Yöjuttu 10/1993: Ihmissusien luola

Takakansi: Kauhu ja odotuksen jännitys olivat kivettäneet kasvomme liikkumattomiksi. Potkaisimme parakin oven saranoiltaan ja ryntäsimme sisään konepistoolit ampumavalmiina. Totesimme kuitenkin ensi silmäyksellä, ettei niitä tarvinnut käyttää.
Kukaan ei ollut jäänyt henkiin. Lattialla makasi viisi kuollutta miestä! Tunsin veren pakenevan kasvoiltani. Hiki kihosi otsalleni, vaikka oli kylmä ja pureva pohjoistuuli vinkui nurkissa. Edessämme levittäytyvä näky oli kuitenkin niin tyrmistyttävä, että ympärillä vallitsevat olosuhteet unohtuivat hetkeksi.
Astuin tutisevin polvin lähimmän ruumiin yli ja istahdin ehjänä säilyneelle tuolille. Muuta ehjää parakissa ei juuri ollutkaan. Jotkut olivat riehuneet täällä silmittömästi kuin vandaalit ja tappaneet ihmisiä…

Arvio: Aivan kuin armeija ei olisi edellisestä kerrasta oppinut (kts. Yöjuttu 11/1991: Druidien kosto), taas tehdään salaisia kokeita syrjäisellä seudulla. Tällä kertaa toimintapaikkana on Skotlannin pohjoispuolella sijaitsevat Orkney-saaret, jossa majailee tiedon mukaan verenhimoisia ihmissusia. Kun John ja Suko saapuvat paikalle, he voivat vain todeta jonkin verenhimoisen tahon mellastaneen saarella mielin määrin. Ystävämme jäävät saarelle loukkuun, sillä joku tappaa heidän seuranaan olleen lentäjän, eikä saarelta tunnu siten olevan enää poispääsyä.

Suoralla toiminnalla alkava Ihmissusien luola tuo ennemminkin mieleen Indiana Jonesin seikkailut kuin aaveidenmetsästäjä John Sinclairin tarinat – etenkin loppua kohden vauhti kiihtyy vuoristoratamaisen loppuhuipentuman ollessa kuin parhaista toimintaelokuvista. Fenristä palvovien liekkisusien laumassa ei ole valitettavasti mitään erikoista, sillä ne tottelevat hopealuotia siinä missä muutkin lajikumppaninsa. Näin ollen kokonaisuus jää vauhdilla kyllästetyksi, mutta jännityksen osalta tavanomaiseksi ihmissusirymistelyksi, jossa susimytologiaakaan ei hyödynnetä kuin nimeksi. Lukijoiden piirroksia on mukana ainoastaan yksi, eikä sekään millään tapaa merkittävä.

Liekö Kolmiokirjalla ollut jo tiedossa Yöjutun lopettaminen, sillä jo aiemmin esiintynyttä tarinoiden väliin jättämistä esiintyi jälleen. Edellisen numeron ja tämän välistä jäi suomentamatta saksalainen ”Vampyyrilesket” (GJS 327, Vampir-Witven), jonka pariin ei myöhempienkään numeroiden osalta palattu.

Lainaus: Minua odotus hermostutti. Ehkä juuri sen vuoksi suhtauduin kaikkeen hieman yliherkästi. Nousin jälleen paikaltani ja menin ikkunan ääreen. Hämärä oli jo laskeutunut tämän syrjäisen saaren ylle ja pehmentänyt maastokohtien ääriviivat tummiksi epäselviksi varjoiksi.
Valaistus oli jo liian kehno havaintojen tekoon, mutta aivan oivallinen huomaamattomaan hiiviskelyyn.
Samassa kuulin ulvontaa!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Werwolf-Schlucht (GJS Nr. 328)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 1/1993: Muumiot tulevat

Takakansi: Kun kulta, demonit ja veri yhdistetään sopivilla loitsuilla ja muilla maagisilla keinoilla, on tuloksena ikuinen elämä!
Muinaisessa Perussa aikoinaan vaikuttanut mahtava velho oli toiminut päätelmänsä mukaisesti ja jähmettänyt itsensä kuoleman kaltaiseen maagiseen horrokseen luottaen siihen, että jonakin päivänä tulevaisuudessa joku olisi herättävä hänet takaisin elämään.
Se päivä koitti runsaan 2000 vuoden kuluttua, kun muuan tiedemies oivalsi löytäneensä täsmälleen oikean kohteen käytettäväksi hämäräperäisissä kokeissaan.
Muumioiden kostoretki alkoi…

Arvio: Yöjuttu-lehti oli kokenut melkoisen muutoksen vuoden 1992 alussa, joka ainakin näin jälkikäteen tuntui jo lopun alulta. Lukijapalsta oli lakkautettu, eikä lukijoiden novellejakaan enää julkaistu. Vuoden ensimmäistä numeroa lukuun ottamatta kaikki muut vuoden lehdet olivat vanhojen tarinoiden kierrättämistä, joten Johnin, Sukon ja Mandra Korabin Yöjutussa 10/1991 aloittama seitsemän maagisen tikarin etsintäretki jäi hämmentävästi kesken, mutta kaikkien Yöjuttu-fanien onneksi siihen palattiin vielä vuoden 1993 julkaisujen puitteissa.

Sitä ennen oli kuitenkin toisenlaisten seikkailuiden vuoro. Yöjutun viimeisen vuosikerran ensimmäisen tarinan tapahtumat sijoittuvat Lontoon liepeille, erääseen toisen maailmansodan aikaiseen bunkkeriin, jonka maaperässä uinuu suurempi pahuus kuin kukaan osaa odottaa. Ensimmäisenä siihen tutustuu nuori brittipoika, joka kertoo nähneensä bunkkerissa kultaisia kyyneleitä itkevän hirviön. Vanhempien epäusko muuttuu kauhuksi, kun kyseinen hirviö saapuu heidän luokseen vieraisille. Onneksi konstaapelina toimiva perheenisä tietää Scotland Yardissa työskentelevästä aaveidenmetsästäjäkaksikosta, eikä aikaakaan, kun John ja Suko saapuvat selvittämään mysteeriä.

Lennokkaasti nimetty tarina ei ole aivan sitä mitä se antaa odottaa, sillä kelpo mysteeristä ei ole tällä kertaa tietoakaan. Toiminnan rajaaminen lähes täysin yhteen ainoaan bunkkeriin on ratkaisuna epäonnistunut, sillä siten ikuiseen elämään kirottujen muumioiden synnyttämä uhka jää minimaaliseksi. Jane Collinsin mukanaolo tuntuu irralliselta ja kun loppujen lopuksi takakannessa luvattua tiedemiestäkään ei näy eikä kuulu, jää Muumiot tulevat täydelliseksi väliinputoajaksi, jossa ainoastaan kansikuva edustaa jotain onnistunutta – kolme lukijain piirrostakin unohtuvat nopeasti mielestä.

Lainaus: Muumiot kuoriutuivat esiin mullan alta verkalleen ja kiirettä pitämättä. Ne nauttivat tilanteesta omalla tavallaan. Uhri ei enää pääsisi pakoon, ja ne itse saattoivat toteuttaa mielihalujaan täysin siemauksin, koska selustatukena ja suojelijana oli olento, joka oli suunnitellut kaiken valmiiksi.
Kauhun lamauttama mies seurasi silmiensä edessä esitettävää kaameaa näytelmää kykenemättä kääntämään katsettaan pois. Muumiot seisoivat enää vyötäröään myöten maassa löystyneet ja likaantuneet käärinliinat ainoana verhonaan.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Mumien kommen (GJS Nr. 313)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.1.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 4/1991: Tulinen bumerangi

Takakansi: Ted Ricker havaitsi vaaran vilkaistessaan olkansa yli. Taivas näytti syttyneen ilmiliekkiin hänen helikopterinsa takana. Sitä paitsi tuli levisi räjähdysmäisellä nopeudella.
Matkustajat puhkesivat hätähuutoihin. Hekin olivat nähneet hurjaa vauhtia lähenevän liekkiseinän.
Ted tajusi, ettei kyennyt väistämään tulista bumerangia. Helvetin liekit saavuttaisivat helikopterin joka tapauksessa. Hän ei voinut enää muuta kuin varoittaa lennonjohtoa. Radiosanoma alkoi seuraavasti: ”Tulinen bumerangi seuraa meitä. Se on talon kokoinen…” Yhteys katkesi.

Arvio: Tunisiasta zombiejahdista saapuneet John ja Suko ehtivät tuskin edes hengähtää, kun heillä on edessään uusi mysteeri. Australiassa tapahtuneen oudon lento-onnettomuuden ja Johnin maagisen bumerangin omistajaansa kohtaan suorittaman hyökkäyksen välillä on salaperäinen yhteys ja pian ystävykset ovatkin matkalla maapallon toiselle puolelle, jossa heitä vastaan asettuu maan alkuperäiskansojen uskonnon edustaja valmiina kostamaan kansalleen ja maalleen tehdyt vääryydet.

Varsin köyhistä lähtökohdista ponnistava Tulinen bumerangi kasvaa tapahtumien edetessä kiinnostavaksi hyvän ja pahan väliseksi kamppailuksi tuoden joiltain osin mieleen vuosien takaisen klassikkotarinan Punaisen helvetin herra (4/1985). Tällä kertaa juonen kulku on tosin suoraviivaisempaa ja loppuhuipentuma yksinkertaisempi, mutta kokonaisuutta tarkastellen Tulinen bumerangi on koko kestonsa ajan otteessaan pitävä ja toteutukseltaan riittävän kekseliäs jännityskertomus. Ei mikään kuolematon kauhistelu, mutta vankkaa Yöjuttujen keskitasoa.

Kahden vaatimattoman lukijapiirroksen lisäksi lehti tarjoaa osto- ja myynti-ilmoituksia, tiukkaa lukijapalautetta sekä pari kauhurunoa, joista yksi on kirjailija Hannu Salakan käsialaa.

Lainaus: Terävä sihinä voimistui. Pysähdyin ovelle ja kurkistin varovasti sisään. Samassa näin suunnilleen pääni korkeudella nopean häivähdyksen, ikään kuin jokin esine olisi singahtanut minua kohti. Vedin niskani vaistomaisesti kyyryyn, sukelsin kynnyksen yli olohuoneen lattialle ja kierähdin sivuun. Onneksi en kuitenkaan noussut heti pystyyn niin kuin yleensä vastaavanlaisissa tilanteissa, vaan katsoin ensin.
Säikähdin kuollakseni, kun tunnistin salaperäisen äänen aiheuttajan.
Se oli oma hopeinen bumerangini, ja se viuhui suoraan minua kohti!

Lukijan runo I
Voima voimaton,
sinussakin on.
Mahti mahdoton;
olet voimaton.

Vaara outo aina uhkaa
kohta olet kasa tuhkaa.

Taistella et vastaan voi,
kun pirun urut päässäs soi.

Oli elo täyttä kultaa.
Arkku kiinni, päälle multaa!
(Marjut Järvimies)


Lukijan runo II: Ei vielä
On pimeä…
H Ä N tulee taas.
Lihattomat kasvot ylleni
kumartuvat… kysyvästi.

Huoneen nurkassa hämähäkki
kutoo verkkoaan,
luiset kädet…
sivelevät poskeani.
Hiljaa H Ä N kuiskaa:
Tule…
Pian!
Vaativasti korottaa ääntään.
H Ä N avaa oven…
viitaten seuraamaan.

Joen rannalla
tumma lautta…
odottaa.

Valo syttyy huoneeseen
ja joku kelloaan katsellen
koettelee rannettani,
hymyilee…
minulle.
Lautturi.
Pettyneenä lähtee pois.
(…IT WAS DARK AND STORMY NIGHT)


Runo III
Ei tule toista aikaa, toista tilaisuutta
elää oikein,
tulee vain kuolema, hiljainen
harmaa herra vierellemme,
varova nykäisy kädestä, kutsuva katse
se ei katoa katsomalla muualle,
niin kuin ei olisikaan mitään,
se odottaa
kunnes nousemme ja
lähdemme sen kanssa mykkänä matkaseurana
hiljaista tietä pitkin
taaksemme katsomatta, pää painuneena,
verkkaisesti astellen.
(Hannu Salakka)


Lukijan novelli: Silmä silmästä
Salaiseen silmäkulttiin ajautunut nuori nainen muistelee tekemisiään Riina Pöyttiön kirjoittamassa novellissa, jossa pienen pojan välittömyys ja rakkaus riittää palauttamaan naisen hetkeksi takaisin järkiinsä ja tuhoamaan kultin sekä siihen kuuluvat toverit. Vankkaa keskitasoa tämäkin, joskin aineksia parempaankin olisi varmasti ollut.

Lainaus: Kukaan ”muista” ei huomannut elämääni. Halusin tuhota heidät. Tiesin, että vain ja ainoastaan minä pystyisin siihen. Näitä olentoja ei saanut katoamaan tappamalla. Ne olivat sen yläpuolella. Jos se ruumis, jossa he asuivat, kuihtui, he vaihtoivat ruumista. He olivat henkiä, ikuisia. Ja uskomattoman raakoja. Uhrimenoihin kuului mm. yhden uhrin harkittu ja järjestelmällinen silpominen. Uhrin veri valutettiin astiaan, josta papit ottivat kukin kulauksen. Silmät otettiin tietysti talteen.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Feuer-Bumerang (GJS Nr. 294)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.4.1991
Hinta: 14,50 mk

Yöjuttu 8/1989: Hulluus iskee yöllä

Takakansi: Vanha sisäoppilaitos oli alusta alkaen kammottanut häntä, mutta vanhemmat olivat pysyneet järkähtämättä päätöksessään kouluttaa hänet. Franca Mundi totteli, sillä Sisiliassa vanhempien mielipide oli laki. Pelkoaan hän ei alistumisestaan huolimatta ollut kuitenkaan onnistunut voittamaan. Se oli vain vahvistunut sitä mukaa, mitä pitemmäksi hänen oleskelunsa tässä tyttöjen sisäoppilaitoksessa venyi. Itse asiassa talo ei muistuttanut koulua vähimmässäkään määrin. Se seisoi kolkkona ja luotaantyötävänä pienen vuoren huipulla pinjapuiden keskellä ja sinne johti vain yksi ainoa tie. Huhu kertoi puutarhaan kätketyistä valvontakameroista, jotka olivat jatkuvasti toiminnassa ja näkivät kaiken. Franca oli yrittänyt etsiä niihin kytkettyjä monitoreja, mutta turhaan. Tosin talossa oli paljon oppilailta kiellettyjä huoneita, joissa sääntöjä säntillisesti noudattava Franca ei ollut tohtinut käydä.
Tämä yö oli erityisen kurja ja tuskallinen. Hän ei kyennyt enää torjumaan pelkoaan, joka puristi sydäntä kuin kiristyvä teräsvanne…

Arvio: Arvostetun sisäoppilaitoksen seinät kätkevät kauhean salaisuuden, jota tonkivat tahot päästetään armotta päiviltä. Johnin ja Sukon tie vie kyseiseen laitokseen oikeastaan sattumalta, sillä he ovat etsimässä maanalaista kristallijärveä, jonka pahuuden tartuttamiin poliiseihin he törmäsivät Lontoossa. Tilanteesta tekee erikoisen se, että ystävämme joutuvat tekemään yhteistyötä paikallisen mafiapäällikön kanssa, koska hänen tyttärensä on oppilaitoksen asukkaana vakavassa vaarassa.

