Yöjuttu 11/1993: Tilausmurha

Takakansi: Ed Gurny virnisti leveästi, laittoi silmälasit nenälleen ja työnsi setelinipun huolellisesti kassakaappiin. Sen jälkeen hän sulki oven yhtä pikkutarkoin elein. Takahuoneen ovelle oli vain kaksi ja puoli askelta. Gurny avasi sen ja jähmettyi kynnykselle kuin salaman iskemänä.
Jokin vaivasi häntä.
Kukaan ei ollut tunkeutunut liikkeeseen ryöstämis- eikä varastamistarkoituksessa, mutta hän vaistosi silti jotain poikkeavaa.
Haju!
Ed Gurny nuuhkaisi ilmaa, ja samassa nenän herkät hajuhermot suorittivat hälytyksen.
Huoneessa haisi kalma. Aivan kuin hautausmaalla!

Arvio: Se vaikutti ensi alkuun aivan tavalliselta murhayritykseltä. Ennen pitkää kohteena olleelle John Sinclairille kuitenkin selviää, että kyseessä oli erittäin suunnitelmallisesti toimiva taho, joka pyrkii toteuttamaan aikeensa vielä uudelleen. Johnin ja hänen ystävänsä Sukon tutkimukset johtavat lontoolaiseen kääpiöteatteriin, jonka esiripun takana toteutetaan pirullista ja kostonhimoista suunnitelmaa raivata aaveidenmetsästäjä pois elävien kirjoista.

Tavanomaisena rikostarinana alkava Tilausmurha on yllättävällä, mutta huolella suunnitellulla juonenkäänteellä varustettu pikkunäppärä kauhutarina, jossa menneisyyden teot palaavat päivänvaloon. Teatterimiljöö ei ole kaikkein omaperäisin, mutta kirjoittaja käyttää sitä jännityksen luomisessa onnistuneesti hyväkseen. Kokonaisuus jättää kuitenkin huonon maun, sillä tällä kertaa loppuhuipentumassa on käytetty täysin epäuskottavaa, ulkopuolisen toimijan mahdollistavaa juonenkäännettä – tällä on ollut tarkoitus pohjustaa Sinclairin tulevia seikkailuja, jotka jäivät suomalaisilta faneilta kuitenkin lukematta.

Lehdessä on juuri teini-ikäiseksi kasvaneen Kari Sihvosen piirtämiä kuvia, jotka jäivät Yöjutun viimeisiksi lukijain piirroksiksi, sillä lehden sisäsivuille liimatussa tarralapussa ilmoitettiin Yöjutun julkaisun loppumisesta 1.1.1994 alkaen.

Lainaus: Iljettävän demonin kasvot tekivät jatkuvaa aaltoliikettä. Suu aukeni ja terävät sahalaitaiset hampaat paljastuivat. Suko huomasi ihmettelevänsä itsekseen, kuinka ghouli aikoi tappaa hänet. Ilmeisesti kuristaisi, koska sen limaisissa sormissa oli hirmuiset voimat.
Lamauttava shokki helpotti hyvin hitaasti. Sukon mielestä aivan liian hitaasti, sillä ghouli kumartui jo hänen puoleensa ja levittäytyi hänen päälleen koko massallaan.
Hänen täytyi pidättää henkeään, ettei kaamea löyhkä olisi tainnuttanut häntä. Lämpimät niljakkaat sormet tarrasivat hänen kurkkuunsa.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Ghaul, den meinen Tod bestellte (GJS Nr. 329)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 3/1993: Atlantislainen kuolinnaamio

Takakansi: Myxin veti kaapunsa kätköistä esiin salamyhkäisen vihreän esineen ja siveli kunnioittavasti sen pintaa kädellään. Esine oli atlantislainen kuolinnaamio, jota käyttäen voitiin suorittaa uskomattomia ihmetekoja. Kerrottiin, että jopa mahtavista mahtavin demoni Arkonadakin voitiin syöstä valtaistuimeltaan sen avulla.

Arvio: Johnin ja hänen ystäviensä tukalaksi muuttunut tilanne velhojen planeetalla saa yllätyskäänteen, kun Tappajakyklooppien lopussa viritetyn hirsipuun juurelle saapuu yllättävä vieras. Tämä sattuu vielä kaiken lisäksi kääntymään Arkonadaa vastaan, mikä muuttaa asetelman täysin päinvastaiseksi kuin kukaan osasi odottaa. Ennen kuin ystävämme voivat tuntea olevansa turvassa, yhden jos toisenkin on kuoltava – heidän epäonnekseen yksi päävihollisista pääsee kuitenkin pakoon mukanaan jotain kultaakin kalliimpaa.

