Monet naureskelivat ja hymähtelivät näille sanoille, mutta ne olivat eräälle ihmiselle yhtäkkiä karmeaa todellisuutta.
Kolmikymmenvuotinen sota oli jättänyt erääseen Baijerin kylään perinnön, josta tuli 350 vuoden kuluttua hirveä painajainen.
Arvio: Pienen saksalaiskylän nuorison keskuudessa on virinnyt outo rohkeuskoe, jossa jengiin kuulumisen vaatimuksena on kiivetä muinaiselle sotamuistomerkille ja asettaa merirosvolippu sen huipulle. Tämä ei kuitenkaan miellytä ristin muotoisen patsaan alle haudattua hakkapeliittaeversti Gunnarssonia, joka päättää palata maan päälle sodan 350-vuotisjuhlapäivänä. Samaan aikaan kylässä järjestettävistä kesäjuhlista uhkaa tulla todelliset verikekkerit, mutta onneksi yliluonnollisia asioita vastaan taisteleva komisario Will Mallmann saa vihiä tapahtumista ja pyytää paikalle myös John Sinclairin, jolle demonien tuhoaminen on arkipäivää.
Elokuussa 1990 ilmestynyt Aaveristin kummitukset jatkaa jo liian pitkää rutiinimaisten Yöjuttu-tarinoiden sarjaa, jossa John ystävineen saa vihiä jostain kummallisuudesta ja saapuu paikalle tuhoamaan sen heti alkuunsa. Verenhimoisen Gunnarssonin lisäksi tämän tarinan ainoa valopilkku on hänen aaveratsastajajoukkonsa, jonka synnyttämää uhkaa ei kuitenkaan hyödynnetä kuin nimeksi – jopa kohtaus, jossa eversti joukkoineen on ratsastamassa suoraan kesäjuhlien väkijoukkoon jää torsoksi. Runsaasti kritisoimieni loppukohtausten taso jatkaa myös surkealla linjallaan, ollen tällä kertaa huonoimpia miesmuistiin.
Lukijapalstalla keskustellaan lyhyesti sensuurista, ostetaan ja myydään kauhuelokuvia, esitellään lyhyesti kauhuun liittyvää kirjallisuutta ja mahtuupa kirjoittajien joukkoon joku kymenlaaksolainen noituuden harrastajakin. Lukijoiden piirtämissä kuvissa ei ole liiemmin hurraamista, piirrosten suuntautuessa yhä enenevässä määrin hupailulinjalle.
Lainaus: Silmiemme eteen levittäytyi kauhistava [sic] näky. Äänetön aavejoukko ratsasti esiin teltan varjosta. Niin ratsastajat kuin hevosetkin olivat harsomaisen läpinäkyviä, mutta kaikki ääriviivat olivat silti aivan selvät. Ratsut korskuivat ja kaviot rummuttivat tannerta, mutta täysin äänettömästi. Ratsastajat olivat 1600-luvun sotisopaan pukeutuneita pelättyjä hakkapeliittoja, ruotsalais-suomalaisia sotilaita, jotka levittivät 30-vuotisen sodan aikana pelkoa ja kauhua kaikkialla, missä liikkuivat.
Lukijan novelli: Painajaisen paluu
Ikiaikainen kirous vainoaa suurta paholaismaista koiraa myrsky-yössä kirkkoon pakenevaa päähenkilöä. Kirjoittajana toiminut J. J. olisi voinut kehitellä kekseliästä ideaansa pidemmälle ja kasvattaa tarinaansa, ettei siitä olisi tullut pelkkää suoraviivaista selviytymistä. Painajaisen paluu on kaikesta huolimatta hyvää kauhuviihdettä, sijoittuen Yöjuttu-novellien kärkipäähän.
Lainaus: Se oli ihminen – ulkoisesti ainakin. Tosin iho välkehti oudon punertavana salamanvälähdyksen kelmeässä valossa mutta muuten alhaalla seisova olento näytti ihmiseltä. Silmät eivät kylläkään kuuluneet ihmiselle sillä ne olivat samat, leimuavat tulikekäleet, jotka olin nähnyt tuolla pirun riivaamalla koiralla.
Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Phantome vom Gespenster-Kreuz (GJS Nr. 276)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1990
Hinta: 13,50 mk
