Yöjuttu 12/1988: Tyrmälinnan zombie

Takakansi: Komisario Mallmann veti pistoolinsa esiin. Hänet oli vallannut omituinen, epäilyttävä tunne, vaikka kaikki oli ollut kunnossa hänen astuessaan sisään. Tunnelma muuttui muutaman metrin etenemisen jälkeen. Hän aavisti vaaran!
Komisario Mallmann pysähtyi portaiden kohdalle. Talo oli ollut aikoinaan valtaajien hallussa, mutta nämä olivat myöhemmin luopuneet siitä. Nyt sitä käyttivät rikolliset tilapäisenä piilopaikkanaan.
Poliisille tulleen vihjeen mukaan rakennuksessa oli nähty vakoojia. Liittotasavallan salainen palvelu oli pyytänyt rikospoliisilta virka-apua, ja niin komisario Mallmann oli lähtenyt Trieriin tutkimaan asiaa…

Arvio: John Sinclairin hyvä ystävä Will Mallmann joutuu pahaan pinteeseen ja näkee jotain sellaista, jota ei kenties pitäisi olla olemassakaan. Jäljet viittaavat erääseen vanhaan linnaan, jonka muureja ympäröi kaamea salaisuus. Kun linnaa entisöitiin, siellä asuva paha vapautettiin. Tämä on koitua Mallmannin kohtaloksi, jonka onnistuu kuitenkin paeta viime hetkellä ja hälyttää Sinclair avukseen. Linnan uumenissa asuva pahuus ei ole kuitenkaan helposti kukistettavissa.

Kaikkien aikojen rumimpien Yöjuttu-kansien joukossa korkealle sijoittuva Tyrmälinnan zombie on itse asiassa ihastuttavan tunnelmallinen kummitusjuttu, joka lukeutuu ilmestymisvuotensa kolmen parhaan Yöjutun joukkoon. Itse näkisin tarinassa aineksia pidempäänkin hurjasteluun, mutta valitettavasti kirjoittaja on päättänyt kuolleen linnanrouvan kertomuksen olleen yhden lehden arvoinen. Usein kritisoimani loppuratkaisut saavuttavat tässä tarinassa aallonpohjan, sillä kliimaksi on muuhun menoon verrattuna todella heikko. Positiivista on sen sijaan Mallmanin sijoittaminen tapahtumien keskipisteeseen. Tyrmälinnan zombien kansi jäi viimeiseksi valokuvakanneksi, tästä eteenpäin Yöjutussa oli nimittäin tarkoitus käyttää alkuperäisiä saksalaisia kansikuvia. Tulevat numerot kuitenkin todistivat, ettei näin tapahtunut.

Lainaus: Kauhu uhkasi tehdä Christan aivan sekopäiseksi. Hyödyttikö hänenkään enää jäädä henkiin, jos kerran muut…
- Värttinä langat kehrää…
Aavenaisen laulu havahdutti hänet ajatuksistaan. Hän kohotti katseensa ja näki elävän vainajan laskeutuvan kellariin viimeistelemään kaamean työnsä hulmuavilla hiuksillaan…

Lukijan novellit: Kettu & Perjantai tuomion päivä
Tällä kertaa lukijoita ilahdutetaan kahdella novellilla. Ensimmäinen on SARIn kirjoittama fantasiakertomus suuresta ketusta, joka lumoaa pimeänä syysyönä vuokraamalleen kesämökille saapuneen yksinäisen naisen. Tiivis ja hyvin kirjoitettu tarina on tunnelmallinen, mutta ei millään muotoa jännittävä. Sitä ei ole myöskään Pet Shop Girlin apokalyptinen Perjantai tuomion päivä, jossa maailmaa uhkaavasta tuhosta selviytyy vain yksi, ikiaikaista japanilaista korua kantava tyttö.

Lainaus: Kettu
Kettu istui talon kulmalla ja tuijotti keittiön ikkunasta tulvivaa kynttilänvaloa. Vanha talo natisi ja notkui tuulen kieppuessa sen rakenteissa. Suuret koivut talon takapihalla piiskasivat vihaisesti toisiaan. Kettu oli tyytyväinen. Aika tuntui koittaneen. Se maiskutti suutaan ja haroi käpälällään korvansa taustaa lähtien lopulta varovaisesti liikkeelle.

Lainaus: Perjantai tuomion päivä
Olento oli jo melkein luonani. Halusin vaipua maan alle, mutta pelosta sekaisin lähdin juoksemaan olentoa kohti, ja muutaman sekunnin ajan näin sen kitaan. Siellä avautui aivan toisenlainen maailma. Maailma, jossa ihmiset kituivat ja huusivat tuskissaan. Yllättäen kaikki musteni, ja tunsin, kuinka paineaalto tarttui minuun ja paiskasi minut pois!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Zombie aus dem Kerkerschloß (GJS Nr. 256)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttupokkari 6: Lasisten arkkujen arvoitus

Takakansi: John Sinclair, Scotland Yardin erikoismies on jälleen uuden tehtävän edessä.
Lontooseen on ilmestynyt mitä kammottavimpia demoneita. Ghouleja! Ruumiinsyöjiä, kuten niitä kansanomaisesti kutsutaan. Ne pyrkivät tyydyttämään iljettäviä halujaan myös Johnin välityksellä, eikä tämä voi lopulta muuta kuin toivoa nopeaa, tuskatonta loppua…

Arvio: Lontoolaisen hautaustoimiston toimitiloissa työskentelee miellyttävän oloinen herrasmies, jonka ulkokuori on kuitenkin silkkaa hämäystä. Sen saa huomata ystäväänsä viimeiselle matkalleen saattava Sheila Conolly, joka joutuu ghouliksi eli ruumiinsyöjäksi paljastuvan miehen vangiksi. Pian Sheilalle tekee seuraa hänen aviomiehensä Bill. Vangittujen onneksi myös John Sinclair on tietoinen hautaustoimistossa tapahtuvista hämäryyksistä ja ennen pitkää aaveidenmetsästäjä saapuukin paikalle tekemään hirviöistä selvää.

Yöjutun pokkarisarjaan kuuluva Lasisten arkkujen arvoitus olisi helppo sivuuttaa keskinkertaisena ja nopeasti unohdettavana kauhutarinana, ellei siinä mainittaisi uusina tulokkaina kahta keskeistä Sinclairin uraan liittyvää asiaa: ruumiita syövät ghoulit olivat Johnille aiemmin kokematon harmitus, joita hän pystyi kuitenkin tuhoamaan uudella superaseellaan, hopealuoti-Berettallaan. Muilta osin Lasisten arkkujen arvoituksessa ei enempää muisteltavaa olekaan, vaikka tarina onkin monilta osin parannus edellisiin taskukirjoihin verrattuna. Lasisten arkkujen arvoitus ilmestyi kotimaassaan alun perin jo kesällä 1974.

Lainaus: Bill Conolly sai vaivoin pidätetyksi suuhun pyrkivän oksennuksen.
Mies, luultavasti tohtori Meredith, oli raadeltu ja silvottu hirvittävän näköiseksi. Antaessaan lamppunsa valokiilan kiertää hahmoa Bill näki, että monia muitakin ruumiinosia oli järsitty ja raadeltu.
Minkähän hirviön aikaansaannosta tämä kaikki mahtoi olla?


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Das Rätsel der gläsernen Särge (Gespenster-Krimi nr. 42)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 1.11.1988
Hinta: 18,50 mk

Yöjuttu 11/1988: Paholaissaaren vanki

Takakansi: Suko makasi arkussa. Hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, kuinka oli joutunut kellarissa olevaan mustaan arkkuun. Hän ei ollut herännyt edes arkunkannen kovaan kolahdukseen, sillä takaraivoon osunut isku oli saattanut hänet tehokkaasti unten maille.
Mutta tajuttomuustilakaan ei kestä ikuisesti, ellei ole kuolemaksi. Niinpä Sukokin alkoi heräillä, ja se oli karmea herääminen. Ympärillä oli pilkkosen pimeää, ja ilma tuntui olevan loppumaisillaan. Tähänastinen tajuttomuus oli ollut hänen pelastuksensa, sillä se oli laskenut hapenkulutuksen minimiin, eikä hän ollut tukehtunut hapenpuutteeseen. Mutta nyt hän oli tajuissaan – ja saattoi vain maata selällään, tuijottaen lamautuneena pimeyteen…

Arvio: Lady X:n tapettua viimeisenkin Ambiastro-vampyyritrion jäsenen, vaikeutui Johnin ja kumppaneiden tehtävä kuolemansumun arvoituksen ratkaisemiseksi entisestään. Onneksi vanhalla romaninaisella, Azucenalla, oli vielä muistissaan paikka, josta he vampyyriveljekset löysivät. Ongelmiksi muodostuivat vain paikan syrjäinen sijainti, sen hetkellinen olemassaolo sekä se, että saarta vartioi verenhimoinen lohikäärme. Onko tehtävä siis tuomittu epäonnistumaan vai voivatko edes Myxin ja Kara auttaa ystäviämme tässä kiperässä tilanteessa?

Yksinkertaisen oloisena seikkailuna alkava, mutta tarinan edetessä yhä eeppisempiä mittasuhteita saava kertomus tuo vahvasti mieleen vuoden 1984 trion Helvetin portilla - Kauhun keskipisteessä - Tuo minulle Asmodinan pää. Vaikka tällä kertaa ei liikutakaan eri ulottuvuuksissa, ulottaa tarina lonkeronsa aina Atlantiksen historiasta Murhaliigaan ja sen tulevaisuuteen. Jos avausosa oli heikko ja tasapaksu, on jälkimmäinen kaikessa suuruudessaan mitä mainioin. Ainoastaan loppuhuipentuma on hätäisesti kyhätyn oloinen. Kotimaisen lehden kansikuva on Tom Hollandin ohjaamasta vampyyrielokuvasta Kauhun yö (Fright Night, 1985).

Lainaus: Jouduin jälleen kerran kuolemansumun kanssa vastatusten. Pitelin kädessäni ristiä, ainoaa asetta, jonka tiesin varmasti pystyvän pysäyttämään sumun etenemisen.
Sumun sisältä kuului ääniä, ikään kuin se olisi elänyt. Häipyvät kiljahdukset, hiljainen vikinä, korvia repivä ulina ja parahdukset sekoittuivat kaukaiseksi taustahälyksi, joka tuntui kuitenkin olevan niin lähellä.
Henget, joista sumu koostui, olivat voitostaan varmoja. Ne tahtoivat muuttaa minut ja ystäväni luurangoiksi.

Lukijan novelli: Yö nummella
Tällä kertaa novellin kirjoittajana on ollut Marko. Hänen kynästään on lähtenyt loppuratkaisultaan varsin onnistunut, mutta muilta osin hyvin tavanomainen vampyyritarina. Syrjäisellä nummella kuljeskeleva yön paholainen on ottanut tähtäimeensä erään perheen pienen tyttären, joka onnistuu kuitenkin kukistamaan vampyyrin vielä haudan takaakin. Pituudeltaan normaalin Yöjuttu-novellin mittainen teksti olisi kaivannut selkeämpää jäsentelyä, sillä tällaisenaan se on turhan raskas lukea. Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon vampyyrin hampaidenteroitusmenetelmä.

Lainaus: Hän näytti kaikinpuolin komealta seisoessaan myrskyn keskellä. Ainut piirre, mikä oli hänessä silmiinpistävää, oli hänen kasvojensa kalpeahko väri. Se näytti miltei sairaalloiselta. Niin myös hänen sormensa, sillä niiden kynnet olivat pitkät ja ilkeästi käyristyneet. Myös suu oli veren tahrima edellisyön ateriasta. Hänen kurkkunsa oli taas kuiva. Hän ei saanut irtoamaan edes yhtään sylkeä, vaikka hänen nälkänsä oli mahtava. Hän kumartui maahan päin. Otti sieltä pienen kiven ja pani sen suuhunsa. Hän pyöritteli sitä niin kauan, kunnes se kalahti vasten hänen pitkiä kulmahampaitaan kuin irtonainen kiila. Nyt kulmahampaat olivat ”täydessä terässä”.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Gefangene der Teufelsinsel (GJS Nr. 255)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttu 10/1988: Kohtauspaikkana ruumishuone

Takakansi: Ihmisillä on monenlaisia mieltymyksiä; jotkut pitävät eläimistä, toiset tuhlaavat omaisuuksia postimerkkien tai vanhojen rahojen keräilyyn. Charly oli kuitenkin toista maata, hänen mieltymyksensä oli huomattavasti epätavallisempi. Hän nimittäin viihtyi ruumiiden seurassa, oli nekrofiili. Tosin hän oli ammatiltaan ruumiiden pesijä, mutta vedettyään päänsä täyteen viskiä, hän intoutui seurustelemaan ”asiakkaidensa” kanssa. Keskustelut olivat pakostakin yksipuolisia, mutta Charly oli tyytyväinen…

Arvio: Samaan aikaan kun John ja hänen velhoystävänsä Myxin tutkivat vihjettä, joka voisi tarjota heille mahdollisuuden kuolemansumun neutralisoimiseen, astuu lontoolaisen ruumiinpesijän viinanhöyryiseen elämään vampyyri, joka alistaa hänet palvelijakseen. Onko tapahtumilla jokin yhteys, entä mitä tekemistä vanhalla romanieukolla, Myxinillä ja muinaisella Atlantiksella on keskenään? Miksi Suko päätyy ruumisarkkuun, jota vartioi salaperäinen Ambiastro?

Muutaman varsin näppärän tarinan jälkeen Yöjuttu kääntyy ohituskaistalta takaisin jo tutuksi tulleelle, tylsälle ajoradalleen tuomalla Lady X:n takaisin kuvioihin – kyseinen vampyyrikaunotar kun ei ole enää aikoihin ollut viihteen tai jännityksen tae. Vampyyrit ovat yleensäkin olleet Yöjuttujen väsähtäneimpiä ilmestyksiä, joten Kohtauspaikkana ruumishuone jää lähtötelineisiin, eikä tarinassa ole samanlaista lentoa saati kekseliäisyyttä kuin muutamassa aikaisemmassa numerossa. Toivoa sopii, että tarinan jatko-osa tuo lisää vauhtia tähän hölköttelyyn ja tuhottujen atlantislaisvampyyrien perintöä käytetään edes jotenkuten hyväksi. Se nähdään sarjan seuraavassa numerossa nimeltään Paholaissaaren vanki.

Lainaus: Myxin pysähtyi pääkallon eteen ja kumartui, mutta ei kuitenkaan koskettanut sen pintaa. Sen sijaan hän ojensi oikean kätensä ja piirsi lattiaan kolmionmuotoisen kuvion.
Maaginen liitu oli valmistettu eläinrasvoista ja erikoisvoiteista valkomaagisten loitsujen kera. Olin kiinnostunut näkemään vaikuttaisiko se tuhansia vuosia vanhaan pääkalloon.

Lukijan novelli: Kauhun kosketus
Anonyymiksi jääneen kirjoittajan novellissa päähenkilö saa veljensä kuoleman jälkeen tälle kuuluneita tavaroita, joihin lukeutuu myös hopeinen risti. Veli ei tiettävästi riisunut ristiä koskaan kaulastaan, paitsi juuri ennen itsemurhaansa. Nyt risti tuntuu elävän omaa elämäänsä ajaen uuden kantajansa ennen pitkää hulluuden porteille. Näppärä idea ei kanna aivan koko tarinaa, eikä kirjoittajan jaaritteleva ja raskas tyyli paranna tekstin nautittavuutta. Teksti on myös aiempia Yöjuttu-novelleja pidempi.

Lainaus: Alkuhämmennyksen jälkeen minut valtasi hirvittävä pelon tunne. Tunne hyökkäsi salakavalasti kimppuuni ja alkoi pikkuhiljaa levitellä lonkeroitaan kaikkialle ruumiiseeni. Hetkessä olin melkeinpä pakokauhun vallassa, valmiina ryntäämään suinpäin ulos talosta joka olikin äkkiä muuttunut sanoinkuvaamattoman ahdistavaksi rakennukseksi. Tunne siitä, että joku tarkkaili minua koko ajan, nousi jälleen esiin jostain mieleni pimennosta ja hyökkäsi kimppuuni salakavalan petoeläimen tavoin. Vilkuilin kauhusta suunniltani ympärilleni ja viimein ponkaisin ylös lattialta ja juoksin kuristavan pelon vallassa kohti ulko-ovea.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Treffpunkt Leichenhaus (GJS Nr. 254)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttu 9/1988: Hämähäkkien kirous

Takakansi: Demoneja pidetään julmina ja raakoina, mutta samanlaisia ovat myös monet ihmiset. Heihin verrattuina demoneilla on kuitenkin muuan etu puolellaan, nimittäin aika.
Demoneilla on aikaa odottaa. Usein ne odottavat jopa satoja vuosia päästäkseen niittämään, mitä ovat joskus kylväneet.
Muuan ammoin alkuun pantu kirous alkoi yllättäen kantaa hedelmää. Nuori tyttö joutui kammottavien tapahtumien pyörteisiin ja vei mukanaan kuusi muuta ihmistä…

Arvio: Metsän keskeltä auton eteen äkkiarvaamatta säntäävän ja sekavia varoituksia horisevan nuoren tytön luulisi saavan itse kunkin hälytyskellot soimaan, mutta näin ei suinkaan käy viikonloppua viettämään aikovalle kuusikolle. He toimittavat tytön sairaalaan ja päättävät jatkaa matkaansa hylättyyn hotelliin, vaikka tyttö nimenomaan on maininnut siellä vaanivasta vaarasta. Tyhmyydestä sakotetaan ja niinpä kuusikon viikonlopusta tulee hieman toisella tapaa ikimuistoinen, kuin he ovat suunnitelleet.

Pitkään alamaissa olleen Yöjuttu-sarjan taso nousi kesän ja syksyn 1988 aikana kohisten. Elokuussa ilmestyneen Haudankaivajan tyttären jälkeen lehtihyllyille päätynyt Hämähäkkien kirous jatkaa Kolmannen helvetin hotellin (9/83) tunnelmallisissa maailmoissa ja oikeastaan ainoa asia mikä Hämähäkkien kirouksessa harmittaa, on sen joillekin inhoa aiheuttavien ryömijöiden läsnäolo – hämähäkit kun eivät ainakaan luettuina edusta kauhun korkeinta tasoa. Muilta osin tarinassa ei ole moittimista ja siksipä Dark voikin onnitella itseään hyvästä työstä. Kioskikauhun tunnetuimman kynäilijän ideat eivät ainakaan vielä olleet täysin lopussa.

Lainaus: Kaikki mitä hän näki, oli karmeaa totta. Täällä kellarissa oli herännyt henkiin jokin sellainen elementti, jonka olisi pitänyt olla kuolleena jo aikoja sitten. Otus näytti himoitsevan saaliikseen ihmisiä ja ennen kaikkea Jerry Riggiä, joka oli paikalla.
Jerry läähätti suu auki ja vilkuili hermostuneesti nivelikkäitä jalkoja, jotka kurottautuivat esiin veden alta. Seuraavassa hetkessä hän näki otuksen pään.
Häneltä pääsi tahaton hätähuuto. Oli karmeaa nähdä, että hämähäkin etujalkojen välissä olikin ihmisen, ei hyönteisen pää.

Lukijan novelli: Ääni
Arto Laatikaisen kirjoittaman novellin keskiössä on ulkoavaruudesta saapunut lentävä olio, jonka uhreiksi joutuu neljä telttailemaan matkannutta nuorukaista. Idea on ihan onnistunut, mutta muilta osin novelli noudattelee teinikauhun kliseitä telttalemmiskelyineen ja yöllisine teurastuksineen. Loppu jättää tarinan auki, mikä ei tosin tällaisessa tuotoksessa ole se kaikkein toimivin ratkaisu. Kaikesta huolimatta Ääni osoittaa, etteivät kaikki Yöjuttuun lähetetyt novellit olleet ala-arvoista roskaa.

Lainaus: Jarmo seisoi polviaan myöten vedessä. Hän oli tarttunut kaksin käsin niskassaan killuvaan otukseen yrittäessään riuhtoa sitä irti. Hänen voimansa näyttivät kuitenkin hupenevan.
Kuriseva ääni kuului Marjukan korvissa luonnottoman voimakkaana. Hänen polvensa olivat pettämäisillään. Hänen suunsa avautui refleksinomaisesti, mutta hän ei saanut aikaan muuta kuin käheän vinkaisun.
Sitten Jarmon kädet irtosivat otuksesta: hän huojahti ja lyyhistyi hitaasti kasaan.

