Yöjuttu 3/1993: Atlantislainen kuolinnaamio

Takakansi: Myxin veti kaapunsa kätköistä esiin salamyhkäisen vihreän esineen ja siveli kunnioittavasti sen pintaa kädellään. Esine oli atlantislainen kuolinnaamio, jota käyttäen voitiin suorittaa uskomattomia ihmetekoja. Kerrottiin, että jopa mahtavista mahtavin demoni Arkonadakin voitiin syöstä valtaistuimeltaan sen avulla.

Arvio: Johnin ja hänen ystäviensä tukalaksi muuttunut tilanne velhojen planeetalla saa yllätyskäänteen, kun Tappajakyklooppien lopussa viritetyn hirsipuun juurelle saapuu yllättävä vieras. Tämä sattuu vielä kaiken lisäksi kääntymään Arkonadaa vastaan, mikä muuttaa asetelman täysin päinvastaiseksi kuin kukaan osasi odottaa. Ennen kuin ystävämme voivat tuntea olevansa turvassa, yhden jos toisenkin on kuoltava – heidän epäonnekseen yksi päävihollisista pääsee kuitenkin pakoon mukanaan jotain kultaakin kalliimpaa.

Saksassa neliosaiseksi, mutta meillä Suomessa kahteen käännettyyn numeroon jäänyt seikkailueepos tavoittelee vuoden 1984 helvettitrilogian (Helvetin portilla – Kauhun keskipisteessä – Tuo minulle Asmodinan pää) toimivuutta ollen monin paikoin kunnianhimoisempi kuin fanien lämmöllä muistelema suurseikkailu. Valitettavasti vain kokonaisuus jää edeltäjästään, sillä muutamaa varsin mielenkiintoista yllätystä lukuun ottamatta kaikki on kovin suoraviivaista ja väritöntä. Toimintaa ei ole nimeksikään, eikä Arkonadan synnyttämä uhka ole kuin ohimenevää. Viimeisillä metreillä tapahtuvat juonenkäänteet ovat puolestaan tarinoiden tulevaisuutta ajatellen ymmärrettäviä, mutta silti kovin halpahintaisia.

Lukijain piirroksia on tälläkin kertaa kaksi ja molemmat niistä esittävät viikatemiestä. Piirrokset ovat sinällään varsin tyylikkäitä, mutta lehden huono kopiointi tekee niistä pakostakin hieman suttuisen näköisiä.

Lainaus: Mandraka ravisteli itseään. Peitsen kärki oli repäissyt mustaan kaapuun ison reiän ja tunkeutunut syvälle verenimijän laihaan ruumiiseen, muttei ollut työntynyt selästä ulos.
Mustaverinen ei antanut periksi, vaan kiskaisi peitsen rinnastaan ja päästi ivallisen röhönaurun.
Bill jähmettyi. Eikö tuota kirottua hirviötä saatu lainkaan hengiltä!
Mandraka nautti vastustajansa järkytyksestä ja lähti tulemaan kohti. – Ei se näin käy. Et sinä onnistu


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Totenmaske aus Atlantis (GJS Nr. 312)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 2/1993: Tappajakykloopit

Takakansi: John Sinclair ei tiennyt, oliko mustatukkainen mies ihminen vai demoni. Ihmiseltä hän kyllä näytti, vaikkakin pienellä varauksella.
Hänellä oli ylimääräinen kolmas silmä!
Se kiilui keskellä otsaa nenänjuuren yläpuolella ja oli aivan aidon ja näkevän näköinen. Ehkä John olisi katsellut sitä hieman tarkemminkin, elleivät muut seikat olisi vaatineet hänen koko tarkkaavaisuuttaan.
Olento nimittäin heilutti miekkaa kummassakin kädessään ja hyökkäsi hänen kimppuunsa ilmiselvässä surmaamisen tarkoituksessa.

Arvio: John, Suko ja Kara ovat demoni Arkonadan hallitsemalla velhojen planeetalla, jossa tappajakykloopeista koostuva griffineiden armeija uhkaa heidän henkeään. Samassa paikassa ovat myös Bill Conolly, Jane Collins, Wikka sekä Bandor aaveidenpyydystäjä -tarinasta tuttu professori Chandler, jotka ovat puolestaan vaarassa joutua Arkonadan vastustajille tarkoitettuun hirsipuuhun. Tilanne on tukala, mutta onko Arkonadasta kuitenkaan siihen, mihin muutkaan demonit eivät ole kyenneet – tuhoamaan John Sinclairin ja hänen ystävänsä?

Kun Yöjuttu palasi vuoden tauon jälkeen uusine tarinoineen, se tehtiin typerämmin kuin olisi saattanut kuvitella. Sen sijaan, että kustantaja olisi valinnut jonkin kokonaisen tarinan, lukija heitettiin suoraan keskelle demonista temmellystä, täysin vailla tietoa aiemmista tapahtumista (tapahtumat ovat alkaneet saksalaisessa julkaisussa kahta numeroa aiemmin ja ennen Muumiot tulevat -tarinaa). Viittaukset niihin ovat ontuvia ja siksi koko roska tuntuu aivan loppua lukuun ottamatta erittäin sekavalta – sääli, sillä nimen ja kansikuvan perusteella odotin tarinalta paljon enemmän.

Lukijan piirroksia on mukana kaksi, näistä onnistuneempana nimimerkki Veksi-89:n rustaama ”Heavy Kills”, joka sopisi lähes sellaisenaan jonkin b-tason thrash-bändin demon kansikuvaksi.

Lainaus: Tämä planeetta oli varsinainen helvetti, ja täällä hallitsi Arkonada, yksi Suurista Vanhuksista. Minulla oli jo aikaisempaakin kokemusta siitä, mihin kaikkeen nämä demonit kykenivät.
Sitten näimme Sukon seisovan haamumaisena hahmona paksun savupilven keskellä ja viittilöivän meille molemmin käsin.
Kara pysähtyi. Olimme melko sopivassa paikassa, vaikka huomasimme täälläkin merkkejä vaarasta, joka voimistui pikku hiljaa maan uumenissa.
Maankamaran tärähtely ja vapina siirtyi meihinkin. Kiire ahdisti.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Arkonadas Mord-Zyklopen (GJS Nr. 311)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.2.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 1/1993: Muumiot tulevat

Takakansi: Kun kulta, demonit ja veri yhdistetään sopivilla loitsuilla ja muilla maagisilla keinoilla, on tuloksena ikuinen elämä!
Muinaisessa Perussa aikoinaan vaikuttanut mahtava velho oli toiminut päätelmänsä mukaisesti ja jähmettänyt itsensä kuoleman kaltaiseen maagiseen horrokseen luottaen siihen, että jonakin päivänä tulevaisuudessa joku olisi herättävä hänet takaisin elämään.
Se päivä koitti runsaan 2000 vuoden kuluttua, kun muuan tiedemies oivalsi löytäneensä täsmälleen oikean kohteen käytettäväksi hämäräperäisissä kokeissaan.
Muumioiden kostoretki alkoi…

Arvio: Yöjuttu-lehti oli kokenut melkoisen muutoksen vuoden 1992 alussa, joka ainakin näin jälkikäteen tuntui jo lopun alulta. Lukijapalsta oli lakkautettu, eikä lukijoiden novellejakaan enää julkaistu. Vuoden ensimmäistä numeroa lukuun ottamatta kaikki muut vuoden lehdet olivat vanhojen tarinoiden kierrättämistä, joten Johnin, Sukon ja Mandra Korabin Yöjutussa 10/1991 aloittama seitsemän maagisen tikarin etsintäretki jäi hämmentävästi kesken, mutta kaikkien Yöjuttu-fanien onneksi siihen palattiin vielä vuoden 1993 julkaisujen puitteissa.

Sitä ennen oli kuitenkin toisenlaisten seikkailuiden vuoro. Yöjutun viimeisen vuosikerran ensimmäisen tarinan tapahtumat sijoittuvat Lontoon liepeille, erääseen toisen maailmansodan aikaiseen bunkkeriin, jonka maaperässä uinuu suurempi pahuus kuin kukaan osaa odottaa. Ensimmäisenä siihen tutustuu nuori brittipoika, joka kertoo nähneensä bunkkerissa kultaisia kyyneleitä itkevän hirviön. Vanhempien epäusko muuttuu kauhuksi, kun kyseinen hirviö saapuu heidän luokseen vieraisille. Onneksi konstaapelina toimiva perheenisä tietää Scotland Yardissa työskentelevästä aaveidenmetsästäjäkaksikosta, eikä aikaakaan, kun John ja Suko saapuvat selvittämään mysteeriä.

