Yöjuttu 12/1993: Aavepyöveli

Takakansi: - Täsmälleen tällä paikalla, hyvät naiset ja herrat, Ed Mosley surmasi kaksikymmentäyhdeksän vuotta sitten kahdeksannen ja viimeisen uhrinsa. – Tässä se tapahtui, mies lisäsi vielä kuiskaten.
T. C. Markham hallitsi hommansa. Hän osasi puhua ja herättää äänellään ihmisissä mielikuvia ja tunnelmia. Sopivassa ympäristössä hän sai kaiken kuulostamaan vielä kaksin verroin paremmalta ja karmeammalta.
Nyt oltiin oikeassa ympäristössä, vanhojen talojen ympäröimällä takapihalla. Talojen rapistuneet seinät näyttivät lohduttomilta jopa kesälläkin. Pihan päällyste oli täynnä kuoppia. Levottomuuksien aikana mielenosoittajat olivat kaivaneet täältä kiviä, joilla olivat viskelleet järjestyksenvalvojia.
Vanha mainospylväs näytti olevan jotenkin väärässä paikassa. Se olisi varmaan hävitetty jo kauan sitten, ellei olisi erään murhamiehen toimesta sattunut aikoinaan pääsemään rikoshistoriaan…

Arvio: Lontoo on lukuisten murhaajien ja murhapaikkojen kaupunki ja sen kaduilla elävistä kauhutarinoista saisi koostettua kirjan jos toisenkin. T. C. Markham elää näistä tarinoista ja tapahtumista ja järjestää halukkaille turisteille opastettuja kierroksia Lontoon veriseen historiaan. Kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, kunnes eräällä kerralla muuan turisti tapetaan. Tapahtunut aiheuttaa skandaalin ja herättää myös Scotland Yardin mielenkiinnon. Ei aikaakaan, kun turistikierrokselle osallistuu aaveidenmetsästäjäksikin kutsuttu John Sinclair kauhuelokuviin mieltyneen ystävättärensä lady Sarah Goldwynin kanssa.

Viimeiseksi Yöjuttu-tarinaksi jäänyt Aavepyöveli on suoralla toiminnalla alkava, suoraviivaisesti loppuun asti kulkeva kolmen demonin kauhutarina, joka ei valitettavasti koskaan nouse ideansa tasolle. John selviää vastustajistaan kuin leikiten, eikä lopun sinänsä jännittäviä juonenkäänteitä hyödynnetä sellaisella tavalla, kuin mitä lukija kenties haluaisi – miltä olisikaan esimerkiksi tuntunut, jos Sinclairin lähipiiriin kuuluva lady Goldwyn olisi tempaistu mustaverisen toimesta ajasta ikuisuuteen? Yöjuttu-lehden päätöstarinalta olisi toivonut paljon enemmän, sen valintaan kun on varmastikin ollut aikaa.

Lainaus: Tulijoiden katse osui ensimmäiseksi korkeaan korokkeeseen, jonka päällä seisoi hirsipuu kolkkona ja jäykkänä kuin kohtalon sormi. Taustaa hallitsi salamyhkäinen punertava valonkajo. Lattian rajasta nousevat levottomat sumu- ja savupilvet muuttivat sen värisävyä kaiken aikaa. Milloin tummemmaksi, milloin taas vaaleammaksi.
Vaikka tunnelma oli saatu aikaan keinotekoisesti, kiduttajan huumejuomaa nauttineet ihmiset kokivat sen täysin aidoksi. Kaikki tuijottivat hirsipuussa killuvaa köysisilmukkaa suorastaan lumoutuneina. Kukaan ei huomannut, kuinka T. C. Markham hiipi hiljaa pois ja jätti opastettavansa ottamaan tuntumaa tähän perimmäisen Pahan kyllästämään ilmapiiriin.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Besuch beim Geisterhenker (GJS Nr. 332)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 11/1993: Tilausmurha

Takakansi: Ed Gurny virnisti leveästi, laittoi silmälasit nenälleen ja työnsi setelinipun huolellisesti kassakaappiin. Sen jälkeen hän sulki oven yhtä pikkutarkoin elein. Takahuoneen ovelle oli vain kaksi ja puoli askelta. Gurny avasi sen ja jähmettyi kynnykselle kuin salaman iskemänä.
Jokin vaivasi häntä.
Kukaan ei ollut tunkeutunut liikkeeseen ryöstämis- eikä varastamistarkoituksessa, mutta hän vaistosi silti jotain poikkeavaa.
Haju!
Ed Gurny nuuhkaisi ilmaa, ja samassa nenän herkät hajuhermot suorittivat hälytyksen.
Huoneessa haisi kalma. Aivan kuin hautausmaalla!

Arvio: Se vaikutti ensi alkuun aivan tavalliselta murhayritykseltä. Ennen pitkää kohteena olleelle John Sinclairille kuitenkin selviää, että kyseessä oli erittäin suunnitelmallisesti toimiva taho, joka pyrkii toteuttamaan aikeensa vielä uudelleen. Johnin ja hänen ystävänsä Sukon tutkimukset johtavat lontoolaiseen kääpiöteatteriin, jonka esiripun takana toteutetaan pirullista ja kostonhimoista suunnitelmaa raivata aaveidenmetsästäjä pois elävien kirjoista.

Tavanomaisena rikostarinana alkava Tilausmurha on yllättävällä, mutta huolella suunnitellulla juonenkäänteellä varustettu pikkunäppärä kauhutarina, jossa menneisyyden teot palaavat päivänvaloon. Teatterimiljöö ei ole kaikkein omaperäisin, mutta kirjoittaja käyttää sitä jännityksen luomisessa onnistuneesti hyväkseen. Kokonaisuus jättää kuitenkin huonon maun, sillä tällä kertaa loppuhuipentumassa on käytetty täysin epäuskottavaa, ulkopuolisen toimijan mahdollistavaa juonenkäännettä – tällä on ollut tarkoitus pohjustaa Sinclairin tulevia seikkailuja, jotka jäivät suomalaisilta faneilta kuitenkin lukematta.

Lehdessä on juuri teini-ikäiseksi kasvaneen Kari Sihvosen piirtämiä kuvia, jotka jäivät Yöjutun viimeisiksi lukijain piirroksiksi, sillä lehden sisäsivuille liimatussa tarralapussa ilmoitettiin Yöjutun julkaisun loppumisesta 1.1.1994 alkaen.

Lainaus: Iljettävän demonin kasvot tekivät jatkuvaa aaltoliikettä. Suu aukeni ja terävät sahalaitaiset hampaat paljastuivat. Suko huomasi ihmettelevänsä itsekseen, kuinka ghouli aikoi tappaa hänet. Ilmeisesti kuristaisi, koska sen limaisissa sormissa oli hirmuiset voimat.
Lamauttava shokki helpotti hyvin hitaasti. Sukon mielestä aivan liian hitaasti, sillä ghouli kumartui jo hänen puoleensa ja levittäytyi hänen päälleen koko massallaan.
Hänen täytyi pidättää henkeään, ettei kaamea löyhkä olisi tainnuttanut häntä. Lämpimät niljakkaat sormet tarrasivat hänen kurkkuunsa.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Ghaul, den meinen Tod bestellte (GJS Nr. 329)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 8/1993: Kerberos, manalan koira

Takakansi: Eläimen kidasta syöksähtänyt tulenlieska osui Porscheen niin yllättäen, ettei Bill ehtinyt toimia. Kuuma kuoleman henkäys tulvahti avoimesta ikkunasta sisään. Bill tajusi heti, että auto oli tuhoon tuomittu. Hän halusi heittäytyä ulos ja juosta karkuun. Niin hän olisi takuulla tehnytkin, ellei ovi olisi juuttunut kiinni.
Bill oli loukussa. Hän istui tuliseksi pätsiksi muuttuneessa autossaan ja alkoi laskea elämänsä viimeisiä sekunteja…

Arvio: Kun aaveidenmetsästäjä John Sinclairin hyvä ystävä, mustaverisiä vastaan itsekin kamppaileva Bill Conolly palaa kotiin ja näkee keskellä katua istuvan suurikokoisen koiran, hänellä ei ole aavistustakaan, mistä koira on tullut ja mikä se oikein on. Pian hänelle kuitenkin selviää, ettei koira ole mikään tavallinen seuralainen, vaan manalan porttia vartioiva Kerberos. Mitä ihmettä se tekee Lontoossa keskellä kirkasta päivää? Ei aikaakaan, kun Bill, John ja Suko ovat ajautuneet paholaisen palvonnan ja zombiekoirien pariin.

Erittäin lattean, Hongkongiin sijoittuvan demonitrilogian jälkeen on ilo huomata, ettei Yöjutun kirjoittajan, Jason Darkin kynä ole täydellisesti tylsynyt ja pääkopasta sinkoaa edelleen varsin toimivia juttuja. Kerberos, manalan koira ei tarjoa kauhisteluiden suhteen varsinaisesti mitään uutta, mutta zombiekoirat ja nykymaailman käyttö pahan temmellyskenttänä ovat piristäviä elementtejä. Myös 1980-luvulla huomioidut ympäristötuhot saavat muutaman huomion. Yleisilmapiiri on alakuloinen ja loppukamppailua hallitseva ukkosmyrsky luo mukavan pahaenteistä tunnelmaa.

Kolmesta lukijain piirroksesta on mainittava Kari Sihvosen koominen hautausmaakuva, jossa on hienoinen ripaus Juho Juntusen Soundi-lehteen piirtämien kuvien tyylistä. Muilta osin kuvat ovat samaa vaatimatonta tasoa mihin Yöjutussa olemme tottuneet. Kotimainen kansikuva on sen sijaan huomattavasti saksalaista tyylikkäämpi.

Lainaus: Kuolleet koirat olivat heränneet eloon. Ne seisoivat voittamattomuuden huumassa virnistelevän isäntänsä vierellä valmiina täyttämään hänen käskynsä.
Hän oli voittaja. Helvetti oli kuullut hänen pyyntönsä ja auttanut.
Nyt hän astui esiin katoksen alta kuin kuningas ja levitti kätensä kuin olisi halunnut sanoa: Katsokaa tänne! Minä ole elävien kuolleiden herra ja johtaja!
Kukaan muista läsnäolijoista ei tohtinut sanoa mitään. Kaikki tuijottivat silmät selällään koiria, joiden silmissä paloi pahaenteinen outo tuli.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Zerberus, der Höllenhund (GJS Nr. 325)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 4/1993: Perjantai - murhapäivä

Takakansi: Moninkertainen murhamies virui pilkkopimeässä sellissään.
- Hetki on koittanut, ääni kuiskasi. – Olet pian vapaa. Pidin lupaukseni.
- Milloin? tappaja henkäisi kiihdyksissään.
- Vielä tänä yönä. Uhrisi on valmiina ja odottaa jo kuolemaansa…
Hieman myöhemmin murhaaja todellakin oli vapaa. Hän ei suinkaan ollut kuka tahansa väkivaltarikollinen, joka tekee tekonsa useimmiten sattumalta, vaan kaikilla hänen tekemillään murhilla oli yksi yhteinen piirre. Ne oli aina tehty perjantaina ja 13. päivänä. Kuinka ollakaan, hänen vapauttamispäivänsäkin oli perjantai, 13. päivä…

Arvio: Mandra Korabilta varastettujen tikareiden etsintä jatkuu ja vieläpä Johnin ja Sukon kotinurkilla Lontoossa! Tällä kertaa ystävykset vedetään mukaan eriskummalliseen murhamysteeriin, jonka salaisuudet paljastuvat heille vasta toiminnan keskipisteessä. Eikä mikään ole ollut siten, kuten kaksikko on ounastellut. Mukaan liittyy nimittäin myös druidimagiaa sekä salaperäinen Aibonin valtakunta, jonka olemassaolo on putkahtanut viime aikoina esiin vallan useasti.

Lähtökohdiltaan kovin vaatimattomalta tuntuva Perjantai – murhapäivä kääntyy heti ensimmäisen mutkan jälkeen odottamattomaan suuntaan ja lähtee paahtamaan kohti tuntematonta. Jo aivan liian pitkään alavireisiä tarinoita suoltaneen Jason Darkin ideariihestä on päässyt putkahtamaan aidosti kiinnostava ja mukaansa tempaava tarina, joskin murhamiehen jäljille pääseminen on toteutettu turhan kliseisesti. Siitäkin huolimatta tunnelma säilyy jännittävänä elokuvamaiseen loppuhuipentumaan asti. Yllättävää on ainoastaan tarinan valinta: tämän ja Atlantislaisen kuolinnaamion väliin jäi seitsemän julkaisematonta tarinaa, joita suomalaiset Yöjuttu-fanit eivät päässeet koskaan lukemaan.

Mika Tukiaisen ja Jari Ylä-Keron piirtämiä kuvia kiinnostavampaa on huomata Yöjutun sisäsivuilta Portti-lehden vampyyrinumeron 1/1993 mainos, kyseinen aviisi kun sattui olemaan itselleni yksi tärkeimmistä kauhuelokuviin liittyvistä julkaisuista. Vähemmän innostavaa on niin ikään sisäsivuille sijoitettu SinäMinä-henkinen kirjeenvaihtoilmoitus – jos lukijapalsta piti kerran lakkauttaa, miksi tällaisia ilmoituksia kuitenkin julkaistiin?

Lainaus: - Kuka tarkalleen ottaen on se mies, jota tarkoitatte?
- Muuan luopio.
- Joku aibonilainenko?
- Kyllä vain, Aaveidenmetsästäjä. Hänen suonissaan virtaa druidien veri, mutta hän on saanut myös paholaisen mahdin. Lusifer on saanut entisen druidiolennon täydellisesti valtaansa annettuaan hänelle tikarin, jonka oli aikaisemmin paiskannut meidän valtakuntaamme. Se on muuttunut heti kuin toiseksi tikariksi jouduttuaan helvetin ruhtinaan valvontaan. Sinun täytyy estää enemmät tihutyöt.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Freitag - Mordtag (GJS Nr. 321)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.4.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 1/1993: Muumiot tulevat

Takakansi: Kun kulta, demonit ja veri yhdistetään sopivilla loitsuilla ja muilla maagisilla keinoilla, on tuloksena ikuinen elämä!
Muinaisessa Perussa aikoinaan vaikuttanut mahtava velho oli toiminut päätelmänsä mukaisesti ja jähmettänyt itsensä kuoleman kaltaiseen maagiseen horrokseen luottaen siihen, että jonakin päivänä tulevaisuudessa joku olisi herättävä hänet takaisin elämään.
Se päivä koitti runsaan 2000 vuoden kuluttua, kun muuan tiedemies oivalsi löytäneensä täsmälleen oikean kohteen käytettäväksi hämäräperäisissä kokeissaan.
Muumioiden kostoretki alkoi…

Arvio: Yöjuttu-lehti oli kokenut melkoisen muutoksen vuoden 1992 alussa, joka ainakin näin jälkikäteen tuntui jo lopun alulta. Lukijapalsta oli lakkautettu, eikä lukijoiden novellejakaan enää julkaistu. Vuoden ensimmäistä numeroa lukuun ottamatta kaikki muut vuoden lehdet olivat vanhojen tarinoiden kierrättämistä, joten Johnin, Sukon ja Mandra Korabin Yöjutussa 10/1991 aloittama seitsemän maagisen tikarin etsintäretki jäi hämmentävästi kesken, mutta kaikkien Yöjuttu-fanien onneksi siihen palattiin vielä vuoden 1993 julkaisujen puitteissa.

Sitä ennen oli kuitenkin toisenlaisten seikkailuiden vuoro. Yöjutun viimeisen vuosikerran ensimmäisen tarinan tapahtumat sijoittuvat Lontoon liepeille, erääseen toisen maailmansodan aikaiseen bunkkeriin, jonka maaperässä uinuu suurempi pahuus kuin kukaan osaa odottaa. Ensimmäisenä siihen tutustuu nuori brittipoika, joka kertoo nähneensä bunkkerissa kultaisia kyyneleitä itkevän hirviön. Vanhempien epäusko muuttuu kauhuksi, kun kyseinen hirviö saapuu heidän luokseen vieraisille. Onneksi konstaapelina toimiva perheenisä tietää Scotland Yardissa työskentelevästä aaveidenmetsästäjäkaksikosta, eikä aikaakaan, kun John ja Suko saapuvat selvittämään mysteeriä.

Lennokkaasti nimetty tarina ei ole aivan sitä mitä se antaa odottaa, sillä kelpo mysteeristä ei ole tällä kertaa tietoakaan. Toiminnan rajaaminen lähes täysin yhteen ainoaan bunkkeriin on ratkaisuna epäonnistunut, sillä siten ikuiseen elämään kirottujen muumioiden synnyttämä uhka jää minimaaliseksi. Jane Collinsin mukanaolo tuntuu irralliselta ja kun loppujen lopuksi takakannessa luvattua tiedemiestäkään ei näy eikä kuulu, jää Muumiot tulevat täydelliseksi väliinputoajaksi, jossa ainoastaan kansikuva edustaa jotain onnistunutta – kolme lukijain piirrostakin unohtuvat nopeasti mielestä.

Lainaus: Muumiot kuoriutuivat esiin mullan alta verkalleen ja kiirettä pitämättä. Ne nauttivat tilanteesta omalla tavallaan. Uhri ei enää pääsisi pakoon, ja ne itse saattoivat toteuttaa mielihalujaan täysin siemauksin, koska selustatukena ja suojelijana oli olento, joka oli suunnitellut kaiken valmiiksi.
Kauhun lamauttama mies seurasi silmiensä edessä esitettävää kaameaa näytelmää kykenemättä kääntämään katsettaan pois. Muumiot seisoivat enää vyötäröään myöten maassa löystyneet ja likaantuneet käärinliinat ainoana verhonaan.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Mumien kommen (GJS Nr. 313)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.1.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 8B/1991: Luurankosaari

Takakansi: Sieluttomat luurangot hiipivät pimeässä yössä tavoitteenaan vain yksi ainoa asia – tappaminen. Viattomien ruumiit viitoittavat niiden kulkeman tien. Kukaan ei kykene pysäyttämään niitä.

Viimein John Sinclair astuu näyttämölle tehdäkseen lopun Pahan armeijan voittokulusta. Taistelu ratkaisee, saako ihmiskunta enää koskaan elää rauhassa…

Arvio: Kun eräs kalastaja astuu noidutuksi väitetylle saarelle ja antautuu Asmodiksen palvelukseen, muuttuu läheisen kalastajakylän asukkaiden elämä täysin. Lopulta kirous ylettää kyntensä Lontooseenkin, jossa kaikkeen kyllästyneet miljonäärit päättävät heittäytyä mustan magian maailmaan. Seuranneet veriteot eivät jää virkavallalta huomaamatta ja ennen pitkää paikalle saapuu myös John Sinclair, joka joutuu matkaamaan pahamaineiselle Luurankosaarelle saadakseen ikiaikaisen kirouksen tuhotuksi.

Tyhjänpäiväiseltä tuntuva ja verkkaisesti käynnistyvä Luurankosaari edustaa Yöjutun vanhempaa osastoa. Alun perin vuonna 1974 julkaistua tarinaa ei pidä kuitenkaan vähätellä, sillä se osoittautuu ennakko-odotuksia paremmaksi kokonaisuudeksi ja vaikka loppuratkaisu onkin odotettu, on se silti myös onnistunut. Muutamat yllättävät juonenkäänteet piristävät tapahtumia onnistuneesti, vaikka Lontoon kaduilla toikkaroivat luurangot saavatkin lukijan suupielen kääntymään hymyyn.

Lainaus: Luurankoja oli liikaa. Kolmella luodilla ei voinut surmata kahdeksaa. Hän päästi kätensä vaipumaan ja odotti luurankojen tekevän aloitteen.
Yksi tarttui luisella kourallaan heti hänen käsivarteensa. Kammottavan näköiset sormiluut painuivat syvälle hänen lihaansa ja tekivät kipeää, mutta hän kesti tuskat hammasta purren.
Luuranko kiskoi hänet mukaansa ja muut seurasivat karmeana kuolemankulkueena perässä ja rinnalla. Ei hyödyttänyt edes yrittää pakoa, vaikka taluttaja olisikin hellittänyt hetkeksi otettaan.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Insel der Skelette (Gespenster-Krimi Nr. 74)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1991
Hinta: 21,00 mk

Yöjuttu 7B/1991: Näkymättömien armeija

Takakansi: Hienostoravintola oli lähes viimeistä sijaa myöten täynnä. Eräs tarjoilija ojensi ruokalistan vasta saapuneelle pariskunnalle ja aikoi juuri suositella hyvää viiniä, kun se tapahtui.
Saliin ilmestyi yhtäkkiä partaveitsi, joka liiti terä avattuna lappeellaan ilman halki ja pysähtyi muutaman millimetrin päähän tarjoilijan kurkusta. Kuin epäröiden se pysytteli paikallaan ilmassa… seuraavassa silmänräpäyksessä se viilsi miehen kaulavaltimon auki…

Arvio: Mikä onkaan kauheampaa kuin näkymättömistä julmureista koostuva joukkio, jonka johtajana toimii maailmanvalloituksesta haaveileva hullu tiedemies näkymättömyyssäteineen? Voiko tällaista kuolemaa levittävää rikollisjengiä pysäyttää mitenkään, vai onko maailman vain alistuttava heidän tahtoonsa ja toivomuksiinsa? Niin nerokasta suunnitelmaa ei kuitenkaan ole, mihin ei voitehista vanhin sopisi…

John Sinclairin uran alkuvuosille, tarkemmin ottaen vuoteen 1974 sijoittuva Näkymättömien armeija on laadultaan keskivertoa Yöjuttu-kauhistelua. Kulunutta ideaa käytetään varsin onnistuneesti ja vankien pakomatka on näppärästi toteutettu, mutta loppua kohden meno latistuu ja valitettavasti itse loppuhuipentuma on totutun heikko – kirjoittajalta olisi toivonut jotain verevämpää tapaa näkymättömyyssäteen vaikutuksen kumoamiseen, onhan hänellä ollut kaikki mielikuvituksensa työkalut käytössään.

Lainaus: Tohtori Moron oli rahdannut kymmenen näkymätöntä miestä halki puolen Englannin ja saanut heidät tuoduksi tehtaalle kenenkään estämättä.
Vankien sieppaus oli ollut mestarisuoritus vailla vertaa.
Nyt tohtori Moron istui jälleen ohjauspöytänsä takana. Näkymättömät olivat isommassa huoneessa lasin takana. He aavistivat, että pian tapahtuisi jotain, ja liikehtivät kiihdyksissään ja hermostuksissaan ympäriinsä, vaikka heitä ei voinutkaan nähdä paljaalla silmällä.
Tohtori Moron oli tietysti huomannut sen. Hän päätti sanoa suojateilleen muutaman rauhoittavan sanan ja muuttaa heidät jälleen näkyviksi.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Armee der Unsichtbaren (Gespenster-Krimi Nr. 70)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1991
Hinta: 21,00 mk

Yöjuttu 6B/1991: Ensimmäinen tapaukseni

Takakansi: eli kuinka kaikki alkoi…
JOHN SINCLAIR kertoo vihdoinkin itse, miten hänestä tuli aaveidenmetsästäjä!!

Arvio: John Sinclairin uran ensimmäistä virallista tapausta ruodittiin jo Yöjutun erikoisnumerossa 7/1985 julkaistussa tarinassa Noidan yö, jossa aaveidenmetsästäjä pelastaa skotlantilaisen pikkukylän hullun tiedemiehen vallalta. Sittemmin on tullut ilmi, että Sinclair oli ollut yliluonnollisten tapahtumien kanssa tekemisissä jo opiskeluaikoinaan. Nämä hahmon kehityksen kannalta olennaiset käänteet nostetaan esiin Ensimmäinen tapaukseni -nimisessä tarinassa, joka sekin on erikoisnumeron antia.

Ensimmäinen tapaukseni on vähän kuin sinkkujen b-puolet, lähtökohtaisesti etenkin hc-faneja kiinnostava, mutta kuitenkin selkeä väliinputoaja, jota ei ole haluttu ottaa viralliseen Yöjuttu-sarjaan. Sisällöltään se on hyvin suoraviivainen rymistely, jossa samaan vuokrataloon muuttaneet John ja hänen uudeksi ystäväkseen tuleva Bill Conolly ratkaisevat asuinkortteerinsa oudon arvoituksen. Tarina ei ole kummoinen, eikä juonenkäänteitä perustella kovinkaan syvällisesti, mutta tämän myötä lukija saa silti mukavasti tietoa Sinclairin uran varhaisimmista vaiheista – joka tosin on saksalaisten Yöjuttu-tietäjien mukaan ristiriidassa toisaalla kerrottujen uravaiheiden kanssa. Koska näitä tarinoita ei meillä Suomessa julkaistu, kotimaisten fanien tulee uskoa Sinclairin urakehityksen saaneen alkunsa tässä kertomuksessa paljastetulla tavalla.

Lainaus: Miehen yllä oli pelkkiä riepuja, riekaleisia lian ja mätänemisnesteiden kovettamia resuja, joista uhoava pyörryttävä löyhkä oli vähällä kääntää vatsani nurin.
Olento haisi kalmalle, kuolemalle ja haudalle.
Niin, voin hyvin kuvitella, että mätänevät ruumiit haisivat juuri sellaisilta.
En epäillyt enää hetkeäkään, etteikö säkistä noussut olento ollut mädäntynyt. Kummallista vain, että se liikkui. Eiväthän kuolleet kyenneet liikkumaan.
Oliko tämä sittenkin vain pahaa painajaisunta?

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Mein erster Fall oder Wie alles begann (Hexenküsse: Das große Horror-Buch mit JOHN SINCLAIR, 1984)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1991
Hinta: 21,00 mk

Yöjuttu 6A/1991: Mustaverinen vampyyri

Takakansi: Sensaatio oli täydellinen!
Paholainen tarjosi John Sinclairille yhteistyötä. Pahan valtakunnan yhtenäisyys piti palauttaa ja kiihkeät äärimmäisyysainekset ja omavaltaiset kuppikunnat syrjäyttää. Ensiksi piti julistettaman sota mustaverisiä vampyyreita vastaan. Piru vihasi niitä kuin vihkivettä, ja kaikkein eniten niitten johtajaa, Mandrakaa.

Arvio: Kun John Sinclair saa kutsun salaperäiseen tapaamiseen Lontoon laitakaupungille, hän ei osaa edes aavistaa sen toimivan johdattajana yhteen kaikkien aikojen merkittävimmistä taisteluista helvetin herruudesta. Vastakkain ovat nimittäin Myxinin jo Atlantiksessa johtamat, demonien verestä voimansa saavat mustat vampyyrit ja itse Asmodis, joka on päättänyt tehdä lopun nahkasiipien valtaannoususta. John ajautuu pahaan välikäteen, mutta helppoa ei ole Karallakaan, sillä Myxin tuntuu vaihtaneen puolta takaisin mustaveristen rinnalle.

Yöjutun parhaat jatkosarjat ovat poikkeuksetta jo vuosien takaa, mutta Mustaverinen vampyyri antaa ainakin ensimmäisen osansa osalta toivoa muutoksesta. Tapahtumia pohjustetaan maltilla, juonenkäänteet ovat kiinnostavia ja uusi demonikin tuntuu hyvin keksityltä. Myxinin mielenmuutoksen lopputulemista jää odottamaan innolla, joten tarinan kakkososalla on melkoiset paineet niskassaan.

Lukijoiden piirroksissa on alkanut esiintyä entistä enemmän komiikkaa, mikä toisinaan toimii mutta useimmiten ei. Tämänkertaisessa piirroskavalkadissa ei ole ainoatakaan merkittävää taideteosta. Lukijapostin joukossa on sen sijaan pari kiinnostavampaa puheenvuoroa, yleisilmeen ollessa kuitenkin perinteistä ostetaan ja myydään -osastoa.

Lainaus: Kumpikin minua purrut vampyyri ahnehti vertani parhaansa mukaan. Muut pitelivät minua aloillani, vaikka en olisi kahleitteni takia kyennyt muutenkaan liikkumaan kovin paljon, enkä ainakaan voinut karata mihinkään.
Yhtäkkiä kaikki muuttui. Raskas paino katosi päältäni ja molemmat vampyyrit ponnahtivat ylös yhtä aikaa kimeästi kirkuen ja kiivaasti päätään puistellen.
Jokin näytti menneen niiden mielestä vikaan.

Lukijan tarina I: Saatanallinen juttu
Ensimmäinen lukijan tarina on nimimerkki Demon 91:n käsialaa ja se kertoo uuteen kouluun saapuvasta nuorukaisesta, joka ajautuu hetimiten saatananpalvonnan piiriin. Hän päätyy saatanan alaiseksi ja alkaa tappaa kaikenlaisia uskovaisia tai ”usokkeja”, joiksi hän saatanan kanssa heitä nimittää. Toivoa sopii, ettei kirjoittaja ole tehnyt teostaan tosimielellä.

Lainaus: Tunti loppui ja ja jäin luokkaan. Opettaja pyyhki taulua ja minä tunsin kuinka aloin muuttua. Näin luokan peilistä, että silmäni olivat kadonneet ja ihoni kupli. Hiukseni olivat kadonneet ja kalloni oli halki. Halkeamasta nousi höyryä, mikä haisi aivan Helvetille. Opettaja ilmeisesti haistoi sen. Hän kääntyi minuun päin ja kiljaisi. Samassa minä sylkäisin häneen päin ja vihreä neste osui hänen otsaansa. Neste lisääntyi ja levisi ympäri opettajaa. Hetken kuluttua opettajasta ei ollut kuin luuranko jäljellä.

Lukijan tarina II: Ei edes kuolema
E. Huttu -nimimerkkiä käyttävä kirjoittajanalku on tekstannut lyhyen kertomuksen vaimonsa menettäneestä Johanneksesta, jonka yllätykseksi vaimo palaakin haudan takaa kotiin. Edellisen tarinan tavoin on suotavaa olettaa, ettei tätäkään ole tehty aivan vakavissaan, sen verran hölmöstä jutusta on kyse.

Lainaus: - Minun tuli nälkä ollessani haudassa, Anneli sanoi paljastaen kellastuneen hammasrivistönsä ja reikäiset ikenensä, jossa lukuisat pienet madot luikertelivat. Raimo tunsi vatsansa kääntyvän ylösalaisin.
- Onneksi Johannes näkee minut toisin. Hän saa hankkia minulle syötävää.
Raimo huusi viimeisen järjenrippeensä vinttihuoneeseen, kun Anneli tarrasi häneen kiinni.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Mandraka, der Schwarzblut-Vampir (GJS Nr. 296)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1991
Hinta: 21,00 mk

Yöjuttu 2/1991: Luinen saatanankello

Takakansi: Kaameat, kuolemankauhuiset kirkaisut ylittivät liekkien kohinan ja palavien puiden paukkeen.
Roviolle pystytettyyn paaluun sidottu hahmo vääntelehti henkitoreissaan. Ahnaat liekit kasvoivat yhä korkeammiksi. Oli vain sekuntien kysymys, milloin ne polttaisivat hänen ruumiinsa karrelle ja tuhoaisivat hänet kokonaan.
Paikalle oli kokoontunut satoja töllistelijöitä, miehiä, naisia ja lapsia. Kaikki halusivat katsoa tuon julman ja raadollista ihmismieltä kiehtovan näytelmän loppuun asti. Noitavalkea paloi jälleen, ja se jos mikä toi kaivattua vaihtelua heidän yksitoikkoiseen elämäänsä…

Arvio: Edellisessä arvostelussa ihmettelemääni tapahtumaketjuun (ks. Yöjuttu 1/1991 Tappajakoirat) tulee viimeinkin selvyys, kun Saksasta Lontooseen palannut John Sinclair ottaa Sheila Conollyn katoamisen selvitettäväkseen. Ilman johtolankaa tähän asti ollut John saa erinomaista apua ystävältään, kauhumummo Sarah Goldwyniltä, jonka hankkiman videoelokuvan loppuhuipentumaan ilmestyy Sheilan kasvot. John syöksyy päätä pahkaa elokuvan tuottaneen tahon juttusille, mutta huomaa pian itsekin olevansa paholaisen kynsissä ja roikkuvansa luisen saatanankellon viisareissa odottamassa maallisen vaelluksensa päättymistä.

Erittäin laimean edellisnumeron jälkeen Yöjuttu ottaa kekseliään saatanankelloidean myötä monta harppausta eteenpäin. Uhri käy kahden viimeisen minuutin aikana elämänsä läpi syntymästä kuolemaan ja taivaallisista nautinnoista helvetillisiin tuskiin ilman, että pystyy vaikuttamaan tähän millään tavalla. Valitettavasti vain Sinclairin tapauksessa pelastuminen on taas kuin hatusta vedetty, eikä kunnon yhteenottoa pääse paholaisen kanssa syntymään. Olisihan se mukavaa, että edes joskus sankarimme voisi mitellä kunnolla voimiaan varjojen valtakunnan herran kanssa.

Lukijapostia-palstalla käsitellään jälleen kerran kopiointia (joku oli mennyt edellisvuoden viimeiseen numeroon kopioimaan Teräsmies-lehden sivuilta erään hahmon ja esittänyt sen omana piirroksenaan) ja ostetaan sekä myydään Yöjuttuja ja kauhuelokuvia. Jäsen 55 listaa suosikkikauhuelokuviaan, mutta ei osaa valitettavasti kertoa niistä juuri nimeä enempää. Lukijain piirroksissa on kaksi kesyä kuvaa ihmissudesta ja jostain nimeämättömästä demonista.

Lainaus: Saatana alkoi liikehtiä Sheilan edessä edestakaisin, eikä lähtenyt kiusallakaan pois. Se nautti tilanteesta täysin siemauksin ja tuijotti Sheilaa koko ajan pistävillä pikisilmillään. – Enkös minä tässä kerran luvannutkin viedä sinulta kasvot? Saat kokea, millaista on elää ja kuolla noitana, tyttöseni. Katsohan nyt!
Sheila tunsi yhtäkkiä kosketuksen ihollaan, vaikkei nähnyt mitään. Tuntui kuin kasvoja olisi hivelty keveästi sormenpäillä. Iho alkoi kutista ja Sheila joutui omituiseen tylsään olotilaan, jossa ajattelukyky ensin aleni ja lakkasi kohta kokonaan.
Sheila Conolly oli enää vain pelkkä ihmisen kuori. Eloton kappale, josta oli tyhjennetty kaikki sisältö.

Lukijan novelli: Demonin riivaamat
Toistaiseksi nimettömänä pysyttelevän kirjoittajan kaksiosainen tarina vie lukijansa New Yorkin Coney Islandille, jossa asuvan pariskunnan vanhassa puutalossa alkaa tapahtua kummia. Talon kellarissa on aikoinaan harjoitettu saatananpalvontaa, eivätkä aikoinaan esiin manatut henget ole jättäneet taloa rauhaan. Ensin saa kirvestä talon varsinainen omistaja ja heti tämän jälkeen asukkaiden pieni poika katoaa. Paikalle kutsutaan demonologiaa opiskellut entinen FBI:n työntekijä, joka joutuu kollegansa kanssa taisteluun talon ottanutta pahaa vastaan.

Amityvillen tarinaa ja Tobe Hooperin Poltergeistia (1982) vahvasti lainaileva Demonin riivaamat on Yöjutun historian kunnianhimoisin novellikokeilu. Yrityksen puutteesta ei sovi kirjoittajaa moittia, sillä miljöön ja henkilöiden hahmottamiseen on käytetty selvästi aikaa ja niinpä tarina onkin paikka paikoin varsin miellyttävä ja saa lukijan mielikuvitukseenkin hieman eloa. Siksi onkin valitettavaa, ettei toimintaan ole pystytty luomaan samanlaista tyyliä, vaan kohtaus toisensa perään vyörytetään lukijan silmille ilman perusteluja. Toivottavasti tarinan jälkimmäinen puolisko korjaa tämän virheen.

Lainaus: Kahden tunnin ahkeran etsinnän jälkeen oli Richard löytänyt kaipaamansa. Talon omistajista oli vain muutama sana, mutta se riitti. Kellarihuoneella oli ollut suuri merkitys saatananpalvonnassa. Richard otti paperin taskustaan ja vilkaisi sitä. Mitä arveltavimmin se esitti jotakuta demonia. Mutta hahmo oli niin epämääräinen, ettei edes mytologianprofessori Lee kyennyt sitä tunnistamaan. Hän päätti lähteä. Kirjastosta hän ei enempää tietoa löytäisi, mutta jossain oli oltava joku, joka tietää. Ja hänet aikoi Richard löytää. Oli selvitettävä, mitä piili asioiden takana.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Satans Knochenuhr (GJS Nr. 292)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.2.1991
Hinta: 14,50 mk

Yöjuttu 10B/1990: Puhelu helvetistä

Takakansi: Olin juuri avaamassa ulko-ovea, kun kuulin puhelimen soivan olohuoneessa.
Kiiruhdin juoksujalkaa eteisen ja muiden huoneiden läpi puhelimen ääreen, kaappasin luurin käteeni ja hönkäisin hieman hengästyneenä.
– Ballard.
Langan toisesta päästä kuuluva kolkko nauru sai minut heti pahojen aavistusten valtaan. Naurua seuraavat sanat vahvistivat aavistukseni oikeiksi ja seisauttivat veret suonissani.
- Tervehdys, Tony Ballard! Tällä viikatemies!

Arvio: Kuvittelepa tilanne, että itse kuolema soittaa sinulle. Kuinka reagoida? Useimmat meistä joutuisivat täyteen paniikkiin, kun taas aaveidenmetsästäjille ja mustaveristen vihollisille asia lienee rutiinia. Tai niin voisi päätellä Tony Ballardin tapauksesta, sillä tapahtuneen kadulla nähnyt sivullinen menettää mielensä täysin. Näin ollen voimme olla vain tyytyväisiä, ettei alakerran herra innostu ahdistelemaan tavallista kansaa ainakaan kovin usein.

Jos totta puhutaan, on Suomessa neljäntenä julkaistu Tony Ballard -tarina selvää takapakkia edellisiin. Viikatemiehen kanssa käyty puhelinkeskustelu on sinänsä ihan kelvollinen idea, mutta tarina on muilta osin turhan tyypillinen: rikkauksia hamuava kellokauppias päättää manata kuoleman maan päälle ja pyyhkäistä rikkaat perheenjäsenensä manan majoille saadakseen näiden omaisuuden ja paholaisen manaamisen kautta myös kaiken maallisen vallan itselleen. Ainoa mielenkiintoinen seikka on se, että tällä kertaa manauksen apuvälineenä käytetään helvetissä rakennettua kaappikelloa, saatanankelloa

Lainaus: Saatanankello näytti heräävän eloon.
Da Costa katsoi osoitintaulua ja näki roomalaisten numeroiden samenevan ja häipyvän näkymättömiin. Osoittimetkin katosivat ja kellotaulu muuttui läpinäkyväksi. Sen väri ja muoto muuttuivat ja siitä tuli kasvot. Itse kellokaappi muuttui vartaloksi.
Kaikki vaikutti yhä harhanäyltä, mutta Marlon da Costa tiesi kaiken olevan totta. Helvetti reagoi hänen manaukseensa.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Anruf aus der Hölle (TB 4)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1990
Hinta: 19,50 mk

Yöjuttu 9/1990: Kauhujen kartanossa

Takakansi: Onko helvetti irti? – Kädet kurottuvat seinistä, ruumiit leijailevat huoneen poikki, kaapista löytyy vainaja. Läsnäoleva Pahan henki huokuu seinistä. Talo elää ja hengittää.
Suko hoitaa eloonjääneiden siirron muualle, ennen kuin näidenkin täytyy kuolla. Rakennusta rasittaa kirous. Siellä riehuva maaginen kulkutauti saattaa kaiken sekasortoon.

Arvio: Kollegansa John Sinclairin paluuta odotteleva Suko lähtee tarkastamaan erästä erikoista vinkkiä, jonka mukaan lontoolaisen talon jo kuolleiksi ilmoitetut asukkaat ovat palanneet takaisin koteihinsa. Tapausta tutkiessaan hän joutuu murhanhimoisen miehen tähtäimeen, mutta pelastuu kuin ihmeen kaupalla ja tulee vedetyksi mukaan tapahtumasarjaan, jota hallitsevat ugandalaisen demonin palvelijat Shokasta-jumalineen. Sukon onneksi John ehtii apuun ja yhdessä he käyvät taisteluun viidakkodemonia vastaan.

Kauhujen kartanossa on tyhjänpäiväinen tarina, jossa ei ole sen enempää kauhua kuin kartanoakaan. Löysästi kirjoitetut juonenkäänteet, eksoottisen magian voimilla leikittely ja irvokkaiden, joskaan ei kovin kekseliäiden kauhukuvien viljely turruttaa lukijansa alta aikayksikön. Kirjoittaja ei ole saanut pieneen yhteisöön rajatusta kauhutarinastaan mitään irti ja niinpä tämän jutun parasta antia onkin takakansiteksti, joka sekin lupaa paljon enemmän kuin lopulta antaa.

Lukijoiden lähettämissä piirroksissa ei ole mitään mainitsemisen arvoista, eikä lukijapalstalla aloitettu elokuvakeskustelukaan ole kovin hedelmällistä. Jo pitkään osto- ja myyntipalstana toiminut alusta on innoittanut myös kauhufanien ulkopuolista kaupankäyntiä, nyt fanitavaraa metsästää muuan oululainen Madonna-fani. Marjut Järvimiehen kirjoittamat kauhurunot piristävät muuten latteaa fanituotantoa.

Lainaus: Shokastalta pääsi kurnuttava nauru. – Ystäväsi näkee ja kuulee tällä hetkellä kaiken, minkä sinäkin, vaikka olette aivan eri paikoissa. Minä olen kotoisin Ugandasta. Shokastaa on palvottu siellä kautta aikojen. Hän oli aikoinaan mahtava jumala ja koristi itsensä helvetinlintujen sulista tehdyllä taikakalulla. Kun hänet aikoinaan surmattiin, taikakalu jäi. Minä otin sen itselleni ja siinä piilevät voimat muuttivat minut Shokastaksi!

Lukijan novelli: Muutoksia
Kun silmälasipäistä ja syrjään vetäytyvää kaveria pyydetään koulun kovisten jengiin, se harvemmin lupaa mitään hyvää. Huonosti käy tässä Marko Parviaisenkin kirjoittamassa novellissa, jossa vihkiydytään mustan magian ja salaseuran maailmaan. Viiden sivun mittaisessa tarinassa on riittävästi pituutta, mutta lopputwisti jättää tässäkin tapauksessa vain typertyneen olotilan.

Lainaus: Olennon valtava taikinamainen ruho oli levittäytynyt syvennykseen peittäen allaolevan [sic] lattian kokonaan. Sen väritystä oli vaikea kuvailla. Se tuntui hitaasti vaihtavan väritystään ruhonsa eri alueilla saaden sen näyttämään hyvin erikoiselta. Useille väreille en keksinyt minkäänlaista nimeä, niin oudoilta ne näyttivät. Olennolla ei vaikuttanut olevan minkäänlaisia raajoja lukuunottamatta ruhosta työntyviä ohuita, tuntosarvimaisia lonkeroita, jotka huojuivat hiljaa pystyssä, ”haistellen” ympärilleen.

Lukijan runo: Kauhurunoja I
Arvoitus, salaisuus
on pelon, kauhun alaisuus.
Kolkko tuuli taivaalla
ajaa aavelaivalla.
Kuolema sua tuijottaa
et tiedä, mikä odottaa.
Kuu on kylmä kuin kuolema itse.
Katso itse ja havaitse!
(Marjut Järvimies)

Lukijan runo: Kauhurunoja II
Hän varjon lailla vainoaa
ja peilistäkin tuijottaa.
Hän tavoittaa,
hän saavuttaa…

En hetkeksikään rauhaa saa,
Minut hän vain haluaa.
Hän tavoittaa,
hän saavuttaa…

Hän silmin tyhjin tuijottaa
ja käsin kylmin koskettaa.
Hän tavoittaa,
hän saavuttaa…

Ympärillämme pirujen parvi,
päähäni kasvaa jo toinenkin sarvi.
Hän tavoitti,
hän saavutti…
(Marjut Järvimies)


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Im Penthouse der Angst (GJS Nr. 277)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1990
Hinta: 13,50 mk

Yöjuttu 7A/1990: Demonin tikari

 

Takakansi: Tricia di Monti oli elämänsä ratkaisevassa käännekohdassa. Kohtalon kirjassa oli käännetty uusi sivu, johon hän halusi tutustua. Tyhjyydestä kuuluva ääni valmisti häntä uuteen elämään.
- Tricia, sinä tiedät, että voidaan tappaa monella tavalla. Olen kokeillut niitä kaikkia ja löytänyt myös yhden uuden.
- Minä olen itse valinnut sinut tähän tehtävään ja ojennan sitä varten sinulle tämän maljan ja tämän veitsen.
Tricia otti tarjotut esineet vastaan ja lakkasi samalla olemasta Tricia di Monti. Hänestä tuli nainen, jolla oli demonin tikari.

Arvio: Kuuluisa sirkus on saapunut Lontooseen vetovoimaisimpana tähtenään nuori afrikkalaisnainen, joka käsittelee viidakon pelottavia villipetoja kuin sylikoiria konsanaan. Nämä tappokoneet ovat täysin Tricia di Montin vallassa, eivätkä epäröi täyttää tämän hurjimpiakin toiveita. Trician epäonneksi hänen tielleen sattuu kuitenkin aaveidenmetsästäjä John Sinclair ystävineen ja niinpä verikekkereiksi tarkoitettu sirkusnäytös saa hänen kannaltaan epämieluisan käänteen.

Sirkus on lähtökohtaisesti hyvä tyyssija kauhulle, tarjoaahan se paitsi eksoottisia petoja, myös identiteettimuutoksia, silmänkääntötemppuja ja kuolemaa halveksuvia näytöksiä. Demonin tikarin alkuasetelmat eivät olisi siis voineet olla paremmat, mutta siitä huolimatta tarina jää täydellisesti lähtötelineisiin. Villipetonäytöksestä ei saada irti kuin muutama hurjistunut leijona, eikä Tricia di Montin salaperäisestä afrikkamagiasta senkään vertaa. Tälläkin kertaa John hoitaa hommat kotiin turhan helposti ja saa mustaveriset vastustajansa näyttämään täydellisiltä amatööreiltä.

Lukijaposti-palstalla alkanut pienimuotoinen elokuvakeskustelu jatkuu ja onpa mukaan saatu perinteisten myynti-ilmoitusten lisäksi taas muutama hassunhauska elokuva-arvostelukin. Kolmesta lukijain piirroksesta esiintyy edukseen vain nimimerkki JK:n piirtämä tapparaa kädessään pitävä kummajainen. Lukijoille suunnatussa kyselyssä pyydetään vertailemaan John Sinclairia ja Tony Ballardia sekä kertomaan, kumman seikkailuja fanit mieluummin lukisivat.

Lainaus: Pedot kyräilivät meitä pahaenteisen näköisinä. Ne halusivat meistä jotakin. Minä katselin jo pakomahdollisuutta, kun Tricia di Monti kohotti yhtäkkiä kätensä ja löi sen salamannopeasti alas kuin lähtömerkiksi.
Lähtömerkki se olikin, sillä ensimmäinen leijona loikkasi heti Marcelin tekemää aukkoa kohti.
Minun täytyi päättää silmänräpäyksessä, ottaisinko ensiksi leijonan vai Tricia di Montin.
Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon ja käskin naisen viheltää petonsa takaisin. Ääneni hukkui leijonan karjahduksen, mutta toivoin Trician kuulleen sanani siitä huolimatta. – Vihellä se takaisin, tai saat hopealuodin nahkaasi!

Lukijan novelli: Pelko tulee kello kaulassa
Nimimerkki M. M. on ideoinut hieman yli sivun mittaisen tarinan yöllisestä hautausmaareissusta, jossa pöllö sekä kirvestä heiluttava kääpiö ahdistelevat päähenkilöä. Pelko tulee kello kaulassa on aivan liian lyhyt ja ideaköyhä kynäily jäädäkseen millään tapaa mieleen.

Lainaus: Tukkani nousi pystyyn, silmissäni kieppui ja säkenöi. Huuto jähmettyi jonnekin matkalle ja ulos pääsi vain surkeaa pihinää. Kääpiö kohotti kirvestään iskuun. Silmissäni sumeni. Jostain utuisten matkojen päästä näin kuinka kääpiö jännittyi lopulliseen iskuun. Pyörryin.

Lukijan novelli: Paholaiskutsut
Tiinan käsialaa oleva Paholaiskutsut kertoo puolestaan ujosta ja koulukiusatusta Ristosta, joka päättää manata paholaisen maan päälle kostamaan häntä terrorisoiville luokkakavereilleen. Kaikki ei mene kuitenkaan suunnitelmien mukaan ja pian Riston hammasrivistöä koristavat vampyyrin torahampaat. Kiukkuinen Risto lähtee uusien ystäviensä kanssa luokkabileisiin, jotka muuttuvat juomingeista verikekkereiksi alta aikayksikön. Lopputulos on kaikkea muuta kuin kauhistuttava.

Lainaus: Make tempaisi veitsen käteensä ja upotti sen häntä ahdistelevan vampyyrin rintaan. Maken silmät levisivät kun vampyyri irrotti veitsen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei voi olla totta! Make ajatteli. Se jäikin sitten hänen viimeiseksi ajatuksekseen, sillä vampyyri sinkosi veitsen Makeen. Make korahti kerran ja lysähti kuolleena maahan. Kuokkavieraat tekivät tuhoisaa jälkeä osa tapettiin verisesti ja osa muuttui vampyyriksi.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Frau mit dem Dämonendolch (GJS Nr. 275)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1990
Hinta: 19,50 mk

Yöjuttu 5A/1990: Terrorin armoilla

Takakansi: Hän oli odottanut Murhaliigan vähittäistä hajoamista ja murenemista. Hän iloitsi jokaisesta sitä koskevasta kuolemantapauksesta ja hykerteli mielihyvästä voidessaan todeta, että mustaveriset tuhosivat toisiaan.
Hän pysytteli taka-alalla, mutta ei kuitenkaan poissa pelistä. Sen hän näytti yllättäen toteen, joutuessaan tekemisiin ikivanhan magian kanssa. Silloin koitti Lupinan suuri hetki…

Arvio: Pitkään syrjässä ollut ihmissusien kuningatar Lupina tekee paluun parrasvaloihin ja on aiheuttaa suurta sekamelskaa Lontoossa. Onneksemme John ja Suko ovat juuri palanneet Itävallasta ja tällä kertaa heillä on mukanaan apulainen, ikiaikainen demoninmetsästäjä Bandor. Tämän tarkoitusperät saavat ystävämme tosin ymmälleen, sillä toisinaan tuntuu siltä, että kaikki niin elollinen kuin elotonkin on tämän muinaisen soturin mielestä vihamielistä ja tuhottavaa.

Toisin kuin vampyyrit, ihmissudet ovat aina mielestäni olleet verevä osa tuonpuoleisen asukeista kertovia tarinoita, sillä niiden tuhoaminen on vaikeampaa kuin voisi kuvitella. Niin tälläkin kertaa ja sen vuoksi jatko-osatarinan aloitukseksi tarkoitettu Terrorin armoilla toimiikin hyvin, vaikka mistään tuoreesta klassikosta ei olekaan syytä puhua. Lupinan tekemisiä on kiinnostavaa seurata ja Bandorkin soveltuu juonikuvioihin moitteetta. Toivoa sopii, että tarinan seuraavassakin osassa on yhtä kekseliäitä käänteitä kuin tässä.

Lehden lukijapalstalla käsiteltiin Lady X:n kuolemaa, joka oli yhtä yllätys toimitukselle kuin kaikille lukijoillekin. Lisäksi kyseltiin lukijoiden kiinnostusta suunnitteilla olevaa Gorehound-lehteä kohtaan (kuten tiedämme, Gorehoundilla on kauhukulttuuriin harrastajien keskuudessa melkoisen kova maine). Lukijain piirroksista ei mikään ole tällä kertaa mainitsemisen arvoinen.

Lainaus: Tilanne oli todella huolestuttava. Lupina oli jälleen kerran onnistunut valjastamaan maagiset voimat palvelemaan omia tarkoitusperiään. Hän pystyi sekoittamaan aikakausien järjestystä mielensä mukaan varsin yksinkertaisin keinoin. Ja miksei olisi pystynyt? Lukeutuihan hän itsekin susiin.
- En ole unohtanut, että halusit tappaa minut, John Sinclair. Nyt ovat osat vaihtuneet. Minä annan kolmen apurini surmata sinut ja seison koko ajan vieressä katselemassa. Voi olla, että haluan antaa sinulle lopullisen kuoliniskun, kun apurini ovat hoitaneet alkuvalmistelut. Katsotaan nyt.

Lukijan novelli: Soturit
Nimimerkki Magicin kirjoittama Soturit tuo joiltain osin mieleen Michael Jacksonin Thriller-videon elokuvissa käymisineen, mutta kokonaisuutena se on lähes älyvapaa susikulttikyhäelmä, joka ainoastaan sivun mittaisena jyrää toimintansa suoraan lukijan kasvoille. Mukaan ujutetut loitsunpätkät saavat lukijan hymähtämään ja miettimään, onko tässä ehkäpä jopa Yöjuttujen huonoin lukijanovelli?

Lainaus: - DRUTIMUS, I PAR TEREH SHULL!!! huutoni kaikuu kujalla. Susi kohottaa päänsä, avaa suunsa ja ulvaisee verta hyytävästi. Sitten se perääntyy. Jykä ponkaisee ylös maasta. Yhtäkkiä punainen leimahdus valaisee koko kujan. Kirkas valo sokaisee meidät hetkeksi. Kun taas näkömme palautuu, huomaamme suden taakse ilmestyneet kolme huppupäistä hahmoa.

Lukijan runo: Elämän loppu
Et näe aamua sarastavaa
pimeässä hiljaisuudessa kajahtaa.
Nuo sanat ovat tuoneet luoksesi vierailijan,
monikasvoisen kuoleman.
Miten tahansa kukin hänet kohtaa
samaan lopputulokseen se johtaa.
Joillekin hän on koti
jonne rauhaiseen lepoon voi mennä,
toisille taas kauhu,
koska sieltä kuuluu
ikuinen itku
ja tulen loimuava pauhu.
(WIIIAII)

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany

Saksankielinen teos: Im Terrornetz der Monster-Lady (GJS Nr. 273)

Suomentanut: Heikki Haveri

Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu

Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen

Ulkoasu: Jouko Similä

Ilmestymispvm: 15.5.1990

Hinta: 19,50 mk

Yöjuttu 3/1990: Demoniloiset

Takakansi: Ne käyttivät ravinnokseen haudoissa maatuvia ruumiita ja asustivat lähinnä hautausmailla, joissa niille riitti ruokaa yllin kyllin. Suko ei ollut pitkään aikaan joutunut tekemisiin tuon inhottavan demonilajin kanssa, mutta nyt hän totesi kohdanneensa ghoulin. Kaamean näköinen otus raahautui ajoradan poikki ihonriekaleet repsottaen ja limaiset posket lommollaan, ikään kuin näkymättömät sormet olisivat puristaneet niitä kokoon. Ghouli pyrki kadun reunaa kohti. Ehkä se aikoi puikahtaa viemärikaivon kautta kaltaistensa seuraan. Suko seurasi valppaana sen etenemistä…

Arvio: Ei ole mitenkään yllättävää, että pitkälti yli vuosikymmenen Geisterjäger John Sinclair -kioskilehteä kirjoittaneen Jason Darkin ideariihi alkoi jossain vaiheessa ehtyä pahemman kerran, eikä uusistakaan tarinoista tullut enää niin vetäviä kuin aiemmin. Maaliskuussa 1990 ilmestynyt Demoniloiset on tästä hyvä esimerkki, sillä kekseliäistä lähtökohdistaan huolimatta siitä syntyi lähes tavanomainen rymistely, jossa ei ollut sen enempää toimintaa kuin jännitystäkään.

Demoniloiset alkaa kiinnostavasti. Lontooseen on jostain saapunut salaperäinen Mister X, joka on päättänyt ottaa limaa ampuvalla ja kudokset syövyttävällä pistoolillaan hengiltä itsensä John Sinclairin. Tähänpä toimivuus sitten loppuukin, sillä sen sijaan että kirjoittaja olisi tehnyt miesten yhteenotosta edes jollain tapaa onnistuvan, hän hätäilee kuten Mister X:kin. Tämän ja John Sinclairin kohtaaminen ei pääty edes kunnon laukaustenvaihtoon, vaan Sinclair tempautuu toiseen ulottuvuuteen, jossa hän saapuu ghoulien salaperäiselle kotijärvelle ja kohtaa siellä lymyilevän Xorronin. En tiedä olenko lukenut näitä juttuja silmät kiinni, mutta jossain vaiheessa huomasin ruumiinsyöjien valtiaan työskentelevän tällä kertaa yksin ja yllätyksekseni sain lukea Lady X:n kuolleen.

Kahdessa eri ulottuvuudessa kulkeva tarina ei ole onnistunut, mutta eipä sitä ole mikään muukaan tässä lehdessä. Vanha kunnon sarvipää hallitsee lukijapiirroksia, joita on tällä kertaa mukana viiden kappaleen eli kokonaisen aukeaman verran.

Lainaus: Vaara kasvoi hetki hetkeltä. Lentävät limamöykyt lipuivat meitä kohti hitaasti, mutta vääjäämättömän varmasti. Lisäksi kaikki tapahtui kammottavan äänettömästi. En kuullut edes minkäänlaista viuhinaa, vaikka otusten antennijalat liikahtelivat kiivaasti puolelta toiselle. Nyt tarvittiin nopeita päätöksiä. Minun täytyi valita, vapauttaisinko professorin kokonaan, vai puolustautuisinko hyökkääjiä vastaan.

Lukijan novelli: Sokkelo
Marjut Järvimiehen kaksisivuinen Sokkelo kertoo nimettömäksi jäävästä henkilöstä, joka astelee kesken matematiikan tunnin käytävään, vain huomatakseen sen osoittautuvan todelliseksi verkostoksi. Käytävällä olevat ovet eivät johda minnekään, mutta varsin pian tarinan päähenkilö päätyy ruumishuoneelle ja omiin hautajaisiinsa. Omaperäisessä novellissa on latteutensa, mutta lukeutuu silti Yöjuttu-suosikkeihini.

Lainaus: Ympärilläni vallitsi surutunnelma. Paikalla oli pappikin. Hitaasti minulle valkeni, että olin omissa hautajaisissani… Ikuisena pilailijana olisin tietysti pompannut ylös arkusta ja huutanut jotain vitsikästä, mutta vainajat ovat elottomia, eivätkä näin ollen myöskään liiku. Minäkään en valitettavasti ollut mikään poikkeustapaus. Olin vainaja. Kuollut kuin kivi. Vainajat eivät pompi arkuissaan tai naura. Paitsi yöllä…

Lukijan novelli: Jumalten peli
Nimimerkki Anan kirjoittamassa novellissa seikkaillaan unen ja todellisuuden rajamaastossa. Kyseessä on ihan tavallinen kaveri, joka on joutunut tietämättään pahojen voimien pelinappulaksi ja jonka kohtalo sinetöidään unessa. Jumalten peli toimii idean tasolla jotenkuten, mutta Anan kirjoitustyyli on kömpelöä ja vuoropuhelu teennäistä. Loppuhuipentumakin on moneen kertaan koettu.

Lainaus: - Tule, niin koet saman kohtalon kuin tämä narttu tässä, huusi yksi hirviöistä ja heilutteli tytön päätä edes takaisin, kunnes päästi irti, niin että pää lensi minua kohti. Se tipahti aivan jalkojeni juureen, ja säpsähdin niin, että tipautin ristini maahan. Samalla hetkellä kun risti kosketti maata, alkoi tapahtua! Häikäisevä valo leimahti rististä ja samassa se muuttui miekaksi. Nostin miekan maasta, sillä taisteltavahan minun oli, muuten en heräisi enää koskaan.

Lukijan runo: Kauhuruno I

Pimeys.
Se verhoaa utuisen maiseman mustaan vaippaansa.
Usva väistyy pimeyden tieltä.
Taivas.
Kuolemanvalkoinen täysikuu valaisee vielä tähtikirkkaalla taivaalla.
Kunnes – pimeyden varjot
vähitellen peittävät koko taivaan.
Nostan katseeni taivaalle
nähdäkseni vielä kuun kirkkauden.
Voin erottaa siitä kasvot.
Ne nauravat pirullista naurua.
Ne ovat kuoleman kasvot.
Pimeys peittää taivaan.
(Minna Anttila)

Lukijan runo: Kauhuruno II
Kaikkoa, paha henki!
Häivy, pimeyden renki!
Mene Manan majoille,
pimeyden asuinsijoille!
Siellä pysy, älä karkaa!
Älä kiusaa ihmisparkaa!
(Marjut Järvimies)

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Ghoul-Parasiten (GJS Nr. 271)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1990
Hinta: 13,50 mk

Yöjuttu 1/1990: Tappajamehiläiset

Takakansi: Yön hiljaisina hetkinä hän seisoi avoimen ikkunan ääressä ja puristi molemmin käsin sen edessä olevia rautakaltereita. Sitten hän käänsi katseensa ulkona vallitsevaan pimeyteen ja muodosti huulillaan äänettömiä sanoja. Hänen tilaisuutensa koittaisi vielä. Tappajamehiläiset eivät jättäneet häntä pulaan. Shaw Braddock tiesi sen ja jatkoi odotustaan…

Arvio: Yöjuttu hyppäsi uudelle vuosikymmenelle vanhan tarinan jatko-osalla, sillä tammikuussa 1990 julkaistun tarinan taustalla on keväällä 1986 julkaistu Tappajahyönteiset. Siinä mieleltään vinksahtaneen mehiläisfarmarin luomat aggressiiviset mehiläiset terrorisoivat yhteiskuntaa, kunnes John ja Suko pistävät tilanteen aisoihin ja luovuttavat farmarin mielisairaalahoitoon. Siinä missä Tappajahyönteiset oli silkkaa keskinkertaisuutta ja b-luokan kauhistelua, on sen jatko-osa vieläkin vaatimattomampi.

Ainoa, mikä jatko-osassa oikeastaan toimii kunnolla, on alkukohtaus, jossa pari vihaista mehiläistä on aiheuttaa suuronnettomuuden päästyään ison matkustajakoneen ohjaamoon. Sen jälkeen tarina kulkeutuu omille ennalta-arvattaville urilleen, jossa kaikki juonenkäänteet ovat Yöjutun lukijoille jo hyvissä ajoin selvillä. Loppuhuipentumakin on totutun heikko: hurja ampiaishirviö taltutetaan parilla paholaisruoskan iskulla, eikä pääroistonkaan kohdalla tarvita kovin kaksisia toimenpiteitä tämän kukistamiseksi. Neljästä lukijan piirroksestakaan ei ole tämän numeron tason nostajaksi.

Lainaus: Vartija oli varautunut torjumaan melkein minkä vaaran tahansa. Väijyksistä ammuttu luotikaan ei olisi häntä yllättänyt. Sen sijaan hänelle ei olisi juolahtanut mieleenkään, että vaara voisi uhata jonkin hyönteisen taholta.
Mehiläinen oli nopea. Mies kuuli äkäisen pörähdyksen ja näki jonkin vilahtavan aivan silmiensä edessä. Samassa hän tunsi terävän piston silmiensä välissä.
Hän yritti läpsäyttää kiusanhenkeä kämmenellään, mutta myöhästyi. Mehiläinen oli jo tipotiessään.

Lukijan novelli: Pahan enne
Marko Parviaisen kirjoittama novelli on b-luokan kauhutarina retkeilevistä nuorista, jotka joutuvat pikavauhtia lisääntyvän tappajarihmaston uhreiksi. Pahan enne sisältää harmillisesti myös lopputwistin, joihin on törmännyt lukijoiden novellien kohdalla aivan liian monta kertaa. Parin sivun mittaista rykäisyä olisi pitänyt kehittää huomattavasti pidemmälle, jotta siitä olisi saanut irti enemmän – tällaisenaan se edustaa lukijoiden novellien keskitasoa.

Lainaus: Pirjon iho repesi useista kohdista ja rihmoja alkoi pursua ulos kietoutuen ruumiin ympäri. Pirjo päästi viimeisen huudon, ennen kuin vaipui lattialle kiemurrellen tuskissaan. Molempien ruumiiden rihmat yhdistyivät toisiinsa isoksi kasaksi ja ne alkoivat myös levittäytyä ympäristöön. Mika ja Heli ryntäsivät huoneeseen, mutta pysähtyivät kauhistuneina kynnykselle.

Lukijan novelli: Paholaisen hammas
Jos Pahan enne oli hyvin kirjoitettu, joskin harmillisen tavanomainen kauhutarina, on Marjut Järvimiehen kynäilemä Paholaisen hammas sen vastakohta: hyvä idea on vesitetty luettelomaisella juonenkuljettamisella ja erittäin oudoilla käänteillä, eikä kirjoittaja ole oikein muutenkaan saanut aiheesta kaikkea irti. Erikoisen amuletin löytäneen henkilön matka normaalielämästä itse paholaisen valtakuntaan ja tämän palvelijaksi ei jätä lukijalle juuri mitään muistikuvia.

Lainaus: Yritin rukoilla apua Jumalaltakin, mutta sain vastaukseksi vain pilkallista naurua, jostain Helvetin uumenista. Naurua seurasi haiseva, vihreä sumu, joka täytti pian huoneeni ja pani minut voimaan pahoin. Sumun seasta erotin tummaihoisen hahmon, jonka kasvot oli maalattu punaisiksi. Kun näin, että tulijalla oli kaulassaan samanlainen koru, kuin minullakin, tajusin, että hän oli poppamies paholaista palvovasta heimosta. Juuri samasta heimosta, josta ”Paholaisen hammas” oli peräisin.

Lukijan runo: Kuolemattomat
On yö,
kävelen.
Rakastan öitä.
On hiljaista,
kuolemanhiljaista…
Tulen loivan mäen päälle,
jossa usva liikehtii salaperäisesti.
Siellä on kiviä ja ristejä vieri vieressä,
joiden seasta erotan kaksi toisiinsa
kietoutunutta hahmoa.
Astelen lähemmäksi.
Näen heidän täysikuun valaisemat,
kalpeat, ikinuoret kasvonsa.
He kääntävät katseensa minuun
ja hymyilevät niin
että verentahrimat kulmahampaat
välkkyvät kuutamossa…
T. F. (469)


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Killer-Bienen (GJS Nr. 269)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.1.1990
Hinta: 13,50 mk

Yöjuttu 9/1989: Paholaisen tatuoija

Takakansi: Atlantis eli!
Sen tiesimme me ja sen tiesivät monet muut, eikä kukaan voinut sille mitään. Atlantiksen perintö vaani piilossa sopivaa hetkeä iskeäkseen ihmiskunnan kimppuun. Se työnsi tuntosarvensa ulos aina silloin, kun halusi saada jotakin. Suko ja minä koimme sen karvaasti omissa nahoissamme. Jouduimme toteamaan rajallisuutemme.
Samalla joutuivat myös Myxin ja Kara palaamaan kauheaan menneisyyteen, josta olivat luulleet päässeensä ikiajoiksi eroon…

Arvio: Lontoolaisessa jokiveneessä asuvalla Greggillä on hallussaan salaperäinen voima, jonka hän on saanut demoni Arkonadalta. Gregg pyrkii jatkamaan Arkonadan perintöä eräiden kaksosten avulla, mutta John Sinclair ja Suko saavat varsin nopeasti vihiä miehen suunnitelmista. Myös Kara ja Myxin liittyvät tarinaan, jonka loppuhuipentuma käydään Lontoon sijaan liekehtivillä kivillä.

Ilmestymisvuotensa heikoimpiin Yöjuttuihin lukeutuva Paholaisen tatuoija on juoneltaan sekava ja tarinankuljetukseltaan turhankin ripeä kertomus ikiaikoja unohduksissa olleen demonin aikeista aiheuttaa sekaannusta maan päällä. Arkonada on kieltämättä kiinnostava lisäys jo entisestäänkin laajaan demonien ryhmään, mutta kirjoittaja olisi voinut käyttää häntä hieman paremmin hyväkseen – nyt Arkonadan läsnäolo on pitkälti pelkkää patsastelua, joka ei johda sen enempää kauhuun kuin jännitykseenkään. Eeppinen lopputaistelu kaikkine juonenkäänteineen on tylsä ja innoton.

Lehdessä järjestettiin kevään ja kesän aikana myös uusi Yöjuttu-klubin pääsykoe ja onnekkaiden nimet julkaistiin tässä numerossa. Lukijain piirroksiakin on mukana runsaasti ja tällä kertaa myös yksi humoristinen sellainen, jossa Sukon syliin hyppäävä John myöntää pelkäävänsä ympärille asettuneita pimeyden voimia.

Lainaus: Jos Kara olisi kyennyt puhumaan, hän olisi huutanut pikku velhon nimeä riemusta kiljuen. Koska hän kuitenkin oli edelleenkin liikuntakyvytön, hän saattoi vain tuijottaa Greggin ohi nähdäkseen edes vilahduksen niin hartaasti odottamastaan ystävästä.
Myxiniä ei ollut tuhottu. Hän ei ollut kuollut, vaan elävä, ja oli tullut pelastamaan Karan. Mutta riittivätkö hänen voimansa menestykselliseen taisteluun Arkonadaa vastaan?
Kara pelkäsi, ettei riittänyt.

Lukijan novelli: Moonshine
Nimimerkki Hedun kirjoittama ihmissusinovelli mukailee kaikkia lajityypin peruskliseitä aina syrjäisestä mökistä oudosti käyttäytyvään vaariin, täysikuusta helppohintaiseen loppuratkaisuun. Murteen käyttö vuoropuhelussa on teennäistä, eivätkä henkilöt muutenkaan ole kaikkein parhaalla mahdollisella tavalla hahmoteltuja. Kolme sivua on sitä paitsi aivan liian lyhyt mitta tällaisellekin kauhutarinalle.

Lainaus: - Voi luoja, ukko supisi kuuta katsoen. – Armahda, älä anna sen tapahtua…
Mutta hän tiesi sen. Hän oli muuttuva, ja hän tulisi raatelemaan heidät…
Rikkumaton hiljaisuus loi elottoman kuvan tähän syrjäiseen metsään. Kasvit ja eläimet näyttivät väistyvän jonkin pahan tieltä…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Des Satans Tätowierer (GJS Nr. 265)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttupokkari 9: Koukkusorminen kyttyräselkä

Takakansi: - Seis! Mitä te täällä teette?
Museovahdin ääni kaikui luonnottoman kovana suuressa salissa. Taskulampun valokiila osui keskilattialla seisovaan mieheen ja paljasti hänen selässään olevan kyttyrän.
Vartija astui hieman lähemmäksi. – Mitä te etsitte täältä? Museo on suljettu…
Lauseen loppu juuttui hänen kurkkuunsa. Kääpiö kumartui ja sieppasi suuren piilukirveen selkänsä takaa.
Leveä terä välähti taskulampun valossa.
Kääpiö ei epäröinyt hetkeäkään. Hän harppasi eteenpäin ja iski piilukirveen terän museovartijan päälakeen!

Arvio: Ranskalaista Beaumontin pikkukylää satoja vuosia sitten piinannut paha, taikuri Sourette, palaa kyttyräselkäisen Cascabel-kääpiön avulla kostamaan hänet aikanaan mestanneiden kyläläisten jälkeläisille. Taikurin verisessä paluussa on vain yksi virheliike – hän järjestää suureellisen esityksen Lontoossa, jossa katsojien joukossa istuu luonnollisestikin myös John Sinclair. Kun Sinclair ymmärtää tapahtumien taustat, alkaa takaa-ajo, jonka loppunäytös esitetään ikivanhan ranskalaismyllyn kellarissa.

Kauan siinä kesti, ennen kuin Yöjuttu-pokkareiden joukkoon eksyi ensimmäinen mainitsemisen arvoinen tarina. Vaikka Koukkusorminen kyttyräselkä on nimenä yksi lehden historian hölmöimmistä, on se tarinana erittäin viihdyttävä ja mukaansa tempaava. Murhanhimoisen kääpiön tekemiset ovat tosin pelkkää yksinkertaista teurastamista ja sellaisenaan puuduttavaa luettavaa, mutta tuonpuoleisesta palanneen taikurin ilmestyminen Johnin tielle sähköistää heikommatkin juonenkäänteet. Loppuhuipentuma on kekseliäs ja tällä kertaa sen kehittelyyn on käytetty sekä aikaa että vaivaa. Henkiolennon tuhoamisessa on kaiken lisäksi muuan yksinkertainen tehokeino, jota Sinclair ei suomennetuissa tarinoissa enää tiettävästi tämän jälkeen käyttänyt, vaan turvautui ennemmin huikeaan asearsenaaliinsa.

Lainaus: - Keskiyöllä tavataan. Ajattele keskiyötä, sillä silloin suuri Sourette hakee sinutkin!
Kolkkoja sanoja seurasi häijy nauru.
Kitty alkoi rummuttaa jykevää ovea nyrkeillään hirveän pakokauhun vallassa, mutta riehuminen oli täysin hyödytöntä. Nyrkit vain kipeytyivät.
Viimein tyttö lysähti oven eteen. Nyt oli liian myöhäistä katua ja syytellä itseään. Hän oli loukussa. Pirunmyllyn vankina!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Gnom mit den Krallenhänden (Gespenster-Krimi nr. 61)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 1.8.1989
Hinta: 18,50 mk

Yöjuttu 7/1989: Lasinen kauhu

Takakansi: Näin ajovalot taustapeilissäni ja tajusin heti, että takanani tulevan autonkuljettaja [sic] ajoi aivan liian kovaa. Ajorata oli sateen liukastama ja täynnä lätäköitä, joista liian vauhdikkaasti ajava auto voi helposti nousta vesiliirtoon ja syöksyä ulos tieltä.
Koukkasin pientareelle, koska en halunnut Bentleyni saavan tarpeettomasti lisää kolhuja entisten lisäksi. Seuraavassa hetkessä takaa tullut auto ohitti minut ja roiskautti mahtavan vesiryöpyn ajokkini kylkeen ja sivuikkunoihin. Rekisterikilpi peittyi vesisumuun ja paksuun pakokaasupilveen.
Ajattelin, ettei noin edesvastuuttomasti ajava kuljettaja voinut olla muuta kuin hullu tai humalassa. Joka tapauksessa hän saattoi muut tiellä liikkujat hengenvaaraan..

Arvio: Muutaman vuoden kestänyt Yöjuttu-fanitukseni oli taantunut keväällä 1989 siihen vaiheeseen, että yhä useampi lehti tuli vain selailtua läpi ilman sen kummempaa perehtymistä. Vauhtiin päässyt nuoruus oli yksi merkittävä syy tähän, mutta myös juttujen jatkuva keskinkertaisuus vieraannutti minut John Sinclairin ja kumppaneiden maailmasta. Lopullinen sinetti taisi tulla heinäkuussa ilmestyneen Lasisen kauhun myötä, koska sen kansikuva oli kaikkea muuta kuin Yöjutulle sopiva – saksalaisia Yökkäreitä jonkin verran keräilleenä epäilin myös alkuperäiseksi väitetyn kansikuvan aitoutta, mikä suututti minua entisestään.

Lasisen kauhun sivuuttaminen ei tuntunut suurelta menetykseltä vuonna 1989, eikä se olisi ollut sitä nytkään. Kekseliäästä aiheesta huolimatta juoni on laimeaa peruskauraa, jossa omaperäisyys loistaa poissaolollaan. Lasi-ihmisten ympärilleen luoma uhka on olematon ja lopussa John selviää henkeään uhanneesta tukalasta paikasta taas kerran kuin ihmeen kaupalla. Lehdessä on mukana myös kaksi lukijapiirrosta, joista on tällä kertaa vaikea valita parempaa, eikä suinkaan niiden korkean laadun vuoksi.

Lainaus: Poliisin virkapukuun pukeutunut olento makasi edessäni. Kätensä pois heittäneen suunnalta kuului matalaa murinaa. Vilkaisin äänen suuntaan ja otin edessäni makaavalta mieheltä aseen pois, ennen kuin kävin ääntelijän kimppuun risti kourassani.
Olin kietaissut ketjun sormieni ympärille ja päästin ristin putoamaan alas miehen kasvoille.
Mitään ei tapahtunut.

Lukijan novelli: Pysy haudassasi
Nimettömäksi jääneen kirjoittajan Yöjuttu-standardein mitattuna pitkähkö novelli kertoo humoristisen tarinan sedästä, joka palaa haudan takaa kostamaan kuolemansa. Kieli poskessa kynäilty novelli edustaa lukijoiden tuotosten parhaimmistoa.

Lainaus: Ruumis lähti hoippumaan lähes äänettömästi pitkin katuja, vain sininen hautausvaate yllään. Se käveli suoraan Terencen talolle, otti leipäveitsen ja jatkoi tällä kertaa suoraan matkaansa määrätietoisesti ja nopeasti, niin että heidän täytyi seurata sitä autolla. Pian selvisi, että Simon Striperin, vanhan sedän, joka ei halunnut levätä rauhassa, määränpää oli sama sairaala jossa hän oli kuollut.

Lukijan novelli: Kauhistuttava kokemus
J. S. Miehtanoffin kirjoittama lyhyt tarina kertoo syksyisellä mökillä koetusta hirvittävästä painajaisesta, jossa päähenkilö matkaa saunareissunsa päätteeksi suoraan helvetin lieskoihin. Ideaköyhä tarina huipentuu lopetukseen, joka ei onnistu olemaan niin hauska saati nokkela, millaiseksi se lienee tarkoitettu.

Lainaus: Vaivun syvään tajuttomuuteen. Demoni nostaa minut käsivarsilleen ja kantaa minut kiukaan yläpuolelle. Se hehkuu punaisena, kuin itse helvetti. Putoan tulikuumaan kiukaaseen, huudan kuin sisälmyksiä revittäisiin irti… Vajoan syvään, tulikuumaan kuiluun… Putoan… Huudan…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Das gläserne Grauen (GJS Nr. 263)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttupokkari 8: Vampyyrin morsiamet

Takakansi: Rasahduksen kuullessaan Miriam käännähti säpsähtäen. Oviaukossa seisoi kookas, mustakaapuinen mies, jonka silmät hehkuivat kuin tuliset kekäleet.
- Kuka te olette? Miriam kysyi vapisevalla äänellä.
- Vampyyrien kuningas, mies vastasi. – Sinusta tulee morsiameni. Tulet hallitsemaan rinnallani elävien vainajien valtakuntaa.
Mies asteli lähemmäs Miriamia, joka alkoi vavista kuin kuumehorkassa ja vaipui polvilleen.
Omituinen vieras kumartui tytön puoleen, painoi hänen päänsä takakenoon ja avasi suunsa. Ylähuulen alta paljastui kaksi pitkää, neulanterävää kulmahammasta, jotka painuivat hitaasti tytön kaulavaltimoa kohti…

Arvio: Tohtori Boris Barow haaveilee elämästä vampyyrinä ja on sen saavuttaakseen rakentanut syrjäiseen lontoolaisrakennukseen laboratorion, jossa hän aikoo suorittaa muuntumisrituaalin tieteellisiä keinoja käyttäen. Onnistuttuaan Barow ryhtyy hankkimaan itselleen morsiamia, mutta pahaksi onnekseen erään uhrin miesystävä hälyttää John Sinclairin apuun. Toinen Barow’n kannalta epäonninen tapahtuma linkittää aaveidenmetsästäjän yhä tiukemmin tapaukseen ja ennen pitkää heidän on kohdattava toisensa kasvotusten.

Melkoisella innolla aikanaan lanseerattujen Yöjuttu-pokkareiden kiinnostus laantui fanien keskuudessa varsin nopeasti, sillä korkea hinta ei missään vaiheessa paiskannut kättä tarinoiden tason kanssa. Näin jälkikäteenkään pokkarijuttuja ei voi suositella kuin kaikkein innokkaimmille Yöjutun lukijoille, sillä sen verran ideaköyhiä niiden tarinat ovat poikkeuksetta olleet. Railakkaasti etenevä Vampyyrin morsiamet jatkaa tuttua linjaa, vaikka John onkin saanut jo uusia apuvälineitä ensimmäisen ristin ja hopeasta sulatettujen luotien muodossa. Jännitystä ei ole nimeksikään ja tarina vyöryy alusta loppuun ilman minkäänlaista pohjustusta mihinkään suuntaan. Lukijan tylsistyminen on siis taattu.

Lainaus: Päivä kului ja ilta alkoi hämärtää.
Tohtori Barow heräsi arkussaan kuin näkymättömän herätyskellon herättämänä ja nousi raottamaan ikkunaverhoja.
Aurinko oli jo laskenut ja taivaanrannalla näkyi sadetta enteileviä synkkiä pilvivuoria.
Tohtori Barow sytytti savukkeen ja keskittyi tupakoidessaan ajattelemaan seuraavaa uhria.
Brenda Porterin aika tulisi tänä yönä, ja sen jälkeen tehtävä olisi suoritettu. Vanhojen kirjoitusten mukaan vampyyrillä täytyi olla kolme morsianta ennen kuin hänestä voisi tulla kaikkien elävien vainajien johtaja.
Kolme morsianta!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Bräute des Vampirs (Gespenster-Krimi nr. 57)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 1.5.1989
Hinta: 18,50 mk