Yöjuttu 11/1993: Tilausmurha

Takakansi: Ed Gurny virnisti leveästi, laittoi silmälasit nenälleen ja työnsi setelinipun huolellisesti kassakaappiin. Sen jälkeen hän sulki oven yhtä pikkutarkoin elein. Takahuoneen ovelle oli vain kaksi ja puoli askelta. Gurny avasi sen ja jähmettyi kynnykselle kuin salaman iskemänä.
Jokin vaivasi häntä.
Kukaan ei ollut tunkeutunut liikkeeseen ryöstämis- eikä varastamistarkoituksessa, mutta hän vaistosi silti jotain poikkeavaa.
Haju!
Ed Gurny nuuhkaisi ilmaa, ja samassa nenän herkät hajuhermot suorittivat hälytyksen.
Huoneessa haisi kalma. Aivan kuin hautausmaalla!

Arvio: Se vaikutti ensi alkuun aivan tavalliselta murhayritykseltä. Ennen pitkää kohteena olleelle John Sinclairille kuitenkin selviää, että kyseessä oli erittäin suunnitelmallisesti toimiva taho, joka pyrkii toteuttamaan aikeensa vielä uudelleen. Johnin ja hänen ystävänsä Sukon tutkimukset johtavat lontoolaiseen kääpiöteatteriin, jonka esiripun takana toteutetaan pirullista ja kostonhimoista suunnitelmaa raivata aaveidenmetsästäjä pois elävien kirjoista.

Tavanomaisena rikostarinana alkava Tilausmurha on yllättävällä, mutta huolella suunnitellulla juonenkäänteellä varustettu pikkunäppärä kauhutarina, jossa menneisyyden teot palaavat päivänvaloon. Teatterimiljöö ei ole kaikkein omaperäisin, mutta kirjoittaja käyttää sitä jännityksen luomisessa onnistuneesti hyväkseen. Kokonaisuus jättää kuitenkin huonon maun, sillä tällä kertaa loppuhuipentumassa on käytetty täysin epäuskottavaa, ulkopuolisen toimijan mahdollistavaa juonenkäännettä – tällä on ollut tarkoitus pohjustaa Sinclairin tulevia seikkailuja, jotka jäivät suomalaisilta faneilta kuitenkin lukematta.

Lehdessä on juuri teini-ikäiseksi kasvaneen Kari Sihvosen piirtämiä kuvia, jotka jäivät Yöjutun viimeisiksi lukijain piirroksiksi, sillä lehden sisäsivuille liimatussa tarralapussa ilmoitettiin Yöjutun julkaisun loppumisesta 1.1.1994 alkaen.

Lainaus: Iljettävän demonin kasvot tekivät jatkuvaa aaltoliikettä. Suu aukeni ja terävät sahalaitaiset hampaat paljastuivat. Suko huomasi ihmettelevänsä itsekseen, kuinka ghouli aikoi tappaa hänet. Ilmeisesti kuristaisi, koska sen limaisissa sormissa oli hirmuiset voimat.
Lamauttava shokki helpotti hyvin hitaasti. Sukon mielestä aivan liian hitaasti, sillä ghouli kumartui jo hänen puoleensa ja levittäytyi hänen päälleen koko massallaan.
Hänen täytyi pidättää henkeään, ettei kaamea löyhkä olisi tainnuttanut häntä. Lämpimät niljakkaat sormet tarrasivat hänen kurkkuunsa.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Ghaul, den meinen Tod bestellte (GJS Nr. 329)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 10/1993: Ihmissusien luola

Takakansi: Kauhu ja odotuksen jännitys olivat kivettäneet kasvomme liikkumattomiksi. Potkaisimme parakin oven saranoiltaan ja ryntäsimme sisään konepistoolit ampumavalmiina. Totesimme kuitenkin ensi silmäyksellä, ettei niitä tarvinnut käyttää.
Kukaan ei ollut jäänyt henkiin. Lattialla makasi viisi kuollutta miestä! Tunsin veren pakenevan kasvoiltani. Hiki kihosi otsalleni, vaikka oli kylmä ja pureva pohjoistuuli vinkui nurkissa. Edessämme levittäytyvä näky oli kuitenkin niin tyrmistyttävä, että ympärillä vallitsevat olosuhteet unohtuivat hetkeksi.
Astuin tutisevin polvin lähimmän ruumiin yli ja istahdin ehjänä säilyneelle tuolille. Muuta ehjää parakissa ei juuri ollutkaan. Jotkut olivat riehuneet täällä silmittömästi kuin vandaalit ja tappaneet ihmisiä…

Arvio: Aivan kuin armeija ei olisi edellisestä kerrasta oppinut (kts. Yöjuttu 11/1991: Druidien kosto), taas tehdään salaisia kokeita syrjäisellä seudulla. Tällä kertaa toimintapaikkana on Skotlannin pohjoispuolella sijaitsevat Orkney-saaret, jossa majailee tiedon mukaan verenhimoisia ihmissusia. Kun John ja Suko saapuvat paikalle, he voivat vain todeta jonkin verenhimoisen tahon mellastaneen saarella mielin määrin. Ystävämme jäävät saarelle loukkuun, sillä joku tappaa heidän seuranaan olleen lentäjän, eikä saarelta tunnu siten olevan enää poispääsyä.

Suoralla toiminnalla alkava Ihmissusien luola tuo ennemminkin mieleen Indiana Jonesin seikkailut kuin aaveidenmetsästäjä John Sinclairin tarinat – etenkin loppua kohden vauhti kiihtyy vuoristoratamaisen loppuhuipentuman ollessa kuin parhaista toimintaelokuvista. Fenristä palvovien liekkisusien laumassa ei ole valitettavasti mitään erikoista, sillä ne tottelevat hopealuotia siinä missä muutkin lajikumppaninsa. Näin ollen kokonaisuus jää vauhdilla kyllästetyksi, mutta jännityksen osalta tavanomaiseksi ihmissusirymistelyksi, jossa susimytologiaakaan ei hyödynnetä kuin nimeksi. Lukijoiden piirroksia on mukana ainoastaan yksi, eikä sekään millään tapaa merkittävä.

Liekö Kolmiokirjalla ollut jo tiedossa Yöjutun lopettaminen, sillä jo aiemmin esiintynyttä tarinoiden väliin jättämistä esiintyi jälleen. Edellisen numeron ja tämän välistä jäi suomentamatta saksalainen ”Vampyyrilesket” (GJS 327, Vampir-Witven), jonka pariin ei myöhempienkään numeroiden osalta palattu.

Lainaus: Minua odotus hermostutti. Ehkä juuri sen vuoksi suhtauduin kaikkeen hieman yliherkästi. Nousin jälleen paikaltani ja menin ikkunan ääreen. Hämärä oli jo laskeutunut tämän syrjäisen saaren ylle ja pehmentänyt maastokohtien ääriviivat tummiksi epäselviksi varjoiksi.
Valaistus oli jo liian kehno havaintojen tekoon, mutta aivan oivallinen huomaamattomaan hiiviskelyyn.
Samassa kuulin ulvontaa!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Werwolf-Schlucht (GJS Nr. 328)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 8/1993: Kerberos, manalan koira

Takakansi: Eläimen kidasta syöksähtänyt tulenlieska osui Porscheen niin yllättäen, ettei Bill ehtinyt toimia. Kuuma kuoleman henkäys tulvahti avoimesta ikkunasta sisään. Bill tajusi heti, että auto oli tuhoon tuomittu. Hän halusi heittäytyä ulos ja juosta karkuun. Niin hän olisi takuulla tehnytkin, ellei ovi olisi juuttunut kiinni.
Bill oli loukussa. Hän istui tuliseksi pätsiksi muuttuneessa autossaan ja alkoi laskea elämänsä viimeisiä sekunteja…

Arvio: Kun aaveidenmetsästäjä John Sinclairin hyvä ystävä, mustaverisiä vastaan itsekin kamppaileva Bill Conolly palaa kotiin ja näkee keskellä katua istuvan suurikokoisen koiran, hänellä ei ole aavistustakaan, mistä koira on tullut ja mikä se oikein on. Pian hänelle kuitenkin selviää, ettei koira ole mikään tavallinen seuralainen, vaan manalan porttia vartioiva Kerberos. Mitä ihmettä se tekee Lontoossa keskellä kirkasta päivää? Ei aikaakaan, kun Bill, John ja Suko ovat ajautuneet paholaisen palvonnan ja zombiekoirien pariin.

Erittäin lattean, Hongkongiin sijoittuvan demonitrilogian jälkeen on ilo huomata, ettei Yöjutun kirjoittajan, Jason Darkin kynä ole täydellisesti tylsynyt ja pääkopasta sinkoaa edelleen varsin toimivia juttuja. Kerberos, manalan koira ei tarjoa kauhisteluiden suhteen varsinaisesti mitään uutta, mutta zombiekoirat ja nykymaailman käyttö pahan temmellyskenttänä ovat piristäviä elementtejä. Myös 1980-luvulla huomioidut ympäristötuhot saavat muutaman huomion. Yleisilmapiiri on alakuloinen ja loppukamppailua hallitseva ukkosmyrsky luo mukavan pahaenteistä tunnelmaa.

Kolmesta lukijain piirroksesta on mainittava Kari Sihvosen koominen hautausmaakuva, jossa on hienoinen ripaus Juho Juntusen Soundi-lehteen piirtämien kuvien tyylistä. Muilta osin kuvat ovat samaa vaatimatonta tasoa mihin Yöjutussa olemme tottuneet. Kotimainen kansikuva on sen sijaan huomattavasti saksalaista tyylikkäämpi.

Lainaus: Kuolleet koirat olivat heränneet eloon. Ne seisoivat voittamattomuuden huumassa virnistelevän isäntänsä vierellä valmiina täyttämään hänen käskynsä.
Hän oli voittaja. Helvetti oli kuullut hänen pyyntönsä ja auttanut.
Nyt hän astui esiin katoksen alta kuin kuningas ja levitti kätensä kuin olisi halunnut sanoa: Katsokaa tänne! Minä ole elävien kuolleiden herra ja johtaja!
Kukaan muista läsnäolijoista ei tohtinut sanoa mitään. Kaikki tuijottivat silmät selällään koiria, joiden silmissä paloi pahaenteinen outo tuli.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Zerberus, der Höllenhund (GJS Nr. 325)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 6/1993: Kuolemankallioon kahlittuna

Takakansi: Alla hornankattilana vaahtoava meri ja ympärillä maagisten voimien myllerrys.
Kuolemankallioon kahlehditun John Sinclairin toiveet pelastautumisesta ovat sammuneet. Jokainen hyökyaalto kuluttaa hänen nopeasti uupuvia voimanrippeitään, mutta voimakas tahto pakottaa nääntyneen ruumiin karkottamaan myrkyn lailla hiipivän lamaannuksen yhä uudelleen ja uudelleen. Herpaantumisesta seuraisi varma hukkumiskuolema. Elämänhalu on toistaiseksi voimakkaampi kuin tuonen hengettärien seireenilaulu, mutta kuinka kauan?
Onko apu sittenkin tulossa ja ehtiikö se pelastamaan John Sinclairin hukkumiskuolemalta?