Komealla kotimaisella kannella ja vielä vetävämmällä nimellä varustettu tarina muistuttaa paikoin Dario Argenton Suspiriaa (1977), olematta kuitenkaan sen veroinen. Lasisen järven synnyttämä uhka, sisäoppilaitoksen ympäristössä öisin vaaniva jättiläislintu ja Gorgoksen kosto jäävät kaikki vähän puolitiehen. Kaiken lisäksi John ja Suko selviävät taas kerran kertaa pinteistään liian helposti, joten jännitystä ei synny tälläkään saralla. Lehdessä mukana olevat lukijoiden piirustukset eivät ansaitse tämän enempää huomiota. Lehden infotaulu väittää virheellisesti tarinan olevan alkuperäiseltä nimeltään Belphégors Höllentunnel (oik. Yöjuttu 6/1989).

Lainaus: - Gorgos tulee hakemaan teidät. Pitkän odotuksen jälkeen hänen vaelluksensa on nyt lopussa. Maanjäristykset ja tulivuorenpurkaukset ovat merkkinä siitä, ettei kiven sisässä olevan järven tarvitse enää jatkaa vaellustaan. Nyt se on pysähtynyt lopulliselle paikalleen ja kristallijumala Gorgos pääsee vapauteen. Ensimmäiseksi se hankkii itselleen uusia palvelijoita naisten ja miesten keskuudesta. Te olette ensimmäisiä, jotka hän on hyväksynyt luokseen.

Lukijan novelli: Todellisen pahan palkka?
Nimimerkki ToKon kynäilemä kertomus on yöllinen hallusinaatio, jossa päähenkilö kohtaa omituisen olennon jostain toiselta planeetalta. Punainen lanka puuttuu ja lopun filosofinen toteamus todellisen pahan palkasta tuntuu vain teennäiseltä.

Lainaus: Olin todella pyörällä päästäni ja istuin vuoteelle tukevammin. Tämähän oli aivan naurettavaa! Oliko tuo muuttuva keppi, hevospää, muka totta vai metkuiliko pulveri aivoissani. Naurahdin yllättäen kammottavalla soinnilla ja ihmettelin ääneni karheutta. Mitä ihmeen timantteja ja toista tasoa? Kyllä nyt olisi paras pestä kasvot ja alkaa hipsiä töihin. Siellä kaikki muuttuisi taas normaaliksi ja raskaaksi aherrukseksi ja olisin iloinen päästessäni laskemaan tuntiansioitani. Sillä raha on hyvin tärkeätä, yhtä tärkeätä kuin pistelevä tee aamuisin kielellä.

Lukijan novelli: Valtataistelu
Pimeys laskeutuu kaupungin ylle ja joukko sen palvelijoita kokoontuu erään talon katolle ottamaan maailman lopullisesti hallintaansa. Tapahtumat eivät kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan, sillä joukossa on petturi, joka on omistanut elämänsä valolle – hän on kuningas Arthurin jälkeläinen, joka on aikeissa syöstä Excaliburin avulla pimeys lopullisesti vallasta. Lonely Writerin kirjoittama tarina on idearikas, mutta toteutukseltaan hyvin korkealentoinen.

Lainaus: Zeus ja pimeyden palvelijat käyvät pienoista taistelua keskenään ja lopulta Zeus nostattaa sellaisen myrskyn, joka vastaa aikojen alussa käytyä valtataistelua, mutta ei olisi mitään verrattuna tulevaan. He näkevät jo kuun ja auringon, jotka lipuvat kohti toisiaan. Yhtäkkiä katolla seisovat pimeyden palvelijat alkavat hohtaa sinistä valoa. Se rätisee heidän ympärillään, kuin yhdistäen heidät yhdeksi ja samaksi, suojaten valon mahdolliselta vastaiskulta. He lopettavat loitsuamisen, ja laskevat kätensä. Nyt voi vaan odottaa, mitä tuleman pitää.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Nachts, wenn der Wahnsinn kommt (GJS Nr. 264)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttu 7/1989: Lasinen kauhu

Takakansi: Näin ajovalot taustapeilissäni ja tajusin heti, että takanani tulevan autonkuljettaja [sic] ajoi aivan liian kovaa. Ajorata oli sateen liukastama ja täynnä lätäköitä, joista liian vauhdikkaasti ajava auto voi helposti nousta vesiliirtoon ja syöksyä ulos tieltä.
Koukkasin pientareelle, koska en halunnut Bentleyni saavan tarpeettomasti lisää kolhuja entisten lisäksi. Seuraavassa hetkessä takaa tullut auto ohitti minut ja roiskautti mahtavan vesiryöpyn ajokkini kylkeen ja sivuikkunoihin. Rekisterikilpi peittyi vesisumuun ja paksuun pakokaasupilveen.
Ajattelin, ettei noin edesvastuuttomasti ajava kuljettaja voinut olla muuta kuin hullu tai humalassa. Joka tapauksessa hän saattoi muut tiellä liikkujat hengenvaaraan..

Arvio: Muutaman vuoden kestänyt Yöjuttu-fanitukseni oli taantunut keväällä 1989 siihen vaiheeseen, että yhä useampi lehti tuli vain selailtua läpi ilman sen kummempaa perehtymistä. Vauhtiin päässyt nuoruus oli yksi merkittävä syy tähän, mutta myös juttujen jatkuva keskinkertaisuus vieraannutti minut John Sinclairin ja kumppaneiden maailmasta. Lopullinen sinetti taisi tulla heinäkuussa ilmestyneen Lasisen kauhun myötä, koska sen kansikuva oli kaikkea muuta kuin Yöjutulle sopiva – saksalaisia Yökkäreitä jonkin verran keräilleenä epäilin myös alkuperäiseksi väitetyn kansikuvan aitoutta, mikä suututti minua entisestään.

Lasisen kauhun sivuuttaminen ei tuntunut suurelta menetykseltä vuonna 1989, eikä se olisi ollut sitä nytkään. Kekseliäästä aiheesta huolimatta juoni on laimeaa peruskauraa, jossa omaperäisyys loistaa poissaolollaan. Lasi-ihmisten ympärilleen luoma uhka on olematon ja lopussa John selviää henkeään uhanneesta tukalasta paikasta taas kerran kuin ihmeen kaupalla. Lehdessä on mukana myös kaksi lukijapiirrosta, joista on tällä kertaa vaikea valita parempaa, eikä suinkaan niiden korkean laadun vuoksi.

Lainaus: Poliisin virkapukuun pukeutunut olento makasi edessäni. Kätensä pois heittäneen suunnalta kuului matalaa murinaa. Vilkaisin äänen suuntaan ja otin edessäni makaavalta mieheltä aseen pois, ennen kuin kävin ääntelijän kimppuun risti kourassani.
Olin kietaissut ketjun sormieni ympärille ja päästin ristin putoamaan alas miehen kasvoille.
Mitään ei tapahtunut.

