Yöjuttu 5/1991: Unohdettujen vainajien laakso

Takakansi: He olivat maanneet maan povessa jo yli sata vuotta. Kukaan ei enää ajatellut heitä. Kaikki viisi kaivosmiestä olivat painuneet unohduksiin ihmisten mielissä.
Mutta toverukset eivät olleet kuolleet. Jossain vaiheessa heidän unohtajansa saivat siitä selvän muistutuksen!
Elävät ruumiit alkoivat levittää pelkoa ja kauhua Euroopan suurimmalla louhoksella…

Arvio: Mitä pidemmälle Yöjuttu sarjana on edennyt, sitä köykäisemmiksi ja ohuemmiksi sen tarinat ovat kehittyneet. Kunnollisia pohjustuksia ei ole tehty enää kuin ajoittain ja vaikka mielipiteeni ei olekaan aivan täyttä faktaa, liian usein tuntuu siltä, että kaikenlainen pahuus kumpuaa menneiden aikojen vaietuista salaisuuksista, jotka vain odottavat pääsyä nykymaailmaan. Näin käy myös Saksan hiilikaivosalueelle sijoittuvassa, sinänsä varsin toiminnallisessa tarinassa Unohdettujen vainajien laakso.

Tämäkin vaatimaton tarina alkaa räväkästi, kun keski-ikäisen kaivosmiehen kotivarastoista löytyy ikivanha käsi. Ennen pitkää käden omistaja saapuu noutamaan sitä ja teurastaa samalla perheen vanhemmat niille sijoilleen. Paikalle hälytetty komisario Will Mallmann laskee yhteen yksi plus yksi ja hälyttää John Sinclairin paikalle, eikä aikaakaan, kun he saavat ottaa yhteen viiden vuosikymmeniä haudassaan maanneen kaivosmieszombien kanssa. Valitettavasti zombiet eivät ole kaksisia vastuksia, eikä ystävillemme koidu vaikeuksia niiden listimisessä.

Lukijoiden piirroksia on mukana lähes kymmenkunta ja onpa mukaan eksynyt muutama aivan kelvollinenkin tussaus. Lukijapalstalla keskustellaan kauhuelokuvista ja etenkin jäsen nro 599 eli nimimerkki Father! Satan! osoittaa vallan edistyksellistä elokuvamakua Nekromantikeineen ja Bloodsucking Freakseineen – näiden rinnalla tavanomaiset listaukset Alieneineen ja Poltergeisteineen eivät tunnu enää miltään.

Lainaus: Tunkeilija oli kaljupäinen ja hänen ihonsa oli harmaankalpea kuin vedessä lionnut siannahka. Silmät olivat kuin kaksi pyöreää pikkukiveä. Niissä ei näkynyt mitään elonmerkkiä. Yllä roikkuvat likaisenkeltaiset paidanriekaleet olivat yhtä ryvettyneet kuin housutkin.
Olento ojenteli kädentynkäänsä Lisaa kohti, mutta ei sanonut mitään. Yhtäkkiä Lisa tajusi, mitä tunkeilija tahtoi.
Kättä!

Lukijan novelli: Kauhujen talo
Lukijoiden novellien taso on ollut vaihteleva ja ainoastaan ani harvaa novellia on voinut vuosien saatossa kutsua hyväksi. Niiden joukkoon ei nouse myöskään Ville Peltolan kynäilemä kummitusjuttu, jossa joukko lomamatkalla olevia teini-ikäisiä päättää käydä vilkaisemassa vanhaa ränsistynyttä taloa. Lähestyvästä myrskystä, taloa ympäröivästä uhkaavasta ilmapiiristä ja sen puutarhasta löytyneestä irtopäästä huolimatta nuoret päättävät jäädä sinne yöksi. Tarinan lopputwisti on yhtä hölmö kuin sitä edeltävät tapahtumatkin.

Lainaus: Samassa he kuulivat rätinää alakerrasta. Jaana ryömi katsomaan ja näki kauhukseen kuinka koko alakerta oli tulessa ja hirviö nousi tulisia portaita heitä kohti. Pekka oli tullut Jaanan viereen ja näki saman hirvittävän näyn kuin Jaanakin. Koko talo oli kohta tulessa ja niin kuuma, että he olivat enää ainoalla suojaisella paikalla. Mutta kaikki he tiesivät, että he kuolisivat kohta. Samassa rysähti suuri osa lattiaa heidän edestään, ja tuli nousi kattoon ja seinille. He olivat loukussa! He ottivat toisiaan käsistä kuin apua anoen, mutta samassa lattia romahti heidän altaan. Ennen kuin he tippuivat alas, he näkivät samat hirviön kasvot ja kuulivat: WELCOME TO HELL! Sitten kaikki pimeni. He olivat kuolleet!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Tal der vergessenen Toten (GJS Nr. 295)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.5.1991
Hinta: 14,50 mk

Yöjuttu 1/1991: Tappajakoirat

Takakansi: Otto Maier tunnusteli pudonneiden lehtien peittämää maata hädissään molemmin käsin, mutta valkoinen sokeankeppi ei vain ottanut löytyäkseen.
Tavallisesti niin säyseä ja järkevä opaskoira oli yhtäkkiä mennyt täysin pois tolaltaan, riistäytynyt irti ja sännännyt metsään. Samassa rytäkässä sokea oli kadottanut keppinsä.
Karannut opaskoira oli palannut takaisin ja lähestyi pudonneiden lehtien päällä konttaavaa isäntäänsä. Jos Maier olisi kyennyt näkemään koiransa, hän olisi kauhistunut sydänjuuriaan myöten. Eläin ei enää ollut turvallinen ja luotettava sokean opas, vaan villipeto, jonka irvistelevistä ikenistä valui kuola ja silmistä hehkui tappamisen himo…

Arvio: Eläinkauhu on kauhun alalajeista kenties tylsin ja erityisen tylsää se on silloin, kun terrorin tuottajina toimivat ihmisille läheiset koirat – en vain jaksa uskoa, että puhkikalutussa aiheessa olisi enää mitään uutta annettavaa. Yöjutun kirjoittaja Jason Dark ei ole ainakaan saanut puhallettua henkeä vuoden 1991 ensimmäiseen tarinaansa, vaikka onkin koettanut värittää tapahtumia ihmissusimytologialla. Tapahtumien sijoittaminen sokeiden lomanviettopaikan ympäristöön ei ole myöskään kovin kekseliästä, joten Tappajakoirat sijoittuu viiden tylsimmän ja tyylittömimmän Yöjuttu-tarinan joukkoon.

