torstai 9. heinäkuuta 2020

Yöjuttupokkari 10: Paholaisen pääkallot

Takakansi: Angie Dickson heräsi keskellä yötä. Hän avasi säikähtäneenä silmänsä ja jäi tuijottamaan makuuhuoneen pimeyteen henkeään pidättäen. Kauhu valtasi hänet.
Nauru kuului niin läheltä, että naurajan täytyi olla aivan hänen edessään – ellei peräti hänen vuoteessaan…
Yhtäkkiä Angie tunsi raskaan painon rintansa päällä ja tajusi, että oli tapahtunut jotain kauheaa. Hän tunnusteli lakanan reunaa ja hänen sormensa osuivat johonkin pyöreään, jossa oli pitkiä karvoja, kuin hiuksia ihmisen päässä…
Hiuksia? Kaamea aavistus muuttui todeksi. Vuodepeitolla oli irtonainen pää!

Arvio: Skotlantilaisen Glasgown lähistöllä tapahtuu outoja katoamisia. Kadonneet henkilöt löytyvät muutaman viikon kuluttua liikenneonnettomuuksissa menehtyneinä – usein jopa niin huonossa kunnossa, että heidät pystytään tunnistamaan vain mukana kulkevasta omaisuudestaan. Nopeaan tahtiin tapahtuneet katoamiset herättävät myös Scotland Yardin kiinnostuksen ja kun salapoliisimaisista otteistaan tunnettu toimittaja Bill Conolly ilmoittaa tutkivansa samaa aihetta, vie Scotland Yardissa työskentelevän John Sinclairin tie pikapikaa pohjoiseen. Siellä hän joutuu keskelle väkivaltaista tapahtumaketjua, jonka keskiössä ovat brasilialaisilla taioilla kutistetut ihmisen päät.

Yöjutun pokkarisarjan viimeiseksi osaksi jäänyt Paholaisen pääkallot edustaa alkuperäisjulkaisuna samaa vuoden 1974 tarjontaa kuin kaikki aiemmatkin osat. Toisaalta en osaa olla pettynyt pokkareiden julkaisemisen lopettamisesta, sillä ne olivat usein tarinoiltaan vaatimattomia ja hinnaltaan varsin korkeita, mutta vastaavasti ne tarjosivat monenlaista infoa Johnin uran alkuajoilta – kuten vaikkapa tässä numerossa ensimmäistä kertaa esiintyvä hopeinen tikari, jonka olemassaolon kirjoittajakin tuntuu tosin välillä unohtaneen.

Paholaisen pääkallot on pokkaritarinana keskinkertainen. Pienten, kutistettujen ja pomppivien päiden luoma uhka ei ole kovinkaan hyvin luotu, mutta vastavuoroisesti pääroiston piilopaikka kaikkine demonijumala Orgozzon palvelemiseen tarkoitettuine alttareineen on onnistunut. Loppuhuipentuma, jossa John räiskii kutistettuja päitä kuin savikiekkoja konsanaan, edustaa valitettavasti jo liian tutuksi käynyttä tarinoiden päättämislinjaa: John Sinclair oli toisinaan liiankin yli-ihminen ja hänen muokkaamisensa haavoittuvammaksi olisi tehnyt tarinoista huomattavasti kiinnostavampia lukea.

Lainaus: Opittuaan viidakon intiaaneilta kallonkutistuksen käytännöllisen puolen Cyrus Quant oli saanut kuulla, kuinka yhteydenotto pimeyden voimiin ja demoneihin tapahtui. Hän oli opetellut salamyhkäisiä loitsumenoja ja tutustunut erilaisiin rohtoihin, joita poppamiehet valmistivat tietyistä yrteistä. Lopulta hänet oli vihitty salaisuuksista kaikkein suurimpaan; murhaajapäiden mysteeriin.
Hän oli nähnyt Brasiliassa yhden ainoan kerran, kuinka kutistettu pää oli hyökännyt nuoren tytön kimppuun ja surmannut tämän. Kaikki oli tapahtunut periaatteessa samoin kuin tänä yönäkin, joskin hän oli kehittänyt ja hionut tekniikkaa edelleen. Hän oli keksinyt, kuinka kutistetut päät voitiin muuttaa murharoboteiksi, jotka tottelivat ainoastaan hänen käskyjään.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der teuflischen Schädel (Gespenster-Krimi nr. 66)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 1.11.1989
Hinta: 18,50 mk

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti