Yöjuttu 4/1993: Perjantai - murhapäivä

Takakansi: Moninkertainen murhamies virui pilkkopimeässä sellissään.
- Hetki on koittanut, ääni kuiskasi. – Olet pian vapaa. Pidin lupaukseni.
- Milloin? tappaja henkäisi kiihdyksissään.
- Vielä tänä yönä. Uhrisi on valmiina ja odottaa jo kuolemaansa…
Hieman myöhemmin murhaaja todellakin oli vapaa. Hän ei suinkaan ollut kuka tahansa väkivaltarikollinen, joka tekee tekonsa useimmiten sattumalta, vaan kaikilla hänen tekemillään murhilla oli yksi yhteinen piirre. Ne oli aina tehty perjantaina ja 13. päivänä. Kuinka ollakaan, hänen vapauttamispäivänsäkin oli perjantai, 13. päivä…

Arvio: Mandra Korabilta varastettujen tikareiden etsintä jatkuu ja vieläpä Johnin ja Sukon kotinurkilla Lontoossa! Tällä kertaa ystävykset vedetään mukaan eriskummalliseen murhamysteeriin, jonka salaisuudet paljastuvat heille vasta toiminnan keskipisteessä. Eikä mikään ole ollut siten, kuten kaksikko on ounastellut. Mukaan liittyy nimittäin myös druidimagiaa sekä salaperäinen Aibonin valtakunta, jonka olemassaolo on putkahtanut viime aikoina esiin vallan useasti.

Lähtökohdiltaan kovin vaatimattomalta tuntuva Perjantai – murhapäivä kääntyy heti ensimmäisen mutkan jälkeen odottamattomaan suuntaan ja lähtee paahtamaan kohti tuntematonta. Jo aivan liian pitkään alavireisiä tarinoita suoltaneen Jason Darkin ideariihestä on päässyt putkahtamaan aidosti kiinnostava ja mukaansa tempaava tarina, joskin murhamiehen jäljille pääseminen on toteutettu turhan kliseisesti. Siitäkin huolimatta tunnelma säilyy jännittävänä elokuvamaiseen loppuhuipentumaan asti. Yllättävää on ainoastaan tarinan valinta: tämän ja Atlantislaisen kuolinnaamion väliin jäi seitsemän julkaisematonta tarinaa, joita suomalaiset Yöjuttu-fanit eivät päässeet koskaan lukemaan.

Mika Tukiaisen ja Jari Ylä-Keron piirtämiä kuvia kiinnostavampaa on huomata Yöjutun sisäsivuilta Portti-lehden vampyyrinumeron 1/1993 mainos, kyseinen aviisi kun sattui olemaan itselleni yksi tärkeimmistä kauhuelokuviin liittyvistä julkaisuista. Vähemmän innostavaa on niin ikään sisäsivuille sijoitettu SinäMinä-henkinen kirjeenvaihtoilmoitus – jos lukijapalsta piti kerran lakkauttaa, miksi tällaisia ilmoituksia kuitenkin julkaistiin?

Lainaus: - Kuka tarkalleen ottaen on se mies, jota tarkoitatte?
- Muuan luopio.
- Joku aibonilainenko?
- Kyllä vain, Aaveidenmetsästäjä. Hänen suonissaan virtaa druidien veri, mutta hän on saanut myös paholaisen mahdin. Lusifer on saanut entisen druidiolennon täydellisesti valtaansa annettuaan hänelle tikarin, jonka oli aikaisemmin paiskannut meidän valtakuntaamme. Se on muuttunut heti kuin toiseksi tikariksi jouduttuaan helvetin ruhtinaan valvontaan. Sinun täytyy estää enemmät tihutyöt.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Freitag - Mordtag (GJS Nr. 321)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.4.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 3/1993: Atlantislainen kuolinnaamio

Takakansi: Myxin veti kaapunsa kätköistä esiin salamyhkäisen vihreän esineen ja siveli kunnioittavasti sen pintaa kädellään. Esine oli atlantislainen kuolinnaamio, jota käyttäen voitiin suorittaa uskomattomia ihmetekoja. Kerrottiin, että jopa mahtavista mahtavin demoni Arkonadakin voitiin syöstä valtaistuimeltaan sen avulla.

Arvio: Johnin ja hänen ystäviensä tukalaksi muuttunut tilanne velhojen planeetalla saa yllätyskäänteen, kun Tappajakyklooppien lopussa viritetyn hirsipuun juurelle saapuu yllättävä vieras. Tämä sattuu vielä kaiken lisäksi kääntymään Arkonadaa vastaan, mikä muuttaa asetelman täysin päinvastaiseksi kuin kukaan osasi odottaa. Ennen kuin ystävämme voivat tuntea olevansa turvassa, yhden jos toisenkin on kuoltava – heidän epäonnekseen yksi päävihollisista pääsee kuitenkin pakoon mukanaan jotain kultaakin kalliimpaa.

Saksassa neliosaiseksi, mutta meillä Suomessa kahteen käännettyyn numeroon jäänyt seikkailueepos tavoittelee vuoden 1984 helvettitrilogian (Helvetin portilla – Kauhun keskipisteessä – Tuo minulle Asmodinan pää) toimivuutta ollen monin paikoin kunnianhimoisempi kuin fanien lämmöllä muistelema suurseikkailu. Valitettavasti vain kokonaisuus jää edeltäjästään, sillä muutamaa varsin mielenkiintoista yllätystä lukuun ottamatta kaikki on kovin suoraviivaista ja väritöntä. Toimintaa ei ole nimeksikään, eikä Arkonadan synnyttämä uhka ole kuin ohimenevää. Viimeisillä metreillä tapahtuvat juonenkäänteet ovat puolestaan tarinoiden tulevaisuutta ajatellen ymmärrettäviä, mutta silti kovin halpahintaisia.

Lukijain piirroksia on tälläkin kertaa kaksi ja molemmat niistä esittävät viikatemiestä. Piirrokset ovat sinällään varsin tyylikkäitä, mutta lehden huono kopiointi tekee niistä pakostakin hieman suttuisen näköisiä.

Lainaus: Mandraka ravisteli itseään. Peitsen kärki oli repäissyt mustaan kaapuun ison reiän ja tunkeutunut syvälle verenimijän laihaan ruumiiseen, muttei ollut työntynyt selästä ulos.
Mustaverinen ei antanut periksi, vaan kiskaisi peitsen rinnastaan ja päästi ivallisen röhönaurun.
Bill jähmettyi. Eikö tuota kirottua hirviötä saatu lainkaan hengiltä!
Mandraka nautti vastustajansa järkytyksestä ja lähti tulemaan kohti. – Ei se näin käy. Et sinä onnistu


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Totenmaske aus Atlantis (GJS Nr. 312)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 9/1991: Tämä HUONE on pelon tyyssija

Takakansi: - Näiden seinien takana asuu kauhu, muuan paikallinen poliisimies oli varoittanut innokasta uutistoimittaja Paoloa. Poliisin varoittavat sanat palasivat nyt hänen mieleensä, mutta hän ei silti aikonut luopua aikeestaan.

Talo oli autio. Hylätty. Kauhun vallassa paenneet ihmiset olivat jättäneet sen tyhjilleen, eivätkä poliisitkaan halunneet enää mennä sinne. Syy oli selvä; eräs heidän virkaveljensä oli saanut salamyhkäisellä tavalla siellä surmansa. Hänen kuivunut verensä oli kuulemma näkyvissä erään huoneen karhealla betoniseinällä…

Arvio: Mandrakan ja Myxinin suunnitelmat helvetin herruudesta ovat kokeneet pahan kolauksen Wikkan ja hänen opetuslapsensa Jane Collinsin tultua auttamaan herransa Asmodis pinteestä. Toisaalla näyttämölle astuu Krol, mustekalamagian mahtidemoni ja yksi Suurista Vanhuksista, joka on kaapannut Johnin ja Sukon vangeikseen. Rio de Janeiron slummeihin siirtynyt taistelu asettaa lopulta koko maailman tulevaisuuden vaakalaudalle.

Mitä pidemmälle Mandrakan ja Asmodiksen valtataistelua on venytetty, sitä älyttömämmäksi se on muuttunut. Mustekalamagian mukaantulo on enemmän kuin irrallisen tuntuista, eikä Krol ole mahtavasta asemastaan huolimatta edes pikkudemonien veroinen mitä kiinnostavuuteen tulee. Infernaalista loppuhuipentumaa odottavat joutuvat kokemaan yhden Yöjutun historian pahimmista pettymyksistä.

Marko Parviaisen piirtämä merihirviö on kahdesta sivun kokoisesta lukijakuvasta tyylikkäämpi, J. Räsäsen nukkemestarin edustaessa liian usein piirroksiin eksynyttä koomisempaa ja kevyempää linjaa. Lukijapostipalstalla ei tällä kertaa ole juuri muuta kuin osto- ja myynti-ilmoituksia.

Lukijan novelli: Saarnaaja
Into Syksiön (oik. Tapio Tarmo Talvio alias Boris Hurtta) kirjoittama novelli pirun riivaamasta saarnamies Ruposesta on Yöjutun novellitekstien ehdotonta parhaimmistoa: sopivan tiivis, kieleltään poikkeuksellisen rikas ja hauska. Juuri oikeaan mittaan kynäilty kertomus saavuttaa hienosti maaseudun uskonnollisten seurojen hengen ja huijarisaarnaajan oletetun vaikutuksen niihin. Tällaisia tekstejä kaipaisi luettavakseen useamminkin.

Lainaus: Kaikki alkoivat rukoilla, että minä saisin puheenlahjani ja järkeni takaisin ja hyökkäsivät minua halaamaan ja nuolemaan kuin sarvipäähiehot. Ja minä vaan istuin kuin tervaskanto. Katsoin vaivihkaa Ruposta ja se se olikin sarvipää. Sen ohimoille oli kasvanut sarventyngät ja se puhui saarnatessaan riettaammin kuin humalainen tukkijätkä iltamissa. Ihme oli, ettei sitä kukaan toinen huomannut.

Lukijan novelli II: Kaksi palvelijaa
Aivan samaa ei voi sanoa Marjut Järvimiehen kertomuksesta, jossa pahan ja hyvän palvelijat kisaavat kuolevien sieluista. Heistä pahan palvelija on jäämässä tappiolle, sillä tämä ei ole paholaisen toiveista huolimatta onnistunut toimittamaan isännälleen riittävän puhdasta sielua – kuinka olisikaan, sillä puhtaista puhtain sielu on hänen vastapelurillaan.

Lainaus: Ei ollut valoisaa eikä pimeää. Kaksi hahmoa lähestyi toisiaan eri suunnista, toinen idästä ja toinen lännestä. Hämärä erottui pimeydeksi ja valoksi. Pimeys ja valo tanssivat heidän ympärillään ja sulautuivat yhteen, takaisin tasaiseksi hämäräksi vieden heidät johonkin.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: In diesem Zimmer haust die Angst (GJS Nr. 299)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1991
Hinta: 14,50 mk

Yöjuttu 8A/1991: Demonien liitto

Takakansi: Hän oli kauhujen maailmassa kuin yksinäinen purjehtija keskellä myrskyävää valtamerta: yksin, hylättynä, kaikenlaisten vaarojen ympäröimänä. Ne olivat läsnä, vaikka saarella näytti vallitsevan mitä sopusointuisin rauhantila…
Pimeyden ruhtinas Asmodis on luonut maan päälle orjien armeijan, jonka on määrä auttaa häntä pääsemään maailman valtiaaksi.

Arvio: Taistelu helvetin herruudesta jatkuu! Vaikka Asmodis pääsikin mustaveristen puolelle kääntyneen Myxinin ja tämän liittolaisen Mandrakan näpeistä Unkarissa, ei sota ole vielä ohi. Myxin ja Mandraka ovat saaneet haltuunsa voimakkaan aseen, jonka teho iskee demonien keskinäisten sopimusten mukaan elävään Asmodikseen täydellä voimallaan. Helvetin ruhtinaan onneksi hän ei ole kuitenkaan yksin, sillä paikalle saapuvat Wikka ja Jane Collins noita-armeijoineen.

Eeppinen tarina alkaa muistuttaa suuruudessaan kesän 1984 trilogiaa Helvetin portilla – Kauhun keskipisteessä – Tuo minulle Asmodinan pää. Siinä missä takavuosien tapahtumiin oli kokonaisvaltaisesta tylsyydestä huolimatta onnistuttu ujuttamaan edes satunnaisesti piristäviä yksityiskohtia, ei niitä ole tällä kertaa mukana enää edes nimeksi. Ei edes Kummituksen muodossa, joka saapuu Karan uniin tarjoamaan apuaan ja neuvomaan, kuinka kuolleiden valtakunnan kaunotar voisi saada sekä unohduksen juoman että kultateräisen miekan itselleen. Toivoa sopii, että helvetin suuren valtataistelun seuraava osa toisi asetelmiin edes hitusen lisää jännitystä.

Lukijapalstalla on enimmäkseen kirjeenvaihtoilmoituksia, mutta myös muistutus eräälle todennäköiselle lukijalle, että tämä palauttaisi lainaamansa kasetin omistajalleen. Viidestä vaatimattomasta lukijan piirroksesta tyylikkäin on Jari Ylä-Keron tussaama black metal -henkinen demoninkuva.

Lainaus: Ihoon syntyi isoja repeämiä aivan itsestään ja pieniä iljettäviä matoja luikersi esiin paksuista paiseista, jotka peittivät puolipallon muotoisina hänen kämmenselkänsä kauttaaltaan. Sama tapahtui myös kasvoille, eikä Myxin voinut sille mitään. Hän tunsi vain hirvittävää poltetta ja kirvelyä.
Paiseista luikertelevat madot hajaantuivat silmänräpäyksessä kaikkiin suuntiin ja löysivät ihosta nopeasti uusia paikkoja, joihin porautua uudelleen. Velhon kasvot muuttuivat tuossa tuokiossa kihiseväksi matopalloksi.
Wikka nautti näkemästään. – Saipas sinut viimeinkin! hän rääkäisi innoissaan. – Tiesin, ettet sinäkään voi pitemmän päälle pärjätä minulle.