Jos siitä haluaa kuitenkin etsiä jotain positiivista, päähenkilö on tällä kertaa Johnin tai Sukon sijaan heidän saksalainen virkaveljensä Will Mallmann, jota John tietenkin tukee koiralauman vastaisessa taistelussa. Erikoista puolestaan on se, että tarinan edetessä Bill Conollyn kerrotaan makaavan henkitoreissaan kotonaan ja hänen vaimonsa Sheilan olevan paholaisen kynsissä. Näitä seikkailuja ei ole suomalaisille lukijoille missään vaiheessa tarjottu mutta Geisterjäger John Sinclair -lehden ilmestymislistaa lukiessa selviää, että Valkoisten vampyyrien tornin ja Tappajakoirien välissä on ollut kymmenen Suomessa julkaisematonta tarinaa.

Lukijoiden lähettämien piirrosten joukosta erottuu nimimerkki Hapan piirtämä Overkill-yhtyeen siivekäs pääkallo Chaly ja Marko Parviaisen onnistunut hirviökuva Horror from Below. Lukijapalstalla väitellään kauhuelokuvien paremmuudesta, joskaan mitään syvällistä keskustelua ei ainakaan vielä saada aikaan.

Lainaus: Olin odottanut näkeväni ihmissuden, mutta yllätyin aika tavalla, kun metsästä putkahti yhtäkkiä esiin kolme koiraa; kaksi schäferiä ja yksi bernhardilainen. Aivan kuten vielä irrallaan juoksentelevat sokeiden opaskoiratkin.
Tulijat pyörittelivät päätään kuin vihollista etsien ja kääntyivät sitten grillauspaikalla odottavaa laumaa kohti.
Mutta missä viipyi ihmissusi?

Lukijan novelli: Veren vartija
Mika Huuskon kirjoittaman, Yöjuttu-standardein mitattuna pitkän novellin päähenkilöitä ovat erään piirikunnan veripankin työntekijä ja hänen kollegansa, jolle ensin mainittu syöttää tarinan veripankissa vierailleesta vampyyristä. Toimintakohtaukset ovat heikkoja, mutta muilta osin tarinan idea on varsin mainio ja siksi Veren vartija nousee vaivattomasti parhaiden Yöjuttu-novellien joukkoon. Jos joku joskus tekisi suomalaisen version Creepshow-elokuvista, Veren vartijalla voisi hyvinkin olla siinä jopa paikkansa.

Lainaus: Nuo silmät olivat kuin pohjattomat veren kaivot. Lumoutuneena Coleman katsoi niiden loputtomaan syvyyteen, jossa veri velloi myrskyisänä merenä. Hitaasti kuin unessa olennon suu avautui paljastaen rivin veitsenteräviä hampaita. Äärettömän hitaasti olento alkoi nousta arkustaan, kynnekkäät kourat ojossa.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Killer-Hunde (GJS Nr. 291)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.1.1991
Hinta: 14,50 mk

Yöjuttu 8/1990: Aaveristin kummitukset

Takakansi: ”Ei suinkaan kaikki, mikä on kätketty maan poveen, ole todella kuollut. Menneiden aikojen kauhut odottavat usein mustan mullan alla vuosisatoja, ennen kuin lähtevät kostoretkilleen…”
Monet naureskelivat ja hymähtelivät näille sanoille, mutta ne olivat eräälle ihmiselle yhtäkkiä karmeaa todellisuutta.
Kolmikymmenvuotinen sota oli jättänyt erääseen Baijerin kylään perinnön, josta tuli 350 vuoden kuluttua hirveä painajainen.

Arvio: Pienen saksalaiskylän nuorison keskuudessa on virinnyt outo rohkeuskoe, jossa jengiin kuulumisen vaatimuksena on kiivetä muinaiselle sotamuistomerkille ja asettaa merirosvolippu sen huipulle. Tämä ei kuitenkaan miellytä ristin muotoisen patsaan alle haudattua hakkapeliittaeversti Gunnarssonia, joka päättää palata maan päälle sodan 350-vuotisjuhlapäivänä. Samaan aikaan kylässä järjestettävistä kesäjuhlista uhkaa tulla todelliset verikekkerit, mutta onneksi yliluonnollisia asioita vastaan taisteleva komisario Will Mallmann saa vihiä tapahtumista ja pyytää paikalle myös John Sinclairin, jolle demonien tuhoaminen on arkipäivää.

Elokuussa 1990 ilmestynyt Aaveristin kummitukset jatkaa jo liian pitkää rutiinimaisten Yöjuttu-tarinoiden sarjaa, jossa John ystävineen saa vihiä jostain kummallisuudesta ja saapuu paikalle tuhoamaan sen heti alkuunsa. Verenhimoisen Gunnarssonin lisäksi tämän tarinan ainoa valopilkku on hänen aaveratsastajajoukkonsa, jonka synnyttämää uhkaa ei kuitenkaan hyödynnetä kuin nimeksi – jopa kohtaus, jossa eversti joukkoineen on ratsastamassa suoraan kesäjuhlien väkijoukkoon jää torsoksi. Runsaasti kritisoimieni loppukohtausten taso jatkaa myös surkealla linjallaan, ollen tällä kertaa huonoimpia miesmuistiin.

Lukijapalstalla keskustellaan lyhyesti sensuurista, ostetaan ja myydään kauhuelokuvia, esitellään lyhyesti kauhuun liittyvää kirjallisuutta ja mahtuupa kirjoittajien joukkoon joku kymenlaaksolainen noituuden harrastajakin. Lukijoiden piirtämissä kuvissa ei ole liiemmin hurraamista, piirrosten suuntautuessa yhä enenevässä määrin hupailulinjalle.

