Yöjuttu 1/1992: Lomasaaren kääpiöpirut

Takakansi: Mandra Korab oli omistanut seitsemän tikarin kokoelman. Helvetin ylin valtias Lusifer oli kuitenkin kokenut sen uhkaksi itselleen ja kaapannut sen katalalla tempulla haltuunsa.
Sen jälkeen oli paikonut [sic] kaikki seitsemän tikaria eli puolille maailmaa mahdollisimman kauas toisistaan. Siten hän sai ne työskentelemään puolestaan sen sijaan, että ne olisivat uhanneet hänen valtansa säilymistä.
Ystäväni ja minä olimme löytäneet tikareista jo kolme. Neljättä etsiessämme jouduimme pohjoissaksalaiselle Syltin saarelle kääpiöpirujen joukkoon…

Arvio: Jokaisella lomapaikalla on salaisuutensa, joiden kanssa paikallisten on elettävä ja joita satunnaisten matkailijoiden ei sovi kyseenalaistaa saati tonkia sen enempää. Ongelmaksi asia muodostuu siinä vaiheessa, kun salaisuudet palautetaan päivänvaloon ja mahdollisesti vieläpä siten, ettei niihin osata varautua tai niitä ei edes uskota. Näin tapahtuu pienessä saksalaisessa lomakylässä, jossa yksi Mandra Korabin maagisista tikareista tekee tuhojaan.

Rantahietikossa asuvien murhanhimoisten kääpiöiden tarina on lähtökohtaisesti kekseliäs. Hautajaisissa tapahtuva välienselvittely on tyypillistä Yöjuttu-huttua, mutta rannalle sijoittuvassa kliimaksissa on yritystä – sitäkin olisi tosin voinut huomattavasti kasvattaa ja tuoda tappajakääpiöitä maan päälle moninkertaisesti nyt nähtyä enemmän, näin oltaisi saatu todella huikeat verikekkerit joulupyhien kunniaksi. Valitettavinta kaikessa on kuitenkin se, että Kolmiokirja päätti lopettaa hetkellisesti uusien tarinoiden julkaisemisen, joten viimeisen kolmen tikarin seikkailut jäävät suomalaisilta lukijoilta ikiajoiksi kokematta.

Lukijain piirroksia on lehdessä kaksi ja molemmat vieläpä aivan onnistuneita. Kolmesivuisen lukijapalstan asiallisin kirjoitus on Sami Hernesahon käsialaa, siinä hän kyseenalaistaa lukijoiden keskinäiset nokittelut ja päänaukomiset. Myynti-ilmoitusten lisäksi mukana on myös Marjut Järvimiehen runo ja sen perään Yöjutun toimituksen ilmoitus lukijapalstan ja novellien julkaisemisen lopettamisesta. Tämä on vähintäänkin erikoista, sillä vielä edellisessä numerossa lukijoita pyydettiin lähettämään tekstejään julkaistavaksi.

Lainaus: Hiekasta työntyi esiin jotain. Ensiksi tuli näkyviin pieni käsi. Pitkät ruskeat sormet ojentuivat ja koukistuivat muutaman kerran, puristuivat nyrkkiin ja avautuivat jälleen. Ulapalta hyökyvät vaahtopäiset aallot eivät ulottuneet niin kauas rannalle, että olisivat voineet kastella käden.
Käsivarsi näytti ohuelta ja laihalta, mutta sitkeältä. Viimein työntyi esiin pää hörökorvineen ja hehkuvine silmineen.
Ensimmäinen kääpiö oli noussut ihmisten ilmoille. Vielä se ei kuitenkaan noussut hiekasta aivan kokonaan, vaan katseli huolellisesti ympärilleen.

Lukijan runo
Neidolla on iso pulma,
hän ryhtyy itsesyytökseen:
Hän kun on niin ruma, julma,
kukaan ei käy pyydykseen.

Sarvipäinen nahkasiipi
kiinnostuikin neidosta.
Neidon viereen yöllä hiipi,
hurmaantuisko keitosta?

Neito ken ei ketään säästä
ääressä on kattiloiden.
Turvallisen matkan päästä
katso häntä pahoinvoiden.

Jostain syystä itsekkäästä
kädessään on lihakirves!
Kaivaa sillä silmät päästä,
kallolla on hampaat irves!

Lehmän silmä lautaselle,
syksyn ilta hämärtyy.
Soppa jäähtyy parvekkeella,
kyllä kulta yllättyy!
(Marjut Järvimies)

Lukijan novelli: Uhrilahja
Johanna Kaipiaisen kynäilemä tarina on epäuskottavuudestaan ja kömpelyydestään huolimatta erikoinen, mustalla huumorilla silattu luostarikertomus, jonka loppuhuipentumassa nähdään kuinka nunnat antavat Herralleen uhrilahjoja syntisten pakanoiden muodossa.

Lainaus: - Herra, ota vastaan tämä uhrimme, syntinen pakana ja armahda meidät helvetin tulesta. Aamen, vanha nainen lausui tuolla samalla kammottavalla äänellään, mikä oli neuvonut minut tänne kuoleman kehtoon.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Satans-Zwerge von Sylt (GJS Nr. 303)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.1.1992
Hinta: 15 mk

Yöjuttu 11/1991: Druidien kosto

Takakansi: Tekniikka muuttaa ihmisten elämää yhä kiihtyvällä vauhdilla. Monien keksintöjen ansiosta meidän ei tarvitse enää tehdä yhtä paljon ja yhtä raskaita töitä kuin esi-isämme. Elämä on helpottunut, mutta samalla se on muuttunut myös vaarallisemmaksi. Ihmiset rakentavat yhä tehokkaampia joukkotuhoaseita.
Kun neljä ammattisotilasta räjäyttää uusia laserkiväärejä testatessaan kokonaisen vuoren tomuksi, suuttuneet druidit aloittavat taistelun. Tuhottu vuori oli heidän kotinsa…

Arvio: Seitsemän maagisen tikarin etsintäretki vie Johnin, Sukon ja heidän kanssaan matkustavan Mandra Korabin Cornwallin jylhänkauniisiin maisemiin, jossa armeijan salaiseen operaatioon palkatut sotilaat herättävät pitkään uinuneet druidien henget. Nämä eivät katso hyvällä muinaisen pyhän paikkansa tuhoamista, vaan päättävät antaa säälimättömästi takaisin.

Yksinkertaisista asetelmista ponnistava Druidien kosto on aavistuksen parempi kuin edeltäjänsä, seitsemän tikarin etsintäpartion matkaan sysännyt Seitsemän tikaria pirulle. Ammattisotilaiden luonteenpiirteiden tavanomaisuudesta ei kannata liikaa mieltään pahoittaa, kuten ei heidän kuvailuistaankaan, mutta muilta osin heidän salaisen operaatiomatkansa käänteet on toteutettu mainiosti vanhojen Yöjuttujen henkeä mukaillen. Loppuhuipentumakaan ei ole aivan hatusta vedetyn oloinen, joskin Sinclairin hentomielisyys latistaa sitä hieman.

Lukijaposti on kahta runoa lukuun ottamatta pelkkä osto- ja myyntipalsta. Lukijain piirroksiakaan ei ole mukana kuin yksi.

Lainaus: Miehet käänsivät selkänsä kristallivuorelle ja katsoivat eteensä. Hämärä oli vasta alkamassa, joten he kykenivät näkemään kaiken vielä aivan selvästi.
Kukkulat ja heidän edessään levittäytyvä maasto oli muuttunut yhtä läpinäkyväksi kuin kristalli. Miehet kykenivät näkemään maan sisään, jonne oli haudattu aikojen kuluessa lukemattomia druideja.
Siellä oli luurankoja ja irvokkaan näköisiksi lahonneita ruumiita mätänemisen eri asteissa. Silti yksikään näistä elottoman näköisistä druideista ei ollut todella kuollut.
Jokainen niistä oli elossa.

