahtunut jotain kauheaa. Hän tunnusteli lakanan reunaa ja hänen sormensa osuivat johonkin pyöreään, jossa oli pitkiä karvoja, kuin hiuksia ihmisen päässä…
Hiuksia? Kaamea aavistus muuttui todeksi. Vuodepeitolla oli irtonainen pää!

Arvio: Skotlantilaisen Glasgown lähistöllä tapahtuu outoja katoamisia. Kadonneet henkilöt löytyvät muutaman viikon kuluttua liikenneonnettomuuksissa menehtyneinä – usein jopa niin huonossa kunnossa, että heidät pystytään tunnistamaan vain mukana kulkevasta omaisuudestaan. Nopeaan tahtiin tapahtuneet katoamiset herättävät myös Scotland Yardin kiinnostuksen ja kun salapoliisimaisista otteistaan tunnettu toimittaja Bill Conolly ilmoittaa tutkivansa samaa aihetta, vie Scotland Yardissa työskentelevän John Sinclairin tie pikapikaa pohjoiseen. Siellä hän joutuu keskelle väkivaltaista tapahtumaketjua, jonka keskiössä ovat brasilialaisilla taioilla kutistetut ihmisen päät.

Yöjutun pokkarisarjan viimeiseksi osaksi jäänyt Paholaisen pääkallot edustaa alkuperäisjulkaisuna samaa vuoden 1974 tarjontaa kuin kaikki aiemmatkin osat. Toisaalta en osaa olla pettynyt pokkareiden julkaisemisen lopettamisesta, sillä ne olivat usein tarinoiltaan vaatimattomia ja hinnaltaan varsin korkeita, mutta vastaavasti ne tarjosivat monenlaista infoa Johnin uran alkuajoilta – kuten vaikkapa tässä numerossa ensimmäistä kertaa esiintyvä hopeinen tikari, jonka olemassaolon kirjoittajakin tuntuu tosin välillä unohtaneen.

Paholaisen pääkallot on pokkaritarinana keskinkertainen. Pienten, kutistettujen ja pomppivien päiden luoma uhka ei ole kovinkaan hyvin luotu, mutta vastavuoroisesti pääroiston piilopaikka kaikkine demonijumala Orgozzon palvelemiseen tarkoitettuine alttareineen on onnistunut. Loppuhuipentuma, jossa John räiskii kutistettuja päitä kuin savikiekkoja konsanaan, edustaa valitettavasti jo liian tutuksi käynyttä tarinoiden päättämislinjaa: John Sinclair oli toisinaan liiankin yli-ihminen ja hänen muokkaamisensa haavoittuvammaksi olisi tehnyt tarinoista huomattavasti kiinnostavampia lukea.

Lainaus: Opittuaan viidakon intiaaneilta kallonkutistuksen käytännöllisen puolen Cyrus Quant oli saanut kuulla, kuinka yhteydenotto pimeyden voimiin ja demoneihin tapahtui. Hän oli opetellut salamyhkäisiä loitsumenoja ja tutustunut erilaisiin rohtoihin, joita poppamiehet valmistivat tietyistä yrteistä. Lopulta hänet oli vihitty salaisuuksista kaikkein suurimpaan; murhaajapäiden mysteeriin.
Hän oli nähnyt Brasiliassa yhden ainoan kerran, kuinka kutistettu pää oli hyökännyt nuoren tytön kimppuun ja surmannut tämän. Kaikki oli tapahtunut periaatteessa samoin kuin tänä yönäkin, joskin hän oli kehittänyt ja hionut tekniikkaa edelleen. Hän oli keksinyt, kuinka kutistetut päät voitiin muuttaa murharoboteiksi, jotka tottelivat ainoastaan hänen käskyjään.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der teuflischen Schädel (Gespenster-Krimi nr. 66)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 1.11.1989
Hinta: 18,50 mk

Yöjuttu 10/1989: Kanavan piru

Takakansi: Hänen silmiinsä oli syttynyt mielipuolinen kiilto, mutta siitä huolimatta hän tiesi tarkalleen, mitä teki.
- Me manaamme hänet esiin! hän kuiskasi ja loi kiihkeän silmäyksen ympärillä istuviin ystäviinsä. – Hänen täytyy ilmestyä! Vain siten hän voi todistaa teille ja muille, että on olemassa paljon sellaisia arvoituksia, joita ihmiskunta ei koskaan ratkaise.
- Kuka hän sitten on, Piet? joku piirissä istujista kysyi.
- Kraal! Pelkkä Kraal. Mutta hänellä on muinaisaikojen mahti ja magia. Ihmiset eivät ole vieläkään keksineet torjuntakeinoa häntä vastaan. Eivät vieläkään, eivätkä tule koskaan keksimäänkään…

Arvio: Yhä epätasaisemmaksi taantuneen Yöjutun olisi voinut kuopata jo 1980-luvun lopussa, ellei sen kirjoittajalla Jason Darkilla olisi ollut taitoa kääntää kurssia juuri silloin, kun tarinat sitä eniten tarvitsivat. Atlantis-mytologialla ja Suurilla vanhuksilla leikkiminen ei ollut koskaan parasta Darkia, vaan ainakin omasta mielestäni häneltä luonnistuivat parhaiten suoraviivaiset, perinteisten kummitusjuttujen kaltaiset tarinat. Kanavan piru ei ole tarinana kaikkein omaperäisin, mutta silti sen parissa viihtyy helposti loppuun asti.

Hollannin Haagiin sijoittuva kauhistelu on yksinkertainen kertomus pimeyden voimia esiin manaavasta nuorukaisesta, joka innostuu tekosistaan niin paljon, että antautuu koko sielullaan hirviön palvelukseen. Vaikka en voikaan välttää joissain kohtauksissa mielleyhtymää Jack Arnoldin Mustan laguunin hirviöstä (1954), on kokonaisuus silti riittävän omaperäinen. Uusi toimintaympäristö on myös mieluisa piristysruiske, eikä loppuhuipentumassakaan ole sellaista hutilointia, mihin Dark liian usein syyllistyy. Ainoa moitteen sija liittyy oikeastaan Kraalin apulaiseen – en vain osaa kuvitella nivustaipeestaan jalkansa menettänyttä, yhdellä jalalla hyppelevä zombieta kovinkaan uhkaavaksi, saati sitten niin nopeaksi kuin mitä tarina väittää. Lukijoiden piirroksista kannattaa mainita nimettömäksi jääneen taiteilijan näkemys Karasta sekä Jari Korpisalon ”Sadonkorjuun aika”.

Lainaus: Suomuisen jättiläiskouran puristukseen joutunut miespolo pyristeli vastaan surkeasti huutaen, mutta turhaan. Hirviön suomukourassa oli ryhmyiset sormet ja pitkät terävät kynnet, jotka viilsivät uhrin kasvoihin vertavuotavia haavoja.
Hirviöstä näkyi vain tuo yksi ainoa käsi. Se ravisteli uhriaan niin, että vesi pärskyi korkealle ilmaan. Sen jälkeen se käänsi hänen kasvonsa veneeseen päin.
Järkyttyneet matkustajat kuulivat vertahyytävän tuskanhuudon. Se jäi miespoloisen viimeiseksi elonmerkiksi, sillä seuraavassa hetkessä suomukoura veti hänet mukanaan syvyyteen.

Lukijan novelli: Uni
Ville Peltolan kirjoittama Uni on sivun mittainen, silkkaa tajunnanvirtavyörytystä oleva novelli, jossa uni muuttuu todellisuudeksi ja verenhimoiset hyönteiset syövät päähenkilön, lentäen sen jälkeen kaupungin ylle uusia uhreja etsimään. Teksti olisi kaivannut huomattavasti enemmän sisältöä, eikä pieni jäsentelykään olisi ollut pahitteeksi.

Lainaus: Katsoin siihen ja meinasin pyörtyä kun näin sen! Pieni, nyrkin kokoinen hyönteinen söi olkapäätäni. Huitaisin sen kirkuen pois. Samassa kuulin ääniä takaani, mutta en välittänyt enää niistä, vaan ryntäsin ovelle kuin hullu. Mutta ovi olikin musta! Sen huomattuani katsoin hätäisesti taakseni ja näin kuinka yksi iso ja kolme pientä hyönteistä lähestyivät minua kiiluvat silmät pyörien. En tajunnut enää mistään mitään, ja aloin nauraa! Olin tullut hulluksi.

Lukijan novelli: Suon lapset
Lehden toinen novelli on nimimerkki Veksin käsialaa. Siinä lastenmurhaajan suohon upottamat kymmenet ruumiit nousevat kosteasta haudastaan ja vievät vankilaan heitetyn murhamiehen mukanaan. Idea on käyttökelpoinen, mutta Veksin käsittelyssä siitä tulee kliseinen kummitusjuttu, jonka yksityiskohtaiset kuvailut vuosia suossa maanneista ruumiista pikemminkin huvittavat kuin kauhistuttavat. Kokonaisuutena Suon lapset on silti selkeästi parempi kuin Ville Peltolan vaatimaton Uni.

Lainaus: Ruumiiden piiri järjestäytyi taas jonoksi ja lähti kulkemaan. Ehkä joku yöllä saalistava pöllö näki seurueen, tai jänis. Lapsia, joiden päässä oli riekaleisia mustia roskasäkkejä. Lapsia, joiden kurkku oli revitty auki niin, että pää keikkui lähes irtonaisena hartioilla tai lapsia, jotka olivat hiiltyneet kuin yöksi uuniin unohtunut paisti. Ja luuranko, joka haisi mullalta ja jonka leuka loksui kuin se olisi nauranut.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Grachten-Teufel (GJS Nr. 266)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttu 9/1989: Paholaisen tatuoija

Takakansi: Atlantis eli!
Sen tiesimme me ja sen tiesivät monet muut, eikä kukaan voinut sille mitään. Atlantiksen perintö vaani piilossa sopivaa hetkeä iskeäkseen ihmiskunnan kimppuun. Se työnsi tuntosarvensa ulos aina silloin, kun halusi saada jotakin. Suko ja minä koimme sen karvaasti omissa nahoissamme. Jouduimme toteamaan rajallisuutemme.
Samalla joutuivat myös Myxin ja Kara palaamaan kauheaan menneisyyteen, josta olivat luulleet päässeensä ikiajoiksi eroon…

Arvio: Lontoolaisessa jokiveneessä asuvalla Greggillä on hallussaan salaperäinen voima, jonka hän on saanut demoni Arkonadalta. Gregg pyrkii jatkamaan Arkonadan perintöä eräiden kaksosten avulla, mutta John Sinclair ja Suko saavat varsin nopeasti vihiä miehen suunnitelmista. Myös Kara ja Myxin liittyvät tarinaan, jonka loppuhuipentuma käydään Lontoon sijaan liekehtivillä kivillä.

Ilmestymisvuotensa heikoimpiin Yöjuttuihin lukeutuva Paholaisen tatuoija on juoneltaan sekava ja tarinankuljetukseltaan turhankin ripeä kertomus ikiaikoja unohduksissa olleen demonin aikeista aiheuttaa sekaannusta maan päällä. Arkonada on kieltämättä kiinnostava lisäys jo entisestäänkin laajaan demonien ryhmään, mutta kirjoittaja olisi voinut käyttää häntä hieman paremmin hyväkseen – nyt Arkonadan läsnäolo on pitkälti pelkkää patsastelua, joka ei johda sen enempää kauhuun kuin jännitykseenkään. Eeppinen lopputaistelu kaikkine juonenkäänteineen on tylsä ja innoton.

Lehdessä järjestettiin kevään ja kesän aikana myös uusi Yöjuttu-klubin pääsykoe ja onnekkaiden nimet julkaistiin tässä numerossa. Lukijain piirroksiakin on mukana runsaasti ja tällä kertaa myös yksi humoristinen sellainen, jossa Sukon syliin hyppäävä John myöntää pelkäävänsä ympärille asettuneita pimeyden voimia.

Lainaus: Jos Kara olisi kyennyt puhumaan, hän olisi huutanut pikku velhon nimeä riemusta kiljuen. Koska hän kuitenkin oli edelleenkin liikuntakyvytön, hän saattoi vain tuijottaa Greggin ohi nähdäkseen edes vilahduksen niin hartaasti odottamastaan ystävästä.
Myxiniä ei ollut tuhottu. Hän ei ollut kuollut, vaan elävä, ja oli tullut pelastamaan Karan. Mutta riittivätkö hänen voimansa menestykselliseen taisteluun Arkonadaa vastaan?
Kara pelkäsi, ettei riittänyt.

Lukijan novelli: Moonshine
Nimimerkki Hedun kirjoittama ihmissusinovelli mukailee kaikkia lajityypin peruskliseitä aina syrjäisestä mökistä oudosti käyttäytyvään vaariin, täysikuusta helppohintaiseen loppuratkaisuun. Murteen käyttö vuoropuhelussa on teennäistä, eivätkä henkilöt muutenkaan ole kaikkein parhaalla mahdollisella tavalla hahmoteltuja. Kolme sivua on sitä paitsi aivan liian lyhyt mitta tällaisellekin kauhutarinalle.

Lainaus: - Voi luoja, ukko supisi kuuta katsoen. – Armahda, älä anna sen tapahtua…
Mutta hän tiesi sen. Hän oli muuttuva, ja hän tulisi raatelemaan heidät…
Rikkumaton hiljaisuus loi elottoman kuvan tähän syrjäiseen metsään. Kasvit ja eläimet näyttivät väistyvän jonkin pahan tieltä…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Des Satans Tätowierer (GJS Nr. 265)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttupokkari 9: Koukkusorminen kyttyräselkä

Takakansi: - Seis! Mitä te täällä teette?
Museovahdin ääni kaikui luonnottoman kovana suuressa salissa. Taskulampun valokiila osui keskilattialla seisovaan mieheen ja paljasti hänen selässään olevan kyttyrän.
Vartija astui hieman lähemmäksi. – Mitä te etsitte täältä? Museo on suljettu…
Lauseen loppu juuttui hänen kurkkuunsa. Kääpiö kumartui ja sieppasi suuren piilukirveen selkänsä takaa.
Leveä terä välähti taskulampun valossa.
Kääpiö ei epäröinyt hetkeäkään. Hän harppasi eteenpäin ja iski piilukirveen terän museovartijan päälakeen!

Arvio: Ranskalaista Beaumontin pikkukylää satoja vuosia sitten piinannut paha, taikuri Sourette, palaa kyttyräselkäisen Cascabel-kääpiön avulla kostamaan hänet aikanaan mestanneiden kyläläisten jälkeläisille. Taikurin verisessä paluussa on vain yksi virheliike – hän järjestää suureellisen esityksen Lontoossa, jossa katsojien joukossa istuu luonnollisestikin myös John Sinclair. Kun Sinclair ymmärtää tapahtumien taustat, alkaa takaa-ajo, jonka loppunäytös esitetään ikivanhan ranskalaismyllyn kellarissa.

Kauan siinä kesti, ennen kuin Yöjuttu-pokkareiden joukkoon eksyi ensimmäinen mainitsemisen arvoinen tarina. Vaikka Koukkusorminen kyttyräselkä on nimenä yksi lehden historian hölmöimmistä, on se tarinana erittäin viihdyttävä ja mukaansa tempaava. Murhanhimoisen kääpiön tekemiset ovat tosin pelkkää yksinkertaista teurastamista ja sellaisenaan puuduttavaa luettavaa, mutta tuonpuoleisesta palanneen taikurin ilmestyminen Johnin tielle sähköistää heikommatkin juonenkäänteet. Loppuhuipentuma on kekseliäs ja tällä kertaa sen kehittelyyn on käytetty sekä aikaa että vaivaa. Henkiolennon tuhoamisessa on kaiken lisäksi muuan yksinkertainen tehokeino, jota Sinclair ei suomennetuissa tarinoissa enää tiettävästi tämän jälkeen käyttänyt, vaan turvautui ennemmin huikeaan asearsenaaliinsa.

Lainaus: - Keskiyöllä tavataan. Ajattele keskiyötä, sillä silloin suuri Sourette hakee sinutkin!
Kolkkoja sanoja seurasi häijy nauru.
Kitty alkoi rummuttaa jykevää ovea nyrkeillään hirveän pakokauhun vallassa, mutta riehuminen oli täysin hyödytöntä. Nyrkit vain kipeytyivät.
Viimein tyttö lysähti oven eteen. Nyt oli liian myöhäistä katua ja syytellä itseään. Hän oli loukussa. Pirunmyllyn vankina!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Gnom mit den Krallenhänden (Gespenster-Krimi nr. 61)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 1.8.1989
Hinta: 18,50 mk

Yöjuttu 8/1989: Hulluus iskee yöllä

Takakansi: Vanha sisäoppilaitos oli alusta alkaen kammottanut häntä, mutta vanhemmat olivat pysyneet järkähtämättä päätöksessään kouluttaa hänet. Franca Mundi totteli, sillä Sisiliassa vanhempien mielipide oli laki. Pelkoaan hän ei alistumisestaan huolimatta ollut kuitenkaan onnistunut voittamaan. Se oli vain vahvistunut sitä mukaa, mitä pitemmäksi hänen oleskelunsa tässä tyttöjen sisäoppilaitoksessa venyi. Itse asiassa talo ei muistuttanut koulua vähimmässäkään määrin. Se seisoi kolkkona ja luotaantyötävänä pienen vuoren huipulla pinjapuiden keskellä ja sinne johti vain yksi ainoa tie. Huhu kertoi puutarhaan kätketyistä valvontakameroista, jotka olivat jatkuvasti toiminnassa ja näkivät kaiken. Franca oli yrittänyt etsiä niihin kytkettyjä monitoreja, mutta turhaan. Tosin talossa oli paljon oppilailta kiellettyjä huoneita, joissa sääntöjä säntillisesti noudattava Franca ei ollut tohtinut käydä.
Tämä yö oli erityisen kurja ja tuskallinen. Hän ei kyennyt enää torjumaan pelkoaan, joka puristi sydäntä kuin kiristyvä teräsvanne…

Arvio: Arvostetun sisäoppilaitoksen seinät kätkevät kauhean salaisuuden, jota tonkivat tahot päästetään armotta päiviltä. Johnin ja Sukon tie vie kyseiseen laitokseen oikeastaan sattumalta, sillä he ovat etsimässä maanalaista kristallijärveä, jonka pahuuden tartuttamiin poliiseihin he törmäsivät Lontoossa. Tilanteesta tekee erikoisen se, että ystävämme joutuvat tekemään yhteistyötä paikallisen mafiapäällikön kanssa, koska hänen tyttärensä on oppilaitoksen asukkaana vakavassa vaarassa.

Komealla kotimaisella kannella ja vielä vetävämmällä nimellä varustettu tarina muistuttaa paikoin Dario Argenton Suspiriaa (1977), olematta kuitenkaan sen veroinen. Lasisen järven synnyttämä uhka, sisäoppilaitoksen ympäristössä öisin vaaniva jättiläislintu ja Gorgoksen kosto jäävät kaikki vähän puolitiehen. Kaiken lisäksi John ja Suko selviävät taas kerran kertaa pinteistään liian helposti, joten jännitystä ei synny tälläkään saralla. Lehdessä mukana olevat lukijoiden piirustukset eivät ansaitse tämän enempää huomiota. Lehden infotaulu väittää virheellisesti tarinan olevan alkuperäiseltä nimeltään Belphégors Höllentunnel (oik. Yöjuttu 6/1989).

Lainaus: - Gorgos tulee hakemaan teidät. Pitkän odotuksen jälkeen hänen vaelluksensa on nyt lopussa. Maanjäristykset ja tulivuorenpurkaukset ovat merkkinä siitä, ettei kiven sisässä olevan järven tarvitse enää jatkaa vaellustaan. Nyt se on pysähtynyt lopulliselle paikalleen ja kristallijumala Gorgos pääsee vapauteen. Ensimmäiseksi se hankkii itselleen uusia palvelijoita naisten ja miesten keskuudesta. Te olette ensimmäisiä, jotka hän on hyväksynyt luokseen.

Lukijan novelli: Todellisen pahan palkka?
Nimimerkki ToKon kynäilemä kertomus on yöllinen hallusinaatio, jossa päähenkilö kohtaa omituisen olennon jostain toiselta planeetalta. Punainen lanka puuttuu ja lopun filosofinen toteamus todellisen pahan palkasta tuntuu vain teennäiseltä.

Lainaus: Olin todella pyörällä päästäni ja istuin vuoteelle tukevammin. Tämähän oli aivan naurettavaa! Oliko tuo muuttuva keppi, hevospää, muka totta vai metkuiliko pulveri aivoissani. Naurahdin yllättäen kammottavalla soinnilla ja ihmettelin ääneni karheutta. Mitä ihmeen timantteja ja toista tasoa? Kyllä nyt olisi paras pestä kasvot ja alkaa hipsiä töihin. Siellä kaikki muuttuisi taas normaaliksi ja raskaaksi aherrukseksi ja olisin iloinen päästessäni laskemaan tuntiansioitani. Sillä raha on hyvin tärkeätä, yhtä tärkeätä kuin pistelevä tee aamuisin kielellä.

Lukijan novelli: Valtataistelu
Pimeys laskeutuu kaupungin ylle ja joukko sen palvelijoita kokoontuu erään talon katolle ottamaan maailman lopullisesti hallintaansa. Tapahtumat eivät kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan, sillä joukossa on petturi, joka on omistanut elämänsä valolle – hän on kuningas Arthurin jälkeläinen, joka on aikeissa syöstä Excaliburin avulla pimeys lopullisesti vallasta. Lonely Writerin kirjoittama tarina on idearikas, mutta toteutukseltaan hyvin korkealentoinen.

Lainaus: Zeus ja pimeyden palvelijat käyvät pienoista taistelua keskenään ja lopulta Zeus nostattaa sellaisen myrskyn, joka vastaa aikojen alussa käytyä valtataistelua, mutta ei olisi mitään verrattuna tulevaan. He näkevät jo kuun ja auringon, jotka lipuvat kohti toisiaan. Yhtäkkiä katolla seisovat pimeyden palvelijat alkavat hohtaa sinistä valoa. Se rätisee heidän ympärillään, kuin yhdistäen heidät yhdeksi ja samaksi, suojaten valon mahdolliselta vastaiskulta. He lopettavat loitsuamisen, ja laskevat kätensä. Nyt voi vaan odottaa, mitä tuleman pitää.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Nachts, wenn der Wahnsinn kommt (GJS Nr. 264)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttu 7/1989: Lasinen kauhu

Takakansi: Näin ajovalot taustapeilissäni ja tajusin heti, että takanani tulevan autonkuljettaja [sic] ajoi aivan liian kovaa. Ajorata oli sateen liukastama ja täynnä lätäköitä, joista liian vauhdikkaasti ajava auto voi helposti nousta vesiliirtoon ja syöksyä ulos tieltä.
Koukkasin pientareelle, koska en halunnut Bentleyni saavan tarpeettomasti lisää kolhuja entisten lisäksi. Seuraavassa hetkessä takaa tullut auto ohitti minut ja roiskautti mahtavan vesiryöpyn ajokkini kylkeen ja sivuikkunoihin. Rekisterikilpi peittyi vesisumuun ja paksuun pakokaasupilveen.
Ajattelin, ettei noin edesvastuuttomasti ajava kuljettaja voinut olla muuta kuin hullu tai humalassa. Joka tapauksessa hän saattoi muut tiellä liikkujat hengenvaaraan..

Arvio: Muutaman vuoden kestänyt Yöjuttu-fanitukseni oli taantunut keväällä 1989 siihen vaiheeseen, että yhä useampi lehti tuli vain selailtua läpi ilman sen kummempaa perehtymistä. Vauhtiin päässyt nuoruus oli yksi merkittävä syy tähän, mutta myös juttujen jatkuva keskinkertaisuus vieraannutti minut John Sinclairin ja kumppaneiden maailmasta. Lopullinen sinetti taisi tulla heinäkuussa ilmestyneen Lasisen kauhun myötä, koska sen kansikuva oli kaikkea muuta kuin Yöjutulle sopiva – saksalaisia Yökkäreitä jonkin verran keräilleenä epäilin myös alkuperäiseksi väitetyn kansikuvan aitoutta, mikä suututti minua entisestään.

Lasisen kauhun sivuuttaminen ei tuntunut suurelta menetykseltä vuonna 1989, eikä se olisi ollut sitä nytkään. Kekseliäästä aiheesta huolimatta juoni on laimeaa peruskauraa, jossa omaperäisyys loistaa poissaolollaan. Lasi-ihmisten ympärilleen luoma uhka on olematon ja lopussa John selviää henkeään uhanneesta tukalasta paikasta taas kerran kuin ihmeen kaupalla. Lehdessä on mukana myös kaksi lukijapiirrosta, joista on tällä kertaa vaikea valita parempaa, eikä suinkaan niiden korkean laadun vuoksi.

Lainaus: Poliisin virkapukuun pukeutunut olento makasi edessäni. Kätensä pois heittäneen suunnalta kuului matalaa murinaa. Vilkaisin äänen suuntaan ja otin edessäni makaavalta mieheltä aseen pois, ennen kuin kävin ääntelijän kimppuun risti kourassani.
Olin kietaissut ketjun sormieni ympärille ja päästin ristin putoamaan alas miehen kasvoille.
Mitään ei tapahtunut.

Lukijan novelli: Pysy haudassasi
Nimettömäksi jääneen kirjoittajan Yöjuttu-standardein mitattuna pitkähkö novelli kertoo humoristisen tarinan sedästä, joka palaa haudan takaa kostamaan kuolemansa. Kieli poskessa kynäilty novelli edustaa lukijoiden tuotosten parhaimmistoa.

Lainaus: Ruumis lähti hoippumaan lähes äänettömästi pitkin katuja, vain sininen hautausvaate yllään. Se käveli suoraan Terencen talolle, otti leipäveitsen ja jatkoi tällä kertaa suoraan matkaansa määrätietoisesti ja nopeasti, niin että heidän täytyi seurata sitä autolla. Pian selvisi, että Simon Striperin, vanhan sedän, joka ei halunnut levätä rauhassa, määränpää oli sama sairaala jossa hän oli kuollut.

Lukijan novelli: Kauhistuttava kokemus
J. S. Miehtanoffin kirjoittama lyhyt tarina kertoo syksyisellä mökillä koetusta hirvittävästä painajaisesta, jossa päähenkilö matkaa saunareissunsa päätteeksi suoraan helvetin lieskoihin. Ideaköyhä tarina huipentuu lopetukseen, joka ei onnistu olemaan niin hauska saati nokkela, millaiseksi se lienee tarkoitettu.

Lainaus: Vaivun syvään tajuttomuuteen. Demoni nostaa minut käsivarsilleen ja kantaa minut kiukaan yläpuolelle. Se hehkuu punaisena, kuin itse helvetti. Putoan tulikuumaan kiukaaseen, huudan kuin sisälmyksiä revittäisiin irti… Vajoan syvään, tulikuumaan kuiluun… Putoan… Huudan…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Das gläserne Grauen (GJS Nr. 263)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttu 6/1989: Helvetintunneli

Takakansi: Miehen kauhu vaikutti jo hänen ajotapaansakin. Kaasupoljin painui rajusti alas, renkaat sutivat asfalttia niin että harmaa savu pöllysi, ja Lancia ampaisi liikkeelle. Jean Leduc puristi rattia hikisin kourin, kiitäessään hurjaa vauhtia rantatiellä. Suojakaitein varustetut äkkijyrkät serpentiinimutkat ja pimeys teettivät hänellä paljon töitä. Leduc pani kaikki yhden kortin varaan, sillä takaa-ajajat olivat hänen kannoillaan ja hän halusi päästä seuraavaksi päiväksi Italiaan. Taustapeiliin vilkaistessaan hän totesi takaa-ajajien valonheittimien häilähtelevän jo vaarallisen lähellä ja yritti lisätä jo muutoinkin mielipuolista nopeuttaan…

Arvio: Cannes on muutakin kuin elokuvakaupunki, vaikka se sellaisena tunnetaankin. Nyt sinne on asettunut mustaverinen, jonka ei pitäisi missään nimessä olla elävien kirjoissa, onhan John Sinclair jo ainakin kertaalleen tuhonnut sen. Pahan voima on kuitenkin mahtava ja sen saavat ystävämmekin taas huomata, kun he joutuvat uuteen taisteluun liekkiruoskademonin eli Belphégorin kanssa.

Maahisten henkiin herättämän Belphégorin toinen tuleminen on rutiininomainen kauhistelu, jonka tehtävä lienee ennemmin iljettää kuin pelottaa – tästä esimerkkinä hallitsijaansa joka paikkaan seuraavat valtavat matolaumat. Jopa John on aseeton niiden edessä, mutta saa tarpeen tullen yllättävää apua ulkopuoliselta ystävältään, jonka kanssa hän käy fantastisen mielikuvitusrikkaaseen yhteenottoon matoja vastaan. Myös Suko joutuu pahaan hengenvaaraan, mutta ratkaisevalla hetkellä mahtavan Belphégorin kostonhimo sotkee demonin pasmat. Lehdessä on kaksi lukijan piirrosta, joista toista on innoittanut Metallican uunituore albumi ”…and Justice for All”, sillä kuva on nimetty levyllä olevan Eye of the Beholder -kappaleen mukaan.

Lainaus: Vieraiden edessä seisova olento ei ollut enää ihminen, vaan vaarallinen hirviö; Belphégor.
Nyt läsnäolijat näkivät hänen todellisen hahmonsa. Hän koostui – madoista!
Tuhannet toisiinsa liimautuneet ja kietoutuneet mustat madot muodostivat hänen lihaksistonsa ja koko hahmonsa. Syntynyt kokonaisuus oli ihmisen muotoinen olento.

Lukijan novelli: Outo taivas
Tällä kertaa lehdessä on peräti kolme lukijan novellia. Näistä ensimmäinen on nimimerkki Ilppon kirjoittama Outo taivas. Kyseessä on kuumaan kesäiltaan sijoittuva kauhistelu taivaalta tuijottavine paholaisineen, jonka murhanhimoiset apulaiset päästävät päähenkilön pois päiviltä. Torsoksi jäänyt tarina olisi saattanut toimia paremmin pidempänä.

Lukijan novelli: Sielunsa myynyt
Saska N. on kynäillyt tarinan paholaista manaavasta Akista, jolle käy moisessa leikissä tietysti huonosti. Ideaköyhän jutun viimeiset hetket selostetaan kuin urheilukisoissa, mikä ei tällaisessa tapauksessa oikein toimi. Onkin valitettavaa todeta, että tällaisia tarinoita mahtuu vähintään kolmetoista tusinaan.

Lukijan novelli: Kuoleman kartano
Viimeisen novellin kirjoittajasta ei ole tietoa. Yksisivuinen tarina kertoo Nosferatun linnasta myrsky-yönä suojaa hakevasta muukalaisesta, jonka onnistuu tappaa linnan pelottava isäntä survaisemalla tammiseiväs syvälle sen mustaan sydämeen. Tarinassa ei ole mitään omaperäistä, eikä myöskään mitään muistettavaa.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Belphégors Höllentunnel (GJS Nr. 262)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttupokkari 8: Vampyyrin morsiamet

Takakansi: Rasahduksen kuullessaan Miriam käännähti säpsähtäen. Oviaukossa seisoi kookas, mustakaapuinen mies, jonka silmät hehkuivat kuin tuliset kekäleet.
- Kuka te olette? Miriam kysyi vapisevalla äänellä.
- Vampyyrien kuningas, mies vastasi. – Sinusta tulee morsiameni. Tulet hallitsemaan rinnallani elävien vainajien valtakuntaa.
Mies asteli lähemmäs Miriamia, joka alkoi vavista kuin kuumehorkassa ja vaipui polvilleen.
Omituinen vieras kumartui tytön puoleen, painoi hänen päänsä takakenoon ja avasi suunsa. Ylähuulen alta paljastui kaksi pitkää, neulanterävää kulmahammasta, jotka painuivat hitaasti tytön kaulavaltimoa kohti…

Arvio: Tohtori Boris Barow haaveilee elämästä vampyyrinä ja on sen saavuttaakseen rakentanut syrjäiseen lontoolaisrakennukseen laboratorion, jossa hän aikoo suorittaa muuntumisrituaalin tieteellisiä keinoja käyttäen. Onnistuttuaan Barow ryhtyy hankkimaan itselleen morsiamia, mutta pahaksi onnekseen erään uhrin miesystävä hälyttää John Sinclairin apuun. Toinen Barow’n kannalta epäonninen tapahtuma linkittää aaveidenmetsästäjän yhä tiukemmin tapaukseen ja ennen pitkää heidän on kohdattava toisensa kasvotusten.

Melkoisella innolla aikanaan lanseerattujen Yöjuttu-pokkareiden kiinnostus laantui fanien keskuudessa varsin nopeasti, sillä korkea hinta ei missään vaiheessa paiskannut kättä tarinoiden tason kanssa. Näin jälkikäteenkään pokkarijuttuja ei voi suositella kuin kaikkein innokkaimmille Yöjutun lukijoille, sillä sen verran ideaköyhiä niiden tarinat ovat poikkeuksetta olleet. Railakkaasti etenevä Vampyyrin morsiamet jatkaa tuttua linjaa, vaikka John onkin saanut jo uusia apuvälineitä ensimmäisen ristin ja hopeasta sulatettujen luotien muodossa. Jännitystä ei ole nimeksikään ja tarina vyöryy alusta loppuun ilman minkäänlaista pohjustusta mihinkään suuntaan. Lukijan tylsistyminen on siis taattu.

Lainaus: Päivä kului ja ilta alkoi hämärtää.
Tohtori Barow heräsi arkussaan kuin näkymättömän herätyskellon herättämänä ja nousi raottamaan ikkunaverhoja.
Aurinko oli jo laskenut ja taivaanrannalla näkyi sadetta enteileviä synkkiä pilvivuoria.
Tohtori Barow sytytti savukkeen ja keskittyi tupakoidessaan ajattelemaan seuraavaa uhria.
Brenda Porterin aika tulisi tänä yönä, ja sen jälkeen tehtävä olisi suoritettu. Vanhojen kirjoitusten mukaan vampyyrillä täytyi olla kolme morsianta ennen kuin hänestä voisi tulla kaikkien elävien vainajien johtaja.
Kolme morsianta!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Bräute des Vampirs (Gespenster-Krimi nr. 57)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 1.5.1989
Hinta: 18,50 mk

Yöjuttu 5/1989: Pirun riivaama

Takakansi: Mies astui muotiliikkeeseen juuri ennen sulkemisaikaa. Isabella Norton oli jo ottanut avaimet käteensä mennäkseen lukitsemaan lasisen ulko-oven. Hän aikoi huomauttaa, että liike oli jo suljettu, mutta sanat kirjaimellisesti juuttuivat hänen kurkkuunsa. Miehen läpitunkeva tuijotus alkoi pelottaa Isabellaa ja hän tunsi olevansa kuin alaston tuon katseen edessä. Kylmät väreet vilistivät pitkin hänen selkäänsä.
Tuo ei ollut mikään asiakas – ei koskaan!
Isabella aavisti oikein, sillä mies oli – PIRUN RIIVAAMA!

Arvio: Pirun saapuminen kenen tahansa elämään sekoittaisi arjen täydellisesti. Isabella Nortonin se vie ensin hermoromahdukseen, mutta pimeän puolelle siirtymisen jälkeen hän huomaa uuden elämän alkaneen. Isabellan epäonneksi muuan John Sinclair ystävineen ei aio katsoa moista hyvällä, heidän mielestään Asmodiksesta on riittävästi harmia ilman uusia uhrejakin.

Hyvin mitättömistä lähtökohdista alkava tarina kasvaa edetessään ihastuttavan toimivaksi tarinaksi, vaikka mitään tavanomaista syvällisempää onkin turha odottaa – piru vain yksinkertaisesti haluaa juuri Isabella Nortonin sielun itselleen. Miellyttävää on sen sijaan linkitys ensimmäiseen Suomessa julkaistuun Yöjuttuun (Kauhun yö, 1/82), josta tutulla henkilöllä on tärkeä osa tapahtumien kulussa. Myös toisessa ulottuvuudessa seikkaileminen toimii tällä kertaa tavallista paremmin. Lukijoiden lähettämiä kuvia ei tällä kertaa lehdessä ole kuin yksi, kömpelöstä Hellrider-piirroksesta on vastannut nimimerkki M. E -89. Alkuperäisen Yöjuttu-klubin toinen pääsykoekierros huipentuu tähän lehteen.

Lainaus: Itse piru korkeassa persoonassaan tarkkaili nukkuvaa naista. Hän oli ”luvannut” ottaa tämän itselleen ja aikoi myös pitää ”lupauksensa”.
Tällä kertaa sielunvihollinen näytti todelliset kasvonsa kaikessa inhottavuudessaan ja vastenmielisyydessään. Niiden luihua kolmiomaista muotoa korostivat korkeassa otsassa sojottavat pukinsarvet, leveä ohuthuulinen suu ja pitkä kapea kyömynenä.
Siinä oli Asmodis, ja hän oli tullut ottamaan sen, minkä oli luvannutkin ottaa.

