Yöjuttu 3/1993: Atlantislainen kuolinnaamio

Takakansi: Myxin veti kaapunsa kätköistä esiin salamyhkäisen vihreän esineen ja siveli kunnioittavasti sen pintaa kädellään. Esine oli atlantislainen kuolinnaamio, jota käyttäen voitiin suorittaa uskomattomia ihmetekoja. Kerrottiin, että jopa mahtavista mahtavin demoni Arkonadakin voitiin syöstä valtaistuimeltaan sen avulla.

Arvio: Johnin ja hänen ystäviensä tukalaksi muuttunut tilanne velhojen planeetalla saa yllätyskäänteen, kun Tappajakyklooppien lopussa viritetyn hirsipuun juurelle saapuu yllättävä vieras. Tämä sattuu vielä kaiken lisäksi kääntymään Arkonadaa vastaan, mikä muuttaa asetelman täysin päinvastaiseksi kuin kukaan osasi odottaa. Ennen kuin ystävämme voivat tuntea olevansa turvassa, yhden jos toisenkin on kuoltava – heidän epäonnekseen yksi päävihollisista pääsee kuitenkin pakoon mukanaan jotain kultaakin kalliimpaa.

Saksassa neliosaiseksi, mutta meillä Suomessa kahteen käännettyyn numeroon jäänyt seikkailueepos tavoittelee vuoden 1984 helvettitrilogian (Helvetin portilla – Kauhun keskipisteessä – Tuo minulle Asmodinan pää) toimivuutta ollen monin paikoin kunnianhimoisempi kuin fanien lämmöllä muistelema suurseikkailu. Valitettavasti vain kokonaisuus jää edeltäjästään, sillä muutamaa varsin mielenkiintoista yllätystä lukuun ottamatta kaikki on kovin suoraviivaista ja väritöntä. Toimintaa ei ole nimeksikään, eikä Arkonadan synnyttämä uhka ole kuin ohimenevää. Viimeisillä metreillä tapahtuvat juonenkäänteet ovat puolestaan tarinoiden tulevaisuutta ajatellen ymmärrettäviä, mutta silti kovin halpahintaisia.

Lukijain piirroksia on tälläkin kertaa kaksi ja molemmat niistä esittävät viikatemiestä. Piirrokset ovat sinällään varsin tyylikkäitä, mutta lehden huono kopiointi tekee niistä pakostakin hieman suttuisen näköisiä.

Lainaus: Mandraka ravisteli itseään. Peitsen kärki oli repäissyt mustaan kaapuun ison reiän ja tunkeutunut syvälle verenimijän laihaan ruumiiseen, muttei ollut työntynyt selästä ulos.
Mustaverinen ei antanut periksi, vaan kiskaisi peitsen rinnastaan ja päästi ivallisen röhönaurun.
Bill jähmettyi. Eikö tuota kirottua hirviötä saatu lainkaan hengiltä!
Mandraka nautti vastustajansa järkytyksestä ja lähti tulemaan kohti. – Ei se näin käy. Et sinä onnistu


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Totenmaske aus Atlantis (GJS Nr. 312)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 2/1993: Tappajakykloopit

Takakansi: John Sinclair ei tiennyt, oliko mustatukkainen mies ihminen vai demoni. Ihmiseltä hän kyllä näytti, vaikkakin pienellä varauksella.
Hänellä oli ylimääräinen kolmas silmä!
Se kiilui keskellä otsaa nenänjuuren yläpuolella ja oli aivan aidon ja näkevän näköinen. Ehkä John olisi katsellut sitä hieman tarkemminkin, elleivät muut seikat olisi vaatineet hänen koko tarkkaavaisuuttaan.
Olento nimittäin heilutti miekkaa kummassakin kädessään ja hyökkäsi hänen kimppuunsa ilmiselvässä surmaamisen tarkoituksessa.

Arvio: John, Suko ja Kara ovat demoni Arkonadan hallitsemalla velhojen planeetalla, jossa tappajakykloopeista koostuva griffineiden armeija uhkaa heidän henkeään. Samassa paikassa ovat myös Bill Conolly, Jane Collins, Wikka sekä Bandor aaveidenpyydystäjä -tarinasta tuttu professori Chandler, jotka ovat puolestaan vaarassa joutua Arkonadan vastustajille tarkoitettuun hirsipuuhun. Tilanne on tukala, mutta onko Arkonadasta kuitenkaan siihen, mihin muutkaan demonit eivät ole kyenneet – tuhoamaan John Sinclairin ja hänen ystävänsä?

Kun Yöjuttu palasi vuoden tauon jälkeen uusine tarinoineen, se tehtiin typerämmin kuin olisi saattanut kuvitella. Sen sijaan, että kustantaja olisi valinnut jonkin kokonaisen tarinan, lukija heitettiin suoraan keskelle demonista temmellystä, täysin vailla tietoa aiemmista tapahtumista (tapahtumat ovat alkaneet saksalaisessa julkaisussa kahta numeroa aiemmin ja ennen Muumiot tulevat -tarinaa). Viittaukset niihin ovat ontuvia ja siksi koko roska tuntuu aivan loppua lukuun ottamatta erittäin sekavalta – sääli, sillä nimen ja kansikuvan perusteella odotin tarinalta paljon enemmän.