Lukijan novelli: Pysy haudassasi
Nimettömäksi jääneen kirjoittajan Yöjuttu-standardein mitattuna pitkähkö novelli kertoo humoristisen tarinan sedästä, joka palaa haudan takaa kostamaan kuolemansa. Kieli poskessa kynäilty novelli edustaa lukijoiden tuotosten parhaimmistoa.

Lainaus: Ruumis lähti hoippumaan lähes äänettömästi pitkin katuja, vain sininen hautausvaate yllään. Se käveli suoraan Terencen talolle, otti leipäveitsen ja jatkoi tällä kertaa suoraan matkaansa määrätietoisesti ja nopeasti, niin että heidän täytyi seurata sitä autolla. Pian selvisi, että Simon Striperin, vanhan sedän, joka ei halunnut levätä rauhassa, määränpää oli sama sairaala jossa hän oli kuollut.

Lukijan novelli: Kauhistuttava kokemus
J. S. Miehtanoffin kirjoittama lyhyt tarina kertoo syksyisellä mökillä koetusta hirvittävästä painajaisesta, jossa päähenkilö matkaa saunareissunsa päätteeksi suoraan helvetin lieskoihin. Ideaköyhä tarina huipentuu lopetukseen, joka ei onnistu olemaan niin hauska saati nokkela, millaiseksi se lienee tarkoitettu.

Lainaus: Vaivun syvään tajuttomuuteen. Demoni nostaa minut käsivarsilleen ja kantaa minut kiukaan yläpuolelle. Se hehkuu punaisena, kuin itse helvetti. Putoan tulikuumaan kiukaaseen, huudan kuin sisälmyksiä revittäisiin irti… Vajoan syvään, tulikuumaan kuiluun… Putoan… Huudan…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Das gläserne Grauen (GJS Nr. 263)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttu 4/1989: Kiitosuhri

Takakansi: John Sinclairin risti oli ikivanha, ja monet ihmiset ovat aikojen kuluessa kerskuneet omistaneensa sen. Tarun mukaan muuan viisas osasi tulkita ristin merkkejä, ja hänestä tuli mahtava mies. Nunna Clarissa otti ristin häneltä ja saavutti eräänlaisen kuolemattomuuden. Kun risti myöhemmin varastettiin myös Clarissalta, nunna vaipui pitkään uneen, josta hänen oli määrä herätä vasta sitten, kun risti olisi jälleen hänen käsissään. Clarissa oli ennen uneen vaipumistaan luvannut tuoda susille kiitollisuutensa osoituksena ihmisuhrin, jos herääminen vielä joskus toteutuisi. Herätessään hän tiesi heti, että kyseinen uhri tulisi olemaan John Sinclair!

Arvio: John Sinclair oli pulassa, sillä hänen oma ristinsä oli siirtynyt muinaisten makkabealaisten taikapappien haltuun ja tehnyt aaveidenmetsästäjästä lähes tavallisen kuolevaisen, jonka olisi mahdotonta kestää mustaveristen iskuja. John saa onnekseen apua Karalta ja Myxiniltä ja liittyypä mukaan vielä Nadine Bergerkin. Onnistuvatko he palauttamaan asiat oikealle tolalleen ja tuhoamaan siinä sivussa vielä kuolleista herätetyn Clarissan, ristiä aikoinaan hallussa pitäneen nunnan?

Innostavasti alkava Kiitosuhri valottaa taas hieman John Sinclairin mahtavinta asetta ja sen taustoja. Sitä ei tehdä kuitenkaan kiinnostavasti, sillä tarina on pitkälti eri henkilöiden välistä tyhjänpäiväistä vuoropuhelua. Magia on syrjäyttänyt toiminnan, jota on oikeastaan vain ensimmäisillä ja viimeisillä sivuilla. Mukana kulkevalla ihmisroistolla ei ole oikeastaan muuta tehtävää kuin sysätä koko tapahtumasarja käyntiin. Lehdessä on taas aukeaman verran lukijain piirroksia, joista mainittavimpana Jurga Jobeazin piirtämä amatsonimainen Kara.

Lainaus: Costa Taridis tuijotti otusta sekavien ja hieman pelokkaiden tunteiden vallassa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä muita salaisuuksia tuo pimeä holvi kätki sisäänsä sen yhden ainoan salaisuuden lisäksi, jota hän oli tavoittelemassa. Nyt hän pelkäsi herättäneensä iät ja ajat pimeässä onkalossaan uinuneet kauhut jälleen eloon.
Hän tiesi ehtivänsä vielä paeta, jos kääntyisi heti paikalla pois, eikä tunkeutuisi maan uumeniin. Mutta ahneus sai hänestä yliotteen.

Lukijan novelli: Erehdyksen hinta
Lukijan novelli on tällä kertaa epätavallisen pitkä, yli kuuden sivun mittainen. Se kertoo rikkaasta James Thinthorpe II:sta, joka matkustaa Skotlantiin tutustumaan perimäänsä linnaan. Läheisessä kylässä hän saa kuulla linnassa asuvasta kummituksesta ja tapaakin tämän ennen pitkää. Sukulaiseksi osoittautuva kummitus ei ole kuitenkaan vieraalle pahansuopa, vaan kertoo tälle vuosisatojen takaisen tarinan Thinthorpen suvun verisestä menneisyydestä.

Sami Tolvasen kynäilemä Erehdyksen hinta on kunnianhimoinen yritys luoda vakavampaa kauhutarinaa. Lopputulos ei ole kuitenkaan kaksinen, sillä kokonaisuus on sekava ja kauhuelementeiltään horjuva. Viimeistelyyn olisi kannattanut kiinnittää enemmän huomiota, sillä tarinan kliseisiä kauhuelementtejä roiskitaan sinne tänne ilman järjen häivää. Avoimeksi jätetty loppu on saattanut kirjoitettaessa tuntua hyvältä ratkaisulta, mutta ei todellakaan ole sitä.

Lainaus: Kyläläiset palasivat tyytyväisinä kotiinsa. He juhlivat kylänsä pelastumista hirviön kammottavalta kostolta. Ihmisuhri oli ainoa, joka esti sitä tulemasta kylään ja tappamasta ihmisiä niin kuin sen kerrottiin kerran kauan sitten tehneen. Palatessaan kyläläiset olivat yhtä rauhallisia kuin koska tahansa muulloinkin. Kukaan ei surrut miestä, joka oli kuollut, kukaan ei tuntenut myötätuntoa. Uhraaminen oli vuosisatojen ajan ollut rituaali ja nykyään ihmiset pitivät sitä enemmänkin sääntönä kuin poikkeuksena kylän elämässä. Se oli tapa ja välttämättömyys heille, jos he halusivat elää rauhassa ja he halusivat. Eivätkä he muuta sitten halunneetkaan. Tuollaiset ohikulkijat olivat juuri sopivia uhreja.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Ein Totenopfer für Clarissa (GJS Nr. 260)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.4.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttu 11/1987: Pääkalloketju

Takakansi: Eteläafrikkalaisessa timanttikaivoksessa tapahtuu onnettomuus. Viisi kaivosmiestä hautautuu kivimassojen alle, mutta tuhansien tonnien painoinen vyöry paljastaa samalla demonisen aarteen, PÄÄKALLOKETJUN!
Pääkalloja koristavat jättiläiskokoiset timantit, joista jo yksikin on miljoonien arvoinen. Kaivoksen omistaja Peter van Dyck ottaa pääkallot itselleen heti raivaustöiden päätyttyä. Se jälkeen hän ei enää olekaan tyytyväinen elämäänsä.