Lainaus: Silmiemme eteen levittäytyi kauhistava [sic] näky. Äänetön aavejoukko ratsasti esiin teltan varjosta. Niin ratsastajat kuin hevosetkin olivat harsomaisen läpinäkyviä, mutta kaikki ääriviivat olivat silti aivan selvät. Ratsut korskuivat ja kaviot rummuttivat tannerta, mutta täysin äänettömästi. Ratsastajat olivat 1600-luvun sotisopaan pukeutuneita pelättyjä hakkapeliittoja, ruotsalais-suomalaisia sotilaita, jotka levittivät 30-vuotisen sodan aikana pelkoa ja kauhua kaikkialla, missä liikkuivat.

Lukijan novelli: Painajaisen paluu
Ikiaikainen kirous vainoaa suurta paholaismaista koiraa myrsky-yössä kirkkoon pakenevaa päähenkilöä. Kirjoittajana toiminut J. J. olisi voinut kehitellä kekseliästä ideaansa pidemmälle ja kasvattaa tarinaansa, ettei siitä olisi tullut pelkkää suoraviivaista selviytymistä. Painajaisen paluu on kaikesta huolimatta hyvää kauhuviihdettä, sijoittuen Yöjuttu-novellien kärkipäähän.

Lainaus: Se oli ihminen – ulkoisesti ainakin. Tosin iho välkehti oudon punertavana salamanvälähdyksen kelmeässä valossa mutta muuten alhaalla seisova olento näytti ihmiseltä. Silmät eivät kylläkään kuuluneet ihmiselle sillä ne olivat samat, leimuavat tulikekäleet, jotka olin nähnyt tuolla pirun riivaamalla koiralla.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Phantome vom Gespenster-Kreuz (GJS Nr. 276)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1990
Hinta: 13,50 mk

Yöjuttu 3/1989: Liikkuva ruumisarkku

Takakansi: Muutos käynnistyi. Barbara vääntelehti tuskissaan. Hänen suupieliinsä kohosi valkeaa vaahtoa ja hän voihki hiljaa.
Minun täytyy päästä pois tästä vaunuosastosta, hän ajatteli. Muut matkustajat eivät saaneet huomata mitään. He eivät saaneet nähdä kuinka nuori ja viehättävä neitonen muuttui raatelevaksi pedoksi.
Vihdoin hän pääsi junan käymälään ja lukitsi oven. Hänen iholleen oli jo ilmestynyt untuvaista karvaa, joka tiheni nopeasti turkiksi. Kädet muuttuivat käpäliksi ja kasvot ihmistiikerin naamaksi. Barbara oli kohta valmis levittämään kauhua ja kuolemaa junamatkustajien keskuuteen…

Arvio: Kun John Sinclair ystävineen surmasi Hampuria terrorisoivan ihmistiikerin (ks. Ihmistiikeri, Yöjuttu 9/1984), he eivät voineet aavistaa kirouksen jatkavan eloaan. Niin kuitenkin kävi, sillä demonin hyökkäyksen seurauksena sairastuneet uhrit alkoivat myöhemmin kokea outoja tuntemuksia ja ennen pitkää murhaaminen oli heidän ainoa intohimonsa. John, Suko ja Will Mallmann joutuivat toistamaan takavuosien urotyön pysäyttäessään pikajunassa riehuvan hirviön.

Suoraviivainen ja ripeä toimintakauhistelu on juuri sellainen, jota alkuvuoden numeroiden parissa tylsistynyt Yöjuttu-fani kaipaa. Tässä tarinassa ei liikoja pysähdellä, vaan meno on jopa räväkämpää kuin esiosassaan. Ainoa moite koskee tarinan hirviötä, joka toisinaan toimii typerämmin kuin olisi sallittua, antaen näin verivihollisilleen mahdollisuuden iskeä. Kansikuvalla ei ole mitään tekemistä sisällön kanssa, vaan se oli alkujaan piirretty Suomessa numerolla 6/85 (Lontoon ruumisvankkurit) julkaistuun tarinaan. Lukijoiden lähettämiä piirroksia ei ollut tällä kertaa kuin yksi, Juri Kovaljeffin ”No Axes Here Mister, Did You Get It?”

Lainaus: Sami Sorgen suu avautui ja ihmistiikeri sai pahanhajuisen krapulahenkäyksen vasten kuonoaan. Se ei kuitenkaan häirinnyt sitä tippaakaan. Hirviö oli aikonut surmata kulkurin ja toteutti aikomuksensa.
Käpälä kohosi ja sivalsi. Ensimmäistä sivallusta seurasi toinen ja kolmas. Suusta kuului kammottavaa sähähtelyä. Ihmistiikeri tutisi ja vapisi kiihkosta. Tyhjässä tavaravaunussa tapahtui hirveä rikos.
Kulkuri ei kyennyt puolustautumaan hirmuisia käpäläniskuja vastaan. Hänen hapuilevat liikkeensä hidastuivat isku iskulta ja lakkasivat kohta kokonaan…

Lukijan novelli: Genesis
Arto Laatikaisen kirjoittama Genesis vie lukijansa Joensuuhun, hotelli Kimmelin alakerran yökerhoon, jonka seksiä tihkuva tarjoilijatar sekoittaa paikallisen nuorukaisen pään. Erikoisen loppuratkaisun sisältävä tarina on muulta osaltaan peruskauraa, eikä nouse kuin niukin naukin lukijoiden kirjoittamien novellien parhaimpaan kolmannekseen.

Lainaus: Joenpinta heijasti kuun kelmeää valoa. Muhkurainen ajopuu, josta kaarna oli hankautunut pois, niin että nilakerros hohti valkoisena, lipui verkalleen yhä kauemmas rannasta. Sitten kurimus pyöräytti sen ympäri ja (HYVÄ LUOJAI!!!) imaisi pohjavirtauksen mukana syvyyksiin.
”Genesis, tule takaisin! Et saa jättää minua!”