Lennokkaasti nimetty tarina ei ole aivan sitä mitä se antaa odottaa, sillä kelpo mysteeristä ei ole tällä kertaa tietoakaan. Toiminnan rajaaminen lähes täysin yhteen ainoaan bunkkeriin on ratkaisuna epäonnistunut, sillä siten ikuiseen elämään kirottujen muumioiden synnyttämä uhka jää minimaaliseksi. Jane Collinsin mukanaolo tuntuu irralliselta ja kun loppujen lopuksi takakannessa luvattua tiedemiestäkään ei näy eikä kuulu, jää Muumiot tulevat täydelliseksi väliinputoajaksi, jossa ainoastaan kansikuva edustaa jotain onnistunutta – kolme lukijain piirrostakin unohtuvat nopeasti mielestä.

Lainaus: Muumiot kuoriutuivat esiin mullan alta verkalleen ja kiirettä pitämättä. Ne nauttivat tilanteesta omalla tavallaan. Uhri ei enää pääsisi pakoon, ja ne itse saattoivat toteuttaa mielihalujaan täysin siemauksin, koska selustatukena ja suojelijana oli olento, joka oli suunnitellut kaiken valmiiksi.
Kauhun lamauttama mies seurasi silmiensä edessä esitettävää kaameaa näytelmää kykenemättä kääntämään katsettaan pois. Muumiot seisoivat enää vyötäröään myöten maassa löystyneet ja likaantuneet käärinliinat ainoana verhonaan.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Mumien kommen (GJS Nr. 313)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.1.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 9/1991: Tämä HUONE on pelon tyyssija

Takakansi: - Näiden seinien takana asuu kauhu, muuan paikallinen poliisimies oli varoittanut innokasta uutistoimittaja Paoloa. Poliisin varoittavat sanat palasivat nyt hänen mieleensä, mutta hän ei silti aikonut luopua aikeestaan.

Talo oli autio. Hylätty. Kauhun vallassa paenneet ihmiset olivat jättäneet sen tyhjilleen, eivätkä poliisitkaan halunneet enää mennä sinne. Syy oli selvä; eräs heidän virkaveljensä oli saanut salamyhkäisellä tavalla siellä surmansa. Hänen kuivunut verensä oli kuulemma näkyvissä erään huoneen karhealla betoniseinällä…

Arvio: Mandrakan ja Myxinin suunnitelmat helvetin herruudesta ovat kokeneet pahan kolauksen Wikkan ja hänen opetuslapsensa Jane Collinsin tultua auttamaan herransa Asmodis pinteestä. Toisaalla näyttämölle astuu Krol, mustekalamagian mahtidemoni ja yksi Suurista Vanhuksista, joka on kaapannut Johnin ja Sukon vangeikseen. Rio de Janeiron slummeihin siirtynyt taistelu asettaa lopulta koko maailman tulevaisuuden vaakalaudalle.

Mitä pidemmälle Mandrakan ja Asmodiksen valtataistelua on venytetty, sitä älyttömämmäksi se on muuttunut. Mustekalamagian mukaantulo on enemmän kuin irrallisen tuntuista, eikä Krol ole mahtavasta asemastaan huolimatta edes pikkudemonien veroinen mitä kiinnostavuuteen tulee. Infernaalista loppuhuipentumaa odottavat joutuvat kokemaan yhden Yöjutun historian pahimmista pettymyksistä.

Marko Parviaisen piirtämä merihirviö on kahdesta sivun kokoisesta lukijakuvasta tyylikkäämpi, J. Räsäsen nukkemestarin edustaessa liian usein piirroksiin eksynyttä koomisempaa ja kevyempää linjaa. Lukijapostipalstalla ei tällä kertaa ole juuri muuta kuin osto- ja myynti-ilmoituksia.

Lukijan novelli: Saarnaaja
Into Syksiön (oik. Tapio Tarmo Talvio alias Boris Hurtta) kirjoittama novelli pirun riivaamasta saarnamies Ruposesta on Yöjutun novellitekstien ehdotonta parhaimmistoa: sopivan tiivis, kieleltään poikkeuksellisen rikas ja hauska. Juuri oikeaan mittaan kynäilty kertomus saavuttaa hienosti maaseudun uskonnollisten seurojen hengen ja huijarisaarnaajan oletetun vaikutuksen niihin. Tällaisia tekstejä kaipaisi luettavakseen useamminkin.

Lainaus: Kaikki alkoivat rukoilla, että minä saisin puheenlahjani ja järkeni takaisin ja hyökkäsivät minua halaamaan ja nuolemaan kuin sarvipäähiehot. Ja minä vaan istuin kuin tervaskanto. Katsoin vaivihkaa Ruposta ja se se olikin sarvipää. Sen ohimoille oli kasvanut sarventyngät ja se puhui saarnatessaan riettaammin kuin humalainen tukkijätkä iltamissa. Ihme oli, ettei sitä kukaan toinen huomannut.

Lukijan novelli II: Kaksi palvelijaa
Aivan samaa ei voi sanoa Marjut Järvimiehen kertomuksesta, jossa pahan ja hyvän palvelijat kisaavat kuolevien sieluista. Heistä pahan palvelija on jäämässä tappiolle, sillä tämä ei ole paholaisen toiveista huolimatta onnistunut toimittamaan isännälleen riittävän puhdasta sielua – kuinka olisikaan, sillä puhtaista puhtain sielu on hänen vastapelurillaan.

Lainaus: Ei ollut valoisaa eikä pimeää. Kaksi hahmoa lähestyi toisiaan eri suunnista, toinen idästä ja toinen lännestä. Hämärä erottui pimeydeksi ja valoksi. Pimeys ja valo tanssivat heidän ympärillään ja sulautuivat yhteen, takaisin tasaiseksi hämäräksi vieden heidät johonkin.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: In diesem Zimmer haust die Angst (GJS Nr. 299)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1991
Hinta: 14,50 mk

Yöjuttu 8A/1991: Demonien liitto

Takakansi: Hän oli kauhujen maailmassa kuin yksinäinen purjehtija keskellä myrskyävää valtamerta: yksin, hylättynä, kaikenlaisten vaarojen ympäröimänä. Ne olivat läsnä, vaikka saarella näytti vallitsevan mitä sopusointuisin rauhantila…
Pimeyden ruhtinas Asmodis on luonut maan päälle orjien armeijan, jonka on määrä auttaa häntä pääsemään maailman valtiaaksi.

Arvio: Taistelu helvetin herruudesta jatkuu! Vaikka Asmodis pääsikin mustaveristen puolelle kääntyneen Myxinin ja tämän liittolaisen Mandrakan näpeistä Unkarissa, ei sota ole vielä ohi. Myxin ja Mandraka ovat saaneet haltuunsa voimakkaan aseen, jonka teho iskee demonien keskinäisten sopimusten mukaan elävään Asmodikseen täydellä voimallaan. Helvetin ruhtinaan onneksi hän ei ole kuitenkaan yksin, sillä paikalle saapuvat Wikka ja Jane Collins noita-armeijoineen.

Eeppinen tarina alkaa muistuttaa suuruudessaan kesän 1984 trilogiaa Helvetin portilla – Kauhun keskipisteessä – Tuo minulle Asmodinan pää. Siinä missä takavuosien tapahtumiin oli kokonaisvaltaisesta tylsyydestä huolimatta onnistuttu ujuttamaan edes satunnaisesti piristäviä yksityiskohtia, ei niitä ole tällä kertaa mukana enää edes nimeksi. Ei edes Kummituksen muodossa, joka saapuu Karan uniin tarjoamaan apuaan ja neuvomaan, kuinka kuolleiden valtakunnan kaunotar voisi saada sekä unohduksen juoman että kultateräisen miekan itselleen. Toivoa sopii, että helvetin suuren valtataistelun seuraava osa toisi asetelmiin edes hitusen lisää jännitystä.

Lukijapalstalla on enimmäkseen kirjeenvaihtoilmoituksia, mutta myös muistutus eräälle todennäköiselle lukijalle, että tämä palauttaisi lainaamansa kasetin omistajalleen. Viidestä vaatimattomasta lukijan piirroksesta tyylikkäin on Jari Ylä-Keron tussaama black metal -henkinen demoninkuva.

Lainaus: Ihoon syntyi isoja repeämiä aivan itsestään ja pieniä iljettäviä matoja luikersi esiin paksuista paiseista, jotka peittivät puolipallon muotoisina hänen kämmenselkänsä kauttaaltaan. Sama tapahtui myös kasvoille, eikä Myxin voinut sille mitään. Hän tunsi vain hirvittävää poltetta ja kirvelyä.
Paiseista luikertelevat madot hajaantuivat silmänräpäyksessä kaikkiin suuntiin ja löysivät ihosta nopeasti uusia paikkoja, joihin porautua uudelleen. Velhon kasvot muuttuivat tuossa tuokiossa kihiseväksi matopalloksi.
Wikka nautti näkemästään. – Saipas sinut viimeinkin! hän rääkäisi innoissaan. – Tiesin, ettet sinäkään voi pitemmän päälle pärjätä minulle.

Lukijan novelli: Kellari
On hyvin todennäköistä, että nimimerkki T. A. on kirjoittanut Yöjutun historian huonoimman novellin – itse asiassa tämä menee jo hauskuuden puolelle, sen verran surkea kyhäelmä on kyseessä. Isoäidin kellarista löytyvä ruumis johtaa tapahtumaketjuun, jossa lapsenlapsi joutuu elävän ruumiin ja lihakirvestä heiluttavan mummin käsittelyyn vailla pakenemismahdollisuutta.

Lainaus: Jouduin kuin jonkin voiman vetämänä arkun luokse. Se mitä näin oli kuin suoraan karmeimmasta painajaisesta. Arkussa makasi olento, jolta lepakot olivat repineet silmät pois, ja se oli aivan homeen peitossa ja läpeensä mätä.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Dämonenpakt (GJS Nr. 298)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1991
Hinta: 21,00 mk

Yöjuttu 11/1990: Suurnoidan paluu

Takakansi: Häikäisevän kauniit kasvot oli turmeltu. Ne olivat palaneet mustiksi, rumiksi ja inhottaviksi.
Otsasta kurkistelevat kaksi vihreää käärmettä olivat suurnoita Wikkan tavaramerkki. Hän halusi saada kauneutensa takaisin ja murtaa vihdoinkin noidankiven taian.
Pitkään mietittyään hän keksi keinon ja lähti Irlantiin, druidien ikivanhaan valtakuntaan, jonka magia ei ollut vielä nykypäivinäkään sammunut. Päinvastoin se oli vain voimistunut ja tiivistynyt salaperäisen taian muotoon.
Tämä taika oli nimeltään Aibon…

Arvio: Noidantappaja Mason Cortlandin kanssa käymässään yhteenotossa (ks. Yöjuttu 11-12/1989) kasvonsa turmellut Wikka on tullut takaisin ja tekee kaikkensa, että saisi taistelun jättämät palojäljet peitettyä. Suunnitelmat lähtevät rullaamaan, kun hän yhyttää vanhoista druiditieteistä perillä olevan museon omistajan apulaisen, joka saa maksaa kiinnostuksensa kohteesta hengellään. Sitä ennen Wikka on saanut kuitenkin selville, että salaisuuden varsinainen ratkaisu piilee pienen irlantilaisen metsän siimeksessä, jonne hän suuntaa yhdessä uskollisen apulaisensa Jane Collinsin kanssa. Heidän epäonnekseen myös John Sinclair ja Suko ovat kiinnostuneet tapauksesta.

Druidiuskomuksiin nojaavat Yöjuttu-tarinat ovat poikkeuksetta olleet varsin tunnelmallisia kauhisteluja ja etenkin Tappajan koura (1/1984) on tällä saralla täysin ylivertainen. Suurnoidan paluu kurkottelee samoihin korkeuksiin, mutta siinä missä edellä mainittu oli varsin nautittava lukupaketti aina alun kuolinkohtauksesta lopun välienselvittelyyn, hyytyy jälkimmäinen viimeistään maalisuoralla jättäen lukijansa ihmettelemään, kuinka hölmösti kaikki taas kerran oikein päättyikään. Wikkan noitakeinoista tai Janen ja Johnin jälleennäkemisestä ei kummastakaan saada mitään irti, eikä takakannessa mainittua Aiboniakaan käsitellä kuin parin rivin verran. Tappajan kouran tavoin myös tässä tarinassa on Sir Alfred Hitchcockin Linnut (1963) -elokuvaa muistuttava kohtaus, mikä ei liene sattumaa.

Lukijapostissa mainostetaan ”Roskaelokuvat” -kirjan ensimmäistä painosta, 216 sivun mittaista opasta splatter-, gore-, turkey-, trash- ja lättäyselokuvien maailmaan. Lukijan piirroksia on tällä kertaa kaikkiaan kuusi kappaletta, joskaan yksikään ei nouse kuvallisten tuotosten kärkipäähän.

Lainaus: Hän ryhtyi toimeen ja kumartui suutelemaan kaavun reunaa. Näin hän tahtoi osoittaa druidille nöyryyttään.
Suoristauduttuaan hän tarttui kaapuun toisella kädellään ja keskittyi. Hän tiesi päässeensä manauksessaan tärkeään vaiheeseen, jossa mikään ei saanut epäonnistua. Pienikin virhe, väärä sana, äänensävy ja väärä ele saattoi pilata kaiken.
– Druiditaika, noitamahti, ottakaa nyt sama tahti!

Lukijan novelli: Rapistelijat
Lehden ainoan novellin virkaa toimittaa Kimmo Tiaisen kirjoittama kaksisivuinen Rapistelijat, jossa perjantai-iltapäivän viimeiset työntekoon tarkoitetut hetket muuttuvat kamppailuksi elämästä ja kuolemasta. Tiiviiksi kirjoitettu tarina on kaikin puolin amatöörimäinen, eikä herätä lukijassa minkäänlaista innostusta – tällaisia juttuja on kirjoitettu jo aivan tarpeeksi.

Lainaus: Olento katseli pimeässä toimiston nurkassa ympärilleen, muttei kyennyt näkemään mitään. Sen voimat olivat jo heikentyneet. Se kuuli vaimeita ääniä ympäriltään, mutta ei voinut ymmärtää niiden merkitystä. Vain yksi asia merkitsi sille jotakin, veri. Sen täytyisi saada pian tuoretta, vielä lämmintä verta, voidakseen jatkaa kirottua olemassaoloaan.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Hexenkraft und Druidenzauber (GJS Nr. 279)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1990
Hinta: 13,50 mk

Yöjuttu 12/1989: Wikkan kosto

Takakansi: Noitia näkyi kaikkialla, mihin Suko vain sattui katsomaan. Ne olivat vallanneet Blackmoorin kylän ja levittäytyneet kaikkialle kuin syöpäläiset. Ne kyhjöttivät talojen katoilla, vaanivat pimeillä kujilla, ulkorakennuksissa ja ullakoilla, ja täyttivät pimeän yön riekkuvalla naurunräkätyksellään.
Ja Suko oli yksin!
Hänen ystävänsä ja virkaveljensä John Sinclair oli lähtenyt etsimään sitä miestä, jonka syytä tämä kaamea tilanne todennäköisesti oli.
Noidantappaja Mason Cortlandia ei näkynyt missään!

Arvio: Edellisessä numerossa pieneen Blackmoorin kylään saapuneet ystävämme ovat keskellä todellista noitien kokoontumistapahtumaa, sillä paikalle ovat suurnoita Wikkan ja hänen apulaisensa Jane Collinsin lisäksi saapunut kymmenittäin pimeyden ruhtinaan palvelijoita. Riekkuva ja rietas lauma on valmistautunut kohtaamaan suuren noidantappajan, vuosisataisesta suohaudastaan esiin manatun Mason Cortlandin tämän omalla maaperällä, kylässä, jossa Cortland tappoi säälimättä noidiksi epäilemiään ihmispoloja vuosisatoja aiemmin. Wikkan tavoitteena on myös saada haltuunsa salaperäinen noidankivi, jota Cortland aikoo käyttää hyväkseen noitalauman tuhoamisessa.

Jos joku Yöjutun jatkotarina ryvettyy pahemman kerran, niin tämä. Blackmoorin noidantappajan ensimmäinen puolisko oli tunnelmallinen paluu lehden huippuvuosiin, mutta jälkimmäisestä osasta muodostuu todellinen antikliimaksi. Sarjan kirjoittanut Jason Dark kuvailee kyllä yöllistä, noitien täyttämää kylänraittia onnistuneesti, mutta itse noitien uhka jää vaatimattomaksi: yhdestäkään heistä ei ole tippaakaan vastusta Johnille tai Sukolle, jotka listivät vihollisiaan kuin liukuhihnalta. Wikka ei saa tälläkään kertaa juuri mitään aikaiseksi ja Johnin ja Jane Collinsin yhteenottoakin saamme jäädä odottelemaan jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Loppuhuipentuma on raivostuttavan ala-arvoinen. Lehden piristysruiske onkin Juri Kovaljeffin aukeaman kokoinen piirros ”It is time to go to bed”.

Lainaus: Mikään ei enää pidätellyt niitä. Ne hyppivät alas puiden oksilta, syöksähtelivät ilman halki kuin raketit, ulvahtelivat kuin palosireenit ja nauraa räkättivät mielipuolista nauruaan. Sukon valtasi yhtäkkiä kauhea epäilys, joka vahvistui hetken kuluttua.
Noitien totuuden hetki oli lyönyt.
Ne yhtyivät kaikki hirveään ulvontaan, josta erottui selvästi vain yksi ainoa sana.
Wikka!

Lukijan novelli: Kesäyön kauhut
Nimettömäksi jääneen kirjoittajan novellin päähenkilöt kokevat kesäisellä uintireissullaan todellista kauhua, kun järvestä nousee salaperäinen ja pelottava olento. Tapahtumista kertova Jari valmistautuu jo kuolemaan, kun yhtäkkiä paikalle tupsahtaa pitkä, vaaleahiuksinen englantilaismies, joka listii olennon hopealuodeillaan. Hän on tietysti John Sinclair, joka katoaa paikalta yhtä nopeasti kuin on ilmestynytkin. Kyseessä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun Yöjutun-sivuilta tutut hahmot seikkailevat lukijoiden novelleissa, aiemmin näin on käynyt ainakin numerossa 6/1988.

Lainaus: - Kuka sinä olet?
Mies näytti miettivän hetken ennen kuin vastasi. – John Sinclair.
Tuntui kuin joku olisi lyönyt minua halolla päähän. – Mutta miten se on mahdollista, sain viimein änkytettyä.
- Eihän se olekaan, mies vastasi hymyillen. – Olenkin vain mielikuvitusolento, kuten oli tuo demonikin. Meitä ei ole olemassakaan.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Wikkas Rache (GJS Nr. 268)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttu 11/1989: Blackmoorin noidantappaja

Takakansi: Suko ja minä olimme jo kuvitelleet, ettei mikään pystyisi hämmästyttämään eikä saattamaan meitä pois tolaltamme. Totesimme erehtyneemme ja tulimme toisiin ajatuksiin, kun eräänä päivänä tutustuimme Blackmoorin noidantappajaan. Hän kykeni herättämään ihmisissä syvää kammoa ja hirvittävää kauhua, mutta sen lisäksi hän osasi sekoittaa eri aikakausia keskenään. Eipä aikaakaan, kun emme enää tienneet, olimmeko nykyajassa vai menneisyydessä…

Arvio: Tuskin mikään maanpäällinen paikka on niin täynnä salailua ja kylmäkiskoisuutta kuin Englannissa sijaitseva Blackmoor, jossa ei katsota hyvällä ketään kylään saapuvaa henkilöä. Syykin on selvä: kylässä vaalitaan edelleen lähes 300 vuotta sitten kuolleen noidantappaja Mason Cortlandin muistoa ja vieläpä niin hartaasti, että kyläläiset ovat päättäneet palauttaa hänet takaisin maan päälle saattamaan työnsä loppuun. Tämä ei tietenkään sovi Johnille ja Sukolle, mutta ei myöskään mestarinoita Wikkalle ja hänen parhaalle oppilaalleen Jane Collinsille, jotka saapuvat paikalle tehdäkseen tiliä Cortlandin kanssa.

Hienolla nimellä ja komealla kansikuvalla varustettu Blackmoorin noidantappaja on kuin raikas tuulahdus pahoin pölyttyneeseen Yöjuttu-sarjaan tuoden monin paikoin vahvasti mieleen Tappajan kouran (1/1984). 1980-luvun alkuvuosien parhaiden Yökkäreiden tyyliä onnistuneesti myötäilevä tarina on kaiken lisäksi vieläpä omaperäinen, kahdella eri aikajanalla vaivattomasti hyppelevä seikkailu, jossa menneen maailman kauhut siirtyvät nykyaikaan. Suon syvyyksistä kotikyläänsä palaava Cortland on kaiken lisäksi lehden häikäilemättömimpiä murhamiehiä, joten tämän kaksiosaisen tarinan ensimmäisessä puoliskossa voi todeta kaiken olevan kohdallaan. Aivan yhtä laadukkaita eivät ole lukijoiden piirrokset, joista parhaimpana erottuu Juri Kovaljeffin taideteos. Lehdessä oli mukana myös kysely nimen muuttamisesta: lukijaäänestyksessä annettiin uusiksi nimivaihtoehdoiksi joko vanha ja perinteinen Yöjuttu, Yö, Aave, Aaveidenmetsästäjä John Sinclair tai sitten lukijat saivat ehdottaa lehdelle itse keksimäänsä nimeä.

Lainaus: - Kutsun sinua, Mason Cortland, minä kutsun sinua! Nouse suon syvistä syövereistä päättämään kesken jäänyt työsi. Tapa noidat, surmaa ne saatanan epäsikiöt, ota ruoskasi ja tuhoa ne. Mason Cortland, suuri noidantappaja, me emme ole unohtaneet sinua. Olemme vaalineet muistoasi keskuudessamme ja pitäneet sitä kunniassa kautta vuosisatojen. Jokainen on tiennyt noitien ajan alkavan uudelleen jonakin päivänä. Nyt se päivä on tullut. Suuret mustien lintujen parvet ovat olleet merkkinä siitä, että noidat ovat jälleen kokoontuneet yhteen. Tule ja tuhoa meidät [sic]. Me kaikki länsäolijat [sic] autamme sinua. Inkvision nimessä, ota vastaan pyyntömme ja nouse kosteasta mutahaudastasi!

Lukijan novelli: Pako todellisuudesta
Lehden kahdesta novellista lyhyempi on aikakautensa videosensuuriin ja elokuvien turmiolliseen vaikutukseen viittaava fantasiakertomus Tepistä, joka vuokraa Torkkelin videosta erikoisen videolaitteen. Laitteen avulla Tepi pääsee suoraan keskelle toimintaa. Kaikki sujuu siihen asti mallikkaasti, kunnes Tepi laittaa nauhuriin hieman liian räväkän kauhuelokuvan, joka koituu tietenkin hänen turmiokseen.

Lainaus: - Nämä kun asetat paikoilleen – nämä kuulokkeet korvillesi ja näkimet silmillesi, sitten vielä nämä hajustimet sieraimiisi ja tämän makumellisuuhusi – niin olet valmis elämäsi trippiin. Tämä iso mötikkä, eli rooliadapteri, on liitettävä varsinaiseen videolaitteeseen – tuohon kohtaan – ja sitten vaan kasetti päälle. Niin, se kaupparatsu muistutti vielä, että kytkennät erityisesti rooliadapterin – ja aisturien asennukset, on tehtävä oikein.
- Ja? Tepi rypisti otsaansa.
- Sinusta tulee videoleffan sankari. Voit kokea kaiken mitä hänkin. Ajattelepa sitä!

Lukijan novelli: Uniaika
Myös toinen novelleista perustuu päähenkilönsä fantasioihin. Siinä missä Tepi halusi kokea kovaa toimintaa ja kauhua, on Uniajan päähenkilön Aaltosen mielessä aivan muut asiat. Tähän tarjoaa apua Fantasia Ky, joka lupaa siirtää Aaltosen suoraan unien maailmaan, siellä tapaamansa kaunottaren seuraan. Uniaika on Pako todellisuudesta -novellia kekseliäämpi ja vivahteikkaampi ja myös sen loppuratkaisu on toimivampi. Molempien novellien kirjoittajaksi on merkitty Arto Laatikainen, jonka kynästä syntyi aikoinaan myös Yöjutussa 9/1988 julkaistu Ääni.

Lainaus: ”Me Fantasia Ky:ssä olemme kehittäneet aivan uudenlaisen menetelmän, jolla voidaan jäljittää unien takainen maailma. Professori Eusodoksen teorian mukaisesti rinnakkaismaailman sijainti F-avaruudessa on mahdollista määritellä REM-unen perusteella ja ko. henkilön lähettäminen unen maailmaan käy kätevästi uniulottuuvuussiirtäjän avulla, jonka me olemme hiljattain testanneet hyvällä menestyksellä ja todenneet täysin turvalliseksi.”

Lukijapostiin oli lähetetty myös kaksi runoa, molempien kirjoittajana MR (Yöjuttufani)
RUNO 1
Hämärä laskeutuu
nainen maaten paneutuu.
Vampyyri liikkeelle lähtee,
naisen luo saapuu
hampaat kirkkaasti välähtää
nainen siitä älähtää.
Vampyyri puree naista
veri naisen kaulalla paistaa,
vampyyri naisen maahan paiskaa,
kaksi jälkeä…
Onkohan tässä runossa järkeä?

RUNO 2
Kuu taivaalla mollottaa
Dracula yössä tallustaa
nuori nainen kävellä sipsuttaa
Dracula suuta maiskuttaa…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Hexenwürger von Blackmoor (GJS Nr. 267)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttu 5/1988: Hauta pirunrotkossa

Takakansi: Vanha tuttavani Jane Collins oli soittanut minulle Lontooseen. Olin noudattanut hänen kutsuaan ja lähtenyt Sveitsiin.
Totesin nopeasti, että retkestäni oli hauskuus kaukana, sillä jouduin jylisevän vesiputouksen partaalle, jonka jyrkkäreunaisesta uomasta piti tuleman minun viimeinen leposijani.

Arvio: Sveitsissä sijaitseva Viamalan rotko on toiminut ammoisina aikoina vuoridemonien ja maahenkien asuinpaikkana. Pitkää unta nukkuneet demonit ovat taas heränneet, kun suurnoita Wikka on apulaisensa Jane Collinsin kanssa valjastanut ne tuhoamaan arkkivihollisensa John Sinclairin. Onneksi aaveidenmetsästäjän ei tarvitse käydä yksin vihollistensa kimppuun, sillä Suko ja Bill Conolly ovat hänen apunaan.

Heti ensimmäisiltä sivuilta täyteen vauhtiin kiihdyttävä tarina on täynnä toimintaa ja siksi Hauta pirunrotkossa on oikeastaan enemmänkin seikkailutarina kuin perinteinen kauhistelu. Telepaattisilla kyvyillä varustetut vuoridemonit ovat mukava lisä hirviögalleriaan, vaikka eivät pystykään tarjoamaan ystävillemme juuri minkäänlaista vastusta. Jane Collins ja suurnoita Wikka eivät saa tälläkään kertaa mitään aikaiseksi, mikä tuskin yllättää kaksikon tuntevia lukijoita.

Lainaus: Vuoridemoneilla oli telepaattisia kykyjä. Ne pystyivät siirtämään ajatuksia pitkienkin etäisyyksien päässä oleviin kohteisiin aivan samoin kuin voimalinjat siirtävät sähkövirtaa maiden ja merten yli kaukaisimpiinkin vuoristokyliin.
Vuoridemonien tehtävänä oli löytää keino, jonka avulla John Sinclair voitaisiin houkutella toiseen maahan.

Lukijan novelli: Todellinen painajainen
Lehdessä alkoi tämän numeron myötä ilmestyä myös lukijoiden omia kauhunovelleja, joista ensimmäisen nimi jo paljastaa mistä on kyse. Todellinen painajainen kertoo kaverista, joka viettää myrsky-yön veljensä isossa omakotitalossa, eikä tiedä, ovatko hänen yöllä kokemansa kauhut totta vai kuvittelua. Nimettömäksi jääneen kirjoittajan tarina on erittäin kliseinen ja paikoin itsensä hieman turhankin vakavasti ottava, mutta yrityksen puutteesta sitä ei voi ainakaan syyttää. Aloitus on tälle sarjalle siis aivan kelvollinen ja samaa mieltä oli muutamaa numeroa myöhemmin myös nimimerkki Cats: ”Mä luin sun juttus ja se oli tosi hyvä. Helskutti kun meinas iha pelottaa. Mä oon kans kirjotellu karmivia juttuja ja välillä pelottaa itelläki…”

Lainaus: Siinä se oli. Valtava, aivan luonnottoman isokokoinen koira, joka tuijotti minua aivan liikkumattomana vain noin viiden metrin päässä raolleen avaamastani ulko-ovesta. Eikä eläimen valtava koko ollut ainoa seikka joka herätti minussa suunnatonta pelkoa, koiran ilkeästi kiiluvat silmät saivat minut melkeinpä vapisemaan pelosta. Silmät melkeinpä salamoivat, ne olivat aivan kuin kaksi kuumaa hiilikekälettä ja nuo leimuavat valopilkut tuijottivat koko ajan armottomasti suoraan omiin, kauhuntäyteisiin silmiini.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Mein Grab in der Teufelsschlucht (GJS Nr. 249)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.5.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttu 3/1987: Ilta Jane Collinsin seurassa

Takakansi: Jane Collins oli Lontoossa!
Hän oli pitänyt lupauksensa. Epäonnistuttuaan Karan miekan sieppaamisessa ja ulottuvuuksien välille juuttuneen John Sinclairin paluun estämisessä, hän yritti iskeä aaveidenmetsästäjän ystäväpiiriin toisin keinoin.
Jane ei ollut turhaan kehuttu suurnoita Wikkan etevimmäksi oppilaaksi. Hän oli painanut tämän opit tarkoin mieleensä ja kävi nyt niitä hyväksi käyttäen ihmisten kimppuun.
Uhrikseen hän oli valinnut John Sinclairin lähimmät työtoverit ja ystävät…

Arvio: Johnin henkeä vakavasti tämän aikamatkailun aikana uhannut Jane Collins päättää jäädä Lontooseen ja kostaa vanhat kaunat eräälle Sinclair-ryhmän jäsenelle. Johnin ja Sukon sihteerillä, Glenda Perkinsillä, on ollut rakkaudentäyteinen yö aaveidenmetsästäjän kanssa (Yöjuttu 4/1986), joka saa Johnin entisen naisystävän, pahan puolelle siirtyneen Collinsin kihisemään raivosta. Hän ottaa kohteekseen Perkinsin tarkoituksenaan tehdä tälle mahdollisimman paljon pahaa.

Ilta Jane Collinsin seurassa on yllättävän synkkä tarina, aivan kuin kirjoittaja olisi halunnut osoittaa pystyvänsä verevänkin tekstin kynäilemiseen laahaavien aikamatkaseikkailuiden jälkeen. Collinsin muuttunutta hahmoa kuvaillaan mainiosti, vaikkakin hänen ja Sinclairin yhteistä menneisyyttä ja riipaisevaa eroa käsitellään tälläkin kertaa hieman liikaa. En myöskään täysin vakuutu loppuhuipentumasta, Wikkan ja noitakorppien saapumisesta, sillä episodi tuntuu pelkältä palstantäytteeltä. Kyseessä on kuitenkin keskivertoa vahvempi kokonaisuus, jollaisia viimeisimpiin Yöjuttuihin on päätynyt harmillisen vähän.

Lainaus: Huoneeseen oli lennähtänyt musta lintu – suurikokoinen korppi.
Ei kuitenkaan mikään tavallinen korppi, vaan pahan hengen lähettämä punasilmäinen otus. Se avasi nokkansa ammolleen ja raakkui ihmisääntä muistuttavalla äänellä niin voimallisesti, että vihreä luinen kieli vilahteli.
- Me saamme teidät. Noitien aika koittaa!
Sanoja seurasi käheä räkättävä nauru, jonka jälkeen korppi kääntyi ja liihotteli pois.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Hexenabend mit Jane Collins (GJS Nr. 235)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1987
Hinta: 10,50 mk

Yöjuttu 2/1987: Tarujen mahti

Takakansi: Oikeassa kädessä olevasta haavasta tihkui verta. Oikeamielisen ihmisen verta!
Suko oli ojentanut kätensä omituisen, mutta hyvin tunnetun piirroksen ylle. Sarah Goldwyn, jonka kokoelmista löytyi melkein mitä vain, oli antanut sen käytettäväksi juuri tähän tarkoitukseen. Kuva oli löytynyt eräästä kirjasta ja sillä oli ratkaisevan tärkeä merkitys.
Lohikäärmeloitsu oli tekeillä.
Kiinalainen seisoi paikallaan liikkumatta ja silmääkään räpäyttämättä, vaikka Kara teki käteen toisen viillon. Nyt käteen oli muodostunut ristin muotoinen haava!

Arvio: Johnin aikamatkailu jatkuu Magian seitsemän sinettiä -tarinan kolmannessa ja viimeisessä osassa. Lohikäärmeen luola jää taakse, kun ulottuvuuksien välillä kulkeva pyramidi vie ystävämme kaukaisen maan ja aikakauden aavikolle, jossa kuoleva mies kertoo Johnille tämä olevan valon poika ja itse Hesekielin valmistaneen hänen ristinsä. Mies myös neuvoo Johnia ristin aktivoimisessa, mikä tulee kaiken hyvän lisäksi aiheuttamaan aaveidenmetsästäjälle myös erittäin pahan takaiskun.

Tarujen mahti on kaikin puolin edeltäjiensä kaltainen tarina. Johnin ristin historiasta ja taustoista kiinnostuneille se valottaa tapahtumia kivasti, kun taas perinteisempää Yöjuttu-seikkailua kaipaavat joutuvat kahlaamaan sen pakkopullamaisesti läpi. Lopussa kuvioita saapuu sekoittamaan vielä Jane Collinskin, joka piristää tempuillaan muuten laahaavaa tapahtumaketjua. Kansikuvassa on tyyliä ja Sinclairin ristin aktivointiloitsukin kuullaan ensimmäisen kerran: Terra pestem teneto – salus hic maneto!

Lainaus: Tässä maassa ei ollut päivää eikä yötä. Kaikki vain jatkui ilman vuorokauden- tai vuodenaikojen vaihtelua yhtenä tasapaksuna pötkönä. Siksi en tiennyt, kuinka kauan olin oleskellut luolassa.
Istuin apaattisena ja toivoni menettäneenä alttarin portailla, kun havahduin yhtäkkiä tuttuun vihreään hohteeseen, joka näytti syntyneen tyhjästä. Se oli luonani nopeasti kuin ajatus ja kietoi minut vaippaansa. Havaitsin olevani jälleen pyramidissa.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Macht und Mythos (GJS Nr. 234)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.2.1987
Hinta: 10,50 mk

Yöjuttu 9/1985: Noitasaari

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

Edessäni seisovan Janen silmissä oli kiilto, jollaista en ollut nähnyt niissä koskaan ennen. Se oli jäätävän kylmä, julma ja verenhimoinen.
- Älä koske minuun, senkin kirottu hylkiö!  hän huusi äänellä, joka nostatti kylmät väreet selkäpiihini. Sanat kuuluivat hänen suustaan synkkinä ja uhkaavina. Ääni ei kuitenkaan ollut hänen omansa vaan Viiltäjä-Jackin ääni.
Viiltäjän turmiollinen henki oli valinnut tyttöystäväni asuinpaikakseen ja ottanut hänet täysin valtaansa. Jane ei ollut enää oma itsensä!
NOITASAARI oli hänen päämääränsä, ja sinne menin minäkin…

Arvio: Mitä tehdä, kun läheinen joutuu paholaisen tai jonkun pienempiarvoisen demonin valtaan? Tätä saa pohtia John Sinclair menettäessään naisystävänsä Jane Collinsin Viiltäjän hengelle ja sitten suurnoita Wikkan joukkoihin. Yllättävää kyllä, kirjoittaja ei saa hyvästä ideasta irti kuin muutamia päähenkilölle kirjoitettuja tuskallisia mietteitä ja näin ollen tarinoiden pitkästä aikaa kiinnostavin juonenkäänne jää lähestulkoon käsittelemättä – se, että pohdintaan ja tuskailuun otetaan mukaan niin Suko, Shao kuin Sir James Powellkin, ei muuta asiaa mihinkään suuntaan.

Viiltäjän paluun jatko-osa Noitasaari on lähtökohdiltaan erittäin kiinnostava juttu, mutta siihenpä se jääkin. Viiltäjän tarinaa vimmaisesti jatkava alku lupaa paljon, mutta Wikkan saapumisen ja Janen paon jälkeen kaikki latistuu hämmentävän nopeasti. Suurnoidan kiehtovaan hahmoon ei saada lainkaan otetta ja etukäteen innostavalta tuntuva, noitavainojen aikana kuolemantuomioiden täytäntöönpanopaikkana toiminut saariryhmäkin osoittautuu kivilohkarekasaksi. Kaiken lisäksi sen taivaalla käydään yksi Yöjuttu-tarinoiden pahimmista antikliimakseista, jonka ratkaisu on halpaakin halvempi. Alkuperäinen kansikuva spoilaa liikaa, kotimaisella ei puolestaan ole mitään tekemistä lehden sisällön kanssa.

Lainaus: Peräseinän vieressä lojui luurankoja mitä erilaisimmissa asennoissa. Osa luista oli katkeillut ja muuttunut tomuksi, kun taas muutamat olivat vielä aivan ehjiä ja valkeita. Kokonaiset luurangot olivat lysähtäneet istualleen seinää vasten ja tuijottivat luolaan tunkeutujia mustilla silmäkuopillaan ja auki loksahtaneet leuat kaameasti virnottaen. Lattialla lojui irronneita pääkalloja, rintakehän osia ja raajojen luita. Kaikki jäännökset näyttivät taskulampun kirkkaassa valossa kelmeän valkoisilta.
Voimme vain arvailla, kuinka monen ihmisen jäännökset olivat saaneet tässä luolassa viimeisen leposijansa. Tiesimme kuitenkin, minne olimme tulleet ja minä puin yhteisen havaintomme ensimmäisenä sanoiksi.
- Noitien kuolinpaikka! Lausuin sanat kuiskaten ja ääni värähtäen.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Hexeninsel (GJS Nr. 217)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1985
Hinta: 9,00 mk

Yöjuttu 8/1985: Viiltäjän paluu

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

Nokkelalla liikemiehellä oli loistoajatus!
Hän loi kaupungin keskustan ulkopuolelle, mutta kuitenkin sopivan etäisyyden päähän uuden huvipuiston ja pani sen nimeksi KAUHUJEN MAA.
Kauhujutut ovat ”in”, hän kuuli puhuttavan ja toimi sen mukaan. Hän hankki puistoonsa kaiken mahdollisen kauhua herättävän tarpeiston kuten vampyyrejä, ihmissusia, hirviöitä, demoneja ja muta vastaavaa. Ne olivat kaikki tietenkin pelkkiä jäljennöksiä, mutta eräänä päivänä huvipuistoon ilmaantui myös oikea demoni: Viiltäjä-Jack!
Katastrofi oli valmis…

Arvio: Paul Lenin ekspressionistisen mykkäelokuvan Vahakabinetti (Das Wachsfigurenkabinett, 1924) päätösjaksoa muistuttava kauhistelu tuo Johnin, Sukon ja Jane Collinsin tielle ihmispedon aikojen takaa. Suomennettujen Yöjuttujen sivuilla jo kertaalleen esiintynyt Viiltäjä-Jackin perinteen vaalija, siviiliammatiltaan toimittajana työskennellyt Ernie Shane (nro. 9/1982) ei suostu lepäämään haudassaan, vaan aloittaa veriteot uudelleen. Tulilinjalla on tällä kertaa eritoten Collins, jota Viiltäjä jahtasi jo edellisellä tapaamiskerralla.

Vaikka Yöjutun tarinat ovat tulvillaan tuonpuoleisen asukkeja ja muita mustaverisiä, ovat aaveet ja kaikenlaiset henkimaailman olennot varsin harvassa. Viiltäjän paluu tekee poikkeuksen sääntöön ja jo pelkästään siksi tarina tuntuu kiinnostavammalta kuin monet muut. Lisäksi se on kirjoitettu vauhdikkaaksi, ollen silti tasapainoinen kokonaisuus: Viiltäjän teoilla ja motiiveilla on tarkoituksensa, eikä tämän tuntema kostonhimo Jane Collinsia kohtaa tunnu mitenkään irralliselta. Loppuun ujutettu äkillinen juonenkäänne pitää huolen, että lukija tarttuu mielenkiinnolla myös seuraavaan numeroon.

Lainaus: Kauhulla ei ollut mittaa eikä määrää.
- Kaikki ei ole täälläkään keinotekoista. Viiltäjän sanat vahvistivat Janen otaksuman.
Vaaleatukkainen yksityisetsivä kokosi itsensä. – Mi…mitä kaikkea sinä olet oikein suunnitellut minun varalleni? hän änkytti.
- Vien sinut sellaiseen paikkaan, jossa sinusta on minulle huvia.
- Missä se paikka on?
- Luolassani, jossa säilytän arkkuja. Yksi niistä on sinua varten!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Ripper kehrt zurück (GJS Nr. 216)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1985
Hinta: 8,60 mk

Yöjuttu 8/1984: Kauhujen rock

Takakansi: Suurten vanhusten aikaansaannokset voivat vaipua unohduksiin, mutta eivät koskaan tuhoutua. Niillä on aikaa odottaa, sillä vuosisadat eivät merkitse niille mitään. Musta magia säilyy.

Se jatkaa uinumistaan ulottuvuuksien syvyyksissä tai merenpohjan tutkimattomissa sopukoissa.

Aikanaan se kuitenkin herätetään eloon. Hirmutöiden muisto palaa silloin mieliin ja syntyy sekasorto. Aivan kuten KAUHUJEN ROCKISSA…

 Arvio: Niitä oli neljä. Ne olivat Suurten vanhusten palvelijoita ja muodostaneet rock-yhtye ”Kauhukoneen”, jonka järjestämän suurkonsertin tarkoituksena oli uhrata mahdollisimman monta katsojaa muinaisille demoneille. Niiden epäonneksi konserttiin saapui Jane Collins ja tämän vanavedessä pian myös John Sinclair ystävänsä Sukon kanssa. Mustaveristen suunnitelmat eivät siis toteutuneet suunnitelmien mukaan, mutta siitä huolimatta ”Kauhukone” järjesti shown, joka ei hevin unohdu.

Kauhujen rock on suoraviivainen jännitysrymistely, joka alkaa tunnelmallisesti, mutta päättyy perin lepsusti. Erikoisuutena mainitaan Kuolleiden kaivo, minuutin ajan avoinna oleva pohjaton kuilu, joka toimii ulottuvuuksien välisenä porttina kadonneena pidettyyn Ruumiskaupunkiin. Sen kautta ihmiset aiotaan tunkea Atlantiksen pahojen henkien ravinnoksi. Ideaa hyödynnetään oivasti, mutta muilta osin tarina kuuluu helposti unohdettavien Yökkäreiden joukkoon – siitäkin huolimatta, että vanha suosikkini KISS mainitaan mielipuolista menoa esittävänä yhtyeenä.

Lainaus: Kun paholainen hengittää ja avaa helvetin voimin merenpohjan, niin ettei veden valtakaan pysty vastustamaan hehkuvan kuumaa laavaa, joka syöksyy ylös kuin jättiläismäisestä kidasta, niin paetkaa! Paetkaa henkenne edestä, olittepa silloin maalla, vedessä tai ilmassa, sillä helvetin henkäys tappaa teidät.

Näin kuului vanha espanjalainen sanonta. Ja kaikki Costa del Solin kalastajat tunsivat sen. Siitä tosin puhuttiin erittäin harvoin, mutta se oli kuitenkin mielessä. Kun veneet lähtivät Almerian lahdelle, moni nuorempikin kalastaja ajatteli vanhoja varoituksia.

Niitä ei lausuttu koskaan turhaan, sillä niissä oli totuuden siemen. Oli öitä, joina vanhat kalastajat kieltäytyivät lähtemästä merelle.

Nyt oli yksi sellainen yö.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany

Saksankielinen teos: Horror-Rock (GJS Nr. 204)

Suomentanut: Heikki Haveri

Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu

Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen

Ulkoasu: Jouko Similä

Ilmestymispvm: 15.8.1984

Hinta: 7,50 mk

Yöjuttu 12/1983: Kaamea varoitus

Takakansi: Usva piiritti kääpiömäisen olennon, joka tuijotti taloja huulillaan kaamea hymy. ”Te saatte maksaa sen”, olento supisi, ”kaiken te saatte maksaa. Tämä metsä kuuluu minulle, yksin minulle. Jokainen, joka yrittää muuttaa sen, tuhotaan. Kuten teidät!”
Kääpiö nauroi pilkallisesti, kurotti taakseen ja otti esiin päättömän luurangon. Raivoissaan Abrakim heitti sen tielle ja paiskasi pääkallon sen perään. Se oli kaamea varoitus…

Arvio: Johnin ja Sukon työtoveri murhataan Skotlannissa, joten kaksikko lähtee pieneen Esberryn kylään selvittämään tapausta. Johtolangat vievät heidät ikiaikaiseen metsikköön, kauan sitten kuolleen Abrakim-kääpiön valtakuntaan, jonka haamun uskotaan edelleen kulkevan metsässä sitä vartioiden. Puihin ripustetut luurangot ja maasta löydetyt pääkallot todistavat paikallisten uskomukset tosiksi.

Pitkään Yöjuttu-mainoksissa ollut Kaamea varoitus on näennäisen yksinkertainen metsäkauhistelu, josta on onnistuneesti kirjoitettu toimiva ja ripeävauhtinen jännäri. Abrakimin ja hänen verikoiriensa hallitsema kummitusmetsä on todellinen kauhun paratiisi, jonka teho perustuu sen uskottavuuteen: tällainen maanpäällinen helvetti voisi hyvinkin olla olemassa jossain päin maailmaa. Loppuratkaisu on taas kerran laimea, vaikka sitä pohjustetaankin huolella. Kansikuva ei luonnollisestikaan ole alkuperäisen veroinen.

Lainaus: Tämä Abrakim oli pelottava mies. Hänellä ei ollut sydäntä eikä hänen suonistossaan virrannut veri, sillä hän oli peräisin aivan toisesta maailmasta. Tosin hän oli säilyttänyt edelleenkin ihmisen hahmonsa, mutta suonistonsa veren hän oli joutunut vaihtamaan erääseen toiseen elämännesteeseen, joka kaikista vastoinkäymisistä huolimatta mahdollisti elämän jatkumisen elävänä ruumiina.
Abrakim oli salaperäisen kummitusmetsän valtias ja se, joka teki ihmisistä, perivihollisista, luurankoja. Hän oli kehittänyt sitä varten erikoismenetelmän, jonka tunsi hänen lisäkseen ainoastaan yksi olento: Mandragoro, kasvihirviöiden herra!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Eine schaurige Warnung (GJS Nr. 195)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1983
Hinta: 7,10 mk

Yöjuttu 9/1983: Kolmannen helvetin hotelli

Takakansi: Kauhufilmi oli jo viikkojen ajan aiheuttanut levotonta liikehdintää Lontoossa. Elokuvateatterit eivät enää pystyneet hillitsemään yleisöryntäystä. Kaikki näytännöt olivat loppuunmyytyjä. Jokainen katsoja tunsi, että nämä kauhuelämykset olivat jotain ainutlaatuista, mutta kukaan ei tiennyt, miksi juuri tämä filmi vaikutti voimakkaammin kuin mitkään aikaisemmat.
Vaikutuksen salaisuus oli siinä, etteivät filmin tapahtumat olleet mitään näyttelemistä. Kaikki, mitä tapahtui, oli julmaa todellisuutta. Murhien tapahtumapaikat olivat aitoja. Ja aitoja olivat myöskin hirviöt, jotka kiduttivat, purivat ja tappoivat…
John Sinclair katsoi tämän filmin KOLMANNEN HELVETIN HOTELLI. Onneksi, sillä muuten ei elämää ehkä enää olisi…

Arvio: Kaikkien aikojen parhaan Yöjuttu-nimen omaava Kolmannen helvetin hotelli tapahtuu pääasiassa Länsi-Saksan syrjäseuduilla, kauhun tyyssijassa, jossa kuvatun elokuvan jälkitunnelmat ravistelevat Eurooppaa. John ja Suko tempaistaan mukaan tapahtumien kierteeseen ja he matkustavat elokuvan kuvauspaikoille katsomaan, ovatko kaikki viihdenautinnon ympärillä pyörivät huhut totta. Samalle hotellille on saapunut myös komisario Will Mallmann, jolle kauheudet uhkaavat jäädä uran viimeisiksi.

Kolmannen helvetin hotelli kuuluu Yöjuttujen raskaaseen sarjaan. Se varioi onnistuneesti Stephen Kingin Hohtoa (ilm. 1977, suom. 1985) ja ottaa vaikutteita myös snuff-elokuvien ympärillä pyörineistä huhuista. Sankarimme seikkailevat eri ulottuvuuksissa, mutta juoni ei mene missään vaiheessa sekamelskaksi. Hotellia asuttavien kummajaisten kuvailu ei sen sijaan ole oikein toimivaa ja selitys hotellin tapahtumien taustoille on yöjuttumaisen älytön. Kansikuvassa on Aaveratsastajien (2/1982) tapaan jotain kiehtovaa, toivottavasti joku ohjaisi tästä vielä elokuvan.

Lainaus: Ne viruivat kellarin syvimmässä loukossa. Kammottavia hahmoja kaikki tyynni. Kuolleita, puoliksi lahonneita ruumiita, eläviä ruumiita…
Naisiakin.
Heidän ihonsa ei ollut vielä harmaa, mädäntynyt tai muumioitunut. Sen sijaan siinä oli kellertävä sävy ja joissakin kohdin näkyi homelaikkuja. Nämä oliot olivat vainajia, mutta niiden elämä jatkui siitä huolimatta. Kammottava murhanhimoinen olento oli puhaltanut ruumiisiin elonkipinän, jotta ne saattoivat jatkaa rauhatonta ja hirveää olemassaoloaan.
Ja kuitenkin ne olivat vielä aivan hiljattain olleet ihmisiä. Nyt ne kuuluivat kauhun valtakuntaan.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Hotel zur dritten Hölle (GJS Nr. 192)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1983
Hinta: 7,10 mk

Yöjuttu 6/1983: Avaruuden paholaiset

Takakansi: Avaruuden paholaiset seuraavat kenenkään huomaamatta kahden astronautin mukana avaruuteen. Kokeneet avaruuslentäjät Bernie ja Jake huolestuvat, kun laite toisensa jälkeen lakkaa toimimasta. – Tämä on pahojen henkien työtä, Jake sanoo puoliksi leikillään. Ja leikki osoittautuu todeksi. Katastrofi pääsee valloilleen…

Arvio: Julkaistuja Yöjuttuja varhaisemmasta ajasta alkava tarina esittelee Kultaisen samurain ja Emma-Hoon, jigokun eli Helvetin valtiaan. Esinäytöksen jälkeen siirrytään nykyhetkeen, jossa amerikkalaisen avaruusaseman turvallisuusmiesten vuosikymmeniä aiemmin tekemät ajattelemattomuudet saattavat koko ihmiskunnan vaaraan.

Muistikuvani Avaruuden paholaisista olivat erittäin hatarat, lähes olemattomat. Siksi yllätyinkin ensi alkuun positiivisesti, koska Cape Canaveralin, Evergladesin, avaruuslentojen ja muinaisen mytologian maailmoihin sijoittuva juoni on idealtaan mainio ja kerronnaltaan vauhdikas. Valitettavasti se ei ole kuitenkaan kovin jännittävä. Kultaisen samurain kirous ei pääse missään vaiheessa oikein oikeuksiinsa ja vaikka hopealuodein varustetusta Beretasta ei olekaan ystävillemme apua, selviävät he vihollisistaan liiankin helposti. Lopputuloksena on keskinkertainen kauhistelu.

Lainaus: Helvetin valtias Emma-Hoo raivosi. Hän tahtoi saada puolelleen kaksi palvelijaa, Tokatan ja Kultaisen samurain. Mutta vain toinen tahtoi ryhtyä hänen palvelijakseen. Emma-Hoo haastoi Kultaisen samurain taisteluun. Hän sylki kidastaan tulisia kiviä ja sinkosi ne päin vastustajaansa. Kultainen samurai vain nauroi ja iski miekallaan kivet kappaleiksi, ennen kuin ne ehtivät vahingoittaa häntä.
- Toinen meistä on liikaa! hän huusi. – Tuhoan Tokatan vielä jonakin päivänä, Emma Hoo!
Sen sanottuaan hän katosi. Tämä kaikki tapahtui jo kauan ennen ajanlaskumme alkua kauhun ulottuvuuksissa…

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Dämonen im Raketencamp (GJS Nr. 189)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1983
Hinta: 6,70 mk

Yöjuttu 5/1983: Kauhuretki kauneusfarmille

Takakansi: Muotinäytöksestä oli pitänyt tulla suurten muotitalojen ensimmäinen yhteisesiintyminen huippuluokan mannekiineineen, mutta murhanhimoiset mannekiinit muuttivat kaiken täydeksi sekasorroksi. Tilanne jatkuu ja tapahtumat siirtyvät ”ikuisen nuoruuden lähteille”. Siitä tuleekin John Sinclairille k a u h u r e t k i  k a u n e u s f a r m i l l e …

Arvio: Todelliseen pinteeseen edellisnumeron lopussa jäänyt John pelastautuu onnekkaan sattuman kautta ja saa nähdä, kun Lady X muuttuu tavallisesta kuolevaisesta vampyyriksi. Yllättävää tilannetta ei auta jäädä miettimään, sillä terroristikaunotar pääsee kolmen jäljellä olevan mannekiinin kanssa pakosalle Sheila, Shao ja Jane vankeinaan. Johnin ja Sukon onneksi mannekiinit ovat taistelutantereeksi muuttuneen muotinäytöksen alussa maininneet määränpäänsä. Ystäviemme tie vie Pariisin pohjoisella esikaupunkivyöhykkeellä sijaitsevaan Clichyyn, jossa muuan tiedemies on kehittänyt keinotekoisesti valmistettua vampyyrinverta pilleriin pakattuna. Näin Vampiro-del-marin haaveilema vampyyriarmeija on taas kerran askeleen lähempänä toteutumista.

Älyvapaa juoni ei poista tosiasiaa, että Kauhuretki kauneusfarmille on napakka ja tapahtumiltaan hyvin pohjustettu kokonaisuus. Alun pakollisen, edellisnumerosta alkaneen toimintajakson jälkeen vedetään kunnolla henkeä ennen kolmekymmensivuista toimintajaksoa – siitä on tosin taas kerran todettava, että kirjoittajan tapa vetää loppuhuipentuma yliluonnollisten apuvälineiden avulla latteaksi alkaa jo puuduttaa. Demonisoituneet mannekiinit hylätään lukijan pettymykseksi lähes täysin, vaikka heidän avullaan tapahtumia olisi voitu värittää vaikka kuinka.

Lainaus: Hänen kotimaansa oli Japani, jonka maaperässä hän oli maannut vuosisatoja. Hän oli helvetin suosikki ja kammottava olento, jonka tohtori Kuolema oli muistanut ja nostanut ylös syvästä tulivuorihaudasta. Hänen palatessaan pääsi helvetti valloilleen. Tulivuori alkoi sylkeä tulta ja kuumaa laavaa, joka pelotti ja hautasi alleen kaiken, mikä sattui sen tielle. Ihmiset pakenivat, ja ne jotka olivat uskoneet vanhoihin satuihin ja legendoihin, totesivat olleensa valitettavan oikeassa.
Hän saapui. Tokata, Saatanan samurai oli palannut maan päälle vahvistamaan murhaliigan hirvittävää joukkoa.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Horrortrip zur Schönheitsfarm (GJS Nr. 188)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.5.1983
Hinta: 6,70 mk

Yöjuttu 9/1982: "Viiltäjä-Jackin" jäljillä

Takakansi: ”Viiltäjä-Jack” oli kuollut. Tämä kammottava naistenmurhaaja viime vuosisadalta oli jo pitkään maannut haudassaan.
Mutta oliko hän todella kuollut? Me epäilimme sitä, sillä Lontoossa ilmaantui äkkiä toinen viiltäjä, joka käytti samoja menetelmiä. Minä sain tehtäväkseni ottaa hänet kiinni. Siitä muodostui tehtävä, joka oli kuin painajaisuni…

Arvio: Viiltäjä-Jackiksi itseään kutsuva mielipuoli murhaaja listii nuoria naisia Lontoossa, eikä Johnilla ole mitään johtolankaa seurattavana, kun hän lähtee ratkaisemaan tapahtumia Sohon sokkeloisille kujille. Apunaan hänellä on saksalaiskollega Will Mallmann, jonka lomamatka on muuttunut työntäyteiseksi kamppailuksi pimeyden voimia vastaan – olihan hän apuna jo ghouliarmeijan tuhoamisessa. Kumpikaan ei tosin tiedä sitä, että myös Jane Collins pyrkii saamaan Viiltäjän kiinni ja on soluttautunut kenenkään tietämättä prostituoitujen maailmaan, johon sarjamurhaajan useimmat iskut on suunnattu.

Vainajien kuorosta suoraan jatkuva, napakasti alkava ja hyvin vauhdissa pysyvä jännäri, jossa on riittämiin cliffhangereita ja toimintaakin piisaa loppuun asti. Alkuperäisen Viiltäjä-Jackin hengen liittäminen mukaan on laimeasti ratkaistu, mutta täytyyhän hirmutekoja jotenkin pohjustaa. Kovin suurta Sherlockia ei tarvita murhamiehen henkilöllisyyden selvittämiseen, mutta tällä kertaa kirjoittaja on jaksanut panostaa loppuhuipentumaankin, josta ehdottomasti plussaa.

”Viiltäjä-Jackin” jäljillä on Aaveratsastajien ohella vuosikertansa parhaita Yöjuttuja. Samalla tämä on jo viides yhtäjaksoinen seikkailu, jossa John Sinclair taistelee tuonpuoleisen asukkeja tai muita mielipuolia vastaan – missähän vaiheessa ystävämme ehtii oikein levähtää?

Lainaus: - Enkö olekin tehnyt oikein? hän kysyi kiihkeästi. – Kuudes uhri. Ja niitä tulee vielä enemmän. Vielä ensi yönä minä tuon seuraavan ja sitten, kun olen saavuttanut sinun lukumääräsi, saattaa sinun henkesi ehkä taas palata hahmoosi ja kaksi Viiltäjää murhaa Lontoossa.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Ich jagte ”Jack the Ripper” (GJS Nr. 182)
Suomentanut: Kari Nenonen
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1982
Hinta: 6,50 mk