Yöjuttu 8A/1991: Demonien liitto

Takakansi: Hän oli kauhujen maailmassa kuin yksinäinen purjehtija keskellä myrskyävää valtamerta: yksin, hylättynä, kaikenlaisten vaarojen ympäröimänä. Ne olivat läsnä, vaikka saarella näytti vallitsevan mitä sopusointuisin rauhantila…
Pimeyden ruhtinas Asmodis on luonut maan päälle orjien armeijan, jonka on määrä auttaa häntä pääsemään maailman valtiaaksi.

Arvio: Taistelu helvetin herruudesta jatkuu! Vaikka Asmodis pääsikin mustaveristen puolelle kääntyneen Myxinin ja tämän liittolaisen Mandrakan näpeistä Unkarissa, ei sota ole vielä ohi. Myxin ja Mandraka ovat saaneet haltuunsa voimakkaan aseen, jonka teho iskee demonien keskinäisten sopimusten mukaan elävään Asmodikseen täydellä voimallaan. Helvetin ruhtinaan onneksi hän ei ole kuitenkaan yksin, sillä paikalle saapuvat Wikka ja Jane Collins noita-armeijoineen.

Eeppinen tarina alkaa muistuttaa suuruudessaan kesän 1984 trilogiaa Helvetin portilla – Kauhun keskipisteessä – Tuo minulle Asmodinan pää. Siinä missä takavuosien tapahtumiin oli kokonaisvaltaisesta tylsyydestä huolimatta onnistuttu ujuttamaan edes satunnaisesti piristäviä yksityiskohtia, ei niitä ole tällä kertaa mukana enää edes nimeksi. Ei edes Kummituksen muodossa, joka saapuu Karan uniin tarjoamaan apuaan ja neuvomaan, kuinka kuolleiden valtakunnan kaunotar voisi saada sekä unohduksen juoman että kultateräisen miekan itselleen. Toivoa sopii, että helvetin suuren valtataistelun seuraava osa toisi asetelmiin edes hitusen lisää jännitystä.

Lukijapalstalla on enimmäkseen kirjeenvaihtoilmoituksia, mutta myös muistutus eräälle todennäköiselle lukijalle, että tämä palauttaisi lainaamansa kasetin omistajalleen. Viidestä vaatimattomasta lukijan piirroksesta tyylikkäin on Jari Ylä-Keron tussaama black metal -henkinen demoninkuva.

Lainaus: Ihoon syntyi isoja repeämiä aivan itsestään ja pieniä iljettäviä matoja luikersi esiin paksuista paiseista, jotka peittivät puolipallon muotoisina hänen kämmenselkänsä kauttaaltaan. Sama tapahtui myös kasvoille, eikä Myxin voinut sille mitään. Hän tunsi vain hirvittävää poltetta ja kirvelyä.
Paiseista luikertelevat madot hajaantuivat silmänräpäyksessä kaikkiin suuntiin ja löysivät ihosta nopeasti uusia paikkoja, joihin porautua uudelleen. Velhon kasvot muuttuivat tuossa tuokiossa kihiseväksi matopalloksi.
Wikka nautti näkemästään. – Saipas sinut viimeinkin! hän rääkäisi innoissaan. – Tiesin, ettet sinäkään voi pitemmän päälle pärjätä minulle.

Lukijan novelli: Kellari
On hyvin todennäköistä, että nimimerkki T. A. on kirjoittanut Yöjutun historian huonoimman novellin – itse asiassa tämä menee jo hauskuuden puolelle, sen verran surkea kyhäelmä on kyseessä. Isoäidin kellarista löytyvä ruumis johtaa tapahtumaketjuun, jossa lapsenlapsi joutuu elävän ruumiin ja lihakirvestä heiluttavan mummin käsittelyyn vailla pakenemismahdollisuutta.

Lainaus: Jouduin kuin jonkin voiman vetämänä arkun luokse. Se mitä näin oli kuin suoraan karmeimmasta painajaisesta. Arkussa makasi olento, jolta lepakot olivat repineet silmät pois, ja se oli aivan homeen peitossa ja läpeensä mätä.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Dämonenpakt (GJS Nr. 298)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1991
Hinta: 21,00 mk

Yöjuttu 7A/1991: Petturi

Takakansi: Piru oli kiikissä ja sitä uhkasi nopea tuho. Mustaverinen vampyyri Mandraka halusi niin. Se kuului hänen laatimaansa suunnitelmaan. Mandraka olisi kuitenkin epäonnistunut surkeasti, ellei hänen apunaan olisi ollut Myxin, velho, joka oli jälleen vaihtanut puolta. Myxin ei enää ollut tippaakaan kiinnostunut ystävistään Karasta, Johnista, Sukosta, Sheilasta ja Billistä. Hänestä oli tullut petturi!

Arvio: John Sinclair ei ollut uskoa tapahtunutta. Hänet oli tempaistu kauas kodistaan todistamaan Asmodiksen ja mustaveristen vampyyrien välistä valtataistelua ja vieläpä tilanteessa, jossa hänen pitkäaikainen ystävänsä Myxin oli valmiina lyömään häneltä pään irti Kultateräisellä miekalla. Kara oli jossain poissa, eikä Sukostakaan ollut tällä kertaa apua. Mikä pahinta, järkipuhe ei kääntänyt Myxinin päätä tämän päätettyä lopullisesta siirrostaan pimeyden voimien puolelle.