Lukijan novelli: Piinattu sotilas
Lukijan novellissa on tällä kertaa historiallista näkökulmaa, sillä sen tapahtumaketju alkaa Suomen sodasta. Tuolloin suonsilmäkkeeseen heitetyt sotilaat palaavat suomalaissotilaiden avuksi Talvisodassa, onnistuen tekemään tyhjiksi venäläissotilaiden tarkoin suunnitteleman ja suomalaisille tuhoisan hyökkäyssuunnitelman. Tarina kulkee paikoin aivan mallikkaasti, mutta nimettömäksi jääneellä kirjoittajalla on jostain syystä ollut tarve kiirehtiä loppuratkaisua, joka jää näin ollen todelliseksi antikliimaksiksi. Hyvän yön toivottaminen loppukommenttina on ollut kirjoittajan mielestä kenties hauska lopetus, omasta mielestäni vitsi on turhan kulunut.

Lainaus: Kun sotilaat kauhunhuudon hälyttäminä saapuivat paikalle, löysivät he mustanahkaisen, miltei luurangonnäköisen olennon syömässä alikersantti Makarovin päätä. Samalla tuo helvetin syvyyksistä noussut huitoi ruosteisella miekallaan sivaltaen joka iskulla raajan tai kaksi, ja pian ilman täytti veren haju. Ampuminen oli turhaa, luodit vain lävistivät suoasukin ruumiin tai lohkaisivat siitä pieniä palasia. Vääjäämättömästi se kävi jokaisen kimppuun purren ja kynsien sekä huitoen miekallaan, kunnes uhrista ei ollut jäljellä muuta kuin kasa lihaa ja luuta sekä muutama verinen riepu…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Vom Teufel besessen (GJS Nr. 261)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.5.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttu 4/1989: Kiitosuhri

Takakansi: John Sinclairin risti oli ikivanha, ja monet ihmiset ovat aikojen kuluessa kerskuneet omistaneensa sen. Tarun mukaan muuan viisas osasi tulkita ristin merkkejä, ja hänestä tuli mahtava mies. Nunna Clarissa otti ristin häneltä ja saavutti eräänlaisen kuolemattomuuden. Kun risti myöhemmin varastettiin myös Clarissalta, nunna vaipui pitkään uneen, josta hänen oli määrä herätä vasta sitten, kun risti olisi jälleen hänen käsissään. Clarissa oli ennen uneen vaipumistaan luvannut tuoda susille kiitollisuutensa osoituksena ihmisuhrin, jos herääminen vielä joskus toteutuisi. Herätessään hän tiesi heti, että kyseinen uhri tulisi olemaan John Sinclair!

Arvio: John Sinclair oli pulassa, sillä hänen oma ristinsä oli siirtynyt muinaisten makkabealaisten taikapappien haltuun ja tehnyt aaveidenmetsästäjästä lähes tavallisen kuolevaisen, jonka olisi mahdotonta kestää mustaveristen iskuja. John saa onnekseen apua Karalta ja Myxiniltä ja liittyypä mukaan vielä Nadine Bergerkin. Onnistuvatko he palauttamaan asiat oikealle tolalleen ja tuhoamaan siinä sivussa vielä kuolleista herätetyn Clarissan, ristiä aikoinaan hallussa pitäneen nunnan?

Innostavasti alkava Kiitosuhri valottaa taas hieman John Sinclairin mahtavinta asetta ja sen taustoja. Sitä ei tehdä kuitenkaan kiinnostavasti, sillä tarina on pitkälti eri henkilöiden välistä tyhjänpäiväistä vuoropuhelua. Magia on syrjäyttänyt toiminnan, jota on oikeastaan vain ensimmäisillä ja viimeisillä sivuilla. Mukana kulkevalla ihmisroistolla ei ole oikeastaan muuta tehtävää kuin sysätä koko tapahtumasarja käyntiin. Lehdessä on taas aukeaman verran lukijain piirroksia, joista mainittavimpana Jurga Jobeazin piirtämä amatsonimainen Kara.

Lainaus: Costa Taridis tuijotti otusta sekavien ja hieman pelokkaiden tunteiden vallassa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä muita salaisuuksia tuo pimeä holvi kätki sisäänsä sen yhden ainoan salaisuuden lisäksi, jota hän oli tavoittelemassa. Nyt hän pelkäsi herättäneensä iät ja ajat pimeässä onkalossaan uinuneet kauhut jälleen eloon.
Hän tiesi ehtivänsä vielä paeta, jos kääntyisi heti paikalla pois, eikä tunkeutuisi maan uumeniin. Mutta ahneus sai hänestä yliotteen.

Lukijan novelli: Erehdyksen hinta
Lukijan novelli on tällä kertaa epätavallisen pitkä, yli kuuden sivun mittainen. Se kertoo rikkaasta James Thinthorpe II:sta, joka matkustaa Skotlantiin tutustumaan perimäänsä linnaan. Läheisessä kylässä hän saa kuulla linnassa asuvasta kummituksesta ja tapaakin tämän ennen pitkää. Sukulaiseksi osoittautuva kummitus ei ole kuitenkaan vieraalle pahansuopa, vaan kertoo tälle vuosisatojen takaisen tarinan Thinthorpen suvun verisestä menneisyydestä.

Sami Tolvasen kynäilemä Erehdyksen hinta on kunnianhimoinen yritys luoda vakavampaa kauhutarinaa. Lopputulos ei ole kuitenkaan kaksinen, sillä kokonaisuus on sekava ja kauhuelementeiltään horjuva. Viimeistelyyn olisi kannattanut kiinnittää enemmän huomiota, sillä tarinan kliseisiä kauhuelementtejä roiskitaan sinne tänne ilman järjen häivää. Avoimeksi jätetty loppu on saattanut kirjoitettaessa tuntua hyvältä ratkaisulta, mutta ei todellakaan ole sitä.

Lainaus: Kyläläiset palasivat tyytyväisinä kotiinsa. He juhlivat kylänsä pelastumista hirviön kammottavalta kostolta. Ihmisuhri oli ainoa, joka esti sitä tulemasta kylään ja tappamasta ihmisiä niin kuin sen kerrottiin kerran kauan sitten tehneen. Palatessaan kyläläiset olivat yhtä rauhallisia kuin koska tahansa muulloinkin. Kukaan ei surrut miestä, joka oli kuollut, kukaan ei tuntenut myötätuntoa. Uhraaminen oli vuosisatojen ajan ollut rituaali ja nykyään ihmiset pitivät sitä enemmänkin sääntönä kuin poikkeuksena kylän elämässä. Se oli tapa ja välttämättömyys heille, jos he halusivat elää rauhassa ja he halusivat. Eivätkä he muuta sitten halunneetkaan. Tuollaiset ohikulkijat olivat juuri sopivia uhreja.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Ein Totenopfer für Clarissa (GJS Nr. 260)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.4.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttu 3/1989: Liikkuva ruumisarkku

Takakansi: Muutos käynnistyi. Barbara vääntelehti tuskissaan. Hänen suupieliinsä kohosi valkeaa vaahtoa ja hän voihki hiljaa.
Minun täytyy päästä pois tästä vaunuosastosta, hän ajatteli. Muut matkustajat eivät saaneet huomata mitään. He eivät saaneet nähdä kuinka nuori ja viehättävä neitonen muuttui raatelevaksi pedoksi.
Vihdoin hän pääsi junan käymälään ja lukitsi oven. Hänen iholleen oli jo ilmestynyt untuvaista karvaa, joka tiheni nopeasti turkiksi. Kädet muuttuivat käpäliksi ja kasvot ihmistiikerin naamaksi. Barbara oli kohta valmis levittämään kauhua ja kuolemaa junamatkustajien keskuuteen…

Arvio: Kun John Sinclair ystävineen surmasi Hampuria terrorisoivan ihmistiikerin (ks. Ihmistiikeri, Yöjuttu 9/1984), he eivät voineet aavistaa kirouksen jatkavan eloaan. Niin kuitenkin kävi, sillä demonin hyökkäyksen seurauksena sairastuneet uhrit alkoivat myöhemmin kokea outoja tuntemuksia ja ennen pitkää murhaaminen oli heidän ainoa intohimonsa. John, Suko ja Will Mallmann joutuivat toistamaan takavuosien urotyön pysäyttäessään pikajunassa riehuvan hirviön.