Lukijan novelli: Kellari
On hyvin todennäköistä, että nimimerkki T. A. on kirjoittanut Yöjutun historian huonoimman novellin – itse asiassa tämä menee jo hauskuuden puolelle, sen verran surkea kyhäelmä on kyseessä. Isoäidin kellarista löytyvä ruumis johtaa tapahtumaketjuun, jossa lapsenlapsi joutuu elävän ruumiin ja lihakirvestä heiluttavan mummin käsittelyyn vailla pakenemismahdollisuutta.

Lainaus: Jouduin kuin jonkin voiman vetämänä arkun luokse. Se mitä näin oli kuin suoraan karmeimmasta painajaisesta. Arkussa makasi olento, jolta lepakot olivat repineet silmät pois, ja se oli aivan homeen peitossa ja läpeensä mätä.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Dämonenpakt (GJS Nr. 298)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1991
Hinta: 21,00 mk

Yöjuttu 7A/1991: Petturi

Takakansi: Piru oli kiikissä ja sitä uhkasi nopea tuho. Mustaverinen vampyyri Mandraka halusi niin. Se kuului hänen laatimaansa suunnitelmaan. Mandraka olisi kuitenkin epäonnistunut surkeasti, ellei hänen apunaan olisi ollut Myxin, velho, joka oli jälleen vaihtanut puolta. Myxin ei enää ollut tippaakaan kiinnostunut ystävistään Karasta, Johnista, Sukosta, Sheilasta ja Billistä. Hänestä oli tullut petturi!

Arvio: John Sinclair ei ollut uskoa tapahtunutta. Hänet oli tempaistu kauas kodistaan todistamaan Asmodiksen ja mustaveristen vampyyrien välistä valtataistelua ja vieläpä tilanteessa, jossa hänen pitkäaikainen ystävänsä Myxin oli valmiina lyömään häneltä pään irti Kultateräisellä miekalla. Kara oli jossain poissa, eikä Sukostakaan ollut tällä kertaa apua. Mikä pahinta, järkipuhe ei kääntänyt Myxinin päätä tämän päätettyä lopullisesta siirrostaan pimeyden voimien puolelle.

Näppärästi alkanut jatkosarja lässähtää toisessa osassa, kun Mandrakan ja Asmodiksen välinen kamppailu helvetin herruudesta kokee todellisen antikliimaksin. Mustaveristen vampyyrien uhka ei ole sen kouriintuntuvampaa kuin tavallistenkaan verenimijöiden eikä houkutuslinnun valintakaan mene oikein maaliin. Myxinin mielenmuutos on perusteluistaan huolimatta hyvin keinotekoisen oloinen, eikä tarinan toinen osa syvennä pienen velhon tilannetta juuri lainkaan. Näin ollen Petturi jää todella kauas Mustaverisen vampyyrin synnyttämistä ennakko-odotuksista.

Lukijain piirroksia on mukana kolme, joista ainoastaan M.P. -91:n piirtämä ihmissusien kuningas on mainitsemisen arvoinen. Lukijaposti-palsta on tällä kertaa yhtä postausta lukuun ottamatta pelkkiä osto- ja myynti-ilmoituksia.

Lainaus: Kaduin näinä hetkinä, että olin käännyttänyt Myxinin aikoinaan omalle puolelleni. Hän tunsi meidät ja toimintamme läpikotaisin, koska olimme luottaneet häneen yhtä paljon kuin toisiimme. Nyt hän tulisi käyttämään tietojaan meitä vastaan ja paljastaisi heikot kohtamme vihollisillemme. Todennäköisesti hän aavisti aikomukseni juuri nytkin, kun hapuilin ristiä hyppysiini.
Hän pudisti päätään ja sanoi: - Ristisi voit unohtaa, John!

Lukijan novelli I: Teloittaja
Marko P. on kirjoittanut puolipitkän novellin, jossa noituutta harjoittava kolmikko on onnistunut manaamaan demoni Morkebin maan päälle. Uhrilahjan antaminen ei suju kolmikolta kuitenkaan suunnitelmien mukaisesti ja demoni tuhoaa isäntänsä. Toivoton loppuratkaisu ei tosin säästä pakoon päässyttä uhriakaan. Liian tiiviiksi kirjoitettu tarina ei nouse oikein kunnolla siivilleen, vaikka Morkeb niin tekeekin.

Lainaus: Noita huusi tuskasta, kun demoni ojensi kätensä ja avasi kämmenensä, kuin vaatien jotakin. Noidan ruumis räjähti verisesti, kun hänen sydämensä purskahti ulos rintakehästä suoraan Morkebin avoimeen kouraan. Demoni nauroi vahingoniloisesti ja nielaisi noidan sydämen.

Lukijan novelli II: Yö
Uni ja todellisuus sekoittuvat Ben Roimolan kirjoittamassa novellissa, jossa yöllinen peto saapuu noutamaan kahta kaverusta. Hommassa on ideaa, mutta toteutus tökkii pahemman kerran ja loppuhuipentuma on turhankin kliseinen.

Lainaus: Karmeasti sähisten olento hyökkäsi Pertin kimppuun. Pertti ennätti laukaista kolme kertaa ennen kuin otus oli hänen kimpussaan. Kaikki laukaukset osuivat ja olion rintaan ilmestyi kolme suurta repeämää joista tihkui jotain mustaa, aivan kuin hyytynyttä verta. Yhdellä kouraisulla se avasi Pertin rintakehän samalla upottaen hampaansa hänen kurkkuunsa. En enää kestänyt, huusin, huusin, huusin.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Verräter (GJS Nr. 297)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1991
Hinta: 21,00 mk

Yöjuttu 6A/1991: Mustaverinen vampyyri

Takakansi: Sensaatio oli täydellinen!
Paholainen tarjosi John Sinclairille yhteistyötä. Pahan valtakunnan yhtenäisyys piti palauttaa ja kiihkeät äärimmäisyysainekset ja omavaltaiset kuppikunnat syrjäyttää. Ensiksi piti julistettaman sota mustaverisiä vampyyreita vastaan. Piru vihasi niitä kuin vihkivettä, ja kaikkein eniten niitten johtajaa, Mandrakaa.

Arvio: Kun John Sinclair saa kutsun salaperäiseen tapaamiseen Lontoon laitakaupungille, hän ei osaa edes aavistaa sen toimivan johdattajana yhteen kaikkien aikojen merkittävimmistä taisteluista helvetin herruudesta. Vastakkain ovat nimittäin Myxinin jo Atlantiksessa johtamat, demonien verestä voimansa saavat mustat vampyyrit ja itse Asmodis, joka on päättänyt tehdä lopun nahkasiipien valtaannoususta. John ajautuu pahaan välikäteen, mutta helppoa ei ole Karallakaan, sillä Myxin tuntuu vaihtaneen puolta takaisin mustaveristen rinnalle.

Yöjutun parhaat jatkosarjat ovat poikkeuksetta jo vuosien takaa, mutta Mustaverinen vampyyri antaa ainakin ensimmäisen osansa osalta toivoa muutoksesta. Tapahtumia pohjustetaan maltilla, juonenkäänteet ovat kiinnostavia ja uusi demonikin tuntuu hyvin keksityltä. Myxinin mielenmuutoksen lopputulemista jää odottamaan innolla, joten tarinan kakkososalla on melkoiset paineet niskassaan.

Lukijoiden piirroksissa on alkanut esiintyä entistä enemmän komiikkaa, mikä toisinaan toimii mutta useimmiten ei. Tämänkertaisessa piirroskavalkadissa ei ole ainoatakaan merkittävää taideteosta. Lukijapostin joukossa on sen sijaan pari kiinnostavampaa puheenvuoroa, yleisilmeen ollessa kuitenkin perinteistä ostetaan ja myydään -osastoa.

Lainaus: Kumpikin minua purrut vampyyri ahnehti vertani parhaansa mukaan. Muut pitelivät minua aloillani, vaikka en olisi kahleitteni takia kyennyt muutenkaan liikkumaan kovin paljon, enkä ainakaan voinut karata mihinkään.
Yhtäkkiä kaikki muuttui. Raskas paino katosi päältäni ja molemmat vampyyrit ponnahtivat ylös yhtä aikaa kimeästi kirkuen ja kiivaasti päätään puistellen.
Jokin näytti menneen niiden mielestä vikaan.

Lukijan tarina I: Saatanallinen juttu
Ensimmäinen lukijan tarina on nimimerkki Demon 91:n käsialaa ja se kertoo uuteen kouluun saapuvasta nuorukaisesta, joka ajautuu hetimiten saatananpalvonnan piiriin. Hän päätyy saatanan alaiseksi ja alkaa tappaa kaikenlaisia uskovaisia tai ”usokkeja”, joiksi hän saatanan kanssa heitä nimittää. Toivoa sopii, ettei kirjoittaja ole tehnyt teostaan tosimielellä.

Lainaus: Tunti loppui ja ja jäin luokkaan. Opettaja pyyhki taulua ja minä tunsin kuinka aloin muuttua. Näin luokan peilistä, että silmäni olivat kadonneet ja ihoni kupli. Hiukseni olivat kadonneet ja kalloni oli halki. Halkeamasta nousi höyryä, mikä haisi aivan Helvetille. Opettaja ilmeisesti haistoi sen. Hän kääntyi minuun päin ja kiljaisi. Samassa minä sylkäisin häneen päin ja vihreä neste osui hänen otsaansa. Neste lisääntyi ja levisi ympäri opettajaa. Hetken kuluttua opettajasta ei ollut kuin luuranko jäljellä.