Lukijan runo I
Mies peilissä
tuijottaa
läpi sormuksen
joka ei valehtele.
Minne menisin – piiloon?
Halkopinojen alle
hautautuisin loppuiäkseni
missä ei ole kuin
hiljaisuus – ikuinen.
Veitsi
joka tulee viiltämään ranteeni
on tylsä.
(SARA)

Lukijan runo II
Kävin juuri helvetissä
tapoin äitini
murhasin isäni
surmasin muutkin sukulaiseni.
Lampaan verta
join ahneesti
silmät –
viiltelin partaveitsellä
söin ne siivuttain.
Saatana seivästi minut –
olen kuollut!
Nautin –
ja itken…
(SARA)

Lukijan novelli: Verinen kosto
Mary Wilson ei pääse kahdeksanvuotiaan poikansa kuolemasta millään yli, kunnes eräänä sateisena yönä kotioveen kolkuttaa yllättävä vieras. Novellin kirjoittanut Vesa V. lainailee vähän turhankin innokkaasti Stephen Kingin Uinu, uinu lemmikkini -romaanin loppuhuipentumaa.

Lainaus: Ukkonen jyrisi ylhäällä mahtavana herrana ja vettä satoi kaatamalla. Silloin tällöin näkyi välähdys.
Mutta Mary ei piitannut liiemmälti riehuvasta luonnonmittelöstä, vaan hänellä oli tärkeämpää tekemistä. Hän halusi vain mennä lapsensa kuolinkohdalle…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Druiden-Rache (GJS Nr. 301)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1991
Hinta: 14,50 mk

Yöjuttu 4/1991: Tulinen bumerangi

Takakansi: Ted Ricker havaitsi vaaran vilkaistessaan olkansa yli. Taivas näytti syttyneen ilmiliekkiin hänen helikopterinsa takana. Sitä paitsi tuli levisi räjähdysmäisellä nopeudella.
Matkustajat puhkesivat hätähuutoihin. Hekin olivat nähneet hurjaa vauhtia lähenevän liekkiseinän.
Ted tajusi, ettei kyennyt väistämään tulista bumerangia. Helvetin liekit saavuttaisivat helikopterin joka tapauksessa. Hän ei voinut enää muuta kuin varoittaa lennonjohtoa. Radiosanoma alkoi seuraavasti: ”Tulinen bumerangi seuraa meitä. Se on talon kokoinen…” Yhteys katkesi.

Arvio: Tunisiasta zombiejahdista saapuneet John ja Suko ehtivät tuskin edes hengähtää, kun heillä on edessään uusi mysteeri. Australiassa tapahtuneen oudon lento-onnettomuuden ja Johnin maagisen bumerangin omistajaansa kohtaan suorittaman hyökkäyksen välillä on salaperäinen yhteys ja pian ystävykset ovatkin matkalla maapallon toiselle puolelle, jossa heitä vastaan asettuu maan alkuperäiskansojen uskonnon edustaja valmiina kostamaan kansalleen ja maalleen tehdyt vääryydet.

Varsin köyhistä lähtökohdista ponnistava Tulinen bumerangi kasvaa tapahtumien edetessä kiinnostavaksi hyvän ja pahan väliseksi kamppailuksi tuoden joiltain osin mieleen vuosien takaisen klassikkotarinan Punaisen helvetin herra (4/1985). Tällä kertaa juonen kulku on tosin suoraviivaisempaa ja loppuhuipentuma yksinkertaisempi, mutta kokonaisuutta tarkastellen Tulinen bumerangi on koko kestonsa ajan otteessaan pitävä ja toteutukseltaan riittävän kekseliäs jännityskertomus. Ei mikään kuolematon kauhistelu, mutta vankkaa Yöjuttujen keskitasoa.

Kahden vaatimattoman lukijapiirroksen lisäksi lehti tarjoaa osto- ja myynti-ilmoituksia, tiukkaa lukijapalautetta sekä pari kauhurunoa, joista yksi on kirjailija Hannu Salakan käsialaa.

Lainaus: Terävä sihinä voimistui. Pysähdyin ovelle ja kurkistin varovasti sisään. Samassa näin suunnilleen pääni korkeudella nopean häivähdyksen, ikään kuin jokin esine olisi singahtanut minua kohti. Vedin niskani vaistomaisesti kyyryyn, sukelsin kynnyksen yli olohuoneen lattialle ja kierähdin sivuun. Onneksi en kuitenkaan noussut heti pystyyn niin kuin yleensä vastaavanlaisissa tilanteissa, vaan katsoin ensin.
Säikähdin kuollakseni, kun tunnistin salaperäisen äänen aiheuttajan.
Se oli oma hopeinen bumerangini, ja se viuhui suoraan minua kohti!

Lukijan runo I
Voima voimaton,
sinussakin on.
Mahti mahdoton;
olet voimaton.

Vaara outo aina uhkaa
kohta olet kasa tuhkaa.

Taistella et vastaan voi,
kun pirun urut päässäs soi.

Oli elo täyttä kultaa.
Arkku kiinni, päälle multaa!
(Marjut Järvimies)


Lukijan runo II: Ei vielä
On pimeä…
H Ä N tulee taas.
Lihattomat kasvot ylleni
kumartuvat… kysyvästi.

Huoneen nurkassa hämähäkki
kutoo verkkoaan,
luiset kädet…
sivelevät poskeani.
Hiljaa H Ä N kuiskaa:
Tule…
Pian!
Vaativasti korottaa ääntään.
H Ä N avaa oven…
viitaten seuraamaan.

Joen rannalla
tumma lautta…
odottaa.

Valo syttyy huoneeseen
ja joku kelloaan katsellen
koettelee rannettani,
hymyilee…
minulle.
Lautturi.
Pettyneenä lähtee pois.
(…IT WAS DARK AND STORMY NIGHT)


Runo III
Ei tule toista aikaa, toista tilaisuutta
elää oikein,
tulee vain kuolema, hiljainen
harmaa herra vierellemme,
varova nykäisy kädestä, kutsuva katse
se ei katoa katsomalla muualle,
niin kuin ei olisikaan mitään,
se odottaa
kunnes nousemme ja
lähdemme sen kanssa mykkänä matkaseurana
hiljaista tietä pitkin
taaksemme katsomatta, pää painuneena,
verkkaisesti astellen.
(Hannu Salakka)


Lukijan novelli: Silmä silmästä
Salaiseen silmäkulttiin ajautunut nuori nainen muistelee tekemisiään Riina Pöyttiön kirjoittamassa novellissa, jossa pienen pojan välittömyys ja rakkaus riittää palauttamaan naisen hetkeksi takaisin järkiinsä ja tuhoamaan kultin sekä siihen kuuluvat toverit. Vankkaa keskitasoa tämäkin, joskin aineksia parempaankin olisi varmasti ollut.

Lainaus: Kukaan ”muista” ei huomannut elämääni. Halusin tuhota heidät. Tiesin, että vain ja ainoastaan minä pystyisin siihen. Näitä olentoja ei saanut katoamaan tappamalla. Ne olivat sen yläpuolella. Jos se ruumis, jossa he asuivat, kuihtui, he vaihtoivat ruumista. He olivat henkiä, ikuisia. Ja uskomattoman raakoja. Uhrimenoihin kuului mm. yhden uhrin harkittu ja järjestelmällinen silpominen. Uhrin veri valutettiin astiaan, josta papit ottivat kukin kulauksen. Silmät otettiin tietysti talteen.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Feuer-Bumerang (GJS Nr. 294)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.4.1991
Hinta: 14,50 mk

Yöjuttu 12/1990: Valkoisten vampyyrien torni

Takakansi: Kun hauta oli luotu umpeen ja viimeinenkin lapiollinen multaa heitetty kummulle, murheenmurtamat ihmiset katsoivat toisiinsa. Suojelija oli poistunut heidän keskuudestaan. Isä Robanus oli onnistunut pitämään kirouksen loitolla, mutta nyt hänkin oli kuollut.
- Meidän täytyy poistua tältä saarelta, joku ehdotti. Muut asukkaat olivat samaa mieltä. Poistuminen muistutti ennemminkin pakoa kuin järjestäytynyttä muuttoa. Heidän taakseen jäi lähes autio saari, josta tuli ihanteellinen tyyssija kauhujen tornin seitsemälle vampyyrille…

Arvio: Kielikurssimatka Itävaltaan kesällä 1988 poiki monien muiden muistojen lisäksi myös nipullisen Geisterjäger John Sinclair -lehtiä, joiden kansikuvat olivat poikkeuksetta kiinnostavammat ja hienommat kuin suomalaisen virkaveljensä. Ostamieni lehtien joukossa oli myös valkoisten vampyyrien tarina, jota en kuitenkaan surkean kielitaitoni vuoksi pystynyt lukemaan. Jos mielenkiintoni Yöjuttua kohtaa olisi kestänyt pari vuotta kauemmin, olisin saanut uteliaisuuteni tyydytettyä. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan tämän mahdollisuuden koin vasta yli 30 vuotta myöhemmin.

Synkän ja myrskyävän meren ympäröimälle saarelle sijoittuva Valkoisten vampyyrien torni alkaa tunnelmallisesti, mutta hyytyy pian alkumetrien jälkeen, kun John ja Suko saapuvat vampyyrien asuttamalle saarelle. Vaikka kyseessä ei olekaan sattuma, kaikki tapahtuu taas liian helposti – vampyyrejä vankilaansa kahlittuina pitänyt isä Robanus sattui olemaan Johnille hopealuoteja valavan isä Ignatiuksen ystävä, jonka on tietenkin matkustettava paikalle katsomaan, että kaikki on edelleen kunnossa. Näin ei tietenkään ole, mutta koska asukkaista tyhjentyneellä saarella ei ole juuri mahdollisia uhreja, eivät vampyyrit pysty aiheuttamaan kauhua saati paniikkia, Johnin ja Sukon napsiessa niitä yksitellen kuin marjoja konsanaan.

Lukijat ovat ilahduttaneet toisiaan muutamalla kauhukuvalla, sulkakynäänsä aiemminkin käyttäneen Marjut Järvimiehen runoillessa synkkiä säkeitään. Lukijapalstalle on kirjoitettu myös muutama varsin vahva mielipide Tony Ballardia ja hänen mukanaoloaan vastaan, sekä listattu kauhuelokuvasuosikkeja.

Lainaus: Vaikka olimme valmistautuneet kohtaamaan vampyyrin, säikähdimme kumpikin, kun näimme sen liidunvalkoiset kasvot ja verestävät silmät. Portaikon yläpäässä vaaniva verenimijä oli jo kyllin vaarallinen, mutta vielä vaarallisempi oli käsivarrenmittaisin piikein varustettu puinen kidutuspyörä, jonka suojasta se kurkisteli meitä.
Mutta ei kurkistellut kauan.
Yhtäkkiä se rähähti kaameaan nauruun ja tönäisi hirmuisen piikkipyörän portaikkoon suoraan meitä kohti…

Lukijan novelli: Kauhujen yö
Suoraviivainen ja toimintaa täyteen ahdettu puolitoistasivuinen novelli kertoo neljästä hautausmaalla vierailevasta kaverista, jotka joutuvat haudasta nousevien ruumiiden terrorisoimaksi. Nimimerkki Miskan kirjoittama tarina on älytön, eikä edes hauska.

Lainaus: Suurin osa ruumiista oli luurankoja, mutta joukossa oli eriasteisia mädäntyneitä ruumiita; silmä roikkui ulkona kuopastaan, käsivarsista paistoivat luut ja mädäntyneet kuolinvaatteet roikkuivat riekaleina vainajien yllä. Yhdellä vainajalla ei ollut päätä ollenkaan, ja joukon johtajana oli pieni tyttö, jolla oli rinnassa puukoniskun aiheuttama haava…

Lukijan runo:
Kulje, vaella loputtomasti
kohti aurinkoa,
joka ei koskaan nouse…
Saven harmaus ihollasi,
vuokon sini huulillasi…
Tämä on uni, syvä horros,
josta et koskaan herää…
Voit vain kaatua maahan ja nukkua…
Nousta uudelleen ja vaeltaa…
vaeltaa… vaeltaa…
…Mutta mikään ei silti saa
aurinkoa nousemaan…
(Marjut Järvimies)


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Turm der weißen Vampire (GJS Nr. 280)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1990
Hinta: 13,50 mk

Yöjuttu 9/1990: Kauhujen kartanossa

Takakansi: Onko helvetti irti? – Kädet kurottuvat seinistä, ruumiit leijailevat huoneen poikki, kaapista löytyy vainaja. Läsnäoleva Pahan henki huokuu seinistä. Talo elää ja hengittää.
Suko hoitaa eloonjääneiden siirron muualle, ennen kuin näidenkin täytyy kuolla. Rakennusta rasittaa kirous. Siellä riehuva maaginen kulkutauti saattaa kaiken sekasortoon.

Arvio: Kollegansa John Sinclairin paluuta odotteleva Suko lähtee tarkastamaan erästä erikoista vinkkiä, jonka mukaan lontoolaisen talon jo kuolleiksi ilmoitetut asukkaat ovat palanneet takaisin koteihinsa. Tapausta tutkiessaan hän joutuu murhanhimoisen miehen tähtäimeen, mutta pelastuu kuin ihmeen kaupalla ja tulee vedetyksi mukaan tapahtumasarjaan, jota hallitsevat ugandalaisen demonin palvelijat Shokasta-jumalineen. Sukon onneksi John ehtii apuun ja yhdessä he käyvät taisteluun viidakkodemonia vastaan.

Kauhujen kartanossa on tyhjänpäiväinen tarina, jossa ei ole sen enempää kauhua kuin kartanoakaan. Löysästi kirjoitetut juonenkäänteet, eksoottisen magian voimilla leikittely ja irvokkaiden, joskaan ei kovin kekseliäiden kauhukuvien viljely turruttaa lukijansa alta aikayksikön. Kirjoittaja ei ole saanut pieneen yhteisöön rajatusta kauhutarinastaan mitään irti ja niinpä tämän jutun parasta antia onkin takakansiteksti, joka sekin lupaa paljon enemmän kuin lopulta antaa.

Lukijoiden lähettämissä piirroksissa ei ole mitään mainitsemisen arvoista, eikä lukijapalstalla aloitettu elokuvakeskustelukaan ole kovin hedelmällistä. Jo pitkään osto- ja myyntipalstana toiminut alusta on innoittanut myös kauhufanien ulkopuolista kaupankäyntiä, nyt fanitavaraa metsästää muuan oululainen Madonna-fani. Marjut Järvimiehen kirjoittamat kauhurunot piristävät muuten latteaa fanituotantoa.

Lainaus: Shokastalta pääsi kurnuttava nauru. – Ystäväsi näkee ja kuulee tällä hetkellä kaiken, minkä sinäkin, vaikka olette aivan eri paikoissa. Minä olen kotoisin Ugandasta. Shokastaa on palvottu siellä kautta aikojen. Hän oli aikoinaan mahtava jumala ja koristi itsensä helvetinlintujen sulista tehdyllä taikakalulla. Kun hänet aikoinaan surmattiin, taikakalu jäi. Minä otin sen itselleni ja siinä piilevät voimat muuttivat minut Shokastaksi!

Lukijan novelli: Muutoksia
Kun silmälasipäistä ja syrjään vetäytyvää kaveria pyydetään koulun kovisten jengiin, se harvemmin lupaa mitään hyvää. Huonosti käy tässä Marko Parviaisenkin kirjoittamassa novellissa, jossa vihkiydytään mustan magian ja salaseuran maailmaan. Viiden sivun mittaisessa tarinassa on riittävästi pituutta, mutta lopputwisti jättää tässäkin tapauksessa vain typertyneen olotilan.

Lainaus: Olennon valtava taikinamainen ruho oli levittäytynyt syvennykseen peittäen allaolevan [sic] lattian kokonaan. Sen väritystä oli vaikea kuvailla. Se tuntui hitaasti vaihtavan väritystään ruhonsa eri alueilla saaden sen näyttämään hyvin erikoiselta. Useille väreille en keksinyt minkäänlaista nimeä, niin oudoilta ne näyttivät. Olennolla ei vaikuttanut olevan minkäänlaisia raajoja lukuunottamatta ruhosta työntyviä ohuita, tuntosarvimaisia lonkeroita, jotka huojuivat hiljaa pystyssä, ”haistellen” ympärilleen.

Lukijan runo: Kauhurunoja I
Arvoitus, salaisuus
on pelon, kauhun alaisuus.
Kolkko tuuli taivaalla
ajaa aavelaivalla.
Kuolema sua tuijottaa
et tiedä, mikä odottaa.
Kuu on kylmä kuin kuolema itse.
Katso itse ja havaitse!
(Marjut Järvimies)

Lukijan runo: Kauhurunoja II
Hän varjon lailla vainoaa
ja peilistäkin tuijottaa.
Hän tavoittaa,
hän saavuttaa…

En hetkeksikään rauhaa saa,
Minut hän vain haluaa.
Hän tavoittaa,
hän saavuttaa…

Hän silmin tyhjin tuijottaa
ja käsin kylmin koskettaa.
Hän tavoittaa,
hän saavuttaa…

Ympärillämme pirujen parvi,
päähäni kasvaa jo toinenkin sarvi.
Hän tavoitti,
hän saavutti…
(Marjut Järvimies)


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Im Penthouse der Angst (GJS Nr. 277)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1990
Hinta: 13,50 mk

Yöjuttu 5A/1990: Terrorin armoilla

Takakansi: Hän oli odottanut Murhaliigan vähittäistä hajoamista ja murenemista. Hän iloitsi jokaisesta sitä koskevasta kuolemantapauksesta ja hykerteli mielihyvästä voidessaan todeta, että mustaveriset tuhosivat toisiaan.
Hän pysytteli taka-alalla, mutta ei kuitenkaan poissa pelistä. Sen hän näytti yllättäen toteen, joutuessaan tekemisiin ikivanhan magian kanssa. Silloin koitti Lupinan suuri hetki…

Arvio: Pitkään syrjässä ollut ihmissusien kuningatar Lupina tekee paluun parrasvaloihin ja on aiheuttaa suurta sekamelskaa Lontoossa. Onneksemme John ja Suko ovat juuri palanneet Itävallasta ja tällä kertaa heillä on mukanaan apulainen, ikiaikainen demoninmetsästäjä Bandor. Tämän tarkoitusperät saavat ystävämme tosin ymmälleen, sillä toisinaan tuntuu siltä, että kaikki niin elollinen kuin elotonkin on tämän muinaisen soturin mielestä vihamielistä ja tuhottavaa.

Toisin kuin vampyyrit, ihmissudet ovat aina mielestäni olleet verevä osa tuonpuoleisen asukeista kertovia tarinoita, sillä niiden tuhoaminen on vaikeampaa kuin voisi kuvitella. Niin tälläkin kertaa ja sen vuoksi jatko-osatarinan aloitukseksi tarkoitettu Terrorin armoilla toimiikin hyvin, vaikka mistään tuoreesta klassikosta ei olekaan syytä puhua. Lupinan tekemisiä on kiinnostavaa seurata ja Bandorkin soveltuu juonikuvioihin moitteetta. Toivoa sopii, että tarinan seuraavassakin osassa on yhtä kekseliäitä käänteitä kuin tässä.

Lehden lukijapalstalla käsiteltiin Lady X:n kuolemaa, joka oli yhtä yllätys toimitukselle kuin kaikille lukijoillekin. Lisäksi kyseltiin lukijoiden kiinnostusta suunnitteilla olevaa Gorehound-lehteä kohtaan (kuten tiedämme, Gorehoundilla on kauhukulttuuriin harrastajien keskuudessa melkoisen kova maine). Lukijain piirroksista ei mikään ole tällä kertaa mainitsemisen arvoinen.

Lainaus: Tilanne oli todella huolestuttava. Lupina oli jälleen kerran onnistunut valjastamaan maagiset voimat palvelemaan omia tarkoitusperiään. Hän pystyi sekoittamaan aikakausien järjestystä mielensä mukaan varsin yksinkertaisin keinoin. Ja miksei olisi pystynyt? Lukeutuihan hän itsekin susiin.
- En ole unohtanut, että halusit tappaa minut, John Sinclair. Nyt ovat osat vaihtuneet. Minä annan kolmen apurini surmata sinut ja seison koko ajan vieressä katselemassa. Voi olla, että haluan antaa sinulle lopullisen kuoliniskun, kun apurini ovat hoitaneet alkuvalmistelut. Katsotaan nyt.

Lukijan novelli: Soturit
Nimimerkki Magicin kirjoittama Soturit tuo joiltain osin mieleen Michael Jacksonin Thriller-videon elokuvissa käymisineen, mutta kokonaisuutena se on lähes älyvapaa susikulttikyhäelmä, joka ainoastaan sivun mittaisena jyrää toimintansa suoraan lukijan kasvoille. Mukaan ujutetut loitsunpätkät saavat lukijan hymähtämään ja miettimään, onko tässä ehkäpä jopa Yöjuttujen huonoin lukijanovelli?

Lainaus: - DRUTIMUS, I PAR TEREH SHULL!!! huutoni kaikuu kujalla. Susi kohottaa päänsä, avaa suunsa ja ulvaisee verta hyytävästi. Sitten se perääntyy. Jykä ponkaisee ylös maasta. Yhtäkkiä punainen leimahdus valaisee koko kujan. Kirkas valo sokaisee meidät hetkeksi. Kun taas näkömme palautuu, huomaamme suden taakse ilmestyneet kolme huppupäistä hahmoa.

Lukijan runo: Elämän loppu
Et näe aamua sarastavaa
pimeässä hiljaisuudessa kajahtaa.
Nuo sanat ovat tuoneet luoksesi vierailijan,
monikasvoisen kuoleman.
Miten tahansa kukin hänet kohtaa
samaan lopputulokseen se johtaa.
Joillekin hän on koti
jonne rauhaiseen lepoon voi mennä,
toisille taas kauhu,
koska sieltä kuuluu
ikuinen itku
ja tulen loimuava pauhu.
(WIIIAII)

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany

Saksankielinen teos: Im Terrornetz der Monster-Lady (GJS Nr. 273)

Suomentanut: Heikki Haveri

Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu

Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen

Ulkoasu: Jouko Similä

Ilmestymispvm: 15.5.1990

Hinta: 19,50 mk

Yöjuttu 3/1990: Demoniloiset

Takakansi: Ne käyttivät ravinnokseen haudoissa maatuvia ruumiita ja asustivat lähinnä hautausmailla, joissa niille riitti ruokaa yllin kyllin. Suko ei ollut pitkään aikaan joutunut tekemisiin tuon inhottavan demonilajin kanssa, mutta nyt hän totesi kohdanneensa ghoulin. Kaamean näköinen otus raahautui ajoradan poikki ihonriekaleet repsottaen ja limaiset posket lommollaan, ikään kuin näkymättömät sormet olisivat puristaneet niitä kokoon. Ghouli pyrki kadun reunaa kohti. Ehkä se aikoi puikahtaa viemärikaivon kautta kaltaistensa seuraan. Suko seurasi valppaana sen etenemistä…

Arvio: Ei ole mitenkään yllättävää, että pitkälti yli vuosikymmenen Geisterjäger John Sinclair -kioskilehteä kirjoittaneen Jason Darkin ideariihi alkoi jossain vaiheessa ehtyä pahemman kerran, eikä uusistakaan tarinoista tullut enää niin vetäviä kuin aiemmin. Maaliskuussa 1990 ilmestynyt Demoniloiset on tästä hyvä esimerkki, sillä kekseliäistä lähtökohdistaan huolimatta siitä syntyi lähes tavanomainen rymistely, jossa ei ollut sen enempää toimintaa kuin jännitystäkään.

Demoniloiset alkaa kiinnostavasti. Lontooseen on jostain saapunut salaperäinen Mister X, joka on päättänyt ottaa limaa ampuvalla ja kudokset syövyttävällä pistoolillaan hengiltä itsensä John Sinclairin. Tähänpä toimivuus sitten loppuukin, sillä sen sijaan että kirjoittaja olisi tehnyt miesten yhteenotosta edes jollain tapaa onnistuvan, hän hätäilee kuten Mister X:kin. Tämän ja John Sinclairin kohtaaminen ei pääty edes kunnon laukaustenvaihtoon, vaan Sinclair tempautuu toiseen ulottuvuuteen, jossa hän saapuu ghoulien salaperäiselle kotijärvelle ja kohtaa siellä lymyilevän Xorronin. En tiedä olenko lukenut näitä juttuja silmät kiinni, mutta jossain vaiheessa huomasin ruumiinsyöjien valtiaan työskentelevän tällä kertaa yksin ja yllätyksekseni sain lukea Lady X:n kuolleen.

Kahdessa eri ulottuvuudessa kulkeva tarina ei ole onnistunut, mutta eipä sitä ole mikään muukaan tässä lehdessä. Vanha kunnon sarvipää hallitsee lukijapiirroksia, joita on tällä kertaa mukana viiden kappaleen eli kokonaisen aukeaman verran.

Lainaus: Vaara kasvoi hetki hetkeltä. Lentävät limamöykyt lipuivat meitä kohti hitaasti, mutta vääjäämättömän varmasti. Lisäksi kaikki tapahtui kammottavan äänettömästi. En kuullut edes minkäänlaista viuhinaa, vaikka otusten antennijalat liikahtelivat kiivaasti puolelta toiselle. Nyt tarvittiin nopeita päätöksiä. Minun täytyi valita, vapauttaisinko professorin kokonaan, vai puolustautuisinko hyökkääjiä vastaan.

Lukijan novelli: Sokkelo
Marjut Järvimiehen kaksisivuinen Sokkelo kertoo nimettömäksi jäävästä henkilöstä, joka astelee kesken matematiikan tunnin käytävään, vain huomatakseen sen osoittautuvan todelliseksi verkostoksi. Käytävällä olevat ovet eivät johda minnekään, mutta varsin pian tarinan päähenkilö päätyy ruumishuoneelle ja omiin hautajaisiinsa. Omaperäisessä novellissa on latteutensa, mutta lukeutuu silti Yöjuttu-suosikkeihini.

Lainaus: Ympärilläni vallitsi surutunnelma. Paikalla oli pappikin. Hitaasti minulle valkeni, että olin omissa hautajaisissani… Ikuisena pilailijana olisin tietysti pompannut ylös arkusta ja huutanut jotain vitsikästä, mutta vainajat ovat elottomia, eivätkä näin ollen myöskään liiku. Minäkään en valitettavasti ollut mikään poikkeustapaus. Olin vainaja. Kuollut kuin kivi. Vainajat eivät pompi arkuissaan tai naura. Paitsi yöllä…

Lukijan novelli: Jumalten peli
Nimimerkki Anan kirjoittamassa novellissa seikkaillaan unen ja todellisuuden rajamaastossa. Kyseessä on ihan tavallinen kaveri, joka on joutunut tietämättään pahojen voimien pelinappulaksi ja jonka kohtalo sinetöidään unessa. Jumalten peli toimii idean tasolla jotenkuten, mutta Anan kirjoitustyyli on kömpelöä ja vuoropuhelu teennäistä. Loppuhuipentumakin on moneen kertaan koettu.

Lainaus: - Tule, niin koet saman kohtalon kuin tämä narttu tässä, huusi yksi hirviöistä ja heilutteli tytön päätä edes takaisin, kunnes päästi irti, niin että pää lensi minua kohti. Se tipahti aivan jalkojeni juureen, ja säpsähdin niin, että tipautin ristini maahan. Samalla hetkellä kun risti kosketti maata, alkoi tapahtua! Häikäisevä valo leimahti rististä ja samassa se muuttui miekaksi. Nostin miekan maasta, sillä taisteltavahan minun oli, muuten en heräisi enää koskaan.

Lukijan runo: Kauhuruno I

Pimeys.
Se verhoaa utuisen maiseman mustaan vaippaansa.
Usva väistyy pimeyden tieltä.
Taivas.
Kuolemanvalkoinen täysikuu valaisee vielä tähtikirkkaalla taivaalla.
Kunnes – pimeyden varjot
vähitellen peittävät koko taivaan.
Nostan katseeni taivaalle
nähdäkseni vielä kuun kirkkauden.
Voin erottaa siitä kasvot.
Ne nauravat pirullista naurua.
Ne ovat kuoleman kasvot.
Pimeys peittää taivaan.
(Minna Anttila)

Lukijan runo: Kauhuruno II
Kaikkoa, paha henki!
Häivy, pimeyden renki!
Mene Manan majoille,
pimeyden asuinsijoille!
Siellä pysy, älä karkaa!
Älä kiusaa ihmisparkaa!
(Marjut Järvimies)

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Ghoul-Parasiten (GJS Nr. 271)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1990
Hinta: 13,50 mk

Yöjuttu 1/1990: Tappajamehiläiset

Takakansi: Yön hiljaisina hetkinä hän seisoi avoimen ikkunan ääressä ja puristi molemmin käsin sen edessä olevia rautakaltereita. Sitten hän käänsi katseensa ulkona vallitsevaan pimeyteen ja muodosti huulillaan äänettömiä sanoja. Hänen tilaisuutensa koittaisi vielä. Tappajamehiläiset eivät jättäneet häntä pulaan. Shaw Braddock tiesi sen ja jatkoi odotustaan…

Arvio: Yöjuttu hyppäsi uudelle vuosikymmenelle vanhan tarinan jatko-osalla, sillä tammikuussa 1990 julkaistun tarinan taustalla on keväällä 1986 julkaistu Tappajahyönteiset. Siinä mieleltään vinksahtaneen mehiläisfarmarin luomat aggressiiviset mehiläiset terrorisoivat yhteiskuntaa, kunnes John ja Suko pistävät tilanteen aisoihin ja luovuttavat farmarin mielisairaalahoitoon. Siinä missä Tappajahyönteiset oli silkkaa keskinkertaisuutta ja b-luokan kauhistelua, on sen jatko-osa vieläkin vaatimattomampi.

Ainoa, mikä jatko-osassa oikeastaan toimii kunnolla, on alkukohtaus, jossa pari vihaista mehiläistä on aiheuttaa suuronnettomuuden päästyään ison matkustajakoneen ohjaamoon. Sen jälkeen tarina kulkeutuu omille ennalta-arvattaville urilleen, jossa kaikki juonenkäänteet ovat Yöjutun lukijoille jo hyvissä ajoin selvillä. Loppuhuipentumakin on totutun heikko: hurja ampiaishirviö taltutetaan parilla paholaisruoskan iskulla, eikä pääroistonkaan kohdalla tarvita kovin kaksisia toimenpiteitä tämän kukistamiseksi. Neljästä lukijan piirroksestakaan ei ole tämän numeron tason nostajaksi.

Lainaus: Vartija oli varautunut torjumaan melkein minkä vaaran tahansa. Väijyksistä ammuttu luotikaan ei olisi häntä yllättänyt. Sen sijaan hänelle ei olisi juolahtanut mieleenkään, että vaara voisi uhata jonkin hyönteisen taholta.
Mehiläinen oli nopea. Mies kuuli äkäisen pörähdyksen ja näki jonkin vilahtavan aivan silmiensä edessä. Samassa hän tunsi terävän piston silmiensä välissä.
Hän yritti läpsäyttää kiusanhenkeä kämmenellään, mutta myöhästyi. Mehiläinen oli jo tipotiessään.

Lukijan novelli: Pahan enne
Marko Parviaisen kirjoittama novelli on b-luokan kauhutarina retkeilevistä nuorista, jotka joutuvat pikavauhtia lisääntyvän tappajarihmaston uhreiksi. Pahan enne sisältää harmillisesti myös lopputwistin, joihin on törmännyt lukijoiden novellien kohdalla aivan liian monta kertaa. Parin sivun mittaista rykäisyä olisi pitänyt kehittää huomattavasti pidemmälle, jotta siitä olisi saanut irti enemmän – tällaisenaan se edustaa lukijoiden novellien keskitasoa.

Lainaus: Pirjon iho repesi useista kohdista ja rihmoja alkoi pursua ulos kietoutuen ruumiin ympäri. Pirjo päästi viimeisen huudon, ennen kuin vaipui lattialle kiemurrellen tuskissaan. Molempien ruumiiden rihmat yhdistyivät toisiinsa isoksi kasaksi ja ne alkoivat myös levittäytyä ympäristöön. Mika ja Heli ryntäsivät huoneeseen, mutta pysähtyivät kauhistuneina kynnykselle.

Lukijan novelli: Paholaisen hammas
Jos Pahan enne oli hyvin kirjoitettu, joskin harmillisen tavanomainen kauhutarina, on Marjut Järvimiehen kynäilemä Paholaisen hammas sen vastakohta: hyvä idea on vesitetty luettelomaisella juonenkuljettamisella ja erittäin oudoilla käänteillä, eikä kirjoittaja ole oikein muutenkaan saanut aiheesta kaikkea irti. Erikoisen amuletin löytäneen henkilön matka normaalielämästä itse paholaisen valtakuntaan ja tämän palvelijaksi ei jätä lukijalle juuri mitään muistikuvia.

Lainaus: Yritin rukoilla apua Jumalaltakin, mutta sain vastaukseksi vain pilkallista naurua, jostain Helvetin uumenista. Naurua seurasi haiseva, vihreä sumu, joka täytti pian huoneeni ja pani minut voimaan pahoin. Sumun seasta erotin tummaihoisen hahmon, jonka kasvot oli maalattu punaisiksi. Kun näin, että tulijalla oli kaulassaan samanlainen koru, kuin minullakin, tajusin, että hän oli poppamies paholaista palvovasta heimosta. Juuri samasta heimosta, josta ”Paholaisen hammas” oli peräisin.

Lukijan runo: Kuolemattomat
On yö,
kävelen.
Rakastan öitä.
On hiljaista,
kuolemanhiljaista…
Tulen loivan mäen päälle,
jossa usva liikehtii salaperäisesti.
Siellä on kiviä ja ristejä vieri vieressä,
joiden seasta erotan kaksi toisiinsa
kietoutunutta hahmoa.
Astelen lähemmäksi.
Näen heidän täysikuun valaisemat,
kalpeat, ikinuoret kasvonsa.
He kääntävät katseensa minuun
ja hymyilevät niin
että verentahrimat kulmahampaat
välkkyvät kuutamossa…
T. F. (469)


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Killer-Bienen (GJS Nr. 269)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.1.1990
Hinta: 13,50 mk

Yöjuttu 11/1989: Blackmoorin noidantappaja

Takakansi: Suko ja minä olimme jo kuvitelleet, ettei mikään pystyisi hämmästyttämään eikä saattamaan meitä pois tolaltamme. Totesimme erehtyneemme ja tulimme toisiin ajatuksiin, kun eräänä päivänä tutustuimme Blackmoorin noidantappajaan. Hän kykeni herättämään ihmisissä syvää kammoa ja hirvittävää kauhua, mutta sen lisäksi hän osasi sekoittaa eri aikakausia keskenään. Eipä aikaakaan, kun emme enää tienneet, olimmeko nykyajassa vai menneisyydessä…

Arvio: Tuskin mikään maanpäällinen paikka on niin täynnä salailua ja kylmäkiskoisuutta kuin Englannissa sijaitseva Blackmoor, jossa ei katsota hyvällä ketään kylään saapuvaa henkilöä. Syykin on selvä: kylässä vaalitaan edelleen lähes 300 vuotta sitten kuolleen noidantappaja Mason Cortlandin muistoa ja vieläpä niin hartaasti, että kyläläiset ovat päättäneet palauttaa hänet takaisin maan päälle saattamaan työnsä loppuun. Tämä ei tietenkään sovi Johnille ja Sukolle, mutta ei myöskään mestarinoita Wikkalle ja hänen parhaalle oppilaalleen Jane Collinsille, jotka saapuvat paikalle tehdäkseen tiliä Cortlandin kanssa.

Hienolla nimellä ja komealla kansikuvalla varustettu Blackmoorin noidantappaja on kuin raikas tuulahdus pahoin pölyttyneeseen Yöjuttu-sarjaan tuoden monin paikoin vahvasti mieleen Tappajan kouran (1/1984). 1980-luvun alkuvuosien parhaiden Yökkäreiden tyyliä onnistuneesti myötäilevä tarina on kaiken lisäksi vieläpä omaperäinen, kahdella eri aikajanalla vaivattomasti hyppelevä seikkailu, jossa menneen maailman kauhut siirtyvät nykyaikaan. Suon syvyyksistä kotikyläänsä palaava Cortland on kaiken lisäksi lehden häikäilemättömimpiä murhamiehiä, joten tämän kaksiosaisen tarinan ensimmäisessä puoliskossa voi todeta kaiken olevan kohdallaan. Aivan yhtä laadukkaita eivät ole lukijoiden piirrokset, joista parhaimpana erottuu Juri Kovaljeffin taideteos. Lehdessä oli mukana myös kysely nimen muuttamisesta: lukijaäänestyksessä annettiin uusiksi nimivaihtoehdoiksi joko vanha ja perinteinen Yöjuttu, Yö, Aave, Aaveidenmetsästäjä John Sinclair tai sitten lukijat saivat ehdottaa lehdelle itse keksimäänsä nimeä.

Lainaus: - Kutsun sinua, Mason Cortland, minä kutsun sinua! Nouse suon syvistä syövereistä päättämään kesken jäänyt työsi. Tapa noidat, surmaa ne saatanan epäsikiöt, ota ruoskasi ja tuhoa ne. Mason Cortland, suuri noidantappaja, me emme ole unohtaneet sinua. Olemme vaalineet muistoasi keskuudessamme ja pitäneet sitä kunniassa kautta vuosisatojen. Jokainen on tiennyt noitien ajan alkavan uudelleen jonakin päivänä. Nyt se päivä on tullut. Suuret mustien lintujen parvet ovat olleet merkkinä siitä, että noidat ovat jälleen kokoontuneet yhteen. Tule ja tuhoa meidät [sic]. Me kaikki länsäolijat [sic] autamme sinua. Inkvision nimessä, ota vastaan pyyntömme ja nouse kosteasta mutahaudastasi!

Lukijan novelli: Pako todellisuudesta
Lehden kahdesta novellista lyhyempi on aikakautensa videosensuuriin ja elokuvien turmiolliseen vaikutukseen viittaava fantasiakertomus Tepistä, joka vuokraa Torkkelin videosta erikoisen videolaitteen. Laitteen avulla Tepi pääsee suoraan keskelle toimintaa. Kaikki sujuu siihen asti mallikkaasti, kunnes Tepi laittaa nauhuriin hieman liian räväkän kauhuelokuvan, joka koituu tietenkin hänen turmiokseen.

Lainaus: - Nämä kun asetat paikoilleen – nämä kuulokkeet korvillesi ja näkimet silmillesi, sitten vielä nämä hajustimet sieraimiisi ja tämän makumellisuuhusi – niin olet valmis elämäsi trippiin. Tämä iso mötikkä, eli rooliadapteri, on liitettävä varsinaiseen videolaitteeseen – tuohon kohtaan – ja sitten vaan kasetti päälle. Niin, se kaupparatsu muistutti vielä, että kytkennät erityisesti rooliadapterin – ja aisturien asennukset, on tehtävä oikein.
- Ja? Tepi rypisti otsaansa.
- Sinusta tulee videoleffan sankari. Voit kokea kaiken mitä hänkin. Ajattelepa sitä!

Lukijan novelli: Uniaika
Myös toinen novelleista perustuu päähenkilönsä fantasioihin. Siinä missä Tepi halusi kokea kovaa toimintaa ja kauhua, on Uniajan päähenkilön Aaltosen mielessä aivan muut asiat. Tähän tarjoaa apua Fantasia Ky, joka lupaa siirtää Aaltosen suoraan unien maailmaan, siellä tapaamansa kaunottaren seuraan. Uniaika on Pako todellisuudesta -novellia kekseliäämpi ja vivahteikkaampi ja myös sen loppuratkaisu on toimivampi. Molempien novellien kirjoittajaksi on merkitty Arto Laatikainen, jonka kynästä syntyi aikoinaan myös Yöjutussa 9/1988 julkaistu Ääni.

Lainaus: ”Me Fantasia Ky:ssä olemme kehittäneet aivan uudenlaisen menetelmän, jolla voidaan jäljittää unien takainen maailma. Professori Eusodoksen teorian mukaisesti rinnakkaismaailman sijainti F-avaruudessa on mahdollista määritellä REM-unen perusteella ja ko. henkilön lähettäminen unen maailmaan käy kätevästi uniulottuuvuussiirtäjän avulla, jonka me olemme hiljattain testanneet hyvällä menestyksellä ja todenneet täysin turvalliseksi.”

Lukijapostiin oli lähetetty myös kaksi runoa, molempien kirjoittajana MR (Yöjuttufani)
RUNO 1
Hämärä laskeutuu
nainen maaten paneutuu.
Vampyyri liikkeelle lähtee,
naisen luo saapuu
hampaat kirkkaasti välähtää
nainen siitä älähtää.
Vampyyri puree naista
veri naisen kaulalla paistaa,
vampyyri naisen maahan paiskaa,
kaksi jälkeä…
Onkohan tässä runossa järkeä?

RUNO 2
Kuu taivaalla mollottaa
Dracula yössä tallustaa
nuori nainen kävellä sipsuttaa
Dracula suuta maiskuttaa…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Hexenwürger von Blackmoor (GJS Nr. 267)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttu 2/1989: Pääkalloprikaati

Takakansi: Isaac McLellan julisti hartioilleen siirtyneen noidan pääkallon suulla ylpeänä, että hän oli lukenut esi-isänsä testamentin ja tunsi sen tarkalleen. Pääkalloprikaati otti hänet nyt riveihinsä…
Suko ja minä olimme jo ehtineet kuulla Mustan kuoleman perillisten muodostamasta pääkalloprikaatista. Nyt seisoimme kuuntelemassa Isaac McLellanin ivallisia sanoja.
Yritin mielessäni arvioida välimatkaamme. Ehkäpä hopealuoti tehoaisi McLellanin uuteen luomukseen niin kuin muihinkin pääkalloihin?
Samassa vieressäni seisova Suko ilmoitti yrittävänsä sauvalla…

Arvio: Skotlantilaisten klaanien välisestä välienselvittelystä vastuussa oleva Isaac McLellan pakenee kalloarmeijoineen vuoristoon, jossa John ja Suko yhyttävät heidät ja tuhoavat ryhmän täydellisesti. Tapaus ei ole silti vielä selvitetty, sillä paikalle saapuu neljän Glasgow’ssa majaansa pitävän miehen ryhmä, joka on saanut Mustalta kuolemalta käskyn tulla tapaamaan ikiaikaista demonia. Luolan seinään vangittu mustaverinen on valmis palaamaan takaisin maan päälle, mutta onneksi ystävillämme on siihen sananen sanottavanaan.

Noidan pääkallon tarinaa jatkava Pääkalloprikaati ei tee juuri parannusta esiosaan. Pääkallojen kiroukseen keskittyvä alkuosa on yhtä tylsä kuin edellinenkin osa ja koko komeus lähtee edes hieman vauhtiin vasta Mustan kuoleman vankityrmässä. Jakso on vain harmillisen lyhyt, siinä olisi nimittäin ollut ainesta vaikka omaankin tarinaan. Lisäksi Johnin ja hänen demonivihollisensa välinen yhteenotto on hyvin heiveröisesti toteutettu, pystyyhän aaveidenmetsästäjä tekemään ristillään selvää lähestulkoon kenestä tahansa mustaverisestä. Tästä jatkotarinasta ei jää lopulta käteen juuri mitään, mieleenpainuvimpana kenties kohtaus, jossa Kummitus on viedä Sukon varjojen valtakuntaan. Lukijoiden lähettämien piirrosten joukossa oli yksi kohtalaisen tyylikäs kuva, Juri Kovaljeffin ”…And so Death Got Christ”.

Lainaus: Kaamea iljetys ei ollut muuttunut tippaakaan kahdessakymmenessä vuodessa. Miehet erottivat sen jo selvemmin seinän vieressä, johon se näytti kasvaneen kiinni. Demoni säteili ympärilleen kummallista tummaa valoa.
Miehet näkivät sen luiset jalkaterät ja varpaat, luurankokädet, paljaan lihattoman rintakehän ja päässä ammottavan reiän, jonka piti olla jonkinlainen suu.
Sellainen hän oli ja sellainen hän oli ollut ennenkin. Kookas, paljon kookkaampi kuin tavallisen mittainen ihminen. Hän oli kasvanut kiinni kallioon, ja jokainen mies tiesi kuka hän oli.
Siinä seisoi heidän herransa ja mestarinsa – Musta kuolema!

Lukijan novelli: Pelon lähettiläs
Angeline Venuksen kirjoittama novelli on todella lyhyt, ainoastaan yhden aukeaman mittainen. Sisällöltään se on aivan liian tiivis ja tavanomainen kertomus syrjäisellä mökillä viikonloppua viettävästä nuorisoryhmästä, joka joutuu pihalla kuljeskelevan susilauman hampaisiin.

Lainaus: Äkkiä hiljaisuus kuitenkin loppui. Nyyhkyttävä tyttö katsoi sattumalta ikkunaan ja näki veriset torahampaat ja ahnaat keltaiset silmät ikkunalasin läpi. Tyttö kirkaisi. Muut katsoivat ikkunaan, mutta kasvot olivat jo hävinneet. Nuorten ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kauan. Olento hyökkäsi ikkunaa päin ja pääsikin ensimmäisellä yrittämällä sisään.

Sen perässä seurasivat sen heimolaiset. Nuoret perääntyivät seinää vasten, mutta se ei heitä auttanut. Heidän huutoaan ei kuullut kukaan…

Lukijapostiin oli lähetetty runo, joka oli tällä kertaa Boy -75:n käsialaa.
Eräänä yönä se tapahtuu,
silloin kuu muuttuu vereksi,
maa repeilee ja imee kirkot syvyyksiinsä.
Kuolleet nousevat haudoistaan levittämään kauhua ihmisille
ja kalman haju leviää kaikkialle.
Ihmiset pakenevat kauhuissaan
osa tekee itsemurhan
osa yrittää pakoon
mutta eivät pääse.
Ihmisistä tulee heidän orjiaan,
vihdoinkin he saavat vallan.
Se on aika jolloin demonit hallitsevat…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Totenkopf-Brigade (GJS Nr. 258)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.2.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttu 9/1988: Hämähäkkien kirous

Takakansi: Demoneja pidetään julmina ja raakoina, mutta samanlaisia ovat myös monet ihmiset. Heihin verrattuina demoneilla on kuitenkin muuan etu puolellaan, nimittäin aika.
Demoneilla on aikaa odottaa. Usein ne odottavat jopa satoja vuosia päästäkseen niittämään, mitä ovat joskus kylväneet.
Muuan ammoin alkuun pantu kirous alkoi yllättäen kantaa hedelmää. Nuori tyttö joutui kammottavien tapahtumien pyörteisiin ja vei mukanaan kuusi muuta ihmistä…

Arvio: Metsän keskeltä auton eteen äkkiarvaamatta säntäävän ja sekavia varoituksia horisevan nuoren tytön luulisi saavan itse kunkin hälytyskellot soimaan, mutta näin ei suinkaan käy viikonloppua viettämään aikovalle kuusikolle. He toimittavat tytön sairaalaan ja päättävät jatkaa matkaansa hylättyyn hotelliin, vaikka tyttö nimenomaan on maininnut siellä vaanivasta vaarasta. Tyhmyydestä sakotetaan ja niinpä kuusikon viikonlopusta tulee hieman toisella tapaa ikimuistoinen, kuin he ovat suunnitelleet.

Pitkään alamaissa olleen Yöjuttu-sarjan taso nousi kesän ja syksyn 1988 aikana kohisten. Elokuussa ilmestyneen Haudankaivajan tyttären jälkeen lehtihyllyille päätynyt Hämähäkkien kirous jatkaa Kolmannen helvetin hotellin (9/83) tunnelmallisissa maailmoissa ja oikeastaan ainoa asia mikä Hämähäkkien kirouksessa harmittaa, on sen joillekin inhoa aiheuttavien ryömijöiden läsnäolo – hämähäkit kun eivät ainakaan luettuina edusta kauhun korkeinta tasoa. Muilta osin tarinassa ei ole moittimista ja siksipä Dark voikin onnitella itseään hyvästä työstä. Kioskikauhun tunnetuimman kynäilijän ideat eivät ainakaan vielä olleet täysin lopussa.

Lainaus: Kaikki mitä hän näki, oli karmeaa totta. Täällä kellarissa oli herännyt henkiin jokin sellainen elementti, jonka olisi pitänyt olla kuolleena jo aikoja sitten. Otus näytti himoitsevan saaliikseen ihmisiä ja ennen kaikkea Jerry Riggiä, joka oli paikalla.
Jerry läähätti suu auki ja vilkuili hermostuneesti nivelikkäitä jalkoja, jotka kurottautuivat esiin veden alta. Seuraavassa hetkessä hän näki otuksen pään.
Häneltä pääsi tahaton hätähuuto. Oli karmeaa nähdä, että hämähäkin etujalkojen välissä olikin ihmisen, ei hyönteisen pää.

Lukijan novelli: Ääni
Arto Laatikaisen kirjoittaman novellin keskiössä on ulkoavaruudesta saapunut lentävä olio, jonka uhreiksi joutuu neljä telttailemaan matkannutta nuorukaista. Idea on ihan onnistunut, mutta muilta osin novelli noudattelee teinikauhun kliseitä telttalemmiskelyineen ja yöllisine teurastuksineen. Loppu jättää tarinan auki, mikä ei tosin tällaisessa tuotoksessa ole se kaikkein toimivin ratkaisu. Kaikesta huolimatta Ääni osoittaa, etteivät kaikki Yöjuttuun lähetetyt novellit olleet ala-arvoista roskaa.

Lainaus: Jarmo seisoi polviaan myöten vedessä. Hän oli tarttunut kaksin käsin niskassaan killuvaan otukseen yrittäessään riuhtoa sitä irti. Hänen voimansa näyttivät kuitenkin hupenevan.
Kuriseva ääni kuului Marjukan korvissa luonnottoman voimakkaana. Hänen polvensa olivat pettämäisillään. Hänen suunsa avautui refleksinomaisesti, mutta hän ei saanut aikaan muuta kuin käheän vinkaisun.
Sitten Jarmon kädet irtosivat otuksesta: hän huojahti ja lyyhistyi hitaasti kasaan.

Lukijapostiin oli lähetetty runo, tälläkin kertaa kirjoittajana toimi PIKE. Hänen tekstiään saimme ihailla myös Hengenpelastaja Xorronin numerossa.
KASVOT
Keskellä pimeyttä…
Niistä hehkuu sinertävää loistetta,
joka kätkee pahan sisäänsä.
Kallo on hyvin epämääräinen,
sen reunat värähtelevät alati…
silmät hehkuvat helvetin tulta
ja ne tuntuvat äänettömiltä…
Suu; pelkkä musta viiva
avautuu äkisti ja kasvaa
kasvaa, peittäen kasvot kokonaan…
Suun sisästä purkautuu sinistä usvaa
ja verenkarvaiset salamat värähtelevät
…muodostaen jähmettyneitä verilammikoita,
joista kömpii hitaasti esiin demoneita:
vampyyrimaisia olioita…
Pahan palvelijoiden synty on tapahtunut.
Nyt on aika…
näyttää toteen keskiyön kauhun hetket.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Judys Spinnenfluch (GJS Nr. 253)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttu 7/1988: Hengenpelastaja Xorron

Takakansi: Olin tosi hankalassa tilanteessa. Vaikka onnistuin livahtamaan luostarista kenenkään estämättä, en päässyt laina-autollani kovinkaan pitkälle. Vihollinen oli lähettänyt tielleni vaarallisen tarkkailijan, kuolemankotkan! Minun täytyi päästä siitä eroon, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty.
Polkaisin jarrut pohjaan keskellä serpentiinitietä ja nousin ajoneuvostani. Valmistauduin raivoisaan taisteluun, jossa oli vain kaksi vaihtoehtoa: voitto – tai kuolema.

Arvio: Pandoran lippaan jatko-osa heittää Johnin kamppailuun kuolemankotkan kanssa, Sukon nähdessä samaan aikaan Pandoran kaatavan vitsauksensa pienen skotlantilaiskylän päälle. Pandoran lähettämät demonit järjestävät kylässä infernaalisen tulishown, joten Sukon ja paikalle saapuneen Lady X:n ei auta kuin ryhtyä yhteistyöhön päästäkseen murhanhimoisia mustaverisiä pakoon.

Vauhdikkailla ja paikoin yllättävilläkin juonenkäänteillä varustettu Hengenpelastaja Xorron on vuoden 1988 helmiä. Pandora tuo vitsauksineen raikkaan tuulahduksen ummehtuneeseen kauhugalleriaan ollen juuri niin ilkeä, säälimätön ja vallanhimoinen kuin vanhan mytologian edustajan pitääkin olla ja kirjoittaja tuntuu ottaneen demonin suomista mahdollisuuksista kaiken irti. Juuri ennen loppua koetaan kaikkein jännittävimmät hetket ja silloin myös selviää lehden erikoisen nimen taustalla olevat tapahtumatkin.

Lainaus: Kuutio oli nyt minulla. Vihdoinkin!
Olisin halunnut nauttia tuosta upeasta tunteesta vaikka loppuelämäni, mutta nyt sellaiseen ei jäänyt aikaa. Mieleeni tulivat väistämättä kuution aikaisemmat vaiheet. Tohtori Kuolema oli saanut sen haltuunsa ja hänen kuolemansa jälkeen se oli siirtynyt Lady X:lle, joka oli käyttänyt sitä omiin pahoihin tarkoituksiinsa. Vampyyrinainen oli puolestaan menettänyt kuution Pandoralle, ja nyt se oli minun hallussani.
Kuutiota voitiin ohjailla käyttäjän tahdon mukaan. Siinä sen voima juuri olikin. Se kykeni sekä hyvään että pahaan – aina käyttäjänsä tahdon mukaan.
Aioin valjastaa sen Hyvän palvelukseen!

Lukijan novelli: Tappajavirus
Järjestyksessä kolmas lukijan kirjoittama kauhutarina on erittäin vaatimaton, ellei jopa surkea. Tiedemiehen laboratoriossaan kehittämän limahirviön tarinassa ei ole mitään omaperäistä, lisäksi se on heikosti kirjoitettu ja todella lyhyt. Aiempien tekstien tavoin myös tämän kynäilijä on jäänyt anonyymiksi.

Lainaus: Yöllä eräässä kadunkulmassa oleva viemärin kansi liikahti. Sitten se lensi syrjään ja esiin tuli iso limainen pää, jonka terävät hampaat välkehtivät katuvaloissa. Se oli nälkäinen ja himoitsi ihmislihaa.
Auto ajoi hiljalleen katua alas. Kuski jarrutti äkisti havaitessaan katuvalojen loisteessa tielle ilmestyneen läiskän, joka kiilsi kuin se olisi öljyä. Jarrutus kuitenkin myöhästyi, auto osui limaiseen kohtaan ja lähti sivuluisuun, joka päättyi rysähdykseen päin lyhtypylvästä. Kuljettaja nousi autosta katsoakseen, miten sille kävi. Samassa omituinen löyhkä tunkeutui hänen nenäänsä. Hän liukastui, kaatui selälleen ja liukui kohti viemäriaukkoa, josta nousi esiin limainen pää.

Lukijapostiin oli lähetetty myös Yöjuttu-faneille sopiva runo:
Kauhujen portti avautui:
metsä täyttyi jatkuvista äänistä;
salaperäistä kuisketta, kimeätä kirkunaa
hitaasti esiin nousevaa usvaa
ailahtelevia varjoja, kalman tuoksua
pahat henget nousevat vaivihkaa
ja levittävät ympärilleen mädänneen lemun,
maa muuttuu hiljalleen vetiseksi suoksi,
jossa vihertävä kaasu pulppuilee
jähmeä valitusten kuoro täyttää ilman
ja muuttuu sakeaksi pyörteeksi
vangiten viattomien ihmisten mielen,
johdattaen heidät suolla odottavaan
kuoleman iäiseen syleilyyn…
(kirj. PIKE)


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Xorron – mein Lebensretter (GJS Nr. 251)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1988
Hinta: 11,50 mk