Lukijapostiin oli lähetetty runo, tälläkin kertaa kirjoittajana toimi PIKE. Hänen tekstiään saimme ihailla myös Hengenpelastaja Xorronin numerossa.
KASVOT
Keskellä pimeyttä…
Niistä hehkuu sinertävää loistetta,
joka kätkee pahan sisäänsä.
Kallo on hyvin epämääräinen,
sen reunat värähtelevät alati…
silmät hehkuvat helvetin tulta
ja ne tuntuvat äänettömiltä…
Suu; pelkkä musta viiva
avautuu äkisti ja kasvaa
kasvaa, peittäen kasvot kokonaan…
Suun sisästä purkautuu sinistä usvaa
ja verenkarvaiset salamat värähtelevät
…muodostaen jähmettyneitä verilammikoita,
joista kömpii hitaasti esiin demoneita:
vampyyrimaisia olioita…
Pahan palvelijoiden synty on tapahtunut.
Nyt on aika…
näyttää toteen keskiyön kauhun hetket.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Judys Spinnenfluch (GJS Nr. 253)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttu 8/1988: Haudankaivajan tytär

Takakansi: Haudankaivajan Marion-tytär hiipii joka yö salaa hautausmaalle. Viimein tytön yölliset poistumiset huomataan kotona, ja isä päättää lähteä varjostamaan tytärtään. Hän luulee näkevänsä unta, kun huomaa Marionin pysähtyvän tuomari Jeffries-vainajan haudalle. Mutta vielä pahempaa on tulossa: Marion keskustelee vainajan kanssa! Tyttö pyytää, että tuomari nousisi haudastaan ja lähtisi hänen kanssaan kotiin – tuomarin entiseen asuntoon. Marionin isä ei enää pysty hillitsemään itseään, vaan puuttuu tapahtumien kulkuun…

Arvio: John Sinclairin toimittajaystävä Bill Conolly saa vihjeen eräästä vähäpätöisestä asiasta, jota hän lähtee Johnin kanssa selvittämään. Tilanne muuttuu dramaattisesti heidän löytäessään ghoulin uhriksi joutuneen miehen ruumiin. Pian Bill joutuu itsekin limanimijän ruokalistalle ja edessä on tapahtumarikas seikkailu, joka päättyy haudasta nousseen, murhanhimoisen tuomarin kotiinpaluujuhliin.

Mielikuvituksellinen ja tunnelmallinen Haudankaivajan tytär edustaa niitä vanhan koulukunnan Yöjuttu-tarinoita, joita kynäilijä Jason Dark ei ole pystynyt luomaan enää aikoihin. Nuoren tytön psyyken horjuminen on varsin hyvin esitetty ja meno olisi varmasti vieläkin parempaa, ellei kirjoittaja olisi sortunut muutamiin kieli poskessa tehtyihin ratkaisuihin. Tarina jää hieman oudosti auki, eikä kaikkiin kysymyksiin saada vastausta. Siitä huolimatta ilmestymisvuotensa kärkitarinoita.

Lainaus: Kurkkua kuristava kauhu mykisti Thelman aivan sanattomaksi. Hän ei enää voinut katsoa tulijoita nähtyään, että Marionin seuralainen oli todellakin luuranko. Jason ei ollut sittenkään valehdellut. Tyttö toi mukanaan elävän luurangon, zombien, kuten aviomies oli sanonut.
Sydän pamppaili halkeamaisillaan. Kauhu ahdisti rintaa ja Thelma vapisi kauttaaltaan. Hän oli aina pitänyt itseään kokeneena ja karaistuneena naisihmisenä, joka ei pienistä hätkähtynyt. Olihan hän auttanut miestään monen monta kertaa ruumiiden pesemisessä ja vainajien arkkuun laitossa. Varsinkaan räjähdysonnettomuuksissa kuolleet ja kauan vedessä maanneet vainajat eivät olleet koskaan olleet mitään mieltä ylentävää nähtävää. Nyt näytti siltä, että tytär oli tuomassa kotiin yhtä mätänemistilassa olevaa vainajaa. Kaiken lisäksi tuo vainaja pystyi liikkumaan omin jaloin.

Lukijan novelli: Hiljaa virtaa veri
Jos päätarina olikin lähes parasta a-luokkaa, samaa ei voi sanoa tämän kertaisesta lukijan novellista, jonka on kirjoittanut muutama kuukausi takaperin lukijan palstalla eräälle aiemmalle novellille kehuja jakanut ”Cats”. Hänen hienosti nimeämänsä Hiljaa virtaa veri on lähtökohdiltaan mielenkiintoinen yritys luoda kauhua vanhojen luontoon liittyvien uskomusten ympärille, mutta kirjoittaja sortuu lopulta turhan helppoihin ratkaisuihin tehdessään pahan ilmenemismuodoista konkreettisia. Novelli olisi tarvinnut myös runsaasti enemmän lihaa luidensa ympärille, tällaisenaan se on hyvin läpijuostu tuotos.

Lainaus: Katselin hieman tarkemmin edessäni leijuvia kasvoja ja silmäni laajenivat hämmästyksestä ja kauhusta... Kasvot näyttivät olevan eri vuosikymmeniltä ja ne olivat eriasteisesti mädäntyneitä... sitä paitsi niillä ei ollut alaruumista ollenkaan, vaan ne oli irrotettu voimakkaalla viillolla.

Lukijapostia -palstalle oli lähetetty myös muutama aiemmasta kisasta myöhästynyt vampyyrivitsi:
Hyttynen vampyyrille: - Meillä on samat harrastukset.

- Miksi Lady X on tullut niin saidaksi juomarahojen suhteen?
- Etkö tiedä, että hän on viime aikoina imenyt skotlantilaisia.

- Salakkaverkko, sanoi ghouli kun Lady X:n konepistoolilla ampuman uhrin näki.

- Eikös muut nyt nousekaan kuin minä yksin vaan, kysyi vampyyri, kun hautausmaalta yölliselle saalistusretkelleen lähti.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Tochter des Totengräbers (GJS Nr. 252)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttupokkari 5: Helvetin tytär

Takakansi: Kaksi nuorta toimittajaa lähtee tekemään juttua hylätystä luostarista ja vanhasta linnasta. He löytävät ammoin sitten kuolleen kreivitär Barthonyn kivisen sarkofagin. Onnettomien sattumien seurauksena kreivitär herää kuolleista ja alkaa kummitella öisin linnassa. Samalla saa pöyristyttävä murhasarja alkunsa…

Arvio: Kesän 1988 Yöjuttu-pokkari oli ilmestymisvuotensa kolmas kurkistus John Sinclairin uran varhaisvaiheisiin. Englantilaisen pikkukylän pitkään vaietun salaisuuden paljastuminen johtaa Johnin saapumiseen paikalle. Tällä kertaa hänen on tultava toimeen yksin, sillä Johnin toimittajaystävä Bill Conolly jää Lontooseen pitämään seuraa tuoreelle vaimolleen Sheilalle. Billiä kyllä tarvittaisiin toisaallakin, sillä perillä Johnia odottaa hiuksia nostattava yllätys.

Länsi-Saksassa vuonna 1974 alkujaan julkaistu Helvetin tytär jatkaa sitä edeltäneiden pokkareiden ideaköyhää ja kieleltään kömpelöä linjaa – on vaikea kuvitella kenenkään kiinnostuvan Yöjutuista tällaisten tarinoiden perusteella. Elizabeth Bathoryn perintöä kaikkiin mahdollisiin kliseisiin häpeilemättömästi sekoittava Helvetin tytär on etenkin kummitusjuttuna vaatimaton, kun taas perinteisenä murhamysteerinä sillä olisi voinut olla enemmänkin annettavaa. Valitettavaa onkin todeta, että Helvetin tytär saattaa hyvinkin olla tähän mennessä julkaistuiden Yöjuttujen kaikkein pahin pohjanoteeraus.

Lainaus: Gilda Moore luuli menettäneensä viimeisenkin järjenkipinän.
Vankityrmään astunut hahmo oli iljettävän näköinen hirviö, jonka pään toinen puolisko oli pelkkä pääkallo tyhjine silmäkuoppineen ja irvistelevine suineen. Toinen puolisko kuului kauniille naiselle. Sama kaksijakoisuus koski hahmon koko ruumista. Se oli puoliksi luuranko, puoliksi nainen.
Vasemmassa kädessään, joka oli luurangon käsi, hirviö piteli kaksiteräistä miekkaa.
Gildan huulet vapisivat mykästä järkytyksestä. Hän tuijotti hirviötä kuin lumottuna, eikä kyennyt kääntämään katsettaan siitä poispäin. Sitä paitsi se lähestyi häntä verkkaisin askelin.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Töchter der Hölle (Gespenster-Krimi nr. 38)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 1.8.1988
Hinta: 18,50 mk

Yöjuttu 7/1988: Hengenpelastaja Xorron

Takakansi: Olin tosi hankalassa tilanteessa. Vaikka onnistuin livahtamaan luostarista kenenkään estämättä, en päässyt laina-autollani kovinkaan pitkälle. Vihollinen oli lähettänyt tielleni vaarallisen tarkkailijan, kuolemankotkan! Minun täytyi päästä siitä eroon, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty.
Polkaisin jarrut pohjaan keskellä serpentiinitietä ja nousin ajoneuvostani. Valmistauduin raivoisaan taisteluun, jossa oli vain kaksi vaihtoehtoa: voitto – tai kuolema.

Arvio: Pandoran lippaan jatko-osa heittää Johnin kamppailuun kuolemankotkan kanssa, Sukon nähdessä samaan aikaan Pandoran kaatavan vitsauksensa pienen skotlantilaiskylän päälle. Pandoran lähettämät demonit järjestävät kylässä infernaalisen tulishown, joten Sukon ja paikalle saapuneen Lady X:n ei auta kuin ryhtyä yhteistyöhön päästäkseen murhanhimoisia mustaverisiä pakoon.

Vauhdikkailla ja paikoin yllättävilläkin juonenkäänteillä varustettu Hengenpelastaja Xorron on vuoden 1988 helmiä. Pandora tuo vitsauksineen raikkaan tuulahduksen ummehtuneeseen kauhugalleriaan ollen juuri niin ilkeä, säälimätön ja vallanhimoinen kuin vanhan mytologian edustajan pitääkin olla ja kirjoittaja tuntuu ottaneen demonin suomista mahdollisuuksista kaiken irti. Juuri ennen loppua koetaan kaikkein jännittävimmät hetket ja silloin myös selviää lehden erikoisen nimen taustalla olevat tapahtumatkin.

Lainaus: Kuutio oli nyt minulla. Vihdoinkin!
Olisin halunnut nauttia tuosta upeasta tunteesta vaikka loppuelämäni, mutta nyt sellaiseen ei jäänyt aikaa. Mieleeni tulivat väistämättä kuution aikaisemmat vaiheet. Tohtori Kuolema oli saanut sen haltuunsa ja hänen kuolemansa jälkeen se oli siirtynyt Lady X:lle, joka oli käyttänyt sitä omiin pahoihin tarkoituksiinsa. Vampyyrinainen oli puolestaan menettänyt kuution Pandoralle, ja nyt se oli minun hallussani.
Kuutiota voitiin ohjailla käyttäjän tahdon mukaan. Siinä sen voima juuri olikin. Se kykeni sekä hyvään että pahaan – aina käyttäjänsä tahdon mukaan.
Aioin valjastaa sen Hyvän palvelukseen!

Lukijan novelli: Tappajavirus
Järjestyksessä kolmas lukijan kirjoittama kauhutarina on erittäin vaatimaton, ellei jopa surkea. Tiedemiehen laboratoriossaan kehittämän limahirviön tarinassa ei ole mitään omaperäistä, lisäksi se on heikosti kirjoitettu ja todella lyhyt. Aiempien tekstien tavoin myös tämän kynäilijä on jäänyt anonyymiksi.

Lainaus: Yöllä eräässä kadunkulmassa oleva viemärin kansi liikahti. Sitten se lensi syrjään ja esiin tuli iso limainen pää, jonka terävät hampaat välkehtivät katuvaloissa. Se oli nälkäinen ja himoitsi ihmislihaa.
Auto ajoi hiljalleen katua alas. Kuski jarrutti äkisti havaitessaan katuvalojen loisteessa tielle ilmestyneen läiskän, joka kiilsi kuin se olisi öljyä. Jarrutus kuitenkin myöhästyi, auto osui limaiseen kohtaan ja lähti sivuluisuun, joka päättyi rysähdykseen päin lyhtypylvästä. Kuljettaja nousi autosta katsoakseen, miten sille kävi. Samassa omituinen löyhkä tunkeutui hänen nenäänsä. Hän liukastui, kaatui selälleen ja liukui kohti viemäriaukkoa, josta nousi esiin limainen pää.

Lukijapostiin oli lähetetty myös Yöjuttu-faneille sopiva runo:
Kauhujen portti avautui:
metsä täyttyi jatkuvista äänistä;
salaperäistä kuisketta, kimeätä kirkunaa
hitaasti esiin nousevaa usvaa
ailahtelevia varjoja, kalman tuoksua
pahat henget nousevat vaivihkaa
ja levittävät ympärilleen mädänneen lemun,
maa muuttuu hiljalleen vetiseksi suoksi,
jossa vihertävä kaasu pulppuilee
jähmeä valitusten kuoro täyttää ilman
ja muuttuu sakeaksi pyörteeksi
vangiten viattomien ihmisten mielen,
johdattaen heidät suolla odottavaan
kuoleman iäiseen syleilyyn…
(kirj. PIKE)


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Xorron – mein Lebensretter (GJS Nr. 251)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttu 6/1988: Pandoran lipas

Takakansi: Myös Suko joutui tekemisiin Pandoran kanssa. Hän oli jo jonkin aikaa tarkastellut kummallista pilvimuodostelmaa, kun taivaalta yhtäkkiä ojentui kaksi kättä, jotka pitelivät kummallista esinettä, Pandoran lipasta, josta alkoi äänettömästi, sumuhaituvien seassa leijailla kaameita olentoja maan päälle. Zeus-jumalan ikivanha kirous oli toteutumassa meidän aikanamme…

Arvio: Kreikkalaisen mytologian mukaan Pandora oli sanoinkuvaamattoman kaunis nainen, jonka hallussa olevassa lippaassa olivat kaikki maailman vitsaukset, jotka Pandora myös päästi ihmisten keskuuteen. Mytologia muuttuu todeksi Skotlannissa, jossa selittämätön kulkutauti alkaa niittää ihmisiä ja eläimiä samaan aikaan kun isä Ignatius kokee pelottavan näyn. John ja Suko saapuvat paikalle juuri oikealla hetkellä, ennen kuin helvetti pääsee valloilleen.

Kolmea eri juonikuviota rinnakkain kuljettava Pandoran lipas on mytologiataustansa vuoksi kiinnostava lisä Yöjuttusarjaan. Koska kyseessä on vasta jatkosarjan ensimmäinen osa, on meno vielä melko taustoittavaa - sen verran ainakin selviää, että Pandora ja Xorron ovat vanhoja liittolaisia, mutta toistaiseksi heidän yhteistyönsä vaikutus Murhaliigaan jää avoimeksi. Toimintaa on kuitenkin riittämiin, sillä vitsausten lisäksi Johnin ja Sukon hopealuodeista huolehtiva isä Ignatius joutuu kuolemanvaaraan ja Johnin kimppuun hyökkää valtava lintu, pikimusta kuolemankotka. Toimitustyö on ollut huolimattomampaa kuin normaalisti, siitä kielivät lukuisat kirjoitusvirheet.

Lainaus: Kuulin avaruusäänien kaltaisia äännähdyksiä. Ne tuntuivat tulevan äärettömän kaukaa, vaikka tiesin niiden lähteen olevan vain kädenojennuksen päässä itsestäni. En kuitenkaan uskaltanut koskettaa näkyä. Minä epäröin.
- Xorron! ääni sanoi. – Olen löytänyt Xorronin. Hän auttaa minua. Avaan lippaani ja levitän maan päälle ruton ja muut sairaudet, jotta ihmiset näkevät Pandoran koston alkaneen…
Xorron ja Pandora olivat siis liittyneet yhteen! Tieto herätti minussa kiusallisia ja ahdistavia tuntemuksia. Mitä tekemistä Xorronilla voi olla tuon kummallisen naisen kanssa, joka väitti löytäneensä hänet? Naisen on täytynyt etsiä Xorronia. Mistähän syystä hän oli sen tehnyt?

Lukijan novelli: Yli kaikkien mielikuvituksen rajojen
Lukijan kirjoittama kauhunovelli on hyvin erikoinen, eikä sitä lukiessa osaa todellakaan sanoa, onko anonyymiksi jäänyt kirjoittaja ollut vakavissaan vai ei. Sen päähenkilö on supisuomalainen Pessi, jonka hurjaakin hurjempi kotiinpaluutarina on päättyä onnettomasti, sillä hänet tempaistaan kauhujen valtakuntaan. Töksähtelevästi ja alkeellisesti kirjoitettu tarina on sekava, minkä lisäksi se myös lainailee häpeilemättömästi Yöjutun hahmogalleriaa.

Lainaus: - Kuka täällä puhuu? Pessi kysyi.
- Minä, kuului jostain – Olen pimeyden maailmojen valtias.
Pessi katsoi taakseen, sillä ääni oli tullut sieltä. Mutta hän ei nähnyt vieläkään mitään, sitten hän näki jotain omituista. Kirjahyllyllä oleva paholaisen kannuksi nimetty astia alkoi liikkua. Kannu oli tarujen mukaan peräisin pimeiden maailmojen valtiaalta, Kummitukselta. Se tuli hyllyn reunalle ja loikkasi lattialle Pessin eteen. Sitten se jatkoi puhettaan: - Sinä, Pessi, tulet kohtaamaan pimeiden maailmojen valtiaan Kummituksen, pimeissä maailmoissa kauhun ulottuvuuksissa. Tulet kokemaan pimeiden maailmojen kauhut.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Pandoras Botschaft (GJS Nr. 250)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttu 5/1988: Hauta pirunrotkossa

Takakansi: Vanha tuttavani Jane Collins oli soittanut minulle Lontooseen. Olin noudattanut hänen kutsuaan ja lähtenyt Sveitsiin.
Totesin nopeasti, että retkestäni oli hauskuus kaukana, sillä jouduin jylisevän vesiputouksen partaalle, jonka jyrkkäreunaisesta uomasta piti tuleman minun viimeinen leposijani.

Arvio: Sveitsissä sijaitseva Viamalan rotko on toiminut ammoisina aikoina vuoridemonien ja maahenkien asuinpaikkana. Pitkää unta nukkuneet demonit ovat taas heränneet, kun suurnoita Wikka on apulaisensa Jane Collinsin kanssa valjastanut ne tuhoamaan arkkivihollisensa John Sinclairin. Onneksi aaveidenmetsästäjän ei tarvitse käydä yksin vihollistensa kimppuun, sillä Suko ja Bill Conolly ovat hänen apunaan.

Heti ensimmäisiltä sivuilta täyteen vauhtiin kiihdyttävä tarina on täynnä toimintaa ja siksi Hauta pirunrotkossa on oikeastaan enemmänkin seikkailutarina kuin perinteinen kauhistelu. Telepaattisilla kyvyillä varustetut vuoridemonit ovat mukava lisä hirviögalleriaan, vaikka eivät pystykään tarjoamaan ystävillemme juuri minkäänlaista vastusta. Jane Collins ja suurnoita Wikka eivät saa tälläkään kertaa mitään aikaiseksi, mikä tuskin yllättää kaksikon tuntevia lukijoita.

Lainaus: Vuoridemoneilla oli telepaattisia kykyjä. Ne pystyivät siirtämään ajatuksia pitkienkin etäisyyksien päässä oleviin kohteisiin aivan samoin kuin voimalinjat siirtävät sähkövirtaa maiden ja merten yli kaukaisimpiinkin vuoristokyliin.
Vuoridemonien tehtävänä oli löytää keino, jonka avulla John Sinclair voitaisiin houkutella toiseen maahan.

Lukijan novelli: Todellinen painajainen
Lehdessä alkoi tämän numeron myötä ilmestyä myös lukijoiden omia kauhunovelleja, joista ensimmäisen nimi jo paljastaa mistä on kyse. Todellinen painajainen kertoo kaverista, joka viettää myrsky-yön veljensä isossa omakotitalossa, eikä tiedä, ovatko hänen yöllä kokemansa kauhut totta vai kuvittelua. Nimettömäksi jääneen kirjoittajan tarina on erittäin kliseinen ja paikoin itsensä hieman turhankin vakavasti ottava, mutta yrityksen puutteesta sitä ei voi ainakaan syyttää. Aloitus on tälle sarjalle siis aivan kelvollinen ja samaa mieltä oli muutamaa numeroa myöhemmin myös nimimerkki Cats: ”Mä luin sun juttus ja se oli tosi hyvä. Helskutti kun meinas iha pelottaa. Mä oon kans kirjotellu karmivia juttuja ja välillä pelottaa itelläki…”

Lainaus: Siinä se oli. Valtava, aivan luonnottoman isokokoinen koira, joka tuijotti minua aivan liikkumattomana vain noin viiden metrin päässä raolleen avaamastani ulko-ovesta. Eikä eläimen valtava koko ollut ainoa seikka joka herätti minussa suunnatonta pelkoa, koiran ilkeästi kiiluvat silmät saivat minut melkeinpä vapisemaan pelosta. Silmät melkeinpä salamoivat, ne olivat aivan kuin kaksi kuumaa hiilikekälettä ja nuo leimuavat valopilkut tuijottivat koko ajan armottomasti suoraan omiin, kauhuntäyteisiin silmiini.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Mein Grab in der Teufelsschlucht (GJS Nr. 249)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.5.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttupokkari 4: Vampyyrien hautausmaa

Takakansi: Suon keskellä olevassa vanhassa majatalossa alkaa tapahtua kummia. Ihmiset menettävät järkensä ja heidät houkutellaan salakavalia silmäkkeitä täynnä olevalle suolle. Mutta siellä vaanivat suonsilmäkkeitäkin kohtalokkaammat vaarat. Harhailijat joutuvat vampyyrien kynsiin ja muuttuvat itsekin sellaisiksi.
John Sinclair joutuu tapahtumien pyörteisiin, kuultuaan erään poliisinkin joutuneen vampyyrien uhriksi. Hänetkin houkutellaan surmanloukkuun, ja pian John huomaa joutuneensa vampyyrien hautausmaalle…

Arvio: Deadwood Corner on Bradburyn pikkukaupungin lähellä sijaitsevalla majatalo, jonka pihalla paikalliset uskovat nähneensä vampyyrejä. Kun majataloon työmatkalla päätynyt Scotland Yardin etsivä joutuu jonkun salaperäisen voiman uhriksi, John Sinclair saa tehtäväkseen mennä selvittämään mitä kaikkea majatalossa tapahtuu. Tehtävä vie hänet suoraan vampyyreiden pesäpaikkaan, jossa kauniin harpun heleä sointi siivittää vieraat tuonpuoleiseen.

Yöjuttu-sarjan neljäs pokkari jatkaa Sinclairin uran alkupään kartoittamista. Tulos on kaksijakoinen: vaikka juoni ei kaikkein omaperäisin olekaan, on toimintaa ja tunnelmaa aivan riittämiin. Sinclair tosin peittoaa vampyyrilauman aivan liian helposti, eikä majataloa ympäröivän suon tarjoamaa uhkaa hyödynnetä kuin nimeksi. Pokkarin kieliasu on töksähtelevä ja se tekee lukunautinnolle hallaa. Lehtiversiona Vampyyrien hautausmaa olisi vain yksi keskinkertaisuus muiden joukossa, mutta pokkarina se jää plussan puolelle ollen selkeä parannus aiempiin tarinoihin.

Lainaus: John yritti pysyä rauhallisena. Hän oli kohdannut vampyyrejä ennenkin ja tiesi maltin menettämisen vain pahentavan asiaa.
Grace Winlow hihitteli pahansuopaa hihitystään. – Kohtalosi on sinetöity, tarkastaja. Kohta muutut vampyyriksi ja saat oman arkun, jossa voit viettää vuorokauden valoisan ajan ja odottaa yön pimenemistä. Yön tultua pääset muiden vampyyrien mukana metsästämään ihmisverta. Kai muistat vielä, mitä ennustin sinulle kristallipallosta?


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Friedhof der Vampire (Gespenster-Krimi nr. 34)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 1.5.1988
Hinta: 18,50 mk

Yöjuttu 4/1988: Hirttokoura

Takakansi: Miestä sanottiin hirttokouraksi, koska hän oli kaupungin pyöveli. Lukemattomien täytäntöönpantujen hirttotuomioiden seurauksena hänen nimensä sai kolkon ja kaamean kaiun.
Kun pyöveli kuoli, kukaan ei halunnut kantaa hänen arkkuaan hautaan. Ihmiset pelkäsivät, sillä he vaistosivat Hirttokouran tehneen liiton itsensä paholaisen kanssa…

Arvio: Oikeanlaisen hautaustoimenpiteen tekeminen on kauhutarinoissa kaiken perusta, sillä muuten kuolleen henki voi jäädä vaeltamaan ulottuvuuksien välille ja aiheuttaa harmia yhdelle jos toisellekin. Näin käy Yöjutun tarinassa Hirttokoura, jossa iäkkään pyövelin hautaajiksi valitut laitapuolen kulkijat eivät uskalla tehdä työtään kunnolla, vaan jättävät sen puolitiehen. Heidän epäonnekseen pyövelin viimeinen leposija tulee sijaitsemaan suurkaupungin sykkeessä, jossa tämän kostolle altistuvien asukkaiden määrä on lähestulkoon rajaton.

Hirttokouran tarina lähtee liikkeelle varsin näppäristä olosuhteista, mutta valitettavasti se taantuu hyvissä ajoin peruskauhisteluksi. Juonenkäänteet ovat liian ennalta-arvattavia ja toisesta ulottuvuudesta ilmaantuvan hirttosilmukan aikaansaama jännitys laimeaa. Jos kukaan ei osaa odottaa sen ilmestymistä ja ainoastaan John Sinclairilla on riittävät apuvälineet sen tuhoamiseksi, eikö pyövelin kannattaisi hyökätä useammin ja odottamatta? Toimintaa rajataan turhan paljon ja loppuhuipentuma zombiepyöveleineen on aivan liian yksinkertainen.

Lehdessä on mukana myös vampyyrivitsikilpailun parhaat sutkaukset. Taso ei ollut toimituksenkaan mielestä korkea, enkä voi olla kuin samaa mieltä heidän kanssaan.

- Mitä ”mottoa” vampyyrit kammoksuvat eniten? Jokaisella meillä on ristinsä kannettavanaan.
- Hyvä ohje vampyyreitä kammoksuville: valkosipuli päivässä pitää vampyyrit loitolla.
- Mitä demonia vastaan Johnny Conolly taistelee? Hammaspeikkoa.

Lainaus: Kaamea epäilys valtasi minut. Oliko joku ehättänyt edelleni avaamaan pyövelin kirottua hautaa? Kuka se mahtoi olla?
En kuitenkaan kääntynyt pakosalle, vaan lähdin hiipimään portaita alas pahojen aavistusten vallassa. Jos pyövelin sielu pääsisi nyt yhteyteen haudassa makaavan ruumiin kanssa, syntyisi hirveä zombie, jonka murhanhimoista riehumista ei kukaan pystyisi estämään.
Silloin tulisi ruumiita…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Gatanos Galgenhand (GJS Nr. 248)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.4.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttu 3/1988: Pääkalloistuin

Takakansi: Demonit taistelevat demoneja vastaan.
Strigit ja punaiset vampyyrit kamppailevat ylivallasta. Taistelun ratkettua voittajat kääntyvät John Sinclairia ja hänen ystäviään vastaan.
Saadakseen paremmat menestymismahdollisuudet tässä sodassa, jossa on kyse yliherruudesta, vaikutusvallasta ja ennen kaikkea hengestä, John Sinclair matkustaa Norjaan etsimään paholaispöllöjen pääkallokoristeista valtaistuinta.

Arvio: Vampiro-del-marin johtamien punaisten vampyyrien ja demoni Striguksen hallitsemien pirunpöllöjen välinen kisailu alkoi Venetsiassa (ks. Yöjuttu 12/1986, Valkoisten arkkujen meri) ja huipentuu nyt Norjassa, jossa voittaja mittaa vielä John Sinclairin ja hänen ystäviensäkin kunnon. Arktiset olosuhteet sopivat niihin tottuneille pirunpöllöille paremmin, mutta kaikki on lopulta mahdollista valkoisen ja mustan magian ottaessa mittaa toisistaan.

Hurjalla kotimaisella kansikuvalla varustettu Pääkalloistuin on niitä Yöjuttuja, joista ei ole jäänyt mitään muistikuvaa. Se ei yllätä, koska tarinassa ei ole mitään muistettavaa: sekä punaiset vampyyrit että pirunpöllöt ovat kirjoittajan tylsimpiä luomuksia, eikä niiden yhteenotossa ole siis mitään riemuittavaa. Kolmeen henkilöön typistynyt Murhaliiga on ollut jo pitkään pelkkä vitsi ja kun pirunpöllöjen johtaja Striguskin on todella väritön ja mitätön hahmo, on tämä Yöjuttu helppo sysätä takaisin lehtinippuun ja unohtaa sinne. Kansikuva on tiettävästi Tobe Hooperin elokuvasta The Funhouse (1981).

Lainaus: Viisi saatananpöllöä istui vierekkäin orrella ja tuijotti minua tyhjillä silmäkuopillaan. Ne eivät hievahtaneetkaan paikaltaan. Vain nurkkien raoista puhaltava viima pöllytti niiden harmaata höyhenpukua.
Saatananpöllöt olivat äärimmäisen vaarallisia, sitä ei käy kiistäminen. Ne pystyivät aiheuttamaan terävällä nokallaan hirvittäviä vammoja kenelle tahansa. Ymmärsin, ettei tämä viiden otuksen lähetystö ollut paikalla suinkaan toivottaakseen minut tervetulleeksi taloon, sillä minä olin niille vihollinen.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Schädelthron (GJS Nr. 247)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttu 2/1988: Pelihelvetin demoni

Takakansi: Eddy Blyton oli lahjakas koulupoika, joka pärjäsi loistavasti lempiaineissaan matematiikassa ja fysiikassa. Niinpä normaali kouluopetus alkoikin pian tuntua hänestä aivan liian yksinkertaiselta ja pitkäveteiseltä. Kotioloissa hän tutki jo kuuluisan fyysikko Heisenbergin maailmanyhtälöä. Eräänä päivänä Eddy päätti ottaa yhteyttä itseensä paholaiseen. Siitä alkoi ratkaiseva muutos hänen elämässään…

Arvio: En tiedä nuoremmista, mutta minun sukupolveni muistanee vielä pelihallit ja niissä möykkäävät nuorisojoukot, kuin myös kotikoneella "koodaamisen" ja kaikki jännät jutut mitä niillä sai aikaan. Pelihelvetin demoni on matka tuohon aikakauteen ja maailmaan, tosin sillä eroavaisuudella, ettei ainakaan minun tuttavapiiriini kuulunut ketään paholaista ohjelmointikielellä esiin kutsunutta henkilöä.

Pelihelvetin demoni on lähtökohdiltaan kekseliäs ja ajoittain oikein hauska tarina koulukiusatusta nörtistä, joka haluaa kostoa kaikille häntä pilkanneille luokkatovereille. Koska nuorella miehellä hyrräävät mielessään muutkin kuin bitit, on mukaan pitänyt liittää myös hemaisevan näköinen vaihto-oppilasblondi. Puhtaana kostotarinana Pelihelvetin demonista olisi saanut infernaalisen veri-ilottelun, nyt se kuitenkin lässähtää jo hyvissä ajoin ennen loppua. Myös tarinan alkupuolen kerronnalliset huolimattomuudet häiritsevät.

Lainaus: Eddy halusi levittää kauhua. Hän oli joutunut odottamaan kostonsa toteutumista omasta mielestään jo aivan liian kauan. Viimeinkin oli hänen vuoronsa nauttia. Valitettavasti hän ei voinut nähdä, mitä pelihallissa tapahtui, vaan joutui vain noudattamaan paholaisen antamia ohjeita. Niiden mukaan Eddyn piti keskittää vihansa johonkin tiettyyn henkilöön voidakseen olla varma tahtonsa toteutumisesta.
Tämä henkilö oli Didier la Grange. Jos Eddy onnistuisi tuhoamaan hänet, hän olisi voittanut jo paljon. Hän suorastaan himoitsi nähdä sen öykkärin kuolleena jalkojensa juuressa. Sen jälkeen, kun oltaisiin niin pitkällä, hän voisi hoidella sen ihanan vaihto-oppilastytön, joka ei ollut vielä vastannut hänen tunteisiinsa.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Spielenhöllen-Dämon (GJS Nr. 246)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.2.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttupokkari 3: Pyramidin paholainen

Takakansi: Tunnetun arkeologin ja tiedemiehen Earl Brandonin poika Kenneth istui siunauskappelin eturivissä. Surumarssin alkaessa soida hänen isänsä arkku alkoi hitaasti lipua kohti verhojen takana olevia teräsovia, jotka johtivat krematorion polttouuniin. Äkkiä arkusta kuuluva huuto rikkoi hartaan hiljaisuuden ja järkytti pahanpäiväisesti koko saattoväkeä.
Kenneth ryntäsi arkun luo ja yritti estää sen kulun, mutta turhaan. Juuri ennen polttokammion ovien sulkeutumista hän kuitenkin näki jotain, mikä järkytti häntä arkusta kuulunutta huutoakin pahemmin…

Arvio: Vuoden 1988 ensimmäinen Yöjuttu-pokkari vie lukijansa vuonna 1974 ilmestyneen Egypti-kauhistelun tunnelmiin. Joukko englantilaisia tiedemiehiä on tunkeutunut luvatta pyhään hautakammioon ja joutunut Sakuro-demonin kirouksen kohteeksi. Sakuron kirous ei tyypillisesti tapa uhriaan, vaan tekee tästä eräänlaisen elävän ruumiin, jonka tarkoituksena on kylvää tuhoa lähipiiriinsä. Mahtavan demonin epäonneksi John Sinclair saa vihiä tapahtumista ja ennen pitkää edessä on välienselvittely, jossa voi olla vain yksi voittaja.

Kuten aiemmatkin John Sinclairin uran alkuaikoja käsitelleet Yöjuttu-pokkarit, myös Pyramidin paholainen on tarinaltaan varsin vaatimaton. Moneen kertaan useissa eri yhteyksissä varioitu versio faaraon haudan kirouksesta ei toimi kuin ajoittain. Omaperäistä tässä on se, ettei haudan häpäisijöitä rankaise kuolleista herätetty muumio, vaan ihka oikea demoni, jonka tuhoaminen on kuitenkin hyvin keinotekoisen ja halvan oloisesti ratkaistu.  Seuranaan seikkailussa Johnilla on toimittajaystävänsä Bill Conolly, joka pelastaa Sakuron uhriksi joutuneen Sheila Hopkinsin varmalta kuolemalta – tästä alkaa Billin ja Sheilan suhde, joka tulee kestämään läpi Suomessa julkaistujen Yöjuttujen. Pokkarin kansikuva on Mel Brooksin ohjaamasta elokuvasta Avaruusboltsit (Spaceballs, 1987).

Lainaus: Sheila puisteli kauhuissaan päätään, kun luurangon lihattomat ja jänteettömät sormet koskettivat hänen olkapäätään. Toinen luukoura tarrasi kiinni tukasta ja kiskaisi pään takakenoon.
Sheila joutui tuijottamaan suoraan pääkallon mustiin silmäkuoppiin.
Irvistelevä kallo painautui lähemmäksi Sheilan kasvoja ja toinen käsi kohosi iskuun.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Sakuro, der Dämon (Gespenster-Krimi nr. 31)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 1.2.1988
Hinta: 18,50 mk

Yöjuttu 1/1988: Kirottuna haudattu

Takakansi: Kapteeni Romanescu horjahti raskaan arkunkannen osuessa hänen lonkkaansa. Viiltävä tuska sumensi hetkeksi hänen silmänsä, mutta siitä huolimatta hän yritti nähdä, mikä tämän äkillisen yllätyksen oli aiheuttanut.
Auenneesta arkusta nousi nuori nainen, oikeastaan vielä tyttö, ilkosen alastomana. Tämän vaaleat hiukset roikkuivat takkuisina kasvojen molemmin puolin ja tytön iho näytti luonnottoman kalpealta.
Pahimman järkytyksen kapteenille tuotti kuitenkin tytön suu, jonka auetessa paljastuivat yläleuasta törröttävät pitkät kulmahampaat. Vampyyrin tunnusmerkki…

Arvio: Johnin ja Sukon matka vie sielunsyöjävampyyri Tarrascon tuhoamisen jälkeen Romaniaan, pieneen Petrilan kylään, jonne heidän verivihollisensa Lady X ja Vampiro-del-mar ovat myös suunnanneet. Vampyyrikaksikon tarkoituksena on tappaa maankuulu mustaveristen vastustaja Frantisek Marek, jonka taidot ja rohkeus olivat koituneet lukuisten vampyyrien kohtaloksi. John ja Suko saapuvat paikalle juuri oikeaan aikaan ja kamppailu pimeyden voimia vastaan voi taas alkaa.

Kirottuna haudattu on dynaaminen vampyyriseikkailu, joka kestää jäntevänä koossa aina toiminnantäyteiseen loppuun asti. Lady X ja supervampyyri Vampiro-del-mar pysyttelevät pitkään taustalla Seivästäjä-Marekin käydessä omia taistojaan maaseutua terrorisoivia verenimijöitä vastaan, mikä on vain hyvä asia näin ylivertaisten vihollisten ollessa kyseessä. Kirottuna haudattu innostanee kaikkia Hammer-yhtiön vampyyritarinoiden ystäviä, sen verran läheltä tämänkertainen tarina niitä liippaa. Kansikuva on Joel Schumacherin ohjaamasta elokuvasta The Lost Boys (1987).

Lainaus: Kukaan ei nykyisin käynyt hautausmaalla. Paikkakunnan asukkaat karttoivat ja kammoksuivat sitä. Tuohon mitättömään maatilkkuun liittyi monenlaisia kauhujuttuja, joista ei verta puuttunut. von Leppen suku oli hallinnut seutua kovalla kädellä. He olivat alistaneet vuoriston talonpojat ylläpitämään linnan loistoa ja maksattivat näillä raskaat verot palkkasoturijoukkionsa tarpeisiin. Ylimystön nautintaoikeuksia vastaan niskuroivat ja kapinoivat saivat pikaisen kuolemantuomion tai heidät heitettiin virumaan linnan synkkään vankityrmään, jossa kidutus ja mielivalta rehottivat.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Verdammt und begraben (GJS Nr. 245)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.1.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttu 12/1987: Sielunsyöjä

Takakansi: Hän oli elänyt jo kauan ja liikkunut ihmisten keskuudessa levittämässä pelkoa ja kauhua.
Jotkut sanoivat häntä vampyyriksi, toiset sielunsyöjäksi. Meidän kannaltamme katsoen hän oli molempia.
Kukaan ei kuitenkaan aavistanut häneen liittyvää salaisuutta. Hän imi uhrinsa tyhjiksi pimeissä käytävissä ja onkaloissa ja vei heidän sielunsa. Hänet kohdatessaan jouduimme toteamaan, että juuri selvitetyksi luulemamme juttu alkoikin toden teolla vasta tästä…

Arvio: Cornwallin tuulenpieksämällä rannikolla asustelee ikiaikainen paha, romanialainen sielunsyöjävampyyri Tarrasco. Hän loihtii taioillaan pienissä kylissä asuvia ihmisiä sairaiksi ja odottaa sen jälkeen heidän kuolemaansa. Toisin kuin vampyyrit yleensä, Tarrasco ei juo verta vaan imee uhriensa sielut saaden niistä elinvoimaa itselleen. Nyt Tarrasco on saanut lisää pahuutta rinnalleen, sillä Lady X on tullut Vampiro-del-marin kanssa tekemään kauppoja hänen kanssaan.

Kaksiosaisen vampyyritarinan avauksena toimiva Sielunsyöjä on rutiinityö, joka antaa alun sähköisten juonenkäänteiden ansiosta odottaa itsestään paljon, mutta joka taantuu nopeasti varsin tavanomaiseksi Yökkäriksi. Tarrascokin hiipuu pelottavasta yön kulkijasta haavoittuvaksi, lopussa lähes säälittäväksi vampyyrinkuvatukseksi. Viimeiset hetket rahtilaivalla arkussa makaavine vampyyrineitosineen ovat tällaisten tarinoiden peruskauraa ja mikäli koko juttu olisi jäänyt tähän, olisi lukija joutunut pettymään ties monennenko kerran.

Lainaus: Tarrasco seisoi kammiossaan kuin suuri voittaja. Ja voittaja hän itse asiassa olikin. Olihan hän voittanut kuoleman. Sielu ei enää päässyt livahtamaan pakoon, sillä se oli joutunut hänen maagisten voimiensa vangiksi.
Hänen kätensä olivat yhä ojossa ja sormet puristivat tiukasti kuolleen tytön vartaloa. Tarrasco tuijotti tytön ammottavaa suuta ja siitä nousevaa valkoista pilveä.
Siinä oli tytön sielu. Vaikka se oli tavallisesti silmälle näkymätön, sielunsyöjän loitsu oli tehnyt sen näkyväksi. Pilvi ei jäänyt leijailemaan samaan muotoon kuin mitä se oli ollut suusta ylös noustessaan. Se paisui yhä suuremmaksi ja muotoutui ihmishahmoksi kuin näkymättömien käsien muovaamana.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Seelen-Vampir (GJS Nr. 244)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1987

Yöjuttu 11/1987: Pääkalloketju

Takakansi: Eteläafrikkalaisessa timanttikaivoksessa tapahtuu onnettomuus. Viisi kaivosmiestä hautautuu kivimassojen alle, mutta tuhansien tonnien painoinen vyöry paljastaa samalla demonisen aarteen, PÄÄKALLOKETJUN!
Pääkalloja koristavat jättiläiskokoiset timantit, joista jo yksikin on miljoonien arvoinen. Kaivoksen omistaja Peter van Dyck ottaa pääkallot itselleen heti raivaustöiden päätyttyä. Se jälkeen hän ei enää olekaan tyytyväinen elämäänsä.

Arvio: Kuuden afrikkalaisen noitapapin kalloista valmistettu ketju muuttaa timanttimiljonäärin elämän peruuttamattomasti. Se tekee hänestä ensi alkuun sankarin, mutta pian ketjussa piilevä paha alkaa muuttaa miehen elämää, eikä paluuta entiseen enää ole. Hänen kannaltaan on kuitenkin valitettavaa, etteivät tapahtumat pysy piilossa, sillä ne herättävät varsin nopeasti myös John Sinclairin ja Sukon mielenkiinnon.

Pääkalloketju on idealtaan erikoinen, mutta toteutukseltaan hyvin vaatimaton Yöjuttutarina. Tämä johtuu toiminnan vyöryttämisestä ja lopun suoraviivaisuudesta: Afrikan tapahtumat vievät valtaosan koko tarinasta, eikä Lontooseen sijoittuvalle loppuhuipentumalle ole varattu kestoa kuin nimeksi. Jännitystä saati jännitettä ei ole juuri lainkaan, sillä pimeyden voimien puolelle hypänneen miljonäärin nappaaminen käy ystäviltämme aivan liian helposti. Myös hänen muodonmuutoksensa käärmeen, leijonan ja hyeenan sekasikiöksi pistää ajattelemaan, kuinka huumorimielessä Jason Dark on näitä juttuja oikein kirjoitellut.

Lainaus: van Dyck seisoi peilin edessä ja tarkasteli pääkalloketjua. Hän oli jo tottunut pitämään sitä kaulassaan. Sitä paitsi se antoi hänelle voimaa ja oli muuttanut hänet aivan toiseksi ihmiseksi.
Voiko hän oikeastaan sanoa itseään enää ihmiseksi?
van Dyck oli tarpeeksi rehellinen kysyäkseen sitä itseltään. Yhtä rehellisesti hän saattoi myös todeta, että vastaus oli kielteinen. Hän ei todellakaan ollut enää mikään ihminen, sillä ketju oli aikaansaanut hänessä täydellisen sisäisen muutoksen – ulkonaisesti hän oli edelleen ihmisen kaltainen.
Ehkäpä hän kuului nyt itse pirulle?


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Schädelkette (GJS Nr. 243)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1987
Hinta: 10,50 mk

Yöjuttu 10/1987: Ihmissusi riehuu Sohossa

Takakansi: Marraskuu – Lontoon sumuisin ja sateisin kuukausi. Tuulettomina päivinä hernerokkasumu lepää kujien ja aukioiden yllä ja ryöstäjät, taskuvarkaat ja murtomiehet käyttävät sen tarjoamaa suojaa häikäilemättä hyväkseen. Mutta sumussa eivät viihdy ainoastaan rikoksen poluille eksyneet ihmiset. Sumuisen, aavemaisen harmauden keskellä voi kohdata jotain vielä pahempaa…

Arvio: Juuri Kiinasta palanneiden Johnin ja Sukon elämä jatkuu hektisenä, kun heidän kollegansa näkevät Lupinan liikuskelevan Sohossa. Ystävämme alkavat selvittää tapahtumien taustoja ja törmäävät Lupinan ohella myös hänen poikaansa Luparoon. Kukaan ei ole turvassa näiltä kahdelta verenhimoiselta pedolta, joiden suuruudenhulluna suunnitelmana on murtautua Buckingham Palaceen ja tehdä kuningattaresta liittolaisensa eli muuttaa tämä ihmissudeksi!

Viihdyttävän ja näppärän Shanghain ruttokukkulan jälkeen Yöjuttu palaa omalle tasolleen, suoraviivaisten kauhutarinoiden maailmaan. Tällä(kään) kertaa pudotus ei ole kovin hallittu, sen verran karvaan maun Ihmissusi riehuu Sohossa jättää. Juonessa ei ole kuningataridean lisäksi mitään muuta muistettavaa, eli tämäkin juttu katoaa kuin luurangot Ruumiskaupungin kaivoon. Kansikuvan kaunis irvistys kuuluu tv-sarja Pulmusistakin tutulle Amanda Bearselle, tosin tämä kuva on otettu Tom Hollandin ohjaamasta vampyyrielokuvasta Kauhun yö (Fright Night, 1985).

Lainaus: Sumu nielaisi aseeni suuliekin, mutta näin luodin osuvan ja pirstovan ihmissuden pään mäsäksi.
Ampuminen ei ollut minulle helppo juttu. Olinhan vasta äsken nähnyt tuon otuksen vielä hahmossa – pahasti haavoittuneena. Valitettavasti minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hirviön tuhoaminen. Siltikin vaikka mies menetti näin mahdollisuutensa palata viettämään normaalia ihmiselämää. Tuhoamalla pedon, tuhosin samalla miehenkin lopullisesti.
Hirviö nytkähti. Olemassaolonsa viimeisellä hetkellä eläin avasi kitansa ammolleen ja päästi hermoja raastavan ulvonnan, joka kuvasti ääretöntä tuskaa ja lohduttomuutta. Ulina lakkasi nopeasti, sillä vihkihopea teki tehtävänsä. Pedolla ei ollut pienintäkään mahdollisuutta kestää sen vaikutusta.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Werwolf-Terror in Soho (GJS Nr. 242)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1987
Hinta: 10,50 mk

Yöjuttu 9/1987: Shanghain ruttokukkula

Takakansi: Maassa riehuva rutto kaatoi tuhansia ihmisiä hautaan. Keisari ja hänen uskottunsa yrittivät keksiä, kuinka tauti saataisiin taltutetuksi ja surman leviäminen estetyksi. Ruumiit määrättiin poltettaviksi. Ne kerättiin kaikkialla maassa suuriin kasoihin ja sytytettiin tuleen. Kaikkia ei kuitenkaan poltettu. Monet ruttoon sairastuneet heitettiin elävinä suonsilmäkkeisiin. Sellainen julmuus ja epäinhimillisyys ei voinut jäädä kostamatta!

Arvio: John ja Suko kaapataan Kiinaan, jossa erään pienen kylän ympärillä oleva suo on paljastamassa synkkää salaisuuttaan. Kaksisataa vuotta aiemmin suohon upotetut ruttotautiset ovat nousemassa kosteista haudoistaan tarkoituksenaan pyyhkäistä kylä ja sen asukkaat pois maan päältä. Ainoastaan John ja Suko voivat pysäyttää pimeyden voimien työn, vielä kun he tietäisivät, kuinka se tulee tehdä.

Shanghain ruttokukkula on suoraviivainen ja ennalta-arvattava, mutta myös hengästyttävän intensiivinen kauhistelu, joka nappaa mukaansa ensimmäiseltä sivulta alkaen. Aiheessa olisi ainesta elokuvaankin, mutta tiettävästi sellaista ei ole tehty. Suohirviöiden aikaansaama tuho on liioittelemattomasti kuvattu ja niiden synnyttämä uhka hyvin esitetty. Kokonaisuus pysyy hyvin koossa ja niinpä lukuelämys on oikein mieluisa. Kansikuvalla ei ole juurikaan tekemistä aiheen kanssa, mutta silti se on jollain tapaa onnistunut.

Lainaus: Ruskea suo poreili ja kupli. Se oli herännyt eloon, mutta kyseessä ei ollut mikään normaali luonnon kiertokulku eikä vuodesta vuoteen toistuva uudistuminen.
Kauan, monia vuosisatoja mustassa mudassa muhineet voimat olivat valmiit paluuseen. Ne olivat jo ottaneet ensimmäisen uhrinsa.
Jos ihmiset luulivat kaiken maan sisään joutuneen elollisen olevan kuollut, he erehtyivät pahan kerran. Ruttosairaat oli aikoinaan paiskattu hetteisiin ja suonsilmäkkeisiin, mutta nyt kuolleet aikoivat kostaa kärsimänsä vääryyden. Heidän suuri hetkensä oli koittanut.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Pesthügel von Shanghai (GJS Nr. 241)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1987
Hinta: 10,50 mk

Yöjuttu 8/1987: Vampyyrisalonki

Takakansi: Kauneussalongeilla meni hyvin, koska useimmat naiset halusivat tehdä jotain ulkonäkönsä kohentamiseksi. Monet miehetkin ottivat tavakseen käyttää salonkien palveluita, eikä se suinkaan vähiten johtunut niissä työskentelevistä tytöistä. Nämä olivat nimittäin toinen toistaan upeampia kaunottaria.
Salonkien palvelut olivat kalliita, mutta muutoin ne olivat täysin harmittomia liikeyrityksiä. Vaarallisiksi ne muuttuivat vasta, kun asiakkaita eivät enää palvelleetkaan ihmiset vaan vampyyrit!

Arvio: Lontoon Sohossa on jo jonkin aikaa toiminut kuuluisa kauneussalonki Bella Cosmetics, jonka takahuoneisiin vain harvoilla on asiaa. Vapaa pääsy on oikeastaan vain gangsteripomo Logan Costellon vihollisilla, eli niillä, jotka hän haluaa pyyhkäistä huomaamatta pois bisneskentältään. Partaveitsillä ja vampyyrihampailla varustetut kaunottaret eivät jätä ketään eloon, kunnes heidän epäonnekseen muuan Sheila Conolly alkaa epäillä kauneussalongin toimintaa. Ja siellä missä on Sheila, on myös hänen aviomiehensä Bill ja heidän hyvä ystävänsä John Sinclair…

Markiisittaren marmorihauta -pokkarissa vielä Vampyyrikosmetiikkaa -nimellä mainostettu kauhutarina on laadultaan juuri ja juuri keskitasoa. Vampyyrit itsessään eivät ole kovin kiinnostavia, mutta linkki vanhoihin Yöjuttu-tarinoihin (Kauhuretki kauneusfarmille, Vampyyrinpesä) ja vampyyripillereihin nostaa mielenkiintoa kiitettävästi. Harmi vain, ettei tarina ota tästä mahdollisuudesta mitään irti, vaan jämähtää yksinkertaiseksi kissa ja hiiri -leikiksi. Hölmöä koko jutussa on puolestaan se, että miehensä Billin seikkailuja seuranneen Sheila Conollyn ei luulisi olevan aivan niin yksinkertainen kuin millaiseksi hänet on tällä kertaa kuvattu. Loppuhuipentuma on rimanalitus vailla vertaa.

Lainaus: Vampyyrit odottelivat minua. He halusivat nähdä kuinka tuoli toi minut suoraan ansaan ja nauttia näkemästään täysin siemauksin.
Bella Benson alkoi puhua. Tunneli vahvisti hänen äänensä kuin se olisi ollut suuri suppilo. Kuulin selvästi jokaisen sanan.
- Aaveidenmetsästäjä John Sinclair matkalla kuolemaan! hän pilkkasi. – Moni on toivonut näkevänsä sinut tässä tilanteessa, mutta vain minun onnistui houkutella sinut tähän ansaan. Satutko muuten tietämään, ettei kukaan ole päässyt siitä tuolista elävänä? Se on heittoistuin kuolemaan tai toiseen maailmaan. Uhriemme veri on värjännyt päällyksen aivan tummanpunaiseksi. Kohta sinunkin veresi on syventämässä sen kaunista punaa. Lupaan sen!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Vampir-Kosmetik (GJS Nr. 240)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1987
Hinta: 10,50 mk

Yöjuttupokkari 2: Markiisittaren marmorihauta

Takakansi: Kun markiisi Istvan Laduga yllättää vaimonsa rakastajattaren sylistä, viha sumentaa hänen järkensä.
Hän suunnittelee vaimolleen hirvittävän rangaistuksen, joka myös pannaan täytäntöön: kartanoon rakennetaan ruumishuone, jonka seinään uskoton markiisitar muurataan elävältä!
Kuitenkin, ennen kuin viimeinen kivi lopullisesti loksahtaa paikalleen, kuolemaantuomittu markiisitar ehtii lausua julki kaamean kirouksen.
Pelko leviää koko seudulle. Ja vuosien kuluessa kirous näyttää käyvän toteen…

Arvio: Vuosisatojen takaiset erikoiset tapahtumat riivaavat pientä englantilaiskylää, jonka asukkaita katoaa tietyin väliajoin oudoilla tavoilla. Paikalliset uskovat kyseessä olevan miehensä mestauttaman lady Ladugan haamun, mutta koska yliluonnollisia asioita ei nykyaikaisessa maailmassa ole, on arvoitukselle mahdotonta saada selvyyttä. Lopulta kyläläisten hätähuuto tavoittaa Scotland Yardissa työskentelevän John Sinclairin ja hänen ystävänsä Bill Conollyn. He saapuvat paikalle ottamaan selvää, ovatko Hillsiden asukkaat vain taikauskoisia vai onko lady Laduga todellakin palannut haudan takaa kostamaan kauhean kohtalonsa kyläläisille.

Kesällä 1987 lanseerattujen Yöjuttu-pokkareiden toinen nimike, elokuun alussa ilmestynyt Markiisittaren marmorihauta on aivan yhtä mielikuvitukseton kuin sarjan ensimmäinenkin teos – on tietysti syytä muistaa, että tarina on vuodelta 1974, eikä John Sinclairilla ole läheskään yhtä monipuolista aseistusta apunaan tai värikästä vihollislaumaa vastuksenaan kuin meidän tuntemissamme tarinoissa. Pienen kylän ympärillä leijuva kirous ei ole tarinana mitenkään kekseliäs ja oikeastaan ainoat kiinnostavat yksityiskohdat koko jutussa ovat markiisittaren viimeinen leposija kaikkine siellä majaansa pitävine demoneineen sekä se, ettei Sir James Powellin sihteerinä toimikaan Glenda Perkins vaan kaikkitietävä ja supertehokas rouva Bruns. Suomalainen oikoluku on tehty vasemmalla kädellä, sillä tekstissä on tällä kertaa hävyttömän paljon kirjoitus- ja merkkivirheitä, kuten alla olevasta lainauksestakin voi huomata.

Lainaus: Äänet tuntuivat tulevan kaikista suunnista ja kaikkialta. ne paisuivat vaimeaksi kohinaksi ja muuttuivat ähinäksi ja vaikerrukseksi.,
Johnista tuntui yhtäkkiä, ettei hän enää ollutkaan holvissa yksinään vampyyrien kanssa. Pimeydestä huolimatta hän aisti varjomaiset häilähdykset. Jokin lehahti hänen niskansa taitse ja yritti painaa hänet matalaksi.
Hän sytytti lampun uudelleen ja näki vilahduksen kammottavista epäsikiöistä. Ne olivat helvetin perillisiä.
Demoneja oli siis sittenkin olemassa!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Das Leichenhaus der Lady L (Gespenster-Krimi nr. 25)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 1.8.1987
Hinta: 18,50 mk

Yöjuttu 7/1987: Helvetinmato

Takakansi: Madame Tanith, Montmartren taiteilijakorttelissa asuva selvänäkijä oli suunnattoman masentunut. Hän ei halunnut tavata ketään, ei vastata puhelimeen eikä avata ovea. Ei edes John Sinclairille ja Sukolle.
Kristallipallo oli pettänyt!
Vielä koskaan hänelle ei ollut käynyt näin. Ja asian teki poikkeuksellisen sietämättömäksi se, että nyt olivat kyseessä todella suuret asiat. Suunnaton vaara uhkasi Pariisia, eikä hän voinut tehdä mitään estääkseen tulossa olevia kaameita tapahtumia…

Arvio: Kalmannaurusta alkanut ja Belphégorin paluun kautta kolmikon viimeiseen osaan eli Helvetinmatoon edennyt tarina kertoo ikiaikaisen demonin, maan sisällä asuvan Izzin paluusta kuolevaisten maailmaan. Apunaan hänellä on toiminut demoni Belphégor, joka on tehnyt parhaansa rekrytoidakseen Izzille palvelijoita ihmisten keskuudessa. Murhaliiga on tarkkaillut tilannetta sivusta, sillä sen johtaja Lady X haluaa lähes epätoivoisesti Izzin hallussa olevan maagisen heilurin haltuunsa. Nyt siihen on viimeinkin mahdollisuus, mutta ensin Murhaliigan on tehtävä selvää vihollisistaan.

Ridley Scottin Legendasta (Legend, 1985) napatun komean kotimaisen kansikuvan omaava Helvetinmato on vauhdikas, tosin enemmän seikkailutarinaa kuin kunnon kauhujuttua muistuttava Yöjuttu-rykäisy. Tarina kulkee vääjäämättömästi kohti loppuhuipentumaa ja tarjoaa lukijoille ikiaikaisten demonien hurjan lopputaistelun, jonka kaltaisia ei lehdessä ole nähty aikoihin. Valitettavaa on ainoastaan siinä, kuinka helposti John ja Suko omilla tahoillaan taas kerran selviävät. Siitä huolimatta kyseessä on pitkään aikaan ylivoimaisesti paras Yöjuttu-tarina, jollaisia toivoisi jatkossa olevan enemmän.

Lainaus: Kraaterista ryöpsähteli vielä tonneittain rapaa, liejua ja kiviä, ennen kuin helvetinmato työnsi iljettävän liman peittämän päänsä esiin.
Helvetinmadon ihoa peitti suomukerros, joka oli samalla kuitenkin niin läpinäkyvä, että päästä hännännipukkaan asti ulottuvat verisuonet erottuivat selvästi punaisina paljaalla silmälläkin.
Izzi muistutti ylisuurta mustekalan lonkeroa ja kasvoi koko ajan suuremmaksi. Muinaishirviö oli valtava lima-, suomu- ja nahkamuodostuma, johon kätkeytyvää voimaa tuskin kukaan pystyi mittaamaan. Se olisi voinut tuhota yhdellä iskulla kaiken, mikä oli sen ulottuvilla.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Höllenwurm (GJS Nr. 239)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1987
Hinta: 10,50 mk

Yöjuttu 6/1987: Belphégorin paluu

Takakansi: Ensin kuului vain voimakasta huminaa. Sitten pimeydestä erkani jättiläismäinen varjo. Se liukui voimakkain siiveniskuin lähemmäksi, laskeutui ja vilkuili hehkuvilla silmillään pimeyteen, ennen kuin päästi vihaisen sähähdyksen.

- Olet myöhässä! mustaan nahka-asuun pukeutunut nainen huomautti.
- Vampiro-del-marille ei aika merkitse mitään, kuului kopea vastaus.
- Minä olen murhaliigan johtaja, ja sinä saat luvan totella määräyksiäni kuten kaikki muutkin, nainen kivahti.
- Älä kuvittele itsestäsi liikoja! jättiläislepakko ärähti.
- Toistaiseksi olen sietänyt kukkoiluasi, mutta jos yrität hiostaa meitä, tuhoan sinut armotta!

Arvio: Mikromaailmasta palannut ja lontoolaisesta majatalosta Sukon kanssa käymänsä kamppailun jälkeen paennut demoni Belphégor suuntaa Pariisiin, jossa lumoaa satoja elokuvateatterin katsojia kätyreikseen. Johnin ja Sukon onneksi heidän hyvä ystävänsä, meedio Tanith on myös samassa näytöksessä. Tanith pystyy vastustamaan liekkiruoskademoninakin tunnetun Belphégorin valtaa ja hälyttää ystävämme apuun ennen kuin helvetti pääsee Pariisissa valloilleen.

Taas yksi maailmanvalloituksesta haaveileva demoni joutuu taistelemaan John Sinclairia vastaan ja aivan kuin tässä ei olisi aaveidenmetsästäjälle tarpeeksi vastusta, paikalle ovat saapumassa myös helvetinmato Izzi ja Lady X:n johtama Murhaliiga. Belphégorin paluun tehtävänä on toimia pohjustuksena sarjan kolmannelle osalle, seuraavaksi ilmestyvälle Helvetinmadolle, joten kerronnallisesti tässä lehdessä ei ole juurikaan kiinnostavia juttuja – ellei sellaiseksi lasketa Pink Floydin elokuvan The Wall aikana tapahtunutta välikohtausta sekä kirjoittajan pohdintoja eri heavyporukoiden voimainmittelöistä. ”Volyymistä päätellen Kiss tuntui olevan hieman voitolla Genesiksestä.”

Lainaus: Jos katse olisi voinut tappaa, olisi noiden silmien tuijotus tehnyt sen hetkessä.
Luultavasti kukaan ei enää seurannut elokuvaa. Mahdotonta se olisi ollutkin, koska musta nahkanaamio täytti lähes koko valkokankaan. Silmikon rakosista tuijottavat silmät lumosivat katsojat, niin vaaralliselta kuin niiden katse vaikuttikin.
Näiden ihmisten sielu oli kuitenkin jo salaperäisen tuijottajan armoilla. He eivät voineet enää muuta kuin tuijottaa haltioituneina takaisin.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Belphégors Rückkehr (GJS Nr. 238)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1987
Hinta: 10,50 mk