Arvio: Kuuden afrikkalaisen noitapapin kalloista valmistettu ketju muuttaa timanttimiljonäärin elämän peruuttamattomasti. Se tekee hänestä ensi alkuun sankarin, mutta pian ketjussa piilevä paha alkaa muuttaa miehen elämää, eikä paluuta entiseen enää ole. Hänen kannaltaan on kuitenkin valitettavaa, etteivät tapahtumat pysy piilossa, sillä ne herättävät varsin nopeasti myös John Sinclairin ja Sukon mielenkiinnon.

Pääkalloketju on idealtaan erikoinen, mutta toteutukseltaan hyvin vaatimaton Yöjuttutarina. Tämä johtuu toiminnan vyöryttämisestä ja lopun suoraviivaisuudesta: Afrikan tapahtumat vievät valtaosan koko tarinasta, eikä Lontooseen sijoittuvalle loppuhuipentumalle ole varattu kestoa kuin nimeksi. Jännitystä saati jännitettä ei ole juuri lainkaan, sillä pimeyden voimien puolelle hypänneen miljonäärin nappaaminen käy ystäviltämme aivan liian helposti. Myös hänen muodonmuutoksensa käärmeen, leijonan ja hyeenan sekasikiöksi pistää ajattelemaan, kuinka huumorimielessä Jason Dark on näitä juttuja oikein kirjoitellut.

Lainaus: van Dyck seisoi peilin edessä ja tarkasteli pääkalloketjua. Hän oli jo tottunut pitämään sitä kaulassaan. Sitä paitsi se antoi hänelle voimaa ja oli muuttanut hänet aivan toiseksi ihmiseksi.
Voiko hän oikeastaan sanoa itseään enää ihmiseksi?
van Dyck oli tarpeeksi rehellinen kysyäkseen sitä itseltään. Yhtä rehellisesti hän saattoi myös todeta, että vastaus oli kielteinen. Hän ei todellakaan ollut enää mikään ihminen, sillä ketju oli aikaansaanut hänessä täydellisen sisäisen muutoksen – ulkonaisesti hän oli edelleen ihmisen kaltainen.
Ehkäpä hän kuului nyt itse pirulle?


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Schädelkette (GJS Nr. 243)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1987
Hinta: 10,50 mk

Yöjuttu 7/1987: Helvetinmato

Takakansi: Madame Tanith, Montmartren taiteilijakorttelissa asuva selvänäkijä oli suunnattoman masentunut. Hän ei halunnut tavata ketään, ei vastata puhelimeen eikä avata ovea. Ei edes John Sinclairille ja Sukolle.
Kristallipallo oli pettänyt!
Vielä koskaan hänelle ei ollut käynyt näin. Ja asian teki poikkeuksellisen sietämättömäksi se, että nyt olivat kyseessä todella suuret asiat. Suunnaton vaara uhkasi Pariisia, eikä hän voinut tehdä mitään estääkseen tulossa olevia kaameita tapahtumia…

Arvio: Kalmannaurusta alkanut ja Belphégorin paluun kautta kolmikon viimeiseen osaan eli Helvetinmatoon edennyt tarina kertoo ikiaikaisen demonin, maan sisällä asuvan Izzin paluusta kuolevaisten maailmaan. Apunaan hänellä on toiminut demoni Belphégor, joka on tehnyt parhaansa rekrytoidakseen Izzille palvelijoita ihmisten keskuudessa. Murhaliiga on tarkkaillut tilannetta sivusta, sillä sen johtaja Lady X haluaa lähes epätoivoisesti Izzin hallussa olevan maagisen heilurin haltuunsa. Nyt siihen on viimeinkin mahdollisuus, mutta ensin Murhaliigan on tehtävä selvää vihollisistaan.

Ridley Scottin Legendasta (Legend, 1985) napatun komean kotimaisen kansikuvan omaava Helvetinmato on vauhdikas, tosin enemmän seikkailutarinaa kuin kunnon kauhujuttua muistuttava Yöjuttu-rykäisy. Tarina kulkee vääjäämättömästi kohti loppuhuipentumaa ja tarjoaa lukijoille ikiaikaisten demonien hurjan lopputaistelun, jonka kaltaisia ei lehdessä ole nähty aikoihin. Valitettavaa on ainoastaan siinä, kuinka helposti John ja Suko omilla tahoillaan taas kerran selviävät. Siitä huolimatta kyseessä on pitkään aikaan ylivoimaisesti paras Yöjuttu-tarina, jollaisia toivoisi jatkossa olevan enemmän.

Lainaus: Kraaterista ryöpsähteli vielä tonneittain rapaa, liejua ja kiviä, ennen kuin helvetinmato työnsi iljettävän liman peittämän päänsä esiin.
Helvetinmadon ihoa peitti suomukerros, joka oli samalla kuitenkin niin läpinäkyvä, että päästä hännännipukkaan asti ulottuvat verisuonet erottuivat selvästi punaisina paljaalla silmälläkin.
Izzi muistutti ylisuurta mustekalan lonkeroa ja kasvoi koko ajan suuremmaksi. Muinaishirviö oli valtava lima-, suomu- ja nahkamuodostuma, johon kätkeytyvää voimaa tuskin kukaan pystyi mittaamaan. Se olisi voinut tuhota yhdellä iskulla kaiken, mikä oli sen ulottuvilla.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Höllenwurm (GJS Nr. 239)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1987
Hinta: 10,50 mk

Yöjuttu 4/1986: Nelikätinen paholainen

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

Stan Willardin mielestä on ehdottoman varmaa, että Apinajumalalla on hallussaan maagisia voimia. Siksi hän lähtee tutkimusretkelle Sri Lankan viidakoihin ja aikoo palata vasta saatuaan voiton tuosta epäjumalasta, jota sanotaan myös Nelikätiseksi paholaiseksi. Monien vaiheiden ja pitkän odotuksen jälkeen Stan pääsee katsomaan Apinajumalaa silmästä silmään…

Arvio: Omahyväinen brittimiljonääri etsii Sri Lankan viidakosta apinademoni Shogg-Ra’n ja kuljettaa sen Lontooseen, eikä aikaakaan, kun helvetti pääsee valloilleen. Ystävämme John, Suko ja Bill Conolly käyvät kamppailuun hirviötä vastaan. Lisäongelmia heille aiheuttavat tämän tappamat henkilöt, ne kun palaavat pian takaisin elävien kirjoihin ja ryhtyvät Shogg-Ra’n palvelijoiksi.

Umpisurkean vampyyriseikkailun jälkeen ilmestynyt Nelikätinen paholainen palauttaa taas uskon Yöjuttuihin: turboahdettu tarina painaa kaasu pohjassa alusta loppuun vailla varikkopysähdyksiä. Tuskin kukaan ehtii vetää henkeä, kun vanha viidakkomagia ottaa haltuunsa lontoolaisen herrakerhon ja alkaa säälimättä harventaa sen henkilökuntaa. Loppuhuipentuma on silti totutun laimea, vaikka sisältääkin yhden Johnin pahimmista takaiskuista. Glenda Perkins ottaa ainakin hetkellisesti paikkansa naisasioissa vastoinkäymisiä kokeneen Sinclairin vierellä ja lopussa kaksikon välillä on ennenkokematonta intohimoa. Alkuperäisessä kansikuvassa on yritystä, kotimaisessa versiossa ei niinkään.

Lainaus: Riistäydyin äkkiä vapaaksi, mutta samalla hetkellä talonmies käännähti ympäri.