Lukijan piirroksia on mukana kaksi, näistä onnistuneempana nimimerkki Veksi-89:n rustaama ”Heavy Kills”, joka sopisi lähes sellaisenaan jonkin b-tason thrash-bändin demon kansikuvaksi.

Lainaus: Tämä planeetta oli varsinainen helvetti, ja täällä hallitsi Arkonada, yksi Suurista Vanhuksista. Minulla oli jo aikaisempaakin kokemusta siitä, mihin kaikkeen nämä demonit kykenivät.
Sitten näimme Sukon seisovan haamumaisena hahmona paksun savupilven keskellä ja viittilöivän meille molemmin käsin.
Kara pysähtyi. Olimme melko sopivassa paikassa, vaikka huomasimme täälläkin merkkejä vaarasta, joka voimistui pikku hiljaa maan uumenissa.
Maankamaran tärähtely ja vapina siirtyi meihinkin. Kiire ahdisti.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Arkonadas Mord-Zyklopen (GJS Nr. 311)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.2.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 9/1991: Tämä HUONE on pelon tyyssija

Takakansi: - Näiden seinien takana asuu kauhu, muuan paikallinen poliisimies oli varoittanut innokasta uutistoimittaja Paoloa. Poliisin varoittavat sanat palasivat nyt hänen mieleensä, mutta hän ei silti aikonut luopua aikeestaan.

Talo oli autio. Hylätty. Kauhun vallassa paenneet ihmiset olivat jättäneet sen tyhjilleen, eivätkä poliisitkaan halunneet enää mennä sinne. Syy oli selvä; eräs heidän virkaveljensä oli saanut salamyhkäisellä tavalla siellä surmansa. Hänen kuivunut verensä oli kuulemma näkyvissä erään huoneen karhealla betoniseinällä…

Arvio: Mandrakan ja Myxinin suunnitelmat helvetin herruudesta ovat kokeneet pahan kolauksen Wikkan ja hänen opetuslapsensa Jane Collinsin tultua auttamaan herransa Asmodis pinteestä. Toisaalla näyttämölle astuu Krol, mustekalamagian mahtidemoni ja yksi Suurista Vanhuksista, joka on kaapannut Johnin ja Sukon vangeikseen. Rio de Janeiron slummeihin siirtynyt taistelu asettaa lopulta koko maailman tulevaisuuden vaakalaudalle.

Mitä pidemmälle Mandrakan ja Asmodiksen valtataistelua on venytetty, sitä älyttömämmäksi se on muuttunut. Mustekalamagian mukaantulo on enemmän kuin irrallisen tuntuista, eikä Krol ole mahtavasta asemastaan huolimatta edes pikkudemonien veroinen mitä kiinnostavuuteen tulee. Infernaalista loppuhuipentumaa odottavat joutuvat kokemaan yhden Yöjutun historian pahimmista pettymyksistä.

Marko Parviaisen piirtämä merihirviö on kahdesta sivun kokoisesta lukijakuvasta tyylikkäämpi, J. Räsäsen nukkemestarin edustaessa liian usein piirroksiin eksynyttä koomisempaa ja kevyempää linjaa. Lukijapostipalstalla ei tällä kertaa ole juuri muuta kuin osto- ja myynti-ilmoituksia.

Lukijan novelli: Saarnaaja
Into Syksiön (oik. Tapio Tarmo Talvio alias Boris Hurtta) kirjoittama novelli pirun riivaamasta saarnamies Ruposesta on Yöjutun novellitekstien ehdotonta parhaimmistoa: sopivan tiivis, kieleltään poikkeuksellisen rikas ja hauska. Juuri oikeaan mittaan kynäilty kertomus saavuttaa hienosti maaseudun uskonnollisten seurojen hengen ja huijarisaarnaajan oletetun vaikutuksen niihin. Tällaisia tekstejä kaipaisi luettavakseen useamminkin.

Lainaus: Kaikki alkoivat rukoilla, että minä saisin puheenlahjani ja järkeni takaisin ja hyökkäsivät minua halaamaan ja nuolemaan kuin sarvipäähiehot. Ja minä vaan istuin kuin tervaskanto. Katsoin vaivihkaa Ruposta ja se se olikin sarvipää. Sen ohimoille oli kasvanut sarventyngät ja se puhui saarnatessaan riettaammin kuin humalainen tukkijätkä iltamissa. Ihme oli, ettei sitä kukaan toinen huomannut.

Lukijan novelli II: Kaksi palvelijaa
Aivan samaa ei voi sanoa Marjut Järvimiehen kertomuksesta, jossa pahan ja hyvän palvelijat kisaavat kuolevien sieluista. Heistä pahan palvelija on jäämässä tappiolle, sillä tämä ei ole paholaisen toiveista huolimatta onnistunut toimittamaan isännälleen riittävän puhdasta sielua – kuinka olisikaan, sillä puhtaista puhtain sielu on hänen vastapelurillaan.

