Yöjuttu 8/1993: Kerberos, manalan koira

Takakansi: Eläimen kidasta syöksähtänyt tulenlieska osui Porscheen niin yllättäen, ettei Bill ehtinyt toimia. Kuuma kuoleman henkäys tulvahti avoimesta ikkunasta sisään. Bill tajusi heti, että auto oli tuhoon tuomittu. Hän halusi heittäytyä ulos ja juosta karkuun. Niin hän olisi takuulla tehnytkin, ellei ovi olisi juuttunut kiinni.
Bill oli loukussa. Hän istui tuliseksi pätsiksi muuttuneessa autossaan ja alkoi laskea elämänsä viimeisiä sekunteja…

Arvio: Kun aaveidenmetsästäjä John Sinclairin hyvä ystävä, mustaverisiä vastaan itsekin kamppaileva Bill Conolly palaa kotiin ja näkee keskellä katua istuvan suurikokoisen koiran, hänellä ei ole aavistustakaan, mistä koira on tullut ja mikä se oikein on. Pian hänelle kuitenkin selviää, ettei koira ole mikään tavallinen seuralainen, vaan manalan porttia vartioiva Kerberos. Mitä ihmettä se tekee Lontoossa keskellä kirkasta päivää? Ei aikaakaan, kun Bill, John ja Suko ovat ajautuneet paholaisen palvonnan ja zombiekoirien pariin.

Erittäin lattean, Hongkongiin sijoittuvan demonitrilogian jälkeen on ilo huomata, ettei Yöjutun kirjoittajan, Jason Darkin kynä ole täydellisesti tylsynyt ja pääkopasta sinkoaa edelleen varsin toimivia juttuja. Kerberos, manalan koira ei tarjoa kauhisteluiden suhteen varsinaisesti mitään uutta, mutta zombiekoirat ja nykymaailman käyttö pahan temmellyskenttänä ovat piristäviä elementtejä. Myös 1980-luvulla huomioidut ympäristötuhot saavat muutaman huomion. Yleisilmapiiri on alakuloinen ja loppukamppailua hallitseva ukkosmyrsky luo mukavan pahaenteistä tunnelmaa.

Kolmesta lukijain piirroksesta on mainittava Kari Sihvosen koominen hautausmaakuva, jossa on hienoinen ripaus Juho Juntusen Soundi-lehteen piirtämien kuvien tyylistä. Muilta osin kuvat ovat samaa vaatimatonta tasoa mihin Yöjutussa olemme tottuneet. Kotimainen kansikuva on sen sijaan huomattavasti saksalaista tyylikkäämpi.

Lainaus: Kuolleet koirat olivat heränneet eloon. Ne seisoivat voittamattomuuden huumassa virnistelevän isäntänsä vierellä valmiina täyttämään hänen käskynsä.
Hän oli voittaja. Helvetti oli kuullut hänen pyyntönsä ja auttanut.
Nyt hän astui esiin katoksen alta kuin kuningas ja levitti kätensä kuin olisi halunnut sanoa: Katsokaa tänne! Minä ole elävien kuolleiden herra ja johtaja!
Kukaan muista läsnäolijoista ei tohtinut sanoa mitään. Kaikki tuijottivat silmät selällään koiria, joiden silmissä paloi pahaenteinen outo tuli.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Zerberus, der Höllenhund (GJS Nr. 325)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 6B/1991: Ensimmäinen tapaukseni

Takakansi: eli kuinka kaikki alkoi…
JOHN SINCLAIR kertoo vihdoinkin itse, miten hänestä tuli aaveidenmetsästäjä!!

Arvio: John Sinclairin uran ensimmäistä virallista tapausta ruodittiin jo Yöjutun erikoisnumerossa 7/1985 julkaistussa tarinassa Noidan yö, jossa aaveidenmetsästäjä pelastaa skotlantilaisen pikkukylän hullun tiedemiehen vallalta. Sittemmin on tullut ilmi, että Sinclair oli ollut yliluonnollisten tapahtumien kanssa tekemisissä jo opiskeluaikoinaan. Nämä hahmon kehityksen kannalta olennaiset käänteet nostetaan esiin Ensimmäinen tapaukseni -nimisessä tarinassa, joka sekin on erikoisnumeron antia.

Ensimmäinen tapaukseni on vähän kuin sinkkujen b-puolet, lähtökohtaisesti etenkin hc-faneja kiinnostava, mutta kuitenkin selkeä väliinputoaja, jota ei ole haluttu ottaa viralliseen Yöjuttu-sarjaan. Sisällöltään se on hyvin suoraviivainen rymistely, jossa samaan vuokrataloon muuttaneet John ja hänen uudeksi ystäväkseen tuleva Bill Conolly ratkaisevat asuinkortteerinsa oudon arvoituksen. Tarina ei ole kummoinen, eikä juonenkäänteitä perustella kovinkaan syvällisesti, mutta tämän myötä lukija saa silti mukavasti tietoa Sinclairin uran varhaisimmista vaiheista – joka tosin on saksalaisten Yöjuttu-tietäjien mukaan ristiriidassa toisaalla kerrottujen uravaiheiden kanssa. Koska näitä tarinoita ei meillä Suomessa julkaistu, kotimaisten fanien tulee uskoa Sinclairin urakehityksen saaneen alkunsa tässä kertomuksessa paljastetulla tavalla.

Lainaus: Miehen yllä oli pelkkiä riepuja, riekaleisia lian ja mätänemisnesteiden kovettamia resuja, joista uhoava pyörryttävä löyhkä oli vähällä kääntää vatsani nurin.
Olento haisi kalmalle, kuolemalle ja haudalle.
Niin, voin hyvin kuvitella, että mätänevät ruumiit haisivat juuri sellaisilta.
En epäillyt enää hetkeäkään, etteikö säkistä noussut olento ollut mädäntynyt. Kummallista vain, että se liikkui. Eiväthän kuolleet kyenneet liikkumaan.
Oliko tämä sittenkin vain pahaa painajaisunta?

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Mein erster Fall oder Wie alles begann (Hexenküsse: Das große Horror-Buch mit JOHN SINCLAIR, 1984)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1991
Hinta: 21,00 mk

Yöjuttu 5/1991: Unohdettujen vainajien laakso

Takakansi: He olivat maanneet maan povessa jo yli sata vuotta. Kukaan ei enää ajatellut heitä. Kaikki viisi kaivosmiestä olivat painuneet unohduksiin ihmisten mielissä.
Mutta toverukset eivät olleet kuolleet. Jossain vaiheessa heidän unohtajansa saivat siitä selvän muistutuksen!
Elävät ruumiit alkoivat levittää pelkoa ja kauhua Euroopan suurimmalla louhoksella…

Arvio: Mitä pidemmälle Yöjuttu sarjana on edennyt, sitä köykäisemmiksi ja ohuemmiksi sen tarinat ovat kehittyneet. Kunnollisia pohjustuksia ei ole tehty enää kuin ajoittain ja vaikka mielipiteeni ei olekaan aivan täyttä faktaa, liian usein tuntuu siltä, että kaikenlainen pahuus kumpuaa menneiden aikojen vaietuista salaisuuksista, jotka vain odottavat pääsyä nykymaailmaan. Näin käy myös Saksan hiilikaivosalueelle sijoittuvassa, sinänsä varsin toiminnallisessa tarinassa Unohdettujen vainajien laakso.

Tämäkin vaatimaton tarina alkaa räväkästi, kun keski-ikäisen kaivosmiehen kotivarastoista löytyy ikivanha käsi. Ennen pitkää käden omistaja saapuu noutamaan sitä ja teurastaa samalla perheen vanhemmat niille sijoilleen. Paikalle hälytetty komisario Will Mallmann laskee yhteen yksi plus yksi ja hälyttää John Sinclairin paikalle, eikä aikaakaan, kun he saavat ottaa yhteen viiden vuosikymmeniä haudassaan maanneen kaivosmieszombien kanssa. Valitettavasti zombiet eivät ole kaksisia vastuksia, eikä ystävillemme koidu vaikeuksia niiden listimisessä.

Lukijoiden piirroksia on mukana lähes kymmenkunta ja onpa mukaan eksynyt muutama aivan kelvollinenkin tussaus. Lukijapalstalla keskustellaan kauhuelokuvista ja etenkin jäsen nro 599 eli nimimerkki Father! Satan! osoittaa vallan edistyksellistä elokuvamakua Nekromantikeineen ja Bloodsucking Freakseineen – näiden rinnalla tavanomaiset listaukset Alieneineen ja Poltergeisteineen eivät tunnu enää miltään.

Lainaus: Tunkeilija oli kaljupäinen ja hänen ihonsa oli harmaankalpea kuin vedessä lionnut siannahka. Silmät olivat kuin kaksi pyöreää pikkukiveä. Niissä ei näkynyt mitään elonmerkkiä. Yllä roikkuvat likaisenkeltaiset paidanriekaleet olivat yhtä ryvettyneet kuin housutkin.
Olento ojenteli kädentynkäänsä Lisaa kohti, mutta ei sanonut mitään. Yhtäkkiä Lisa tajusi, mitä tunkeilija tahtoi.
Kättä!

Lukijan novelli: Kauhujen talo
Lukijoiden novellien taso on ollut vaihteleva ja ainoastaan ani harvaa novellia on voinut vuosien saatossa kutsua hyväksi. Niiden joukkoon ei nouse myöskään Ville Peltolan kynäilemä kummitusjuttu, jossa joukko lomamatkalla olevia teini-ikäisiä päättää käydä vilkaisemassa vanhaa ränsistynyttä taloa. Lähestyvästä myrskystä, taloa ympäröivästä uhkaavasta ilmapiiristä ja sen puutarhasta löytyneestä irtopäästä huolimatta nuoret päättävät jäädä sinne yöksi. Tarinan lopputwisti on yhtä hölmö kuin sitä edeltävät tapahtumatkin.

Lainaus: Samassa he kuulivat rätinää alakerrasta. Jaana ryömi katsomaan ja näki kauhukseen kuinka koko alakerta oli tulessa ja hirviö nousi tulisia portaita heitä kohti. Pekka oli tullut Jaanan viereen ja näki saman hirvittävän näyn kuin Jaanakin. Koko talo oli kohta tulessa ja niin kuuma, että he olivat enää ainoalla suojaisella paikalla. Mutta kaikki he tiesivät, että he kuolisivat kohta. Samassa rysähti suuri osa lattiaa heidän edestään, ja tuli nousi kattoon ja seinille. He olivat loukussa! He ottivat toisiaan käsistä kuin apua anoen, mutta samassa lattia romahti heidän altaan. Ennen kuin he tippuivat alas, he näkivät samat hirviön kasvot ja kuulivat: WELCOME TO HELL! Sitten kaikki pimeni. He olivat kuolleet!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Tal der vergessenen Toten (GJS Nr. 295)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.5.1991
Hinta: 14,50 mk

Yöjuttu 3/1991: Zombeja taivaalta

Takakansi: Heillä oli neljäkymmentä vuotta aikaa säilöä kauhut ja pitää ne poissa ihmisten tietoisuudesta. Kukaan ei enää ajatellut heitä, sillä hiekka-aavikon kuuma tuuli säilytti heidän salaisuutensa.
Kunnes tuli se kohtalokas päivä, jona he lähtivät liikkeelle ja aloittivat kauhistuttavan sotaretkensä.
Taivaalla surisi lentokone, jollaista ei enää pitänyt olla olemassakaan ja sen neljäkymmentä vuotta sitten kuollut miehistö valmistautui hyökkäämään…

Arvio: John Sinclair ja hänen ystävänsä Suko ovat saaneet jälleen kerran oudon tarinan ratkaistavakseen. Pohjois-Afrikan autiomaassa on nähty toisen maailmansodan aikainen lentokone, jota ei enää pitäisi olla olemassakaan. Kaiken lisäksi joku onnekas oli nähnyt myös koneen sisään ja sitä näytti miehittävän vuosikymmeniä sitten koneen mukana kadonnut miehistö. Koska zombien mukanaoloa ei voinut varmuudella rajata pois, Johnin ja Sukon oli karistettava Lontoon tomut jaloistaan ja suunnattava toiselle mantereelle zombiejahtiin.

Yöjutun viime ajat ovat olleet vaatimattomat: jokaista hitusenkin mielenkiintoista tarinaa on seurannut monta tylsää ja yhdentekevää kertomusta, joiden ideoimiseen ja toteuttamiseen ei ole juuri aikaa käytetty. Näin tapahtuu myös Luisen saatanankellon jälkeen, sillä menneisyydestä saapuva zombielauma ikiaikaisine kirouksineen on niin laiskanoloinen kokonaisuus, ettei pahemmasta väliä. Jos siihen on jotain jännitystä saatukin, se karisee viimeistään siinä vaiheessa, kun John kumppaneineen alkaa lahdata zombieköntyksiä kuin liukuhihnalta.

Aukeaman kokoisella lukijapostia-palstalla fiilistellään edellisten numeroiden kuvilla ja Marjut Järvimiehen runolla sekä kaupitellaan vanhoja Yöjuttu-lehtiä. Neljästä lukijain piirroksesta yksikään ei ole mieleenpainuva.

Lainaus: Kahdeksan kaamean näköistä olentoa vaelsi jonossa aavikon halki. Ne olivat eläviä vainajia, joita mitkään esteet ja vaikeudet eivät saaneet luopumaan tavoitteestaan.
Vaisto sanoi niille, että keitaan asukkaat olivat paenneet jonnekin. Aavikkotuuli ja hiekka eivät kuitenkaan olleet kyenneet häivyttämään ihmisen hajua. Zombit vainusivat sen ja seurasivat perässä saadakseen vihdoinkin kauan kaipaamaansa saalista.
Taival jatkui. Kammottaviksi kuolemankuvatuksiksi lahonneet vainajat etenivät välillä yhtenä jonona, välillä taas useampana ryhmänä rinnatusten. Monelta näkyivät hampaat ja leukaluut, koska poskilihakset olivat mädäntyneet ja pudonneet pois. Jos ihoa oli vielä joissakin kohdin jäljellä, se oli sierettynyt ja turvonnut sinipunaiseksi tai sitä peitti vihertävänvalkoinen home.

Lukijan novelli: Demonin riivaamat
Edellisessä numerossa alkanut ja nyt päättyvä novelli kertoo vanhan talon kellariin pesiytyvästä pahasta, jonka takana on talossa aiemmin asunut saatananpalvontakolmikko. Odotukset olivat varovaisen innostuneet varsin kelvolliseksi osoittautuneen avausosan myötä, mutta valitettavasti Demonin riivaamat hyytyy nopeasti ja muuttuu pelkäksi halvaksi Yöjuttu-kopioksi hopealuoteineen, krusifikseineen ja gnostismaagisine liituineen.

Lainaus: Demonin synkkä ääni kaikui kumeana käytävissä. Näin hänet nyt selvästi. Suomuinen, tumma liskoniho peitti häntä kauttaaltaan. Hän oli verhoutunut mustaan kaapuun ja kaksi tulista kekälettä liskonpäässä hehkuivat helvetin raivoa. Hän paljasti puhuessaan naskalinterävät hammasrivinsä, jotka saivat uhrin jähmettymään kauhusta. Kesti hetken, ennen kuin heräsin toimintaan. Heilautin automaattipistoolin häntä kohden ja ammuin samaan sarjaan kolme perättäistä laukausta. Vihkihopeiset luodit upposivat demonin rintaan. Demonin keho ei edes nytkähtänyt. Liskonlihaan syntyi ammottavia aukkoja, jotka umpeutuivat melkein heti. Muuta vaikutusta ei luodeilla ollutkaan. Tajusin mahdollisuuksieni pudonneen melkoisesti kuullessani jylisevän, mahtavan pilkkanaurun demonilta.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Zombies, die vom Himmel fallen (GJS Nr. 293)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1991
Hinta: 14,50 mk

Yöjuttu 2B/1990: Kun haudat aukeavat

 

Takakansi: Yksityisetsivä Tony Ballardille alkoi tihkua omituisia tietoja henkiolentojen ilmestymisestä.

Ihmisiäkin oli kadonnut.

Tony Ballard alkoi penkoa asioita ja päätyi eri vaiheiden jälkeen zombieiden hautausmaalle. Pelko alituisena seuranaan hän ryhtyi taisteluun eläviä vainajia vastaan, ja hänen muutenkin hankala tilanteensa muuttui kertakaikkiaan sietämättömäksi – ja ennen kaikkea – hengenvaaralliseksi…

Arvio: Yöjutun vuoden 1991 ensimmäinen tuplanumero esitteli kauhufaneille uuden aaveidenmetsästäjän, niin ikään Englannissa asuvan Tony Ballardin. Loppuvuodesta 1982 luotu Ballard seikkaili kotimaassaan Saksassa kaikkiaan 200 numerossa, mutta suomalaisille lukijoille häntä tarjottiin vain neljästi. Tämä ei yllätä, sillä ainakin ensivaikutelman perusteella kyseessä on halpa John Sinclair -tarinoiden suosiolla ratsastava klooni.

Kun haudat aukeavat on väritön zombiejuttu, jossa ei ole jännitystä mihinkään suuntaan. Tony Ballard on esikuvansa Sinclairin kaltainen yli-ihminen, jolle pieni zombiearmeija ei pysty aiheuttamaan kuin ajoittaisia ongelmia. Zombiet ja heidän hallitsijansa ovat yhtä avuttomia ja aikaansaamattomia kuin Sinclairinkin tarinoissa. Kun kokonaisuuteen sotketaan vielä nuori, karatea harrastava kiinalainen parapsykologian opiskelija ja hänen erikoinen opettajansa, ollaan aivan Sinclair-tarinoiden vanavedessä. Ainoa merkittävä poikkeus on komiikka: Ballardin kirjoittaja A. F. Morland (oik. Friedrich Tenkrat) tuntuu työstäneen tekstiään enemmän huumorimielellä kuin Jason Dark Yöjuttujaan. Vai miltä kuulostaa demoneja torjuva jauhe, silmistään tulisia peitsiä ampuva entinen demoni tai maaginen liekinheitin?

Lainaus: Uskoin, että koko jutun takana oli monikasvoinen demoni Rufus, joka oli pitänyt minua pilkkanaan jo kauan. Hän toimi mielellään taustalla rakentelemassa ansojaan ja lähetti vain kätyreitään kimppuuni. Siitä huolimatta olin päässyt muutaman kerran katsomaan häntä silmästä silmään.

En kuitenkaan ollut kyennyt sammuttamaan hänen mustaa elämänliekkiään, sillä hänellä oli eräs aivan poikkeuksellinen ominaisuus: tiukan paikan tullen hän tuhosi itse itsensä ja nousi myöhemmin jälleen esiin kuin feeniks-lintu tuhkasta.

Jos onnistuisin kerrankin olemaan nopeampi, monikasvoinen demoni olisi lopullisesti tuhottu. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany

Saksankielinen teos: Wenn sie aus den Gräbern steigen (TB 1)

Suomentanut: Heikki Haveri

Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu

Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen

Ulkoasu: Jouko Similä

Ilmestymispvm: 15.2.1990

Hinta: 19,50 mk

Yöjuttu 12/1989: Wikkan kosto

Takakansi: Noitia näkyi kaikkialla, mihin Suko vain sattui katsomaan. Ne olivat vallanneet Blackmoorin kylän ja levittäytyneet kaikkialle kuin syöpäläiset. Ne kyhjöttivät talojen katoilla, vaanivat pimeillä kujilla, ulkorakennuksissa ja ullakoilla, ja täyttivät pimeän yön riekkuvalla naurunräkätyksellään.
Ja Suko oli yksin!
Hänen ystävänsä ja virkaveljensä John Sinclair oli lähtenyt etsimään sitä miestä, jonka syytä tämä kaamea tilanne todennäköisesti oli.
Noidantappaja Mason Cortlandia ei näkynyt missään!

Arvio: Edellisessä numerossa pieneen Blackmoorin kylään saapuneet ystävämme ovat keskellä todellista noitien kokoontumistapahtumaa, sillä paikalle ovat suurnoita Wikkan ja hänen apulaisensa Jane Collinsin lisäksi saapunut kymmenittäin pimeyden ruhtinaan palvelijoita. Riekkuva ja rietas lauma on valmistautunut kohtaamaan suuren noidantappajan, vuosisataisesta suohaudastaan esiin manatun Mason Cortlandin tämän omalla maaperällä, kylässä, jossa Cortland tappoi säälimättä noidiksi epäilemiään ihmispoloja vuosisatoja aiemmin. Wikkan tavoitteena on myös saada haltuunsa salaperäinen noidankivi, jota Cortland aikoo käyttää hyväkseen noitalauman tuhoamisessa.

Jos joku Yöjutun jatkotarina ryvettyy pahemman kerran, niin tämä. Blackmoorin noidantappajan ensimmäinen puolisko oli tunnelmallinen paluu lehden huippuvuosiin, mutta jälkimmäisestä osasta muodostuu todellinen antikliimaksi. Sarjan kirjoittanut Jason Dark kuvailee kyllä yöllistä, noitien täyttämää kylänraittia onnistuneesti, mutta itse noitien uhka jää vaatimattomaksi: yhdestäkään heistä ei ole tippaakaan vastusta Johnille tai Sukolle, jotka listivät vihollisiaan kuin liukuhihnalta. Wikka ei saa tälläkään kertaa juuri mitään aikaiseksi ja Johnin ja Jane Collinsin yhteenottoakin saamme jäädä odottelemaan jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Loppuhuipentuma on raivostuttavan ala-arvoinen. Lehden piristysruiske onkin Juri Kovaljeffin aukeaman kokoinen piirros ”It is time to go to bed”.

Lainaus: Mikään ei enää pidätellyt niitä. Ne hyppivät alas puiden oksilta, syöksähtelivät ilman halki kuin raketit, ulvahtelivat kuin palosireenit ja nauraa räkättivät mielipuolista nauruaan. Sukon valtasi yhtäkkiä kauhea epäilys, joka vahvistui hetken kuluttua.
Noitien totuuden hetki oli lyönyt.
Ne yhtyivät kaikki hirveään ulvontaan, josta erottui selvästi vain yksi ainoa sana.
Wikka!

Lukijan novelli: Kesäyön kauhut
Nimettömäksi jääneen kirjoittajan novellin päähenkilöt kokevat kesäisellä uintireissullaan todellista kauhua, kun järvestä nousee salaperäinen ja pelottava olento. Tapahtumista kertova Jari valmistautuu jo kuolemaan, kun yhtäkkiä paikalle tupsahtaa pitkä, vaaleahiuksinen englantilaismies, joka listii olennon hopealuodeillaan. Hän on tietysti John Sinclair, joka katoaa paikalta yhtä nopeasti kuin on ilmestynytkin. Kyseessä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun Yöjutun-sivuilta tutut hahmot seikkailevat lukijoiden novelleissa, aiemmin näin on käynyt ainakin numerossa 6/1988.

Lainaus: - Kuka sinä olet?
Mies näytti miettivän hetken ennen kuin vastasi. – John Sinclair.
Tuntui kuin joku olisi lyönyt minua halolla päähän. – Mutta miten se on mahdollista, sain viimein änkytettyä.
- Eihän se olekaan, mies vastasi hymyillen. – Olenkin vain mielikuvitusolento, kuten oli tuo demonikin. Meitä ei ole olemassakaan.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Wikkas Rache (GJS Nr. 268)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttu 10/1985: Hirviöklubi

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

Susinainen Lupina kiepsahti ympäri ja loikkasi etukäpälät ojossa miehen kimppuun.
Vastustaja oli hänen oma päällikkönsä! Solo Morasso. Toiselta nimeltään tohtori Kuolema.
Mies ei ollut varautunut hyökkäykseen ja kaiken lisäksi hän istui tiukasti kytkinpöytänsä takana kykenemättä nousemaan riittävän nopeasti ylös. Lupinan kynnet iskivät!
Morasso näki niiden vilahtavan silmiensä edessä ja tunsi viiltävää kipua kasvoissaan. Ihoon syntyi neljä yhdensuuntaista veriviirua. Miehen suu loksahti auki ja kasvot vääristyivät. Hänen korvansa juuresta kuului ihmissuden verenhimoinen läähätys ja hän odotti uusia raatelevia iskuja. Lupina oli suunniltaan.
Ennen kuin tohtori Kuolema ehti kunnolla suojata kasvojaan, niihin osui jo seuraava isku…

Arvio: Murhaliigan toiminta on pahassa umpikujassa, sillä yhtäällä heillä olisi mahdollisuus yhteistyöhön Lontoossa toimivan Hirviöklubin kanssa, mutta samaan aikaa ihmissusien kuningatar Lupina on täydellisen kyllästynyt tohtori Kuoleman toimintaan ja haluaa raivata tämän pois tieltään. Kun Lupina ei siinä onnistu, hän päättää jättää Murhaliigan Tulimaassa sijaitsevan tukikohdan taakseen ja alkaa toden teolla koota kauan haaveilemaansa ihmissusiarmeijaa. Apulaisekseen hän on suunnitellut Hirviöklubin johtajaa, poikaansa Ernest Orapulia.

Kaksiosaisen tarinan ensimmäinen osa alkaa räväkästi, kun Lupina päättää ottaa päällikkönsä hengiltä ja ainoastaan Lady X:n väliintulo estää tohtori Kuolemaa menettämästä henkeään. Tämän episodin jälkeen tarina haarautuu kahteen osaan, joista toisessa seurataan Lupinan suunnitelmia ja toisessa Johnin ja Sukon toimintaa Lontoossa. Vauhtia on aivan riittämiin, mutta toiminnan kuvaaminen jää tälläkin kertaa hyvin vaisuksi: edes kahdeksasta ihmissudesta ja niiden apulaisista ei ole ystäviemme nujertajiksi, hädin tuskin edes heitä haavoittamaan. Toivoa siis sopii, että jälkimmäinen puolisko on avausosaa parempi. Kansikuva on John Landisin elokuvasta Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London, 1981).

Lainaus: Gongin kumahdusten täytyi merkitä jotakin, sekä Suko että minä tiesimme sen.
Tuskin viimeinen kaiku oli vaiennut, kun kuulimme neljän suljetun oven takaa ääniä.
Kaameita ääniä. Maiskutusta, örinää, julmaa massutusta ja ähinää. Välillä kuulimme luonnottoman selvästi ja kirkkaasti onttoa mielipuolen hohotusta.
Kumistimen lyönnit olivat saaneet ovien takana kyyhöttävät olennot liikkeelle. Hirviöklubi valmistautui taisteluun.
Yhtäkkiä, kuin joku olisi antanut käskyn, kaikki neljä ovea lennähtivät auki…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Monster-Club (GJS Nr. 218)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1985
Hinta: 9,00 mk

Yöjuttu 7B/1985: Noidan yö

Takakansi: Ei takakansiesittelyä. Spesiaalitarina tuplanumerossa, jonka esittelyteksti on varattu Öljyhirviölle.