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Ich stürmte den rollenden Sarg (GJS Nr. 259)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttu 12/1988: Tyrmälinnan zombie

Takakansi: Komisario Mallmann veti pistoolinsa esiin. Hänet oli vallannut omituinen, epäilyttävä tunne, vaikka kaikki oli ollut kunnossa hänen astuessaan sisään. Tunnelma muuttui muutaman metrin etenemisen jälkeen. Hän aavisti vaaran!
Komisario Mallmann pysähtyi portaiden kohdalle. Talo oli ollut aikoinaan valtaajien hallussa, mutta nämä olivat myöhemmin luopuneet siitä. Nyt sitä käyttivät rikolliset tilapäisenä piilopaikkanaan.
Poliisille tulleen vihjeen mukaan rakennuksessa oli nähty vakoojia. Liittotasavallan salainen palvelu oli pyytänyt rikospoliisilta virka-apua, ja niin komisario Mallmann oli lähtenyt Trieriin tutkimaan asiaa…

Arvio: John Sinclairin hyvä ystävä Will Mallmann joutuu pahaan pinteeseen ja näkee jotain sellaista, jota ei kenties pitäisi olla olemassakaan. Jäljet viittaavat erääseen vanhaan linnaan, jonka muureja ympäröi kaamea salaisuus. Kun linnaa entisöitiin, siellä asuva paha vapautettiin. Tämä on koitua Mallmannin kohtaloksi, jonka onnistuu kuitenkin paeta viime hetkellä ja hälyttää Sinclair avukseen. Linnan uumenissa asuva pahuus ei ole kuitenkaan helposti kukistettavissa.

Kaikkien aikojen rumimpien Yöjuttu-kansien joukossa korkealle sijoittuva Tyrmälinnan zombie on itse asiassa ihastuttavan tunnelmallinen kummitusjuttu, joka lukeutuu ilmestymisvuotensa kolmen parhaan Yöjutun joukkoon. Itse näkisin tarinassa aineksia pidempäänkin hurjasteluun, mutta valitettavasti kirjoittaja on päättänyt kuolleen linnanrouvan kertomuksen olleen yhden lehden arvoinen. Usein kritisoimani loppuratkaisut saavuttavat tässä tarinassa aallonpohjan, sillä kliimaksi on muuhun menoon verrattuna todella heikko. Positiivista on sen sijaan Mallmanin sijoittaminen tapahtumien keskipisteeseen. Tyrmälinnan zombien kansi jäi viimeiseksi valokuvakanneksi, tästä eteenpäin Yöjutussa oli nimittäin tarkoitus käyttää alkuperäisiä saksalaisia kansikuvia. Tulevat numerot kuitenkin todistivat, ettei näin tapahtunut.

Lainaus: Kauhu uhkasi tehdä Christan aivan sekopäiseksi. Hyödyttikö hänenkään enää jäädä henkiin, jos kerran muut…
- Värttinä langat kehrää…
Aavenaisen laulu havahdutti hänet ajatuksistaan. Hän kohotti katseensa ja näki elävän vainajan laskeutuvan kellariin viimeistelemään kaamean työnsä hulmuavilla hiuksillaan…

Lukijan novellit: Kettu & Perjantai tuomion päivä
Tällä kertaa lukijoita ilahdutetaan kahdella novellilla. Ensimmäinen on SARIn kirjoittama fantasiakertomus suuresta ketusta, joka lumoaa pimeänä syysyönä vuokraamalleen kesämökille saapuneen yksinäisen naisen. Tiivis ja hyvin kirjoitettu tarina on tunnelmallinen, mutta ei millään muotoa jännittävä. Sitä ei ole myöskään Pet Shop Girlin apokalyptinen Perjantai tuomion päivä, jossa maailmaa uhkaavasta tuhosta selviytyy vain yksi, ikiaikaista japanilaista korua kantava tyttö.

Lainaus: Kettu
Kettu istui talon kulmalla ja tuijotti keittiön ikkunasta tulvivaa kynttilänvaloa. Vanha talo natisi ja notkui tuulen kieppuessa sen rakenteissa. Suuret koivut talon takapihalla piiskasivat vihaisesti toisiaan. Kettu oli tyytyväinen. Aika tuntui koittaneen. Se maiskutti suutaan ja haroi käpälällään korvansa taustaa lähtien lopulta varovaisesti liikkeelle.

Lainaus: Perjantai tuomion päivä
Olento oli jo melkein luonani. Halusin vaipua maan alle, mutta pelosta sekaisin lähdin juoksemaan olentoa kohti, ja muutaman sekunnin ajan näin sen kitaan. Siellä avautui aivan toisenlainen maailma. Maailma, jossa ihmiset kituivat ja huusivat tuskissaan. Yllättäen kaikki musteni, ja tunsin, kuinka paineaalto tarttui minuun ja paiskasi minut pois!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Zombie aus dem Kerkerschloß (GJS Nr. 256)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttu 9/1986: Ruumispolku

Takakansi: Maata oli kohdannut onnettomuus. Siellä raivosi tuhoisa sota. Joidenkin onnekkaiden oli onnistunut pelastaa henkiriepunsa ja joitakin välttämättömimpiä tarvekalujaan, mutta oli myös paljon kuolleita, jotka täytyi haudata.
- Haudatkaamme kuolleet, vieraalta paikkakunnalta saapunut kirkkoherra sanoi.
- Meillä ei ole omaa hautausmaata, muuan vanha ukko vastasi.
- Haudatkaa heidät sitten naapurikylän hautausmaahan, kirkkoherra ehdotti.
Läsnäolijat vavahtivat kuullessaan sen. He tunsivat naapurikylään johtavan vaikeakulkuisen tien. Sitä nimitettiin Ruumispoluksi, koska kaikki tiesivät, että jokainen joka kohtasi siellä valkokaapuisen naisen, oli kuoleman oma…

Arvio: Ruumispolun ja Valkoisen naisen tarina on painunut viime vuosikymmeninä unholaan, mutta muuttuu taas ajankohtaiseksi, kun muuan rikosetsiväkokelas lähtee selvittämään kuolleen setänsä tapausta. Seurakseen hän saa Will Mallmannin ja aaveidenmetsästäjä John Sinclairin. Pieni saksalaiskylä on ajautunut taas kauhun keskipisteeksi.

Englantilaisen Hammer-yhtiön elokuvat mieleen tuova Ruumispolku on keskinkertainen peruskauhistelu, jossa vuosisatoja vanha demoni jatkaa tekojaan ihmisten keskuudessa. Tarina ei ole kaksinen eikä kovin jännittäväkään. Vanha ja unohdettu hautausmaa sinne johtavine ruumispolkuineen on hyvin visualisoitu, mutta muilta osin kirjoittaja on säästänyt paukkunsa tuonnemmaksi. Loppuhuipentuma on erittäin laimea ja niinpä Ruumispolku onkin kertakäyttötavaraa.

Lainaus: Vanha Göpfert ei hievahtanutkaan. Hän seisoi kynnyksellä puolimätine kasvoineen, harmaaihoisena ja harvat hiukset hapsottaen.
Hänen nimensä oli Ralf Göpfert, kuten hänen veljenpoikansakin nimi ja Frank pani yhtäkkiä kauhulla merkille, ettei tuo olento lainkaan hengittänyt. Hän ei ollut enää mikään ihminen, vaan haudasta noussut elävä ruumis.
Frank muisti Kölnissä näkemänsä kauhuelokuvan vastaavanlaisine hirviöineen. Tämä ei ollut valitettavasti elokuvaa, vaan veristä totta. Se oli yhtä totta kuin ystävättären vapina, jonka hän tunsi, pitäessään käsivartensa kiedottuna tämän hartioilla.
Göpfert aikoi tappaa heidät!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Leichenpfad (GJS Nr. 228)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1986
Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 3/1986: Punaisten vampyyrien kynsissä

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

Kallioluolan suuaukko ammotti synkkänä ja salamyhkäisenä. Sen yllä kasvava tiheä pensaikko näytti yrittävän estää kuunsirpin valjua valoa pääsemästä syvän onkalon pohjalle.
Puoliyö oli pian käsillä. Luonto lepäsi pimeyden hiljaisessa vaipassa. Lämmin kesäpäivä oli vaihtunut pimeäksi yöksi, ja vuoristoseudun kylien asukkaat olivat painuneet yöpuulle jo ajat sitten, mutta yksinäiset vaeltajat liikkuivat vielä patikkaretkillään.
Kaksi omituista hahmoa liikkui pimeydessä. Vaikka he olivat ulkomuodoltaan täysin erilaisia, heitä yhdisti eräs asia: Verenhimo!
Vampyyrit olivat lähteneet yölliselle saalistusretkelleen.

Arvio: Saksan Alpeilla tapahtuu kummia. Muuan professori on löytänyt syrjäisestä luolasta vuosituhansia horroksessa olleita suuria vampyyrilepakoita. Tämä houkuttelee paikalle kaksi pimeyden palvelijaa, Lady X:n ja Vampiro-del-marin, ovathan lepakot olleet aikoinaan jälkimmäisen uskollisia liittolaisia. Seudulla tapahtunut outo murha herättää puolestaan saksalaisten poliisien mielenkiinnon ja kun yhtenä tutkijoista on yliluonnollisiin tapauksiin erikoistunut Will Mallmann, ei aikaakaan, kun myös John Sinclair ja Suko saapuvat paikalle.

Ensimmäisenä A4-kokoisena Yöjuttuna muistettu Punaisten vampyyrien kynsissä on laiska ja väsynyt luolaseikkailu, jossa ei ole toimintaa eikä jännitystä edes nimeksi. Lähtökohdatkaan eivät ole otollisimmat, mutta kehuttavaa ei ole sisällössäkään: molemmat supervampyyrit hukataan lähes täysin, eikä poikkeuksellisen suurista verenimijälepakoistakaan ole ystäviemme piinaajiksi. Yhteen suureen luolaan sijoittuva valon ja pimeyden kamppailu on kaikin tavoin rutiinityö, joka on helppo siirtää takaisin lehtipinoon heti lukemisen jälkeen. Kansikuvassa on sentään yritystä. Viimeinen numero, jossa lukijan oli poimittava vastaus Yöjuttu-klubin pääsykokeisiin.

Lainaus: Painajaismaisen hirveä näky aikaan sai nuoressa naisessa rajuja puistatuksia. Hän oli kauhuissaan.
- Oletko… oletko sinä…? hän sopersi, kuullessaan miehensä kolkon naurun.
- Kyllä, olen todellakin vampyyri ja saan tästälähin ravintoni yksinomaan verestä. Lepakot ovat tehneet minusta tällaisen ja siksi olen iloinen, että tulit luokseni…
- Mitä… mitä sinä tahdot? Beate kuiskasi, vaikka tiesi vastauksen kysymättäkin.
- Sinut!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: In den Krallen der roten Vampire (GJS Nr. 223)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1986
Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 4/1985: Punaisen helvetin herra

Takakansi: Suko oli menettänyt paholaisruoskansa. Sitä piti nyt hallussaan mahtava demoni, Punaisen helvetin herra.
Suko ei tiennyt, missä ja missä ulottuvuudessa se eli, mutta asia ei tällä hetkellä jaksanut häntä ihmeemmin kiinnostaakaan. Hänen ajatuksensa keskittyvät menetettyyn aseeseen, ja siksi hän havaitsi vaaran liian myöhään. Hän kuuli Will Mallmannin ja CIA-agentti Don Frazerin huudot, joita seurasi konepistoolin rätinä, näki kahden kirkkaan valonheittäjän häilähtävän silmiensä edessä ja totesi äkkiä tulipatsaan syöksähtävän kaatuneesta kuormurista, ennen kuin räjähdys hajoitti ajoneuvon tuhansiksi pirstaleiksi…

Arvio: Tärkeän aseen menettäminen on demoneja vastaan taisteltaessa äärimmäinen takaisku, joka pitää koettaa korjata niin pian kuin mahdollista. Niinpä epätoivoiset ystävämme turvautuvat kaikkiin keksimiinsä konsteihin saadakseen Sukon paholaisruoskan takaisin. Itä-Saksan jälkeen heidän tiensä vie Islantiin, jossa Nyrana, Punaisen helvetin herrana tunnettu demoni odottaa malttamattomana pääsyä takaisin maan päälle.

Henkien haudasta alkanut huima seikkailu päättyy lumen, jään ja verigeysirien keskelle, jossa Johnia ja Sukoa odottaa mahtava demoni aikojen takaa. Paikalle saapuvat myös Kara ja Myxin, jolla on kana kynittävänä Punaisen helvetin herran kanssa. Tuloksena on huikea spektaakkeli, jonka loppunäytös vertautuu Veriurkujen (3/1983) finaaliin. Erinomaisen tyylikäs ja mukaansa tempaava jännäri.