Suoraviivainen ja ripeä toimintakauhistelu on juuri sellainen, jota alkuvuoden numeroiden parissa tylsistynyt Yöjuttu-fani kaipaa. Tässä tarinassa ei liikoja pysähdellä, vaan meno on jopa räväkämpää kuin esiosassaan. Ainoa moite koskee tarinan hirviötä, joka toisinaan toimii typerämmin kuin olisi sallittua, antaen näin verivihollisilleen mahdollisuuden iskeä. Kansikuvalla ei ole mitään tekemistä sisällön kanssa, vaan se oli alkujaan piirretty Suomessa numerolla 6/85 (Lontoon ruumisvankkurit) julkaistuun tarinaan. Lukijoiden lähettämiä piirroksia ei ollut tällä kertaa kuin yksi, Juri Kovaljeffin ”No Axes Here Mister, Did You Get It?”

Lainaus: Sami Sorgen suu avautui ja ihmistiikeri sai pahanhajuisen krapulahenkäyksen vasten kuonoaan. Se ei kuitenkaan häirinnyt sitä tippaakaan. Hirviö oli aikonut surmata kulkurin ja toteutti aikomuksensa.
Käpälä kohosi ja sivalsi. Ensimmäistä sivallusta seurasi toinen ja kolmas. Suusta kuului kammottavaa sähähtelyä. Ihmistiikeri tutisi ja vapisi kiihkosta. Tyhjässä tavaravaunussa tapahtui hirveä rikos.
Kulkuri ei kyennyt puolustautumaan hirmuisia käpäläniskuja vastaan. Hänen hapuilevat liikkeensä hidastuivat isku iskulta ja lakkasivat kohta kokonaan…

Lukijan novelli: Genesis
Arto Laatikaisen kirjoittama Genesis vie lukijansa Joensuuhun, hotelli Kimmelin alakerran yökerhoon, jonka seksiä tihkuva tarjoilijatar sekoittaa paikallisen nuorukaisen pään. Erikoisen loppuratkaisun sisältävä tarina on muulta osaltaan peruskauraa, eikä nouse kuin niukin naukin lukijoiden kirjoittamien novellien parhaimpaan kolmannekseen.

Lainaus: Joenpinta heijasti kuun kelmeää valoa. Muhkurainen ajopuu, josta kaarna oli hankautunut pois, niin että nilakerros hohti valkoisena, lipui verkalleen yhä kauemmas rannasta. Sitten kurimus pyöräytti sen ympäri ja (HYVÄ LUOJAI!!!) imaisi pohjavirtauksen mukana syvyyksiin.
”Genesis, tule takaisin! Et saa jättää minua!”


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Ich stürmte den rollenden Sarg (GJS Nr. 259)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttupokkari 7: Demonos

Takakansi: Kaksi jäntevää miestä hiiviskeli pimeällä hautausmaalla. Kummallakin oli tumma, vartalonmyötäinen asu yllään ja suurikokoinen, käyrä tikari leveän nahkavyönsä alla. He etenivät ruumishuonetta kohti.
Siellä makasi kolme vainajaa, jotka oli määrä haudata seuraavana päivänä.
Yöllisten hiiviskelijöitten jäljiltä löytyi kuitenkin kolme vainajaa, joissa tapahtunutta muutosta lääkäritkin väittivät mahdottomaksi.
Oli aika kutsua Scotland Yardin erikoismies apuun…

Arvio: Ruumiiden löytäminen ei ole Lontoon kokoisessa suurkaupungissa mitenkään erikoista, eikä näihinkään kuolleisiin olisi kenties kiinnitetty mitään huomiota, ellei niiden joukossa olisi ollut muuan yksityisetsivä. Mainittavaa oli myös uhrien reunojaan myöten täysin mustuneet silmät, joten Scotland Yardin poliisijohto päätti antaa tehtävän yliluonnollisiin tapahtumiin erikoistuneelle John Sinclairille. Ei aikaakaan, kun John oli päätynyt jumalatar Li Ten Saita palvovan salaseuran jäljille.

Yöjuttu-pokkarisarjan seitsemäs osa vie lukijansa edellisten numeroiden tavoin aaveidenmetsästäjän uran alkuvaiheille. Tarinaltaan ja tyyliltään Demonos on aivan yhtä yksinkertainen ja suoraviivainen kuin edeltäjänsäkin, yliluonnollisten juonenkäänteiden vain värittäessä muuten hyvin tavanomaista rikostarinaa. Tarinan toimintakohtauksista tuleekin nopeasti mieleen kovaksikeitetyt dekkaripätkät. Tuonpuoleiseen yhteydessä oleva naamio on kekseliäs oivallus, kun taas loppuhuipentuma jättää reilusti toivomisen varaa - aivan kuin kirjoittaja ei olisi keksinyt mitään kunnollista tapaa päästä roistosta eroon. Demonos on alun perin julkaistu Länsi-Saksassa vuonna 1974.

Lainaus: John yritti käynnistää moottorin, mutta hyökkääjät roikkuivat jo auton kimpussa kuin takiaiset. Kammottavan näköiset irvinaamat kurkistelivat Bentleyn ikkunoiden takaa ja maiskuttelivat suutaan. Mielipuolinen hihitys täytti ilman ja ensimmäiset lonkerokädet kurottuivat avatusta sivuikkunasta auton sisään.
John yritti hädissään etsiä pakotietä, mutta totesi olevansa auttamattomasti loukussa.
Oli vain ajan kysymys, milloin hän joutuisi tuon verenhimoisen demonilauman raadeltavaksi…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Dämonos (Gespenster-Krimi nr. 49)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 1.2.1989
Hinta: 18,50 mk

Yöjuttu 2/1989: Pääkalloprikaati

Takakansi: Isaac McLellan julisti hartioilleen siirtyneen noidan pääkallon suulla ylpeänä, että hän oli lukenut esi-isänsä testamentin ja tunsi sen tarkalleen. Pääkalloprikaati otti hänet nyt riveihinsä…
Suko ja minä olimme jo ehtineet kuulla Mustan kuoleman perillisten muodostamasta pääkalloprikaatista. Nyt seisoimme kuuntelemassa Isaac McLellanin ivallisia sanoja.
Yritin mielessäni arvioida välimatkaamme. Ehkäpä hopealuoti tehoaisi McLellanin uuteen luomukseen niin kuin muihinkin pääkalloihin?
Samassa vieressäni seisova Suko ilmoitti yrittävänsä sauvalla…

Arvio: Skotlantilaisten klaanien välisestä välienselvittelystä vastuussa oleva Isaac McLellan pakenee kalloarmeijoineen vuoristoon, jossa John ja Suko yhyttävät heidät ja tuhoavat ryhmän täydellisesti. Tapaus ei ole silti vielä selvitetty, sillä paikalle saapuu neljän Glasgow’ssa majaansa pitävän miehen ryhmä, joka on saanut Mustalta kuolemalta käskyn tulla tapaamaan ikiaikaista demonia. Luolan seinään vangittu mustaverinen on valmis palaamaan takaisin maan päälle, mutta onneksi ystävillämme on siihen sananen sanottavanaan.