Saksassa neliosaiseksi, mutta meillä Suomessa kahteen käännettyyn numeroon jäänyt seikkailueepos tavoittelee vuoden 1984 helvettitrilogian (Helvetin portilla – Kauhun keskipisteessä – Tuo minulle Asmodinan pää) toimivuutta ollen monin paikoin kunnianhimoisempi kuin fanien lämmöllä muistelema suurseikkailu. Valitettavasti vain kokonaisuus jää edeltäjästään, sillä muutamaa varsin mielenkiintoista yllätystä lukuun ottamatta kaikki on kovin suoraviivaista ja väritöntä. Toimintaa ei ole nimeksikään, eikä Arkonadan synnyttämä uhka ole kuin ohimenevää. Viimeisillä metreillä tapahtuvat juonenkäänteet ovat puolestaan tarinoiden tulevaisuutta ajatellen ymmärrettäviä, mutta silti kovin halpahintaisia.

Lukijain piirroksia on tälläkin kertaa kaksi ja molemmat niistä esittävät viikatemiestä. Piirrokset ovat sinällään varsin tyylikkäitä, mutta lehden huono kopiointi tekee niistä pakostakin hieman suttuisen näköisiä.

Lainaus: Mandraka ravisteli itseään. Peitsen kärki oli repäissyt mustaan kaapuun ison reiän ja tunkeutunut syvälle verenimijän laihaan ruumiiseen, muttei ollut työntynyt selästä ulos.
Mustaverinen ei antanut periksi, vaan kiskaisi peitsen rinnastaan ja päästi ivallisen röhönaurun.
Bill jähmettyi. Eikö tuota kirottua hirviötä saatu lainkaan hengiltä!
Mandraka nautti vastustajansa järkytyksestä ja lähti tulemaan kohti. – Ei se näin käy. Et sinä onnistu


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Totenmaske aus Atlantis (GJS Nr. 312)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 2/1993: Tappajakykloopit

Takakansi: John Sinclair ei tiennyt, oliko mustatukkainen mies ihminen vai demoni. Ihmiseltä hän kyllä näytti, vaikkakin pienellä varauksella.
Hänellä oli ylimääräinen kolmas silmä!
Se kiilui keskellä otsaa nenänjuuren yläpuolella ja oli aivan aidon ja näkevän näköinen. Ehkä John olisi katsellut sitä hieman tarkemminkin, elleivät muut seikat olisi vaatineet hänen koko tarkkaavaisuuttaan.
Olento nimittäin heilutti miekkaa kummassakin kädessään ja hyökkäsi hänen kimppuunsa ilmiselvässä surmaamisen tarkoituksessa.

Arvio: John, Suko ja Kara ovat demoni Arkonadan hallitsemalla velhojen planeetalla, jossa tappajakykloopeista koostuva griffineiden armeija uhkaa heidän henkeään. Samassa paikassa ovat myös Bill Conolly, Jane Collins, Wikka sekä Bandor aaveidenpyydystäjä -tarinasta tuttu professori Chandler, jotka ovat puolestaan vaarassa joutua Arkonadan vastustajille tarkoitettuun hirsipuuhun. Tilanne on tukala, mutta onko Arkonadasta kuitenkaan siihen, mihin muutkaan demonit eivät ole kyenneet – tuhoamaan John Sinclairin ja hänen ystävänsä?

Kun Yöjuttu palasi vuoden tauon jälkeen uusine tarinoineen, se tehtiin typerämmin kuin olisi saattanut kuvitella. Sen sijaan, että kustantaja olisi valinnut jonkin kokonaisen tarinan, lukija heitettiin suoraan keskelle demonista temmellystä, täysin vailla tietoa aiemmista tapahtumista (tapahtumat ovat alkaneet saksalaisessa julkaisussa kahta numeroa aiemmin ja ennen Muumiot tulevat -tarinaa). Viittaukset niihin ovat ontuvia ja siksi koko roska tuntuu aivan loppua lukuun ottamatta erittäin sekavalta – sääli, sillä nimen ja kansikuvan perusteella odotin tarinalta paljon enemmän.

Lukijan piirroksia on mukana kaksi, näistä onnistuneempana nimimerkki Veksi-89:n rustaama ”Heavy Kills”, joka sopisi lähes sellaisenaan jonkin b-tason thrash-bändin demon kansikuvaksi.