Nyt hänen muutkin ruumiinosansa alkoivat irrota vartalosta. Ensiksi irtosi oikea jalka reittä myöten. Se kävi niin hitaasti, että ehdin nähdä koko tapahtuman alusta asti ja kuinka jalka lopulta kellahti sivuun.

Toinenkaan jalka ei enää pysynyt kiinni ruumiissa, vaan irtosi omille teilleen.

Vain vartalo ja pää leijailivat enää edessäni. Jos pääkin irtoaisi erilleen, niin…

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany

Saksankielinen teos: Satan mit vier Armen (GJS Nr. 224)

Suomentanut: Heikki Haveri

Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu

Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen

Ulkoasu: Jouko Similä

Ilmestymispvm: 15.4.1986

Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 12/1985: Kamppailu muumion kanssa

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

Hänet löydettiin lasiarkusta.
Radamar, muinaisen Egyptin mahtava velho ja taikuri, oli elänyt 4000 vuotta sitten maanmiestensä suuresti kunnioittamana ja arvostamana.
Nykyaika ei tiennyt hänestä juuri mitään, ja hänen muumionsakin löytyi aivan sattumalta. Hänet olisi pitänyt jättää kotimaahansa, eikä lähteä kuljettamaan Englantiin. Valitettavasti niin kuitenkin tapahtui.
Arkeologit eivät tunteneet hänen 4000 vuotta säilynyttä kaameaa salaisuuttaan eivätkä julmaa kuolleiden jumalaa Anubista, jolle hän oli myynyt sielunsa…

Arvio: Vampyyreitä, ihmissusia, hulluja tohtoreita ja verenhimoisia murhamiehiä – Yöjutun suomennetuissa lehdissä oli vuoden 1985 loppuun mennessä ehtinyt vilistä monenmoisia kauhistuttavuuksia. Ikivanhojen riittien avulla henkiin herätettävää muumiota saatiin kuitenkin odottaa melko pitkään, sillä sellainen nousi sarkofagistaan vasta vuoden viimeisessä numerossa – John Sinclairin muisteluiden mukaan hän oli kyllä taistellut muumiota vastaan aiemminkin, mutta tätä tarinaa ei oltu koskaan tuotu Suomeen. Hyvä niin, sillä onhan muumio klassisista kauhutarinoiden hirviöistä kaikkein epäkiinnostavin.

Kamppailu muumion kanssa on todella suoraviivainen rymistely, jonka toiminta alkaa jo kolmannelta sivulta, eikä lopu kuin vasta viimeisillä riveillä. Ystävämme sekaantuvat kahden muinaisen egyptiläisen pahan väliseen yhteenottoon, jonka ratkeamiseen heillä on yllättävän vähän vaikutusvaltaa. Lopputulos on tylsähkö, yhden lukukerran veroinen kioskipokkari, joka ei herätä suuria tunteita puoleen jos toiseenkaan. Karan ja Myxinin mukanaolo ei tuo tarinaan mitään mullistavaa. Kansikuva on John Boormanin ohjaamasta elokuvasta Zardoz (1974).

Lainaus: Muumio aikoi vääntää minulta niskat nurin. Kuolema näytti jo lähes varmalta. Tunsin kalmanhajun löyhähtävän sieraimiini samalla, kun pistävä kipu raateli kaulaani ja levisi siitä kaikkialle ruumiiseeni.
Huusin epätoivoissani kuin vartaaseen pistettävä porsas, huidoin raivokkaasti käsilläni ja pitelin hopeatikaria kouristuksenomaisesti oikeassa kourassani.
Kaikki tapahtui niin vaistomaisesti ja luonnollisesti, etten osannut enää uskoa pääseväni vapaaksi mutta muumion vihainen pärskähdys kertoi sen kärsivällisyyden olevan loppu.
Se päästi minut irti!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Kampf mit der Mumie (GJS Nr. 220)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1985
Hinta: 9,00 mk

Yöjuttu 6/1985: Lontoon ruumisvankkurit

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, sillä sen paikalla on mainos ”mystistä jännitystä” tarjoavasta Yöjuttu-paidasta.

Arvio: Ne ilmestyivät Lontoon kaduille kuin toisesta ulottuvuudesta, josta ne itse asiassa olivatkin. Mafiapomo Logan Costello oli pyytänyt ystäväänsä Solo Morassoa alias Tohtori Kuolemaa auttamaan häntä epämiellyttävien kilpailijoiden raivaamisessa pois tieltä. Paikalle saapui hirvittävä Xorron raadonsyöjäystävineen, mikä tarkoitti teurastusta Lontoon alamaailmassa – Xorronin käsittelystä kun ei elävänä selviä.

Lennokas ja suoraviivainen tarina on silkkaa hurmehenkeä alusta loppuun. Tapahtumat vyöryvät eteenpäin kuin pikajuna, eikä turhanpäiväistä jaarittelua ole nimeksikään. Xorronin läsnäolo ei tosin ole jännittävyyttä ajatellen kaikkein kiinnostavinta, onhan jo todettu, ettei superdemonin tappaminen ole ystäviemme aseilla edes mahdollista. Siitä huolimatta Lontoon ruumisvankkurit on viihdyttävä lukupaketti. Erikoisuutena mainittakoon, että alkuperäistä kansikuvaa käytettiin vasta Yöjutun numerossa 3/1989 eli Liikkuva ruumisarkku.

Lainaus: Jason Frogg oli aivan liian lihava ja kömpelö ponnahtaakseen tuolistaan riittävän nopeasti. Hän tunsi sirpaleitten satavan selkäänsä, veti kasvoilleen tuskaisen ilmeen ja hapuili revolveria.
Mutta Xorronia ei voitu pysäyttää tavallisella revolverilla, sillä se oli voittamaton hirviö, joka janosi verta ja ihmishenkiä. Se kömpi sisään särjetystä ikkunasta ja ennen kuin Frogg ehti kääntyä ja vakauttaa kätensä ampuma-asentoon, hirviö oli jo toiminut. Se huitaisi gangsteripomoa molemmin nyrkein, jotka olivat kovat kuin kivi. Ylipainoinen Jason Frogg vavahti, hänen suunsa vääntyi tuskaiseen irvistykseen ja silmänräpäyksen kuluttua hän keikahti tuolilta.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Leichenkutsche von London (GJS Nr. 214)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1985
Hinta: 8,60 mk

Yöjuttu 4/1985: Punaisen helvetin herra

Takakansi: Suko oli menettänyt paholaisruoskansa. Sitä piti nyt hallussaan mahtava demoni, Punaisen helvetin herra.
Suko ei tiennyt, missä ja missä ulottuvuudessa se eli, mutta asia ei tällä hetkellä jaksanut häntä ihmeemmin kiinnostaakaan. Hänen ajatuksensa keskittyvät menetettyyn aseeseen, ja siksi hän havaitsi vaaran liian myöhään. Hän kuuli Will Mallmannin ja CIA-agentti Don Frazerin huudot, joita seurasi konepistoolin rätinä, näki kahden kirkkaan valonheittäjän häilähtävän silmiensä edessä ja totesi äkkiä tulipatsaan syöksähtävän kaatuneesta kuormurista, ennen kuin räjähdys hajoitti ajoneuvon tuhansiksi pirstaleiksi…

Arvio: Tärkeän aseen menettäminen on demoneja vastaan taisteltaessa äärimmäinen takaisku, joka pitää koettaa korjata niin pian kuin mahdollista. Niinpä epätoivoiset ystävämme turvautuvat kaikkiin keksimiinsä konsteihin saadakseen Sukon paholaisruoskan takaisin. Itä-Saksan jälkeen heidän tiensä vie Islantiin, jossa Nyrana, Punaisen helvetin herrana tunnettu demoni odottaa malttamattomana pääsyä takaisin maan päälle.

