Yöjuttu 6A/1991: Mustaverinen vampyyri

Takakansi: Sensaatio oli täydellinen!
Paholainen tarjosi John Sinclairille yhteistyötä. Pahan valtakunnan yhtenäisyys piti palauttaa ja kiihkeät äärimmäisyysainekset ja omavaltaiset kuppikunnat syrjäyttää. Ensiksi piti julistettaman sota mustaverisiä vampyyreita vastaan. Piru vihasi niitä kuin vihkivettä, ja kaikkein eniten niitten johtajaa, Mandrakaa.

Arvio: Kun John Sinclair saa kutsun salaperäiseen tapaamiseen Lontoon laitakaupungille, hän ei osaa edes aavistaa sen toimivan johdattajana yhteen kaikkien aikojen merkittävimmistä taisteluista helvetin herruudesta. Vastakkain ovat nimittäin Myxinin jo Atlantiksessa johtamat, demonien verestä voimansa saavat mustat vampyyrit ja itse Asmodis, joka on päättänyt tehdä lopun nahkasiipien valtaannoususta. John ajautuu pahaan välikäteen, mutta helppoa ei ole Karallakaan, sillä Myxin tuntuu vaihtaneen puolta takaisin mustaveristen rinnalle.

Yöjutun parhaat jatkosarjat ovat poikkeuksetta jo vuosien takaa, mutta Mustaverinen vampyyri antaa ainakin ensimmäisen osansa osalta toivoa muutoksesta. Tapahtumia pohjustetaan maltilla, juonenkäänteet ovat kiinnostavia ja uusi demonikin tuntuu hyvin keksityltä. Myxinin mielenmuutoksen lopputulemista jää odottamaan innolla, joten tarinan kakkososalla on melkoiset paineet niskassaan.

Lukijoiden piirroksissa on alkanut esiintyä entistä enemmän komiikkaa, mikä toisinaan toimii mutta useimmiten ei. Tämänkertaisessa piirroskavalkadissa ei ole ainoatakaan merkittävää taideteosta. Lukijapostin joukossa on sen sijaan pari kiinnostavampaa puheenvuoroa, yleisilmeen ollessa kuitenkin perinteistä ostetaan ja myydään -osastoa.

Lainaus: Kumpikin minua purrut vampyyri ahnehti vertani parhaansa mukaan. Muut pitelivät minua aloillani, vaikka en olisi kahleitteni takia kyennyt muutenkaan liikkumaan kovin paljon, enkä ainakaan voinut karata mihinkään.
Yhtäkkiä kaikki muuttui. Raskas paino katosi päältäni ja molemmat vampyyrit ponnahtivat ylös yhtä aikaa kimeästi kirkuen ja kiivaasti päätään puistellen.
Jokin näytti menneen niiden mielestä vikaan.

Lukijan tarina I: Saatanallinen juttu
Ensimmäinen lukijan tarina on nimimerkki Demon 91:n käsialaa ja se kertoo uuteen kouluun saapuvasta nuorukaisesta, joka ajautuu hetimiten saatananpalvonnan piiriin. Hän päätyy saatanan alaiseksi ja alkaa tappaa kaikenlaisia uskovaisia tai ”usokkeja”, joiksi hän saatanan kanssa heitä nimittää. Toivoa sopii, ettei kirjoittaja ole tehnyt teostaan tosimielellä.

Lainaus: Tunti loppui ja ja jäin luokkaan. Opettaja pyyhki taulua ja minä tunsin kuinka aloin muuttua. Näin luokan peilistä, että silmäni olivat kadonneet ja ihoni kupli. Hiukseni olivat kadonneet ja kalloni oli halki. Halkeamasta nousi höyryä, mikä haisi aivan Helvetille. Opettaja ilmeisesti haistoi sen. Hän kääntyi minuun päin ja kiljaisi. Samassa minä sylkäisin häneen päin ja vihreä neste osui hänen otsaansa. Neste lisääntyi ja levisi ympäri opettajaa. Hetken kuluttua opettajasta ei ollut kuin luuranko jäljellä.

