Yöjuttu 10/1982: Luurankolaiva

Takakansi: Eräs purjehtija kohtasi sellaisen ensimmäisenä. Yhtäkkiä kohosi vedestä näkyviin kelmeä olento, joka tunkeutui hänen veneeseensä ja surmasi hänet. Kummitusmerirosvot olivat tulleet! Lähes kaikki pienen Bexhillin rannikkokaupungin asukkaat tunsivat tarinan luurankolaivasta ja sen miehistöstä, mutta kukaan ei tosissaan uskonut siihen.
Ennen kuin ihmiset kauhealla tavalla joutuivat tekemisiin sen kanssa. Bexhilliläisten kauhuksi ei ilmestynyt vain yksi kummitusmerirosvo vaan luurankolaivan koko miehistö hainhampaisen kapteeninsa Robinson Jaw’n johdolla…

Arvio: Yöjutun ensimmäisen vuosikerran viimeinen numero vie lukijansa Bexhillin kesäkaupunkiin, samaan paikkaan, jossa suomalaisetkin kielikurssilaiset ovat jo vuosien ajan viettäneet lomiaan. Muutaman päivän päästä järjestettävät kesäjuhlat uhkaavat muuttua verikekkereiksi, kun haudasta nousseet kummitusmerirosvot laivoineen uhkaavat rannikkokaupungin rauhaa. Onneksi John ja Suko ystävineen ovat päätyneet paikalle ja valmiit lähettämään verta janoavat merirosvot takaisin helvettiin.

Viihdyttävä vanhan ajan kummitustarina, joka on paljon velkaa John Carpenterin Usvalle (1980). Kummitusmerirosvojen mellastusta kuvataan varsin peittelemättömästi ja vauhtia, toimintaa ja juonenkäänteitä riittää vaikka kuinka. Taas on annettava sapiskaa loppuhuipentumasta, joka kaiken toiminnan jälkeen lässähtää parin sivun mittaiseksi. Merirosvopäällikkö Robinson Jaw vaikuttaa mielenkiintoiselta demonilta, joka olisi ansainnut esilläoloaikaa huomattavasti enemmän. Kokonaisuutena Luurankolaiva nousee vuoden 1982 Yöjuttujen keskitason yläpuolelle, joskin samalla on myönnettävä, että kirjoittajan ratkaisut saavat tosikkomaisimmankin lukijan purskahtelemaan paikka paikoin nauruun.

Lainaus: Meri levittäytyi tummana edessämme. Ulappa oli hiljainen ja rauhallinen, mutta tiesimme sen olevan pelkkää kuvittelua. Jossain täällä kummitusmerirosvot valmistautuivat tuhoamaan meidät. Meri ei ollut tällä haavaa mikään paikka tavallisille ihmisille. Robinson Jaw ja hänen miehensä eivät kuitenkaan surmanneet vain merellä kulkijoita; ne tulivat maihinkin.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Das Knochenschiff (GJS Nr. 183).
Suomentanut: Eeva Vainikainen
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1982
Hinta: 6,50 mk

Yöjuttu 9/1982: "Viiltäjä-Jackin" jäljillä

Takakansi: ”Viiltäjä-Jack” oli kuollut. Tämä kammottava naistenmurhaaja viime vuosisadalta oli jo pitkään maannut haudassaan.
Mutta oliko hän todella kuollut? Me epäilimme sitä, sillä Lontoossa ilmaantui äkkiä toinen viiltäjä, joka käytti samoja menetelmiä. Minä sain tehtäväkseni ottaa hänet kiinni. Siitä muodostui tehtävä, joka oli kuin painajaisuni…

Arvio: Viiltäjä-Jackiksi itseään kutsuva mielipuoli murhaaja listii nuoria naisia Lontoossa, eikä Johnilla ole mitään johtolankaa seurattavana, kun hän lähtee ratkaisemaan tapahtumia Sohon sokkeloisille kujille. Apunaan hänellä on saksalaiskollega Will Mallmann, jonka lomamatka on muuttunut työntäyteiseksi kamppailuksi pimeyden voimia vastaan – olihan hän apuna jo ghouliarmeijan tuhoamisessa. Kumpikaan ei tosin tiedä sitä, että myös Jane Collins pyrkii saamaan Viiltäjän kiinni ja on soluttautunut kenenkään tietämättä prostituoitujen maailmaan, johon sarjamurhaajan useimmat iskut on suunnattu.