Lukijan tarina II: Ei edes kuolema
E. Huttu -nimimerkkiä käyttävä kirjoittajanalku on tekstannut lyhyen kertomuksen vaimonsa menettäneestä Johanneksesta, jonka yllätykseksi vaimo palaakin haudan takaa kotiin. Edellisen tarinan tavoin on suotavaa olettaa, ettei tätäkään ole tehty aivan vakavissaan, sen verran hölmöstä jutusta on kyse.

Lainaus: - Minun tuli nälkä ollessani haudassa, Anneli sanoi paljastaen kellastuneen hammasrivistönsä ja reikäiset ikenensä, jossa lukuisat pienet madot luikertelivat. Raimo tunsi vatsansa kääntyvän ylösalaisin.
- Onneksi Johannes näkee minut toisin. Hän saa hankkia minulle syötävää.
Raimo huusi viimeisen järjenrippeensä vinttihuoneeseen, kun Anneli tarrasi häneen kiinni.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Mandraka, der Schwarzblut-Vampir (GJS Nr. 296)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1991
Hinta: 21,00 mk

Yöjuttu 9/1989: Paholaisen tatuoija

Takakansi: Atlantis eli!
Sen tiesimme me ja sen tiesivät monet muut, eikä kukaan voinut sille mitään. Atlantiksen perintö vaani piilossa sopivaa hetkeä iskeäkseen ihmiskunnan kimppuun. Se työnsi tuntosarvensa ulos aina silloin, kun halusi saada jotakin. Suko ja minä koimme sen karvaasti omissa nahoissamme. Jouduimme toteamaan rajallisuutemme.
Samalla joutuivat myös Myxin ja Kara palaamaan kauheaan menneisyyteen, josta olivat luulleet päässeensä ikiajoiksi eroon…

Arvio: Lontoolaisessa jokiveneessä asuvalla Greggillä on hallussaan salaperäinen voima, jonka hän on saanut demoni Arkonadalta. Gregg pyrkii jatkamaan Arkonadan perintöä eräiden kaksosten avulla, mutta John Sinclair ja Suko saavat varsin nopeasti vihiä miehen suunnitelmista. Myös Kara ja Myxin liittyvät tarinaan, jonka loppuhuipentuma käydään Lontoon sijaan liekehtivillä kivillä.

Ilmestymisvuotensa heikoimpiin Yöjuttuihin lukeutuva Paholaisen tatuoija on juoneltaan sekava ja tarinankuljetukseltaan turhankin ripeä kertomus ikiaikoja unohduksissa olleen demonin aikeista aiheuttaa sekaannusta maan päällä. Arkonada on kieltämättä kiinnostava lisäys jo entisestäänkin laajaan demonien ryhmään, mutta kirjoittaja olisi voinut käyttää häntä hieman paremmin hyväkseen – nyt Arkonadan läsnäolo on pitkälti pelkkää patsastelua, joka ei johda sen enempää kauhuun kuin jännitykseenkään. Eeppinen lopputaistelu kaikkine juonenkäänteineen on tylsä ja innoton.

Lehdessä järjestettiin kevään ja kesän aikana myös uusi Yöjuttu-klubin pääsykoe ja onnekkaiden nimet julkaistiin tässä numerossa. Lukijain piirroksiakin on mukana runsaasti ja tällä kertaa myös yksi humoristinen sellainen, jossa Sukon syliin hyppäävä John myöntää pelkäävänsä ympärille asettuneita pimeyden voimia.

Lainaus: Jos Kara olisi kyennyt puhumaan, hän olisi huutanut pikku velhon nimeä riemusta kiljuen. Koska hän kuitenkin oli edelleenkin liikuntakyvytön, hän saattoi vain tuijottaa Greggin ohi nähdäkseen edes vilahduksen niin hartaasti odottamastaan ystävästä.
Myxiniä ei ollut tuhottu. Hän ei ollut kuollut, vaan elävä, ja oli tullut pelastamaan Karan. Mutta riittivätkö hänen voimansa menestykselliseen taisteluun Arkonadaa vastaan?
Kara pelkäsi, ettei riittänyt.

Lukijan novelli: Moonshine
Nimimerkki Hedun kirjoittama ihmissusinovelli mukailee kaikkia lajityypin peruskliseitä aina syrjäisestä mökistä oudosti käyttäytyvään vaariin, täysikuusta helppohintaiseen loppuratkaisuun. Murteen käyttö vuoropuhelussa on teennäistä, eivätkä henkilöt muutenkaan ole kaikkein parhaalla mahdollisella tavalla hahmoteltuja. Kolme sivua on sitä paitsi aivan liian lyhyt mitta tällaisellekin kauhutarinalle.