Arvio: Irvinaaman kätyrit ovat erottaneet ystävämme toisistaan. Samaan aikaan kun John kamppailee elämästään Vampyyrien teatterissa, makaavat Suko, Shao ja heidän seurassaan oleva poliisi huumattuna odottamassa kuolemaa. Mutta kun hätä on suurin, astuu esiin muuan henki, joka pelastaa ystävämme ja saa seikkailun taas jatkumaan.

Irvinaama-tarinan toinen osa ei juuri paranna kokonaisuutta, jossa on enemmän toimintaa kuin jännitystä. Juonenkäänteet ovat yhtä innottomia kuin edeltäjässään, päädemonin vampyyriarmeijassa ei ole rahtuakaan pelottavuutta ja Shaon menneisyydestä paljastuvat maagiset taidot ovat kiusallisen yliampuvia vesittäen koko komeuden. Loppuun jätetty juonenkäänne saattaa tuoda uutta toimivuutta seuraavaan numeroon, mutta sen varaan ei kannata kuitenkaan laskea – Jason Dark kun on viime aikoina osannut lässäyttää tarinan kuin tarinan.

Tekstausvirheitä on edelleen aivan liikaa ja ne vaikuttavat kielteisesti vähäiseenkin lukunautintoon. Kahdesta lukijain piirroksesta ei ole Yöjutussa esiteltyjen laatutussausten haastajaksi.

Lainaus: Suu avautui hyvin hitaasti ja pitkät vampyyrinhampaat paljastuivat. Se oli intialaiselle lopullinen vahvistus äskeisen kamppailun lopputuloksesta.
Nyt tuokin miespolo oli joutunut vasten tahtoaan liitetyksi vampyyrien loputtomaan ketjuun. Lajikumppanit tulivat onnittelemaan häntä uudesta ”saavutuksesta” ja taputtelivat häntä olalle kuin jalkapallojoukkueen jäsenet voittomaalin tekijää.
Uhrin herättyä kaikki poistuivat ruumasta lajilleen ominaisin verkkaisin askelin. Aika ei merkinnyt verenimijöille mitään. Ne ottivat joka tapauksessa kaiken tarvitsemansa – ennemmin tai myöhemmin.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Gefangen am Todesfelsen (GJS Nr. 323)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 5/1993: Irvinaama

Takakansi: John tilasi puhelun Intiaan keskustellakseen kadonneista tikareista ystävänsä Mandra Korabin kanssa… Kun yhteys lopulta saatiin monen tunnin odottelun jälkeen, puhelimessa ei ollutkaan Mandra, vaan hänen palvelijansa, joka vaikutti hyvin järkyttyneeltä.
- Isäntäni Mandra Korab on kadonnut, hän sopersi särkyneellä äänellä. – Irvinaama on tappanut hänet.
John ei aikaillut hetkeäkään, vaan tilasi siltä istumalta lentolipun Intiaan. Mandra Korab oli löydettävä tai ainakin hänen kohtalostaan oli saatava täysi selko…

Arvio: Kun kiinalaiselle henkilölle mainitsee Irvinaaman, pahimmista pahimman demonin nimen, hän muuttuu kasvoiltaan kalmankalpeaksi eikä saa sanaa suustaan. Näin käy jopa Sukolle, joka on kuitenkin taistellut kaikkein hirveimpiä mustaveristen edustajia vastaan ja ollut useasti menettää näissä yhteenotoissa henkensäkin. Hänellä ja Johnilla ei siis todellakaan ole helppo tehtävä jäljittää Irvinaamaa, jonka epäillään palanneen maan päälle ja koonneen ympärilleen palvelijoita, jotka ovat herransa nimissä valmiita mihin tahansa.

Itämaista mystiikkaa on useasti käytetty kauhutarinoiden pohjana ja toisinaan varsin onnistuneestikin. Irvinaaman jatko-osatarinassa se ei ainakaan toistaiseksi toimi, sillä itse päädemoni on ulkoiselta olemukseltaan kaikkea muuta kuin pelottavan oloinen, eikä miltään osin pysty luomaan samaa olotilaa ympärilleen kuin vaikkapa Johnia jouluaattona noutamaan tullut Musta Kuolema (kts. Yöjuttu 4/1984), johon ystävämme tätä kiinalaispirulaista vertaavat. Lukuisat kirjoitusvirheet ovat häiritseviä, eikä takakannen esittelytekstissä ole totuutta kuin nimeksi: John ystävineen ei suinkaan matkusta Intiaan, vaan Hongkongiin. Huomionarvoisena seikkana mainittakoon yllättävä tieto Sukon naisystävän, Shaon, menneisyydestä.

Lukijain piirroksia on mukana neljä ja niistä kahta voisi joku kenties harkita halpistatuointina.

Lainaus: Nähdessään sumun ja sen sisästä kuoriutuvan hahmon Mandra Korab tajusi epäilystensä olleen sittenkin perusteltuja. Irvinaama oli todella olemassa ja ilmestyi nyt hänelle!
Hahmo oli vain pelkkä pää vailla muuta ruumista, ja juuri se teki sen niin kammottavaksi.
Se oli monta kertaa suurempi kuin täysikasvuisen ihmisen pää, ja kaiken lisäksi kaksikasvoinen.
Januksen pää!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Das Fratzengesicht (GJS Nr. 322)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.5.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 4/1993: Perjantai - murhapäivä

Takakansi: Moninkertainen murhamies virui pilkkopimeässä sellissään.
- Hetki on koittanut, ääni kuiskasi. – Olet pian vapaa. Pidin lupaukseni.
- Milloin? tappaja henkäisi kiihdyksissään.
- Vielä tänä yönä. Uhrisi on valmiina ja odottaa jo kuolemaansa…
Hieman myöhemmin murhaaja todellakin oli vapaa. Hän ei suinkaan ollut kuka tahansa väkivaltarikollinen, joka tekee tekonsa useimmiten sattumalta, vaan kaikilla hänen tekemillään murhilla oli yksi yhteinen piirre. Ne oli aina tehty perjantaina ja 13. päivänä. Kuinka ollakaan, hänen vapauttamispäivänsäkin oli perjantai, 13. päivä…

Arvio: Mandra Korabilta varastettujen tikareiden etsintä jatkuu ja vieläpä Johnin ja Sukon kotinurkilla Lontoossa! Tällä kertaa ystävykset vedetään mukaan eriskummalliseen murhamysteeriin, jonka salaisuudet paljastuvat heille vasta toiminnan keskipisteessä. Eikä mikään ole ollut siten, kuten kaksikko on ounastellut. Mukaan liittyy nimittäin myös druidimagiaa sekä salaperäinen Aibonin valtakunta, jonka olemassaolo on putkahtanut viime aikoina esiin vallan useasti.

Lähtökohdiltaan kovin vaatimattomalta tuntuva Perjantai – murhapäivä kääntyy heti ensimmäisen mutkan jälkeen odottamattomaan suuntaan ja lähtee paahtamaan kohti tuntematonta. Jo aivan liian pitkään alavireisiä tarinoita suoltaneen Jason Darkin ideariihestä on päässyt putkahtamaan aidosti kiinnostava ja mukaansa tempaava tarina, joskin murhamiehen jäljille pääseminen on toteutettu turhan kliseisesti. Siitäkin huolimatta tunnelma säilyy jännittävänä elokuvamaiseen loppuhuipentumaan asti. Yllättävää on ainoastaan tarinan valinta: tämän ja Atlantislaisen kuolinnaamion väliin jäi seitsemän julkaisematonta tarinaa, joita suomalaiset Yöjuttu-fanit eivät päässeet koskaan lukemaan.

Mika Tukiaisen ja Jari Ylä-Keron piirtämiä kuvia kiinnostavampaa on huomata Yöjutun sisäsivuilta Portti-lehden vampyyrinumeron 1/1993 mainos, kyseinen aviisi kun sattui olemaan itselleni yksi tärkeimmistä kauhuelokuviin liittyvistä julkaisuista. Vähemmän innostavaa on niin ikään sisäsivuille sijoitettu SinäMinä-henkinen kirjeenvaihtoilmoitus – jos lukijapalsta piti kerran lakkauttaa, miksi tällaisia ilmoituksia kuitenkin julkaistiin?

Lainaus: - Kuka tarkalleen ottaen on se mies, jota tarkoitatte?
- Muuan luopio.
- Joku aibonilainenko?
- Kyllä vain, Aaveidenmetsästäjä. Hänen suonissaan virtaa druidien veri, mutta hän on saanut myös paholaisen mahdin. Lusifer on saanut entisen druidiolennon täydellisesti valtaansa annettuaan hänelle tikarin, jonka oli aikaisemmin paiskannut meidän valtakuntaamme. Se on muuttunut heti kuin toiseksi tikariksi jouduttuaan helvetin ruhtinaan valvontaan. Sinun täytyy estää enemmät tihutyöt.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Freitag - Mordtag (GJS Nr. 321)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.4.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 3/1993: Atlantislainen kuolinnaamio

Takakansi: Myxin veti kaapunsa kätköistä esiin salamyhkäisen vihreän esineen ja siveli kunnioittavasti sen pintaa kädellään. Esine oli atlantislainen kuolinnaamio, jota käyttäen voitiin suorittaa uskomattomia ihmetekoja. Kerrottiin, että jopa mahtavista mahtavin demoni Arkonadakin voitiin syöstä valtaistuimeltaan sen avulla.

Arvio: Johnin ja hänen ystäviensä tukalaksi muuttunut tilanne velhojen planeetalla saa yllätyskäänteen, kun Tappajakyklooppien lopussa viritetyn hirsipuun juurelle saapuu yllättävä vieras. Tämä sattuu vielä kaiken lisäksi kääntymään Arkonadaa vastaan, mikä muuttaa asetelman täysin päinvastaiseksi kuin kukaan osasi odottaa. Ennen kuin ystävämme voivat tuntea olevansa turvassa, yhden jos toisenkin on kuoltava – heidän epäonnekseen yksi päävihollisista pääsee kuitenkin pakoon mukanaan jotain kultaakin kalliimpaa.

Saksassa neliosaiseksi, mutta meillä Suomessa kahteen käännettyyn numeroon jäänyt seikkailueepos tavoittelee vuoden 1984 helvettitrilogian (Helvetin portilla – Kauhun keskipisteessä – Tuo minulle Asmodinan pää) toimivuutta ollen monin paikoin kunnianhimoisempi kuin fanien lämmöllä muistelema suurseikkailu. Valitettavasti vain kokonaisuus jää edeltäjästään, sillä muutamaa varsin mielenkiintoista yllätystä lukuun ottamatta kaikki on kovin suoraviivaista ja väritöntä. Toimintaa ei ole nimeksikään, eikä Arkonadan synnyttämä uhka ole kuin ohimenevää. Viimeisillä metreillä tapahtuvat juonenkäänteet ovat puolestaan tarinoiden tulevaisuutta ajatellen ymmärrettäviä, mutta silti kovin halpahintaisia.

Lukijain piirroksia on tälläkin kertaa kaksi ja molemmat niistä esittävät viikatemiestä. Piirrokset ovat sinällään varsin tyylikkäitä, mutta lehden huono kopiointi tekee niistä pakostakin hieman suttuisen näköisiä.

Lainaus: Mandraka ravisteli itseään. Peitsen kärki oli repäissyt mustaan kaapuun ison reiän ja tunkeutunut syvälle verenimijän laihaan ruumiiseen, muttei ollut työntynyt selästä ulos.
Mustaverinen ei antanut periksi, vaan kiskaisi peitsen rinnastaan ja päästi ivallisen röhönaurun.
Bill jähmettyi. Eikö tuota kirottua hirviötä saatu lainkaan hengiltä!
Mandraka nautti vastustajansa järkytyksestä ja lähti tulemaan kohti. – Ei se näin käy. Et sinä onnistu


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Totenmaske aus Atlantis (GJS Nr. 312)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 1/1993: Muumiot tulevat

Takakansi: Kun kulta, demonit ja veri yhdistetään sopivilla loitsuilla ja muilla maagisilla keinoilla, on tuloksena ikuinen elämä!
Muinaisessa Perussa aikoinaan vaikuttanut mahtava velho oli toiminut päätelmänsä mukaisesti ja jähmettänyt itsensä kuoleman kaltaiseen maagiseen horrokseen luottaen siihen, että jonakin päivänä tulevaisuudessa joku olisi herättävä hänet takaisin elämään.
Se päivä koitti runsaan 2000 vuoden kuluttua, kun muuan tiedemies oivalsi löytäneensä täsmälleen oikean kohteen käytettäväksi hämäräperäisissä kokeissaan.
Muumioiden kostoretki alkoi…

Arvio: Yöjuttu-lehti oli kokenut melkoisen muutoksen vuoden 1992 alussa, joka ainakin näin jälkikäteen tuntui jo lopun alulta. Lukijapalsta oli lakkautettu, eikä lukijoiden novellejakaan enää julkaistu. Vuoden ensimmäistä numeroa lukuun ottamatta kaikki muut vuoden lehdet olivat vanhojen tarinoiden kierrättämistä, joten Johnin, Sukon ja Mandra Korabin Yöjutussa 10/1991 aloittama seitsemän maagisen tikarin etsintäretki jäi hämmentävästi kesken, mutta kaikkien Yöjuttu-fanien onneksi siihen palattiin vielä vuoden 1993 julkaisujen puitteissa.

Sitä ennen oli kuitenkin toisenlaisten seikkailuiden vuoro. Yöjutun viimeisen vuosikerran ensimmäisen tarinan tapahtumat sijoittuvat Lontoon liepeille, erääseen toisen maailmansodan aikaiseen bunkkeriin, jonka maaperässä uinuu suurempi pahuus kuin kukaan osaa odottaa. Ensimmäisenä siihen tutustuu nuori brittipoika, joka kertoo nähneensä bunkkerissa kultaisia kyyneleitä itkevän hirviön. Vanhempien epäusko muuttuu kauhuksi, kun kyseinen hirviö saapuu heidän luokseen vieraisille. Onneksi konstaapelina toimiva perheenisä tietää Scotland Yardissa työskentelevästä aaveidenmetsästäjäkaksikosta, eikä aikaakaan, kun John ja Suko saapuvat selvittämään mysteeriä.

Lennokkaasti nimetty tarina ei ole aivan sitä mitä se antaa odottaa, sillä kelpo mysteeristä ei ole tällä kertaa tietoakaan. Toiminnan rajaaminen lähes täysin yhteen ainoaan bunkkeriin on ratkaisuna epäonnistunut, sillä siten ikuiseen elämään kirottujen muumioiden synnyttämä uhka jää minimaaliseksi. Jane Collinsin mukanaolo tuntuu irralliselta ja kun loppujen lopuksi takakannessa luvattua tiedemiestäkään ei näy eikä kuulu, jää Muumiot tulevat täydelliseksi väliinputoajaksi, jossa ainoastaan kansikuva edustaa jotain onnistunutta – kolme lukijain piirrostakin unohtuvat nopeasti mielestä.

Lainaus: Muumiot kuoriutuivat esiin mullan alta verkalleen ja kiirettä pitämättä. Ne nauttivat tilanteesta omalla tavallaan. Uhri ei enää pääsisi pakoon, ja ne itse saattoivat toteuttaa mielihalujaan täysin siemauksin, koska selustatukena ja suojelijana oli olento, joka oli suunnitellut kaiken valmiiksi.
Kauhun lamauttama mies seurasi silmiensä edessä esitettävää kaameaa näytelmää kykenemättä kääntämään katsettaan pois. Muumiot seisoivat enää vyötäröään myöten maassa löystyneet ja likaantuneet käärinliinat ainoana verhonaan.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Mumien kommen (GJS Nr. 313)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.1.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 1/1992: Lomasaaren kääpiöpirut

Takakansi: Mandra Korab oli omistanut seitsemän tikarin kokoelman. Helvetin ylin valtias Lusifer oli kuitenkin kokenut sen uhkaksi itselleen ja kaapannut sen katalalla tempulla haltuunsa.
Sen jälkeen oli paikonut [sic] kaikki seitsemän tikaria eli puolille maailmaa mahdollisimman kauas toisistaan. Siten hän sai ne työskentelemään puolestaan sen sijaan, että ne olisivat uhanneet hänen valtansa säilymistä.
Ystäväni ja minä olimme löytäneet tikareista jo kolme. Neljättä etsiessämme jouduimme pohjoissaksalaiselle Syltin saarelle kääpiöpirujen joukkoon…

Arvio: Jokaisella lomapaikalla on salaisuutensa, joiden kanssa paikallisten on elettävä ja joita satunnaisten matkailijoiden ei sovi kyseenalaistaa saati tonkia sen enempää. Ongelmaksi asia muodostuu siinä vaiheessa, kun salaisuudet palautetaan päivänvaloon ja mahdollisesti vieläpä siten, ettei niihin osata varautua tai niitä ei edes uskota. Näin tapahtuu pienessä saksalaisessa lomakylässä, jossa yksi Mandra Korabin maagisista tikareista tekee tuhojaan.

Rantahietikossa asuvien murhanhimoisten kääpiöiden tarina on lähtökohtaisesti kekseliäs. Hautajaisissa tapahtuva välienselvittely on tyypillistä Yöjuttu-huttua, mutta rannalle sijoittuvassa kliimaksissa on yritystä – sitäkin olisi tosin voinut huomattavasti kasvattaa ja tuoda tappajakääpiöitä maan päälle moninkertaisesti nyt nähtyä enemmän, näin oltaisi saatu todella huikeat verikekkerit joulupyhien kunniaksi. Valitettavinta kaikessa on kuitenkin se, että Kolmiokirja päätti lopettaa hetkellisesti uusien tarinoiden julkaisemisen, joten viimeisen kolmen tikarin seikkailut jäävät suomalaisilta lukijoilta ikiajoiksi kokematta.

Lukijain piirroksia on lehdessä kaksi ja molemmat vieläpä aivan onnistuneita. Kolmesivuisen lukijapalstan asiallisin kirjoitus on Sami Hernesahon käsialaa, siinä hän kyseenalaistaa lukijoiden keskinäiset nokittelut ja päänaukomiset. Myynti-ilmoitusten lisäksi mukana on myös Marjut Järvimiehen runo ja sen perään Yöjutun toimituksen ilmoitus lukijapalstan ja novellien julkaisemisen lopettamisesta. Tämä on vähintäänkin erikoista, sillä vielä edellisessä numerossa lukijoita pyydettiin lähettämään tekstejään julkaistavaksi.

Lainaus: Hiekasta työntyi esiin jotain. Ensiksi tuli näkyviin pieni käsi. Pitkät ruskeat sormet ojentuivat ja koukistuivat muutaman kerran, puristuivat nyrkkiin ja avautuivat jälleen. Ulapalta hyökyvät vaahtopäiset aallot eivät ulottuneet niin kauas rannalle, että olisivat voineet kastella käden.
Käsivarsi näytti ohuelta ja laihalta, mutta sitkeältä. Viimein työntyi esiin pää hörökorvineen ja hehkuvine silmineen.
Ensimmäinen kääpiö oli noussut ihmisten ilmoille. Vielä se ei kuitenkaan noussut hiekasta aivan kokonaan, vaan katseli huolellisesti ympärilleen.

Lukijan runo
Neidolla on iso pulma,
hän ryhtyy itsesyytökseen:
Hän kun on niin ruma, julma,
kukaan ei käy pyydykseen.

Sarvipäinen nahkasiipi
kiinnostuikin neidosta.
Neidon viereen yöllä hiipi,
hurmaantuisko keitosta?

Neito ken ei ketään säästä
ääressä on kattiloiden.
Turvallisen matkan päästä
katso häntä pahoinvoiden.

Jostain syystä itsekkäästä
kädessään on lihakirves!
Kaivaa sillä silmät päästä,
kallolla on hampaat irves!

Lehmän silmä lautaselle,
syksyn ilta hämärtyy.
Soppa jäähtyy parvekkeella,
kyllä kulta yllättyy!
(Marjut Järvimies)

Lukijan novelli: Uhrilahja
Johanna Kaipiaisen kynäilemä tarina on epäuskottavuudestaan ja kömpelyydestään huolimatta erikoinen, mustalla huumorilla silattu luostarikertomus, jonka loppuhuipentumassa nähdään kuinka nunnat antavat Herralleen uhrilahjoja syntisten pakanoiden muodossa.

Lainaus: - Herra, ota vastaan tämä uhrimme, syntinen pakana ja armahda meidät helvetin tulesta. Aamen, vanha nainen lausui tuolla samalla kammottavalla äänellään, mikä oli neuvonut minut tänne kuoleman kehtoon.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Satans-Zwerge von Sylt (GJS Nr. 303)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.1.1992
Hinta: 15 mk

Yöjuttu 12/1991: Hirviö

Takakansi: Se oli pitkien puukkojen yö! Taivas kaartui sinisenmustana yhtä sinisenmustan veden yllä. Meidän veneemmekin oli maalattu mustalla naamiointivärillä.
Kun katsoin taivaalle, kuu näytti kirkkaalta pyöreältä reiältä kaiken pimeyden keskellä.
Mandra ja Suko soutivat. Olimme sammuttaneet perämoottorin, ettei kukaan olisi kuullut meidän liikkuvan vesillä.
Kuu virnisteli minulle julkeasti päin naamaa, mutta minusta tuntui kuin se olisi samanaikaisesti yrittänyt varoittaa minua jostakin vaarasta, jota en vielä tajunnut. En voinut tietää hirviön olevan liikkeellä…

Arvio: Napolin slummit eivät ole turvallinen paikka tavalliselle turistillekaan, joten kuinka ne voisivat olla sitä poliiseille ja vieläpä tilanteessa, jossa sen hämärillä kujilla kuljeskelee viattomia ihmisiä tappava salaperäinen hirviö? Johnin, Sukon ja intialaisen Mandra Korabin ei auta tätä kuitenkaan liiemmälti miettiä, sillä heidän on tuhottava tuo helvetin epäsikiö ja löydettävä samalla Mandralta varastettu tikari.

Yksinkertaisesti Hirviöksi nimetty seikkailu jatkaa Seitsemän tikaria pirulle -tarinasta käynnistynyttä sarjaa, ollen nyt kolmas perättäinen tarina, jossa tärkeitä tikareita metsästetään ympäri Eurooppaa. Edellislehden tavoin tämäkin kertomus heijastelee Yöjutun kultakauden tunnelmia, minkä ansiosta monilta osin kovin simppeli juttu ylipäätään toimii. Napolista ja etenkin sen yöllisistä kaduista olisi voinut kieltämättä ottaa enemmänkin irti. Loppuhuipentuma on tuttuun tapaan heikko, Johnin selvitessä pedosta aivan liian helposti.

Lukijapostipalstalla myydään Yöjuttu-lehtiä ja arvostellaan kauhu- ja toimintaelokuvia muutaman rivin sepustuksilla. Ville Pynnösen kahdesta tatuointiaiheeksikin sopivasta kuvasta toinen on poliittishenkinen Neuvostoliitto vs. USA -piirros, toinen on syntynyt Joe Danten Ulvonta-elokuvan innoittamana. Plussaksi mainittakoon, että lehteen on printattu kaikkien Suomessa julkaistujen Yöjuttujen nimet ilmestymisnumeroineen. Miinusta on annettava siitä, ettei Tony Ballardin tarinoita mainita kyseisessä listauksessa lainkaan.

Lainaus: Hirviö ei hievahtanutkaan. Se seisoi oviaukossa hajasäärin ja tuijotti miestä marmorikuulamaisen pyöreillä silmillään ikään kuin ei olisi nähnyt hänenlaistaan olentoa koskaan aikaisemmin.
Suupielistä tippui kellertävää kuolaa ja korvat liikkuivat valppaasti kuin koiralla. Hampaat olivat erikoistuneet saaliin raatelemiseen. Ne olivat niin isot ja terävät, että ihmisen kaula katkesi varmaan helposti yhdellä puraisulla.

Lukijan novelli: Riidan tähden
Jaanan kirjoittama kaksisivuinen novelli on veikeillä juonenkäänteillä varustettu kertomus yöllisestä uintiretkestä ja sen kauhistuttavista seurauksista. Väärään joukkoon ajautuminen voi todellakin käydä hengelle vaaralliseksi, etenkin jos he osoittautuvat vielä kannibaaleiksikin.

Lainaus: Etsin katseellani muilta apua, mutta heillä näytti olevan keskenään hauskaa, ja he näyttivät selvästi kuin humaltuvansa pikkuhiljaa. ”Hei, elkee viittikö enee leikkiä, lähetää…”, mutta en saanutkaan enää sanotuksi, koska tunsin että vesi alkoi kummasti tarrautua minuun. Se piti minua paikoillaan, en päässyt sen paremmin taakse kuin eteenkään. Olin jumissa.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Unhold (GJS Nr. 302)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1991
Hinta: 14,50 mk

Yöjuttu 11/1991: Druidien kosto

Takakansi: Tekniikka muuttaa ihmisten elämää yhä kiihtyvällä vauhdilla. Monien keksintöjen ansiosta meidän ei tarvitse enää tehdä yhtä paljon ja yhtä raskaita töitä kuin esi-isämme. Elämä on helpottunut, mutta samalla se on muuttunut myös vaarallisemmaksi. Ihmiset rakentavat yhä tehokkaampia joukkotuhoaseita.
Kun neljä ammattisotilasta räjäyttää uusia laserkiväärejä testatessaan kokonaisen vuoren tomuksi, suuttuneet druidit aloittavat taistelun. Tuhottu vuori oli heidän kotinsa…

Arvio: Seitsemän maagisen tikarin etsintäretki vie Johnin, Sukon ja heidän kanssaan matkustavan Mandra Korabin Cornwallin jylhänkauniisiin maisemiin, jossa armeijan salaiseen operaatioon palkatut sotilaat herättävät pitkään uinuneet druidien henget. Nämä eivät katso hyvällä muinaisen pyhän paikkansa tuhoamista, vaan päättävät antaa säälimättömästi takaisin.

Yksinkertaisista asetelmista ponnistava Druidien kosto on aavistuksen parempi kuin edeltäjänsä, seitsemän tikarin etsintäpartion matkaan sysännyt Seitsemän tikaria pirulle. Ammattisotilaiden luonteenpiirteiden tavanomaisuudesta ei kannata liikaa mieltään pahoittaa, kuten ei heidän kuvailuistaankaan, mutta muilta osin heidän salaisen operaatiomatkansa käänteet on toteutettu mainiosti vanhojen Yöjuttujen henkeä mukaillen. Loppuhuipentumakaan ei ole aivan hatusta vedetyn oloinen, joskin Sinclairin hentomielisyys latistaa sitä hieman.

Lukijaposti on kahta runoa lukuun ottamatta pelkkä osto- ja myyntipalsta. Lukijain piirroksiakaan ei ole mukana kuin yksi.

Lainaus: Miehet käänsivät selkänsä kristallivuorelle ja katsoivat eteensä. Hämärä oli vasta alkamassa, joten he kykenivät näkemään kaiken vielä aivan selvästi.
Kukkulat ja heidän edessään levittäytyvä maasto oli muuttunut yhtä läpinäkyväksi kuin kristalli. Miehet kykenivät näkemään maan sisään, jonne oli haudattu aikojen kuluessa lukemattomia druideja.
Siellä oli luurankoja ja irvokkaan näköisiksi lahonneita ruumiita mätänemisen eri asteissa. Silti yksikään näistä elottoman näköisistä druideista ei ollut todella kuollut.
Jokainen niistä oli elossa.

Lukijan runo I
Mies peilissä
tuijottaa
läpi sormuksen
joka ei valehtele.
Minne menisin – piiloon?
Halkopinojen alle
hautautuisin loppuiäkseni
missä ei ole kuin
hiljaisuus – ikuinen.
Veitsi
joka tulee viiltämään ranteeni
on tylsä.
(SARA)

Lukijan runo II
Kävin juuri helvetissä
tapoin äitini
murhasin isäni
surmasin muutkin sukulaiseni.
Lampaan verta
join ahneesti
silmät –
viiltelin partaveitsellä
söin ne siivuttain.
Saatana seivästi minut –
olen kuollut!
Nautin –
ja itken…
(SARA)

Lukijan novelli: Verinen kosto
Mary Wilson ei pääse kahdeksanvuotiaan poikansa kuolemasta millään yli, kunnes eräänä sateisena yönä kotioveen kolkuttaa yllättävä vieras. Novellin kirjoittanut Vesa V. lainailee vähän turhankin innokkaasti Stephen Kingin Uinu, uinu lemmikkini -romaanin loppuhuipentumaa.

Lainaus: Ukkonen jyrisi ylhäällä mahtavana herrana ja vettä satoi kaatamalla. Silloin tällöin näkyi välähdys.
Mutta Mary ei piitannut liiemmälti riehuvasta luonnonmittelöstä, vaan hänellä oli tärkeämpää tekemistä. Hän halusi vain mennä lapsensa kuolinkohdalle…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Druiden-Rache (GJS Nr. 301)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1991
Hinta: 14,50 mk

Yöjuttu 9/1991: Tämä HUONE on pelon tyyssija

Takakansi: - Näiden seinien takana asuu kauhu, muuan paikallinen poliisimies oli varoittanut innokasta uutistoimittaja Paoloa. Poliisin varoittavat sanat palasivat nyt hänen mieleensä, mutta hän ei silti aikonut luopua aikeestaan.

Talo oli autio. Hylätty. Kauhun vallassa paenneet ihmiset olivat jättäneet sen tyhjilleen, eivätkä poliisitkaan halunneet enää mennä sinne. Syy oli selvä; eräs heidän virkaveljensä oli saanut salamyhkäisellä tavalla siellä surmansa. Hänen kuivunut verensä oli kuulemma näkyvissä erään huoneen karhealla betoniseinällä…

Arvio: Mandrakan ja Myxinin suunnitelmat helvetin herruudesta ovat kokeneet pahan kolauksen Wikkan ja hänen opetuslapsensa Jane Collinsin tultua auttamaan herransa Asmodis pinteestä. Toisaalla näyttämölle astuu Krol, mustekalamagian mahtidemoni ja yksi Suurista Vanhuksista, joka on kaapannut Johnin ja Sukon vangeikseen. Rio de Janeiron slummeihin siirtynyt taistelu asettaa lopulta koko maailman tulevaisuuden vaakalaudalle.

Mitä pidemmälle Mandrakan ja Asmodiksen valtataistelua on venytetty, sitä älyttömämmäksi se on muuttunut. Mustekalamagian mukaantulo on enemmän kuin irrallisen tuntuista, eikä Krol ole mahtavasta asemastaan huolimatta edes pikkudemonien veroinen mitä kiinnostavuuteen tulee. Infernaalista loppuhuipentumaa odottavat joutuvat kokemaan yhden Yöjutun historian pahimmista pettymyksistä.

Marko Parviaisen piirtämä merihirviö on kahdesta sivun kokoisesta lukijakuvasta tyylikkäämpi, J. Räsäsen nukkemestarin edustaessa liian usein piirroksiin eksynyttä koomisempaa ja kevyempää linjaa. Lukijapostipalstalla ei tällä kertaa ole juuri muuta kuin osto- ja myynti-ilmoituksia.

Lukijan novelli: Saarnaaja
Into Syksiön (oik. Tapio Tarmo Talvio alias Boris Hurtta) kirjoittama novelli pirun riivaamasta saarnamies Ruposesta on Yöjutun novellitekstien ehdotonta parhaimmistoa: sopivan tiivis, kieleltään poikkeuksellisen rikas ja hauska. Juuri oikeaan mittaan kynäilty kertomus saavuttaa hienosti maaseudun uskonnollisten seurojen hengen ja huijarisaarnaajan oletetun vaikutuksen niihin. Tällaisia tekstejä kaipaisi luettavakseen useamminkin.

Lainaus: Kaikki alkoivat rukoilla, että minä saisin puheenlahjani ja järkeni takaisin ja hyökkäsivät minua halaamaan ja nuolemaan kuin sarvipäähiehot. Ja minä vaan istuin kuin tervaskanto. Katsoin vaivihkaa Ruposta ja se se olikin sarvipää. Sen ohimoille oli kasvanut sarventyngät ja se puhui saarnatessaan riettaammin kuin humalainen tukkijätkä iltamissa. Ihme oli, ettei sitä kukaan toinen huomannut.

Lukijan novelli II: Kaksi palvelijaa
Aivan samaa ei voi sanoa Marjut Järvimiehen kertomuksesta, jossa pahan ja hyvän palvelijat kisaavat kuolevien sieluista. Heistä pahan palvelija on jäämässä tappiolle, sillä tämä ei ole paholaisen toiveista huolimatta onnistunut toimittamaan isännälleen riittävän puhdasta sielua – kuinka olisikaan, sillä puhtaista puhtain sielu on hänen vastapelurillaan.

Lainaus: Ei ollut valoisaa eikä pimeää. Kaksi hahmoa lähestyi toisiaan eri suunnista, toinen idästä ja toinen lännestä. Hämärä erottui pimeydeksi ja valoksi. Pimeys ja valo tanssivat heidän ympärillään ja sulautuivat yhteen, takaisin tasaiseksi hämäräksi vieden heidät johonkin.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: In diesem Zimmer haust die Angst (GJS Nr. 299)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1991
Hinta: 14,50 mk

Yöjuttu 8A/1991: Demonien liitto

Takakansi: Hän oli kauhujen maailmassa kuin yksinäinen purjehtija keskellä myrskyävää valtamerta: yksin, hylättynä, kaikenlaisten vaarojen ympäröimänä. Ne olivat läsnä, vaikka saarella näytti vallitsevan mitä sopusointuisin rauhantila…
Pimeyden ruhtinas Asmodis on luonut maan päälle orjien armeijan, jonka on määrä auttaa häntä pääsemään maailman valtiaaksi.

Arvio: Taistelu helvetin herruudesta jatkuu! Vaikka Asmodis pääsikin mustaveristen puolelle kääntyneen Myxinin ja tämän liittolaisen Mandrakan näpeistä Unkarissa, ei sota ole vielä ohi. Myxin ja Mandraka ovat saaneet haltuunsa voimakkaan aseen, jonka teho iskee demonien keskinäisten sopimusten mukaan elävään Asmodikseen täydellä voimallaan. Helvetin ruhtinaan onneksi hän ei ole kuitenkaan yksin, sillä paikalle saapuvat Wikka ja Jane Collins noita-armeijoineen.

Eeppinen tarina alkaa muistuttaa suuruudessaan kesän 1984 trilogiaa Helvetin portilla – Kauhun keskipisteessä – Tuo minulle Asmodinan pää. Siinä missä takavuosien tapahtumiin oli kokonaisvaltaisesta tylsyydestä huolimatta onnistuttu ujuttamaan edes satunnaisesti piristäviä yksityiskohtia, ei niitä ole tällä kertaa mukana enää edes nimeksi. Ei edes Kummituksen muodossa, joka saapuu Karan uniin tarjoamaan apuaan ja neuvomaan, kuinka kuolleiden valtakunnan kaunotar voisi saada sekä unohduksen juoman että kultateräisen miekan itselleen. Toivoa sopii, että helvetin suuren valtataistelun seuraava osa toisi asetelmiin edes hitusen lisää jännitystä.

Lukijapalstalla on enimmäkseen kirjeenvaihtoilmoituksia, mutta myös muistutus eräälle todennäköiselle lukijalle, että tämä palauttaisi lainaamansa kasetin omistajalleen. Viidestä vaatimattomasta lukijan piirroksesta tyylikkäin on Jari Ylä-Keron tussaama black metal -henkinen demoninkuva.

Lainaus: Ihoon syntyi isoja repeämiä aivan itsestään ja pieniä iljettäviä matoja luikersi esiin paksuista paiseista, jotka peittivät puolipallon muotoisina hänen kämmenselkänsä kauttaaltaan. Sama tapahtui myös kasvoille, eikä Myxin voinut sille mitään. Hän tunsi vain hirvittävää poltetta ja kirvelyä.
Paiseista luikertelevat madot hajaantuivat silmänräpäyksessä kaikkiin suuntiin ja löysivät ihosta nopeasti uusia paikkoja, joihin porautua uudelleen. Velhon kasvot muuttuivat tuossa tuokiossa kihiseväksi matopalloksi.
Wikka nautti näkemästään. – Saipas sinut viimeinkin! hän rääkäisi innoissaan. – Tiesin, ettet sinäkään voi pitemmän päälle pärjätä minulle.

Lukijan novelli: Kellari
On hyvin todennäköistä, että nimimerkki T. A. on kirjoittanut Yöjutun historian huonoimman novellin – itse asiassa tämä menee jo hauskuuden puolelle, sen verran surkea kyhäelmä on kyseessä. Isoäidin kellarista löytyvä ruumis johtaa tapahtumaketjuun, jossa lapsenlapsi joutuu elävän ruumiin ja lihakirvestä heiluttavan mummin käsittelyyn vailla pakenemismahdollisuutta.

Lainaus: Jouduin kuin jonkin voiman vetämänä arkun luokse. Se mitä näin oli kuin suoraan karmeimmasta painajaisesta. Arkussa makasi olento, jolta lepakot olivat repineet silmät pois, ja se oli aivan homeen peitossa ja läpeensä mätä.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Dämonenpakt (GJS Nr. 298)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1991
Hinta: 21,00 mk

Yöjuttu 7A/1991: Petturi

Takakansi: Piru oli kiikissä ja sitä uhkasi nopea tuho. Mustaverinen vampyyri Mandraka halusi niin. Se kuului hänen laatimaansa suunnitelmaan. Mandraka olisi kuitenkin epäonnistunut surkeasti, ellei hänen apunaan olisi ollut Myxin, velho, joka oli jälleen vaihtanut puolta. Myxin ei enää ollut tippaakaan kiinnostunut ystävistään Karasta, Johnista, Sukosta, Sheilasta ja Billistä. Hänestä oli tullut petturi!

Arvio: John Sinclair ei ollut uskoa tapahtunutta. Hänet oli tempaistu kauas kodistaan todistamaan Asmodiksen ja mustaveristen vampyyrien välistä valtataistelua ja vieläpä tilanteessa, jossa hänen pitkäaikainen ystävänsä Myxin oli valmiina lyömään häneltä pään irti Kultateräisellä miekalla. Kara oli jossain poissa, eikä Sukostakaan ollut tällä kertaa apua. Mikä pahinta, järkipuhe ei kääntänyt Myxinin päätä tämän päätettyä lopullisesta siirrostaan pimeyden voimien puolelle.

Näppärästi alkanut jatkosarja lässähtää toisessa osassa, kun Mandrakan ja Asmodiksen välinen kamppailu helvetin herruudesta kokee todellisen antikliimaksin. Mustaveristen vampyyrien uhka ei ole sen kouriintuntuvampaa kuin tavallistenkaan verenimijöiden eikä houkutuslinnun valintakaan mene oikein maaliin. Myxinin mielenmuutos on perusteluistaan huolimatta hyvin keinotekoisen oloinen, eikä tarinan toinen osa syvennä pienen velhon tilannetta juuri lainkaan. Näin ollen Petturi jää todella kauas Mustaverisen vampyyrin synnyttämistä ennakko-odotuksista.

Lukijain piirroksia on mukana kolme, joista ainoastaan M.P. -91:n piirtämä ihmissusien kuningas on mainitsemisen arvoinen. Lukijaposti-palsta on tällä kertaa yhtä postausta lukuun ottamatta pelkkiä osto- ja myynti-ilmoituksia.

Lainaus: Kaduin näinä hetkinä, että olin käännyttänyt Myxinin aikoinaan omalle puolelleni. Hän tunsi meidät ja toimintamme läpikotaisin, koska olimme luottaneet häneen yhtä paljon kuin toisiimme. Nyt hän tulisi käyttämään tietojaan meitä vastaan ja paljastaisi heikot kohtamme vihollisillemme. Todennäköisesti hän aavisti aikomukseni juuri nytkin, kun hapuilin ristiä hyppysiini.
Hän pudisti päätään ja sanoi: - Ristisi voit unohtaa, John!

Lukijan novelli I: Teloittaja
Marko P. on kirjoittanut puolipitkän novellin, jossa noituutta harjoittava kolmikko on onnistunut manaamaan demoni Morkebin maan päälle. Uhrilahjan antaminen ei suju kolmikolta kuitenkaan suunnitelmien mukaisesti ja demoni tuhoaa isäntänsä. Toivoton loppuratkaisu ei tosin säästä pakoon päässyttä uhriakaan. Liian tiiviiksi kirjoitettu tarina ei nouse oikein kunnolla siivilleen, vaikka Morkeb niin tekeekin.

Lainaus: Noita huusi tuskasta, kun demoni ojensi kätensä ja avasi kämmenensä, kuin vaatien jotakin. Noidan ruumis räjähti verisesti, kun hänen sydämensä purskahti ulos rintakehästä suoraan Morkebin avoimeen kouraan. Demoni nauroi vahingoniloisesti ja nielaisi noidan sydämen.

Lukijan novelli II: Yö
Uni ja todellisuus sekoittuvat Ben Roimolan kirjoittamassa novellissa, jossa yöllinen peto saapuu noutamaan kahta kaverusta. Hommassa on ideaa, mutta toteutus tökkii pahemman kerran ja loppuhuipentuma on turhankin kliseinen.

Lainaus: Karmeasti sähisten olento hyökkäsi Pertin kimppuun. Pertti ennätti laukaista kolme kertaa ennen kuin otus oli hänen kimpussaan. Kaikki laukaukset osuivat ja olion rintaan ilmestyi kolme suurta repeämää joista tihkui jotain mustaa, aivan kuin hyytynyttä verta. Yhdellä kouraisulla se avasi Pertin rintakehän samalla upottaen hampaansa hänen kurkkuunsa. En enää kestänyt, huusin, huusin, huusin.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Verräter (GJS Nr. 297)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1991
Hinta: 21,00 mk

Yöjuttu 6A/1991: Mustaverinen vampyyri

Takakansi: Sensaatio oli täydellinen!
Paholainen tarjosi John Sinclairille yhteistyötä. Pahan valtakunnan yhtenäisyys piti palauttaa ja kiihkeät äärimmäisyysainekset ja omavaltaiset kuppikunnat syrjäyttää. Ensiksi piti julistettaman sota mustaverisiä vampyyreita vastaan. Piru vihasi niitä kuin vihkivettä, ja kaikkein eniten niitten johtajaa, Mandrakaa.

Arvio: Kun John Sinclair saa kutsun salaperäiseen tapaamiseen Lontoon laitakaupungille, hän ei osaa edes aavistaa sen toimivan johdattajana yhteen kaikkien aikojen merkittävimmistä taisteluista helvetin herruudesta. Vastakkain ovat nimittäin Myxinin jo Atlantiksessa johtamat, demonien verestä voimansa saavat mustat vampyyrit ja itse Asmodis, joka on päättänyt tehdä lopun nahkasiipien valtaannoususta. John ajautuu pahaan välikäteen, mutta helppoa ei ole Karallakaan, sillä Myxin tuntuu vaihtaneen puolta takaisin mustaveristen rinnalle.

Yöjutun parhaat jatkosarjat ovat poikkeuksetta jo vuosien takaa, mutta Mustaverinen vampyyri antaa ainakin ensimmäisen osansa osalta toivoa muutoksesta. Tapahtumia pohjustetaan maltilla, juonenkäänteet ovat kiinnostavia ja uusi demonikin tuntuu hyvin keksityltä. Myxinin mielenmuutoksen lopputulemista jää odottamaan innolla, joten tarinan kakkososalla on melkoiset paineet niskassaan.

Lukijoiden piirroksissa on alkanut esiintyä entistä enemmän komiikkaa, mikä toisinaan toimii mutta useimmiten ei. Tämänkertaisessa piirroskavalkadissa ei ole ainoatakaan merkittävää taideteosta. Lukijapostin joukossa on sen sijaan pari kiinnostavampaa puheenvuoroa, yleisilmeen ollessa kuitenkin perinteistä ostetaan ja myydään -osastoa.

Lainaus: Kumpikin minua purrut vampyyri ahnehti vertani parhaansa mukaan. Muut pitelivät minua aloillani, vaikka en olisi kahleitteni takia kyennyt muutenkaan liikkumaan kovin paljon, enkä ainakaan voinut karata mihinkään.
Yhtäkkiä kaikki muuttui. Raskas paino katosi päältäni ja molemmat vampyyrit ponnahtivat ylös yhtä aikaa kimeästi kirkuen ja kiivaasti päätään puistellen.
Jokin näytti menneen niiden mielestä vikaan.

Lukijan tarina I: Saatanallinen juttu
Ensimmäinen lukijan tarina on nimimerkki Demon 91:n käsialaa ja se kertoo uuteen kouluun saapuvasta nuorukaisesta, joka ajautuu hetimiten saatananpalvonnan piiriin. Hän päätyy saatanan alaiseksi ja alkaa tappaa kaikenlaisia uskovaisia tai ”usokkeja”, joiksi hän saatanan kanssa heitä nimittää. Toivoa sopii, ettei kirjoittaja ole tehnyt teostaan tosimielellä.

Lainaus: Tunti loppui ja ja jäin luokkaan. Opettaja pyyhki taulua ja minä tunsin kuinka aloin muuttua. Näin luokan peilistä, että silmäni olivat kadonneet ja ihoni kupli. Hiukseni olivat kadonneet ja kalloni oli halki. Halkeamasta nousi höyryä, mikä haisi aivan Helvetille. Opettaja ilmeisesti haistoi sen. Hän kääntyi minuun päin ja kiljaisi. Samassa minä sylkäisin häneen päin ja vihreä neste osui hänen otsaansa. Neste lisääntyi ja levisi ympäri opettajaa. Hetken kuluttua opettajasta ei ollut kuin luuranko jäljellä.

Lukijan tarina II: Ei edes kuolema
E. Huttu -nimimerkkiä käyttävä kirjoittajanalku on tekstannut lyhyen kertomuksen vaimonsa menettäneestä Johanneksesta, jonka yllätykseksi vaimo palaakin haudan takaa kotiin. Edellisen tarinan tavoin on suotavaa olettaa, ettei tätäkään ole tehty aivan vakavissaan, sen verran hölmöstä jutusta on kyse.

Lainaus: - Minun tuli nälkä ollessani haudassa, Anneli sanoi paljastaen kellastuneen hammasrivistönsä ja reikäiset ikenensä, jossa lukuisat pienet madot luikertelivat. Raimo tunsi vatsansa kääntyvän ylösalaisin.
- Onneksi Johannes näkee minut toisin. Hän saa hankkia minulle syötävää.
Raimo huusi viimeisen järjenrippeensä vinttihuoneeseen, kun Anneli tarrasi häneen kiinni.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Mandraka, der Schwarzblut-Vampir (GJS Nr. 296)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1991
Hinta: 21,00 mk

Yöjuttu 5/1991: Unohdettujen vainajien laakso

Takakansi: He olivat maanneet maan povessa jo yli sata vuotta. Kukaan ei enää ajatellut heitä. Kaikki viisi kaivosmiestä olivat painuneet unohduksiin ihmisten mielissä.
Mutta toverukset eivät olleet kuolleet. Jossain vaiheessa heidän unohtajansa saivat siitä selvän muistutuksen!
Elävät ruumiit alkoivat levittää pelkoa ja kauhua Euroopan suurimmalla louhoksella…

Arvio: Mitä pidemmälle Yöjuttu sarjana on edennyt, sitä köykäisemmiksi ja ohuemmiksi sen tarinat ovat kehittyneet. Kunnollisia pohjustuksia ei ole tehty enää kuin ajoittain ja vaikka mielipiteeni ei olekaan aivan täyttä faktaa, liian usein tuntuu siltä, että kaikenlainen pahuus kumpuaa menneiden aikojen vaietuista salaisuuksista, jotka vain odottavat pääsyä nykymaailmaan. Näin käy myös Saksan hiilikaivosalueelle sijoittuvassa, sinänsä varsin toiminnallisessa tarinassa Unohdettujen vainajien laakso.

Tämäkin vaatimaton tarina alkaa räväkästi, kun keski-ikäisen kaivosmiehen kotivarastoista löytyy ikivanha käsi. Ennen pitkää käden omistaja saapuu noutamaan sitä ja teurastaa samalla perheen vanhemmat niille sijoilleen. Paikalle hälytetty komisario Will Mallmann laskee yhteen yksi plus yksi ja hälyttää John Sinclairin paikalle, eikä aikaakaan, kun he saavat ottaa yhteen viiden vuosikymmeniä haudassaan maanneen kaivosmieszombien kanssa. Valitettavasti zombiet eivät ole kaksisia vastuksia, eikä ystävillemme koidu vaikeuksia niiden listimisessä.

Lukijoiden piirroksia on mukana lähes kymmenkunta ja onpa mukaan eksynyt muutama aivan kelvollinenkin tussaus. Lukijapalstalla keskustellaan kauhuelokuvista ja etenkin jäsen nro 599 eli nimimerkki Father! Satan! osoittaa vallan edistyksellistä elokuvamakua Nekromantikeineen ja Bloodsucking Freakseineen – näiden rinnalla tavanomaiset listaukset Alieneineen ja Poltergeisteineen eivät tunnu enää miltään.

Lainaus: Tunkeilija oli kaljupäinen ja hänen ihonsa oli harmaankalpea kuin vedessä lionnut siannahka. Silmät olivat kuin kaksi pyöreää pikkukiveä. Niissä ei näkynyt mitään elonmerkkiä. Yllä roikkuvat likaisenkeltaiset paidanriekaleet olivat yhtä ryvettyneet kuin housutkin.
Olento ojenteli kädentynkäänsä Lisaa kohti, mutta ei sanonut mitään. Yhtäkkiä Lisa tajusi, mitä tunkeilija tahtoi.
Kättä!

Lukijan novelli: Kauhujen talo
Lukijoiden novellien taso on ollut vaihteleva ja ainoastaan ani harvaa novellia on voinut vuosien saatossa kutsua hyväksi. Niiden joukkoon ei nouse myöskään Ville Peltolan kynäilemä kummitusjuttu, jossa joukko lomamatkalla olevia teini-ikäisiä päättää käydä vilkaisemassa vanhaa ränsistynyttä taloa. Lähestyvästä myrskystä, taloa ympäröivästä uhkaavasta ilmapiiristä ja sen puutarhasta löytyneestä irtopäästä huolimatta nuoret päättävät jäädä sinne yöksi. Tarinan lopputwisti on yhtä hölmö kuin sitä edeltävät tapahtumatkin.

Lainaus: Samassa he kuulivat rätinää alakerrasta. Jaana ryömi katsomaan ja näki kauhukseen kuinka koko alakerta oli tulessa ja hirviö nousi tulisia portaita heitä kohti. Pekka oli tullut Jaanan viereen ja näki saman hirvittävän näyn kuin Jaanakin. Koko talo oli kohta tulessa ja niin kuuma, että he olivat enää ainoalla suojaisella paikalla. Mutta kaikki he tiesivät, että he kuolisivat kohta. Samassa rysähti suuri osa lattiaa heidän edestään, ja tuli nousi kattoon ja seinille. He olivat loukussa! He ottivat toisiaan käsistä kuin apua anoen, mutta samassa lattia romahti heidän altaan. Ennen kuin he tippuivat alas, he näkivät samat hirviön kasvot ja kuulivat: WELCOME TO HELL! Sitten kaikki pimeni. He olivat kuolleet!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Tal der vergessenen Toten (GJS Nr. 295)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.5.1991
Hinta: 14,50 mk

Yöjuttu 4/1991: Tulinen bumerangi

Takakansi: Ted Ricker havaitsi vaaran vilkaistessaan olkansa yli. Taivas näytti syttyneen ilmiliekkiin hänen helikopterinsa takana. Sitä paitsi tuli levisi räjähdysmäisellä nopeudella.
Matkustajat puhkesivat hätähuutoihin. Hekin olivat nähneet hurjaa vauhtia lähenevän liekkiseinän.
Ted tajusi, ettei kyennyt väistämään tulista bumerangia. Helvetin liekit saavuttaisivat helikopterin joka tapauksessa. Hän ei voinut enää muuta kuin varoittaa lennonjohtoa. Radiosanoma alkoi seuraavasti: ”Tulinen bumerangi seuraa meitä. Se on talon kokoinen…” Yhteys katkesi.