Lainaus: Tämä planeetta oli varsinainen helvetti, ja täällä hallitsi Arkonada, yksi Suurista Vanhuksista. Minulla oli jo aikaisempaakin kokemusta siitä, mihin kaikkeen nämä demonit kykenivät.
Sitten näimme Sukon seisovan haamumaisena hahmona paksun savupilven keskellä ja viittilöivän meille molemmin käsin.
Kara pysähtyi. Olimme melko sopivassa paikassa, vaikka huomasimme täälläkin merkkejä vaarasta, joka voimistui pikku hiljaa maan uumenissa.
Maankamaran tärähtely ja vapina siirtyi meihinkin. Kiire ahdisti.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Arkonadas Mord-Zyklopen (GJS Nr. 311)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.2.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 3/1990: Demoniloiset

Takakansi: Ne käyttivät ravinnokseen haudoissa maatuvia ruumiita ja asustivat lähinnä hautausmailla, joissa niille riitti ruokaa yllin kyllin. Suko ei ollut pitkään aikaan joutunut tekemisiin tuon inhottavan demonilajin kanssa, mutta nyt hän totesi kohdanneensa ghoulin. Kaamean näköinen otus raahautui ajoradan poikki ihonriekaleet repsottaen ja limaiset posket lommollaan, ikään kuin näkymättömät sormet olisivat puristaneet niitä kokoon. Ghouli pyrki kadun reunaa kohti. Ehkä se aikoi puikahtaa viemärikaivon kautta kaltaistensa seuraan. Suko seurasi valppaana sen etenemistä…

Arvio: Ei ole mitenkään yllättävää, että pitkälti yli vuosikymmenen Geisterjäger John Sinclair -kioskilehteä kirjoittaneen Jason Darkin ideariihi alkoi jossain vaiheessa ehtyä pahemman kerran, eikä uusistakaan tarinoista tullut enää niin vetäviä kuin aiemmin. Maaliskuussa 1990 ilmestynyt Demoniloiset on tästä hyvä esimerkki, sillä kekseliäistä lähtökohdistaan huolimatta siitä syntyi lähes tavanomainen rymistely, jossa ei ollut sen enempää toimintaa kuin jännitystäkään.

Demoniloiset alkaa kiinnostavasti. Lontooseen on jostain saapunut salaperäinen Mister X, joka on päättänyt ottaa limaa ampuvalla ja kudokset syövyttävällä pistoolillaan hengiltä itsensä John Sinclairin. Tähänpä toimivuus sitten loppuukin, sillä sen sijaan että kirjoittaja olisi tehnyt miesten yhteenotosta edes jollain tapaa onnistuvan, hän hätäilee kuten Mister X:kin. Tämän ja John Sinclairin kohtaaminen ei pääty edes kunnon laukaustenvaihtoon, vaan Sinclair tempautuu toiseen ulottuvuuteen, jossa hän saapuu ghoulien salaperäiselle kotijärvelle ja kohtaa siellä lymyilevän Xorronin. En tiedä olenko lukenut näitä juttuja silmät kiinni, mutta jossain vaiheessa huomasin ruumiinsyöjien valtiaan työskentelevän tällä kertaa yksin ja yllätyksekseni sain lukea Lady X:n kuolleen.

Kahdessa eri ulottuvuudessa kulkeva tarina ei ole onnistunut, mutta eipä sitä ole mikään muukaan tässä lehdessä. Vanha kunnon sarvipää hallitsee lukijapiirroksia, joita on tällä kertaa mukana viiden kappaleen eli kokonaisen aukeaman verran.

Lainaus: Vaara kasvoi hetki hetkeltä. Lentävät limamöykyt lipuivat meitä kohti hitaasti, mutta vääjäämättömän varmasti. Lisäksi kaikki tapahtui kammottavan äänettömästi. En kuullut edes minkäänlaista viuhinaa, vaikka otusten antennijalat liikahtelivat kiivaasti puolelta toiselle. Nyt tarvittiin nopeita päätöksiä. Minun täytyi valita, vapauttaisinko professorin kokonaan, vai puolustautuisinko hyökkääjiä vastaan.

Lukijan novelli: Sokkelo
Marjut Järvimiehen kaksisivuinen Sokkelo kertoo nimettömäksi jäävästä henkilöstä, joka astelee kesken matematiikan tunnin käytävään, vain huomatakseen sen osoittautuvan todelliseksi verkostoksi. Käytävällä olevat ovet eivät johda minnekään, mutta varsin pian tarinan päähenkilö päätyy ruumishuoneelle ja omiin hautajaisiinsa. Omaperäisessä novellissa on latteutensa, mutta lukeutuu silti Yöjuttu-suosikkeihini.

Lainaus: Ympärilläni vallitsi surutunnelma. Paikalla oli pappikin. Hitaasti minulle valkeni, että olin omissa hautajaisissani… Ikuisena pilailijana olisin tietysti pompannut ylös arkusta ja huutanut jotain vitsikästä, mutta vainajat ovat elottomia, eivätkä näin ollen myöskään liiku. Minäkään en valitettavasti ollut mikään poikkeustapaus. Olin vainaja. Kuollut kuin kivi. Vainajat eivät pompi arkuissaan tai naura. Paitsi yöllä…

Lukijan novelli: Jumalten peli
Nimimerkki Anan kirjoittamassa novellissa seikkaillaan unen ja todellisuuden rajamaastossa. Kyseessä on ihan tavallinen kaveri, joka on joutunut tietämättään pahojen voimien pelinappulaksi ja jonka kohtalo sinetöidään unessa. Jumalten peli toimii idean tasolla jotenkuten, mutta Anan kirjoitustyyli on kömpelöä ja vuoropuhelu teennäistä. Loppuhuipentumakin on moneen kertaan koettu.

Lainaus: - Tule, niin koet saman kohtalon kuin tämä narttu tässä, huusi yksi hirviöistä ja heilutteli tytön päätä edes takaisin, kunnes päästi irti, niin että pää lensi minua kohti. Se tipahti aivan jalkojeni juureen, ja säpsähdin niin, että tipautin ristini maahan. Samalla hetkellä kun risti kosketti maata, alkoi tapahtua! Häikäisevä valo leimahti rististä ja samassa se muuttui miekaksi. Nostin miekan maasta, sillä taisteltavahan minun oli, muuten en heräisi enää koskaan.

Lukijan runo: Kauhuruno I

Pimeys.
Se verhoaa utuisen maiseman mustaan vaippaansa.
Usva väistyy pimeyden tieltä.
Taivas.
Kuolemanvalkoinen täysikuu valaisee vielä tähtikirkkaalla taivaalla.
Kunnes – pimeyden varjot
vähitellen peittävät koko taivaan.
Nostan katseeni taivaalle
nähdäkseni vielä kuun kirkkauden.
Voin erottaa siitä kasvot.
Ne nauravat pirullista naurua.
Ne ovat kuoleman kasvot.
Pimeys peittää taivaan.
(Minna Anttila)

Lukijan runo: Kauhuruno II
Kaikkoa, paha henki!
Häivy, pimeyden renki!
Mene Manan majoille,
pimeyden asuinsijoille!
Siellä pysy, älä karkaa!
Älä kiusaa ihmisparkaa!
(Marjut Järvimies)

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Ghoul-Parasiten (GJS Nr. 271)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1990
Hinta: 13,50 mk

Yöjuttupokkari 6: Lasisten arkkujen arvoitus

Takakansi: John Sinclair, Scotland Yardin erikoismies on jälleen uuden tehtävän edessä.
Lontooseen on ilmestynyt mitä kammottavimpia demoneita. Ghouleja! Ruumiinsyöjiä, kuten niitä kansanomaisesti kutsutaan. Ne pyrkivät tyydyttämään iljettäviä halujaan myös Johnin välityksellä, eikä tämä voi lopulta muuta kuin toivoa nopeaa, tuskatonta loppua…

Arvio: Lontoolaisen hautaustoimiston toimitiloissa työskentelee miellyttävän oloinen herrasmies, jonka ulkokuori on kuitenkin silkkaa hämäystä. Sen saa huomata ystäväänsä viimeiselle matkalleen saattava Sheila Conolly, joka joutuu ghouliksi eli ruumiinsyöjäksi paljastuvan miehen vangiksi. Pian Sheilalle tekee seuraa hänen aviomiehensä Bill. Vangittujen onneksi myös John Sinclair on tietoinen hautaustoimistossa tapahtuvista hämäryyksistä ja ennen pitkää aaveidenmetsästäjä saapuukin paikalle tekemään hirviöistä selvää.

Yöjutun pokkarisarjaan kuuluva Lasisten arkkujen arvoitus olisi helppo sivuuttaa keskinkertaisena ja nopeasti unohdettavana kauhutarinana, ellei siinä mainittaisi uusina tulokkaina kahta keskeistä Sinclairin uraan liittyvää asiaa: ruumiita syövät ghoulit olivat Johnille aiemmin kokematon harmitus, joita hän pystyi kuitenkin tuhoamaan uudella superaseellaan, hopealuoti-Berettallaan. Muilta osin Lasisten arkkujen arvoituksessa ei enempää muisteltavaa olekaan, vaikka tarina onkin monilta osin parannus edellisiin taskukirjoihin verrattuna. Lasisten arkkujen arvoitus ilmestyi kotimaassaan alun perin jo kesällä 1974.

Lainaus: Bill Conolly sai vaivoin pidätetyksi suuhun pyrkivän oksennuksen.
Mies, luultavasti tohtori Meredith, oli raadeltu ja silvottu hirvittävän näköiseksi. Antaessaan lamppunsa valokiilan kiertää hahmoa Bill näki, että monia muitakin ruumiinosia oli järsitty ja raadeltu.
Minkähän hirviön aikaansaannosta tämä kaikki mahtoi olla?


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Das Rätsel der gläsernen Särge (Gespenster-Krimi nr. 42)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 1.11.1988
Hinta: 18,50 mk

Yöjuttu 8/1988: Haudankaivajan tytär

Takakansi: Haudankaivajan Marion-tytär hiipii joka yö salaa hautausmaalle. Viimein tytön yölliset poistumiset huomataan kotona, ja isä päättää lähteä varjostamaan tytärtään. Hän luulee näkevänsä unta, kun huomaa Marionin pysähtyvän tuomari Jeffries-vainajan haudalle. Mutta vielä pahempaa on tulossa: Marion keskustelee vainajan kanssa! Tyttö pyytää, että tuomari nousisi haudastaan ja lähtisi hänen kanssaan kotiin – tuomarin entiseen asuntoon. Marionin isä ei enää pysty hillitsemään itseään, vaan puuttuu tapahtumien kulkuun…

Arvio: John Sinclairin toimittajaystävä Bill Conolly saa vihjeen eräästä vähäpätöisestä asiasta, jota hän lähtee Johnin kanssa selvittämään. Tilanne muuttuu dramaattisesti heidän löytäessään ghoulin uhriksi joutuneen miehen ruumiin. Pian Bill joutuu itsekin limanimijän ruokalistalle ja edessä on tapahtumarikas seikkailu, joka päättyy haudasta nousseen, murhanhimoisen tuomarin kotiinpaluujuhliin.

Mielikuvituksellinen ja tunnelmallinen Haudankaivajan tytär edustaa niitä vanhan koulukunnan Yöjuttu-tarinoita, joita kynäilijä Jason Dark ei ole pystynyt luomaan enää aikoihin. Nuoren tytön psyyken horjuminen on varsin hyvin esitetty ja meno olisi varmasti vieläkin parempaa, ellei kirjoittaja olisi sortunut muutamiin kieli poskessa tehtyihin ratkaisuihin. Tarina jää hieman oudosti auki, eikä kaikkiin kysymyksiin saada vastausta. Siitä huolimatta ilmestymisvuotensa kärkitarinoita.

Lainaus: Kurkkua kuristava kauhu mykisti Thelman aivan sanattomaksi. Hän ei enää voinut katsoa tulijoita nähtyään, että Marionin seuralainen oli todellakin luuranko. Jason ei ollut sittenkään valehdellut. Tyttö toi mukanaan elävän luurangon, zombien, kuten aviomies oli sanonut.
Sydän pamppaili halkeamaisillaan. Kauhu ahdisti rintaa ja Thelma vapisi kauttaaltaan. Hän oli aina pitänyt itseään kokeneena ja karaistuneena naisihmisenä, joka ei pienistä hätkähtynyt. Olihan hän auttanut miestään monen monta kertaa ruumiiden pesemisessä ja vainajien arkkuun laitossa. Varsinkaan räjähdysonnettomuuksissa kuolleet ja kauan vedessä maanneet vainajat eivät olleet koskaan olleet mitään mieltä ylentävää nähtävää. Nyt näytti siltä, että tytär oli tuomassa kotiin yhtä mätänemistilassa olevaa vainajaa. Kaiken lisäksi tuo vainaja pystyi liikkumaan omin jaloin.

Lukijan novelli: Hiljaa virtaa veri
Jos päätarina olikin lähes parasta a-luokkaa, samaa ei voi sanoa tämän kertaisesta lukijan novellista, jonka on kirjoittanut muutama kuukausi takaperin lukijan palstalla eräälle aiemmalle novellille kehuja jakanut ”Cats”. Hänen hienosti nimeämänsä Hiljaa virtaa veri on lähtökohdiltaan mielenkiintoinen yritys luoda kauhua vanhojen luontoon liittyvien uskomusten ympärille, mutta kirjoittaja sortuu lopulta turhan helppoihin ratkaisuihin tehdessään pahan ilmenemismuodoista konkreettisia. Novelli olisi tarvinnut myös runsaasti enemmän lihaa luidensa ympärille, tällaisenaan se on hyvin läpijuostu tuotos.

Lainaus: Katselin hieman tarkemmin edessäni leijuvia kasvoja ja silmäni laajenivat hämmästyksestä ja kauhusta... Kasvot näyttivät olevan eri vuosikymmeniltä ja ne olivat eriasteisesti mädäntyneitä... sitä paitsi niillä ei ollut alaruumista ollenkaan, vaan ne oli irrotettu voimakkaalla viillolla.

Lukijapostia -palstalle oli lähetetty myös muutama aiemmasta kisasta myöhästynyt vampyyrivitsi:
Hyttynen vampyyrille: - Meillä on samat harrastukset.

- Miksi Lady X on tullut niin saidaksi juomarahojen suhteen?
- Etkö tiedä, että hän on viime aikoina imenyt skotlantilaisia.

- Salakkaverkko, sanoi ghouli kun Lady X:n konepistoolilla ampuman uhrin näki.

- Eikös muut nyt nousekaan kuin minä yksin vaan, kysyi vampyyri, kun hautausmaalta yölliselle saalistusretkelleen lähti.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Tochter des Totengräbers (GJS Nr. 252)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttu 10/1986: Pimeyden valtiatar

Takakansi: Alassia oli puoleensavetävä ja kaunis tyttö, varsinainen rotunainen, jollaisesta useimmat miehet voivat vain uneksia. Hän ei myöskään peitellyt kauneuttaan, vaan kuljeskeli pitkät hiukset ainoana vaatetuksenaan Regent’s Parkissa.
Pienikokoinen, finninaamainen jengin kingi Jerry Shane oli vähällä pudottaa silmänsä hänet nähdessään. – Tuon minä otan itselleni! Tuon minä isken, Jerry kähisi lähestyessään upeaa ilmestystä. Mutta hän sai maksaa tungettelustaan kalliisti, sillä Alassia oli pimeyden valtiatar…

Arvio: Pimeyden valtiatar Alassia saapuu maan päälle alistaakseen sen valtaansa. Asmodinan perilliseksi hamuava kaunotar sotkee asiaan paitsi Johnin ja Sukon, myös Karan, Myxinin ja koko Murhaliigan. Ratkaiseva kamppailu käydään Tulimaassa, tohtori Kuoleman piilopaikassa, jossa Kara on joutunut hengenvaaralliseen tilanteeseen.

Pimeyden valtiatar on vaatimattoman vuosikertansa mitättömimpiä tarinoita. Se ei lähde missään vaiheessa käyntiin, eikä tarjoa jännitystä oikein millään tavalla. Loppuhuipentuma Tulimaassa on todella laimea, kuten myös Alassian yllättävä saapuminen Lontooseenkin. Näin ollen käsiin jää pikaisesti luettava ja vielä nopeammin unohdettava tyhjänpäiväisyys.

Lainaus: Naisen silmät muuttuivat mustiksi ja koko lähiympäristö pimeni. Nuorukaiset tunsivat joutuneensa outojen voimien valtaan jotka kiskoivat ja raastoivat heitä joka suuntaan, kunnes pimeys hälveni ja päivänvalo palautui normaaliksi.
Nainen seisoi yhä paikallaan tiukka juonne suupielessään. Hänen silmiensä väri oli palautunut jälleen mustavihreäksi. Jokin oli kuitenkin muuttunut.
Jerry Shaynesta ei näkynyt enää jälkeäkään. Hän oli kadonnut, häipynyt jäljettömiin! Paikka jossa hän oli äsken seisonut, oli tyhjä.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Herrin der Dunkelwelt (GJS Nr. 229)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1986
Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 6/1985: Lontoon ruumisvankkurit

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, sillä sen paikalla on mainos ”mystistä jännitystä” tarjoavasta Yöjuttu-paidasta.

Arvio: Ne ilmestyivät Lontoon kaduille kuin toisesta ulottuvuudesta, josta ne itse asiassa olivatkin. Mafiapomo Logan Costello oli pyytänyt ystäväänsä Solo Morassoa alias Tohtori Kuolemaa auttamaan häntä epämiellyttävien kilpailijoiden raivaamisessa pois tieltä. Paikalle saapui hirvittävä Xorron raadonsyöjäystävineen, mikä tarkoitti teurastusta Lontoon alamaailmassa – Xorronin käsittelystä kun ei elävänä selviä.

Lennokas ja suoraviivainen tarina on silkkaa hurmehenkeä alusta loppuun. Tapahtumat vyöryvät eteenpäin kuin pikajuna, eikä turhanpäiväistä jaarittelua ole nimeksikään. Xorronin läsnäolo ei tosin ole jännittävyyttä ajatellen kaikkein kiinnostavinta, onhan jo todettu, ettei superdemonin tappaminen ole ystäviemme aseilla edes mahdollista. Siitä huolimatta Lontoon ruumisvankkurit on viihdyttävä lukupaketti. Erikoisuutena mainittakoon, että alkuperäistä kansikuvaa käytettiin vasta Yöjutun numerossa 3/1989 eli Liikkuva ruumisarkku.

Lainaus: Jason Frogg oli aivan liian lihava ja kömpelö ponnahtaakseen tuolistaan riittävän nopeasti. Hän tunsi sirpaleitten satavan selkäänsä, veti kasvoilleen tuskaisen ilmeen ja hapuili revolveria.
Mutta Xorronia ei voitu pysäyttää tavallisella revolverilla, sillä se oli voittamaton hirviö, joka janosi verta ja ihmishenkiä. Se kömpi sisään särjetystä ikkunasta ja ennen kuin Frogg ehti kääntyä ja vakauttaa kätensä ampuma-asentoon, hirviö oli jo toiminut. Se huitaisi gangsteripomoa molemmin nyrkein, jotka olivat kovat kuin kivi. Ylipainoinen Jason Frogg vavahti, hänen suunsa vääntyi tuskaiseen irvistykseen ja silmänräpäyksen kuluttua hän keikahti tuolilta.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Leichenkutsche von London (GJS Nr. 214)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1985
Hinta: 8,60 mk

Yöjuttu 2/1985: Kolme ruumista puutarhassa

Takakansi: Kun kellarin seinä purettiin, turmion voimat ryöstäytyivät kolmen ihmisen kimppuun.
Kaamea ulvonta ja vinkuna täyttivät kellarin. Syntyi myrsky, ja murretusta seinästä tunkeutui esiin kaksi ahnasta murhamiehen koiraa.
Ne tarttuivat ensiksi naiseen. Hänen miehensä ehti kuulla vain kuolonkorahdukset, kun tämä itse oli jo vuorossa.
Tehdessään seinään aukon, hän oli herättänyt jo kauan sitten unhoon painuneet voimat ja joutunut maksamaan siitä hengellään…

Arvio: Johnin ja Sukon hyvin pitkäksi ja toiminnantäyteiseksi venähtänyt Skotlannin matka (ks. Yöjutut 12/1984 ja 1/1985) on päättymässä ja kaksikko palaamassa Lontooseen, kun heitä kuljettava matkustajajuna joutuu tekemään äkkipysähdyksen suurkaupungin rajalla. Pysähdyksen aikana John näkee läheisellä pellolla käyskentelevän luurangon ja säntää sen perään. Luuranko katoaa, mutta ystävämme tempaistaan mukaan seikkailuun, johon ottaa osaa myös Sarah ”kauhumummo” Goldwyn.

Tästä se alkoi helmikuussa 1985. Lauritsalan E-marketista ostettu lehti tempaisi kymmenvuotiaan kauhusta kiinnostuneen pojannulikan matkaansa peruuttamattomasti. Valitettavasti en enää muista silloisia reaktioitani tästä tarinasta, mutta näin vuosikymmeniä myöhemmin tarkasteltuna Kolme ruumista puutarhassa on käsittämättömän höperö tarina, jonka juonenkäänteet pikemminkin ällistyttävät kuin jännittävät. Viimeiseen yhteenottoon on tällä kertaa panostettu tavanomaista enemmän ja kansikuva on yksinkertaisen tyylikäs – lähestulkoon samaa kuvaa käytettiin Sinclairin ensimmäisen tarinan uusintapainoksessa (Noidan yö, 11/1992).

Lainaus: Lady Sarahin kasvot vääristyivät. Hän avasi suunsa ammolleen ja hänen silmänsä tuntuivat pyrkivän ulos kuopistaan. Poskille nousivat punaiset läiskät ja sydän alkoi takoa kaksi kertaa nopeammin kuin normaalisti.
Luurankokäsi oli hänelle aivan liian hirveä näky, sillä se eli! Lady Sarah näki aivan selvästi, kuinka sen sormet liikkuivat, aivan kuin ne olisivat hypähdelleet pianon koskettimilla. Hirveä kauhu puistatti lady Sarahia.
Kuka tuo kaamea salamatkustaja mahtoi olla?


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Drei Leichen im Garten (GJS Nr. 210)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.2.1985
Hinta: 8,60 mk

Yöjuttu 4/1984: Mustan Kuoleman perintö

Takakansi: Kun Musta Kuolema kukistui, luhistui myös hänen valtakuntansa. Demonit kukistuivat hänen mukanaan ja siirtyivät aaveiden valtakuntaan.
Asmodina astui sen seuraajaksi. Asmodina oli yhtä vallanhaluinen kuin Musta Kuolemakin ja halusi alistaa kaikki valtaansa. Mutta hän ei ajatellut erästä asiaa. Musta Kuolema oli jättänyt jälkeensä vaarallisen perinnön.
Useimpien mustaveristen kanssa se oli sattumoisin joutunut unohduksiin. Mutta eräs muisti sen. Vihreä Tshin. Se otti haltuunsa MUSTAN KUOLEMAN PERINNÖN…

Arvio: Antarktiksella on havaittu outo, vaaleanvihreä valoilmiö, jota tutkimaan lähetetyt agentit murhataan raa’asti. Valoilmiö osoittautuu Vihreäksi Tshiniksi, John Sinclairin numerossa 5/82 vapauttamaksi hengeksi, joka suuntaa nyt takaisin ihmisten maailmaan kuolemaa ja tuhoa tuoden. Aseenaan sillä on Mustan Kuoleman perintökalu, valtava viikate, ja kohteenaan pahin vihollisensa eli Sinclair.

Lapsuuteni suosikkitarinoihin lukeutuva Mustan Kuoleman perintö on toiminnantäyteinen, tiivis ja mielikuvituksellinen seikkailu, jossa tapahtuu ensimmäiseltä riviltä viimeiseen. Tunnelma kiristyy sivu sivulta, mutta valitettavasti tässäkin tapauksessa paukut loppuvat kesken kliimaksin. Johnin saaman yllättävän avun aiheuttama tunnereaktio paikannee kuitenkin tämän erheen. Kansi on hölmön näköinen, eikä liity aiheeseen millään lailla. Kirjoitusvirheitäkin on mukana enemmän kuin sallitaan. Aika on ollut kuitenkin armollinen ja siksipä Mustan Kuoleman perinnön voi huoletta laskea Yöjuttujen kymmenen parhaan tarinan joukkoon.

Lainaus: - Tätä hetkeä olen odottanut, hän jylisi. – Olen odottanut tätä kauan, sillä sinut täytyy tuhota. Sen olen velkaa Mustalle Kuolemalle. Asmodina on riemuissaan, kun hän kuulee pahimman vihamiehensä kuolleen. Et voi voittaa! Et koskaan, John Sinclair! Ne olivat hänen viimeiset sanansa, ja viikate alkoi kohota hyvin hitaasti, lähes nautinnollisesti. Minä tavoittelin oikealla kädelläni Berettaa ja tikaria.
Ne olivat lähes surkuhupaisia aseita Mustan Kuoleman perintöön verrattuna.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Das Erbe des schwarzen Tods (GJS Nr. 199)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.4.1984
Hinta: 7,50 mk

Yöjuttu 8/1982: Vainajien kuoro

Takakansi: Tieto kulki suusta suuhun! Xorron on kohta heräävä. Valmistakaamme hänelle arvoisensa vastaanotto, haudanryöstäjähenget kuiskivat toisilleen. Ne kuuntelivat ja kuulostelivat pimeissä loukoissa, vanhoilla hautausmailla, luolissa ja onkaloissa.
Aika oli vihdoinkin koittanut! Sanansaattajat lähtivät keräämään kaikkia, jotka halusivat liittyä mukaan Xorronin vastaanottokuoroon. Kuoron nimi oli… vainajien kuoro.

Arvio: Vainajien kuoro esittelee suomalaisille lukijoille yhden John Sinclairin pirullisimmista vastustajista, raatoja syövän ghoulin. Tarina alkaa, kun Connollyjen kotitalon viemäriin piiloutunut raadonsyöjä nousee ihmisten ilmoille ja uhkaa Sheila Connollyn ja hänen poikansa Johnnyn henkeä. Lopulta tilanne muuttuu niin hurjaksi, että John ystävineen suuntaa Lontoon Putneyn asemalle pysäyttämään monikymmenpäistä ghoulilaumaa.

Tarina jatkuu suoraan siitä, mihin Hautakivikopla päättyi. Ensimmäisen ghoulin ja sen tekemien karmeuksien kuvaamiseen käytetään eniten aikaa, mutta sen jälkeen vauhti tuplaantuu ja tapahtumat vyöryvät vauhdilla loppuun asti. Loppunäytös on vain murto-osa tapahtumien alustuksesta, vaikka kamppailuun ghouliarmeijan kanssa olisi voinut käyttää enemmänkin aikaa. Itse kliimaksi on toimivuudestaan huolimatta hyvin hutaistun oloinen, aivan kuin kirjoittajalla olisi ollut tarve saada tarina lopetetuksi merkkirajoituksen puitteissa. Kansikuva on kohtalainen ja antaa edes hitusen viitteitä sisällöstä, toisin kuin uusintapainos (7/1992), joka tuo ennemminkin mieleen fantasiatarinan.

Lainaus: Aiotko tappaa minutkin? ghouli kysyi ja muutti muotoaan kysyessään. Sen iho muuttui pesusienimäiseksi ja alkoi muistuttaa taikinaa, joka valui hitaasti alaspäin ja jätti jälkensä hirviön kasvoihin. Inhimillisistä kasvoista tuli vastenmielisen näköistä sekavaa massaa. Kuvottava kalmanhaju löyhkäsi vasten kasvojani. Otuksen suu loksahti auki ja näin äkkiä sen terävät raateluhampaat. Muutamassa sekunnissa äskeinen ihmishahmo oli muuttunut aidoksi ghouliksi, joka oli kaikkein inhottavin kaikista demoneista.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Totenchor der Ghouls (GJS Nr. 181 , suomalaisen lehden kannessa lukee virheellisesti Totenchor der Chouls)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1982
Hinta: 6,50 mk