Lainaus: - Voi luoja, ukko supisi kuuta katsoen. – Armahda, älä anna sen tapahtua…
Mutta hän tiesi sen. Hän oli muuttuva, ja hän tulisi raatelemaan heidät…
Rikkumaton hiljaisuus loi elottoman kuvan tähän syrjäiseen metsään. Kasvit ja eläimet näyttivät väistyvän jonkin pahan tieltä…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Des Satans Tätowierer (GJS Nr. 265)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttu 4/1989: Kiitosuhri

Takakansi: John Sinclairin risti oli ikivanha, ja monet ihmiset ovat aikojen kuluessa kerskuneet omistaneensa sen. Tarun mukaan muuan viisas osasi tulkita ristin merkkejä, ja hänestä tuli mahtava mies. Nunna Clarissa otti ristin häneltä ja saavutti eräänlaisen kuolemattomuuden. Kun risti myöhemmin varastettiin myös Clarissalta, nunna vaipui pitkään uneen, josta hänen oli määrä herätä vasta sitten, kun risti olisi jälleen hänen käsissään. Clarissa oli ennen uneen vaipumistaan luvannut tuoda susille kiitollisuutensa osoituksena ihmisuhrin, jos herääminen vielä joskus toteutuisi. Herätessään hän tiesi heti, että kyseinen uhri tulisi olemaan John Sinclair!

Arvio: John Sinclair oli pulassa, sillä hänen oma ristinsä oli siirtynyt muinaisten makkabealaisten taikapappien haltuun ja tehnyt aaveidenmetsästäjästä lähes tavallisen kuolevaisen, jonka olisi mahdotonta kestää mustaveristen iskuja. John saa onnekseen apua Karalta ja Myxiniltä ja liittyypä mukaan vielä Nadine Bergerkin. Onnistuvatko he palauttamaan asiat oikealle tolalleen ja tuhoamaan siinä sivussa vielä kuolleista herätetyn Clarissan, ristiä aikoinaan hallussa pitäneen nunnan?

Innostavasti alkava Kiitosuhri valottaa taas hieman John Sinclairin mahtavinta asetta ja sen taustoja. Sitä ei tehdä kuitenkaan kiinnostavasti, sillä tarina on pitkälti eri henkilöiden välistä tyhjänpäiväistä vuoropuhelua. Magia on syrjäyttänyt toiminnan, jota on oikeastaan vain ensimmäisillä ja viimeisillä sivuilla. Mukana kulkevalla ihmisroistolla ei ole oikeastaan muuta tehtävää kuin sysätä koko tapahtumasarja käyntiin. Lehdessä on taas aukeaman verran lukijain piirroksia, joista mainittavimpana Jurga Jobeazin piirtämä amatsonimainen Kara.

Lainaus: Costa Taridis tuijotti otusta sekavien ja hieman pelokkaiden tunteiden vallassa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä muita salaisuuksia tuo pimeä holvi kätki sisäänsä sen yhden ainoan salaisuuden lisäksi, jota hän oli tavoittelemassa. Nyt hän pelkäsi herättäneensä iät ja ajat pimeässä onkalossaan uinuneet kauhut jälleen eloon.
Hän tiesi ehtivänsä vielä paeta, jos kääntyisi heti paikalla pois, eikä tunkeutuisi maan uumeniin. Mutta ahneus sai hänestä yliotteen.

Lukijan novelli: Erehdyksen hinta
Lukijan novelli on tällä kertaa epätavallisen pitkä, yli kuuden sivun mittainen. Se kertoo rikkaasta James Thinthorpe II:sta, joka matkustaa Skotlantiin tutustumaan perimäänsä linnaan. Läheisessä kylässä hän saa kuulla linnassa asuvasta kummituksesta ja tapaakin tämän ennen pitkää. Sukulaiseksi osoittautuva kummitus ei ole kuitenkaan vieraalle pahansuopa, vaan kertoo tälle vuosisatojen takaisen tarinan Thinthorpen suvun verisestä menneisyydestä.

Sami Tolvasen kynäilemä Erehdyksen hinta on kunnianhimoinen yritys luoda vakavampaa kauhutarinaa. Lopputulos ei ole kuitenkaan kaksinen, sillä kokonaisuus on sekava ja kauhuelementeiltään horjuva. Viimeistelyyn olisi kannattanut kiinnittää enemmän huomiota, sillä tarinan kliseisiä kauhuelementtejä roiskitaan sinne tänne ilman järjen häivää. Avoimeksi jätetty loppu on saattanut kirjoitettaessa tuntua hyvältä ratkaisulta, mutta ei todellakaan ole sitä.