Lainaus: Ellen olisi tiennyt olinpaikkaamme, olisin ilman muuta voinut luulla kokevani tämän seikkailun jossakin muussa ulottuvuudessa. Hehku, savu, kuumuus; kaikki ne olivat tunnusmerkillisiä kauhun ulottuvuudelle, jossa mustaveriset viihtyivät parhaiten. Yskin vesissä silmin ja valmistauduin henkisesti perääntymisretkelle.
Mutta olin arvioinut Sukon tarmon ja tahdonvoiman väärin. – Tahdon ruoskan takaisin! hän kirahti hammasta purren.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Herr der roten Hölle (GJS Nr. 212)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.4.1985
Hinta: 8,60 mk

Yöjuttu 3/1985: Henkien hauta

Takakansi: SCOTLAND YARD ja CIA toimivat tiiviissä yhteistyössä.
Yardia edusti ylitarkastaja John Sinclair ja CIA:ta salainen asiamies Frazer virkaveljineen.
Kiperä tehtävä vie pelottomat taistelijamme sosialistiseen leiriin, mutta kuinka kilpajuoksu uudesta elektronisesta ohjausjärjestelmästä viimein päättyy, selviää kaksiosaisesta tarinasta, jonka ensimmäisen osan nimi on HENKIEN HAUTA.

Arvio: Johnin ja Sukon matka vie tällä kertaa Itä-Saksan rajavyöhykkeellä sijaitsevalle hautausmaalle, jonne muuan CIA-agentti on kadonnut suorittaessaan erittäin salaista tehtävää. Will Mallmannilla täydennetty kolmikko pääsee perille ja selvittävät tapauksen, johon liittyy merkittävästi myös Ruumiskaupunki ja sitä vartioivat kolme luurankoa. Demonien kanssa kamppailevat ystävämme saavuttavat komean voiton, mutta joutuvat maksamaan siitä kovan hinnan: Suko menettää paholaisruoskansa Punaisen helvetin herralle, demonille, jonka nahasta se on valmistettu.

Muistikuvani Henkien haudasta olivat kaksijakoiset. Toisaalta muistin pitäneeni sen jännityselementeistä, mutta tuskastelleeni hidasta kerrontaa ja vähäisiä tapahtumia. Muistini teki tälläkin kertaa tepposet, sillä Henkien hauta osoittautui ripeävauhtiseksi toimintatarinaksi, joka peittoaa mennen tullen sitä edeltäneen puolen vuoden numerot. Nostalgiapisteitä tarina saa Itä-Saksaan sijoittumisesta, myös uuden demonin astuminen kuvioihin on aina iloinen asia.

Lainaus: Punaisen helvetin herra!
Jälleen uusi demoni. Vai olisiko paremminkin pitänyt sanoa vanha demoni?
Se oli kertonut kuuluvansa Suurten Vanhusten joukkoon, demonisukupolveen, joka oli vaikuttanut maan päällä jo ennen ihmisen syntymää. Laskin samaan joukkoon myös Izzin, jättiläismadon, joka oli Suurten Vanhusten käskyläinen. Oliko Punaisen helvetin herra samanlainen? Ja missä moinen paikka mahtoi sijaita, jos se ylipäätään oli olemassa?


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Das Geistergrab (GJS Nr. 211)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1985
Hinta: 8,60 mk

Yöjuttu 9/1984: Ihmistiikeri

Takakansi: Saksalainen ja kolme intialaista aikoivat suorittaa Himalajan vuoriston juurella Nepalissa tehtävän, jolle muut ihmiset olisivat vain nauraneet.
He aikoivat tappaa pedon.
Mutta kysymys ei ollutkaan mistä tahansa pedosta, vaan i h m i s t i i k e r i s t ä ! Se oli raivonnut seudulla jo kuukausia. Sen hampaisiin joutuneella uhrilla ei ollut toivoakaan pelastumisesta. Hirvittävällä kynnellään se tappoi uhrinsa ja jätti jälkeensä oman tunnusmerkkinsä, KULTAISEN KYNNEN.

Arvio: Helvetillisen rock-yhtye ”Kauhukoneen” kanssa käydyn yhteenoton jälkeen Johnin ja Sukon tie vie Hampuriin, jossa riehuu outo murhaaja. Muutamien salapoliisitöiden jälkeen selviää, että kyseessä on ihmisen ja tiikerin sekasikiö, joka on peruja Nepalissa saadusta tartunnasta. Ihmistiikerin kiinniottaminen ei ole suurkaupungissa järin helppoa, mutta onneksi mutantilla on selkeät suunnitelmat kenet päästää milloinkin pois päiviltä – se helpottaa ystäviämme kummasti.

Vaatimaton ja aivan liian suoraviivainen juoni hämmästyttää epäloogisuudellaan: jos onneton viruksen kantaja sai taudin toisaalla, miksi se ei leviä samalla tavalla sivistyneessä maailmassa? Muutenkaan tarinassa ei ole sen enempää jännitystä kuin yllätyksellisyyttäkään, ellei sellaiseksi halua mieltää kannen gepardinaista tiikerimiehen sijaan. Lehteä mainostettiin vielä edellisessä numerossa alkuperäisellä nimellään ”Kultainen kynsi”, mutta kenties nimi vaihdettiin myynninedistämismielessä? Ilmestymisvuotensa heikoin Yöjuttu, palkkashekki mielessä kirjoitettu.
HUOM! Ensimmäinen lehti, jossa mukana "Kysy Yöjutusta" -palsta.

