Yöjuttu 12/1993: Aavepyöveli

Takakansi: - Täsmälleen tällä paikalla, hyvät naiset ja herrat, Ed Mosley surmasi kaksikymmentäyhdeksän vuotta sitten kahdeksannen ja viimeisen uhrinsa. – Tässä se tapahtui, mies lisäsi vielä kuiskaten.
T. C. Markham hallitsi hommansa. Hän osasi puhua ja herättää äänellään ihmisissä mielikuvia ja tunnelmia. Sopivassa ympäristössä hän sai kaiken kuulostamaan vielä kaksin verroin paremmalta ja karmeammalta.
Nyt oltiin oikeassa ympäristössä, vanhojen talojen ympäröimällä takapihalla. Talojen rapistuneet seinät näyttivät lohduttomilta jopa kesälläkin. Pihan päällyste oli täynnä kuoppia. Levottomuuksien aikana mielenosoittajat olivat kaivaneet täältä kiviä, joilla olivat viskelleet järjestyksenvalvojia.
Vanha mainospylväs näytti olevan jotenkin väärässä paikassa. Se olisi varmaan hävitetty jo kauan sitten, ellei olisi erään murhamiehen toimesta sattunut aikoinaan pääsemään rikoshistoriaan…

Arvio: Lontoo on lukuisten murhaajien ja murhapaikkojen kaupunki ja sen kaduilla elävistä kauhutarinoista saisi koostettua kirjan jos toisenkin. T. C. Markham elää näistä tarinoista ja tapahtumista ja järjestää halukkaille turisteille opastettuja kierroksia Lontoon veriseen historiaan. Kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, kunnes eräällä kerralla muuan turisti tapetaan. Tapahtunut aiheuttaa skandaalin ja herättää myös Scotland Yardin mielenkiinnon. Ei aikaakaan, kun turistikierrokselle osallistuu aaveidenmetsästäjäksikin kutsuttu John Sinclair kauhuelokuviin mieltyneen ystävättärensä lady Sarah Goldwynin kanssa.

Viimeiseksi Yöjuttu-tarinaksi jäänyt Aavepyöveli on suoralla toiminnalla alkava, suoraviivaisesti loppuun asti kulkeva kolmen demonin kauhutarina, joka ei valitettavasti koskaan nouse ideansa tasolle. John selviää vastustajistaan kuin leikiten, eikä lopun sinänsä jännittäviä juonenkäänteitä hyödynnetä sellaisella tavalla, kuin mitä lukija kenties haluaisi – miltä olisikaan esimerkiksi tuntunut, jos Sinclairin lähipiiriin kuuluva lady Goldwyn olisi tempaistu mustaverisen toimesta ajasta ikuisuuteen? Yöjuttu-lehden päätöstarinalta olisi toivonut paljon enemmän, sen valintaan kun on varmastikin ollut aikaa.

Lainaus: Tulijoiden katse osui ensimmäiseksi korkeaan korokkeeseen, jonka päällä seisoi hirsipuu kolkkona ja jäykkänä kuin kohtalon sormi. Taustaa hallitsi salamyhkäinen punertava valonkajo. Lattian rajasta nousevat levottomat sumu- ja savupilvet muuttivat sen värisävyä kaiken aikaa. Milloin tummemmaksi, milloin taas vaaleammaksi.
Vaikka tunnelma oli saatu aikaan keinotekoisesti, kiduttajan huumejuomaa nauttineet ihmiset kokivat sen täysin aidoksi. Kaikki tuijottivat hirsipuussa killuvaa köysisilmukkaa suorastaan lumoutuneina. Kukaan ei huomannut, kuinka T. C. Markham hiipi hiljaa pois ja jätti opastettavansa ottamaan tuntumaa tähän perimmäisen Pahan kyllästämään ilmapiiriin.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Besuch beim Geisterhenker (GJS Nr. 332)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 11/1993: Tilausmurha

Takakansi: Ed Gurny virnisti leveästi, laittoi silmälasit nenälleen ja työnsi setelinipun huolellisesti kassakaappiin. Sen jälkeen hän sulki oven yhtä pikkutarkoin elein. Takahuoneen ovelle oli vain kaksi ja puoli askelta. Gurny avasi sen ja jähmettyi kynnykselle kuin salaman iskemänä.
Jokin vaivasi häntä.
Kukaan ei ollut tunkeutunut liikkeeseen ryöstämis- eikä varastamistarkoituksessa, mutta hän vaistosi silti jotain poikkeavaa.
Haju!
Ed Gurny nuuhkaisi ilmaa, ja samassa nenän herkät hajuhermot suorittivat hälytyksen.
Huoneessa haisi kalma. Aivan kuin hautausmaalla!

Arvio: Se vaikutti ensi alkuun aivan tavalliselta murhayritykseltä. Ennen pitkää kohteena olleelle John Sinclairille kuitenkin selviää, että kyseessä oli erittäin suunnitelmallisesti toimiva taho, joka pyrkii toteuttamaan aikeensa vielä uudelleen. Johnin ja hänen ystävänsä Sukon tutkimukset johtavat lontoolaiseen kääpiöteatteriin, jonka esiripun takana toteutetaan pirullista ja kostonhimoista suunnitelmaa raivata aaveidenmetsästäjä pois elävien kirjoista.