Lainaus: Kyläläiset palasivat tyytyväisinä kotiinsa. He juhlivat kylänsä pelastumista hirviön kammottavalta kostolta. Ihmisuhri oli ainoa, joka esti sitä tulemasta kylään ja tappamasta ihmisiä niin kuin sen kerrottiin kerran kauan sitten tehneen. Palatessaan kyläläiset olivat yhtä rauhallisia kuin koska tahansa muulloinkin. Kukaan ei surrut miestä, joka oli kuollut, kukaan ei tuntenut myötätuntoa. Uhraaminen oli vuosisatojen ajan ollut rituaali ja nykyään ihmiset pitivät sitä enemmänkin sääntönä kuin poikkeuksena kylän elämässä. Se oli tapa ja välttämättömyys heille, jos he halusivat elää rauhassa ja he halusivat. Eivätkä he muuta sitten halunneetkaan. Tuollaiset ohikulkijat olivat juuri sopivia uhreja.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Ein Totenopfer für Clarissa (GJS Nr. 260)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.4.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttu 11/1988: Paholaissaaren vanki

Takakansi: Suko makasi arkussa. Hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, kuinka oli joutunut kellarissa olevaan mustaan arkkuun. Hän ei ollut herännyt edes arkunkannen kovaan kolahdukseen, sillä takaraivoon osunut isku oli saattanut hänet tehokkaasti unten maille.
Mutta tajuttomuustilakaan ei kestä ikuisesti, ellei ole kuolemaksi. Niinpä Sukokin alkoi heräillä, ja se oli karmea herääminen. Ympärillä oli pilkkosen pimeää, ja ilma tuntui olevan loppumaisillaan. Tähänastinen tajuttomuus oli ollut hänen pelastuksensa, sillä se oli laskenut hapenkulutuksen minimiin, eikä hän ollut tukehtunut hapenpuutteeseen. Mutta nyt hän oli tajuissaan – ja saattoi vain maata selällään, tuijottaen lamautuneena pimeyteen…

Arvio: Lady X:n tapettua viimeisenkin Ambiastro-vampyyritrion jäsenen, vaikeutui Johnin ja kumppaneiden tehtävä kuolemansumun arvoituksen ratkaisemiseksi entisestään. Onneksi vanhalla romaninaisella, Azucenalla, oli vielä muistissaan paikka, josta he vampyyriveljekset löysivät. Ongelmiksi muodostuivat vain paikan syrjäinen sijainti, sen hetkellinen olemassaolo sekä se, että saarta vartioi verenhimoinen lohikäärme. Onko tehtävä siis tuomittu epäonnistumaan vai voivatko edes Myxin ja Kara auttaa ystäviämme tässä kiperässä tilanteessa?

Yksinkertaisen oloisena seikkailuna alkava, mutta tarinan edetessä yhä eeppisempiä mittasuhteita saava kertomus tuo vahvasti mieleen vuoden 1984 trion Helvetin portilla - Kauhun keskipisteessä - Tuo minulle Asmodinan pää. Vaikka tällä kertaa ei liikutakaan eri ulottuvuuksissa, ulottaa tarina lonkeronsa aina Atlantiksen historiasta Murhaliigaan ja sen tulevaisuuteen. Jos avausosa oli heikko ja tasapaksu, on jälkimmäinen kaikessa suuruudessaan mitä mainioin. Ainoastaan loppuhuipentuma on hätäisesti kyhätyn oloinen. Kotimaisen lehden kansikuva on Tom Hollandin ohjaamasta vampyyrielokuvasta Kauhun yö (Fright Night, 1985).

Lainaus: Jouduin jälleen kerran kuolemansumun kanssa vastatusten. Pitelin kädessäni ristiä, ainoaa asetta, jonka tiesin varmasti pystyvän pysäyttämään sumun etenemisen.
Sumun sisältä kuului ääniä, ikään kuin se olisi elänyt. Häipyvät kiljahdukset, hiljainen vikinä, korvia repivä ulina ja parahdukset sekoittuivat kaukaiseksi taustahälyksi, joka tuntui kuitenkin olevan niin lähellä.
Henget, joista sumu koostui, olivat voitostaan varmoja. Ne tahtoivat muuttaa minut ja ystäväni luurangoiksi.

Lukijan novelli: Yö nummella
Tällä kertaa novellin kirjoittajana on ollut Marko. Hänen kynästään on lähtenyt loppuratkaisultaan varsin onnistunut, mutta muilta osin hyvin tavanomainen vampyyritarina. Syrjäisellä nummella kuljeskeleva yön paholainen on ottanut tähtäimeensä erään perheen pienen tyttären, joka onnistuu kuitenkin kukistamaan vampyyrin vielä haudan takaakin. Pituudeltaan normaalin Yöjuttu-novellin mittainen teksti olisi kaivannut selkeämpää jäsentelyä, sillä tällaisenaan se on turhan raskas lukea. Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon vampyyrin hampaidenteroitusmenetelmä.

Lainaus: Hän näytti kaikinpuolin komealta seisoessaan myrskyn keskellä. Ainut piirre, mikä oli hänessä silmiinpistävää, oli hänen kasvojensa kalpeahko väri. Se näytti miltei sairaalloiselta. Niin myös hänen sormensa, sillä niiden kynnet olivat pitkät ja ilkeästi käyristyneet. Myös suu oli veren tahrima edellisyön ateriasta. