Yöjuttu 12/1985: Kamppailu muumion kanssa

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

Hänet löydettiin lasiarkusta.
Radamar, muinaisen Egyptin mahtava velho ja taikuri, oli elänyt 4000 vuotta sitten maanmiestensä suuresti kunnioittamana ja arvostamana.
Nykyaika ei tiennyt hänestä juuri mitään, ja hänen muumionsakin löytyi aivan sattumalta. Hänet olisi pitänyt jättää kotimaahansa, eikä lähteä kuljettamaan Englantiin. Valitettavasti niin kuitenkin tapahtui.
Arkeologit eivät tunteneet hänen 4000 vuotta säilynyttä kaameaa salaisuuttaan eivätkä julmaa kuolleiden jumalaa Anubista, jolle hän oli myynyt sielunsa…

Arvio: Vampyyreitä, ihmissusia, hulluja tohtoreita ja verenhimoisia murhamiehiä – Yöjutun suomennetuissa lehdissä oli vuoden 1985 loppuun mennessä ehtinyt vilistä monenmoisia kauhistuttavuuksia. Ikivanhojen riittien avulla henkiin herätettävää muumiota saatiin kuitenkin odottaa melko pitkään, sillä sellainen nousi sarkofagistaan vasta vuoden viimeisessä numerossa – John Sinclairin muisteluiden mukaan hän oli kyllä taistellut muumiota vastaan aiemminkin, mutta tätä tarinaa ei oltu koskaan tuotu Suomeen. Hyvä niin, sillä onhan muumio klassisista kauhutarinoiden hirviöistä kaikkein epäkiinnostavin.

Kamppailu muumion kanssa on todella suoraviivainen rymistely, jonka toiminta alkaa jo kolmannelta sivulta, eikä lopu kuin vasta viimeisillä riveillä. Ystävämme sekaantuvat kahden muinaisen egyptiläisen pahan väliseen yhteenottoon, jonka ratkeamiseen heillä on yllättävän vähän vaikutusvaltaa. Lopputulos on tylsähkö, yhden lukukerran veroinen kioskipokkari, joka ei herätä suuria tunteita puoleen jos toiseenkaan. Karan ja Myxinin mukanaolo ei tuo tarinaan mitään mullistavaa. Kansikuva on John Boormanin ohjaamasta elokuvasta Zardoz (1974).

Lainaus: Muumio aikoi vääntää minulta niskat nurin. Kuolema näytti jo lähes varmalta. Tunsin kalmanhajun löyhähtävän sieraimiini samalla, kun pistävä kipu raateli kaulaani ja levisi siitä kaikkialle ruumiiseeni.
Huusin epätoivoissani kuin vartaaseen pistettävä porsas, huidoin raivokkaasti käsilläni ja pitelin hopeatikaria kouristuksenomaisesti oikeassa kourassani.
Kaikki tapahtui niin vaistomaisesti ja luonnollisesti, etten osannut enää uskoa pääseväni vapaaksi mutta muumion vihainen pärskähdys kertoi sen kärsivällisyyden olevan loppu.
Se päästi minut irti!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Kampf mit der Mumie (GJS Nr. 220)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1985
Hinta: 9,00 mk

Yöjuttu 11/1985: Lupinan poika

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

John Sinclair ei tiennyt, kuka Lupinan poika oli ja käyttikö hän todellakin nimeä Orapul. Etsintöjä suorittaessaan aaveidenmetsästäjä huomasi olevansa oikeilla jäljillä. Yksinäisen linnamaisen kartanon tornihuone oli Hirviöklubin keskuspaikka. Sinne tunkeutuessaan John ja Suko totesivat katsovansa kahdeksaa ihmissutta silmästä silmään. Alkoi katkera kamppailu, jossa ei armoa annettu eikä pyydetty. Paholaisruoska, tikari ja hopealuodit tekivät tuhoaan ihmissusilaumassa, mutta kaksi pääsi pakoon. John ja Suko aloittivat hurjan takaa-ajon…
Jos tahdot tietää lisää Hirviöklubista, lue Yöjuttu nimeltä LUPINAN POIKA.

Arvio: Lupina on jättänyt Murhaliigan taakseen ja saapunut Lontoota ympäröivälle maaseudulle. Kaksi ihmissutta on kateissa, samoin Hirviöklubia johtava Ernest Orapul, joka on tiettävästi Lupinan poika ja tämän etsinnän ensisijainen kohde. Tappokoneiden jäljet vievät syrjäiselle kivilouhokselle, jonne on saapunut myös Lady X konepistooleineen, tarkoituksenaan päättää entisen ystävänsä maanpäällinen vaellus. Eikä Lady X panisi pahakseen, jos saisi samalla luotisuihkulla pyyhkäistyä Johnin ja Sukonkin tuonpuoleiseen.

Vuoden 1985 kolmas jatkotarina on niistä heikoin. Edellinen osa lupaili vauhdikasta ihmissusitoimintaa, mutta Lupinan poika on alusta alkaen staattinen, pienen ympyrän sisällä käytävä piirileikki, jossa ei ole jännitystä mihinkään suuntaan. Lady X:n aisapariksi kirjoitettu mafian palkkatappaja on Yöjutun historian surkeimpia hahmoja, railakas ylilyönti eikä mitenkään positiivisella tavalla. Lopussa saadaan tietysti ruumiita ja ongelmat ratkaistua, mutta siitä ei ole kokonaisuuden pelastajaksi. Palkkashekki mielessä kirjoitettu tarina on Yöjuttujen pohjasakkaa, valitettavasti. Suomalainen kansikuvakaan ei liiemmin ilahduta.

Lainaus: Lady X seisoi takanani. Hän oli käskenyt miehen tappaa minut konepistoolilla, jonka lipas oli täynnä hopealuodein varustettuja patruunoita.
Käsittäköön sen kukin omalla tavallaan. Minä en kuitenkaan tajunnut koko juttua ollenkaan. En kerta kaikkiaan pystynyt ymmärtämään, että vampyyri käski toverinsa siirtää verivihollisen hopealuotien voimalla elävien kirjoista kuolleiden maahan.
Todella omituinen juttu: Verenimijä, joka pelkää hopealuoteja enemmän kuin mitään muuta maan päällä, käskee tehdä moista!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Lupinas Sohn (GJS Nr. 219)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1985
Hinta: 9,00 mk

Yöjuttu 10/1985: Hirviöklubi

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

Susinainen Lupina kiepsahti ympäri ja loikkasi etukäpälät ojossa miehen kimppuun.
Vastustaja oli hänen oma päällikkönsä! Solo Morasso. Toiselta nimeltään tohtori Kuolema.
Mies ei ollut varautunut hyökkäykseen ja kaiken lisäksi hän istui tiukasti kytkinpöytänsä takana kykenemättä nousemaan riittävän nopeasti ylös. Lupinan kynnet iskivät!
Morasso näki niiden vilahtavan silmiensä edessä ja tunsi viiltävää kipua kasvoissaan. Ihoon syntyi neljä yhdensuuntaista veriviirua. Miehen suu loksahti auki ja kasvot vääristyivät. Hänen korvansa juuresta kuului ihmissuden verenhimoinen läähätys ja hän odotti uusia raatelevia iskuja. Lupina oli suunniltaan.
Ennen kuin tohtori Kuolema ehti kunnolla suojata kasvojaan, niihin osui jo seuraava isku…

Arvio: Murhaliigan toiminta on pahassa umpikujassa, sillä yhtäällä heillä olisi mahdollisuus yhteistyöhön Lontoossa toimivan Hirviöklubin kanssa, mutta samaan aikaa ihmissusien kuningatar Lupina on täydellisen kyllästynyt tohtori Kuoleman toimintaan ja haluaa raivata tämän pois tieltään. Kun Lupina ei siinä onnistu, hän päättää jättää Murhaliigan Tulimaassa sijaitsevan tukikohdan taakseen ja alkaa toden teolla koota kauan haaveilemaansa ihmissusiarmeijaa. Apulaisekseen hän on suunnitellut Hirviöklubin johtajaa, poikaansa Ernest Orapulia.

Kaksiosaisen tarinan ensimmäinen osa alkaa räväkästi, kun Lupina päättää ottaa päällikkönsä hengiltä ja ainoastaan Lady X:n väliintulo estää tohtori Kuolemaa menettämästä henkeään. Tämän episodin jälkeen tarina haarautuu kahteen osaan, joista toisessa seurataan Lupinan suunnitelmia ja toisessa Johnin ja Sukon toimintaa Lontoossa. Vauhtia on aivan riittämiin, mutta toiminnan kuvaaminen jää tälläkin kertaa hyvin vaisuksi: edes kahdeksasta ihmissudesta ja niiden apulaisista ei ole ystäviemme nujertajiksi, hädin tuskin edes heitä haavoittamaan. Toivoa siis sopii, että jälkimmäinen puolisko on avausosaa parempi. Kansikuva on John Landisin elokuvasta Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London, 1981).

Lainaus: Gongin kumahdusten täytyi merkitä jotakin, sekä Suko että minä tiesimme sen.
Tuskin viimeinen kaiku oli vaiennut, kun kuulimme neljän suljetun oven takaa ääniä.
Kaameita ääniä. Maiskutusta, örinää, julmaa massutusta ja ähinää. Välillä kuulimme luonnottoman selvästi ja kirkkaasti onttoa mielipuolen hohotusta.
Kumistimen lyönnit olivat saaneet ovien takana kyyhöttävät olennot liikkeelle. Hirviöklubi valmistautui taisteluun.
Yhtäkkiä, kuin joku olisi antanut käskyn, kaikki neljä ovea lennähtivät auki…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Monster-Club (GJS Nr. 218)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1985
Hinta: 9,00 mk