Arvio: Tunisiasta zombiejahdista saapuneet John ja Suko ehtivät tuskin edes hengähtää, kun heillä on edessään uusi mysteeri. Australiassa tapahtuneen oudon lento-onnettomuuden ja Johnin maagisen bumerangin omistajaansa kohtaan suorittaman hyökkäyksen välillä on salaperäinen yhteys ja pian ystävykset ovatkin matkalla maapallon toiselle puolelle, jossa heitä vastaan asettuu maan alkuperäiskansojen uskonnon edustaja valmiina kostamaan kansalleen ja maalleen tehdyt vääryydet.

Varsin köyhistä lähtökohdista ponnistava Tulinen bumerangi kasvaa tapahtumien edetessä kiinnostavaksi hyvän ja pahan väliseksi kamppailuksi tuoden joiltain osin mieleen vuosien takaisen klassikkotarinan Punaisen helvetin herra (4/1985). Tällä kertaa juonen kulku on tosin suoraviivaisempaa ja loppuhuipentuma yksinkertaisempi, mutta kokonaisuutta tarkastellen Tulinen bumerangi on koko kestonsa ajan otteessaan pitävä ja toteutukseltaan riittävän kekseliäs jännityskertomus. Ei mikään kuolematon kauhistelu, mutta vankkaa Yöjuttujen keskitasoa.

Kahden vaatimattoman lukijapiirroksen lisäksi lehti tarjoaa osto- ja myynti-ilmoituksia, tiukkaa lukijapalautetta sekä pari kauhurunoa, joista yksi on kirjailija Hannu Salakan käsialaa.

Lainaus: Terävä sihinä voimistui. Pysähdyin ovelle ja kurkistin varovasti sisään. Samassa näin suunnilleen pääni korkeudella nopean häivähdyksen, ikään kuin jokin esine olisi singahtanut minua kohti. Vedin niskani vaistomaisesti kyyryyn, sukelsin kynnyksen yli olohuoneen lattialle ja kierähdin sivuun. Onneksi en kuitenkaan noussut heti pystyyn niin kuin yleensä vastaavanlaisissa tilanteissa, vaan katsoin ensin.
Säikähdin kuollakseni, kun tunnistin salaperäisen äänen aiheuttajan.
Se oli oma hopeinen bumerangini, ja se viuhui suoraan minua kohti!

Lukijan runo I
Voima voimaton,
sinussakin on.
Mahti mahdoton;
olet voimaton.

Vaara outo aina uhkaa
kohta olet kasa tuhkaa.

Taistella et vastaan voi,
kun pirun urut päässäs soi.

Oli elo täyttä kultaa.
Arkku kiinni, päälle multaa!
(Marjut Järvimies)


Lukijan runo II: Ei vielä
On pimeä…
H Ä N tulee taas.
Lihattomat kasvot ylleni
kumartuvat… kysyvästi.

Huoneen nurkassa hämähäkki
kutoo verkkoaan,
luiset kädet…
sivelevät poskeani.
Hiljaa H Ä N kuiskaa:
Tule…
Pian!
Vaativasti korottaa ääntään.
H Ä N avaa oven…
viitaten seuraamaan.

Joen rannalla
tumma lautta…
odottaa.

Valo syttyy huoneeseen
ja joku kelloaan katsellen
koettelee rannettani,
hymyilee…
minulle.
Lautturi.
Pettyneenä lähtee pois.
(…IT WAS DARK AND STORMY NIGHT)


Runo III
Ei tule toista aikaa, toista tilaisuutta
elää oikein,
tulee vain kuolema, hiljainen
harmaa herra vierellemme,
varova nykäisy kädestä, kutsuva katse
se ei katoa katsomalla muualle,
niin kuin ei olisikaan mitään,
se odottaa
kunnes nousemme ja
lähdemme sen kanssa mykkänä matkaseurana
hiljaista tietä pitkin
taaksemme katsomatta, pää painuneena,
verkkaisesti astellen.
(Hannu Salakka)


Lukijan novelli: Silmä silmästä
Salaiseen silmäkulttiin ajautunut nuori nainen muistelee tekemisiään Riina Pöyttiön kirjoittamassa novellissa, jossa pienen pojan välittömyys ja rakkaus riittää palauttamaan naisen hetkeksi takaisin järkiinsä ja tuhoamaan kultin sekä siihen kuuluvat toverit. Vankkaa keskitasoa tämäkin, joskin aineksia parempaankin olisi varmasti ollut.

Lainaus: Kukaan ”muista” ei huomannut elämääni. Halusin tuhota heidät. Tiesin, että vain ja ainoastaan minä pystyisin siihen. Näitä olentoja ei saanut katoamaan tappamalla. Ne olivat sen yläpuolella. Jos se ruumis, jossa he asuivat, kuihtui, he vaihtoivat ruumista. He olivat henkiä, ikuisia. Ja uskomattoman raakoja. Uhrimenoihin kuului mm. yhden uhrin harkittu ja järjestelmällinen silpominen. Uhrin veri valutettiin astiaan, josta papit ottivat kukin kulauksen. Silmät otettiin tietysti talteen.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Feuer-Bumerang (GJS Nr. 294)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.4.1991
Hinta: 14,50 mk

Yöjuttu 3/1991: Zombeja taivaalta

Takakansi: Heillä oli neljäkymmentä vuotta aikaa säilöä kauhut ja pitää ne poissa ihmisten tietoisuudesta. Kukaan ei enää ajatellut heitä, sillä hiekka-aavikon kuuma tuuli säilytti heidän salaisuutensa.
Kunnes tuli se kohtalokas päivä, jona he lähtivät liikkeelle ja aloittivat kauhistuttavan sotaretkensä.
Taivaalla surisi lentokone, jollaista ei enää pitänyt olla olemassakaan ja sen neljäkymmentä vuotta sitten kuollut miehistö valmistautui hyökkäämään…

Arvio: John Sinclair ja hänen ystävänsä Suko ovat saaneet jälleen kerran oudon tarinan ratkaistavakseen. Pohjois-Afrikan autiomaassa on nähty toisen maailmansodan aikainen lentokone, jota ei enää pitäisi olla olemassakaan. Kaiken lisäksi joku onnekas oli nähnyt myös koneen sisään ja sitä näytti miehittävän vuosikymmeniä sitten koneen mukana kadonnut miehistö. Koska zombien mukanaoloa ei voinut varmuudella rajata pois, Johnin ja Sukon oli karistettava Lontoon tomut jaloistaan ja suunnattava toiselle mantereelle zombiejahtiin.

Yöjutun viime ajat ovat olleet vaatimattomat: jokaista hitusenkin mielenkiintoista tarinaa on seurannut monta tylsää ja yhdentekevää kertomusta, joiden ideoimiseen ja toteuttamiseen ei ole juuri aikaa käytetty. Näin tapahtuu myös Luisen saatanankellon jälkeen, sillä menneisyydestä saapuva zombielauma ikiaikaisine kirouksineen on niin laiskanoloinen kokonaisuus, ettei pahemmasta väliä. Jos siihen on jotain jännitystä saatukin, se karisee viimeistään siinä vaiheessa, kun John kumppaneineen alkaa lahdata zombieköntyksiä kuin liukuhihnalta.

Aukeaman kokoisella lukijapostia-palstalla fiilistellään edellisten numeroiden kuvilla ja Marjut Järvimiehen runolla sekä kaupitellaan vanhoja Yöjuttu-lehtiä. Neljästä lukijain piirroksesta yksikään ei ole mieleenpainuva.

Lainaus: Kahdeksan kaamean näköistä olentoa vaelsi jonossa aavikon halki. Ne olivat eläviä vainajia, joita mitkään esteet ja vaikeudet eivät saaneet luopumaan tavoitteestaan.
Vaisto sanoi niille, että keitaan asukkaat olivat paenneet jonnekin. Aavikkotuuli ja hiekka eivät kuitenkaan olleet kyenneet häivyttämään ihmisen hajua. Zombit vainusivat sen ja seurasivat perässä saadakseen vihdoinkin kauan kaipaamaansa saalista.
Taival jatkui. Kammottaviksi kuolemankuvatuksiksi lahonneet vainajat etenivät välillä yhtenä jonona, välillä taas useampana ryhmänä rinnatusten. Monelta näkyivät hampaat ja leukaluut, koska poskilihakset olivat mädäntyneet ja pudonneet pois. Jos ihoa oli vielä joissakin kohdin jäljellä, se oli sierettynyt ja turvonnut sinipunaiseksi tai sitä peitti vihertävänvalkoinen home.

Lukijan novelli: Demonin riivaamat
Edellisessä numerossa alkanut ja nyt päättyvä novelli kertoo vanhan talon kellariin pesiytyvästä pahasta, jonka takana on talossa aiemmin asunut saatananpalvontakolmikko. Odotukset olivat varovaisen innostuneet varsin kelvolliseksi osoittautuneen avausosan myötä, mutta valitettavasti Demonin riivaamat hyytyy nopeasti ja muuttuu pelkäksi halvaksi Yöjuttu-kopioksi hopealuoteineen, krusifikseineen ja gnostismaagisine liituineen.