Lukijan tarina II: Ei edes kuolema
E. Huttu -nimimerkkiä käyttävä kirjoittajanalku on tekstannut lyhyen kertomuksen vaimonsa menettäneestä Johanneksesta, jonka yllätykseksi vaimo palaakin haudan takaa kotiin. Edellisen tarinan tavoin on suotavaa olettaa, ettei tätäkään ole tehty aivan vakavissaan, sen verran hölmöstä jutusta on kyse.

Lainaus: - Minun tuli nälkä ollessani haudassa, Anneli sanoi paljastaen kellastuneen hammasrivistönsä ja reikäiset ikenensä, jossa lukuisat pienet madot luikertelivat. Raimo tunsi vatsansa kääntyvän ylösalaisin.
- Onneksi Johannes näkee minut toisin. Hän saa hankkia minulle syötävää.
Raimo huusi viimeisen järjenrippeensä vinttihuoneeseen, kun Anneli tarrasi häneen kiinni.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Mandraka, der Schwarzblut-Vampir (GJS Nr. 296)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1991
Hinta: 21,00 mk

Yöjuttu 9/1989: Paholaisen tatuoija

Takakansi: Atlantis eli!
Sen tiesimme me ja sen tiesivät monet muut, eikä kukaan voinut sille mitään. Atlantiksen perintö vaani piilossa sopivaa hetkeä iskeäkseen ihmiskunnan kimppuun. Se työnsi tuntosarvensa ulos aina silloin, kun halusi saada jotakin. Suko ja minä koimme sen karvaasti omissa nahoissamme. Jouduimme toteamaan rajallisuutemme.
Samalla joutuivat myös Myxin ja Kara palaamaan kauheaan menneisyyteen, josta olivat luulleet päässeensä ikiajoiksi eroon…

Arvio: Lontoolaisessa jokiveneessä asuvalla Greggillä on hallussaan salaperäinen voima, jonka hän on saanut demoni Arkonadalta. Gregg pyrkii jatkamaan Arkonadan perintöä eräiden kaksosten avulla, mutta John Sinclair ja Suko saavat varsin nopeasti vihiä miehen suunnitelmista. Myös Kara ja Myxin liittyvät tarinaan, jonka loppuhuipentuma käydään Lontoon sijaan liekehtivillä kivillä.

Ilmestymisvuotensa heikoimpiin Yöjuttuihin lukeutuva Paholaisen tatuoija on juoneltaan sekava ja tarinankuljetukseltaan turhankin ripeä kertomus ikiaikoja unohduksissa olleen demonin aikeista aiheuttaa sekaannusta maan päällä. Arkonada on kieltämättä kiinnostava lisäys jo entisestäänkin laajaan demonien ryhmään, mutta kirjoittaja olisi voinut käyttää häntä hieman paremmin hyväkseen – nyt Arkonadan läsnäolo on pitkälti pelkkää patsastelua, joka ei johda sen enempää kauhuun kuin jännitykseenkään. Eeppinen lopputaistelu kaikkine juonenkäänteineen on tylsä ja innoton.

Lehdessä järjestettiin kevään ja kesän aikana myös uusi Yöjuttu-klubin pääsykoe ja onnekkaiden nimet julkaistiin tässä numerossa. Lukijain piirroksiakin on mukana runsaasti ja tällä kertaa myös yksi humoristinen sellainen, jossa Sukon syliin hyppäävä John myöntää pelkäävänsä ympärille asettuneita pimeyden voimia.

Lainaus: Jos Kara olisi kyennyt puhumaan, hän olisi huutanut pikku velhon nimeä riemusta kiljuen. Koska hän kuitenkin oli edelleenkin liikuntakyvytön, hän saattoi vain tuijottaa Greggin ohi nähdäkseen edes vilahduksen niin hartaasti odottamastaan ystävästä.
Myxiniä ei ollut tuhottu. Hän ei ollut kuollut, vaan elävä, ja oli tullut pelastamaan Karan. Mutta riittivätkö hänen voimansa menestykselliseen taisteluun Arkonadaa vastaan?
Kara pelkäsi, ettei riittänyt.

Lukijan novelli: Moonshine
Nimimerkki Hedun kirjoittama ihmissusinovelli mukailee kaikkia lajityypin peruskliseitä aina syrjäisestä mökistä oudosti käyttäytyvään vaariin, täysikuusta helppohintaiseen loppuratkaisuun. Murteen käyttö vuoropuhelussa on teennäistä, eivätkä henkilöt muutenkaan ole kaikkein parhaalla mahdollisella tavalla hahmoteltuja. Kolme sivua on sitä paitsi aivan liian lyhyt mitta tällaisellekin kauhutarinalle.

Lainaus: - Voi luoja, ukko supisi kuuta katsoen. – Armahda, älä anna sen tapahtua…
Mutta hän tiesi sen. Hän oli muuttuva, ja hän tulisi raatelemaan heidät…
Rikkumaton hiljaisuus loi elottoman kuvan tähän syrjäiseen metsään. Kasvit ja eläimet näyttivät väistyvän jonkin pahan tieltä…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Des Satans Tätowierer (GJS Nr. 265)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttu 4/1989: Kiitosuhri

Takakansi: John Sinclairin risti oli ikivanha, ja monet ihmiset ovat aikojen kuluessa kerskuneet omistaneensa sen. Tarun mukaan muuan viisas osasi tulkita ristin merkkejä, ja hänestä tuli mahtava mies. Nunna Clarissa otti ristin häneltä ja saavutti eräänlaisen kuolemattomuuden. Kun risti myöhemmin varastettiin myös Clarissalta, nunna vaipui pitkään uneen, josta hänen oli määrä herätä vasta sitten, kun risti olisi jälleen hänen käsissään. Clarissa oli ennen uneen vaipumistaan luvannut tuoda susille kiitollisuutensa osoituksena ihmisuhrin, jos herääminen vielä joskus toteutuisi. Herätessään hän tiesi heti, että kyseinen uhri tulisi olemaan John Sinclair!

Arvio: John Sinclair oli pulassa, sillä hänen oma ristinsä oli siirtynyt muinaisten makkabealaisten taikapappien haltuun ja tehnyt aaveidenmetsästäjästä lähes tavallisen kuolevaisen, jonka olisi mahdotonta kestää mustaveristen iskuja. John saa onnekseen apua Karalta ja Myxiniltä ja liittyypä mukaan vielä Nadine Bergerkin. Onnistuvatko he palauttamaan asiat oikealle tolalleen ja tuhoamaan siinä sivussa vielä kuolleista herätetyn Clarissan, ristiä aikoinaan hallussa pitäneen nunnan?

Innostavasti alkava Kiitosuhri valottaa taas hieman John Sinclairin mahtavinta asetta ja sen taustoja. Sitä ei tehdä kuitenkaan kiinnostavasti, sillä tarina on pitkälti eri henkilöiden välistä tyhjänpäiväistä vuoropuhelua. Magia on syrjäyttänyt toiminnan, jota on oikeastaan vain ensimmäisillä ja viimeisillä sivuilla. Mukana kulkevalla ihmisroistolla ei ole oikeastaan muuta tehtävää kuin sysätä koko tapahtumasarja käyntiin. Lehdessä on taas aukeaman verran lukijain piirroksia, joista mainittavimpana Jurga Jobeazin piirtämä amatsonimainen Kara.

Lainaus: Costa Taridis tuijotti otusta sekavien ja hieman pelokkaiden tunteiden vallassa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä muita salaisuuksia tuo pimeä holvi kätki sisäänsä sen yhden ainoan salaisuuden lisäksi, jota hän oli tavoittelemassa. Nyt hän pelkäsi herättäneensä iät ja ajat pimeässä onkalossaan uinuneet kauhut jälleen eloon.
Hän tiesi ehtivänsä vielä paeta, jos kääntyisi heti paikalla pois, eikä tunkeutuisi maan uumeniin. Mutta ahneus sai hänestä yliotteen.

Lukijan novelli: Erehdyksen hinta
Lukijan novelli on tällä kertaa epätavallisen pitkä, yli kuuden sivun mittainen. Se kertoo rikkaasta James Thinthorpe II:sta, joka matkustaa Skotlantiin tutustumaan perimäänsä linnaan. Läheisessä kylässä hän saa kuulla linnassa asuvasta kummituksesta ja tapaakin tämän ennen pitkää. Sukulaiseksi osoittautuva kummitus ei ole kuitenkaan vieraalle pahansuopa, vaan kertoo tälle vuosisatojen takaisen tarinan Thinthorpen suvun verisestä menneisyydestä.

Sami Tolvasen kynäilemä Erehdyksen hinta on kunnianhimoinen yritys luoda vakavampaa kauhutarinaa. Lopputulos ei ole kuitenkaan kaksinen, sillä kokonaisuus on sekava ja kauhuelementeiltään horjuva. Viimeistelyyn olisi kannattanut kiinnittää enemmän huomiota, sillä tarinan kliseisiä kauhuelementtejä roiskitaan sinne tänne ilman järjen häivää. Avoimeksi jätetty loppu on saattanut kirjoitettaessa tuntua hyvältä ratkaisulta, mutta ei todellakaan ole sitä.

Lainaus: Kyläläiset palasivat tyytyväisinä kotiinsa. He juhlivat kylänsä pelastumista hirviön kammottavalta kostolta. Ihmisuhri oli ainoa, joka esti sitä tulemasta kylään ja tappamasta ihmisiä niin kuin sen kerrottiin kerran kauan sitten tehneen. Palatessaan kyläläiset olivat yhtä rauhallisia kuin koska tahansa muulloinkin. Kukaan ei surrut miestä, joka oli kuollut, kukaan ei tuntenut myötätuntoa. Uhraaminen oli vuosisatojen ajan ollut rituaali ja nykyään ihmiset pitivät sitä enemmänkin sääntönä kuin poikkeuksena kylän elämässä. Se oli tapa ja välttämättömyys heille, jos he halusivat elää rauhassa ja he halusivat. Eivätkä he muuta sitten halunneetkaan. Tuollaiset ohikulkijat olivat juuri sopivia uhreja.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Ein Totenopfer für Clarissa (GJS Nr. 260)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.4.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttu 3/1984: Kuolemanlabyrintti

Takakansi: John Sinclair oli matkalla toiseen ulottuvuuteen! Hän ajelehti aikojen välillä ja ajatteli menneisyyttä. Hän ei ollut missään. Teräksenkovat kädet tempoivat häntä eteenpäin.
Värilliset putoukset syöksyivät häntä vastaan, hän kuuli hirveää pauhinaa, huutoa ja parkua.
Hän ei ollut enää kaukanakaan ASMODINAN KUOLEMANLABYRINTISTA…

Arvio: Glenda Perkinsin pelastamista miettinyt John putoaa ensin Kummituksen valtakuntaan ja sieltä vielä Asmodinan kuolemanlabyrinttiin, satojen kauhujen tyyssijaan, jota asuttavat helvetin kaikkein painajaismaisimmat olennot, kaamot. Hengenvaarallinen labyrintti on koitua Johnin ja Glendan kohtaloksi, sillä kaikkien vastoinkäymisten lisäksi sinne saapuu myös helvetinkäärme Apep.

Muistikuvani Kuolemanlabyrintistä olivat olemattomat, mutta se nykäisi vastustamattomasti mukaansa heti ensimmäisiltä riveiltä. Ripeästi etenevä juoni kaikkine käänteineen ja toinen toistaan mielikuvituksellisimpine kauhuolentoineen pitää lukijan tiukasti otteessaan. Toimintaa riittää lähes joka sivulle, joskin loppuhuipentuma on tälläkin kertaa jotenkin latistava ja yksinkertainen. Siitä huolimatta Kuolemanlabyrintti jatkaa alkuvuoden korkeaa tasoa ollen kirjoittajansa kekseliäimpiä luomuksia, eikä vähiten asujaimistonsa ansiosta.

Lainaus: Täällä majailivat eliöt, joita mitkään sanat eivät pysty kuvaamaan, painajaisolennot, joita moni mielenvikainen taiteilija on yrittänyt kuvata tauluissaan ja joutunut naurunalaiseksi.
Näistä valtakunnista olivat kotoisin kauhu, pelko, kammo ja mielipuolisuus.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Asmodinas Todeslabyrinth (GJS Nr. 198)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1984
Hinta: 7,50 mk