Yöjuttu 9/1985: Noitasaari

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

Edessäni seisovan Janen silmissä oli kiilto, jollaista en ollut nähnyt niissä koskaan ennen. Se oli jäätävän kylmä, julma ja verenhimoinen.
- Älä koske minuun, senkin kirottu hylkiö!  hän huusi äänellä, joka nostatti kylmät väreet selkäpiihini. Sanat kuuluivat hänen suustaan synkkinä ja uhkaavina. Ääni ei kuitenkaan ollut hänen omansa vaan Viiltäjä-Jackin ääni.
Viiltäjän turmiollinen henki oli valinnut tyttöystäväni asuinpaikakseen ja ottanut hänet täysin valtaansa. Jane ei ollut enää oma itsensä!
NOITASAARI oli hänen päämääränsä, ja sinne menin minäkin…

Arvio: Mitä tehdä, kun läheinen joutuu paholaisen tai jonkun pienempiarvoisen demonin valtaan? Tätä saa pohtia John Sinclair menettäessään naisystävänsä Jane Collinsin Viiltäjän hengelle ja sitten suurnoita Wikkan joukkoihin. Yllättävää kyllä, kirjoittaja ei saa hyvästä ideasta irti kuin muutamia päähenkilölle kirjoitettuja tuskallisia mietteitä ja näin ollen tarinoiden pitkästä aikaa kiinnostavin juonenkäänne jää lähestulkoon käsittelemättä – se, että pohdintaan ja tuskailuun otetaan mukaan niin Suko, Shao kuin Sir James Powellkin, ei muuta asiaa mihinkään suuntaan.

Viiltäjän paluun jatko-osa Noitasaari on lähtökohdiltaan erittäin kiinnostava juttu, mutta siihenpä se jääkin. Viiltäjän tarinaa vimmaisesti jatkava alku lupaa paljon, mutta Wikkan saapumisen ja Janen paon jälkeen kaikki latistuu hämmentävän nopeasti. Suurnoidan kiehtovaan hahmoon ei saada lainkaan otetta ja etukäteen innostavalta tuntuva, noitavainojen aikana kuolemantuomioiden täytäntöönpanopaikkana toiminut saariryhmäkin osoittautuu kivilohkarekasaksi. Kaiken lisäksi sen taivaalla käydään yksi Yöjuttu-tarinoiden pahimmista antikliimakseista, jonka ratkaisu on halpaakin halvempi. Alkuperäinen kansikuva spoilaa liikaa, kotimaisella ei puolestaan ole mitään tekemistä lehden sisällön kanssa.

Lainaus: Peräseinän vieressä lojui luurankoja mitä erilaisimmissa asennoissa. Osa luista oli katkeillut ja muuttunut tomuksi, kun taas muutamat olivat vielä aivan ehjiä ja valkeita. Kokonaiset luurangot olivat lysähtäneet istualleen seinää vasten ja tuijottivat luolaan tunkeutujia mustilla silmäkuopillaan ja auki loksahtaneet leuat kaameasti virnottaen. Lattialla lojui irronneita pääkalloja, rintakehän osia ja raajojen luita. Kaikki jäännökset näyttivät taskulampun kirkkaassa valossa kelmeän valkoisilta.
Voimme vain arvailla, kuinka monen ihmisen jäännökset olivat saaneet tässä luolassa viimeisen leposijansa. Tiesimme kuitenkin, minne olimme tulleet ja minä puin yhteisen havaintomme ensimmäisenä sanoiksi.
- Noitien kuolinpaikka! Lausuin sanat kuiskaten ja ääni värähtäen.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Hexeninsel (GJS Nr. 217)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1985
Hinta: 9,00 mk

Yöjuttu 8/1985: Viiltäjän paluu

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

Nokkelalla liikemiehellä oli loistoajatus!
Hän loi kaupungin keskustan ulkopuolelle, mutta kuitenkin sopivan etäisyyden päähän uuden huvipuiston ja pani sen nimeksi KAUHUJEN MAA.
Kauhujutut ovat ”in”, hän kuuli puhuttavan ja toimi sen mukaan. Hän hankki puistoonsa kaiken mahdollisen kauhua herättävän tarpeiston kuten vampyyrejä, ihmissusia, hirviöitä, demoneja ja muta vastaavaa. Ne olivat kaikki tietenkin pelkkiä jäljennöksiä, mutta eräänä päivänä huvipuistoon ilmaantui myös oikea demoni: Viiltäjä-Jack!
Katastrofi oli valmis…

Arvio: Paul Lenin ekspressionistisen mykkäelokuvan Vahakabinetti (Das Wachsfigurenkabinett, 1924) päätösjaksoa muistuttava kauhistelu tuo Johnin, Sukon ja Jane Collinsin tielle ihmispedon aikojen takaa. Suomennettujen Yöjuttujen sivuilla jo kertaalleen esiintynyt Viiltäjä-Jackin perinteen vaalija, siviiliammatiltaan toimittajana työskennellyt Ernie Shane (nro. 9/1982) ei suostu lepäämään haudassaan, vaan aloittaa veriteot uudelleen. Tulilinjalla on tällä kertaa eritoten Collins, jota Viiltäjä jahtasi jo edellisellä tapaamiskerralla.

Vaikka Yöjutun tarinat ovat tulvillaan tuonpuoleisen asukkeja ja muita mustaverisiä, ovat aaveet ja kaikenlaiset henkimaailman olennot varsin harvassa. Viiltäjän paluu tekee poikkeuksen sääntöön ja jo pelkästään siksi tarina tuntuu kiinnostavammalta kuin monet muut. Lisäksi se on kirjoitettu vauhdikkaaksi, ollen silti tasapainoinen kokonaisuus: Viiltäjän teoilla ja motiiveilla on tarkoituksensa, eikä tämän tuntema kostonhimo Jane Collinsia kohtaa tunnu mitenkään irralliselta. Loppuun ujutettu äkillinen juonenkäänne pitää huolen, että lukija tarttuu mielenkiinnolla myös seuraavaan numeroon.

Lainaus: Kauhulla ei ollut mittaa eikä määrää.
- Kaikki ei ole täälläkään keinotekoista. Viiltäjän sanat vahvistivat Janen otaksuman.
Vaaleatukkainen yksityisetsivä kokosi itsensä. – Mi…mitä kaikkea sinä olet oikein suunnitellut minun varalleni? hän änkytti.
- Vien sinut sellaiseen paikkaan, jossa sinusta on minulle huvia.
- Missä se paikka on?
- Luolassani, jossa säilytän arkkuja. Yksi niistä on sinua varten!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Ripper kehrt zurück (GJS Nr. 216)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1985
Hinta: 8,60 mk

Yöjuttu 7B/1985: Noidan yö

Takakansi: Ei takakansiesittelyä. Spesiaalitarina tuplanumerossa, jonka esittelyteksti on varattu Öljyhirviölle.

Arvio: Tästä kaikki alkoi, pienestä skotlantilaisesta Middlesburyn kaupungista, josta hämäräperäinen professori Ivan Orgow osti itselleen yli viisisataa vuotta vanhan linnan. Sen kätköissä Orgow alkoi tehdä kammottavia kokeita, joiden tarkoituksena oli herättää pikkukaupungin hautausmaalla maanneet vainajat henkiin. Kokeilut sujuivat onnistuneesti ja kaikki olisi mennyt kuten oli tarkoituskin, ellei Middlesburyn konstaapeli Jones olisi kääntynyt Scotland Yardin puoleen ja pyytänyt aaveidenmetsästäjä John Sinclairia tutkimaan tapausta.

Kaikkien aikojen ensimmäinen John Sinclair -tarina Noidan yö on turboahdettu ja suoraviivainen kauhistelu kaikkine kliseineen: vanha ja rapistunut linna, mieleltään vinksahtanut tiedemies, pikkukaupunki taikauskoisine asukkaineen, hautausmaa, eläviä ruumiita… Tämän kaiken kestäisi helposti, jos juoneen olisi lisätty edes jonkinlaisia koukkuja tai kiemuroita, mutta kun tapahtumien kehittely on ontuvaa ja hahmot paperinohuita, ei lopputulos innosta minkään vertaa. Tässä vaiheessa Johnilla ei ole vielä edes yliluonnollisia aseita apunaan – hän listiikin zombieita nyrkeillä, kirveellä ja työkalupakin antimilla. Teksti on suoraviivaista ja väritöntä, loppuhuipentuman ollessa niin tavanomainen kuin vain olla voi. Tarina ilmestyi alun perin vuonna 1973 toisenlaisessa kauhutrillerisarjassa kuin mitä ”Geisterjäger John Sinclair” oli tunnetuimmillaan.

Lainaus: John ampui. Kerran, ja toisenkin.
Hän näki kuinka luodit läpäisivät vainajien ruumiit kuin ne olisivat olleet paperia, ja samassa hän oli jo itsekin lähimpien vainajien luona.
Hän kuuli professorin karjuvan, tunsi niljakkaan, taikinamaisen käsivarren kietoutuvan kaulaansa, sujautti pistoolin nopeasti koteloon ja kiskaisi puolimätää vainajankättä, vapautuakseen sen otteesta.
Hän parahti inhosta huomatessaan pitelevänsä irronnutta vihertävän- ja violetinkirjavaa löyhkäävää käsivartta käsissään.
Kauhunsekunti ei ollut kuitenkaan pitkä, ja hän viskasi raajan syrjään kuin se olisi ollut punahehkuinen rautatanko.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Nacht des Hexers (Gespenster-Krimi Nr. 1)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 16.7.1985
Hinta: 9,90 mk

