Takakansi: Hänen silmiinsä oli syttynyt mielipuolinen kiilto, mutta siitä huolimatta hän tiesi tarkalleen, mitä teki.- Me manaamme hänet esiin! hän kuiskasi ja loi kiihkeän silmäyksen ympärillä istuviin ystäviinsä. – Hänen täytyy ilmestyä! Vain siten hän voi todistaa teille ja muille, että on olemassa paljon sellaisia arvoituksia, joita ihmiskunta ei koskaan ratkaise.
- Kuka hän sitten on, Piet? joku piirissä istujista kysyi.
- Kraal! Pelkkä Kraal. Mutta hänellä on muinaisaikojen mahti ja magia. Ihmiset eivät ole vieläkään keksineet torjuntakeinoa häntä vastaan. Eivät vieläkään, eivätkä tule koskaan keksimäänkään…
Arvio: Yhä epätasaisemmaksi taantuneen Yöjutun olisi voinut kuopata jo 1980-luvun lopussa, ellei sen kirjoittajalla Jason Darkilla olisi ollut taitoa kääntää kurssia juuri silloin, kun tarinat sitä eniten tarvitsivat. Atlantis-mytologialla ja Suurilla vanhuksilla leikkiminen ei ollut koskaan parasta Darkia, vaan ainakin omasta mielestäni häneltä luonnistuivat parhaiten suoraviivaiset, perinteisten kummitusjuttujen kaltaiset tarinat. Kanavan piru ei ole tarinana kaikkein omaperäisin, mutta silti sen parissa viihtyy helposti loppuun asti.
Hollannin Haagiin sijoittuva kauhistelu on yksinkertainen kertomus pimeyden voimia esiin manaavasta nuorukaisesta, joka innostuu tekosistaan niin paljon, että antautuu koko sielullaan hirviön palvelukseen. Vaikka en voikaan välttää joissain kohtauksissa mielleyhtymää Jack Arnoldin Mustan laguunin hirviöstä (1954), on kokonaisuus silti riittävän omaperäinen. Uusi toimintaympäristö on myös mieluisa piristysruiske, eikä loppuhuipentumassakaan ole sellaista hutilointia, mihin Dark liian usein syyllistyy. Ainoa moitteen sija liittyy oikeastaan Kraalin apulaiseen – en vain osaa kuvitella nivustaipeestaan jalkansa menettänyttä, yhdellä jalalla hyppelevä zombieta kovinkaan uhkaavaksi, saati sitten niin nopeaksi kuin mitä tarina väittää. Lukijoiden piirroksista kannattaa mainita nimettömäksi jääneen taiteilijan näkemys Karasta sekä Jari Korpisalon ”Sadonkorjuun aika”.
Lainaus: Suomuisen jättiläiskouran puristukseen joutunut miespolo pyristeli vastaan surkeasti huutaen, mutta turhaan. Hirviön suomukourassa oli ryhmyiset sormet ja pitkät terävät kynnet, jotka viilsivät uhrin kasvoihin vertavuotavia haavoja.
Hirviöstä näkyi vain tuo yksi ainoa käsi. Se ravisteli uhriaan niin, että vesi pärskyi korkealle ilmaan. Sen jälkeen se käänsi hänen kasvonsa veneeseen päin.
Järkyttyneet matkustajat kuulivat vertahyytävän tuskanhuudon. Se jäi miespoloisen viimeiseksi elonmerkiksi, sillä seuraavassa hetkessä suomukoura veti hänet mukanaan syvyyteen.
Lukijan novelli: Uni
Ville Peltolan kirjoittama Uni on sivun mittainen, silkkaa tajunnanvirtavyörytystä oleva novelli, jossa uni muuttuu todellisuudeksi ja verenhimoiset hyönteiset syövät päähenkilön, lentäen sen jälkeen kaupungin ylle uusia uhreja etsimään. Teksti olisi kaivannut huomattavasti enemmän sisältöä, eikä pieni jäsentelykään olisi ollut pahitteeksi.
Lainaus: Katsoin siihen ja meinasin pyörtyä kun näin sen! Pieni, nyrkin kokoinen hyönteinen söi olkapäätäni. Huitaisin sen kirkuen pois. Samassa kuulin ääniä takaani, mutta en välittänyt enää niistä, vaan ryntäsin ovelle kuin hullu. Mutta ovi olikin musta! Sen huomattuani katsoin hätäisesti taakseni ja näin kuinka yksi iso ja kolme pientä hyönteistä lähestyivät minua kiiluvat silmät pyörien. En tajunnut enää mistään mitään, ja aloin nauraa! Olin tullut hulluksi.
Lukijan novelli: Suon lapset
Lehden toinen novelli on nimimerkki Veksin käsialaa. Siinä lastenmurhaajan suohon upottamat kymmenet ruumiit nousevat kosteasta haudastaan ja vievät vankilaan heitetyn murhamiehen mukanaan. Idea on käyttökelpoinen, mutta Veksin käsittelyssä siitä tulee kliseinen kummitusjuttu, jonka yksityiskohtaiset kuvailut vuosia suossa maanneista ruumiista pikemminkin huvittavat kuin kauhistuttavat. Kokonaisuutena Suon lapset on silti selkeästi parempi kuin Ville Peltolan vaatimaton Uni.
Lainaus: Ruumiiden piiri järjestäytyi taas jonoksi ja lähti kulkemaan. Ehkä joku yöllä saalistava pöllö näki seurueen, tai jänis. Lapsia, joiden päässä oli riekaleisia mustia roskasäkkejä. Lapsia, joiden kurkku oli revitty auki niin, että pää keikkui lähes irtonaisena hartioilla tai lapsia, jotka olivat hiiltyneet kuin yöksi uuniin unohtunut paisti. Ja luuranko, joka haisi mullalta ja jonka leuka loksui kuin se olisi nauranut.
Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, GermanySaksankielinen teos: Der Grachten-Teufel (GJS Nr. 266)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1989
Hinta: 12,50 mk
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti