Yöjuttu 12/1990: Valkoisten vampyyrien torni

Takakansi: Kun hauta oli luotu umpeen ja viimeinenkin lapiollinen multaa heitetty kummulle, murheenmurtamat ihmiset katsoivat toisiinsa. Suojelija oli poistunut heidän keskuudestaan. Isä Robanus oli onnistunut pitämään kirouksen loitolla, mutta nyt hänkin oli kuollut.
- Meidän täytyy poistua tältä saarelta, joku ehdotti. Muut asukkaat olivat samaa mieltä. Poistuminen muistutti ennemminkin pakoa kuin järjestäytynyttä muuttoa. Heidän taakseen jäi lähes autio saari, josta tuli ihanteellinen tyyssija kauhujen tornin seitsemälle vampyyrille…

Arvio: Kielikurssimatka Itävaltaan kesällä 1988 poiki monien muiden muistojen lisäksi myös nipullisen Geisterjäger John Sinclair -lehtiä, joiden kansikuvat olivat poikkeuksetta kiinnostavammat ja hienommat kuin suomalaisen virkaveljensä. Ostamieni lehtien joukossa oli myös valkoisten vampyyrien tarina, jota en kuitenkaan surkean kielitaitoni vuoksi pystynyt lukemaan. Jos mielenkiintoni Yöjuttua kohtaa olisi kestänyt pari vuotta kauemmin, olisin saanut uteliaisuuteni tyydytettyä. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan tämän mahdollisuuden koin vasta yli 30 vuotta myöhemmin.

Synkän ja myrskyävän meren ympäröimälle saarelle sijoittuva Valkoisten vampyyrien torni alkaa tunnelmallisesti, mutta hyytyy pian alkumetrien jälkeen, kun John ja Suko saapuvat vampyyrien asuttamalle saarelle. Vaikka kyseessä ei olekaan sattuma, kaikki tapahtuu taas liian helposti – vampyyrejä vankilaansa kahlittuina pitänyt isä Robanus sattui olemaan Johnille hopealuoteja valavan isä Ignatiuksen ystävä, jonka on tietenkin matkustettava paikalle katsomaan, että kaikki on edelleen kunnossa. Näin ei tietenkään ole, mutta koska asukkaista tyhjentyneellä saarella ei ole juuri mahdollisia uhreja, eivät vampyyrit pysty aiheuttamaan kauhua saati paniikkia, Johnin ja Sukon napsiessa niitä yksitellen kuin marjoja konsanaan.

Lukijat ovat ilahduttaneet toisiaan muutamalla kauhukuvalla, sulkakynäänsä aiemminkin käyttäneen Marjut Järvimiehen runoillessa synkkiä säkeitään. Lukijapalstalle on kirjoitettu myös muutama varsin vahva mielipide Tony Ballardia ja hänen mukanaoloaan vastaan, sekä listattu kauhuelokuvasuosikkeja.

Lainaus: Vaikka olimme valmistautuneet kohtaamaan vampyyrin, säikähdimme kumpikin, kun näimme sen liidunvalkoiset kasvot ja verestävät silmät. Portaikon yläpäässä vaaniva verenimijä oli jo kyllin vaarallinen, mutta vielä vaarallisempi oli käsivarrenmittaisin piikein varustettu puinen kidutuspyörä, jonka suojasta se kurkisteli meitä.
Mutta ei kurkistellut kauan.
Yhtäkkiä se rähähti kaameaan nauruun ja tönäisi hirmuisen piikkipyörän portaikkoon suoraan meitä kohti…

Lukijan novelli: Kauhujen yö
Suoraviivainen ja toimintaa täyteen ahdettu puolitoistasivuinen novelli kertoo neljästä hautausmaalla vierailevasta kaverista, jotka joutuvat haudasta nousevien ruumiiden terrorisoimaksi. Nimimerkki Miskan kirjoittama tarina on älytön, eikä edes hauska.

Lainaus: Suurin osa ruumiista oli luurankoja, mutta joukossa oli eriasteisia mädäntyneitä ruumiita; silmä roikkui ulkona kuopastaan, käsivarsista paistoivat luut ja mädäntyneet kuolinvaatteet roikkuivat riekaleina vainajien yllä. Yhdellä vainajalla ei ollut päätä ollenkaan, ja joukon johtajana oli pieni tyttö, jolla oli rinnassa puukoniskun aiheuttama haava…

Lukijan runo:
Kulje, vaella loputtomasti
kohti aurinkoa,
joka ei koskaan nouse…
Saven harmaus ihollasi,
vuokon sini huulillasi…
Tämä on uni, syvä horros,
josta et koskaan herää…
Voit vain kaatua maahan ja nukkua…
Nousta uudelleen ja vaeltaa…
vaeltaa… vaeltaa…
…Mutta mikään ei silti saa
aurinkoa nousemaan…
(Marjut Järvimies)


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Turm der weißen Vampire (GJS Nr. 280)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1990
Hinta: 13,50 mk

Yöjuttu 11/1990: Suurnoidan paluu

Takakansi: Häikäisevän kauniit kasvot oli turmeltu. Ne olivat palaneet mustiksi, rumiksi ja inhottaviksi.
Otsasta kurkistelevat kaksi vihreää käärmettä olivat suurnoita Wikkan tavaramerkki. Hän halusi saada kauneutensa takaisin ja murtaa vihdoinkin noidankiven taian.
Pitkään mietittyään hän keksi keinon ja lähti Irlantiin, druidien ikivanhaan valtakuntaan, jonka magia ei ollut vielä nykypäivinäkään sammunut. Päinvastoin se oli vain voimistunut ja tiivistynyt salaperäisen taian muotoon.
Tämä taika oli nimeltään Aibon…

Arvio: Noidantappaja Mason Cortlandin kanssa käymässään yhteenotossa (ks. Yöjuttu 11-12/1989) kasvonsa turmellut Wikka on tullut takaisin ja tekee kaikkensa, että saisi taistelun jättämät palojäljet peitettyä. Suunnitelmat lähtevät rullaamaan, kun hän yhyttää vanhoista druiditieteistä perillä olevan museon omistajan apulaisen, joka saa maksaa kiinnostuksensa kohteesta hengellään. Sitä ennen Wikka on saanut kuitenkin selville, että salaisuuden varsinainen ratkaisu piilee pienen irlantilaisen metsän siimeksessä, jonne hän suuntaa yhdessä uskollisen apulaisensa Jane Collinsin kanssa. Heidän epäonnekseen myös John Sinclair ja Suko ovat kiinnostuneet tapauksesta.

Druidiuskomuksiin nojaavat Yöjuttu-tarinat ovat poikkeuksetta olleet varsin tunnelmallisia kauhisteluja ja etenkin Tappajan koura (1/1984) on tällä saralla täysin ylivertainen. Suurnoidan paluu kurkottelee samoihin korkeuksiin, mutta siinä missä edellä mainittu oli varsin nautittava lukupaketti aina alun kuolinkohtauksesta lopun välienselvittelyyn, hyytyy jälkimmäinen viimeistään maalisuoralla jättäen lukijansa ihmettelemään, kuinka hölmösti kaikki taas kerran oikein päättyikään. Wikkan noitakeinoista tai Janen ja Johnin jälleennäkemisestä ei kummastakaan saada mitään irti, eikä takakannessa mainittua Aiboniakaan käsitellä kuin parin rivin verran. Tappajan kouran tavoin myös tässä tarinassa on Sir Alfred Hitchcockin Linnut (1963) -elokuvaa muistuttava kohtaus, mikä ei liene sattumaa.

Lukijapostissa mainostetaan ”Roskaelokuvat” -kirjan ensimmäistä painosta, 216 sivun mittaista opasta splatter-, gore-, turkey-, trash- ja lättäyselokuvien maailmaan. Lukijan piirroksia on tällä kertaa kaikkiaan kuusi kappaletta, joskaan yksikään ei nouse kuvallisten tuotosten kärkipäähän.

Lainaus: Hän ryhtyi toimeen ja kumartui suutelemaan kaavun reunaa. Näin hän tahtoi osoittaa druidille nöyryyttään.
Suoristauduttuaan hän tarttui kaapuun toisella kädellään ja keskittyi. Hän tiesi päässeensä manauksessaan tärkeään vaiheeseen, jossa mikään ei saanut epäonnistua. Pienikin virhe, väärä sana, äänensävy ja väärä ele saattoi pilata kaiken.
– Druiditaika, noitamahti, ottakaa nyt sama tahti!

Lukijan novelli: Rapistelijat
Lehden ainoan novellin virkaa toimittaa Kimmo Tiaisen kirjoittama kaksisivuinen Rapistelijat, jossa perjantai-iltapäivän viimeiset työntekoon tarkoitetut hetket muuttuvat kamppailuksi elämästä ja kuolemasta. Tiiviiksi kirjoitettu tarina on kaikin puolin amatöörimäinen, eikä herätä lukijassa minkäänlaista innostusta – tällaisia juttuja on kirjoitettu jo aivan tarpeeksi.

Lainaus: Olento katseli pimeässä toimiston nurkassa ympärilleen, muttei kyennyt näkemään mitään. Sen voimat olivat jo heikentyneet. Se kuuli vaimeita ääniä ympäriltään, mutta ei voinut ymmärtää niiden merkitystä. Vain yksi asia merkitsi sille jotakin, veri. Sen täytyisi saada pian tuoretta, vielä lämmintä verta, voidakseen jatkaa kirottua olemassaoloaan.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Hexenkraft und Druidenzauber (GJS Nr. 279)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1990
Hinta: 13,50 mk

Yöjuttu 10B/1990: Puhelu helvetistä

Takakansi: Olin juuri avaamassa ulko-ovea, kun kuulin puhelimen soivan olohuoneessa.
Kiiruhdin juoksujalkaa eteisen ja muiden huoneiden läpi puhelimen ääreen, kaappasin luurin käteeni ja hönkäisin hieman hengästyneenä.
– Ballard.
Langan toisesta päästä kuuluva kolkko nauru sai minut heti pahojen aavistusten valtaan. Naurua seuraavat sanat vahvistivat aavistukseni oikeiksi ja seisauttivat veret suonissani.
- Tervehdys, Tony Ballard! Tällä viikatemies!

Arvio: Kuvittelepa tilanne, että itse kuolema soittaa sinulle. Kuinka reagoida? Useimmat meistä joutuisivat täyteen paniikkiin, kun taas aaveidenmetsästäjille ja mustaveristen vihollisille asia lienee rutiinia. Tai niin voisi päätellä Tony Ballardin tapauksesta, sillä tapahtuneen kadulla nähnyt sivullinen menettää mielensä täysin. Näin ollen voimme olla vain tyytyväisiä, ettei alakerran herra innostu ahdistelemaan tavallista kansaa ainakaan kovin usein.

Jos totta puhutaan, on Suomessa neljäntenä julkaistu Tony Ballard -tarina selvää takapakkia edellisiin. Viikatemiehen kanssa käyty puhelinkeskustelu on sinänsä ihan kelvollinen idea, mutta tarina on muilta osin turhan tyypillinen: rikkauksia hamuava kellokauppias päättää manata kuoleman maan päälle ja pyyhkäistä rikkaat perheenjäsenensä manan majoille saadakseen näiden omaisuuden ja paholaisen manaamisen kautta myös kaiken maallisen vallan itselleen. Ainoa mielenkiintoinen seikka on se, että tällä kertaa manauksen apuvälineenä käytetään helvetissä rakennettua kaappikelloa, saatanankelloa

Lainaus: Saatanankello näytti heräävän eloon.
Da Costa katsoi osoitintaulua ja näki roomalaisten numeroiden samenevan ja häipyvän näkymättömiin. Osoittimetkin katosivat ja kellotaulu muuttui läpinäkyväksi. Sen väri ja muoto muuttuivat ja siitä tuli kasvot. Itse kellokaappi muuttui vartaloksi.
Kaikki vaikutti yhä harhanäyltä, mutta Marlon da Costa tiesi kaiken olevan totta. Helvetti reagoi hänen manaukseensa.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Anruf aus der Hölle (TB 4)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1990
Hinta: 19,50 mk

Yöjuttu 10A/1990: Puukottajan amokjuoksu

Takakansi: Nainen seisoi edessäni ja kirkui: – Mieheni on tullut hulluksi! Hän on menettänyt järjestään senkin vähän, mitä hänellä on ollut. Hän tappaa meidät kaikki!
En ensin tahtonut uskoa häntä, mutta aloin suhtautua häneen vakavasti, kun hän oli kertonut minulle El Diablon testamentista. El Diablo oli merirosvo suoraan helvetistä. Häntä sanottiin myös mieheksi, joka kykeni katkaisemaan kaulan yhdellä puukonsivalluksella…

Arvio: Lontoosta alkava ja Mallorcan turistirysään päättyvä Puukottajan amokjuoksu tuo tarinaltaan vahvasti mieleen vuoden 1982 päätösnumeron Luurankolaiva, jossa meren syvyyksiin jo kerran toimitetut merirosvot palaavat terrorisoimaan englantilaisen rantakaupungin asukkaita. Molempien kauhu liittyy menneisiin tekoihin ja synkkänä vellovaan öiseen mereen, joista on ammennettu kauhutarina jos toinenkin. Lähtökohdat ovat siis tuttuakin tutummat.

Vauhdikkaasti alkavan tarinan ensimmäiset käänteet ovat onnistuneita ja merirosvon ilmestyminen juuri niin hurmehenkinen kuin olla ja voi. Liian estottomasti käyttäytyvää nuorisoa lahdataan kuin teinislashereissa konsanaan ja meri värjäytyy verenpunaiseksi Tappajahain (1975) ensimmäisen uhrin tavoin, mutta valitettavasti päättömän piraatin miekka ei osu toistamiseen samaan kohtaan ja Puukottajan amokjuoksu latistuu hyvän ensimmäisen puoliskon jälkeen tavanomaiseksi rutiinikauhisteluksi. Mielikuvituksellisesti nimetty pääpirukin pyyhkäistään liian helposti manan majoille, aivan kuin demonien tappamisesta olisi tullut Johnille ja Sukolle liiankin kevyttä iltapuhdetta. Tyylikäs alkuperäiskansi päätyi onneksemme myös suomalaiseen julkaisuun.

Lukijoiden piirroksia ei ole mukana kuin kaksi, eivätkä ne ole palstan keskivertokuvia parempia. Lukijapostiin on sen sijaan tullut pitkä avautuminen, jossa nimimerkki Krypta-Kalle kertoo mielipiteensä palstan kauhuelokuva-arvosteluista ja kuin vakuudeksi omista taidoistaan heittää perään muutaman tekstin. Lopuksi hän lupaa toimittaa luettavaksi satasivuisen kirjansa ”Kentsun Kootut Kauhut”, mutta tietävästi näin ei koskaan tapahtunut. Teksti on kaikesta hölmöydestään huolimatta selkeä piristys ummehtuneeksi myyntipalstaksi muuttuneeseen lukijapostiin.

Lainaus: Angelika tuijotti kämmeniensä välissä olevaa päätä kauhun lamauttamana. Kasvot olivat niin inhottavan ja häijyn näköiset, ettei hän ollut eläissään nähnyt mitään vastaavaa.
Hän vapisi kuin horkassa, mutta ei inhostaan huolimatta kyennyt päästämään irti päästä, jonka iho tuntui pergamenttimaisen sitkeältä.
Kaulantynkä likosi yhä vedessä. Kun lasihelmiä muistuttavat silmät liikahtivat, tyttö alkoi kirkua täyttä kurkkua.

Lukijan novelli: Kostaja
Rakastunut nuoripari matkustaa Lappiin, jossa heidän lemmenlomansa tulee järkyttävään päätökseen metsässä asuvien petojen raadellessa 21-vuotiaan Helin kuoliaaksi. Puolitoista vuotta suruun ja järkytykseen ryypännyt poikaystävä saa lopulta riittävästi voimia kostaakseen tyttöystävänsä kuoleman ja lähtee kunnon asearsenaalilla varustautuneena kohti pohjoista. Siellä hän tapaa kauniin Mian, jonka kanssa käy hurjaan taisteluun metsän hirviöitä vastaan.

Midnight/Lightning -nimimerkin kirjoittamassa novellissa on kelvollisesti pituutta, eikä kirjoittajaa voi muutenkaan syyttää yrityksen puutteesta. Periaatteessa kaikki on siis ok, mutta silti jäin kaipaamaan aiheelta hieman pidempää käsittelyä – kenties tämänkaltaisen juonen siirtäminen Yöjuttuun on jo lähtökohtaisestikin tuhoon tuomittu idea, koska lehden tila ei anna tilaa juonenkäänteille. Siksi lopun infernaalinen taistelu latistuu jo varhaisessa vaiheessa, eikä tarina saavuta ansaitsemaansa huipennusta. Syytä on tosin kirjoittajassakin, joka keskittyy välillä turhankin hanakasti kostajan asearsenaalin kuvaamiseen.

Lainaus: Huomasin niiden muistuttavan ruumiinrakenteeltaan ihmisiä, mutta siihen yhtäläisyydet loppuivatkin. Tummanruskea, paikoittain musta karvoitus peitti ne päälaelta nilkkoihin, jalkapohjat olivat paljaat. Suu oli luonnottoman suuri ja täynnä raateluhampaita. Kädet olivat kuin ihmisen, lukuun ottamatta kynsiä, jotka olivat kuin karhulla. Tuijotin näkyä lamaantuneena, kunnes yksi, muita pienikokoisempi otus puri raivokkaasti hampaansa Helin reiteen.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Amoklauf der Messerstechers (GJS Nr. 278)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1990
Hinta: 19,50 mk

Yöjuttu 9/1990: Kauhujen kartanossa

Takakansi: Onko helvetti irti? – Kädet kurottuvat seinistä, ruumiit leijailevat huoneen poikki, kaapista löytyy vainaja. Läsnäoleva Pahan henki huokuu seinistä. Talo elää ja hengittää.
Suko hoitaa eloonjääneiden siirron muualle, ennen kuin näidenkin täytyy kuolla. Rakennusta rasittaa kirous. Siellä riehuva maaginen kulkutauti saattaa kaiken sekasortoon.

Arvio: Kollegansa John Sinclairin paluuta odotteleva Suko lähtee tarkastamaan erästä erikoista vinkkiä, jonka mukaan lontoolaisen talon jo kuolleiksi ilmoitetut asukkaat ovat palanneet takaisin koteihinsa. Tapausta tutkiessaan hän joutuu murhanhimoisen miehen tähtäimeen, mutta pelastuu kuin ihmeen kaupalla ja tulee vedetyksi mukaan tapahtumasarjaan, jota hallitsevat ugandalaisen demonin palvelijat Shokasta-jumalineen. Sukon onneksi John ehtii apuun ja yhdessä he käyvät taisteluun viidakkodemonia vastaan.

Kauhujen kartanossa on tyhjänpäiväinen tarina, jossa ei ole sen enempää kauhua kuin kartanoakaan. Löysästi kirjoitetut juonenkäänteet, eksoottisen magian voimilla leikittely ja irvokkaiden, joskaan ei kovin kekseliäiden kauhukuvien viljely turruttaa lukijansa alta aikayksikön. Kirjoittaja ei ole saanut pieneen yhteisöön rajatusta kauhutarinastaan mitään irti ja niinpä tämän jutun parasta antia onkin takakansiteksti, joka sekin lupaa paljon enemmän kuin lopulta antaa.

Lukijoiden lähettämissä piirroksissa ei ole mitään mainitsemisen arvoista, eikä lukijapalstalla aloitettu elokuvakeskustelukaan ole kovin hedelmällistä. Jo pitkään osto- ja myyntipalstana toiminut alusta on innoittanut myös kauhufanien ulkopuolista kaupankäyntiä, nyt fanitavaraa metsästää muuan oululainen Madonna-fani. Marjut Järvimiehen kirjoittamat kauhurunot piristävät muuten latteaa fanituotantoa.

Lainaus: Shokastalta pääsi kurnuttava nauru. – Ystäväsi näkee ja kuulee tällä hetkellä kaiken, minkä sinäkin, vaikka olette aivan eri paikoissa. Minä olen kotoisin Ugandasta. Shokastaa on palvottu siellä kautta aikojen. Hän oli aikoinaan mahtava jumala ja koristi itsensä helvetinlintujen sulista tehdyllä taikakalulla. Kun hänet aikoinaan surmattiin, taikakalu jäi. Minä otin sen itselleni ja siinä piilevät voimat muuttivat minut Shokastaksi!

Lukijan novelli: Muutoksia
Kun silmälasipäistä ja syrjään vetäytyvää kaveria pyydetään koulun kovisten jengiin, se harvemmin lupaa mitään hyvää. Huonosti käy tässä Marko Parviaisenkin kirjoittamassa novellissa, jossa vihkiydytään mustan magian ja salaseuran maailmaan. Viiden sivun mittaisessa tarinassa on riittävästi pituutta, mutta lopputwisti jättää tässäkin tapauksessa vain typertyneen olotilan.

Lainaus: Olennon valtava taikinamainen ruho oli levittäytynyt syvennykseen peittäen allaolevan [sic] lattian kokonaan. Sen väritystä oli vaikea kuvailla. Se tuntui hitaasti vaihtavan väritystään ruhonsa eri alueilla saaden sen näyttämään hyvin erikoiselta. Useille väreille en keksinyt minkäänlaista nimeä, niin oudoilta ne näyttivät. Olennolla ei vaikuttanut olevan minkäänlaisia raajoja lukuunottamatta ruhosta työntyviä ohuita, tuntosarvimaisia lonkeroita, jotka huojuivat hiljaa pystyssä, ”haistellen” ympärilleen.

Lukijan runo: Kauhurunoja I
Arvoitus, salaisuus
on pelon, kauhun alaisuus.
Kolkko tuuli taivaalla
ajaa aavelaivalla.
Kuolema sua tuijottaa
et tiedä, mikä odottaa.
Kuu on kylmä kuin kuolema itse.
Katso itse ja havaitse!
(Marjut Järvimies)

Lukijan runo: Kauhurunoja II
Hän varjon lailla vainoaa
ja peilistäkin tuijottaa.
Hän tavoittaa,
hän saavuttaa…

En hetkeksikään rauhaa saa,
Minut hän vain haluaa.
Hän tavoittaa,
hän saavuttaa…

Hän silmin tyhjin tuijottaa
ja käsin kylmin koskettaa.
Hän tavoittaa,
hän saavuttaa…

Ympärillämme pirujen parvi,
päähäni kasvaa jo toinenkin sarvi.
Hän tavoitti,
hän saavutti…
(Marjut Järvimies)


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Im Penthouse der Angst (GJS Nr. 277)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1990
Hinta: 13,50 mk

Yöjuttu 8/1990: Aaveristin kummitukset

Takakansi: ”Ei suinkaan kaikki, mikä on kätketty maan poveen, ole todella kuollut. Menneiden aikojen kauhut odottavat usein mustan mullan alla vuosisatoja, ennen kuin lähtevät kostoretkilleen…”
Monet naureskelivat ja hymähtelivät näille sanoille, mutta ne olivat eräälle ihmiselle yhtäkkiä karmeaa todellisuutta.
Kolmikymmenvuotinen sota oli jättänyt erääseen Baijerin kylään perinnön, josta tuli 350 vuoden kuluttua hirveä painajainen.

Arvio: Pienen saksalaiskylän nuorison keskuudessa on virinnyt outo rohkeuskoe, jossa jengiin kuulumisen vaatimuksena on kiivetä muinaiselle sotamuistomerkille ja asettaa merirosvolippu sen huipulle. Tämä ei kuitenkaan miellytä ristin muotoisen patsaan alle haudattua hakkapeliittaeversti Gunnarssonia, joka päättää palata maan päälle sodan 350-vuotisjuhlapäivänä. Samaan aikaan kylässä järjestettävistä kesäjuhlista uhkaa tulla todelliset verikekkerit, mutta onneksi yliluonnollisia asioita vastaan taisteleva komisario Will Mallmann saa vihiä tapahtumista ja pyytää paikalle myös John Sinclairin, jolle demonien tuhoaminen on arkipäivää.

Elokuussa 1990 ilmestynyt Aaveristin kummitukset jatkaa jo liian pitkää rutiinimaisten Yöjuttu-tarinoiden sarjaa, jossa John ystävineen saa vihiä jostain kummallisuudesta ja saapuu paikalle tuhoamaan sen heti alkuunsa. Verenhimoisen Gunnarssonin lisäksi tämän tarinan ainoa valopilkku on hänen aaveratsastajajoukkonsa, jonka synnyttämää uhkaa ei kuitenkaan hyödynnetä kuin nimeksi – jopa kohtaus, jossa eversti joukkoineen on ratsastamassa suoraan kesäjuhlien väkijoukkoon jää torsoksi. Runsaasti kritisoimieni loppukohtausten taso jatkaa myös surkealla linjallaan, ollen tällä kertaa huonoimpia miesmuistiin.

Lukijapalstalla keskustellaan lyhyesti sensuurista, ostetaan ja myydään kauhuelokuvia, esitellään lyhyesti kauhuun liittyvää kirjallisuutta ja mahtuupa kirjoittajien joukkoon joku kymenlaaksolainen noituuden harrastajakin. Lukijoiden piirtämissä kuvissa ei ole liiemmin hurraamista, piirrosten suuntautuessa yhä enenevässä määrin hupailulinjalle.

Lainaus: Silmiemme eteen levittäytyi kauhistava [sic] näky. Äänetön aavejoukko ratsasti esiin teltan varjosta. Niin ratsastajat kuin hevosetkin olivat harsomaisen läpinäkyviä, mutta kaikki ääriviivat olivat silti aivan selvät. Ratsut korskuivat ja kaviot rummuttivat tannerta, mutta täysin äänettömästi. Ratsastajat olivat 1600-luvun sotisopaan pukeutuneita pelättyjä hakkapeliittoja, ruotsalais-suomalaisia sotilaita, jotka levittivät 30-vuotisen sodan aikana pelkoa ja kauhua kaikkialla, missä liikkuivat.

Lukijan novelli: Painajaisen paluu
Ikiaikainen kirous vainoaa suurta paholaismaista koiraa myrsky-yössä kirkkoon pakenevaa päähenkilöä. Kirjoittajana toiminut J. J. olisi voinut kehitellä kekseliästä ideaansa pidemmälle ja kasvattaa tarinaansa, ettei siitä olisi tullut pelkkää suoraviivaista selviytymistä. Painajaisen paluu on kaikesta huolimatta hyvää kauhuviihdettä, sijoittuen Yöjuttu-novellien kärkipäähän.

Lainaus: Se oli ihminen – ulkoisesti ainakin. Tosin iho välkehti oudon punertavana salamanvälähdyksen kelmeässä valossa mutta muuten alhaalla seisova olento näytti ihmiseltä. Silmät eivät kylläkään kuuluneet ihmiselle sillä ne olivat samat, leimuavat tulikekäleet, jotka olin nähnyt tuolla pirun riivaamalla koiralla.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Phantome vom Gespenster-Kreuz (GJS Nr. 276)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1990
Hinta: 13,50 mk

Yöjuttu 7B/1990: Sumatran velho

Takakansi: Pimeyden voimat olivat keksineet aivan erikoislaatuisen julman juonen, jota kukaan ei näyttänyt kykenevän vastustamaan.
Minua, demonin vihaaja Tony Ballardia odotti viimeinen ja samalla lopullinen tappio.
Jouduin monta kertaa katsomaan kuolemaa silmästä silmään, tein tilini selväksi elämän kanssa ja odotin karmeaa loppua.
Ja syyllinen näihin kaikkiin kauhuihin oli Barsok, Sumatran velho…

Arvio: Kauhuun kuin kauhuun saa lähes aina uudenlaista puhtia sijoittamalla se joko toiseen ulottuvuuteen tai toiseen, tuntemattomaan maailmaan, jossa eksoottiset hirviöt tai heidän omalaatuiset palvelijansa tekevät tihutöitään. Näin tapahtuu myös Tony Ballardin kolmannessa suomennetussa tarinassa, jossa ystävämme on suunnannut Sumatralle saatuaan vihiä siellä tapahtuvista kammottavista suunnitelmista. Niiden mukaan pimeyden voimat aikovat perustaa sinne uuden mustamaagisen tukikohdan.

Siinä missä ensimmäinen Tony Ballard -tarina Kun haudat aukeavat (Yöjuttu 2B/1990) tuntui pelkältä rutiinimaiselta kauhistelulta, ovat molemmat sen jälkeen ilmestyneet Ballardit olleet huomattavasti parempia Sumatran velhon parantaessa vielä jopa piirun verran Muumion yöstä (Yöjuttu 5B/1990). Yöjutussa perinteisesti esiintyvän John Sinclairin tarinoita vapaammin toteutetun Ballardin seikkailuissa on virtaviivaisempaa ja kekseliäämpää menoa, kunhan niihin vain oppii asennoitumaan juttujen vaatimalla tavalla.

Sumatran velho on yllättävän laaja seikkailu. Se alkaa miljonäärin yksityisjuhlista, pyörähtää elokuvatähden hulppealle huvijahdille ja sukeltaa lopuksi syvälle viidakkoon, jossa Ballardin ja hänen ystävänsä, demoneista hyvän puolelle vaihtaneen Mr. Silverin on kohdattava alueen hirvein mustaverinen, Pahan luolassa asusteleva Barsok-velho. Matkalla hoidellaan luurangoiksi kuihtuneiden kuolleiden arvoituksia, tuhotaan heidän uudelleensyntyneitä hahmojaan ja yritetään raivata tieltä kaikki mahdolliset ihmissyöjäimperiumin jäsenet. Valitettavasti vain tämänkin mielikuvituksellisen tarinan heikoin lenkki on loppu, jossa kaikki vastoinkäymiset hoituvat aivan liian vähällä vaivalla.

Lainaus: Vesi oli niin kirkasta, että näin kaiken, mitä pinnan alla tapahtui. Isabella Rabal yritti uida pakoon hirviöksi muuttunutta filmitähteä, joka yritti iskeä hampaansa hänen paljaaseen ihoonsa. Vilkaisin nopeasti mister Silveriä, joka oli jo aktivoinut yliluonnolliset kykynsä.
Entisen demonin koko ruumis oli jo muuttunut puhtaaksi hopeaksi, mutta kovuudestaan huolimatta metalli ei haitannut hänen liikkumistaan millään tavoin. Hän syöksähti matkaan kuin hopeinen torpedo ja puuttui tapahtumien kulkuun pyörremyrskyn hurjuudella.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Hexer von Sumatra (TB 3)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1990
Hinta: 19,50 mk

Yöjuttu 7A/1990: Demonin tikari

 

Takakansi: Tricia di Monti oli elämänsä ratkaisevassa käännekohdassa. Kohtalon kirjassa oli käännetty uusi sivu, johon hän halusi tutustua. Tyhjyydestä kuuluva ääni valmisti häntä uuteen elämään.
- Tricia, sinä tiedät, että voidaan tappaa monella tavalla. Olen kokeillut niitä kaikkia ja löytänyt myös yhden uuden.
- Minä olen itse valinnut sinut tähän tehtävään ja ojennan sitä varten sinulle tämän maljan ja tämän veitsen.
Tricia otti tarjotut esineet vastaan ja lakkasi samalla olemasta Tricia di Monti. Hänestä tuli nainen, jolla oli demonin tikari.

Arvio: Kuuluisa sirkus on saapunut Lontooseen vetovoimaisimpana tähtenään nuori afrikkalaisnainen, joka käsittelee viidakon pelottavia villipetoja kuin sylikoiria konsanaan. Nämä tappokoneet ovat täysin Tricia di Montin vallassa, eivätkä epäröi täyttää tämän hurjimpiakin toiveita. Trician epäonneksi hänen tielleen sattuu kuitenkin aaveidenmetsästäjä John Sinclair ystävineen ja niinpä verikekkereiksi tarkoitettu sirkusnäytös saa hänen kannaltaan epämieluisan käänteen.

Sirkus on lähtökohtaisesti hyvä tyyssija kauhulle, tarjoaahan se paitsi eksoottisia petoja, myös identiteettimuutoksia, silmänkääntötemppuja ja kuolemaa halveksuvia näytöksiä. Demonin tikarin alkuasetelmat eivät olisi siis voineet olla paremmat, mutta siitä huolimatta tarina jää täydellisesti lähtötelineisiin. Villipetonäytöksestä ei saada irti kuin muutama hurjistunut leijona, eikä Tricia di Montin salaperäisestä afrikkamagiasta senkään vertaa. Tälläkin kertaa John hoitaa hommat kotiin turhan helposti ja saa mustaveriset vastustajansa näyttämään täydellisiltä amatööreiltä.

Lukijaposti-palstalla alkanut pienimuotoinen elokuvakeskustelu jatkuu ja onpa mukaan saatu perinteisten myynti-ilmoitusten lisäksi taas muutama hassunhauska elokuva-arvostelukin. Kolmesta lukijain piirroksesta esiintyy edukseen vain nimimerkki JK:n piirtämä tapparaa kädessään pitävä kummajainen. Lukijoille suunnatussa kyselyssä pyydetään vertailemaan John Sinclairia ja Tony Ballardia sekä kertomaan, kumman seikkailuja fanit mieluummin lukisivat.

Lainaus: Pedot kyräilivät meitä pahaenteisen näköisinä. Ne halusivat meistä jotakin. Minä katselin jo pakomahdollisuutta, kun Tricia di Monti kohotti yhtäkkiä kätensä ja löi sen salamannopeasti alas kuin lähtömerkiksi.
Lähtömerkki se olikin, sillä ensimmäinen leijona loikkasi heti Marcelin tekemää aukkoa kohti.
Minun täytyi päättää silmänräpäyksessä, ottaisinko ensiksi leijonan vai Tricia di Montin.
Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon ja käskin naisen viheltää petonsa takaisin. Ääneni hukkui leijonan karjahduksen, mutta toivoin Trician kuulleen sanani siitä huolimatta. – Vihellä se takaisin, tai saat hopealuodin nahkaasi!

Lukijan novelli: Pelko tulee kello kaulassa
Nimimerkki M. M. on ideoinut hieman yli sivun mittaisen tarinan yöllisestä hautausmaareissusta, jossa pöllö sekä kirvestä heiluttava kääpiö ahdistelevat päähenkilöä. Pelko tulee kello kaulassa on aivan liian lyhyt ja ideaköyhä kynäily jäädäkseen millään tapaa mieleen.

Lainaus: Tukkani nousi pystyyn, silmissäni kieppui ja säkenöi. Huuto jähmettyi jonnekin matkalle ja ulos pääsi vain surkeaa pihinää. Kääpiö kohotti kirvestään iskuun. Silmissäni sumeni. Jostain utuisten matkojen päästä näin kuinka kääpiö jännittyi lopulliseen iskuun. Pyörryin.

Lukijan novelli: Paholaiskutsut
Tiinan käsialaa oleva Paholaiskutsut kertoo puolestaan ujosta ja koulukiusatusta Ristosta, joka päättää manata paholaisen maan päälle kostamaan häntä terrorisoiville luokkakavereilleen. Kaikki ei mene kuitenkaan suunnitelmien mukaan ja pian Riston hammasrivistöä koristavat vampyyrin torahampaat. Kiukkuinen Risto lähtee uusien ystäviensä kanssa luokkabileisiin, jotka muuttuvat juomingeista verikekkereiksi alta aikayksikön. Lopputulos on kaikkea muuta kuin kauhistuttava.

Lainaus: Make tempaisi veitsen käteensä ja upotti sen häntä ahdistelevan vampyyrin rintaan. Maken silmät levisivät kun vampyyri irrotti veitsen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei voi olla totta! Make ajatteli. Se jäikin sitten hänen viimeiseksi ajatuksekseen, sillä vampyyri sinkosi veitsen Makeen. Make korahti kerran ja lysähti kuolleena maahan. Kuokkavieraat tekivät tuhoisaa jälkeä osa tapettiin verisesti ja osa muuttui vampyyriksi.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Frau mit dem Dämonendolch (GJS Nr. 275)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1990
Hinta: 19,50 mk

Yöjuttu 6/1990: Nadine Bergerin salaisuus

Takakansi: Nadine Berger halusi jälleen olla vapaa ja onnellinen. Hän oli kyllästynyt elämään ihmisenä suden hahmossa. Koska kenenkään ei ollut aikaisemmin onnistunut vapautua tästä piinallisesta olotilasta, Nadine aikoi kääntyä jumalten vahtisuden puoleen ja viedä hänelle palkkioksi Lupinan kuolleena. Näissä pyrkimyksissään Nadine luisui kuitenkin yhä syvemmälle toivottomuuteensa, kun kävi ilmi, että Lupinan ja jumalten vahtisuden välillä oli eräs hyvin elävä yhdysside…

Arvio: Edellisen tarinan (Yöjuttu 5A/1990: Terrorin armoilla) toiseen aikakauteen yli miljoonan vuoden päähän tempaistu Bill Conolly yrittää päästä takaisin professori Chandlerin avulla, kun he huomaavat saaneensa seurakseen kaksi ihmissutta, Lupinan ja Nadinen. Billillä ja professorilla ei ole aavistustakaan mitä sudet heidän seurassaan tekevät ja miksi he ovat sinne ylipäätään saapuneet, mutta ennen kuin paluu nykyaikaan on mahdollista, on susien otettava toisistaan mittaa suuren Fenrisin mytologisen hahmon edessä.

Yöjutun kirjoittaja Jason Dark ei ole koskaan ollut parhaimmillaan silloin, kun hän on kuljettanut hahmonsa joko toiseen aikakauteen tai toiseen ulottuvuuteen. Darkin luomat maailmat ovat tällaisiin tarinoihin turhan tylsiä, eikä Nadine Bergerin salaisuus muodosta poikkeusta. Yksinkertaisessa, viidakon ympäröimässä savimajassa tapahtuva välienselvittely on myös liian innoton, eikä tämä tarina hienosta nimestään huolimatta paljasta mitään mullistavaa Nadine Bergeristä. Koko komeuden huikeimmassa juonenkäänteessä demoninmetsästäjä Bandor muuttuu ihmissudeksi! Se ei kuitenkaan pelasta tätä hienon ensimmäisen osan aloittamaa tarinaa, joka muuttuu sitä tylsemmäksi mitä pidemmälle matka käy.

Edellisessä numerossa tapahtuneen Gorehound-lehden avajaissanojen myötä myös lukijapalsta heräsi eloon, tällä kertaa siinä on muutakin kuin pelkkiä osto- ja myynti-ilmoituksia. Jäsenet informoivat toisiaan kauhuelokuvien leikkauksista ja lyhyissä elokuva-arvosteluissa esitellään mm. Peter Jacksonin Bad Taste (1987), Lucio Fulcin New York Ripper (1982) ja Lloyd Kaufmanin ja Michael Herzin Toxic Avenger (1984). Lukijan piirrokset alkavat noudattaa entistä huumoripitoisempaa linjaa, joskin huumorin laadusta voi olla montaa mieltä. Etukannen lupaamaa julistetta ei divarista ostamassani lehdessä ole.

Lainaus: Nyt Bill kohtasi jumalten vahtisuden Fenrisin ensimmäisen kerran silmästä silmään. Tähän saakka hän oli tiennyt sen olemassaolosta John Sinclairilta kuulemiensa juttujen perusteella. Tosin John oli kuvaillut tämän arkkisuden niin hyvin, ettei hänelle jäänyt pienintäkään epäilystä, mikä tuo kuilun pohjalta kurkisteleva otus oikein oli.
Ennen ihmisiä olivat sudet! Se palasi etsimättä Billin mieleen, kun hän katseli pedon julmia silmiä ja irvisteleviä raateluhampaita.
Tuo otus oli siis kaikkien ihmissusien kantaisä.

Lukijan novelli: Aikaportti
Jyri-Pekka Hovilan kirjoittamassa reilun kahden sivun mittaisessa tarinassa siirrytään kaupungin keskustassa olevan suihkulähteen kautta menneisyyteen, jossa samalla paikalla on sijainnut ihmisuhrien verellä värjätty temppeli. Tarinan päähenkilö tempaistaan toiseen maailmaan ja sen uhrialttarille, mutta lopputwisti on valitettavan keinotekoinen ja sammuttaa innostuneisuuden pienimmänkin liekin, jos jollekin sellainen on sattunut syttymään.

Lainaus: Äkkiä lähteen vesi alkoi suihkuta korkealle ilmaan, monta metriä pääni yläpuolelle ja satoi sitten maahan muodostaen lähteen ympärille punaisen ympyrän. Jääkylmä vesi satoi päälleni värjäten vaatteeni ja paljaana olevan ihoni verenpunaiseksi. Tuijotin lähdettä hypnoottisesti antaen veden vapaasti kastella itseni. Ja sitten, noin vain, tiesin mitä minun piti tehdä. Nousin seisomaan ja huusin niin lujaa kuin ikinä jaksoin: ”OTA MINUT!”


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Nadine Bergers Geheimnis (GJS Nr. 274)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1990
Hinta: 13,50 mk

Yöjuttu 5B/1990: Muumion yö

Takakansi: Paha voi kyteä ja säilyä hengissä vaikka iäisyyden. Ellei sitä kyetä tuhoamaan ja juurimaan pois täydellisesti, se uinuu kaikessa hiljaisuudessa kuin sammunut tulivuori, joka voi joskus herätä uudelleen eloon.
Lontoota uhkasi suuri vaara, mutta meillä ei ollut siitä aavistustakaan.
Kenties kaikki olisi käynyt toisin, elleivät rikolliset ainekset olisi sekaantuneet asiaan. Ne laukaisivat liikkeelle todellisen murhien vyöryn. Muumion yö oli väistämätön.

Arvostelu: Jonkinlaiseksi John Sinclairin veroiseksi aaveidenmetsästäjäksi luotu Tony Ballard nautti aikoinaan kohtalaista suosiota kotimaassaan Länsi-Saksassa, eivätkä suomalaisetkaan Yöjuttu-fanit jääneet tämän charmikkaan poliisin seikkailuista kylmäksi. Ensimmäisen kerran Ballard esiintyi Yöjutun spesiaalina numerossa 2/1990, mutta sen tarinan pohjalta hänen suosiotaan ei ollut helppo ymmärtää. Toinen Ballardin kauhurymistely, toukokuussa 1990 julkaistu Muumion yö on sen sijaan huomattavasti parempaa kamaa.

Muumiohan ei ole klassisista kauhuelokuvahirviöistä se kaikkein kiinnostavin, osittain varmaankin siksi, ettei käärinliinoihin kietoutuneen elävän kuolleen liikehdintä ole kovinkaan reipasta. Murhanhimoisena tuonpuoleisen asukkina se on myös hyvin yksioikoinen, eikä sen kohtalossa ole samanlaista dramatiikkaa kuin vaikkapa ihmissudessa. Yöjutussa muumioita ei ole esiintynyt kuin harvakseltaan ja niin on todennäköisesti parempi.

Muumion yö on skeptisistä ennakko-odotuksistani huolimatta varsin toimiva kauhistelu. Juoni on tietysti tuttuakin tutumpi erikoisine, vanhoja ja arveluttavia esineitä keräävine miljonääreineen sekä tyhmine roistoineen, mutta mitäpä siitä, kun meno on eloisaa ja toimivaa. Loppurymistelyssäkään ei säästellä, joten ensimmäisen Ballard-tarinan jättämä paha maku katoaa suusta rivi riviltä ja ehkä nostaa jopa hieman odotuksia miehen seuraavaa seikkailua ajatellen.

Lainaus: Rat-Nem Marunin mustassa sielussa kiehui hillitön viha. Hän ei ollut onnistunut tappamaan tyttöä ja oli joutunut pötkimään häpeällisesti pakoon ylivoiman edessä. Hän, Rat Nem-Marun, helvetin ylipappi ja tuhon sanansaattaja oli puikkinut pakoon kuin pelästynyt jänis! Se kaiveli hänen mieltään. Hän ei kerta kaikkiaan sietänyt sellaista heikkoutta. Kaikkein vähiten itseltään!
Kukaan ei voinut voittaa häntä. Hän oli voittamaton!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Nacht der Mumie (TB 2)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.5.1990
Hinta: 19,50 mk

Yöjuttu 5A/1990: Terrorin armoilla

Takakansi: Hän oli odottanut Murhaliigan vähittäistä hajoamista ja murenemista. Hän iloitsi jokaisesta sitä koskevasta kuolemantapauksesta ja hykerteli mielihyvästä voidessaan todeta, että mustaveriset tuhosivat toisiaan.
Hän pysytteli taka-alalla, mutta ei kuitenkaan poissa pelistä. Sen hän näytti yllättäen toteen, joutuessaan tekemisiin ikivanhan magian kanssa. Silloin koitti Lupinan suuri hetki…

Arvio: Pitkään syrjässä ollut ihmissusien kuningatar Lupina tekee paluun parrasvaloihin ja on aiheuttaa suurta sekamelskaa Lontoossa. Onneksemme John ja Suko ovat juuri palanneet Itävallasta ja tällä kertaa heillä on mukanaan apulainen, ikiaikainen demoninmetsästäjä Bandor. Tämän tarkoitusperät saavat ystävämme tosin ymmälleen, sillä toisinaan tuntuu siltä, että kaikki niin elollinen kuin elotonkin on tämän muinaisen soturin mielestä vihamielistä ja tuhottavaa.

Toisin kuin vampyyrit, ihmissudet ovat aina mielestäni olleet verevä osa tuonpuoleisen asukeista kertovia tarinoita, sillä niiden tuhoaminen on vaikeampaa kuin voisi kuvitella. Niin tälläkin kertaa ja sen vuoksi jatko-osatarinan aloitukseksi tarkoitettu Terrorin armoilla toimiikin hyvin, vaikka mistään tuoreesta klassikosta ei olekaan syytä puhua. Lupinan tekemisiä on kiinnostavaa seurata ja Bandorkin soveltuu juonikuvioihin moitteetta. Toivoa sopii, että tarinan seuraavassakin osassa on yhtä kekseliäitä käänteitä kuin tässä.

Lehden lukijapalstalla käsiteltiin Lady X:n kuolemaa, joka oli yhtä yllätys toimitukselle kuin kaikille lukijoillekin. Lisäksi kyseltiin lukijoiden kiinnostusta suunnitteilla olevaa Gorehound-lehteä kohtaan (kuten tiedämme, Gorehoundilla on kauhukulttuuriin harrastajien keskuudessa melkoisen kova maine). Lukijain piirroksista ei mikään ole tällä kertaa mainitsemisen arvoinen.

Lainaus: Tilanne oli todella huolestuttava. Lupina oli jälleen kerran onnistunut valjastamaan maagiset voimat palvelemaan omia tarkoitusperiään. Hän pystyi sekoittamaan aikakausien järjestystä mielensä mukaan varsin yksinkertaisin keinoin. Ja miksei olisi pystynyt? Lukeutuihan hän itsekin susiin.
- En ole unohtanut, että halusit tappaa minut, John Sinclair. Nyt ovat osat vaihtuneet. Minä annan kolmen apurini surmata sinut ja seison koko ajan vieressä katselemassa. Voi olla, että haluan antaa sinulle lopullisen kuoliniskun, kun apurini ovat hoitaneet alkuvalmistelut. Katsotaan nyt.

Lukijan novelli: Soturit
Nimimerkki Magicin kirjoittama Soturit tuo joiltain osin mieleen Michael Jacksonin Thriller-videon elokuvissa käymisineen, mutta kokonaisuutena se on lähes älyvapaa susikulttikyhäelmä, joka ainoastaan sivun mittaisena jyrää toimintansa suoraan lukijan kasvoille. Mukaan ujutetut loitsunpätkät saavat lukijan hymähtämään ja miettimään, onko tässä ehkäpä jopa Yöjuttujen huonoin lukijanovelli?

Lainaus: - DRUTIMUS, I PAR TEREH SHULL!!! huutoni kaikuu kujalla. Susi kohottaa päänsä, avaa suunsa ja ulvaisee verta hyytävästi. Sitten se perääntyy. Jykä ponkaisee ylös maasta. Yhtäkkiä punainen leimahdus valaisee koko kujan. Kirkas valo sokaisee meidät hetkeksi. Kun taas näkömme palautuu, huomaamme suden taakse ilmestyneet kolme huppupäistä hahmoa.

Lukijan runo: Elämän loppu
Et näe aamua sarastavaa
pimeässä hiljaisuudessa kajahtaa.
Nuo sanat ovat tuoneet luoksesi vierailijan,
monikasvoisen kuoleman.
Miten tahansa kukin hänet kohtaa
samaan lopputulokseen se johtaa.
Joillekin hän on koti
jonne rauhaiseen lepoon voi mennä,
toisille taas kauhu,
koska sieltä kuuluu
ikuinen itku
ja tulen loimuava pauhu.
(WIIIAII)

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany

Saksankielinen teos: Im Terrornetz der Monster-Lady (GJS Nr. 273)

Suomentanut: Heikki Haveri

Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu

Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen

Ulkoasu: Jouko Similä

Ilmestymispvm: 15.5.1990

Hinta: 19,50 mk

Yöjuttu 4/1990: Bandor aaveidenpyydystäjä

Takakansi: Demoninpyydystäjä Bandor oli elänyt jo ennen kuin ihmiset olivat tulleet maan päälle. Hän oli ollut mukana, kun voimien ja vastavoimien ikuinen taistelu oli alkanut ja hyvän ja pahan väliset rajat eivät vielä olleet selkiytyneet.
Bandorin sielu oli vuosimiljoonien kuluessa vaihtanut isäntäruumista miljoonia kertoja ja säilynyt nykyaikaan asti. Nyt se majaili erään professorin sisimmässä. Kyseisellä professorilla oli suuria suunnitelmia: hän osasi ohjailla ajan kulkua haluamaansa suuntaan ja halusi tulevaisuudesta saapuneena miehenä ratkaista sellaisia menneisyyden ongelmia, joita Bandor ei ollut onnistunut ratkaisemaan…

Arvio: En ole fantasiakirjallisuuden ystävä, enkä näin ollen myöskään innostu Yöjutun satunnaisista fantasiajaksoista, joihin myös Demoniloisten jatko-osa Bandor aaveidenpyydystäjä kuuluu. Tarina on siirtynyt edellisen numeron toisesta ulottuvuudesta Itävaltaan, jossa Johnin pelastama professori asuu. Hänen linnassaan on aikaportti, jonka kautta hän aikoo hakea sekä ikivanhan demonin että tämän päävastustajan maan päälle. John ja Suko tekevät tietenkin kaikkensa, että näin ei tapahtuisi.

Bandor aaveidenpyydystäjä edustaa Yöjutun helposti unohdettavien tarinoiden joukkoa. Jättiläiskäärmeellä ratsastava ja valtavaa taistelutapparaa heiluttava Graax-demoni ei ole lähtökohdiltaankaan innostava ja vielä heikommaksi sen tekee lähes täydellinen mustan magian käyttämisen puute – Graax on kuin mikä tahansa peruskummajainen, joka sattuu vain edustamaan maailman pahaa puolta. Esihistorialliset lintuhirviötkään eivät saa tarinaan eloa ja linnassa käytävä hurja lopputaistelu huipentuu tavalla, joka laittaa miettimään, kuinka eksyksissä Jason Dark on tarinansa suhteen ollut. Omasta mielestäni loppu on kaikkea muuta kuin onnistunut.

Lainaus: Lähdin hiipimään ovea kohti ja kuulin saman kammottavan mylvinnän toistuvan. Jykevä ovi sai ulkoapäin niin hirmuisen iskun, ettei se enää kestänyt sitä, vaan irtosi pihtipielistään ja rysähti sisään.
Pirstaleet lentelivät ympäri korviani. Hypähdin vaistomaisesti kauemmaksi ja heittäydyin matalaksi, kun jokin lennähti suoraan minua kohti. Seuraavassa hetkessä näin kappaleen suomupeitteistä ruhoa ja tajusin, että myös Graax jättiläiskäärmeineen oli tunkeutunut linnaan…

Lukijain piirroksia on mukana yhden aukeaman verran. Kovin kaksisista kuvista ei tälläkään kertaa ole kyse, ainoastaan Sirpa P.:n mallista piirtämä Freddy Krueger esiintyy jollain tapaa edukseen. Lehden tason lasku ei ole ainakaan vielä yltänyt fanipalstalle, jossa parikin kirjoittajaa kehuu lehteä erinomaiseksi.

Lukijan novelli: Peto
Viikonlopun viettoon lähtenyt ryhmä ajaa myrskyssä ulos tieltä ja lähtee etsimään suojaa läheiseltä talolta. Keskellä yötä joku alkaa verottaa ryhmän jäseniä tappamalla heidät yksi kerrallaan. Marko Parviaisen kirjoittamassa tarinassa on kieltämättä ideaa, mutta olisi kaivannut huomattavasti enemmän pituutta toimiakseen kunnolla. Myös miljöö olisi voinut kekseliäämpi. Plussaa ratkaisun piilossa pitämisestä aina viime metreille asti.

Lainaus: - Eikös täällä lähellä ole se autio talo. Kyllä te tiedätte sen… Gary sanoi. Arnien kasvot kirkastuivat.
- Ai joo, sehän jäi autioksi, kun se McGraggen ukko kuoli pois. Ei sillä ollut edes sukulaisia, jotka olisivat huolineet sen talon. Täällä jossain mä aina vaeltelin pikkupoikana.
- Ei mennä sinne. Siitä ukosta on kerrottu kummia juttuja. Se oli ihan omituinen. Samantha katseli epäröiden muita.
- Huu… Siellä varmaan kummittelee. Se ukko leijuu ilmassa ja kalisuttelee kahleita, sanoin möreällä äänellä.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany

Saksankielinen teos: Der Dämonenjäger (GJS Nr. 272)

Suomentanut: Heikki Haveri

Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu

Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen

Ulkoasu: Jouko Similä

Ilmestymispvm: 15.4.1990

Hinta: 13,50 mk

Yöjuttu 3/1990: Demoniloiset

Takakansi: Ne käyttivät ravinnokseen haudoissa maatuvia ruumiita ja asustivat lähinnä hautausmailla, joissa niille riitti ruokaa yllin kyllin. Suko ei ollut pitkään aikaan joutunut tekemisiin tuon inhottavan demonilajin kanssa, mutta nyt hän totesi kohdanneensa ghoulin. Kaamean näköinen otus raahautui ajoradan poikki ihonriekaleet repsottaen ja limaiset posket lommollaan, ikään kuin näkymättömät sormet olisivat puristaneet niitä kokoon. Ghouli pyrki kadun reunaa kohti. Ehkä se aikoi puikahtaa viemärikaivon kautta kaltaistensa seuraan. Suko seurasi valppaana sen etenemistä…

Arvio: Ei ole mitenkään yllättävää, että pitkälti yli vuosikymmenen Geisterjäger John Sinclair -kioskilehteä kirjoittaneen Jason Darkin ideariihi alkoi jossain vaiheessa ehtyä pahemman kerran, eikä uusistakaan tarinoista tullut enää niin vetäviä kuin aiemmin. Maaliskuussa 1990 ilmestynyt Demoniloiset on tästä hyvä esimerkki, sillä kekseliäistä lähtökohdistaan huolimatta siitä syntyi lähes tavanomainen rymistely, jossa ei ollut sen enempää toimintaa kuin jännitystäkään.

Demoniloiset alkaa kiinnostavasti. Lontooseen on jostain saapunut salaperäinen Mister X, joka on päättänyt ottaa limaa ampuvalla ja kudokset syövyttävällä pistoolillaan hengiltä itsensä John Sinclairin. Tähänpä toimivuus sitten loppuukin, sillä sen sijaan että kirjoittaja olisi tehnyt miesten yhteenotosta edes jollain tapaa onnistuvan, hän hätäilee kuten Mister X:kin. Tämän ja John Sinclairin kohtaaminen ei pääty edes kunnon laukaustenvaihtoon, vaan Sinclair tempautuu toiseen ulottuvuuteen, jossa hän saapuu ghoulien salaperäiselle kotijärvelle ja kohtaa siellä lymyilevän Xorronin. En tiedä olenko lukenut näitä juttuja silmät kiinni, mutta jossain vaiheessa huomasin ruumiinsyöjien valtiaan työskentelevän tällä kertaa yksin ja yllätyksekseni sain lukea Lady X:n kuolleen.

Kahdessa eri ulottuvuudessa kulkeva tarina ei ole onnistunut, mutta eipä sitä ole mikään muukaan tässä lehdessä. Vanha kunnon sarvipää hallitsee lukijapiirroksia, joita on tällä kertaa mukana viiden kappaleen eli kokonaisen aukeaman verran.

Lainaus: Vaara kasvoi hetki hetkeltä. Lentävät limamöykyt lipuivat meitä kohti hitaasti, mutta vääjäämättömän varmasti. Lisäksi kaikki tapahtui kammottavan äänettömästi. En kuullut edes minkäänlaista viuhinaa, vaikka otusten antennijalat liikahtelivat kiivaasti puolelta toiselle. Nyt tarvittiin nopeita päätöksiä. Minun täytyi valita, vapauttaisinko professorin kokonaan, vai puolustautuisinko hyökkääjiä vastaan.

Lukijan novelli: Sokkelo
Marjut Järvimiehen kaksisivuinen Sokkelo kertoo nimettömäksi jäävästä henkilöstä, joka astelee kesken matematiikan tunnin käytävään, vain huomatakseen sen osoittautuvan todelliseksi verkostoksi. Käytävällä olevat ovet eivät johda minnekään, mutta varsin pian tarinan päähenkilö päätyy ruumishuoneelle ja omiin hautajaisiinsa. Omaperäisessä novellissa on latteutensa, mutta lukeutuu silti Yöjuttu-suosikkeihini.

Lainaus: Ympärilläni vallitsi surutunnelma. Paikalla oli pappikin. Hitaasti minulle valkeni, että olin omissa hautajaisissani… Ikuisena pilailijana olisin tietysti pompannut ylös arkusta ja huutanut jotain vitsikästä, mutta vainajat ovat elottomia, eivätkä näin ollen myöskään liiku. Minäkään en valitettavasti ollut mikään poikkeustapaus. Olin vainaja. Kuollut kuin kivi. Vainajat eivät pompi arkuissaan tai naura. Paitsi yöllä…

Lukijan novelli: Jumalten peli
Nimimerkki Anan kirjoittamassa novellissa seikkaillaan unen ja todellisuuden rajamaastossa. Kyseessä on ihan tavallinen kaveri, joka on joutunut tietämättään pahojen voimien pelinappulaksi ja jonka kohtalo sinetöidään unessa. Jumalten peli toimii idean tasolla jotenkuten, mutta Anan kirjoitustyyli on kömpelöä ja vuoropuhelu teennäistä. Loppuhuipentumakin on moneen kertaan koettu.

Lainaus: - Tule, niin koet saman kohtalon kuin tämä narttu tässä, huusi yksi hirviöistä ja heilutteli tytön päätä edes takaisin, kunnes päästi irti, niin että pää lensi minua kohti. Se tipahti aivan jalkojeni juureen, ja säpsähdin niin, että tipautin ristini maahan. Samalla hetkellä kun risti kosketti maata, alkoi tapahtua! Häikäisevä valo leimahti rististä ja samassa se muuttui miekaksi. Nostin miekan maasta, sillä taisteltavahan minun oli, muuten en heräisi enää koskaan.

Lukijan runo: Kauhuruno I

Pimeys.
Se verhoaa utuisen maiseman mustaan vaippaansa.
Usva väistyy pimeyden tieltä.
Taivas.
Kuolemanvalkoinen täysikuu valaisee vielä tähtikirkkaalla taivaalla.
Kunnes – pimeyden varjot
vähitellen peittävät koko taivaan.
Nostan katseeni taivaalle
nähdäkseni vielä kuun kirkkauden.
Voin erottaa siitä kasvot.
Ne nauravat pirullista naurua.
Ne ovat kuoleman kasvot.
Pimeys peittää taivaan.
(Minna Anttila)

Lukijan runo: Kauhuruno II
Kaikkoa, paha henki!
Häivy, pimeyden renki!
Mene Manan majoille,
pimeyden asuinsijoille!
Siellä pysy, älä karkaa!
Älä kiusaa ihmisparkaa!
(Marjut Järvimies)

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Ghoul-Parasiten (GJS Nr. 271)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1990
Hinta: 13,50 mk

Yöjuttu 2B/1990: Kun haudat aukeavat

 

Takakansi: Yksityisetsivä Tony Ballardille alkoi tihkua omituisia tietoja henkiolentojen ilmestymisestä.

Ihmisiäkin oli kadonnut.

Tony Ballard alkoi penkoa asioita ja päätyi eri vaiheiden jälkeen zombieiden hautausmaalle. Pelko alituisena seuranaan hän ryhtyi taisteluun eläviä vainajia vastaan, ja hänen muutenkin hankala tilanteensa muuttui kertakaikkiaan sietämättömäksi – ja ennen kaikkea – hengenvaaralliseksi…

Arvio: Yöjutun vuoden 1991 ensimmäinen tuplanumero esitteli kauhufaneille uuden aaveidenmetsästäjän, niin ikään Englannissa asuvan Tony Ballardin. Loppuvuodesta 1982 luotu Ballard seikkaili kotimaassaan Saksassa kaikkiaan 200 numerossa, mutta suomalaisille lukijoille häntä tarjottiin vain neljästi. Tämä ei yllätä, sillä ainakin ensivaikutelman perusteella kyseessä on halpa John Sinclair -tarinoiden suosiolla ratsastava klooni.

Kun haudat aukeavat on väritön zombiejuttu, jossa ei ole jännitystä mihinkään suuntaan. Tony Ballard on esikuvansa Sinclairin kaltainen yli-ihminen, jolle pieni zombiearmeija ei pysty aiheuttamaan kuin ajoittaisia ongelmia. Zombiet ja heidän hallitsijansa ovat yhtä avuttomia ja aikaansaamattomia kuin Sinclairinkin tarinoissa. Kun kokonaisuuteen sotketaan vielä nuori, karatea harrastava kiinalainen parapsykologian opiskelija ja hänen erikoinen opettajansa, ollaan aivan Sinclair-tarinoiden vanavedessä. Ainoa merkittävä poikkeus on komiikka: Ballardin kirjoittaja A. F. Morland (oik. Friedrich Tenkrat) tuntuu työstäneen tekstiään enemmän huumorimielellä kuin Jason Dark Yöjuttujaan. Vai miltä kuulostaa demoneja torjuva jauhe, silmistään tulisia peitsiä ampuva entinen demoni tai maaginen liekinheitin?

Lainaus: Uskoin, että koko jutun takana oli monikasvoinen demoni Rufus, joka oli pitänyt minua pilkkanaan jo kauan. Hän toimi mielellään taustalla rakentelemassa ansojaan ja lähetti vain kätyreitään kimppuuni. Siitä huolimatta olin päässyt muutaman kerran katsomaan häntä silmästä silmään.

En kuitenkaan ollut kyennyt sammuttamaan hänen mustaa elämänliekkiään, sillä hänellä oli eräs aivan poikkeuksellinen ominaisuus: tiukan paikan tullen hän tuhosi itse itsensä ja nousi myöhemmin jälleen esiin kuin feeniks-lintu tuhkasta.

Jos onnistuisin kerrankin olemaan nopeampi, monikasvoinen demoni olisi lopullisesti tuhottu. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany

Saksankielinen teos: Wenn sie aus den Gräbern steigen (TB 1)

Suomentanut: Heikki Haveri

Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu

Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen

Ulkoasu: Jouko Similä

Ilmestymispvm: 15.2.1990

Hinta: 19,50 mk

Yöjuttu 2A/1990: Pirunmunkkien aavetanssi

Takakansi: Piru käski ja aaveet tanssivat!
Riutuneet hahmot huojuivat edestakaisin niin että kaavut hulmusivat. Näytti siltä kuin heidän jalkansa eivät olisi koskettaneet lainkaan lattiaa. Tanssi muuttui hetki hetkeltä hurjemmaksi. Kaikki sulautuivat yhdeksi vinhasti kieppuvaksi massaksi.
Sielunvihollinen tuijotti karkeloa katala virne naamallaan. Hän oli tämän näytelmän ohjaaja…

Arvio: Pariisilaisen selvänäkijä Tanithin murha ajaa aaveidenmetsästäjä John Sinclairin Bretagneen, jonka idyllisten postikorttimaisemien kääntöpuolella asuu silkka pahuus. Avainhenkilö on taidemaalari Fedora Golon, jonka maalaamasta taulusta viisi paholaismunkkia on päässyt siirtymään meidän ulottuvuuteemme. Kun peliin on sekaantunut vielä Asmodiskin, ei John Sinclairilta puutu tekemistä.

Tai niin voisi luulla. Tosiasiassa Pirunmunkkien aavetanssi on kekseliäästä ideastaan huolimatta laiska ja laimea, joskin yllättävän väkivaltainen kauhistelu. Valitettavasti kirjoittaja ei ole osannut keksiä pelottaville paholaismunkeille juuri muuta tekemistä kuin piilukirveiden heittelyn, jolla ei pitkälle pötkitä Sinclairin kaltaista valon poikaa vastaan. Asmodiskaan ei tuo tarinaan juuri mitään kiinnostavaa, sillä tämä tyytyy tapansa mukaan tarkkailemaan tilannetta taustalla. Loppuhuipentuma on sentään onnistuneen lohduton. Vaatimattomista lukijain piirroksista mainitsemisen arvoinen on vain Helloween-yhtyeen logolla varustettu ”Save Us from the Creeping Nightmares” -kuva.

Lainaus: Sanoja seurannut ivanauru meni ohi Golonin korvien. Fedora oli siis liitossa paholaisen kanssa ja antanut pimeyden ruhtinaan vietellä itsensä.
Golon epäili vieläkin, mutta vilkaisu vieraaseen sai hänet lopullisesti vakuuttuneeksi tämän puheiden paikkansapitävyydestä. Tuo pujopartainen mies oli itse pimeyden ruhtinas, saatana, jota Fedora nyt totteli.
Vanhat noitajutut muistuivat Raymond Golonin mieleen. Piru naurahti hiljaa, ikään kuin olisi lukenut hänen ajatuksensa, ja sanoi: - Hän ei voinut muuta. Kukaan ei pysty vastustamaan saatanaa. Pystyn mihin tahansa, jos vain haluan. Paras esimerkki on vaimosi. Sain hänet ihastumaan itseeni. Hän tahtoi yhä uudelleen…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Geistertanz der Teufelsmönche (GJS Nr. 270)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.2.1990
Hinta: 19,50 mk

Yöjuttu 1/1990: Tappajamehiläiset

Takakansi: Yön hiljaisina hetkinä hän seisoi avoimen ikkunan ääressä ja puristi molemmin käsin sen edessä olevia rautakaltereita. Sitten hän käänsi katseensa ulkona vallitsevaan pimeyteen ja muodosti huulillaan äänettömiä sanoja. Hänen tilaisuutensa koittaisi vielä. Tappajamehiläiset eivät jättäneet häntä pulaan. Shaw Braddock tiesi sen ja jatkoi odotustaan…

Arvio: Yöjuttu hyppäsi uudelle vuosikymmenelle vanhan tarinan jatko-osalla, sillä tammikuussa 1990 julkaistun tarinan taustalla on keväällä 1986 julkaistu Tappajahyönteiset. Siinä mieleltään vinksahtaneen mehiläisfarmarin luomat aggressiiviset mehiläiset terrorisoivat yhteiskuntaa, kunnes John ja Suko pistävät tilanteen aisoihin ja luovuttavat farmarin mielisairaalahoitoon. Siinä missä Tappajahyönteiset oli silkkaa keskinkertaisuutta ja b-luokan kauhistelua, on sen jatko-osa vieläkin vaatimattomampi.

Ainoa, mikä jatko-osassa oikeastaan toimii kunnolla, on alkukohtaus, jossa pari vihaista mehiläistä on aiheuttaa suuronnettomuuden päästyään ison matkustajakoneen ohjaamoon. Sen jälkeen tarina kulkeutuu omille ennalta-arvattaville urilleen, jossa kaikki juonenkäänteet ovat Yöjutun lukijoille jo hyvissä ajoin selvillä. Loppuhuipentumakin on totutun heikko: hurja ampiaishirviö taltutetaan parilla paholaisruoskan iskulla, eikä pääroistonkaan kohdalla tarvita kovin kaksisia toimenpiteitä tämän kukistamiseksi. Neljästä lukijan piirroksestakaan ei ole tämän numeron tason nostajaksi.

Lainaus: Vartija oli varautunut torjumaan melkein minkä vaaran tahansa. Väijyksistä ammuttu luotikaan ei olisi häntä yllättänyt. Sen sijaan hänelle ei olisi juolahtanut mieleenkään, että vaara voisi uhata jonkin hyönteisen taholta.
Mehiläinen oli nopea. Mies kuuli äkäisen pörähdyksen ja näki jonkin vilahtavan aivan silmiensä edessä. Samassa hän tunsi terävän piston silmiensä välissä.
Hän yritti läpsäyttää kiusanhenkeä kämmenellään, mutta myöhästyi. Mehiläinen oli jo tipotiessään.

Lukijan novelli: Pahan enne
Marko Parviaisen kirjoittama novelli on b-luokan kauhutarina retkeilevistä nuorista, jotka joutuvat pikavauhtia lisääntyvän tappajarihmaston uhreiksi. Pahan enne sisältää harmillisesti myös lopputwistin, joihin on törmännyt lukijoiden novellien kohdalla aivan liian monta kertaa. Parin sivun mittaista rykäisyä olisi pitänyt kehittää huomattavasti pidemmälle, jotta siitä olisi saanut irti enemmän – tällaisenaan se edustaa lukijoiden novellien keskitasoa.

Lainaus: Pirjon iho repesi useista kohdista ja rihmoja alkoi pursua ulos kietoutuen ruumiin ympäri. Pirjo päästi viimeisen huudon, ennen kuin vaipui lattialle kiemurrellen tuskissaan. Molempien ruumiiden rihmat yhdistyivät toisiinsa isoksi kasaksi ja ne alkoivat myös levittäytyä ympäristöön. Mika ja Heli ryntäsivät huoneeseen, mutta pysähtyivät kauhistuneina kynnykselle.

Lukijan novelli: Paholaisen hammas
Jos Pahan enne oli hyvin kirjoitettu, joskin harmillisen tavanomainen kauhutarina, on Marjut Järvimiehen kynäilemä Paholaisen hammas sen vastakohta: hyvä idea on vesitetty luettelomaisella juonenkuljettamisella ja erittäin oudoilla käänteillä, eikä kirjoittaja ole oikein muutenkaan saanut aiheesta kaikkea irti. Erikoisen amuletin löytäneen henkilön matka normaalielämästä itse paholaisen valtakuntaan ja tämän palvelijaksi ei jätä lukijalle juuri mitään muistikuvia.

Lainaus: Yritin rukoilla apua Jumalaltakin, mutta sain vastaukseksi vain pilkallista naurua, jostain Helvetin uumenista. Naurua seurasi haiseva, vihreä sumu, joka täytti pian huoneeni ja pani minut voimaan pahoin. Sumun seasta erotin tummaihoisen hahmon, jonka kasvot oli maalattu punaisiksi. Kun näin, että tulijalla oli kaulassaan samanlainen koru, kuin minullakin, tajusin, että hän oli poppamies paholaista palvovasta heimosta. Juuri samasta heimosta, josta ”Paholaisen hammas” oli peräisin.

Lukijan runo: Kuolemattomat
On yö,
kävelen.
Rakastan öitä.
On hiljaista,
kuolemanhiljaista…
Tulen loivan mäen päälle,
jossa usva liikehtii salaperäisesti.
Siellä on kiviä ja ristejä vieri vieressä,
joiden seasta erotan kaksi toisiinsa
kietoutunutta hahmoa.
Astelen lähemmäksi.
Näen heidän täysikuun valaisemat,
kalpeat, ikinuoret kasvonsa.
He kääntävät katseensa minuun
ja hymyilevät niin
että verentahrimat kulmahampaat
välkkyvät kuutamossa…
T. F. (469)


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Killer-Bienen (GJS Nr. 269)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.1.1990
Hinta: 13,50 mk