Lainaus: Demonin synkkä ääni kaikui kumeana käytävissä. Näin hänet nyt selvästi. Suomuinen, tumma liskoniho peitti häntä kauttaaltaan. Hän oli verhoutunut mustaan kaapuun ja kaksi tulista kekälettä liskonpäässä hehkuivat helvetin raivoa. Hän paljasti puhuessaan naskalinterävät hammasrivinsä, jotka saivat uhrin jähmettymään kauhusta. Kesti hetken, ennen kuin heräsin toimintaan. Heilautin automaattipistoolin häntä kohden ja ammuin samaan sarjaan kolme perättäistä laukausta. Vihkihopeiset luodit upposivat demonin rintaan. Demonin keho ei edes nytkähtänyt. Liskonlihaan syntyi ammottavia aukkoja, jotka umpeutuivat melkein heti. Muuta vaikutusta ei luodeilla ollutkaan. Tajusin mahdollisuuksieni pudonneen melkoisesti kuullessani jylisevän, mahtavan pilkkanaurun demonilta.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Zombies, die vom Himmel fallen (GJS Nr. 293)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1991
Hinta: 14,50 mk

Yöjuttu 2/1991: Luinen saatanankello

Takakansi: Kaameat, kuolemankauhuiset kirkaisut ylittivät liekkien kohinan ja palavien puiden paukkeen.
Roviolle pystytettyyn paaluun sidottu hahmo vääntelehti henkitoreissaan. Ahnaat liekit kasvoivat yhä korkeammiksi. Oli vain sekuntien kysymys, milloin ne polttaisivat hänen ruumiinsa karrelle ja tuhoaisivat hänet kokonaan.
Paikalle oli kokoontunut satoja töllistelijöitä, miehiä, naisia ja lapsia. Kaikki halusivat katsoa tuon julman ja raadollista ihmismieltä kiehtovan näytelmän loppuun asti. Noitavalkea paloi jälleen, ja se jos mikä toi kaivattua vaihtelua heidän yksitoikkoiseen elämäänsä…

Arvio: Edellisessä arvostelussa ihmettelemääni tapahtumaketjuun (ks. Yöjuttu 1/1991 Tappajakoirat) tulee viimeinkin selvyys, kun Saksasta Lontooseen palannut John Sinclair ottaa Sheila Conollyn katoamisen selvitettäväkseen. Ilman johtolankaa tähän asti ollut John saa erinomaista apua ystävältään, kauhumummo Sarah Goldwyniltä, jonka hankkiman videoelokuvan loppuhuipentumaan ilmestyy Sheilan kasvot. John syöksyy päätä pahkaa elokuvan tuottaneen tahon juttusille, mutta huomaa pian itsekin olevansa paholaisen kynsissä ja roikkuvansa luisen saatanankellon viisareissa odottamassa maallisen vaelluksensa päättymistä.

Erittäin laimean edellisnumeron jälkeen Yöjuttu ottaa kekseliään saatanankelloidean myötä monta harppausta eteenpäin. Uhri käy kahden viimeisen minuutin aikana elämänsä läpi syntymästä kuolemaan ja taivaallisista nautinnoista helvetillisiin tuskiin ilman, että pystyy vaikuttamaan tähän millään tavalla. Valitettavasti vain Sinclairin tapauksessa pelastuminen on taas kuin hatusta vedetty, eikä kunnon yhteenottoa pääse paholaisen kanssa syntymään. Olisihan se mukavaa, että edes joskus sankarimme voisi mitellä kunnolla voimiaan varjojen valtakunnan herran kanssa.

Lukijapostia-palstalla käsitellään jälleen kerran kopiointia (joku oli mennyt edellisvuoden viimeiseen numeroon kopioimaan Teräsmies-lehden sivuilta erään hahmon ja esittänyt sen omana piirroksenaan) ja ostetaan sekä myydään Yöjuttuja ja kauhuelokuvia. Jäsen 55 listaa suosikkikauhuelokuviaan, mutta ei osaa valitettavasti kertoa niistä juuri nimeä enempää. Lukijain piirroksissa on kaksi kesyä kuvaa ihmissudesta ja jostain nimeämättömästä demonista.

Lainaus: Saatana alkoi liikehtiä Sheilan edessä edestakaisin, eikä lähtenyt kiusallakaan pois. Se nautti tilanteesta täysin siemauksin ja tuijotti Sheilaa koko ajan pistävillä pikisilmillään. – Enkös minä tässä kerran luvannutkin viedä sinulta kasvot? Saat kokea, millaista on elää ja kuolla noitana, tyttöseni. Katsohan nyt!
Sheila tunsi yhtäkkiä kosketuksen ihollaan, vaikkei nähnyt mitään. Tuntui kuin kasvoja olisi hivelty keveästi sormenpäillä. Iho alkoi kutista ja Sheila joutui omituiseen tylsään olotilaan, jossa ajattelukyky ensin aleni ja lakkasi kohta kokonaan.
Sheila Conolly oli enää vain pelkkä ihmisen kuori. Eloton kappale, josta oli tyhjennetty kaikki sisältö.

Lukijan novelli: Demonin riivaamat
Toistaiseksi nimettömänä pysyttelevän kirjoittajan kaksiosainen tarina vie lukijansa New Yorkin Coney Islandille, jossa asuvan pariskunnan vanhassa puutalossa alkaa tapahtua kummia. Talon kellarissa on aikoinaan harjoitettu saatananpalvontaa, eivätkä aikoinaan esiin manatut henget ole jättäneet taloa rauhaan. Ensin saa kirvestä talon varsinainen omistaja ja heti tämän jälkeen asukkaiden pieni poika katoaa. Paikalle kutsutaan demonologiaa opiskellut entinen FBI:n työntekijä, joka joutuu kollegansa kanssa taisteluun talon ottanutta pahaa vastaan.

Amityvillen tarinaa ja Tobe Hooperin Poltergeistia (1982) vahvasti lainaileva Demonin riivaamat on Yöjutun historian kunnianhimoisin novellikokeilu. Yrityksen puutteesta ei sovi kirjoittajaa moittia, sillä miljöön ja henkilöiden hahmottamiseen on käytetty selvästi aikaa ja niinpä tarina onkin paikka paikoin varsin miellyttävä ja saa lukijan mielikuvitukseenkin hieman eloa. Siksi onkin valitettavaa, ettei toimintaan ole pystytty luomaan samanlaista tyyliä, vaan kohtaus toisensa perään vyörytetään lukijan silmille ilman perusteluja. Toivottavasti tarinan jälkimmäinen puolisko korjaa tämän virheen.

Lainaus: Kahden tunnin ahkeran etsinnän jälkeen oli Richard löytänyt kaipaamansa. Talon omistajista oli vain muutama sana, mutta se riitti. Kellarihuoneella oli ollut suuri merkitys saatananpalvonnassa. Richard otti paperin taskustaan ja vilkaisi sitä. Mitä arveltavimmin se esitti jotakuta demonia. Mutta hahmo oli niin epämääräinen, ettei edes mytologianprofessori Lee kyennyt sitä tunnistamaan. Hän päätti lähteä. Kirjastosta hän ei enempää tietoa löytäisi, mutta jossain oli oltava joku, joka tietää. Ja hänet aikoi Richard löytää. Oli selvitettävä, mitä piili asioiden takana.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Satans Knochenuhr (GJS Nr. 292)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.2.1991
Hinta: 14,50 mk

Yöjuttu 1/1991: Tappajakoirat

Takakansi: Otto Maier tunnusteli pudonneiden lehtien peittämää maata hädissään molemmin käsin, mutta valkoinen sokeankeppi ei vain ottanut löytyäkseen.
Tavallisesti niin säyseä ja järkevä opaskoira oli yhtäkkiä mennyt täysin pois tolaltaan, riistäytynyt irti ja sännännyt metsään. Samassa rytäkässä sokea oli kadottanut keppinsä.
Karannut opaskoira oli palannut takaisin ja lähestyi pudonneiden lehtien päällä konttaavaa isäntäänsä. Jos Maier olisi kyennyt näkemään koiransa, hän olisi kauhistunut sydänjuuriaan myöten. Eläin ei enää ollut turvallinen ja luotettava sokean opas, vaan villipeto, jonka irvistelevistä ikenistä valui kuola ja silmistä hehkui tappamisen himo…

Arvio: Eläinkauhu on kauhun alalajeista kenties tylsin ja erityisen tylsää se on silloin, kun terrorin tuottajina toimivat ihmisille läheiset koirat – en vain jaksa uskoa, että puhkikalutussa aiheessa olisi enää mitään uutta annettavaa. Yöjutun kirjoittaja Jason Dark ei ole ainakaan saanut puhallettua henkeä vuoden 1991 ensimmäiseen tarinaansa, vaikka onkin koettanut värittää tapahtumia ihmissusimytologialla. Tapahtumien sijoittaminen sokeiden lomanviettopaikan ympäristöön ei ole myöskään kovin kekseliästä, joten Tappajakoirat sijoittuu viiden tylsimmän ja tyylittömimmän Yöjuttu-tarinan joukkoon.

Jos siitä haluaa kuitenkin etsiä jotain positiivista, päähenkilö on tällä kertaa Johnin tai Sukon sijaan heidän saksalainen virkaveljensä Will Mallmann, jota John tietenkin tukee koiralauman vastaisessa taistelussa. Erikoista puolestaan on se, että tarinan edetessä Bill Conollyn kerrotaan makaavan henkitoreissaan kotonaan ja hänen vaimonsa Sheilan olevan paholaisen kynsissä. Näitä seikkailuja ei ole suomalaisille lukijoille missään vaiheessa tarjottu mutta Geisterjäger John Sinclair -lehden ilmestymislistaa lukiessa selviää, että Valkoisten vampyyrien tornin ja Tappajakoirien välissä on ollut kymmenen Suomessa julkaisematonta tarinaa.

Lukijoiden lähettämien piirrosten joukosta erottuu nimimerkki Hapan piirtämä Overkill-yhtyeen siivekäs pääkallo Chaly ja Marko Parviaisen onnistunut hirviökuva Horror from Below. Lukijapalstalla väitellään kauhuelokuvien paremmuudesta, joskaan mitään syvällistä keskustelua ei ainakaan vielä saada aikaan.

Lainaus: Olin odottanut näkeväni ihmissuden, mutta yllätyin aika tavalla, kun metsästä putkahti yhtäkkiä esiin kolme koiraa; kaksi schäferiä ja yksi bernhardilainen. Aivan kuten vielä irrallaan juoksentelevat sokeiden opaskoiratkin.
Tulijat pyörittelivät päätään kuin vihollista etsien ja kääntyivät sitten grillauspaikalla odottavaa laumaa kohti.
Mutta missä viipyi ihmissusi?

Lukijan novelli: Veren vartija
Mika Huuskon kirjoittaman, Yöjuttu-standardein mitattuna pitkän novellin päähenkilöitä ovat erään piirikunnan veripankin työntekijä ja hänen kollegansa, jolle ensin mainittu syöttää tarinan veripankissa vierailleesta vampyyristä. Toimintakohtaukset ovat heikkoja, mutta muilta osin tarinan idea on varsin mainio ja siksi Veren vartija nousee vaivattomasti parhaiden Yöjuttu-novellien joukkoon. Jos joku joskus tekisi suomalaisen version Creepshow-elokuvista, Veren vartijalla voisi hyvinkin olla siinä jopa paikkansa.

Lainaus: Nuo silmät olivat kuin pohjattomat veren kaivot. Lumoutuneena Coleman katsoi niiden loputtomaan syvyyteen, jossa veri velloi myrskyisänä merenä. Hitaasti kuin unessa olennon suu avautui paljastaen rivin veitsenteräviä hampaita. Äärettömän hitaasti olento alkoi nousta arkustaan, kynnekkäät kourat ojossa.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Killer-Hunde (GJS Nr. 291)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.1.1991
Hinta: 14,50 mk