Tavanomaisena rikostarinana alkava Tilausmurha on yllättävällä, mutta huolella suunnitellulla juonenkäänteellä varustettu pikkunäppärä kauhutarina, jossa menneisyyden teot palaavat päivänvaloon. Teatterimiljöö ei ole kaikkein omaperäisin, mutta kirjoittaja käyttää sitä jännityksen luomisessa onnistuneesti hyväkseen. Kokonaisuus jättää kuitenkin huonon maun, sillä tällä kertaa loppuhuipentumassa on käytetty täysin epäuskottavaa, ulkopuolisen toimijan mahdollistavaa juonenkäännettä – tällä on ollut tarkoitus pohjustaa Sinclairin tulevia seikkailuja, jotka jäivät suomalaisilta faneilta kuitenkin lukematta.

Lehdessä on juuri teini-ikäiseksi kasvaneen Kari Sihvosen piirtämiä kuvia, jotka jäivät Yöjutun viimeisiksi lukijain piirroksiksi, sillä lehden sisäsivuille liimatussa tarralapussa ilmoitettiin Yöjutun julkaisun loppumisesta 1.1.1994 alkaen.

Lainaus: Iljettävän demonin kasvot tekivät jatkuvaa aaltoliikettä. Suu aukeni ja terävät sahalaitaiset hampaat paljastuivat. Suko huomasi ihmettelevänsä itsekseen, kuinka ghouli aikoi tappaa hänet. Ilmeisesti kuristaisi, koska sen limaisissa sormissa oli hirmuiset voimat.
Lamauttava shokki helpotti hyvin hitaasti. Sukon mielestä aivan liian hitaasti, sillä ghouli kumartui jo hänen puoleensa ja levittäytyi hänen päälleen koko massallaan.
Hänen täytyi pidättää henkeään, ettei kaamea löyhkä olisi tainnuttanut häntä. Lämpimät niljakkaat sormet tarrasivat hänen kurkkuunsa.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Ghaul, den meinen Tod bestellte (GJS Nr. 329)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 10/1993: Ihmissusien luola

Takakansi: Kauhu ja odotuksen jännitys olivat kivettäneet kasvomme liikkumattomiksi. Potkaisimme parakin oven saranoiltaan ja ryntäsimme sisään konepistoolit ampumavalmiina. Totesimme kuitenkin ensi silmäyksellä, ettei niitä tarvinnut käyttää.
Kukaan ei ollut jäänyt henkiin. Lattialla makasi viisi kuollutta miestä! Tunsin veren pakenevan kasvoiltani. Hiki kihosi otsalleni, vaikka oli kylmä ja pureva pohjoistuuli vinkui nurkissa. Edessämme levittäytyvä näky oli kuitenkin niin tyrmistyttävä, että ympärillä vallitsevat olosuhteet unohtuivat hetkeksi.
Astuin tutisevin polvin lähimmän ruumiin yli ja istahdin ehjänä säilyneelle tuolille. Muuta ehjää parakissa ei juuri ollutkaan. Jotkut olivat riehuneet täällä silmittömästi kuin vandaalit ja tappaneet ihmisiä…

Arvio: Aivan kuin armeija ei olisi edellisestä kerrasta oppinut (kts. Yöjuttu 11/1991: Druidien kosto), taas tehdään salaisia kokeita syrjäisellä seudulla. Tällä kertaa toimintapaikkana on Skotlannin pohjoispuolella sijaitsevat Orkney-saaret, jossa majailee tiedon mukaan verenhimoisia ihmissusia. Kun John ja Suko saapuvat paikalle, he voivat vain todeta jonkin verenhimoisen tahon mellastaneen saarella mielin määrin. Ystävämme jäävät saarelle loukkuun, sillä joku tappaa heidän seuranaan olleen lentäjän, eikä saarelta tunnu siten olevan enää poispääsyä.

Suoralla toiminnalla alkava Ihmissusien luola tuo ennemminkin mieleen Indiana Jonesin seikkailut kuin aaveidenmetsästäjä John Sinclairin tarinat – etenkin loppua kohden vauhti kiihtyy vuoristoratamaisen loppuhuipentuman ollessa kuin parhaista toimintaelokuvista. Fenristä palvovien liekkisusien laumassa ei ole valitettavasti mitään erikoista, sillä ne tottelevat hopealuotia siinä missä muutkin lajikumppaninsa. Näin ollen kokonaisuus jää vauhdilla kyllästetyksi, mutta jännityksen osalta tavanomaiseksi ihmissusirymistelyksi, jossa susimytologiaakaan ei hyödynnetä kuin nimeksi. Lukijoiden piirroksia on mukana ainoastaan yksi, eikä sekään millään tapaa merkittävä.

Liekö Kolmiokirjalla ollut jo tiedossa Yöjutun lopettaminen, sillä jo aiemmin esiintynyttä tarinoiden väliin jättämistä esiintyi jälleen. Edellisen numeron ja tämän välistä jäi suomentamatta saksalainen ”Vampyyrilesket” (GJS 327, Vampir-Witven), jonka pariin ei myöhempienkään numeroiden osalta palattu.

Lainaus: Minua odotus hermostutti. Ehkä juuri sen vuoksi suhtauduin kaikkeen hieman yliherkästi. Nousin jälleen paikaltani ja menin ikkunan ääreen. Hämärä oli jo laskeutunut tämän syrjäisen saaren ylle ja pehmentänyt maastokohtien ääriviivat tummiksi epäselviksi varjoiksi.
Valaistus oli jo liian kehno havaintojen tekoon, mutta aivan oivallinen huomaamattomaan hiiviskelyyn.
Samassa kuulin ulvontaa!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Werwolf-Schlucht (GJS Nr. 328)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 9/1993: Demonien paratiisi

Takakansi: Hän oli hulluna miestenlehtiin ja elokuvatähti Alain Delonin viileä viehätysvoima kiihotti häntä. Kuva [sic] samppanja villitsi hänet ja demonien näkeminen sai hänen verensä kiehumaan!
Kuumassa intohimossaan hän halusi puhua niiden kanssa ja näyttäytyä niiden seurassa. Eihän hänellä ollut tässä maailmassa muuta kuin rahaa ja ikävystyttävää elämää. Ehkäpä demonien paratiisissa olisi mukavampaa…
Maxi Mandix oli todella erikoinen nainen, ja kaiken lisäksi hyvin itsepäinen.

Arvio: Mandix-väkijuomien nuorella perijättärellä on elämässään kaikkea, mitä kuvitella saattaa. Silti yksi asia kammoksuttaa häntä: rahojen käyttämisen edellytyksenä on asua neljäsosa vuodesta suvun vanhassa linnassa. Murhanhimoisten demonien temmellyskenttänä pidetyn linnan salit ja käytävät huokuvat kauhua, joka on suistaa Maxi Mandixin hulluuteen. Niinpä hän pyytää aaveidenmetsästäjä John Sinclairin luokseen, sillä tietää tämän olevan ainoa, joka pystyy vapauttamaan kaunottaren suvun raskaista kahleista. Sinclair saapuukin paikalle, vain huomatakseen linnan olevan todellinen demonien temmellyskenttä.

Cluedo-murhamysteeriä, paholaisen palvontaa ja skotlantilaisen ylhäisösuvun veristä historiaa sekoitteleva Demonien paratiisi on pirteähkö, joskin korttinsa aivan liian aikaisin paljastava kauhistelu. Aikuisviihdetähden muottiin kirjoitetun Maxi Mandixin suvun merkkihenkilöiden henkien käyttö on onnistunutta ja niiden ilmestyminen hyvin ajoitettua, mutta murhaan päättyvän seurapelin toteuttaminen ontuu. Sinclairin ja henkimaailman olentojen väliset yhteenotot latistuvat liian aikaisin, mutta vastaavasti linnan palvelijana toimivan Conradin nurkissa hiiviskely tuo tapahtumiin vanhan ajan kauhuvivahteen. Huolellisemmalla toteutuksella tästäkin tarinasta olisi voinut saada pienimuotoisen kauhuhelmen. Lehdessä on kolme lukijain piirrosta.

Lainaus: Huoneessa seisoi demoni. Se oli niin hassunkurisen näköinen, että luulin ensiksi kaiken olevan vain pilaa. Seuraavassa hetkessä totesin erehtyneeni. Tuo myrkynvihreä pikku otus ei todellakaan ollut mikään muovilelu eikä pahvikuvatus, vaan helvetin epäsikiö, johon ristini reagoi heti. Siitä singahtanut kirkas säde hajotti otuksen kirjaimellisesti vesihöyryksi. Huudot katkesivat silmänräpäyksessä. Siinä, missä otus oli äsken seisonut, leijaili vihreitä höyrypilviä, jotka ajautuivat ovea kohti ja hajosivat vähitellen jäljettömiin.
Koko tapahtumasarja oli kestänyt vain muutaman sekunnin ja tuntui minusta kuin unennäöltä.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Dämonen-Paradies (GJS Nr. 326)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 8/1993: Kerberos, manalan koira

Takakansi: Eläimen kidasta syöksähtänyt tulenlieska osui Porscheen niin yllättäen, ettei Bill ehtinyt toimia. Kuuma kuoleman henkäys tulvahti avoimesta ikkunasta sisään. Bill tajusi heti, että auto oli tuhoon tuomittu. Hän halusi heittäytyä ulos ja juosta karkuun. Niin hän olisi takuulla tehnytkin, ellei ovi olisi juuttunut kiinni.
Bill oli loukussa. Hän istui tuliseksi pätsiksi muuttuneessa autossaan ja alkoi laskea elämänsä viimeisiä sekunteja…

Arvio: Kun aaveidenmetsästäjä John Sinclairin hyvä ystävä, mustaverisiä vastaan itsekin kamppaileva Bill Conolly palaa kotiin ja näkee keskellä katua istuvan suurikokoisen koiran, hänellä ei ole aavistustakaan, mistä koira on tullut ja mikä se oikein on. Pian hänelle kuitenkin selviää, ettei koira ole mikään tavallinen seuralainen, vaan manalan porttia vartioiva Kerberos. Mitä ihmettä se tekee Lontoossa keskellä kirkasta päivää? Ei aikaakaan, kun Bill, John ja Suko ovat ajautuneet paholaisen palvonnan ja zombiekoirien pariin.