Yöjuttu 7A/1985: Öljyhirviö

Takakansi: Suurhälytys!
Helvetti ryöstäytyi hetkessä valloilleen. Sireenit ulvoivat valittaen ja herättivät sikeimmänkin nukkujan unestaan. Korviahuumaava ulina täytti pitkät käytävät ja ääni levisi kaikkialle Scotland Yardin jättiläisrakennukseen.
Talossa ei ollut yhtään virkailijaa, joka ei olisi säikähtänyt äkillistä ääntä. Minultakin putosi kuulakärkikynä hyppysistäni ulvonnan kuullessani.
Suko, joka istui minua vastapäätä, ponnahti tuolistaan kuin kumiukko. Hän tunsi hätäsuunnitelmat, mutta ei ollut kokenut niitä koskaan käytännössä. Minä itsekin olin ollut mukana vain kerran. Silloin me olimme joutuneet irrottamaan kaikki käytettävissä olevat voimat taisteluun terroristeja vastaan…
Hyvät kauhujen ystävät, tämä Yöjuttu kertoo, kuinka aaveidenmetsästäjä John Sinclair joutuu taisteluun uutta hirmuista uhkaa vastaan. Vastustajan nimi on ÖLJYHIRVIÖ…

Arvio: Siinä vaiheessa kun pahuus kumpuaa maaperästä, muodostuu sen rikkauksista ja on suurena uhkana koko sivistyneelle maailmalle, voi demonien pahin vastustajakin joutua ymmälleen. Näin käy John Sinclairille ja hänen ystävälleen Sukolle, jotka saavat vastaansa mustaa kultaa hallinnoivan demonin, El-Chaddin. Ihmisten välinpitämättömyyteen ja ahneuteen kyllästyneen pirulaisen käskyläiset aiheuttavat pahaa tuhoa niin Lontoossa kuin Lähi-Idän öljykentilläkin, jossa ystäviemme henki on hiuskarvan varassa useammin kuin kerran.

Kekseliäs juoni, eksoottinen ympäristö ja värikkäät käänteet siivittävät Öljyhirviön tarinaa reippaasti ja rattoisasti eteenpäin aina loppuhuipentumaan asti. Vaikea ja vaativa kamppailu pahaa vastaan huipentuu poraustornien varjoissa, jossa John kaivaa viime hetkellään taskustaan voittamattoman aseen ja pyyhkäisee mustan kullan demonin pois maan päältä. Kliimaksi on muuhun toimintaan verrattuna keskiverto, joskaan aivan pahimmasta rimanalituksesta ei voi puhua. Kansikuva on Tappajakalojen (12/1984) tavoin elokuvasta The Devil’s Rain (1975), eikä sillä ole mitään yhtymäkohtaa lehden tarinaan, vaikka kieltämättä komea onkin. Mainittakoon vielä, että erikoisnumeron kylkiäisinä tuli myös vaatimaton Yöjuttu-juliste, lisäksi lehdessä alkoi ”pääsykoekilpailu” tulevaan Yöjuttu-klubiin.

Lainaus: El-Chadd näyttäytyi!
Hän tuli esiin yhdessä vartioimansa aarteen kanssa.
Jättiläismäinen öljylähde suihkusi korviahuumaavalla jylinällä korkeuksiin ja aiheutti hirvittäviä sivuvaikutuksia. Öljy oli kuin paksu, sinimusta seinä.
Taivas tummeni entisestään ja ilman täytti korviahuumaava sihinä, sähinä ja jylinä, joka hukutti ihmisten huudot alleen.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Das Ölmonster (GJS Nr. 215)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 16.7.1985
Hinta: 9,90 mk

Yöjuttu 6/1985: Lontoon ruumisvankkurit

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, sillä sen paikalla on mainos ”mystistä jännitystä” tarjoavasta Yöjuttu-paidasta.

Arvio: Ne ilmestyivät Lontoon kaduille kuin toisesta ulottuvuudesta, josta ne itse asiassa olivatkin. Mafiapomo Logan Costello oli pyytänyt ystäväänsä Solo Morassoa alias Tohtori Kuolemaa auttamaan häntä epämiellyttävien kilpailijoiden raivaamisessa pois tieltä. Paikalle saapui hirvittävä Xorron raadonsyöjäystävineen, mikä tarkoitti teurastusta Lontoon alamaailmassa – Xorronin käsittelystä kun ei elävänä selviä.

Lennokas ja suoraviivainen tarina on silkkaa hurmehenkeä alusta loppuun. Tapahtumat vyöryvät eteenpäin kuin pikajuna, eikä turhanpäiväistä jaarittelua ole nimeksikään. Xorronin läsnäolo ei tosin ole jännittävyyttä ajatellen kaikkein kiinnostavinta, onhan jo todettu, ettei superdemonin tappaminen ole ystäviemme aseilla edes mahdollista. Siitä huolimatta Lontoon ruumisvankkurit on viihdyttävä lukupaketti. Erikoisuutena mainittakoon, että alkuperäistä kansikuvaa käytettiin vasta Yöjutun numerossa 3/1989 eli Liikkuva ruumisarkku.

Lainaus: Jason Frogg oli aivan liian lihava ja kömpelö ponnahtaakseen tuolistaan riittävän nopeasti. Hän tunsi sirpaleitten satavan selkäänsä, veti kasvoilleen tuskaisen ilmeen ja hapuili revolveria.
Mutta Xorronia ei voitu pysäyttää tavallisella revolverilla, sillä se oli voittamaton hirviö, joka janosi verta ja ihmishenkiä. Se kömpi sisään särjetystä ikkunasta ja ennen kuin Frogg ehti kääntyä ja vakauttaa kätensä ampuma-asentoon, hirviö oli jo toiminut. Se huitaisi gangsteripomoa molemmin nyrkein, jotka olivat kovat kuin kivi. Ylipainoinen Jason Frogg vavahti, hänen suunsa vääntyi tuskaiseen irvistykseen ja silmänräpäyksen kuluttua hän keikahti tuolilta.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Leichenkutsche von London (GJS Nr. 214)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1985
Hinta: 8,60 mk

Yöjuttu 5/1985: Coletten giljotiini

Takakansi: Rumpujen pärinä kuului ensin hiljaisena, mutta koveni hetki hetkeltä. Lopulta se voitti kaikki muut äänet ja kohosi pian mahtavana ja rytmikkäänä kohti harmaina roikkuvien raskaiden pilvien peittämää taivasta, joka ei tuntunut haluavan nähdä alhaalla maan päällä suoritettavaa julmaa tekoa.
Siellä valmisteltiin ihmisen mestausta.
Tuomittu oli nuori, kaunis nainen, jolla oli upeat vaaleat hiukset ja kasvot, jotka lupasivat kaikki maailman synnit ja viettelykset. Lähiminuuttien aikana elämä oli katoava tuon naisen kasvoilta…

Arvio: Bill Conollyn rauhallinen maaseutukierros Ranskan Elsaessissa katkeaa yllättäen ja brutaalisti, kun hänet tempaistaan kauhun kierteeseen, jossa vuosisatainen kirous konkretisoituu nykypäivään. Giljotiini leikkaa yhtä tehokkaasti kuin vuosisatoja aiemmin ja Billin on pyydettävä John ja Suko apuun ennen kuin on liian myöhäistä. Mutta ehtivätkö he paikalle ennen kuin sadan pään majatalon kuolinnaamiogalleria on täydellinen ja sen kalmistossa makaavat ruumiit valmiina palaamaan maan päälle?

Coletten giljotiini on kekseliäs ja hyvävauhtinen tarina, jossa menneiden aikojen teot heijastuvat painajaismaisesti nykyaikaan. Jännitystä on tosin vain nimeksi, mutta muilta osin tarina on sangen viihdyttävä – loppuhuipentuma on tosin tälläkin kertaa vaatimaton. Yllättävää on sen sijaan kepeähkö huumori, kun ystävämme vitsailevat edellisessä seikkailussa paholaisruoskan iskuja vastaan ottaneen Sir James Powellin ihonsiirroista. Kokonaisuus ei nouse Henkien haudan tai Punaisen helvetin herran tasolle, mutta peittoaa vaivattomasti ilmestymisvuotensa ensimmäiset lehdet.

Lainaus: Musta magia täytti kellarin, tunnustelin ristiäni ja totesin sen muuttuneen rauhattomaksi. Sikäli rauhattomaksi, että se oli lämmennyt ja suhtautui siis omalla tavallaan pahan äkilliseen ilmestymiseen.
Bill oli pysähtynyt ja piteli kynttilää niin korkealla päänsä päällä kuin pystyi. Valo levittäytyi nyt kauemmaksi, ja näimme vähän kauempanakin olevien aukkojen päälle ilmestyneet kasvot.
Mitä kovempaa ääntä ne pitivät, sitä voimakkaammin ne myös muuttuivat. Niiden silmät heräsivät eloon. Ne eivät tosin kiiluneet, kuten olin nähnyt muitten demonien silmien tekevän, mutta ne elivät kaikesta huolimatta. Jotkut niistä muistuttivat helmiä, jotkut taas tummia lasikuulia.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Colette und Ihr Fallbeil (GJS Nr. 213)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.5.1985
Hinta: 8,60 mk

Yöjuttu 4/1985: Punaisen helvetin herra

Takakansi: Suko oli menettänyt paholaisruoskansa. Sitä piti nyt hallussaan mahtava demoni, Punaisen helvetin herra.
Suko ei tiennyt, missä ja missä ulottuvuudessa se eli, mutta asia ei tällä hetkellä jaksanut häntä ihmeemmin kiinnostaakaan. Hänen ajatuksensa keskittyvät menetettyyn aseeseen, ja siksi hän havaitsi vaaran liian myöhään. Hän kuuli Will Mallmannin ja CIA-agentti Don Frazerin huudot, joita seurasi konepistoolin rätinä, näki kahden kirkkaan valonheittäjän häilähtävän silmiensä edessä ja totesi äkkiä tulipatsaan syöksähtävän kaatuneesta kuormurista, ennen kuin räjähdys hajoitti ajoneuvon tuhansiksi pirstaleiksi…

Arvio: Tärkeän aseen menettäminen on demoneja vastaan taisteltaessa äärimmäinen takaisku, joka pitää koettaa korjata niin pian kuin mahdollista. Niinpä epätoivoiset ystävämme turvautuvat kaikkiin keksimiinsä konsteihin saadakseen Sukon paholaisruoskan takaisin. Itä-Saksan jälkeen heidän tiensä vie Islantiin, jossa Nyrana, Punaisen helvetin herrana tunnettu demoni odottaa malttamattomana pääsyä takaisin maan päälle.

Henkien haudasta alkanut huima seikkailu päättyy lumen, jään ja verigeysirien keskelle, jossa Johnia ja Sukoa odottaa mahtava demoni aikojen takaa. Paikalle saapuvat myös Kara ja Myxin, jolla on kana kynittävänä Punaisen helvetin herran kanssa. Tuloksena on huikea spektaakkeli, jonka loppunäytös vertautuu Veriurkujen (3/1983) finaaliin. Erinomaisen tyylikäs ja mukaansa tempaava jännäri.

Lainaus: Ellen olisi tiennyt olinpaikkaamme, olisin ilman muuta voinut luulla kokevani tämän seikkailun jossakin muussa ulottuvuudessa. Hehku, savu, kuumuus; kaikki ne olivat tunnusmerkillisiä kauhun ulottuvuudelle, jossa mustaveriset viihtyivät parhaiten. Yskin vesissä silmin ja valmistauduin henkisesti perääntymisretkelle.
Mutta olin arvioinut Sukon tarmon ja tahdonvoiman väärin. – Tahdon ruoskan takaisin! hän kirahti hammasta purren.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Herr der roten Hölle (GJS Nr. 212)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.4.1985
Hinta: 8,60 mk

Yöjuttu 3/1985: Henkien hauta

Takakansi: SCOTLAND YARD ja CIA toimivat tiiviissä yhteistyössä.
Yardia edusti ylitarkastaja John Sinclair ja CIA:ta salainen asiamies Frazer virkaveljineen.
Kiperä tehtävä vie pelottomat taistelijamme sosialistiseen leiriin, mutta kuinka kilpajuoksu uudesta elektronisesta ohjausjärjestelmästä viimein päättyy, selviää kaksiosaisesta tarinasta, jonka ensimmäisen osan nimi on HENKIEN HAUTA.

Arvio: Johnin ja Sukon matka vie tällä kertaa Itä-Saksan rajavyöhykkeellä sijaitsevalle hautausmaalle, jonne muuan CIA-agentti on kadonnut suorittaessaan erittäin salaista tehtävää. Will Mallmannilla täydennetty kolmikko pääsee perille ja selvittävät tapauksen, johon liittyy merkittävästi myös Ruumiskaupunki ja sitä vartioivat kolme luurankoa. Demonien kanssa kamppailevat ystävämme saavuttavat komean voiton, mutta joutuvat maksamaan siitä kovan hinnan: Suko menettää paholaisruoskansa Punaisen helvetin herralle, demonille, jonka nahasta se on valmistettu.

Muistikuvani Henkien haudasta olivat kaksijakoiset. Toisaalta muistin pitäneeni sen jännityselementeistä, mutta tuskastelleeni hidasta kerrontaa ja vähäisiä tapahtumia. Muistini teki tälläkin kertaa tepposet, sillä Henkien hauta osoittautui ripeävauhtiseksi toimintatarinaksi, joka peittoaa mennen tullen sitä edeltäneen puolen vuoden numerot. Nostalgiapisteitä tarina saa Itä-Saksaan sijoittumisesta, myös uuden demonin astuminen kuvioihin on aina iloinen asia.

Lainaus: Punaisen helvetin herra!
Jälleen uusi demoni. Vai olisiko paremminkin pitänyt sanoa vanha demoni?
Se oli kertonut kuuluvansa Suurten Vanhusten joukkoon, demonisukupolveen, joka oli vaikuttanut maan päällä jo ennen ihmisen syntymää. Laskin samaan joukkoon myös Izzin, jättiläismadon, joka oli Suurten Vanhusten käskyläinen. Oliko Punaisen helvetin herra samanlainen? Ja missä moinen paikka mahtoi sijaita, jos se ylipäätään oli olemassa?


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Das Geistergrab (GJS Nr. 211)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1985
Hinta: 8,60 mk

Yöjuttu 2/1985: Kolme ruumista puutarhassa

Takakansi: Kun kellarin seinä purettiin, turmion voimat ryöstäytyivät kolmen ihmisen kimppuun.
Kaamea ulvonta ja vinkuna täyttivät kellarin. Syntyi myrsky, ja murretusta seinästä tunkeutui esiin kaksi ahnasta murhamiehen koiraa.
Ne tarttuivat ensiksi naiseen. Hänen miehensä ehti kuulla vain kuolonkorahdukset, kun tämä itse oli jo vuorossa.
Tehdessään seinään aukon, hän oli herättänyt jo kauan sitten unhoon painuneet voimat ja joutunut maksamaan siitä hengellään…

Arvio: Johnin ja Sukon hyvin pitkäksi ja toiminnantäyteiseksi venähtänyt Skotlannin matka (ks. Yöjutut 12/1984 ja 1/1985) on päättymässä ja kaksikko palaamassa Lontooseen, kun heitä kuljettava matkustajajuna joutuu tekemään äkkipysähdyksen suurkaupungin rajalla. Pysähdyksen aikana John näkee läheisellä pellolla käyskentelevän luurangon ja säntää sen perään. Luuranko katoaa, mutta ystävämme tempaistaan mukaan seikkailuun, johon ottaa osaa myös Sarah ”kauhumummo” Goldwyn.

Tästä se alkoi helmikuussa 1985. Lauritsalan E-marketista ostettu lehti tempaisi kymmenvuotiaan kauhusta kiinnostuneen pojannulikan matkaansa peruuttamattomasti. Valitettavasti en enää muista silloisia reaktioitani tästä tarinasta, mutta näin vuosikymmeniä myöhemmin tarkasteltuna Kolme ruumista puutarhassa on käsittämättömän höperö tarina, jonka juonenkäänteet pikemminkin ällistyttävät kuin jännittävät. Viimeiseen yhteenottoon on tällä kertaa panostettu tavanomaista enemmän ja kansikuva on yksinkertaisen tyylikäs – lähestulkoon samaa kuvaa käytettiin Sinclairin ensimmäisen tarinan uusintapainoksessa (Noidan yö, 11/1992).

Lainaus: Lady Sarahin kasvot vääristyivät. Hän avasi suunsa ammolleen ja hänen silmänsä tuntuivat pyrkivän ulos kuopistaan. Poskille nousivat punaiset läiskät ja sydän alkoi takoa kaksi kertaa nopeammin kuin normaalisti.
Luurankokäsi oli hänelle aivan liian hirveä näky, sillä se eli! Lady Sarah näki aivan selvästi, kuinka sen sormet liikkuivat, aivan kuin ne olisivat hypähdelleet pianon koskettimilla. Hirveä kauhu puistatti lady Sarahia.
Kuka tuo kaamea salamatkustaja mahtoi olla?


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Drei Leichen im Garten (GJS Nr. 210)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.2.1985
Hinta: 8,60 mk

Yöjuttu 1/1985: Pahan silmän hautaholvi

Takakansi: Jokainen ihminen näkee unia. Toisinaan hyviä, toisinaan pahoja. Hyvät unet vaikuttavat häneen myönteisesti, mutta pahat suututtavat häntä ja kasvattavat hänen pelkoaan.
Ihmiset ovat jo vuosisatoja panneet painajaisensa erään olennon syyksi. Tämä olento on nimeltään MARA.
Onko se todella olemassa, minä kysyin itseltäni, sillä en ollut vielä koskaan nähnyt sitä. Kohta en enää epäillyt, sillä sain sen olemassaolosta kouriintuntuvan muistutuksen. Kaiken jähmettävä kauhu valtasi minut kuullessani, että Mara kantoi minun omaa nimeäni.
John Sinclairin järkyttävä uniseikkailu: PAHAN SILMÄN HAUTAHOLVI.

Arvio: Johnin ja Sukon kotimatka Skotlannista Lontooseen saa yllättävän käänteen, kun ensin mainitun isä sotkeutuu outoon tapahtumasarjaan Maghelin pikkukylän hautausmaalla. Myrskyssä kalmistoon laskeutuneen pienkoneen lentäjä on nimittäin uponnut osittain hautakiveen, joka kuuluu vuosisatoja aiemmin eläneelle Sinclairin suvun hylkiölle, John Sinclairille. Aaveidenmetsästäjä-Johnin isä on vaarassa joutua hautaholvissa elävän demonin kynsiin, mutta hänen poikansa saapuu viime hetkellä paikalle. Maraksi esittäytyvän mustaverisen onnistuu paeta, mutta se jää odottamaan mahdollisuutta tuhota nimikaimansa.

Pahan silmän hautaholvi on niitä Yöjuttuja, joiden lukemista olen odottanut tässä projektissa kuin kuuta nousevaa. Mielikuvat ihmisiä tukehduttavasta Marasta ovat jääneet unohtumattomasti mieleen ja muistini mukaan tarina oli yksi pelottavimmista Yöjutuista. Reilu 30 vuotta on kuitenkin tehnyt tehtävänsä, eikä jutun teho ole kantanut meidän päiviimme, enkä ihmettele miksi. Alkuosa on niin paljon loppua pidempi, ettei Maralle jää aikaa kuin lyhyeen rellestysretkeen, vaikka tarina olisi vaatinut toimiakseen paljon enemmän – demonin lyhyet vierailut kun ovat koko jutun parasta antia. Loppuratkaisukin on kuin hatusta vedetty, eikä tällä oikeasti ole juuri mitään tekemistä uniseikkailun kanssa. Kansikuva on sentään yksinkertaisen tyylikäs, mutta pettymyksen maku on siitä huolimatta karvas.

Lainaus: Olin ymmärtänyt Maran tappouhkauksen, ja uskoin sen alkavan toteuttaa sitä. Se tahtoi todellakin tuhota minut, siitä ei päässyt yli eikä ympäri.
John Sinclair tappaa John Sinclairin.
Mikä mieletön ajatus!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Gruft mit dem Höllenange (GJS Nr. 209)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.1.1985
Hinta: 8,60 mk