Henkien haudasta alkanut huima seikkailu päättyy lumen, jään ja verigeysirien keskelle, jossa Johnia ja Sukoa odottaa mahtava demoni aikojen takaa. Paikalle saapuvat myös Kara ja Myxin, jolla on kana kynittävänä Punaisen helvetin herran kanssa. Tuloksena on huikea spektaakkeli, jonka loppunäytös vertautuu Veriurkujen (3/1983) finaaliin. Erinomaisen tyylikäs ja mukaansa tempaava jännäri.

Lainaus: Ellen olisi tiennyt olinpaikkaamme, olisin ilman muuta voinut luulla kokevani tämän seikkailun jossakin muussa ulottuvuudessa. Hehku, savu, kuumuus; kaikki ne olivat tunnusmerkillisiä kauhun ulottuvuudelle, jossa mustaveriset viihtyivät parhaiten. Yskin vesissä silmin ja valmistauduin henkisesti perääntymisretkelle.
Mutta olin arvioinut Sukon tarmon ja tahdonvoiman väärin. – Tahdon ruoskan takaisin! hän kirahti hammasta purren.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Herr der roten Hölle (GJS Nr. 212)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.4.1985
Hinta: 8,60 mk

Yöjuttu 3/1985: Henkien hauta

Takakansi: SCOTLAND YARD ja CIA toimivat tiiviissä yhteistyössä.
Yardia edusti ylitarkastaja John Sinclair ja CIA:ta salainen asiamies Frazer virkaveljineen.
Kiperä tehtävä vie pelottomat taistelijamme sosialistiseen leiriin, mutta kuinka kilpajuoksu uudesta elektronisesta ohjausjärjestelmästä viimein päättyy, selviää kaksiosaisesta tarinasta, jonka ensimmäisen osan nimi on HENKIEN HAUTA.

Arvio: Johnin ja Sukon matka vie tällä kertaa Itä-Saksan rajavyöhykkeellä sijaitsevalle hautausmaalle, jonne muuan CIA-agentti on kadonnut suorittaessaan erittäin salaista tehtävää. Will Mallmannilla täydennetty kolmikko pääsee perille ja selvittävät tapauksen, johon liittyy merkittävästi myös Ruumiskaupunki ja sitä vartioivat kolme luurankoa. Demonien kanssa kamppailevat ystävämme saavuttavat komean voiton, mutta joutuvat maksamaan siitä kovan hinnan: Suko menettää paholaisruoskansa Punaisen helvetin herralle, demonille, jonka nahasta se on valmistettu.

Muistikuvani Henkien haudasta olivat kaksijakoiset. Toisaalta muistin pitäneeni sen jännityselementeistä, mutta tuskastelleeni hidasta kerrontaa ja vähäisiä tapahtumia. Muistini teki tälläkin kertaa tepposet, sillä Henkien hauta osoittautui ripeävauhtiseksi toimintatarinaksi, joka peittoaa mennen tullen sitä edeltäneen puolen vuoden numerot. Nostalgiapisteitä tarina saa Itä-Saksaan sijoittumisesta, myös uuden demonin astuminen kuvioihin on aina iloinen asia.

Lainaus: Punaisen helvetin herra!
Jälleen uusi demoni. Vai olisiko paremminkin pitänyt sanoa vanha demoni?
Se oli kertonut kuuluvansa Suurten Vanhusten joukkoon, demonisukupolveen, joka oli vaikuttanut maan päällä jo ennen ihmisen syntymää. Laskin samaan joukkoon myös Izzin, jättiläismadon, joka oli Suurten Vanhusten käskyläinen. Oliko Punaisen helvetin herra samanlainen? Ja missä moinen paikka mahtoi sijaita, jos se ylipäätään oli olemassa?


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Das Geistergrab (GJS Nr. 211)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1985
Hinta: 8,60 mk

Yöjuttu 11/1984: Kuolematon mies

Takakansi: Kun maailmankaikkeuden helvetillinen tervehdys kiiti maata kohden ja iskeytyi Siperian lakeudelle, tieteellisten laitosten mittauslaitteet rekisteröivät tapahtuman, mutta ihmiset eivät siitä paljon piitanneet.
Yksi ihminen joutui kuitenkin maahan syöksyneen meteoriitin välittömään vaikutuspiiriin ja koki muutoksen. Hän muuttui ihmiseksi, joka ei voinut kuolla.
Siitä kehittyi juttu, joka saattoi meidät lähes epätoivon partaalle…

Arvio: Siperiassa asuva maanviljelijä Fjodor Rankin saa pudonneesta meteoriitista valtavan säteilyannoksen. Hän ei yllätyksekseen kuole, vaan muuttuu päinvastaiseksi ihmiskummajaiseksi. Elämä jatkuu omia ratojaan aikansa, kunnes mies saa kuulla Lontoossa asuvasta upporikkaasta sukulaisesta ja päättää kiristää puolet tämän omaisuudesta itselleen.

Kuolematon mies on hienoinen parannus kahteen edelliseen numeroon, mutta ei tämänkään kohdalla voida puhua mistään unohtumattomasta neronleimauksesta. Lennokas alku ja kuolemattoman miehen Lontoossa järjestämä attentaatti antaa odottaa vaikka kuinka paljon, mutta sitten taso alkaa laskea. Epäloogisuudet vaivaavat liiaksi ja loppuratkaisu on selviö siitä alkaen, kun John paljastaa aselaukkunsa sisällön. Kansikuva on tuttuun tapaan kaikkea muuta kuin tarinalle uskollinen, vaikka hahmon ympärille kyhätty ”säteilykehä” hieman sitä parantaakin.

Lainaus: Kaikki alkoi aivan viattomasti. Kuljettaja jähmettyi kesken liikettään ennen kuin ehti avata oven, mutta sitten auton sisällä pääsi helvetti irti.
Mies alkoi huitoa vimmatusti, ja näin hänen vääristyneiden kasvojensa häilähtävän tummennetun sivuikkunan takana. Seuraavassa hetkessä suunnaton voima tempaisi hänet istuimeltaan. Voima oli niin mahtava, ettei kuljettaja voinut sille mitään. Tässä ei ollut kuitenkaan vielä kaikki. Rollsin katto halkesi etuistuimen kohdalta kuin banaaninkuori, metallinkappaleet lentelivät joka suuntaan ja kuljettaja lennähti repaleisesta autosta korkeuteen kuin raketti.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Das Mann, der nicht sterben konnte (GJS Nr. 207)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1984
Hinta: 7,90 mk

Yöjuttu 7B/1984: Keskiyö hirsipuuvuorella

Takakansi: Demoneillakin on kerran ollut oma syntymänsä.
Niin myös Izzillä, jättiläismadolla ja Suurten vanhusten palvelijalla. Se luotiin yhdessä Apepin kanssa, ja molemmat syntyivät syvällä maan povessa.
Kun tohtori Kuolema surmasi Apepin, Izzi palasi takaisin synnyinpaikkaansa. Paikan nimi oli Hirsipuuvuori…

Arvio: Maailman eri kolkissa ja katastrofialueilla kiertänyt toimittaja Ty Everett saapuu Korsikaan auttamaan erästä perhettä heidän tyttärensä vapauttamiseksi kidnappaajien kynsistä. Everettin tapaaminen roistojoukon kanssa muuttuu painajaiseksi, kun yön hiljaisuudessa paikalle saapuu oudosti käyttäytyvä, matoja kuhiseva mies, joka tavoittelee toimittajan henkeä. Ei aikaakaan, kun John, Suko ja Bill Connolly matkustavat Korsikalle tutkimaan tapausta, sillä ystävämme epäilevät tapahtumalla olevan jotain tekemistä suuren Izzin kanssa.

Kolmeosaisen helvettiseikkailun jälkeen on taas mukavaa palata tämänkaltaisen, tiiviin ja toiminnantäyteisen tarinan pariin, jossa painetaan kaasu pohjassa heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Erittäin tunnelmallinen ja jäntevä tarina lukeutuu ilmestymisvuotensa parhaimmistoon ja etenkin maantierosvo Marcelin ja hänen seuranaan olevan, kidnapatun Coletten pakomatka yöllisessä vuoristossa huokuu lähes painajaismaista tunnelmaa. Kokonaisuus pysyy hyvin koossa loppuun asti, eikä lopputulosta heikennä lainkaan se, että itse helvetinmato pysyttelee taka-alalla osallistumatta tapahtumiin.

Lainaus: Colette!
Carru nauroi kääntäessään lamppuaan. Sen valonsäde siirtyi luolan aukon suuntaan, ja Marcel näki, miksi Colette oli huutanut.
Kolme hirviötä piti hänestä kiinni.
Kolme inhottavaa hirviötä, joilla oli madon pää ja ihmisen vartalo. Lapsella ei ollut mitään mahdollisuuksia päästä otusten ruuvipihtimäisten kourien puristuksesta.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Um Mitternacht am Galgenberg (GJS Nr. 203)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1984
Hinta: 7,90 mk

Yöjuttu 7A/1984: Tuo minulle Asmodinan pää

Takakansi: Hänen valtakuntansa oli yhtä julma kuin laajakin. Tänne sumun, kiusattujen demonisielujen, huutojen ja valitusten labyrinttiin ei tavallisesti kukaan ihminen uskaltautunut. Olkoonkin, että hän oli liittoutunut tämän valtakunnan hallitsijan kanssa.
Tohtori Kuolema oli sen tehnyt.
Hänen oli onnistunut vetää Kummitus omalle puolelleen taistelemaan Asmodinaa, paholaisen tytärtä vastaan. Näin karmivaa tilannetta ei ollut vielä koskaan aikaisemmin syntynyt. Ihmisdemoni tohtori Kuolema nousi helvetin alkuvoimia vastaan. Hän aikoi jopa kukistaa ne!

Arvio: Kolmas ja viimeinen osa helvettisaagasta huipentuu Tohtori Kuoleman ja Asmodinan väliseen yhteenottoon Kummituksen valtakunnassa. Eeppisen taistelun ympärille sijoitettu tarina on kaikesta huolimatta tylsä, sillä vaikka välienselvittely itsessään on mallikkaasti kirjoitettu, on kaikki muu sen ympäriltä karsittu minimiin. Kukaan ei jaksa lähestulkoon lehden mittaista kuvausta siitä, mitä kaikkea mustaveriset keksivät toistensa pään menoksi ja niinpä lopputulos tuntuu aivan yhdentekevältä.

Mielenkiintoisin osuus alkaa vastaa yhteenoton jälkeen, kun voittanut osapuoli ottaa kohteekseen varjoissa piileskelevän John Sinclairin. Yllättävä loppuratkaisu pelastaa kuitenkin sankarimme juuri ratkaisevalla hetkellä, mutta tapa jolla se käy, on heikkoakin heikompi. Jos lopetukset eivät ole olleet Jason Darkin vahvinta osa-aluetta, niin kehumista ei ole kansikuvassakaan, sillä kun ei taaskaan ole mitään tekemistä itse tarinan kanssa. Kolmeosainen helvettisaaga (Helvetin portilla, Kauhun keskipisteessä ja Tuo minulle Asmodinan pää) jää lopulta mieleen vain kunnianhimoisena, joskin hyvin tylsänä yrityksenä luoda suureellista kauhutarinaa. Yöjutun ensimmäinen erikoisnumero.

Lainaus: - Siinä oli ensimmäinen, Solo Morasso. Tuhoan kätyrisi yksitellen. Maa repeili jälleen monesta kohdasta ja ihmisen korkuiset laavapatsaat purskahtivat ylös repeämistä. – Kuka haluaa olla seuraava? Ilmoittakaa toki. Tehän menette hänen puolestaan vaikka tuleen…
Jälleen ivallista naurua.
Tohtori Kuoleman sisällä raivosi helvetti. Hänen ja Asmodinan välissä kuivuivat laavageysirit, joille hän ei voinut mitään. Hän näki vaa’an kallistuvan Asmodinan hyväksi. Hän oli seurannut järkyttyneenä Mondon kuolinkamppailua. Tosin hän ei surrut itse Mondoa, vaan sitä, mitä tämä olisi voinut vielä tehdä Murhaliigan hyväksi.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Bring mir den Kopf von Asmodina (GJS Nr. 202)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1984
Hinta: 7,90 mk

Yöjuttu 6/1984: Kauhun keskipisteessä

Takakansi: John Sinclairin oli onnistunut raottaa Helvetin porttia. Mikä häntä odottaisi sen takana?
Tilanteen pelottavuudesta huolimatta uteliaisuus voitti. Kysymykset piinasivat häntä. Näkisikö hän helvetintulen? Täydellisen kauhun?
John epäröi. Oikeastaan hän oli kestänyt matkan vieraaseen ulottuvuuteen hyvin sekä sielullisesti että ruumiillisesti. Miksi hän siis antaisi periksi vähän ennen päämääräänsä? John halusi taistella. Hän astui KAUHUN KESKIPISTEESEEN…

Arvio: Johnin matka helvetin kauhuihin alkoi edellisen numeron lopussa ja jatkuu täydellä vyörytyksellä heti ensimmäisistä riveistä alkaen. Paettuaan ikuisuuksien hirsipuusta hän suuntaa Asmodinan ja Asmodiksen kanssa kohti Tulimaata, jossa tohtori Kuolema lymyilee Murharyhmänsä kanssa. Ennen kuin joukko ehtii paikalle, suuruudenhullu tohtori on jo siirtynyt toiseen ulottuvuuteen, jossa hän odottaa hirviöidensä kanssa verivihollisiaan.

Tarina hyppii Johnin kamppailujen ja tohtori Kuoleman maailmanvalloitussuunnitelmien välimaastossa onnistuneesti, joskin ensin mainitun vaikeudet tuonpuoleisessa ovat huomattavasti jälkimmäisiä kiinnostavampia. Erikoista on sen sijaan se, ettei Johnin menettämästä hopeisesta rististä saada juurikaan lisäväriä tarinaan. Johnin hirsipuukoettelemukset ovat tämän numeron parasta antia. ”Helvetin kiertoajelutrilogia” huipentuu seuraavassa numerossa käytävään tohtori Kuoleman ja Asmodinan väliseen taisteluun, jossa panoksena on yhden helvetin ulottuvuuden herruus.

Lainaus: Minä roikuin hirsipuussa!
Kuinka Asmodis olikaan sanonut? Helvetti on monimuotoinen. Sitä voidaan verrata sipulin kerroksiin. Kun sipulista kuoritaan yksi kerros pois, kuorijaa odottaa jo seuraava yllätys. Aivan kuin kauhun keskipisteessäkin, sillä olin vastahakoinen käyttämään tästä paikasta nimeä helvetti.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Im Zentrum des Schreckens (GJS Nr. 201)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1984
Hinta: 7,50 mk