Lainaus: Erna Brindalla jähmettyi kauhusta. Hänen edessään seisova olento oli jokin helvetin epäsikiö, painajaisunen hirviö keltamustien viirujen raidoittaman tiikerin ja vaaleatukkaisen miehen sekoitus.
Ihmisen ja tiikerin raja kulki pystysuunnassa täsmälleen vartalon keskellä.
Oikea eturaaja näytti erilaiselta kuin käsi. Ei pelkästään siksi, että se oli muuttunut käpäläksi, vaan siksi, että tassun etureunassa kiilteli pientä veistä muistuttava terävä kultainen kynsi.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die goldene Kralle (GJS Nr. 205)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1984
Hinta: 7,90 mk

Yöjuttu 10/1983: Keskiyön vampyyri

Takakansi: Kun vanha linna tuhottiin, se yksinkertaisesti unohdettiin. Mutta se ei unohtanut ihmisiä. Vuosien kuluttua se oli yhä elossa. Suljettuna luolan onkaloon mielipuolisena ihmisveren janosta. Se tiesi, että koittaisi aika, jolloin se jälleen voisi iskeä.
Se päivä koitti! Raskaat raivauskoneet aukaisivat sille ulospääsyn.
KESKIYÖN VAMPYYRI saattoi lähteä vankilastaan. Kuten vuosia sitten se lähti saalistamaan. Eikä se ollut unohtanut mitään oppimaansa…

Arvio: Vampyyrit ovat omasta mielestäni olleet aina kauhutarinoiden kakkosketjua, mutta siitä huolimatta Keskiyön vampyyri lukeutuu Yöjuttujen osalta suosikkitarinoihini ja toimii edelleen. Tunnelmallista, lähes harrasta alkua seuraa lyhyt, mutta intensiivinen väliosa, joka valmistelee lukijaa vampyyrin luolassa käytävään loppuhuipentumaan. Se ei tosin ole aivan muun tekstin veroinen, mutta siitä huolimatta tarinaa voi pitää kokonaisvaltaisesti onnistuneena.

Älkää kysykö miksi, mutta jostain syystä Keskiyön vampyyri on piirtynyt mieleeni erityisen saksalaisena tarinana. Kirjoittaja on saanut siirrettyä pienen kylän arkisen elämän onnistuneesti sanoiksi ja siksi tämän tarinan ensimmäiset 20 sivua lukeutuvatkin Yöjuttujen A-sarjaan ollen siten vahvaa jatkoa Kolmannen helvetin hotellista suoraan jatkuviin tapahtumiin. Kansikuva on jotenkin halvan oloinen, mutta samalla koruttomuudessaan tyylikäs.

Lainaus: Pamela Scottin oli ollut vaikea kestää muuttumistaan verenimijäksi. Hän oli vetäytynyt Murhaliigan salaiseen piilopaikkaan ja soimannut niin kauan, kunnes tohtori Kuolema oli sanonut mahtisanansa. Lady X totteli. Hän kuului nyt Vampiro-del-marin, verenimijöiden keisarin alaisuuteen. Sekin oli liikkeellä Xorronin tapaan kerätäkseen itselleen uusia alamaisia ja palvelijoita. Vanhat ajat palaisivat takaisin. Koska elävät ruumiit, ghoulit ja zombiet tottelivat Xorronia, Vampiro-del-mar halusi hallita verenimijöitä.
Se oli lähettänyt Lady X:n matkaan, jotta tämä voittaisi maailman muut vampyyrit omalle puolelleen. Näin Pamela Scott oli saapunut Saksaan ja saanut selville Morron olinpaikan.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Mitternachts-Vampir (GJS Nr. 193)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1983
Hinta: 7,10 mk

Yöjuttu 9/1983: Kolmannen helvetin hotelli

Takakansi: Kauhufilmi oli jo viikkojen ajan aiheuttanut levotonta liikehdintää Lontoossa. Elokuvateatterit eivät enää pystyneet hillitsemään yleisöryntäystä. Kaikki näytännöt olivat loppuunmyytyjä. Jokainen katsoja tunsi, että nämä kauhuelämykset olivat jotain ainutlaatuista, mutta kukaan ei tiennyt, miksi juuri tämä filmi vaikutti voimakkaammin kuin mitkään aikaisemmat.
Vaikutuksen salaisuus oli siinä, etteivät filmin tapahtumat olleet mitään näyttelemistä. Kaikki, mitä tapahtui, oli julmaa todellisuutta. Murhien tapahtumapaikat olivat aitoja. Ja aitoja olivat myöskin hirviöt, jotka kiduttivat, purivat ja tappoivat…
John Sinclair katsoi tämän filmin KOLMANNEN HELVETIN HOTELLI. Onneksi, sillä muuten ei elämää ehkä enää olisi…

Arvio: Kaikkien aikojen parhaan Yöjuttu-nimen omaava Kolmannen helvetin hotelli tapahtuu pääasiassa Länsi-Saksan syrjäseuduilla, kauhun tyyssijassa, jossa kuvatun elokuvan jälkitunnelmat ravistelevat Eurooppaa. John ja Suko tempaistaan mukaan tapahtumien kierteeseen ja he matkustavat elokuvan kuvauspaikoille katsomaan, ovatko kaikki viihdenautinnon ympärillä pyörivät huhut totta. Samalle hotellille on saapunut myös komisario Will Mallmann, jolle kauheudet uhkaavat jäädä uran viimeisiksi.

Kolmannen helvetin hotelli kuuluu Yöjuttujen raskaaseen sarjaan. Se varioi onnistuneesti Stephen Kingin Hohtoa (ilm. 1977, suom. 1985) ja ottaa vaikutteita myös snuff-elokuvien ympärillä pyörineistä huhuista. Sankarimme seikkailevat eri ulottuvuuksissa, mutta juoni ei mene missään vaiheessa sekamelskaksi. Hotellia asuttavien kummajaisten kuvailu ei sen sijaan ole oikein toimivaa ja selitys hotellin tapahtumien taustoille on yöjuttumaisen älytön. Kansikuvassa on Aaveratsastajien (2/1982) tapaan jotain kiehtovaa, toivottavasti joku ohjaisi tästä vielä elokuvan.