Vainajien kuorosta suoraan jatkuva, napakasti alkava ja hyvin vauhdissa pysyvä jännäri, jossa on riittämiin cliffhangereita ja toimintaakin piisaa loppuun asti. Alkuperäisen Viiltäjä-Jackin hengen liittäminen mukaan on laimeasti ratkaistu, mutta täytyyhän hirmutekoja jotenkin pohjustaa. Kovin suurta Sherlockia ei tarvita murhamiehen henkilöllisyyden selvittämiseen, mutta tällä kertaa kirjoittaja on jaksanut panostaa loppuhuipentumaankin, josta ehdottomasti plussaa.

”Viiltäjä-Jackin” jäljillä on Aaveratsastajien ohella vuosikertansa parhaita Yöjuttuja. Samalla tämä on jo viides yhtäjaksoinen seikkailu, jossa John Sinclair taistelee tuonpuoleisen asukkeja tai muita mielipuolia vastaan – missähän vaiheessa ystävämme ehtii oikein levähtää?

Lainaus: - Enkö olekin tehnyt oikein? hän kysyi kiihkeästi. – Kuudes uhri. Ja niitä tulee vielä enemmän. Vielä ensi yönä minä tuon seuraavan ja sitten, kun olen saavuttanut sinun lukumääräsi, saattaa sinun henkesi ehkä taas palata hahmoosi ja kaksi Viiltäjää murhaa Lontoossa.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Ich jagte ”Jack the Ripper” (GJS Nr. 182)
Suomentanut: Kari Nenonen
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1982
Hinta: 6,50 mk

Yöjuttu 8/1982: Vainajien kuoro

Takakansi: Tieto kulki suusta suuhun! Xorron on kohta heräävä. Valmistakaamme hänelle arvoisensa vastaanotto, haudanryöstäjähenget kuiskivat toisilleen. Ne kuuntelivat ja kuulostelivat pimeissä loukoissa, vanhoilla hautausmailla, luolissa ja onkaloissa.
Aika oli vihdoinkin koittanut! Sanansaattajat lähtivät keräämään kaikkia, jotka halusivat liittyä mukaan Xorronin vastaanottokuoroon. Kuoron nimi oli… vainajien kuoro.

Arvio: Vainajien kuoro esittelee suomalaisille lukijoille yhden John Sinclairin pirullisimmista vastustajista, raatoja syövän ghoulin. Tarina alkaa, kun Connollyjen kotitalon viemäriin piiloutunut raadonsyöjä nousee ihmisten ilmoille ja uhkaa Sheila Connollyn ja hänen poikansa Johnnyn henkeä. Lopulta tilanne muuttuu niin hurjaksi, että John ystävineen suuntaa Lontoon Putneyn asemalle pysäyttämään monikymmenpäistä ghoulilaumaa.

Tarina jatkuu suoraan siitä, mihin Hautakivikopla päättyi. Ensimmäisen ghoulin ja sen tekemien karmeuksien kuvaamiseen käytetään eniten aikaa, mutta sen jälkeen vauhti tuplaantuu ja tapahtumat vyöryvät vauhdilla loppuun asti. Loppunäytös on vain murto-osa tapahtumien alustuksesta, vaikka kamppailuun ghouliarmeijan kanssa olisi voinut käyttää enemmänkin aikaa. Itse kliimaksi on toimivuudestaan huolimatta hyvin hutaistun oloinen, aivan kuin kirjoittajalla olisi ollut tarve saada tarina lopetetuksi merkkirajoituksen puitteissa. Kansikuva on kohtalainen ja antaa edes hitusen viitteitä sisällöstä, toisin kuin uusintapainos (7/1992), joka tuo ennemminkin mieleen fantasiatarinan.

Lainaus: Aiotko tappaa minutkin? ghouli kysyi ja muutti muotoaan kysyessään. Sen iho muuttui pesusienimäiseksi ja alkoi muistuttaa taikinaa, joka valui hitaasti alaspäin ja jätti jälkensä hirviön kasvoihin. Inhimillisistä kasvoista tuli vastenmielisen näköistä sekavaa massaa. Kuvottava kalmanhaju löyhkäsi vasten kasvojani. Otuksen suu loksahti auki ja näin äkkiä sen terävät raateluhampaat. Muutamassa sekunnissa äskeinen ihmishahmo oli muuttunut aidoksi ghouliksi, joka oli kaikkein inhottavin kaikista demoneista.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Totenchor der Ghouls (GJS Nr. 181 , suomalaisen lehden kannessa lukee virheellisesti Totenchor der Chouls)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1982
Hinta: 6,50 mk

Yöjuttu 7/1982: Hautakivikopla

Takakansi: Paul Sorvino oli kuin tulisilla hiilillä kuultuaan linnassa tapahtuneesta onnettomuudesta. Hän ei voinut käsittää, että hänen poikansa Ralph oli kuollut. – Tunnetteko te murhaajan? hän kysyi nuorisoryhmän huoltajalta.
Cathy Parker epäröi ensin, mutta kertoi sitten totuuden. – Se oli kummitus.
-Sehän on mieletöntä! asianajaja karjaisi, - eihän kummituksia ole olemassa.
Cathy meni neuvottomaksi ja hän veti esiin minun nimeni. – Ylitarkastaja Sinclair on todistajani.
Niin sain Paul Sorvinon kimppuuni ja siinä olikin enemmän kuin tarpeeksi.

Arvio: Hautakivikopla on suoraa jatkoa Ruumislinnan kummitukselle. Toisen poikansa menettänyt gangsteripomo Logan Costellon asianajaja Paul Sorvino ärjyy kostoa John Sinclairille, sillä hänen mukaansa Scotland Yardin aaveidenmetsästäjä on vastuussa tapahtumista. Niinpä hän värvää hirviöittentekijän Marvin Mondon ja supervampyyri Vampiro-del-marin tekemään selvää ystävästämme. Avukseen he juonittelevat pahamaineiset Cornettin veljekset, jotka tunnetaan myös Hautakivikoplana. Ennen kuin joukko käy Johnin kimppuun, Vampiro-del-mar särpii veljesten elämännesteet kurkkuunsa ja tekee heistä kaltaisiaan.

Hautakivikopla on varsin tavanomainen kostotarina ja sellaisenaan helposti unohdettava väliinputoaja Yöjuttu-sarjassa. Vampiro-del-marin ja Mondon mukaantuloista plussaa, mutta loppuhuipentuma vetää taas maton lukijan jalkojen alta – yliluonnollisuuksiin on toisaalta vähän liian helppoa turvautua. Teksti on miellyttävää lukea ja tekstausvirheitä on tavallista vähemmän. Kansikuva on mitä on, eipä sillä ole juuri tekemistä sisällön kanssa. Tarina julkaistiin uudelleen numerona 6/1992.

Lainaus: Olento näytti suoraan kauhuelokuvasta reväistyltä hirviöltä! Valtavankokoinen leveäharteinen ja kivikovien, vihreänharmaitten lihasten peittämä vartalo. Takkuinen hiuskuontalo valui arpien ja uurteitten peittämille kasvoille ja leveästä suuaukosta välähtelivät teräsnauloja muistuttavat piikkihampaat. Erityisen pitkät olivat kulmahampaat, hirmuiset torahampaat, joiden avulla se pystyi helpommin hankkimaan itselleen elintärkeää ja olemassaolonsa kannalta ehdottoman välttämätöntä ainetta. Verta.
Olion nimi oli Vampiro-del-mar!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Grabstein-Bande (GJS Nr. 180)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1982
Hinta: 6,50 mk

Yöjuttu 6/1982: Ruumislinnan kummitus

Takakansi: VERTA – SE OLI AITOA VERTA! SUORAAN SEINÄSTÄ. MIELIKUVITUKSELLISTA.

Cathy Barker ravisteli itseään. Vieläkään hän ei saanut ääntä kurkustaan, vaan tuijotti mykän kauhun vallassa vuoteen yläpuolista seinää, josta veri tihkui esiin. Se muodosti pieniä helmiä, jotka yhtyivät suuremmiksi pisaroiksi ja alkoivat valua noroina seinää pitkin. Ja yhä pahempaa oli tulossa…

Arvio: Ruumislinnan kummitus jatkuu suoraan siitä, mihin Kiven vanki päättyi. Vapaaksi päässyt Vihreä Tshin hyökkää Johnin ja Sukon kimppuun ja tappaa heidän mukanaan oikeuteen matkalla olevan Kemalin, jonka johtama ryhmä oli Tshinin henkiin herättämisen taustalla. Tshinin synnyttämän myrskyn jälkeen kaksikko päätyy kummituslinnaan, jonka asukit vaativat hyvitystä vuosisatoja vanhoille rikoksille. Vaaralliseksi tilanteen tekee se, että linnassa on vierailemassa joukko nuoria ohjaajineen, eikä heillä ole mitään aseita verenhimoisten aaveiden torjumiseksi.

Ruumislinnan kummitus on vauhdikkaasti etenevä kauhistelu, joka tarjoaa runsaasti toimintaa ja verenhimoisia hirviöitä, gangsteripomo Logan Costellon asianajajan rääväsuiset kaksospojat, menneisyytensä kanssa kamppailevan nuoriso-ohjaajan (hän on poltellut nuorena hasista ja on siksi joutunut johtavan opettajattaren silmätikuksi) ja paljon muuta. Paketti pysyy hyvin koossa, mutta pituus asettaa jälleen rajoituksia ja kokonaisuus jää harmillisen ontoksi – kummitukset ovat silti ensimmäiset merkittävät oliot tuonpuoleisesta sitten aaveratsastajien. Kansikuva on Yöjutuille ominaiseen tapaan vaatimaton ja kirjoitusvirheitäkin on turhan paljon. Ruumislinnan kummitus julkaistiin uudelleen numerona 5/1992.

Lainaus: Tämä linna oli kavaluuden tyyssija, kauhun paikka. Sen olin saanut kouriintuntuvasti todeta ja nähdä. Entä motiivi? Mistä minä sen löytäisin? Saatoin työntää vain kaiken Tshinin magian syyksi. Hän oli ottanut linnan valtaansa ja herättänyt sen muureihin muuratut hirveydet.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Spuk im Leichenschloss (GJS Nr. 179, suomalaisen lehden kannessa lukee virheellisesti Spuk im deichenschlass)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1982
Hinta: 6,50 mk

Yöjuttu 5/1982: Kiven vanki

Takakansi: Korkeuksista kivet olivat näyttäneet huomattavasti pienemmiltä, mutta niiden vieressä seisoessaan John Sinclair tajusi niiden todellisen koon. Koskaan ennen hän ei ollut nähnyt tällaisia kiviä… John Sinclairista tuntui kuin hän olisi seisonut kivettyneiden jättiläisten keskellä!

Arvio: John saa vihjeen, jonka mukaan vuosituhansia vangittuna ollut Vihreä Tshin on palaamassa maan päälle. Vihjeen seuraaminen johtaa aaveidenmetsästäjän tukalaan ansaan, josta hänen onnistuu paeta ihmeen kautta vain joutuakseen entistä pirullisemman paikan eteen.

Viides Suomessa julkaistu Yöjuttu yhdistelee onnistuneesti modernin Lontoon rikollista elämää ja yliluonnollisuutta, vaikka itse tarinaa ei voi kovin jännittävänä pitääkään. Tapahtumat keskittyvät Johnin ja Sukon ympärille ja ehtiipä herrojen esimieskin, Sir James Powell, joutua hengenvaaraan. Eri ulottuvuuksien välissä liikkuvan tarinan lopussa myös Myxin ja Kara tempautuvat mukaan tapahtumiin.

Kiven vanki on keskiverto ”Yökkäri”, jonka kansi lukeutuu Kauhujen yön ohella koko sarjan rumimpiin – voi vain ihmetellä, onko joku oikeasti kuvitellut herättävänsä tällä potentiaalisen lukijakunnan huomion. Kiven vanki julkaistiin uudelleen numerona 4/1992, mutta eipä tätäkään kansikuvaa voi pitää järin onnistuneena.

Lainaus: Tshin lähti kivisestä vankilastaan. Lähtö tapahtui valtavalla ulvonnalla ja huminalla, kuten hänen asemansa edellyttikin. Hiekka ja pöly lensivät korkealle, kun Tshin kohosi taivaalle, pimensi auringon, ja minusta näytti kuin hämärä olisi laskeutunut maan ylle.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der grüne Dschinn (GJS Nr. 178)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Elina Kaarlela
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1982
Hinta: 6,50 mk

Yöjuttu 4/1982: Melinan kosto

Takakansi: Ensimmäinen murha järkytti pikkukaupunkia, toinen sai sen asukkaat mielettömän pelon valtaan. Kuka oli murhaaja? Ja kuka olisi seuraava uhri? Vain murhatut tiesivät, että tuo kammottava kostaja lauloi lastenlaulua…

Arvio: Melinan kosto on ensimmäinen Suomessa julkaistuista Yöjutuista, jossa ei ole yliluonnollisia elementtejä. Tapahtumat sijoittuvat Johnin vanhempien kotikylään, Skotlannissa sijaitsevaa Lauderiin, jossa tapahtuu outoja murhia. Aaveidenmetsästäjäystävämme näkee murhaajan kasvoista kasvoihin heti tarinan alkumetreillä, mutta onnistuu yhyttämään tämän vasta huimien käänteiden jälkeen, jotka ovat viedä Johnin isän ennenaikaiseen hautaan.

Melinan kosto on aina ollut yksi Yöjuttu-suosikeistani. Se tempaisee mukaan heti ensimmäisestä, museossa tapahtuvasta kohtauksesta lähtien ja muutenkin tässä lastenlaulua hyräilevän murhaajan tarinassa on runsaasti toimintaa ja onnistuneesti kuvattua jännitystä. Lopun käänteissä on tosin turhankin paljon ennalta-arvattavuuksia, mitkä eivät kuitenkaan vaikuta latistavasti kokonaiskuvaan. Lopussa John joutuu hyvin vastenmieliseen ansaan, mutta pelastuu ulkopuolisen avun ansiosta. Melinan kosto julkaistiin uudelleen numerona 3/1992.

Lainaus: Samassa ukko tajusi, kuka hänen pyövelinsä oli. Huulet muodostivat nimen ja hän yritti huutaa sen julki, jotta kaikki sen kuulisivat, mutta kurkusta ei päässyt edes huohotusta kuuluville.
Terä lähti liikkeelle. Se putosi kiihtyvällä vauhdilla kitisten ja kolisten. Kumea mätkähdys ja pää putosi koriin.
- Ensimmäinen, ääni sanoi. – Se oli ensimmäinen, ja lisää tulee. Kaikkien on silloin pakko uskoa… kaikkien, jotka silloin…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Melinas Mordgespenster (GJS Nr. 177, suomalaisen lehden kannessa lukee virheellisesti Melinas Mordges-Reinster)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kirjapaino Oy Kanta, Oulu
Vastaava toimittaja: Elina Kaarlela
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1982
Hinta: 6,20 mk

Yöjuttu 3/1982: Kuoleman lintu

Takakansi: Lintu kyyhötti ikkunalaudalla ja tuijotti tyttöä herkeämättä, kuin tahtoen jotakin. Samassa lintu oli sisällä huoneessa, leijaili äänettömästi lähemmäksi ja istuutui tytön rinnan päälle.
- Älä, tyttö kuiskasi. Anna minun elää!
Kaamea lintu tuijotti häntä säälimättä. Seuraavassa hetkessä…

Arvio: Wieniä kiertelee iso musta lintu, joka aiheuttaa pelkoa kaikissa sen nähneissä. Roomassa työmatkalla oleva John hälytetään ystävänsä Tony Ballardin kautta apuun, eikä aikaakaan, kun hänellä on mysteeri selvitettävänään: mitä yhteistä linnulla ja Stephansdomin katakombeissa makaavien ruttoon kuolleiden henkiinheräämisellä oikein on?

Mielikuvituksellinen juoni sisältää aiempaa enemmän toimintaa ja nimeltä mainittuja sivuosahenkilöitä, joista useimmat tosin viihtyvät tarinassa vain parin sivun verran. Lopputuloksen kannalta on harmillista, että tapahtumien taustat jäävät mysteeriksi ja mustan magian harjoittajan motiivit arvoitukseksi – kyseessä on halu raivata aaveidenmetsästäjä pois kuvioista, mutta miksi? Lopullinen yhteydenotto on erittäin laimea verrattuna aiempiin linnun kanssa käytyihin taisteluihin. Heikki Haverin ensimmäinen käännöstyö, tekstaajalta on jäänyt lopulliseen versioon muutama kirjoitusvirhe liikaa. Kokonaisuutena Kuoleman lintu on vakaata keskitasoa.

Alkuperäinen kansi lukeutuu Aaveratsastajien ohella varhaisten Yöjuttujen hienoimpiin, myös nimi on jännitystarinalle onnistunut. Kuoleman lintu julkaistiin uudelleen numerona 2/1992, mutta vähemmän tyylikkäällä kannella.

Lainaus: Tämä paiseiden peittämä visvainen olento piteli erään järkyttyneen ravintolavieraan kättä kuin ruuvipihdeissä. Liukastuin ja olin vähällä menettää kokonaan tasapainoni. Ylösnoussut veti uhria lähemmäs itseään ja aavistin, etten ehtisi apuun. Käänsin tikarin ja linkosin sen kohti hyökkääjää. Välkkyvä ase heitti muutaman voltin ilmassa ja iskeytyi kovalla voimalla kalmon pöhöttyneeseen kaulaan. Ruttoliha repeytyi ja mustan magian vastavoimat heräsivät eloon hävittäen saastuneen ruumiin luiden ympäriltä.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Pestvogel (GJS Nr. 176)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kirjapaino Oy Kanta, Oulu
Vastaava toimittaja: Elina Kaarlela
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.5.1982
Hinta: 6,20 mk

Yöjuttu 2/1982: Aaveratsastajat

Takakansi: He ilmaantuivat näkyviin kuin tyhjästä. He olivat kammottavia hahmoja, jotka pystyivät muuttelemaan ruumiillistuneita muotojaan tahtonsa mukaan…

Arvio: Monte Terranon entisellä apotilla, Don Alvarezilla, on kalavelkoja maksettavana Johnille ja Sukolle, jotka ovat toimittaneet hänet kolme vuotta aikaisemmin mielisairaalaan. Hän saa apua vanhoilta liittolaisiltaan, mahtavilta arkkidemoneilta, joiden suojelemat aaveratsastajat palaavat maan päälle kylvämään kauhua. Ratkaiseva yhteydenotto käydään St. Patrickin luostarissa Skotlannissa ja myös Johnin hopealuodit valava isä Ignatius joutuu hengenvaaraan.

John joutuu ohimennen ottamaan yhteen myös pankkiirina menestyneen, entisen Atlantiksen demonin Saranan kanssa ja saa hengenvaarallisessa tilanteessa paljon kaipaamaansa apua Myxiniltä ja tämän seuralaiselta Karalta. Kuoleman valtakunnan kaunotar pelastaa Johnin tukalasta tilanteesta, vaikka onkin näennäisesti pelaamassa tilannetta Saranan pussiin.

Aaveratsastajien kieli on miellyttävämpää ja hiotumpaa, lauseet pidempiä ja paremmin jäsenneltyjä kuin Kauhujen yössä. Myös demoneja vastaan käydyt taistelut ovat intensiivisempiä, joten lopputulos on huomattavasti edellisosaa parempi. Plussaa tyylikkäästä ja jotenkin sopivan pahaenteisestä kannesta.

Lainaus: Osa seinästä romahti kasaan kuin pommin räjäyttämänä. AEBAa ei pystynyt pidättämään mikään. Oriit tunkeutuivat muurien läpi, valtavat, noenmustat ratsut. Niiden selässä istuivat ratsastajat, keihäin aseistautuneet, irvistävät luurangot, mustat kuin yö. Mustat viitat hulmusivat tuulessa. Ratsut loikkasivat raunioitten yli, liekkejä ja savua kohosi kivikasoista, todellinen helvetti oli puhjennut kauhusta laajentunein silmin tuijottavan Carloksen ympärille.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Rache der Horror-Reiter (GJS TB Nr. 6)
Suomentanut: Kari Nenonen
Kustantaja: Kirjapaino Oy Kanta, Oulu
Vastaava toimittaja: Elina Kaarlela
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.4.1982
Hinta: 6,20 mk

Yöjuttu 1/1982: Kauhujen yö

Takakansi: Jotakin täysin käsittämätöntä oli täytynyt tapahtua. Työtoverit ja ystävät eivät tunteneet häntä. Kolkoilla kaduilla kaikui Song of Death – Kuoleman laulu. Varjoista liukui esiin olentoja – eläviä kuolleita! Mystistä jännitystä!

Arvio: Ensimmäinen Suomessa julkaistu Yöjuttu heittää John Sinclairin aikalukkoon, tuhoutuvan Lontoon raunioihin, jossa hän käy armotonta taistelua Asmodinan joukkoja vastaan. Maagikko Myxin pelastaa Johnin varmalta kuolemalta, mutta voimiaan keräävä entinen atlantislainen jää loppukamppailussa soittamaan toista viulua Johnin joutuessa ottamaan mittaa hyvästä ystävästään, vastapuolelle siirtyneestä Sukosta.

Loppuratkaisu on laimea ja tarina kaikkinensakin vaatimaton. En tiedä millaista teksti on alkuperäiskielellä, mutta suomennoksesta huolehtinut Nenonen olisi voinut muokata kokonaisuutta toimivammaksi kuin mitä se nyt on: töksähtelevä kerronta ja todella vaatimattomasti kuvatut toimintakohtaukset eivät anna aihetta ylistykseen. Asmodinan, demonipyöveli Desteron ja tuomari Maddoxin läsnäolosta plussaa, Myxinin osuus jää yhtä kohtausta lukuun ottamatta epäselväksi. Kansikuva on koko lehden historian huonoimpia.

Lainaus: Lontoo hajosi! Rakennukset murenivat, Big Ben sortui, rautatieasema vajosi kasaan, sillat sortuivat Thamesiin, Tower oli kuin raskaan pommituksen jäljiltä. Ja ihmiset! Heidän asemansa oli kaikkein pahin. Asuintalot olivat tuhoutuneet. Hengissä selvinneet ryntäsivät paniikin vallassa raunioista kaduille. Monet yrittivät paeta autoillaan. Katuvalot eivät toimineet enää, monet kadut olivat sortuneitten rakennusten tukkimat. Lontoon tuho!

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany

Saksankielinen teos: Angst über London ( GJS TB Nr. 1)

Suomentanut: Kari Nenonen

Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu

Vastaava toimittaja: Elina Kaarlela

Ulkoasu: Jouko Similä

Ilmestymispvm: 15.3.1982

Tutustumishinta: 4,90 mk