Erittäin lattean, Hongkongiin sijoittuvan demonitrilogian jälkeen on ilo huomata, ettei Yöjutun kirjoittajan, Jason Darkin kynä ole täydellisesti tylsynyt ja pääkopasta sinkoaa edelleen varsin toimivia juttuja. Kerberos, manalan koira ei tarjoa kauhisteluiden suhteen varsinaisesti mitään uutta, mutta zombiekoirat ja nykymaailman käyttö pahan temmellyskenttänä ovat piristäviä elementtejä. Myös 1980-luvulla huomioidut ympäristötuhot saavat muutaman huomion. Yleisilmapiiri on alakuloinen ja loppukamppailua hallitseva ukkosmyrsky luo mukavan pahaenteistä tunnelmaa.

Kolmesta lukijain piirroksesta on mainittava Kari Sihvosen koominen hautausmaakuva, jossa on hienoinen ripaus Juho Juntusen Soundi-lehteen piirtämien kuvien tyylistä. Muilta osin kuvat ovat samaa vaatimatonta tasoa mihin Yöjutussa olemme tottuneet. Kotimainen kansikuva on sen sijaan huomattavasti saksalaista tyylikkäämpi.

Lainaus: Kuolleet koirat olivat heränneet eloon. Ne seisoivat voittamattomuuden huumassa virnistelevän isäntänsä vierellä valmiina täyttämään hänen käskynsä.
Hän oli voittaja. Helvetti oli kuullut hänen pyyntönsä ja auttanut.
Nyt hän astui esiin katoksen alta kuin kuningas ja levitti kätensä kuin olisi halunnut sanoa: Katsokaa tänne! Minä ole elävien kuolleiden herra ja johtaja!
Kukaan muista läsnäolijoista ei tohtinut sanoa mitään. Kaikki tuijottivat silmät selällään koiria, joiden silmissä paloi pahaenteinen outo tuli.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Zerberus, der Höllenhund (GJS Nr. 325)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 7/1993: Demonin rakastettu

Takakansi: Irvinaama kuoli!
Auringonjumalatar Amaterasun mahtavat voimat saanut Shao oli tehnyt työn. Hän ei kuitenkaan voinut aavistaa, että demonien kuolema oli alkuna uudelle kammottavalle elämälle.
Sinclair-teamin tietoisuuteen pulpahti uusi nimi: Kataya!
Jokainen, joka kuuli sen, joutui hänen valtaansa. Se oli lopputulos Irvinaaman kostosta. Shaokin joutui omalta osaltaan maksamaan siitä Katayalle kalliin hinnan. Hänestä tuli demonin rakastettu…

Arvio: Jos Irvinaaman nimen mainitseminenkin sai kiinalaiset kauhun valtaan, Kataya sai heidät joko mykistymään tai riehaantumaan. Jälkimmäisellä tavalla käy Sukolle, joka hakkaa Johnin henkihieveriin tämän kysellessä liikaa Shaon uudeksi rakkaudeksi osoittautuvasta Katayasta. Potkut ja lyönnit eivät kuitenkaan ystäviensä turvallisuudesta huolestunutta Johnia lannista, vaan hän päättää tehdä kaksinverroin enemmän pelastaakseen heidät.

Kolmiosaiseksi venyneen Irvinaama-tarinan päätösjakso jatkaa erittäin tyylikkäästä alusta huolimatta samaa latteaa linjaa kuin edeltäjänsäkin. Maailman hurjimpiin demoneihin lukeutuva Kataya ei ole minkään veroinen ja hänen synnyttämänsä sielunliikkeet pikemminkin huvittavat kuin pelottavat. Lopputulos on yhtä mitättömyyttä, sillä liian suurten henkimaailman edustajien mukaantulo tekee kliimaksista halvan ja helpon oloisen. Suomalainen kansikuva paljastaa enemmän tästä hektisestä tuokiosta, jossa Suko on menettämässä Shaon pysyvästi mustaveristen puolelle.

Demonin rakastettu on ensimmäinen Yöjuttu-lehti vuosiin, jossa ei ole ainoatakaan lukijain piirrosta.