Lainaus: Ne viruivat kellarin syvimmässä loukossa. Kammottavia hahmoja kaikki tyynni. Kuolleita, puoliksi lahonneita ruumiita, eläviä ruumiita…
Naisiakin.
Heidän ihonsa ei ollut vielä harmaa, mädäntynyt tai muumioitunut. Sen sijaan siinä oli kellertävä sävy ja joissakin kohdin näkyi homelaikkuja. Nämä oliot olivat vainajia, mutta niiden elämä jatkui siitä huolimatta. Kammottava murhanhimoinen olento oli puhaltanut ruumiisiin elonkipinän, jotta ne saattoivat jatkaa rauhatonta ja hirveää olemassaoloaan.
Ja kuitenkin ne olivat vielä aivan hiljattain olleet ihmisiä. Nyt ne kuuluivat kauhun valtakuntaan.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Hotel zur dritten Hölle (GJS Nr. 192)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1983
Hinta: 7,10 mk

Yöjuttu 9/1982: "Viiltäjä-Jackin" jäljillä

Takakansi: ”Viiltäjä-Jack” oli kuollut. Tämä kammottava naistenmurhaaja viime vuosisadalta oli jo pitkään maannut haudassaan.
Mutta oliko hän todella kuollut? Me epäilimme sitä, sillä Lontoossa ilmaantui äkkiä toinen viiltäjä, joka käytti samoja menetelmiä. Minä sain tehtäväkseni ottaa hänet kiinni. Siitä muodostui tehtävä, joka oli kuin painajaisuni…

Arvio: Viiltäjä-Jackiksi itseään kutsuva mielipuoli murhaaja listii nuoria naisia Lontoossa, eikä Johnilla ole mitään johtolankaa seurattavana, kun hän lähtee ratkaisemaan tapahtumia Sohon sokkeloisille kujille. Apunaan hänellä on saksalaiskollega Will Mallmann, jonka lomamatka on muuttunut työntäyteiseksi kamppailuksi pimeyden voimia vastaan – olihan hän apuna jo ghouliarmeijan tuhoamisessa. Kumpikaan ei tosin tiedä sitä, että myös Jane Collins pyrkii saamaan Viiltäjän kiinni ja on soluttautunut kenenkään tietämättä prostituoitujen maailmaan, johon sarjamurhaajan useimmat iskut on suunnattu.

Vainajien kuorosta suoraan jatkuva, napakasti alkava ja hyvin vauhdissa pysyvä jännäri, jossa on riittämiin cliffhangereita ja toimintaakin piisaa loppuun asti. Alkuperäisen Viiltäjä-Jackin hengen liittäminen mukaan on laimeasti ratkaistu, mutta täytyyhän hirmutekoja jotenkin pohjustaa. Kovin suurta Sherlockia ei tarvita murhamiehen henkilöllisyyden selvittämiseen, mutta tällä kertaa kirjoittaja on jaksanut panostaa loppuhuipentumaankin, josta ehdottomasti plussaa.

”Viiltäjä-Jackin” jäljillä on Aaveratsastajien ohella vuosikertansa parhaita Yöjuttuja. Samalla tämä on jo viides yhtäjaksoinen seikkailu, jossa John Sinclair taistelee tuonpuoleisen asukkeja tai muita mielipuolia vastaan – missähän vaiheessa ystävämme ehtii oikein levähtää?

Lainaus: - Enkö olekin tehnyt oikein? hän kysyi kiihkeästi. – Kuudes uhri. Ja niitä tulee vielä enemmän. Vielä ensi yönä minä tuon seuraavan ja sitten, kun olen saavuttanut sinun lukumääräsi, saattaa sinun henkesi ehkä taas palata hahmoosi ja kaksi Viiltäjää murhaa Lontoossa.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Ich jagte ”Jack the Ripper” (GJS Nr. 182)
Suomentanut: Kari Nenonen
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1982
Hinta: 6,50 mk

Yöjuttu 8/1982: Vainajien kuoro

Takakansi: Tieto kulki suusta suuhun! Xorron on kohta heräävä. Valmistakaamme hänelle arvoisensa vastaanotto, haudanryöstäjähenget kuiskivat toisilleen. Ne kuuntelivat ja kuulostelivat pimeissä loukoissa, vanhoilla hautausmailla, luolissa ja onkaloissa.
Aika oli vihdoinkin koittanut! Sanansaattajat lähtivät keräämään kaikkia, jotka halusivat liittyä mukaan Xorronin vastaanottokuoroon. Kuoron nimi oli… vainajien kuoro.

Arvio: Vainajien kuoro esittelee suomalaisille lukijoille yhden John Sinclairin pirullisimmista vastustajista, raatoja syövän ghoulin. Tarina alkaa, kun Connollyjen kotitalon viemäriin piiloutunut raadonsyöjä nousee ihmisten ilmoille ja uhkaa Sheila Connollyn ja hänen poikansa Johnnyn henkeä. Lopulta tilanne muuttuu niin hurjaksi, että John ystävineen suuntaa Lontoon Putneyn asemalle pysäyttämään monikymmenpäistä ghoulilaumaa.

Tarina jatkuu suoraan siitä, mihin Hautakivikopla päättyi. Ensimmäisen ghoulin ja sen tekemien karmeuksien kuvaamiseen käytetään eniten aikaa, mutta sen jälkeen vauhti tuplaantuu ja tapahtumat vyöryvät vauhdilla loppuun asti. Loppunäytös on vain murto-osa tapahtumien alustuksesta, vaikka kamppailuun ghouliarmeijan kanssa olisi voinut käyttää enemmänkin aikaa. Itse kliimaksi on toimivuudestaan huolimatta hyvin hutaistun oloinen, aivan kuin kirjoittajalla olisi ollut tarve saada tarina lopetetuksi merkkirajoituksen puitteissa. Kansikuva on kohtalainen ja antaa edes hitusen viitteitä sisällöstä, toisin kuin uusintapainos (7/1992), joka tuo ennemminkin mieleen fantasiatarinan.

Lainaus: Aiotko tappaa minutkin? ghouli kysyi ja muutti muotoaan kysyessään. Sen iho muuttui pesusienimäiseksi ja alkoi muistuttaa taikinaa, joka valui hitaasti alaspäin ja jätti jälkensä hirviön kasvoihin. Inhimillisistä kasvoista tuli vastenmielisen näköistä sekavaa massaa. Kuvottava kalmanhaju löyhkäsi vasten kasvojani. Otuksen suu loksahti auki ja näin äkkiä sen terävät raateluhampaat. Muutamassa sekunnissa äskeinen ihmishahmo oli muuttunut aidoksi ghouliksi, joka oli kaikkein inhottavin kaikista demoneista.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Totenchor der Ghouls (GJS Nr. 181 , suomalaisen lehden kannessa lukee virheellisesti Totenchor der Chouls)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1982
Hinta: 6,50 mk