Näppärästi alkanut jatkosarja lässähtää toisessa osassa, kun Mandrakan ja Asmodiksen välinen kamppailu helvetin herruudesta kokee todellisen antikliimaksin. Mustaveristen vampyyrien uhka ei ole sen kouriintuntuvampaa kuin tavallistenkaan verenimijöiden eikä houkutuslinnun valintakaan mene oikein maaliin. Myxinin mielenmuutos on perusteluistaan huolimatta hyvin keinotekoisen oloinen, eikä tarinan toinen osa syvennä pienen velhon tilannetta juuri lainkaan. Näin ollen Petturi jää todella kauas Mustaverisen vampyyrin synnyttämistä ennakko-odotuksista.

Lukijain piirroksia on mukana kolme, joista ainoastaan M.P. -91:n piirtämä ihmissusien kuningas on mainitsemisen arvoinen. Lukijaposti-palsta on tällä kertaa yhtä postausta lukuun ottamatta pelkkiä osto- ja myynti-ilmoituksia.

Lainaus: Kaduin näinä hetkinä, että olin käännyttänyt Myxinin aikoinaan omalle puolelleni. Hän tunsi meidät ja toimintamme läpikotaisin, koska olimme luottaneet häneen yhtä paljon kuin toisiimme. Nyt hän tulisi käyttämään tietojaan meitä vastaan ja paljastaisi heikot kohtamme vihollisillemme. Todennäköisesti hän aavisti aikomukseni juuri nytkin, kun hapuilin ristiä hyppysiini.
Hän pudisti päätään ja sanoi: - Ristisi voit unohtaa, John!

Lukijan novelli I: Teloittaja
Marko P. on kirjoittanut puolipitkän novellin, jossa noituutta harjoittava kolmikko on onnistunut manaamaan demoni Morkebin maan päälle. Uhrilahjan antaminen ei suju kolmikolta kuitenkaan suunnitelmien mukaisesti ja demoni tuhoaa isäntänsä. Toivoton loppuratkaisu ei tosin säästä pakoon päässyttä uhriakaan. Liian tiiviiksi kirjoitettu tarina ei nouse oikein kunnolla siivilleen, vaikka Morkeb niin tekeekin.

Lainaus: Noita huusi tuskasta, kun demoni ojensi kätensä ja avasi kämmenensä, kuin vaatien jotakin. Noidan ruumis räjähti verisesti, kun hänen sydämensä purskahti ulos rintakehästä suoraan Morkebin avoimeen kouraan. Demoni nauroi vahingoniloisesti ja nielaisi noidan sydämen.

Lukijan novelli II: Yö
Uni ja todellisuus sekoittuvat Ben Roimolan kirjoittamassa novellissa, jossa yöllinen peto saapuu noutamaan kahta kaverusta. Hommassa on ideaa, mutta toteutus tökkii pahemman kerran ja loppuhuipentuma on turhankin kliseinen.

Lainaus: Karmeasti sähisten olento hyökkäsi Pertin kimppuun. Pertti ennätti laukaista kolme kertaa ennen kuin otus oli hänen kimpussaan. Kaikki laukaukset osuivat ja olion rintaan ilmestyi kolme suurta repeämää joista tihkui jotain mustaa, aivan kuin hyytynyttä verta. Yhdellä kouraisulla se avasi Pertin rintakehän samalla upottaen hampaansa hänen kurkkuunsa. En enää kestänyt, huusin, huusin, huusin.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Verräter (GJS Nr. 297)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1991
Hinta: 21,00 mk

Yöjuttu 6A/1991: Mustaverinen vampyyri

Takakansi: Sensaatio oli täydellinen!
Paholainen tarjosi John Sinclairille yhteistyötä. Pahan valtakunnan yhtenäisyys piti palauttaa ja kiihkeät äärimmäisyysainekset ja omavaltaiset kuppikunnat syrjäyttää. Ensiksi piti julistettaman sota mustaverisiä vampyyreita vastaan. Piru vihasi niitä kuin vihkivettä, ja kaikkein eniten niitten johtajaa, Mandrakaa.

Arvio: Kun John Sinclair saa kutsun salaperäiseen tapaamiseen Lontoon laitakaupungille, hän ei osaa edes aavistaa sen toimivan johdattajana yhteen kaikkien aikojen merkittävimmistä taisteluista helvetin herruudesta. Vastakkain ovat nimittäin Myxinin jo Atlantiksessa johtamat, demonien verestä voimansa saavat mustat vampyyrit ja itse Asmodis, joka on päättänyt tehdä lopun nahkasiipien valtaannoususta. John ajautuu pahaan välikäteen, mutta helppoa ei ole Karallakaan, sillä Myxin tuntuu vaihtaneen puolta takaisin mustaveristen rinnalle.

Yöjutun parhaat jatkosarjat ovat poikkeuksetta jo vuosien takaa, mutta Mustaverinen vampyyri antaa ainakin ensimmäisen osansa osalta toivoa muutoksesta. Tapahtumia pohjustetaan maltilla, juonenkäänteet ovat kiinnostavia ja uusi demonikin tuntuu hyvin keksityltä. Myxinin mielenmuutoksen lopputulemista jää odottamaan innolla, joten tarinan kakkososalla on melkoiset paineet niskassaan.

Lukijoiden piirroksissa on alkanut esiintyä entistä enemmän komiikkaa, mikä toisinaan toimii mutta useimmiten ei. Tämänkertaisessa piirroskavalkadissa ei ole ainoatakaan merkittävää taideteosta. Lukijapostin joukossa on sen sijaan pari kiinnostavampaa puheenvuoroa, yleisilmeen ollessa kuitenkin perinteistä ostetaan ja myydään -osastoa.

Lainaus: Kumpikin minua purrut vampyyri ahnehti vertani parhaansa mukaan. Muut pitelivät minua aloillani, vaikka en olisi kahleitteni takia kyennyt muutenkaan liikkumaan kovin paljon, enkä ainakaan voinut karata mihinkään.
Yhtäkkiä kaikki muuttui. Raskas paino katosi päältäni ja molemmat vampyyrit ponnahtivat ylös yhtä aikaa kimeästi kirkuen ja kiivaasti päätään puistellen.
Jokin näytti menneen niiden mielestä vikaan.

Lukijan tarina I: Saatanallinen juttu
Ensimmäinen lukijan tarina on nimimerkki Demon 91:n käsialaa ja se kertoo uuteen kouluun saapuvasta nuorukaisesta, joka ajautuu hetimiten saatananpalvonnan piiriin. Hän päätyy saatanan alaiseksi ja alkaa tappaa kaikenlaisia uskovaisia tai ”usokkeja”, joiksi hän saatanan kanssa heitä nimittää. Toivoa sopii, ettei kirjoittaja ole tehnyt teostaan tosimielellä.

Lainaus: Tunti loppui ja ja jäin luokkaan. Opettaja pyyhki taulua ja minä tunsin kuinka aloin muuttua. Näin luokan peilistä, että silmäni olivat kadonneet ja ihoni kupli. Hiukseni olivat kadonneet ja kalloni oli halki. Halkeamasta nousi höyryä, mikä haisi aivan Helvetille. Opettaja ilmeisesti haistoi sen. Hän kääntyi minuun päin ja kiljaisi. Samassa minä sylkäisin häneen päin ja vihreä neste osui hänen otsaansa. Neste lisääntyi ja levisi ympäri opettajaa. Hetken kuluttua opettajasta ei ollut kuin luuranko jäljellä.

Lukijan tarina II: Ei edes kuolema
E. Huttu -nimimerkkiä käyttävä kirjoittajanalku on tekstannut lyhyen kertomuksen vaimonsa menettäneestä Johanneksesta, jonka yllätykseksi vaimo palaakin haudan takaa kotiin. Edellisen tarinan tavoin on suotavaa olettaa, ettei tätäkään ole tehty aivan vakavissaan, sen verran hölmöstä jutusta on kyse.

Lainaus: - Minun tuli nälkä ollessani haudassa, Anneli sanoi paljastaen kellastuneen hammasrivistönsä ja reikäiset ikenensä, jossa lukuisat pienet madot luikertelivat. Raimo tunsi vatsansa kääntyvän ylösalaisin.
- Onneksi Johannes näkee minut toisin. Hän saa hankkia minulle syötävää.
Raimo huusi viimeisen järjenrippeensä vinttihuoneeseen, kun Anneli tarrasi häneen kiinni.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Mandraka, der Schwarzblut-Vampir (GJS Nr. 296)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1991
Hinta: 21,00 mk

Yöjuttu 2/1991: Luinen saatanankello

Takakansi: Kaameat, kuolemankauhuiset kirkaisut ylittivät liekkien kohinan ja palavien puiden paukkeen.
Roviolle pystytettyyn paaluun sidottu hahmo vääntelehti henkitoreissaan. Ahnaat liekit kasvoivat yhä korkeammiksi. Oli vain sekuntien kysymys, milloin ne polttaisivat hänen ruumiinsa karrelle ja tuhoaisivat hänet kokonaan.
Paikalle oli kokoontunut satoja töllistelijöitä, miehiä, naisia ja lapsia. Kaikki halusivat katsoa tuon julman ja raadollista ihmismieltä kiehtovan näytelmän loppuun asti. Noitavalkea paloi jälleen, ja se jos mikä toi kaivattua vaihtelua heidän yksitoikkoiseen elämäänsä…

Arvio: Edellisessä arvostelussa ihmettelemääni tapahtumaketjuun (ks. Yöjuttu 1/1991 Tappajakoirat) tulee viimeinkin selvyys, kun Saksasta Lontooseen palannut John Sinclair ottaa Sheila Conollyn katoamisen selvitettäväkseen. Ilman johtolankaa tähän asti ollut John saa erinomaista apua ystävältään, kauhumummo Sarah Goldwyniltä, jonka hankkiman videoelokuvan loppuhuipentumaan ilmestyy Sheilan kasvot. John syöksyy päätä pahkaa elokuvan tuottaneen tahon juttusille, mutta huomaa pian itsekin olevansa paholaisen kynsissä ja roikkuvansa luisen saatanankellon viisareissa odottamassa maallisen vaelluksensa päättymistä.