Lainaus: - Hän on rakastettuni.
- Sellaista hänestä ei tule sinulle koskaan. Pakotit hänet. Hän ei olisi ikinä tullut vapaaehtoisesti luoksesi.
Katayan naurahdus tihkui häijyyttä: - Tietysti hän tuli vapaaehtoisesti ja omasta halustaan. Hän surmasi yhden suurista apulaisistani. Nähtyäni Irvinaaman lakanneen olemasta päätin kostaa hänen surmaajalleen. En kuitenkaan halunnut tappaa häntä heti muitta mutkitta, sillä Kataya on enemmän. Ihmiset sanovat hänen olevan Rakkaus ja Viha, ja se onkin totta. Olisin voinut saada Shaon vihaamaan itseäni, mutta silloin tämä leikki ei olisi enää ollut mielenkiintoista. Siispä taivutin hänet rakastamaan itseäni. Ja nyt hän rakastaa. Rakkaus on nuorelle naiselle aivan luonnollinen tunne.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Geliebte des Dämons (GJS Nr. 324)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 6/1993: Kuolemankallioon kahlittuna

Takakansi: Alla hornankattilana vaahtoava meri ja ympärillä maagisten voimien myllerrys.
Kuolemankallioon kahlehditun John Sinclairin toiveet pelastautumisesta ovat sammuneet. Jokainen hyökyaalto kuluttaa hänen nopeasti uupuvia voimanrippeitään, mutta voimakas tahto pakottaa nääntyneen ruumiin karkottamaan myrkyn lailla hiipivän lamaannuksen yhä uudelleen ja uudelleen. Herpaantumisesta seuraisi varma hukkumiskuolema. Elämänhalu on toistaiseksi voimakkaampi kuin tuonen hengettärien seireenilaulu, mutta kuinka kauan?
Onko apu sittenkin tulossa ja ehtiikö se pelastamaan John Sinclairin hukkumiskuolemalta?

Arvio: Irvinaaman kätyrit ovat erottaneet ystävämme toisistaan. Samaan aikaan kun John kamppailee elämästään Vampyyrien teatterissa, makaavat Suko, Shao ja heidän seurassaan oleva poliisi huumattuna odottamassa kuolemaa. Mutta kun hätä on suurin, astuu esiin muuan henki, joka pelastaa ystävämme ja saa seikkailun taas jatkumaan.

Irvinaama-tarinan toinen osa ei juuri paranna kokonaisuutta, jossa on enemmän toimintaa kuin jännitystä. Juonenkäänteet ovat yhtä innottomia kuin edeltäjässään, päädemonin vampyyriarmeijassa ei ole rahtuakaan pelottavuutta ja Shaon menneisyydestä paljastuvat maagiset taidot ovat kiusallisen yliampuvia vesittäen koko komeuden. Loppuun jätetty juonenkäänne saattaa tuoda uutta toimivuutta seuraavaan numeroon, mutta sen varaan ei kannata kuitenkaan laskea – Jason Dark kun on viime aikoina osannut lässäyttää tarinan kuin tarinan.

Tekstausvirheitä on edelleen aivan liikaa ja ne vaikuttavat kielteisesti vähäiseenkin lukunautintoon. Kahdesta lukijain piirroksesta ei ole Yöjutussa esiteltyjen laatutussausten haastajaksi.

Lainaus: Suu avautui hyvin hitaasti ja pitkät vampyyrinhampaat paljastuivat. Se oli intialaiselle lopullinen vahvistus äskeisen kamppailun lopputuloksesta.
Nyt tuokin miespolo oli joutunut vasten tahtoaan liitetyksi vampyyrien loputtomaan ketjuun. Lajikumppanit tulivat onnittelemaan häntä uudesta ”saavutuksesta” ja taputtelivat häntä olalle kuin jalkapallojoukkueen jäsenet voittomaalin tekijää.
Uhrin herättyä kaikki poistuivat ruumasta lajilleen ominaisin verkkaisin askelin. Aika ei merkinnyt verenimijöille mitään. Ne ottivat joka tapauksessa kaiken tarvitsemansa – ennemmin tai myöhemmin.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Gefangen am Todesfelsen (GJS Nr. 323)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 5/1993: Irvinaama

Takakansi: John tilasi puhelun Intiaan keskustellakseen kadonneista tikareista ystävänsä Mandra Korabin kanssa… Kun yhteys lopulta saatiin monen tunnin odottelun jälkeen, puhelimessa ei ollutkaan Mandra, vaan hänen palvelijansa, joka vaikutti hyvin järkyttyneeltä.
- Isäntäni Mandra Korab on kadonnut, hän sopersi särkyneellä äänellä. – Irvinaama on tappanut hänet.
John ei aikaillut hetkeäkään, vaan tilasi siltä istumalta lentolipun Intiaan. Mandra Korab oli löydettävä tai ainakin hänen kohtalostaan oli saatava täysi selko…

Arvio: Kun kiinalaiselle henkilölle mainitsee Irvinaaman, pahimmista pahimman demonin nimen, hän muuttuu kasvoiltaan kalmankalpeaksi eikä saa sanaa suustaan. Näin käy jopa Sukolle, joka on kuitenkin taistellut kaikkein hirveimpiä mustaveristen edustajia vastaan ja ollut useasti menettää näissä yhteenotoissa henkensäkin. Hänellä ja Johnilla ei siis todellakaan ole helppo tehtävä jäljittää Irvinaamaa, jonka epäillään palanneen maan päälle ja koonneen ympärilleen palvelijoita, jotka ovat herransa nimissä valmiita mihin tahansa.