Noidan pääkallon tarinaa jatkava Pääkalloprikaati ei tee juuri parannusta esiosaan. Pääkallojen kiroukseen keskittyvä alkuosa on yhtä tylsä kuin edellinenkin osa ja koko komeus lähtee edes hieman vauhtiin vasta Mustan kuoleman vankityrmässä. Jakso on vain harmillisen lyhyt, siinä olisi nimittäin ollut ainesta vaikka omaankin tarinaan. Lisäksi Johnin ja hänen demonivihollisensa välinen yhteenotto on hyvin heiveröisesti toteutettu, pystyyhän aaveidenmetsästäjä tekemään ristillään selvää lähestulkoon kenestä tahansa mustaverisestä. Tästä jatkotarinasta ei jää lopulta käteen juuri mitään, mieleenpainuvimpana kenties kohtaus, jossa Kummitus on viedä Sukon varjojen valtakuntaan. Lukijoiden lähettämien piirrosten joukossa oli yksi kohtalaisen tyylikäs kuva, Juri Kovaljeffin ”…And so Death Got Christ”.

Lainaus: Kaamea iljetys ei ollut muuttunut tippaakaan kahdessakymmenessä vuodessa. Miehet erottivat sen jo selvemmin seinän vieressä, johon se näytti kasvaneen kiinni. Demoni säteili ympärilleen kummallista tummaa valoa.
Miehet näkivät sen luiset jalkaterät ja varpaat, luurankokädet, paljaan lihattoman rintakehän ja päässä ammottavan reiän, jonka piti olla jonkinlainen suu.
Sellainen hän oli ja sellainen hän oli ollut ennenkin. Kookas, paljon kookkaampi kuin tavallisen mittainen ihminen. Hän oli kasvanut kiinni kallioon, ja jokainen mies tiesi kuka hän oli.
Siinä seisoi heidän herransa ja mestarinsa – Musta kuolema!

Lukijan novelli: Pelon lähettiläs
Angeline Venuksen kirjoittama novelli on todella lyhyt, ainoastaan yhden aukeaman mittainen. Sisällöltään se on aivan liian tiivis ja tavanomainen kertomus syrjäisellä mökillä viikonloppua viettävästä nuorisoryhmästä, joka joutuu pihalla kuljeskelevan susilauman hampaisiin.

Lainaus: Äkkiä hiljaisuus kuitenkin loppui. Nyyhkyttävä tyttö katsoi sattumalta ikkunaan ja näki veriset torahampaat ja ahnaat keltaiset silmät ikkunalasin läpi. Tyttö kirkaisi. Muut katsoivat ikkunaan, mutta kasvot olivat jo hävinneet. Nuorten ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kauan. Olento hyökkäsi ikkunaa päin ja pääsikin ensimmäisellä yrittämällä sisään.

Sen perässä seurasivat sen heimolaiset. Nuoret perääntyivät seinää vasten, mutta se ei heitä auttanut. Heidän huutoaan ei kuullut kukaan…

Lukijapostiin oli lähetetty runo, joka oli tällä kertaa Boy -75:n käsialaa.
Eräänä yönä se tapahtuu,
silloin kuu muuttuu vereksi,
maa repeilee ja imee kirkot syvyyksiinsä.
Kuolleet nousevat haudoistaan levittämään kauhua ihmisille
ja kalman haju leviää kaikkialle.
Ihmiset pakenevat kauhuissaan
osa tekee itsemurhan
osa yrittää pakoon
mutta eivät pääse.
Ihmisistä tulee heidän orjiaan,
vihdoinkin he saavat vallan.
Se on aika jolloin demonit hallitsevat…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Totenkopf-Brigade (GJS Nr. 258)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.2.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttu 1/1989: Noidan pääkallo

Takakansi: John Sinclair ystävineen on vuosien varrella osallistunut monen demonin takaa-ajoon ja tuhoamiseen. Hän ja hänen ystävänsä ovat karvain mielin joutuneet toteamaan, kuinka monikerroksisia ja mielikuvituksellisen suuria mustaveristen valtakunnat ovat.
Demonit keksivät jatkuvasti uusia keinoja saadakseen vedetyksi ihmiset omalle puolelleen.
Seuraavassa tarinassa huutava pääkallo johdattaa aaveidenmetsästäjän Skotlantiin ja Mustan Kuoleman jäljille…

Arvio: Johnin ollessa Saksassa ratkaisemassa tyrmälinnan zombien tapausta (ks. Yöjuttu 12/1988), saa kotiin jäänyt Suko erikoisen tehtävän hoidettavakseen. Häneen ottaa nimittäin yhteyttä eräs taidemaalari, jolla on hallussaan salaperäinen pääkallo. Pääkallo on aikoinaan kuulunut noituudesta syytetylle viskikeisarille ja nyt se on varastettu hänen sukunsa hautaholvista ja tuotu maalarin luo uudelleen ehostamista varten. Tämä ei kuitenkaan sovi hänen suvulleen, joka tulee hakemaan kallon takaisin ja uhkaa listiä kaikki, jotka asettuvat poikkiteloin heitä vastaan.

Väsynyttä, kovin väsynyttä – se lienee paras kuvaus Noidan pääkallon tarinasta, joka tosin jatkuu heti seuraavassa numerossa. Kahden skotlantilaisen klaanin välienselvittelystä ei saada irti mitään tavallisuudesta poikkeavaa, eivätkä vanhan hautaholvin hyllyiltä vastustajiensa kimppuun lennähtelevät pääkallot ainakaan lisää tarinan jännittävyyttä. Yliluonnolliset elementit ovat kaikin puolin väkisin keksityn oloisia ja mikäli meno ei tästä seuraavaan osaan parane, voi kyseessä olla jopa tähän mennessä heikoin Yöjutun jatkotarina. Kansikuva ei ole alkuperäinen, vaikka lehden toimittajakunta sitä edellisessä numerossa vakuuttelikin. Lehteen tulivat tämän numeron myötä lukijoiden lähettämät piirrokset, mutta ainakaan ensimmäinen anti ei ollut kovin kaksinen.

Lainaus: Kallot syöksähtelivät ilmaan kuin komennosta. Silmänräpäyksen kuluttua ne kieppuivat katonrajassa kirkuen ja rääkyen yhtä inhottavasti kuin ennenkin. Vain noidan pääkallo jäi entiselle paikalleen.
Sukon hyökätessä muiden pääkallojen kimppuun ruoskansa ja Berettansa turvin, minä harppasin piirin keskellä olevaa noidan kalloa kohti. Se alkoi huutaa.

Lukijan novelli: Iso paha juttu
Lehden lukijanovelli herätti aikoinaan runsaasti keskustelua, sillä nimimerkki Viktorin kynäilemä tarina oli suora ja häpeilemätön kopio Stephen Kingin novellista Lautta (ilm. 1982, suom. 1985). Viktorin tarinassa tapahtumat sijoittuvat Itä-Suomeen ja yhteen sen monista järvistä. Toisin kuin King, Viktor ei yritäkään luoda mitään jännitettä millekään saralle, vaan vyöryttää toiminnan yhtä kyytiä lukijan silmille. Vaikka alkua onkin muutettu, ei Iso paha juttu poikkea edes loppuratkaisun osalta originaalista, joten ei ihme, että Yöjuttu-fanit polttivat aikoinaan päreensä.

Lainaus: Pelosta ja surusta nyyhkien Sami lähti raivokkaasti kauhomaan rantaa kohti. Hän ei enää uskaltanut katsoa taakseen, sillä hän oli varma, että olio seurasi häntä täyttä vauhtia. Pelko antoi hänelle uskomattomat voimat. Ranta oli jo aivan lähellä. Hän kokeili jaloillaan – kyllä! Ne tapasivat pohjan! Kaikki voimansa ponnistaen hän kahlasi rantaan ja heittäytyi maahan makaamaan. Läähätyksensä seasta hän huusi keuhkojensa täydeltä: – Voitinpas sinut, pask…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Schädel des Hexers (GJS Nr. 257)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.1.1989
Hinta: 12,50 mk