Erittäin laimean edellisnumeron jälkeen Yöjuttu ottaa kekseliään saatanankelloidean myötä monta harppausta eteenpäin. Uhri käy kahden viimeisen minuutin aikana elämänsä läpi syntymästä kuolemaan ja taivaallisista nautinnoista helvetillisiin tuskiin ilman, että pystyy vaikuttamaan tähän millään tavalla. Valitettavasti vain Sinclairin tapauksessa pelastuminen on taas kuin hatusta vedetty, eikä kunnon yhteenottoa pääse paholaisen kanssa syntymään. Olisihan se mukavaa, että edes joskus sankarimme voisi mitellä kunnolla voimiaan varjojen valtakunnan herran kanssa.

Lukijapostia-palstalla käsitellään jälleen kerran kopiointia (joku oli mennyt edellisvuoden viimeiseen numeroon kopioimaan Teräsmies-lehden sivuilta erään hahmon ja esittänyt sen omana piirroksenaan) ja ostetaan sekä myydään Yöjuttuja ja kauhuelokuvia. Jäsen 55 listaa suosikkikauhuelokuviaan, mutta ei osaa valitettavasti kertoa niistä juuri nimeä enempää. Lukijain piirroksissa on kaksi kesyä kuvaa ihmissudesta ja jostain nimeämättömästä demonista.

Lainaus: Saatana alkoi liikehtiä Sheilan edessä edestakaisin, eikä lähtenyt kiusallakaan pois. Se nautti tilanteesta täysin siemauksin ja tuijotti Sheilaa koko ajan pistävillä pikisilmillään. – Enkös minä tässä kerran luvannutkin viedä sinulta kasvot? Saat kokea, millaista on elää ja kuolla noitana, tyttöseni. Katsohan nyt!
Sheila tunsi yhtäkkiä kosketuksen ihollaan, vaikkei nähnyt mitään. Tuntui kuin kasvoja olisi hivelty keveästi sormenpäillä. Iho alkoi kutista ja Sheila joutui omituiseen tylsään olotilaan, jossa ajattelukyky ensin aleni ja lakkasi kohta kokonaan.
Sheila Conolly oli enää vain pelkkä ihmisen kuori. Eloton kappale, josta oli tyhjennetty kaikki sisältö.

Lukijan novelli: Demonin riivaamat
Toistaiseksi nimettömänä pysyttelevän kirjoittajan kaksiosainen tarina vie lukijansa New Yorkin Coney Islandille, jossa asuvan pariskunnan vanhassa puutalossa alkaa tapahtua kummia. Talon kellarissa on aikoinaan harjoitettu saatananpalvontaa, eivätkä aikoinaan esiin manatut henget ole jättäneet taloa rauhaan. Ensin saa kirvestä talon varsinainen omistaja ja heti tämän jälkeen asukkaiden pieni poika katoaa. Paikalle kutsutaan demonologiaa opiskellut entinen FBI:n työntekijä, joka joutuu kollegansa kanssa taisteluun talon ottanutta pahaa vastaan.

Amityvillen tarinaa ja Tobe Hooperin Poltergeistia (1982) vahvasti lainaileva Demonin riivaamat on Yöjutun historian kunnianhimoisin novellikokeilu. Yrityksen puutteesta ei sovi kirjoittajaa moittia, sillä miljöön ja henkilöiden hahmottamiseen on käytetty selvästi aikaa ja niinpä tarina onkin paikka paikoin varsin miellyttävä ja saa lukijan mielikuvitukseenkin hieman eloa. Siksi onkin valitettavaa, ettei toimintaan ole pystytty luomaan samanlaista tyyliä, vaan kohtaus toisensa perään vyörytetään lukijan silmille ilman perusteluja. Toivottavasti tarinan jälkimmäinen puolisko korjaa tämän virheen.

Lainaus: Kahden tunnin ahkeran etsinnän jälkeen oli Richard löytänyt kaipaamansa. Talon omistajista oli vain muutama sana, mutta se riitti. Kellarihuoneella oli ollut suuri merkitys saatananpalvonnassa. Richard otti paperin taskustaan ja vilkaisi sitä. Mitä arveltavimmin se esitti jotakuta demonia. Mutta hahmo oli niin epämääräinen, ettei edes mytologianprofessori Lee kyennyt sitä tunnistamaan. Hän päätti lähteä. Kirjastosta hän ei enempää tietoa löytäisi, mutta jossain oli oltava joku, joka tietää. Ja hänet aikoi Richard löytää. Oli selvitettävä, mitä piili asioiden takana.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Satans Knochenuhr (GJS Nr. 292)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.2.1991
Hinta: 14,50 mk

Yöjuttu 2A/1990: Pirunmunkkien aavetanssi

Takakansi: Piru käski ja aaveet tanssivat!
Riutuneet hahmot huojuivat edestakaisin niin että kaavut hulmusivat. Näytti siltä kuin heidän jalkansa eivät olisi koskettaneet lainkaan lattiaa. Tanssi muuttui hetki hetkeltä hurjemmaksi. Kaikki sulautuivat yhdeksi vinhasti kieppuvaksi massaksi.
Sielunvihollinen tuijotti karkeloa katala virne naamallaan. Hän oli tämän näytelmän ohjaaja…

Arvio: Pariisilaisen selvänäkijä Tanithin murha ajaa aaveidenmetsästäjä John Sinclairin Bretagneen, jonka idyllisten postikorttimaisemien kääntöpuolella asuu silkka pahuus. Avainhenkilö on taidemaalari Fedora Golon, jonka maalaamasta taulusta viisi paholaismunkkia on päässyt siirtymään meidän ulottuvuuteemme. Kun peliin on sekaantunut vielä Asmodiskin, ei John Sinclairilta puutu tekemistä.

Tai niin voisi luulla. Tosiasiassa Pirunmunkkien aavetanssi on kekseliäästä ideastaan huolimatta laiska ja laimea, joskin yllättävän väkivaltainen kauhistelu. Valitettavasti kirjoittaja ei ole osannut keksiä pelottaville paholaismunkeille juuri muuta tekemistä kuin piilukirveiden heittelyn, jolla ei pitkälle pötkitä Sinclairin kaltaista valon poikaa vastaan. Asmodiskaan ei tuo tarinaan juuri mitään kiinnostavaa, sillä tämä tyytyy tapansa mukaan tarkkailemaan tilannetta taustalla. Loppuhuipentuma on sentään onnistuneen lohduton. Vaatimattomista lukijain piirroksista mainitsemisen arvoinen on vain Helloween-yhtyeen logolla varustettu ”Save Us from the Creeping Nightmares” -kuva.

Lainaus: Sanoja seurannut ivanauru meni ohi Golonin korvien. Fedora oli siis liitossa paholaisen kanssa ja antanut pimeyden ruhtinaan vietellä itsensä.
Golon epäili vieläkin, mutta vilkaisu vieraaseen sai hänet lopullisesti vakuuttuneeksi tämän puheiden paikkansapitävyydestä. Tuo pujopartainen mies oli itse pimeyden ruhtinas, saatana, jota Fedora nyt totteli.
Vanhat noitajutut muistuivat Raymond Golonin mieleen. Piru naurahti hiljaa, ikään kuin olisi lukenut hänen ajatuksensa, ja sanoi: - Hän ei voinut muuta. Kukaan ei pysty vastustamaan saatanaa. Pystyn mihin tahansa, jos vain haluan. Paras esimerkki on vaimosi. Sain hänet ihastumaan itseeni. Hän tahtoi yhä uudelleen…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Geistertanz der Teufelsmönche (GJS Nr. 270)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.2.1990
Hinta: 19,50 mk

Yöjuttu 5/1989: Pirun riivaama

Takakansi: Mies astui muotiliikkeeseen juuri ennen sulkemisaikaa. Isabella Norton oli jo ottanut avaimet käteensä mennäkseen lukitsemaan lasisen ulko-oven. Hän aikoi huomauttaa, että liike oli jo suljettu, mutta sanat kirjaimellisesti juuttuivat hänen kurkkuunsa. Miehen läpitunkeva tuijotus alkoi pelottaa Isabellaa ja hän tunsi olevansa kuin alaston tuon katseen edessä. Kylmät väreet vilistivät pitkin hänen selkäänsä.
Tuo ei ollut mikään asiakas – ei koskaan!
Isabella aavisti oikein, sillä mies oli – PIRUN RIIVAAMA!

Arvio: Pirun saapuminen kenen tahansa elämään sekoittaisi arjen täydellisesti. Isabella Nortonin se vie ensin hermoromahdukseen, mutta pimeän puolelle siirtymisen jälkeen hän huomaa uuden elämän alkaneen. Isabellan epäonneksi muuan John Sinclair ystävineen ei aio katsoa moista hyvällä, heidän mielestään Asmodiksesta on riittävästi harmia ilman uusia uhrejakin.

Hyvin mitättömistä lähtökohdista alkava tarina kasvaa edetessään ihastuttavan toimivaksi tarinaksi, vaikka mitään tavanomaista syvällisempää onkin turha odottaa – piru vain yksinkertaisesti haluaa juuri Isabella Nortonin sielun itselleen. Miellyttävää on sen sijaan linkitys ensimmäiseen Suomessa julkaistuun Yöjuttuun (Kauhun yö, 1/82), josta tutulla henkilöllä on tärkeä osa tapahtumien kulussa. Myös toisessa ulottuvuudessa seikkaileminen toimii tällä kertaa tavallista paremmin. Lukijoiden lähettämiä kuvia ei tällä kertaa lehdessä ole kuin yksi, kömpelöstä Hellrider-piirroksesta on vastannut nimimerkki M. E -89. Alkuperäisen Yöjuttu-klubin toinen pääsykoekierros huipentuu tähän lehteen.

Lainaus: Itse piru korkeassa persoonassaan tarkkaili nukkuvaa naista. Hän oli ”luvannut” ottaa tämän itselleen ja aikoi myös pitää ”lupauksensa”.
Tällä kertaa sielunvihollinen näytti todelliset kasvonsa kaikessa inhottavuudessaan ja vastenmielisyydessään. Niiden luihua kolmiomaista muotoa korostivat korkeassa otsassa sojottavat pukinsarvet, leveä ohuthuulinen suu ja pitkä kapea kyömynenä.
Siinä oli Asmodis, ja hän oli tullut ottamaan sen, minkä oli luvannutkin ottaa.

Lukijan novelli: Piinattu sotilas
Lukijan novellissa on tällä kertaa historiallista näkökulmaa, sillä sen tapahtumaketju alkaa Suomen sodasta. Tuolloin suonsilmäkkeeseen heitetyt sotilaat palaavat suomalaissotilaiden avuksi Talvisodassa, onnistuen tekemään tyhjiksi venäläissotilaiden tarkoin suunnitteleman ja suomalaisille tuhoisan hyökkäyssuunnitelman. Tarina kulkee paikoin aivan mallikkaasti, mutta nimettömäksi jääneellä kirjoittajalla on jostain syystä ollut tarve kiirehtiä loppuratkaisua, joka jää näin ollen todelliseksi antikliimaksiksi. Hyvän yön toivottaminen loppukommenttina on ollut kirjoittajan mielestä kenties hauska lopetus, omasta mielestäni vitsi on turhan kulunut.

Lainaus: Kun sotilaat kauhunhuudon hälyttäminä saapuivat paikalle, löysivät he mustanahkaisen, miltei luurangonnäköisen olennon syömässä alikersantti Makarovin päätä. Samalla tuo helvetin syvyyksistä noussut huitoi ruosteisella miekallaan sivaltaen joka iskulla raajan tai kaksi, ja pian ilman täytti veren haju. Ampuminen oli turhaa, luodit vain lävistivät suoasukin ruumiin tai lohkaisivat siitä pieniä palasia. Vääjäämättömästi se kävi jokaisen kimppuun purren ja kynsien sekä huitoen miekallaan, kunnes uhrista ei ollut jäljellä muuta kuin kasa lihaa ja luuta sekä muutama verinen riepu…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Vom Teufel besessen (GJS Nr. 261)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.5.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttu 2/1988: Pelihelvetin demoni

Takakansi: Eddy Blyton oli lahjakas koulupoika, joka pärjäsi loistavasti lempiaineissaan matematiikassa ja fysiikassa. Niinpä normaali kouluopetus alkoikin pian tuntua hänestä aivan liian yksinkertaiselta ja pitkäveteiseltä. Kotioloissa hän tutki jo kuuluisan fyysikko Heisenbergin maailmanyhtälöä. Eräänä päivänä Eddy päätti ottaa yhteyttä itseensä paholaiseen. Siitä alkoi ratkaiseva muutos hänen elämässään…

Arvio: En tiedä nuoremmista, mutta minun sukupolveni muistanee vielä pelihallit ja niissä möykkäävät nuorisojoukot, kuin myös kotikoneella "koodaamisen" ja kaikki jännät jutut mitä niillä sai aikaan. Pelihelvetin demoni on matka tuohon aikakauteen ja maailmaan, tosin sillä eroavaisuudella, ettei ainakaan minun tuttavapiiriini kuulunut ketään paholaista ohjelmointikielellä esiin kutsunutta henkilöä.

Pelihelvetin demoni on lähtökohdiltaan kekseliäs ja ajoittain oikein hauska tarina koulukiusatusta nörtistä, joka haluaa kostoa kaikille häntä pilkanneille luokkatovereille. Koska nuorella miehellä hyrräävät mielessään muutkin kuin bitit, on mukaan pitänyt liittää myös hemaisevan näköinen vaihto-oppilasblondi. Puhtaana kostotarinana Pelihelvetin demonista olisi saanut infernaalisen veri-ilottelun, nyt se kuitenkin lässähtää jo hyvissä ajoin ennen loppua. Myös tarinan alkupuolen kerronnalliset huolimattomuudet häiritsevät.

Lainaus: Eddy halusi levittää kauhua. Hän oli joutunut odottamaan kostonsa toteutumista omasta mielestään jo aivan liian kauan. Viimeinkin oli hänen vuoronsa nauttia. Valitettavasti hän ei voinut nähdä, mitä pelihallissa tapahtui, vaan joutui vain noudattamaan paholaisen antamia ohjeita. Niiden mukaan Eddyn piti keskittää vihansa johonkin tiettyyn henkilöön voidakseen olla varma tahtonsa toteutumisesta.
Tämä henkilö oli Didier la Grange. Jos Eddy onnistuisi tuhoamaan hänet, hän olisi voittanut jo paljon. Hän suorastaan himoitsi nähdä sen öykkärin kuolleena jalkojensa juuressa. Sen jälkeen, kun oltaisiin niin pitkällä, hän voisi hoidella sen ihanan vaihto-oppilastytön, joka ei ollut vielä vastannut hänen tunteisiinsa.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Spielenhöllen-Dämon (GJS Nr. 246)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.2.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttu 7A/1984: Tuo minulle Asmodinan pää

Takakansi: Hänen valtakuntansa oli yhtä julma kuin laajakin. Tänne sumun, kiusattujen demonisielujen, huutojen ja valitusten labyrinttiin ei tavallisesti kukaan ihminen uskaltautunut. Olkoonkin, että hän oli liittoutunut tämän valtakunnan hallitsijan kanssa.
Tohtori Kuolema oli sen tehnyt.
Hänen oli onnistunut vetää Kummitus omalle puolelleen taistelemaan Asmodinaa, paholaisen tytärtä vastaan. Näin karmivaa tilannetta ei ollut vielä koskaan aikaisemmin syntynyt. Ihmisdemoni tohtori Kuolema nousi helvetin alkuvoimia vastaan. Hän aikoi jopa kukistaa ne!

Arvio: Kolmas ja viimeinen osa helvettisaagasta huipentuu Tohtori Kuoleman ja Asmodinan väliseen yhteenottoon Kummituksen valtakunnassa. Eeppisen taistelun ympärille sijoitettu tarina on kaikesta huolimatta tylsä, sillä vaikka välienselvittely itsessään on mallikkaasti kirjoitettu, on kaikki muu sen ympäriltä karsittu minimiin. Kukaan ei jaksa lähestulkoon lehden mittaista kuvausta siitä, mitä kaikkea mustaveriset keksivät toistensa pään menoksi ja niinpä lopputulos tuntuu aivan yhdentekevältä.

Mielenkiintoisin osuus alkaa vastaa yhteenoton jälkeen, kun voittanut osapuoli ottaa kohteekseen varjoissa piileskelevän John Sinclairin. Yllättävä loppuratkaisu pelastaa kuitenkin sankarimme juuri ratkaisevalla hetkellä, mutta tapa jolla se käy, on heikkoakin heikompi. Jos lopetukset eivät ole olleet Jason Darkin vahvinta osa-aluetta, niin kehumista ei ole kansikuvassakaan, sillä kun ei taaskaan ole mitään tekemistä itse tarinan kanssa. Kolmeosainen helvettisaaga (Helvetin portilla, Kauhun keskipisteessä ja Tuo minulle Asmodinan pää) jää lopulta mieleen vain kunnianhimoisena, joskin hyvin tylsänä yrityksenä luoda suureellista kauhutarinaa. Yöjutun ensimmäinen erikoisnumero.

Lainaus: - Siinä oli ensimmäinen, Solo Morasso. Tuhoan kätyrisi yksitellen. Maa repeili jälleen monesta kohdasta ja ihmisen korkuiset laavapatsaat purskahtivat ylös repeämistä. – Kuka haluaa olla seuraava? Ilmoittakaa toki. Tehän menette hänen puolestaan vaikka tuleen…
Jälleen ivallista naurua.
Tohtori Kuoleman sisällä raivosi helvetti. Hänen ja Asmodinan välissä kuivuivat laavageysirit, joille hän ei voinut mitään. Hän näki vaa’an kallistuvan Asmodinan hyväksi. Hän oli seurannut järkyttyneenä Mondon kuolinkamppailua. Tosin hän ei surrut itse Mondoa, vaan sitä, mitä tämä olisi voinut vielä tehdä Murhaliigan hyväksi.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Bring mir den Kopf von Asmodina (GJS Nr. 202)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1984
Hinta: 7,90 mk

Yöjuttu 6/1984: Kauhun keskipisteessä

Takakansi: John Sinclairin oli onnistunut raottaa Helvetin porttia. Mikä häntä odottaisi sen takana?
Tilanteen pelottavuudesta huolimatta uteliaisuus voitti. Kysymykset piinasivat häntä. Näkisikö hän helvetintulen? Täydellisen kauhun?
John epäröi. Oikeastaan hän oli kestänyt matkan vieraaseen ulottuvuuteen hyvin sekä sielullisesti että ruumiillisesti. Miksi hän siis antaisi periksi vähän ennen päämääräänsä? John halusi taistella. Hän astui KAUHUN KESKIPISTEESEEN…

Arvio: Johnin matka helvetin kauhuihin alkoi edellisen numeron lopussa ja jatkuu täydellä vyörytyksellä heti ensimmäisistä riveistä alkaen. Paettuaan ikuisuuksien hirsipuusta hän suuntaa Asmodinan ja Asmodiksen kanssa kohti Tulimaata, jossa tohtori Kuolema lymyilee Murharyhmänsä kanssa. Ennen kuin joukko ehtii paikalle, suuruudenhullu tohtori on jo siirtynyt toiseen ulottuvuuteen, jossa hän odottaa hirviöidensä kanssa verivihollisiaan.

Tarina hyppii Johnin kamppailujen ja tohtori Kuoleman maailmanvalloitussuunnitelmien välimaastossa onnistuneesti, joskin ensin mainitun vaikeudet tuonpuoleisessa ovat huomattavasti jälkimmäisiä kiinnostavampia. Erikoista on sen sijaan se, ettei Johnin menettämästä hopeisesta rististä saada juurikaan lisäväriä tarinaan. Johnin hirsipuukoettelemukset ovat tämän numeron parasta antia. ”Helvetin kiertoajelutrilogia” huipentuu seuraavassa numerossa käytävään tohtori Kuoleman ja Asmodinan väliseen taisteluun, jossa panoksena on yhden helvetin ulottuvuuden herruus.

Lainaus: Minä roikuin hirsipuussa!
Kuinka Asmodis olikaan sanonut? Helvetti on monimuotoinen. Sitä voidaan verrata sipulin kerroksiin. Kun sipulista kuoritaan yksi kerros pois, kuorijaa odottaa jo seuraava yllätys. Aivan kuin kauhun keskipisteessäkin, sillä olin vastahakoinen käyttämään tästä paikasta nimeä helvetti.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Im Zentrum des Schreckens (GJS Nr. 201)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1984
Hinta: 7,50 mk

Yöjuttu 5/1984: Helvetin portilla

Takakansi: Hänen silmiensä katse oli kylmä kuin napajäätikkö. Se kertoi miehestä kaiken.
Ihmisten halveksunta, omistamisen halu, raakuus ja sanoinkuvaamaton tunteettomuus kuvastuivat siitä.
Ne, jotka tunsivat hänet, olivat tottuneet tähän katseeseen, eivätkä he muuta odottaneetkaan Solo Morasson kaltaiselta mieheltä, joka oli antanut itselleen nimen tohtori Kuolema. Hän oli ainutlaatuinen henkilö.
Hän oli ihmispaholainen!