Lainaus: Ei ollut valoisaa eikä pimeää. Kaksi hahmoa lähestyi toisiaan eri suunnista, toinen idästä ja toinen lännestä. Hämärä erottui pimeydeksi ja valoksi. Pimeys ja valo tanssivat heidän ympärillään ja sulautuivat yhteen, takaisin tasaiseksi hämäräksi vieden heidät johonkin.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: In diesem Zimmer haust die Angst (GJS Nr. 299)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1991
Hinta: 14,50 mk

Yöjuttu 8A/1991: Demonien liitto

Takakansi: Hän oli kauhujen maailmassa kuin yksinäinen purjehtija keskellä myrskyävää valtamerta: yksin, hylättynä, kaikenlaisten vaarojen ympäröimänä. Ne olivat läsnä, vaikka saarella näytti vallitsevan mitä sopusointuisin rauhantila…
Pimeyden ruhtinas Asmodis on luonut maan päälle orjien armeijan, jonka on määrä auttaa häntä pääsemään maailman valtiaaksi.

Arvio: Taistelu helvetin herruudesta jatkuu! Vaikka Asmodis pääsikin mustaveristen puolelle kääntyneen Myxinin ja tämän liittolaisen Mandrakan näpeistä Unkarissa, ei sota ole vielä ohi. Myxin ja Mandraka ovat saaneet haltuunsa voimakkaan aseen, jonka teho iskee demonien keskinäisten sopimusten mukaan elävään Asmodikseen täydellä voimallaan. Helvetin ruhtinaan onneksi hän ei ole kuitenkaan yksin, sillä paikalle saapuvat Wikka ja Jane Collins noita-armeijoineen.

Eeppinen tarina alkaa muistuttaa suuruudessaan kesän 1984 trilogiaa Helvetin portilla – Kauhun keskipisteessä – Tuo minulle Asmodinan pää. Siinä missä takavuosien tapahtumiin oli kokonaisvaltaisesta tylsyydestä huolimatta onnistuttu ujuttamaan edes satunnaisesti piristäviä yksityiskohtia, ei niitä ole tällä kertaa mukana enää edes nimeksi. Ei edes Kummituksen muodossa, joka saapuu Karan uniin tarjoamaan apuaan ja neuvomaan, kuinka kuolleiden valtakunnan kaunotar voisi saada sekä unohduksen juoman että kultateräisen miekan itselleen. Toivoa sopii, että helvetin suuren valtataistelun seuraava osa toisi asetelmiin edes hitusen lisää jännitystä.

Lukijapalstalla on enimmäkseen kirjeenvaihtoilmoituksia, mutta myös muistutus eräälle todennäköiselle lukijalle, että tämä palauttaisi lainaamansa kasetin omistajalleen. Viidestä vaatimattomasta lukijan piirroksesta tyylikkäin on Jari Ylä-Keron tussaama black metal -henkinen demoninkuva.

Lainaus: Ihoon syntyi isoja repeämiä aivan itsestään ja pieniä iljettäviä matoja luikersi esiin paksuista paiseista, jotka peittivät puolipallon muotoisina hänen kämmenselkänsä kauttaaltaan. Sama tapahtui myös kasvoille, eikä Myxin voinut sille mitään. Hän tunsi vain hirvittävää poltetta ja kirvelyä.
Paiseista luikertelevat madot hajaantuivat silmänräpäyksessä kaikkiin suuntiin ja löysivät ihosta nopeasti uusia paikkoja, joihin porautua uudelleen. Velhon kasvot muuttuivat tuossa tuokiossa kihiseväksi matopalloksi.
Wikka nautti näkemästään. – Saipas sinut viimeinkin! hän rääkäisi innoissaan. – Tiesin, ettet sinäkään voi pitemmän päälle pärjätä minulle.

Lukijan novelli: Kellari
On hyvin todennäköistä, että nimimerkki T. A. on kirjoittanut Yöjutun historian huonoimman novellin – itse asiassa tämä menee jo hauskuuden puolelle, sen verran surkea kyhäelmä on kyseessä. Isoäidin kellarista löytyvä ruumis johtaa tapahtumaketjuun, jossa lapsenlapsi joutuu elävän ruumiin ja lihakirvestä heiluttavan mummin käsittelyyn vailla pakenemismahdollisuutta.

Lainaus: Jouduin kuin jonkin voiman vetämänä arkun luokse. Se mitä näin oli kuin suoraan karmeimmasta painajaisesta. Arkussa makasi olento, jolta lepakot olivat repineet silmät pois, ja se oli aivan homeen peitossa ja läpeensä mätä.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Dämonenpakt (GJS Nr. 298)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1991
Hinta: 21,00 mk

Yöjuttu 11/1990: Suurnoidan paluu

Takakansi: Häikäisevän kauniit kasvot oli turmeltu. Ne olivat palaneet mustiksi, rumiksi ja inhottaviksi.
Otsasta kurkistelevat kaksi vihreää käärmettä olivat suurnoita Wikkan tavaramerkki. Hän halusi saada kauneutensa takaisin ja murtaa vihdoinkin noidankiven taian.
Pitkään mietittyään hän keksi keinon ja lähti Irlantiin, druidien ikivanhaan valtakuntaan, jonka magia ei ollut vielä nykypäivinäkään sammunut. Päinvastoin se oli vain voimistunut ja tiivistynyt salaperäisen taian muotoon.
Tämä taika oli nimeltään Aibon…

Arvio: Noidantappaja Mason Cortlandin kanssa käymässään yhteenotossa (ks. Yöjuttu 11-12/1989) kasvonsa turmellut Wikka on tullut takaisin ja tekee kaikkensa, että saisi taistelun jättämät palojäljet peitettyä. Suunnitelmat lähtevät rullaamaan, kun hän yhyttää vanhoista druiditieteistä perillä olevan museon omistajan apulaisen, joka saa maksaa kiinnostuksensa kohteesta hengellään. Sitä ennen Wikka on saanut kuitenkin selville, että salaisuuden varsinainen ratkaisu piilee pienen irlantilaisen metsän siimeksessä, jonne hän suuntaa yhdessä uskollisen apulaisensa Jane Collinsin kanssa. Heidän epäonnekseen myös John Sinclair ja Suko ovat kiinnostuneet tapauksesta.

Druidiuskomuksiin nojaavat Yöjuttu-tarinat ovat poikkeuksetta olleet varsin tunnelmallisia kauhisteluja ja etenkin Tappajan koura (1/1984) on tällä saralla täysin ylivertainen. Suurnoidan paluu kurkottelee samoihin korkeuksiin, mutta siinä missä edellä mainittu oli varsin nautittava lukupaketti aina alun kuolinkohtauksesta lopun välienselvittelyyn, hyytyy jälkimmäinen viimeistään maalisuoralla jättäen lukijansa ihmettelemään, kuinka hölmösti kaikki taas kerran oikein päättyikään. Wikkan noitakeinoista tai Janen ja Johnin jälleennäkemisestä ei kummastakaan saada mitään irti, eikä takakannessa mainittua Aiboniakaan käsitellä kuin parin rivin verran. Tappajan kouran tavoin myös tässä tarinassa on Sir Alfred Hitchcockin Linnut (1963) -elokuvaa muistuttava kohtaus, mikä ei liene sattumaa.

Lukijapostissa mainostetaan ”Roskaelokuvat” -kirjan ensimmäistä painosta, 216 sivun mittaista opasta splatter-, gore-, turkey-, trash- ja lättäyselokuvien maailmaan. Lukijan piirroksia on tällä kertaa kaikkiaan kuusi kappaletta, joskaan yksikään ei nouse kuvallisten tuotosten kärkipäähän.

Lainaus: Hän ryhtyi toimeen ja kumartui suutelemaan kaavun reunaa. Näin hän tahtoi osoittaa druidille nöyryyttään.
Suoristauduttuaan hän tarttui kaapuun toisella kädellään ja keskittyi. Hän tiesi päässeensä manauksessaan tärkeään vaiheeseen, jossa mikään ei saanut epäonnistua. Pienikin virhe, väärä sana, äänensävy ja väärä ele saattoi pilata kaiken.
– Druiditaika, noitamahti, ottakaa nyt sama tahti!

Lukijan novelli: Rapistelijat
Lehden ainoan novellin virkaa toimittaa Kimmo Tiaisen kirjoittama kaksisivuinen Rapistelijat, jossa perjantai-iltapäivän viimeiset työntekoon tarkoitetut hetket muuttuvat kamppailuksi elämästä ja kuolemasta. Tiiviiksi kirjoitettu tarina on kaikin puolin amatöörimäinen, eikä herätä lukijassa minkäänlaista innostusta – tällaisia juttuja on kirjoitettu jo aivan tarpeeksi.

Lainaus: Olento katseli pimeässä toimiston nurkassa ympärilleen, muttei kyennyt näkemään mitään. Sen voimat olivat jo heikentyneet. Se kuuli vaimeita ääniä ympäriltään, mutta ei voinut ymmärtää niiden merkitystä. Vain yksi asia merkitsi sille jotakin, veri. Sen täytyisi saada pian tuoretta, vielä lämmintä verta, voidakseen jatkaa kirottua olemassaoloaan.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Hexenkraft und Druidenzauber (GJS Nr. 279)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1990
Hinta: 13,50 mk

Yöjuttu 12/1989: Wikkan kosto

Takakansi: Noitia näkyi kaikkialla, mihin Suko vain sattui katsomaan. Ne olivat vallanneet Blackmoorin kylän ja levittäytyneet kaikkialle kuin syöpäläiset. Ne kyhjöttivät talojen katoilla, vaanivat pimeillä kujilla, ulkorakennuksissa ja ullakoilla, ja täyttivät pimeän yön riekkuvalla naurunräkätyksellään.
Ja Suko oli yksin!
Hänen ystävänsä ja virkaveljensä John Sinclair oli lähtenyt etsimään sitä miestä, jonka syytä tämä kaamea tilanne todennäköisesti oli.
Noidantappaja Mason Cortlandia ei näkynyt missään!

Arvio: Edellisessä numerossa pieneen Blackmoorin kylään saapuneet ystävämme ovat keskellä todellista noitien kokoontumistapahtumaa, sillä paikalle ovat suurnoita Wikkan ja hänen apulaisensa Jane Collinsin lisäksi saapunut kymmenittäin pimeyden ruhtinaan palvelijoita. Riekkuva ja rietas lauma on valmistautunut kohtaamaan suuren noidantappajan, vuosisataisesta suohaudastaan esiin manatun Mason Cortlandin tämän omalla maaperällä, kylässä, jossa Cortland tappoi säälimättä noidiksi epäilemiään ihmispoloja vuosisatoja aiemmin. Wikkan tavoitteena on myös saada haltuunsa salaperäinen noidankivi, jota Cortland aikoo käyttää hyväkseen noitalauman tuhoamisessa.

Jos joku Yöjutun jatkotarina ryvettyy pahemman kerran, niin tämä. Blackmoorin noidantappajan ensimmäinen puolisko oli tunnelmallinen paluu lehden huippuvuosiin, mutta jälkimmäisestä osasta muodostuu todellinen antikliimaksi. Sarjan kirjoittanut Jason Dark kuvailee kyllä yöllistä, noitien täyttämää kylänraittia onnistuneesti, mutta itse noitien uhka jää vaatimattomaksi: yhdestäkään heistä ei ole tippaakaan vastusta Johnille tai Sukolle, jotka listivät vihollisiaan kuin liukuhihnalta. Wikka ei saa tälläkään kertaa juuri mitään aikaiseksi ja Johnin ja Jane Collinsin yhteenottoakin saamme jäädä odottelemaan jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Loppuhuipentuma on raivostuttavan ala-arvoinen. Lehden piristysruiske onkin Juri Kovaljeffin aukeaman kokoinen piirros ”It is time to go to bed”.

Lainaus: Mikään ei enää pidätellyt niitä. Ne hyppivät alas puiden oksilta, syöksähtelivät ilman halki kuin raketit, ulvahtelivat kuin palosireenit ja nauraa räkättivät mielipuolista nauruaan. Sukon valtasi yhtäkkiä kauhea epäilys, joka vahvistui hetken kuluttua.
Noitien totuuden hetki oli lyönyt.
Ne yhtyivät kaikki hirveään ulvontaan, josta erottui selvästi vain yksi ainoa sana.
Wikka!

Lukijan novelli: Kesäyön kauhut
Nimettömäksi jääneen kirjoittajan novellin päähenkilöt kokevat kesäisellä uintireissullaan todellista kauhua, kun järvestä nousee salaperäinen ja pelottava olento. Tapahtumista kertova Jari valmistautuu jo kuolemaan, kun yhtäkkiä paikalle tupsahtaa pitkä, vaaleahiuksinen englantilaismies, joka listii olennon hopealuodeillaan. Hän on tietysti John Sinclair, joka katoaa paikalta yhtä nopeasti kuin on ilmestynytkin. Kyseessä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun Yöjutun-sivuilta tutut hahmot seikkailevat lukijoiden novelleissa, aiemmin näin on käynyt ainakin numerossa 6/1988.

Lainaus: - Kuka sinä olet?
Mies näytti miettivän hetken ennen kuin vastasi. – John Sinclair.
Tuntui kuin joku olisi lyönyt minua halolla päähän. – Mutta miten se on mahdollista, sain viimein änkytettyä.
- Eihän se olekaan, mies vastasi hymyillen. – Olenkin vain mielikuvitusolento, kuten oli tuo demonikin. Meitä ei ole olemassakaan.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Wikkas Rache (GJS Nr. 268)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttu 11/1989: Blackmoorin noidantappaja

Takakansi: Suko ja minä olimme jo kuvitelleet, ettei mikään pystyisi hämmästyttämään eikä saattamaan meitä pois tolaltamme. Totesimme erehtyneemme ja tulimme toisiin ajatuksiin, kun eräänä päivänä tutustuimme Blackmoorin noidantappajaan. Hän kykeni herättämään ihmisissä syvää kammoa ja hirvittävää kauhua, mutta sen lisäksi hän osasi sekoittaa eri aikakausia keskenään. Eipä aikaakaan, kun emme enää tienneet, olimmeko nykyajassa vai menneisyydessä…

Arvio: Tuskin mikään maanpäällinen paikka on niin täynnä salailua ja kylmäkiskoisuutta kuin Englannissa sijaitseva Blackmoor, jossa ei katsota hyvällä ketään kylään saapuvaa henkilöä. Syykin on selvä: kylässä vaalitaan edelleen lähes 300 vuotta sitten kuolleen noidantappaja Mason Cortlandin muistoa ja vieläpä niin hartaasti, että kyläläiset ovat päättäneet palauttaa hänet takaisin maan päälle saattamaan työnsä loppuun. Tämä ei tietenkään sovi Johnille ja Sukolle, mutta ei myöskään mestarinoita Wikkalle ja hänen parhaalle oppilaalleen Jane Collinsille, jotka saapuvat paikalle tehdäkseen tiliä Cortlandin kanssa.

Hienolla nimellä ja komealla kansikuvalla varustettu Blackmoorin noidantappaja on kuin raikas tuulahdus pahoin pölyttyneeseen Yöjuttu-sarjaan tuoden monin paikoin vahvasti mieleen Tappajan kouran (1/1984). 1980-luvun alkuvuosien parhaiden Yökkäreiden tyyliä onnistuneesti myötäilevä tarina on kaiken lisäksi vieläpä omaperäinen, kahdella eri aikajanalla vaivattomasti hyppelevä seikkailu, jossa menneen maailman kauhut siirtyvät nykyaikaan. Suon syvyyksistä kotikyläänsä palaava Cortland on kaiken lisäksi lehden häikäilemättömimpiä murhamiehiä, joten tämän kaksiosaisen tarinan ensimmäisessä puoliskossa voi todeta kaiken olevan kohdallaan. Aivan yhtä laadukkaita eivät ole lukijoiden piirrokset, joista parhaimpana erottuu Juri Kovaljeffin taideteos. Lehdessä oli mukana myös kysely nimen muuttamisesta: lukijaäänestyksessä annettiin uusiksi nimivaihtoehdoiksi joko vanha ja perinteinen Yöjuttu, Yö, Aave, Aaveidenmetsästäjä John Sinclair tai sitten lukijat saivat ehdottaa lehdelle itse keksimäänsä nimeä.

Lainaus: - Kutsun sinua, Mason Cortland, minä kutsun sinua! Nouse suon syvistä syövereistä päättämään kesken jäänyt työsi. Tapa noidat, surmaa ne saatanan epäsikiöt, ota ruoskasi ja tuhoa ne. Mason Cortland, suuri noidantappaja, me emme ole unohtaneet sinua. Olemme vaalineet muistoasi keskuudessamme ja pitäneet sitä kunniassa kautta vuosisatojen. Jokainen on tiennyt noitien ajan alkavan uudelleen jonakin päivänä. Nyt se päivä on tullut. Suuret mustien lintujen parvet ovat olleet merkkinä siitä, että noidat ovat jälleen kokoontuneet yhteen. Tule ja tuhoa meidät [sic]. Me kaikki länsäolijat [sic] autamme sinua. Inkvision nimessä, ota vastaan pyyntömme ja nouse kosteasta mutahaudastasi!

Lukijan novelli: Pako todellisuudesta
Lehden kahdesta novellista lyhyempi on aikakautensa videosensuuriin ja elokuvien turmiolliseen vaikutukseen viittaava fantasiakertomus Tepistä, joka vuokraa Torkkelin videosta erikoisen videolaitteen. Laitteen avulla Tepi pääsee suoraan keskelle toimintaa. Kaikki sujuu siihen asti mallikkaasti, kunnes Tepi laittaa nauhuriin hieman liian räväkän kauhuelokuvan, joka koituu tietenkin hänen turmiokseen.

Lainaus: - Nämä kun asetat paikoilleen – nämä kuulokkeet korvillesi ja näkimet silmillesi, sitten vielä nämä hajustimet sieraimiisi ja tämän makumellisuuhusi – niin olet valmis elämäsi trippiin. Tämä iso mötikkä, eli rooliadapteri, on liitettävä varsinaiseen videolaitteeseen – tuohon kohtaan – ja sitten vaan kasetti päälle. Niin, se kaupparatsu muistutti vielä, että kytkennät erityisesti rooliadapterin – ja aisturien asennukset, on tehtävä oikein.
- Ja? Tepi rypisti otsaansa.
- Sinusta tulee videoleffan sankari. Voit kokea kaiken mitä hänkin. Ajattelepa sitä!

Lukijan novelli: Uniaika
Myös toinen novelleista perustuu päähenkilönsä fantasioihin. Siinä missä Tepi halusi kokea kovaa toimintaa ja kauhua, on Uniajan päähenkilön Aaltosen mielessä aivan muut asiat. Tähän tarjoaa apua Fantasia Ky, joka lupaa siirtää Aaltosen suoraan unien maailmaan, siellä tapaamansa kaunottaren seuraan. Uniaika on Pako todellisuudesta -novellia kekseliäämpi ja vivahteikkaampi ja myös sen loppuratkaisu on toimivampi. Molempien novellien kirjoittajaksi on merkitty Arto Laatikainen, jonka kynästä syntyi aikoinaan myös Yöjutussa 9/1988 julkaistu Ääni.

Lainaus: ”Me Fantasia Ky:ssä olemme kehittäneet aivan uudenlaisen menetelmän, jolla voidaan jäljittää unien takainen maailma. Professori Eusodoksen teorian mukaisesti rinnakkaismaailman sijainti F-avaruudessa on mahdollista määritellä REM-unen perusteella ja ko. henkilön lähettäminen unen maailmaan käy kätevästi uniulottuuvuussiirtäjän avulla, jonka me olemme hiljattain testanneet hyvällä menestyksellä ja todenneet täysin turvalliseksi.”

Lukijapostiin oli lähetetty myös kaksi runoa, molempien kirjoittajana MR (Yöjuttufani)
RUNO 1
Hämärä laskeutuu
nainen maaten paneutuu.
Vampyyri liikkeelle lähtee,
naisen luo saapuu
hampaat kirkkaasti välähtää
nainen siitä älähtää.
Vampyyri puree naista
veri naisen kaulalla paistaa,
vampyyri naisen maahan paiskaa,
kaksi jälkeä…
Onkohan tässä runossa järkeä?

RUNO 2
Kuu taivaalla mollottaa
Dracula yössä tallustaa
nuori nainen kävellä sipsuttaa
Dracula suuta maiskuttaa…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Hexenwürger von Blackmoor (GJS Nr. 267)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttu 5/1988: Hauta pirunrotkossa

Takakansi: Vanha tuttavani Jane Collins oli soittanut minulle Lontooseen. Olin noudattanut hänen kutsuaan ja lähtenyt Sveitsiin.
Totesin nopeasti, että retkestäni oli hauskuus kaukana, sillä jouduin jylisevän vesiputouksen partaalle, jonka jyrkkäreunaisesta uomasta piti tuleman minun viimeinen leposijani.

Arvio: Sveitsissä sijaitseva Viamalan rotko on toiminut ammoisina aikoina vuoridemonien ja maahenkien asuinpaikkana. Pitkää unta nukkuneet demonit ovat taas heränneet, kun suurnoita Wikka on apulaisensa Jane Collinsin kanssa valjastanut ne tuhoamaan arkkivihollisensa John Sinclairin. Onneksi aaveidenmetsästäjän ei tarvitse käydä yksin vihollistensa kimppuun, sillä Suko ja Bill Conolly ovat hänen apunaan.

Heti ensimmäisiltä sivuilta täyteen vauhtiin kiihdyttävä tarina on täynnä toimintaa ja siksi Hauta pirunrotkossa on oikeastaan enemmänkin seikkailutarina kuin perinteinen kauhistelu. Telepaattisilla kyvyillä varustetut vuoridemonit ovat mukava lisä hirviögalleriaan, vaikka eivät pystykään tarjoamaan ystävillemme juuri minkäänlaista vastusta. Jane Collins ja suurnoita Wikka eivät saa tälläkään kertaa mitään aikaiseksi, mikä tuskin yllättää kaksikon tuntevia lukijoita.

Lainaus: Vuoridemoneilla oli telepaattisia kykyjä. Ne pystyivät siirtämään ajatuksia pitkienkin etäisyyksien päässä oleviin kohteisiin aivan samoin kuin voimalinjat siirtävät sähkövirtaa maiden ja merten yli kaukaisimpiinkin vuoristokyliin.
Vuoridemonien tehtävänä oli löytää keino, jonka avulla John Sinclair voitaisiin houkutella toiseen maahan.

Lukijan novelli: Todellinen painajainen
Lehdessä alkoi tämän numeron myötä ilmestyä myös lukijoiden omia kauhunovelleja, joista ensimmäisen nimi jo paljastaa mistä on kyse. Todellinen painajainen kertoo kaverista, joka viettää myrsky-yön veljensä isossa omakotitalossa, eikä tiedä, ovatko hänen yöllä kokemansa kauhut totta vai kuvittelua. Nimettömäksi jääneen kirjoittajan tarina on erittäin kliseinen ja paikoin itsensä hieman turhankin vakavasti ottava, mutta yrityksen puutteesta sitä ei voi ainakaan syyttää. Aloitus on tälle sarjalle siis aivan kelvollinen ja samaa mieltä oli muutamaa numeroa myöhemmin myös nimimerkki Cats: ”Mä luin sun juttus ja se oli tosi hyvä. Helskutti kun meinas iha pelottaa. Mä oon kans kirjotellu karmivia juttuja ja välillä pelottaa itelläki…”

Lainaus: Siinä se oli. Valtava, aivan luonnottoman isokokoinen koira, joka tuijotti minua aivan liikkumattomana vain noin viiden metrin päässä raolleen avaamastani ulko-ovesta. Eikä eläimen valtava koko ollut ainoa seikka joka herätti minussa suunnatonta pelkoa, koiran ilkeästi kiiluvat silmät saivat minut melkeinpä vapisemaan pelosta. Silmät melkeinpä salamoivat, ne olivat aivan kuin kaksi kuumaa hiilikekälettä ja nuo leimuavat valopilkut tuijottivat koko ajan armottomasti suoraan omiin, kauhuntäyteisiin silmiini.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Mein Grab in der Teufelsschlucht (GJS Nr. 249)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.5.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttu 3/1987: Ilta Jane Collinsin seurassa

Takakansi: Jane Collins oli Lontoossa!
Hän oli pitänyt lupauksensa. Epäonnistuttuaan Karan miekan sieppaamisessa ja ulottuvuuksien välille juuttuneen John Sinclairin paluun estämisessä, hän yritti iskeä aaveidenmetsästäjän ystäväpiiriin toisin keinoin.
Jane ei ollut turhaan kehuttu suurnoita Wikkan etevimmäksi oppilaaksi. Hän oli painanut tämän opit tarkoin mieleensä ja kävi nyt niitä hyväksi käyttäen ihmisten kimppuun.
Uhrikseen hän oli valinnut John Sinclairin lähimmät työtoverit ja ystävät…

Arvio: Johnin henkeä vakavasti tämän aikamatkailun aikana uhannut Jane Collins päättää jäädä Lontooseen ja kostaa vanhat kaunat eräälle Sinclair-ryhmän jäsenelle. Johnin ja Sukon sihteerillä, Glenda Perkinsillä, on ollut rakkaudentäyteinen yö aaveidenmetsästäjän kanssa (Yöjuttu 4/1986), joka saa Johnin entisen naisystävän, pahan puolelle siirtyneen Collinsin kihisemään raivosta. Hän ottaa kohteekseen Perkinsin tarkoituksenaan tehdä tälle mahdollisimman paljon pahaa.

Ilta Jane Collinsin seurassa on yllättävän synkkä tarina, aivan kuin kirjoittaja olisi halunnut osoittaa pystyvänsä verevänkin tekstin kynäilemiseen laahaavien aikamatkaseikkailuiden jälkeen. Collinsin muuttunutta hahmoa kuvaillaan mainiosti, vaikkakin hänen ja Sinclairin yhteistä menneisyyttä ja riipaisevaa eroa käsitellään tälläkin kertaa hieman liikaa. En myöskään täysin vakuutu loppuhuipentumasta, Wikkan ja noitakorppien saapumisesta, sillä episodi tuntuu pelkältä palstantäytteeltä. Kyseessä on kuitenkin keskivertoa vahvempi kokonaisuus, jollaisia viimeisimpiin Yöjuttuihin on päätynyt harmillisen vähän.

Lainaus: Huoneeseen oli lennähtänyt musta lintu – suurikokoinen korppi.
Ei kuitenkaan mikään tavallinen korppi, vaan pahan hengen lähettämä punasilmäinen otus. Se avasi nokkansa ammolleen ja raakkui ihmisääntä muistuttavalla äänellä niin voimallisesti, että vihreä luinen kieli vilahteli.
- Me saamme teidät. Noitien aika koittaa!
Sanoja seurasi käheä räkättävä nauru, jonka jälkeen korppi kääntyi ja liihotteli pois.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Hexenabend mit Jane Collins (GJS Nr. 235)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1987
Hinta: 10,50 mk

Yöjuttu 9/1985: Noitasaari

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

Edessäni seisovan Janen silmissä oli kiilto, jollaista en ollut nähnyt niissä koskaan ennen. Se oli jäätävän kylmä, julma ja verenhimoinen.
- Älä koske minuun, senkin kirottu hylkiö!  hän huusi äänellä, joka nostatti kylmät väreet selkäpiihini. Sanat kuuluivat hänen suustaan synkkinä ja uhkaavina. Ääni ei kuitenkaan ollut hänen omansa vaan Viiltäjä-Jackin ääni.
Viiltäjän turmiollinen henki oli valinnut tyttöystäväni asuinpaikakseen ja ottanut hänet täysin valtaansa. Jane ei ollut enää oma itsensä!
NOITASAARI oli hänen päämääränsä, ja sinne menin minäkin…

Arvio: Mitä tehdä, kun läheinen joutuu paholaisen tai jonkun pienempiarvoisen demonin valtaan? Tätä saa pohtia John Sinclair menettäessään naisystävänsä Jane Collinsin Viiltäjän hengelle ja sitten suurnoita Wikkan joukkoihin. Yllättävää kyllä, kirjoittaja ei saa hyvästä ideasta irti kuin muutamia päähenkilölle kirjoitettuja tuskallisia mietteitä ja näin ollen tarinoiden pitkästä aikaa kiinnostavin juonenkäänne jää lähestulkoon käsittelemättä – se, että pohdintaan ja tuskailuun otetaan mukaan niin Suko, Shao kuin Sir James Powellkin, ei muuta asiaa mihinkään suuntaan.

Viiltäjän paluun jatko-osa Noitasaari on lähtökohdiltaan erittäin kiinnostava juttu, mutta siihenpä se jääkin. Viiltäjän tarinaa vimmaisesti jatkava alku lupaa paljon, mutta Wikkan saapumisen ja Janen paon jälkeen kaikki latistuu hämmentävän nopeasti. Suurnoidan kiehtovaan hahmoon ei saada lainkaan otetta ja etukäteen innostavalta tuntuva, noitavainojen aikana kuolemantuomioiden täytäntöönpanopaikkana toiminut saariryhmäkin osoittautuu kivilohkarekasaksi. Kaiken lisäksi sen taivaalla käydään yksi Yöjuttu-tarinoiden pahimmista antikliimakseista, jonka ratkaisu on halpaakin halvempi. Alkuperäinen kansikuva spoilaa liikaa, kotimaisella ei puolestaan ole mitään tekemistä lehden sisällön kanssa.

Lainaus: Peräseinän vieressä lojui luurankoja mitä erilaisimmissa asennoissa. Osa luista oli katkeillut ja muuttunut tomuksi, kun taas muutamat olivat vielä aivan ehjiä ja valkeita. Kokonaiset luurangot olivat lysähtäneet istualleen seinää vasten ja tuijottivat luolaan tunkeutujia mustilla silmäkuopillaan ja auki loksahtaneet leuat kaameasti virnottaen. Lattialla lojui irronneita pääkalloja, rintakehän osia ja raajojen luita. Kaikki jäännökset näyttivät taskulampun kirkkaassa valossa kelmeän valkoisilta.
Voimme vain arvailla, kuinka monen ihmisen jäännökset olivat saaneet tässä luolassa viimeisen leposijansa. Tiesimme kuitenkin, minne olimme tulleet ja minä puin yhteisen havaintomme ensimmäisenä sanoiksi.
- Noitien kuolinpaikka! Lausuin sanat kuiskaten ja ääni värähtäen.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Hexeninsel (GJS Nr. 217)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1985
Hinta: 9,00 mk