Arvio: Tästä kaikki alkoi, pienestä skotlantilaisesta Middlesburyn kaupungista, josta hämäräperäinen professori Ivan Orgow osti itselleen yli viisisataa vuotta vanhan linnan. Sen kätköissä Orgow alkoi tehdä kammottavia kokeita, joiden tarkoituksena oli herättää pikkukaupungin hautausmaalla maanneet vainajat henkiin. Kokeilut sujuivat onnistuneesti ja kaikki olisi mennyt kuten oli tarkoituskin, ellei Middlesburyn konstaapeli Jones olisi kääntynyt Scotland Yardin puoleen ja pyytänyt aaveidenmetsästäjä John Sinclairia tutkimaan tapausta.

Kaikkien aikojen ensimmäinen John Sinclair -tarina Noidan yö on turboahdettu ja suoraviivainen kauhistelu kaikkine kliseineen: vanha ja rapistunut linna, mieleltään vinksahtanut tiedemies, pikkukaupunki taikauskoisine asukkaineen, hautausmaa, eläviä ruumiita… Tämän kaiken kestäisi helposti, jos juoneen olisi lisätty edes jonkinlaisia koukkuja tai kiemuroita, mutta kun tapahtumien kehittely on ontuvaa ja hahmot paperinohuita, ei lopputulos innosta minkään vertaa. Tässä vaiheessa Johnilla ei ole vielä edes yliluonnollisia aseita apunaan – hän listiikin zombieita nyrkeillä, kirveellä ja työkalupakin antimilla. Teksti on suoraviivaista ja väritöntä, loppuhuipentuman ollessa niin tavanomainen kuin vain olla voi. Tarina ilmestyi alun perin vuonna 1973 toisenlaisessa kauhutrillerisarjassa kuin mitä ”Geisterjäger John Sinclair” oli tunnetuimmillaan.

Lainaus: John ampui. Kerran, ja toisenkin.
Hän näki kuinka luodit läpäisivät vainajien ruumiit kuin ne olisivat olleet paperia, ja samassa hän oli jo itsekin lähimpien vainajien luona.
Hän kuuli professorin karjuvan, tunsi niljakkaan, taikinamaisen käsivarren kietoutuvan kaulaansa, sujautti pistoolin nopeasti koteloon ja kiskaisi puolimätää vainajankättä, vapautuakseen sen otteesta.
Hän parahti inhosta huomatessaan pitelevänsä irronnutta vihertävän- ja violetinkirjavaa löyhkäävää käsivartta käsissään.
Kauhunsekunti ei ollut kuitenkaan pitkä, ja hän viskasi raajan syrjään kuin se olisi ollut punahehkuinen rautatanko.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Nacht des Hexers (Gespenster-Krimi Nr. 1)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 16.7.1985
Hinta: 9,90 mk

Yöjuttu 2/1985: Kolme ruumista puutarhassa

Takakansi: Kun kellarin seinä purettiin, turmion voimat ryöstäytyivät kolmen ihmisen kimppuun.
Kaamea ulvonta ja vinkuna täyttivät kellarin. Syntyi myrsky, ja murretusta seinästä tunkeutui esiin kaksi ahnasta murhamiehen koiraa.
Ne tarttuivat ensiksi naiseen. Hänen miehensä ehti kuulla vain kuolonkorahdukset, kun tämä itse oli jo vuorossa.
Tehdessään seinään aukon, hän oli herättänyt jo kauan sitten unhoon painuneet voimat ja joutunut maksamaan siitä hengellään…

Arvio: Johnin ja Sukon hyvin pitkäksi ja toiminnantäyteiseksi venähtänyt Skotlannin matka (ks. Yöjutut 12/1984 ja 1/1985) on päättymässä ja kaksikko palaamassa Lontooseen, kun heitä kuljettava matkustajajuna joutuu tekemään äkkipysähdyksen suurkaupungin rajalla. Pysähdyksen aikana John näkee läheisellä pellolla käyskentelevän luurangon ja säntää sen perään. Luuranko katoaa, mutta ystävämme tempaistaan mukaan seikkailuun, johon ottaa osaa myös Sarah ”kauhumummo” Goldwyn.

Tästä se alkoi helmikuussa 1985. Lauritsalan E-marketista ostettu lehti tempaisi kymmenvuotiaan kauhusta kiinnostuneen pojannulikan matkaansa peruuttamattomasti. Valitettavasti en enää muista silloisia reaktioitani tästä tarinasta, mutta näin vuosikymmeniä myöhemmin tarkasteltuna Kolme ruumista puutarhassa on käsittämättömän höperö tarina, jonka juonenkäänteet pikemminkin ällistyttävät kuin jännittävät. Viimeiseen yhteenottoon on tällä kertaa panostettu tavanomaista enemmän ja kansikuva on yksinkertaisen tyylikäs – lähestulkoon samaa kuvaa käytettiin Sinclairin ensimmäisen tarinan uusintapainoksessa (Noidan yö, 11/1992).

Lainaus: Lady Sarahin kasvot vääristyivät. Hän avasi suunsa ammolleen ja hänen silmänsä tuntuivat pyrkivän ulos kuopistaan. Poskille nousivat punaiset läiskät ja sydän alkoi takoa kaksi kertaa nopeammin kuin normaalisti.
Luurankokäsi oli hänelle aivan liian hirveä näky, sillä se eli! Lady Sarah näki aivan selvästi, kuinka sen sormet liikkuivat, aivan kuin ne olisivat hypähdelleet pianon koskettimilla. Hirveä kauhu puistatti lady Sarahia.
Kuka tuo kaamea salamatkustaja mahtoi olla?


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Drei Leichen im Garten (GJS Nr. 210)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.2.1985
Hinta: 8,60 mk

Yöjuttu 3/1983: Veriurut

Takakansi: Asmodis oli toistaiseksi pysytellyt taka-alalla ja lähettänyt muut tekemään tihutyöt puolestaan. Emme olleet milloinkaan joutuneet katsomaan toisiamme silmästä silmään enkä uskonut niin enää tapahtuvankaan. Polkumme kulkivat kuitenkin ristiin, kun ryhdyin etsimään Veriurkuja. Löysin ne, mutta samalla kohtasin myös hänet!
Edessäni seisoi Asmodis koko pirullisessa persoonassaan. Jättiläismäisessä luolassa alkoi armoton kamppailu…

Arvio: John ja Suko ovat saaneet ratkaistua Kuoleman sanansaattajien tapauksen ja aikeissa palata Los Angelesista Lontooseen, mutta sakea hernerokkasumu estää heidän lähtönsä. Niinpä ystävyksemme päättävät suunnata San Franciscoon, mutta pysähtyvät matkalla Pine Bluffin pikkukaupunkiin, missä mikään ei ole sitä miltä näyttää. Matkaseurakseen he ovat saaneet suomalaisen Kaarina Laineen, joka on reppumatkalla kohti Kanadaa.

Kaikkien aikojen parhaimpiin Yöjuttu-tarinoihin lukeutuva Veriurut on toiminnantäyteinen ja infernaalisen loppuhuipentuman sisältävä jännäri, jossa arkkienkelitkin puuttuvat tapahtumien kulkuun. Elävien kuolleiden hallitsema kylä, hernerokkasumu, kaiken vaippaansa kietova pimeys ja verellä käyvät, paholaisen hallussa olevat urut muodostavat mielikuvituksellisen rikkaan kokonaisuuden. Tällä kertaa kirjoittaja on ollut huolellinen tekemisissään, eikä minkään juonenkäänteen kohdalla sorruta halpahintaisiin ratkaisuihin. Tarina julkaistiin uudelleen numerona 10/1992.

Lainaus: Munkit olivat yrittäneet hävittää urkujen vaikutuksen sulkemalla ne kallioluolaan.
Nyt kalliotemppelin sisäänkäynti oli jälleen auki ja urkuja voitiin soittaa uhrien veren voimalla.
Ne olivat jättiläiskokoiset ja niiden pillit kohosivat paholaisen edessä huimaavaan korkeuteen kuin valtavat keihäät, jotka oli asetettu pystyyn kärki alaspäin. Pillit olivat väriltään sinertävät, toiset näyttivät vaaleammilta, toiset tummemmilta. Ilma-aukkojen yläpuolella näkyi selvästi ihmiskasvoja puisen pinnan läpi. Ne olivat kuuluneet ihmisille, jotka olivat joutuneet heittämään henkensä näiden Veriurkujen vuoksi. Heidät ja urut oli yhdistetty toisiinsa ikuisiksi ajoiksi.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Blutorgel (GJS Nr. 186)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1983
Hinta: 6,70 mk