Arvio: Nyt kun tohtori Kuoleman ja hänen Murhaliigansa olinpaikka on saatu viimeinkin yhytettyä Tulimaasta, on tämän vallanhimoisen hullun käytävä sotaan niin John Sinclairia kuin Asmodinaakin vastaan. Liittolaisekseen hän saa Kummituksen, helvetin mahtidemonin ja tämän liskosotilaiden armeijan. Yhdessä he punovat pirullisen juonen, joka asettaa Johnin tukalampaan tilanteeseen kuin koskaan aikaisemmin.

Tuonpuoleiseen tuomitun (2/1984) tavoin myös tämä seikkailu pohjustaa seuraavan osan tapahtumia – todellisessa cliffhangerissa John matkaa helvetin portille, jonka takana häntä odottavat kaikki tuonpuoleisen kauhut. Keskivertoyökkäreitä kunnianhimoisempi tarina koostuu useista toisiinsa onnistuneesti kietoutuvasta juonenpätkästä. Toimintaa olisi saanut olla tosin enemmän ja kirjoitusvirheitä vähemmän. Kansikuva on tiettävästi piirros Jesús Francon ohjaamasta vampyyrielokuvasta Verenhimoinen Dracula (El Conde Dracula, 1970), jossa kreiviä näytteli kukas muu kuin Christopher Lee. Kuten olettaa sopii, kansikuvalla ei ole mitään tekemistä lehden sisällön kanssa.

Lainaus: Näin edessäni suuren limaisen pallon. Se oli väriltään ruskehtavanvihreä. Olento ei ollut mikään tavallinen ghouli, vaan eräänlainen ghoulin ja hirviön välimuoto, sillä kun pallo liikahti, sen kita loksahti auki.
Ja millainen kita!
Se oli yhtä suuri kuin olio itse ja hampaisto vastasi kidan kokoa. Tuo vastenmielinen, pyöreä, limainen otus oli lähes pelkkiä hampaita.
Kuvottava näky…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Ich stiess das Tor zur Hölle auf (GJS Nr. 200)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.5.1984
Hinta: 7,50 mk

Yöjuttu 3/1983: Veriurut

Takakansi: Asmodis oli toistaiseksi pysytellyt taka-alalla ja lähettänyt muut tekemään tihutyöt puolestaan. Emme olleet milloinkaan joutuneet katsomaan toisiamme silmästä silmään enkä uskonut niin enää tapahtuvankaan. Polkumme kulkivat kuitenkin ristiin, kun ryhdyin etsimään Veriurkuja. Löysin ne, mutta samalla kohtasin myös hänet!
Edessäni seisoi Asmodis koko pirullisessa persoonassaan. Jättiläismäisessä luolassa alkoi armoton kamppailu…

Arvio: John ja Suko ovat saaneet ratkaistua Kuoleman sanansaattajien tapauksen ja aikeissa palata Los Angelesista Lontooseen, mutta sakea hernerokkasumu estää heidän lähtönsä. Niinpä ystävyksemme päättävät suunnata San Franciscoon, mutta pysähtyvät matkalla Pine Bluffin pikkukaupunkiin, missä mikään ei ole sitä miltä näyttää. Matkaseurakseen he ovat saaneet suomalaisen Kaarina Laineen, joka on reppumatkalla kohti Kanadaa.

Kaikkien aikojen parhaimpiin Yöjuttu-tarinoihin lukeutuva Veriurut on toiminnantäyteinen ja infernaalisen loppuhuipentuman sisältävä jännäri, jossa arkkienkelitkin puuttuvat tapahtumien kulkuun. Elävien kuolleiden hallitsema kylä, hernerokkasumu, kaiken vaippaansa kietova pimeys ja verellä käyvät, paholaisen hallussa olevat urut muodostavat mielikuvituksellisen rikkaan kokonaisuuden. Tällä kertaa kirjoittaja on ollut huolellinen tekemisissään, eikä minkään juonenkäänteen kohdalla sorruta halpahintaisiin ratkaisuihin. Tarina julkaistiin uudelleen numerona 10/1992.

Lainaus: Munkit olivat yrittäneet hävittää urkujen vaikutuksen sulkemalla ne kallioluolaan.
Nyt kalliotemppelin sisäänkäynti oli jälleen auki ja urkuja voitiin soittaa uhrien veren voimalla.
Ne olivat jättiläiskokoiset ja niiden pillit kohosivat paholaisen edessä huimaavaan korkeuteen kuin valtavat keihäät, jotka oli asetettu pystyyn kärki alaspäin. Pillit olivat väriltään sinertävät, toiset näyttivät vaaleammilta, toiset tummemmilta. Ilma-aukkojen yläpuolella näkyi selvästi ihmiskasvoja puisen pinnan läpi. Ne olivat kuuluneet ihmisille, jotka olivat joutuneet heittämään henkensä näiden Veriurkujen vuoksi. Heidät ja urut oli yhdistetty toisiinsa ikuisiksi ajoiksi.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Blutorgel (GJS Nr. 186)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1983
Hinta: 6,70 mk