Itämaista mystiikkaa on useasti käytetty kauhutarinoiden pohjana ja toisinaan varsin onnistuneestikin. Irvinaaman jatko-osatarinassa se ei ainakaan toistaiseksi toimi, sillä itse päädemoni on ulkoiselta olemukseltaan kaikkea muuta kuin pelottavan oloinen, eikä miltään osin pysty luomaan samaa olotilaa ympärilleen kuin vaikkapa Johnia jouluaattona noutamaan tullut Musta Kuolema (kts. Yöjuttu 4/1984), johon ystävämme tätä kiinalaispirulaista vertaavat. Lukuisat kirjoitusvirheet ovat häiritseviä, eikä takakannen esittelytekstissä ole totuutta kuin nimeksi: John ystävineen ei suinkaan matkusta Intiaan, vaan Hongkongiin. Huomionarvoisena seikkana mainittakoon yllättävä tieto Sukon naisystävän, Shaon, menneisyydestä.

Lukijain piirroksia on mukana neljä ja niistä kahta voisi joku kenties harkita halpistatuointina.

Lainaus: Nähdessään sumun ja sen sisästä kuoriutuvan hahmon Mandra Korab tajusi epäilystensä olleen sittenkin perusteltuja. Irvinaama oli todella olemassa ja ilmestyi nyt hänelle!
Hahmo oli vain pelkkä pää vailla muuta ruumista, ja juuri se teki sen niin kammottavaksi.
Se oli monta kertaa suurempi kuin täysikasvuisen ihmisen pää, ja kaiken lisäksi kaksikasvoinen.
Januksen pää!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Das Fratzengesicht (GJS Nr. 322)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.5.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 4/1993: Perjantai - murhapäivä

Takakansi: Moninkertainen murhamies virui pilkkopimeässä sellissään.
- Hetki on koittanut, ääni kuiskasi. – Olet pian vapaa. Pidin lupaukseni.
- Milloin? tappaja henkäisi kiihdyksissään.
- Vielä tänä yönä. Uhrisi on valmiina ja odottaa jo kuolemaansa…
Hieman myöhemmin murhaaja todellakin oli vapaa. Hän ei suinkaan ollut kuka tahansa väkivaltarikollinen, joka tekee tekonsa useimmiten sattumalta, vaan kaikilla hänen tekemillään murhilla oli yksi yhteinen piirre. Ne oli aina tehty perjantaina ja 13. päivänä. Kuinka ollakaan, hänen vapauttamispäivänsäkin oli perjantai, 13. päivä…

Arvio: Mandra Korabilta varastettujen tikareiden etsintä jatkuu ja vieläpä Johnin ja Sukon kotinurkilla Lontoossa! Tällä kertaa ystävykset vedetään mukaan eriskummalliseen murhamysteeriin, jonka salaisuudet paljastuvat heille vasta toiminnan keskipisteessä. Eikä mikään ole ollut siten, kuten kaksikko on ounastellut. Mukaan liittyy nimittäin myös druidimagiaa sekä salaperäinen Aibonin valtakunta, jonka olemassaolo on putkahtanut viime aikoina esiin vallan useasti.

Lähtökohdiltaan kovin vaatimattomalta tuntuva Perjantai – murhapäivä kääntyy heti ensimmäisen mutkan jälkeen odottamattomaan suuntaan ja lähtee paahtamaan kohti tuntematonta. Jo aivan liian pitkään alavireisiä tarinoita suoltaneen Jason Darkin ideariihestä on päässyt putkahtamaan aidosti kiinnostava ja mukaansa tempaava tarina, joskin murhamiehen jäljille pääseminen on toteutettu turhan kliseisesti. Siitäkin huolimatta tunnelma säilyy jännittävänä elokuvamaiseen loppuhuipentumaan asti. Yllättävää on ainoastaan tarinan valinta: tämän ja Atlantislaisen kuolinnaamion väliin jäi seitsemän julkaisematonta tarinaa, joita suomalaiset Yöjuttu-fanit eivät päässeet koskaan lukemaan.

Mika Tukiaisen ja Jari Ylä-Keron piirtämiä kuvia kiinnostavampaa on huomata Yöjutun sisäsivuilta Portti-lehden vampyyrinumeron 1/1993 mainos, kyseinen aviisi kun sattui olemaan itselleni yksi tärkeimmistä kauhuelokuviin liittyvistä julkaisuista. Vähemmän innostavaa on niin ikään sisäsivuille sijoitettu SinäMinä-henkinen kirjeenvaihtoilmoitus – jos lukijapalsta piti kerran lakkauttaa, miksi tällaisia ilmoituksia kuitenkin julkaistiin?

Lainaus: - Kuka tarkalleen ottaen on se mies, jota tarkoitatte?
- Muuan luopio.
- Joku aibonilainenko?
- Kyllä vain, Aaveidenmetsästäjä. Hänen suonissaan virtaa druidien veri, mutta hän on saanut myös paholaisen mahdin. Lusifer on saanut entisen druidiolennon täydellisesti valtaansa annettuaan hänelle tikarin, jonka oli aikaisemmin paiskannut meidän valtakuntaamme. Se on muuttunut heti kuin toiseksi tikariksi jouduttuaan helvetin ruhtinaan valvontaan. Sinun täytyy estää enemmät tihutyöt.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Freitag - Mordtag (GJS Nr. 321)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.4.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 3/1993: Atlantislainen kuolinnaamio

Takakansi: Myxin veti kaapunsa kätköistä esiin salamyhkäisen vihreän esineen ja siveli kunnioittavasti sen pintaa kädellään. Esine oli atlantislainen kuolinnaamio, jota käyttäen voitiin suorittaa uskomattomia ihmetekoja. Kerrottiin, että jopa mahtavista mahtavin demoni Arkonadakin voitiin syöstä valtaistuimeltaan sen avulla.

Arvio: Johnin ja hänen ystäviensä tukalaksi muuttunut tilanne velhojen planeetalla saa yllätyskäänteen, kun Tappajakyklooppien lopussa viritetyn hirsipuun juurelle saapuu yllättävä vieras. Tämä sattuu vielä kaiken lisäksi kääntymään Arkonadaa vastaan, mikä muuttaa asetelman täysin päinvastaiseksi kuin kukaan osasi odottaa. Ennen kuin ystävämme voivat tuntea olevansa turvassa, yhden jos toisenkin on kuoltava – heidän epäonnekseen yksi päävihollisista pääsee kuitenkin pakoon mukanaan jotain kultaakin kalliimpaa.

Saksassa neliosaiseksi, mutta meillä Suomessa kahteen käännettyyn numeroon jäänyt seikkailueepos tavoittelee vuoden 1984 helvettitrilogian (Helvetin portilla – Kauhun keskipisteessä – Tuo minulle Asmodinan pää) toimivuutta ollen monin paikoin kunnianhimoisempi kuin fanien lämmöllä muistelema suurseikkailu. Valitettavasti vain kokonaisuus jää edeltäjästään, sillä muutamaa varsin mielenkiintoista yllätystä lukuun ottamatta kaikki on kovin suoraviivaista ja väritöntä. Toimintaa ei ole nimeksikään, eikä Arkonadan synnyttämä uhka ole kuin ohimenevää. Viimeisillä metreillä tapahtuvat juonenkäänteet ovat puolestaan tarinoiden tulevaisuutta ajatellen ymmärrettäviä, mutta silti kovin halpahintaisia.

Lukijain piirroksia on tälläkin kertaa kaksi ja molemmat niistä esittävät viikatemiestä. Piirrokset ovat sinällään varsin tyylikkäitä, mutta lehden huono kopiointi tekee niistä pakostakin hieman suttuisen näköisiä.

Lainaus: Mandraka ravisteli itseään. Peitsen kärki oli repäissyt mustaan kaapuun ison reiän ja tunkeutunut syvälle verenimijän laihaan ruumiiseen, muttei ollut työntynyt selästä ulos.
Mustaverinen ei antanut periksi, vaan kiskaisi peitsen rinnastaan ja päästi ivallisen röhönaurun.
Bill jähmettyi. Eikö tuota kirottua hirviötä saatu lainkaan hengiltä!
Mandraka nautti vastustajansa järkytyksestä ja lähti tulemaan kohti. – Ei se näin käy. Et sinä onnistu


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Totenmaske aus Atlantis (GJS Nr. 312)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 2/1993: Tappajakykloopit

Takakansi: John Sinclair ei tiennyt, oliko mustatukkainen mies ihminen vai demoni. Ihmiseltä hän kyllä näytti, vaikkakin pienellä varauksella.
Hänellä oli ylimääräinen kolmas silmä!
Se kiilui keskellä otsaa nenänjuuren yläpuolella ja oli aivan aidon ja näkevän näköinen. Ehkä John olisi katsellut sitä hieman tarkemminkin, elleivät muut seikat olisi vaatineet hänen koko tarkkaavaisuuttaan.
Olento nimittäin heilutti miekkaa kummassakin kädessään ja hyökkäsi hänen kimppuunsa ilmiselvässä surmaamisen tarkoituksessa.

Arvio: John, Suko ja Kara ovat demoni Arkonadan hallitsemalla velhojen planeetalla, jossa tappajakykloopeista koostuva griffineiden armeija uhkaa heidän henkeään. Samassa paikassa ovat myös Bill Conolly, Jane Collins, Wikka sekä Bandor aaveidenpyydystäjä -tarinasta tuttu professori Chandler, jotka ovat puolestaan vaarassa joutua Arkonadan vastustajille tarkoitettuun hirsipuuhun. Tilanne on tukala, mutta onko Arkonadasta kuitenkaan siihen, mihin muutkaan demonit eivät ole kyenneet – tuhoamaan John Sinclairin ja hänen ystävänsä?

Kun Yöjuttu palasi vuoden tauon jälkeen uusine tarinoineen, se tehtiin typerämmin kuin olisi saattanut kuvitella. Sen sijaan, että kustantaja olisi valinnut jonkin kokonaisen tarinan, lukija heitettiin suoraan keskelle demonista temmellystä, täysin vailla tietoa aiemmista tapahtumista (tapahtumat ovat alkaneet saksalaisessa julkaisussa kahta numeroa aiemmin ja ennen Muumiot tulevat -tarinaa). Viittaukset niihin ovat ontuvia ja siksi koko roska tuntuu aivan loppua lukuun ottamatta erittäin sekavalta – sääli, sillä nimen ja kansikuvan perusteella odotin tarinalta paljon enemmän.

Lukijan piirroksia on mukana kaksi, näistä onnistuneempana nimimerkki Veksi-89:n rustaama ”Heavy Kills”, joka sopisi lähes sellaisenaan jonkin b-tason thrash-bändin demon kansikuvaksi.

Lainaus: Tämä planeetta oli varsinainen helvetti, ja täällä hallitsi Arkonada, yksi Suurista Vanhuksista. Minulla oli jo aikaisempaakin kokemusta siitä, mihin kaikkeen nämä demonit kykenivät.
Sitten näimme Sukon seisovan haamumaisena hahmona paksun savupilven keskellä ja viittilöivän meille molemmin käsin.
Kara pysähtyi. Olimme melko sopivassa paikassa, vaikka huomasimme täälläkin merkkejä vaarasta, joka voimistui pikku hiljaa maan uumenissa.
Maankamaran tärähtely ja vapina siirtyi meihinkin. Kiire ahdisti.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Arkonadas Mord-Zyklopen (GJS Nr. 311)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.2.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 1/1993: Muumiot tulevat

Takakansi: Kun kulta, demonit ja veri yhdistetään sopivilla loitsuilla ja muilla maagisilla keinoilla, on tuloksena ikuinen elämä!
Muinaisessa Perussa aikoinaan vaikuttanut mahtava velho oli toiminut päätelmänsä mukaisesti ja jähmettänyt itsensä kuoleman kaltaiseen maagiseen horrokseen luottaen siihen, että jonakin päivänä tulevaisuudessa joku olisi herättävä hänet takaisin elämään.
Se päivä koitti runsaan 2000 vuoden kuluttua, kun muuan tiedemies oivalsi löytäneensä täsmälleen oikean kohteen käytettäväksi hämäräperäisissä kokeissaan.
Muumioiden kostoretki alkoi…

Arvio: Yöjuttu-lehti oli kokenut melkoisen muutoksen vuoden 1992 alussa, joka ainakin näin jälkikäteen tuntui jo lopun alulta. Lukijapalsta oli lakkautettu, eikä lukijoiden novellejakaan enää julkaistu. Vuoden ensimmäistä numeroa lukuun ottamatta kaikki muut vuoden lehdet olivat vanhojen tarinoiden kierrättämistä, joten Johnin, Sukon ja Mandra Korabin Yöjutussa 10/1991 aloittama seitsemän maagisen tikarin etsintäretki jäi hämmentävästi kesken, mutta kaikkien Yöjuttu-fanien onneksi siihen palattiin vielä vuoden 1993 julkaisujen puitteissa.

Sitä ennen oli kuitenkin toisenlaisten seikkailuiden vuoro. Yöjutun viimeisen vuosikerran ensimmäisen tarinan tapahtumat sijoittuvat Lontoon liepeille, erääseen toisen maailmansodan aikaiseen bunkkeriin, jonka maaperässä uinuu suurempi pahuus kuin kukaan osaa odottaa. Ensimmäisenä siihen tutustuu nuori brittipoika, joka kertoo nähneensä bunkkerissa kultaisia kyyneleitä itkevän hirviön. Vanhempien epäusko muuttuu kauhuksi, kun kyseinen hirviö saapuu heidän luokseen vieraisille. Onneksi konstaapelina toimiva perheenisä tietää Scotland Yardissa työskentelevästä aaveidenmetsästäjäkaksikosta, eikä aikaakaan, kun John ja Suko saapuvat selvittämään mysteeriä.

Lennokkaasti nimetty tarina ei ole aivan sitä mitä se antaa odottaa, sillä kelpo mysteeristä ei ole tällä kertaa tietoakaan. Toiminnan rajaaminen lähes täysin yhteen ainoaan bunkkeriin on ratkaisuna epäonnistunut, sillä siten ikuiseen elämään kirottujen muumioiden synnyttämä uhka jää minimaaliseksi. Jane Collinsin mukanaolo tuntuu irralliselta ja kun loppujen lopuksi takakannessa luvattua tiedemiestäkään ei näy eikä kuulu, jää Muumiot tulevat täydelliseksi väliinputoajaksi, jossa ainoastaan kansikuva edustaa jotain onnistunutta – kolme lukijain piirrostakin unohtuvat nopeasti mielestä.

Lainaus: Muumiot kuoriutuivat esiin mullan alta verkalleen ja kiirettä pitämättä. Ne nauttivat tilanteesta omalla tavallaan. Uhri ei enää pääsisi pakoon, ja ne itse saattoivat toteuttaa mielihalujaan täysin siemauksin, koska selustatukena ja suojelijana oli olento, joka oli suunnitellut kaiken valmiiksi.
Kauhun lamauttama mies seurasi silmiensä edessä esitettävää kaameaa näytelmää kykenemättä kääntämään katsettaan pois. Muumiot seisoivat enää vyötäröään myöten maassa löystyneet ja likaantuneet käärinliinat ainoana verhonaan.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Mumien kommen (GJS Nr. 313)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.1.1993
Hinta: 16 mk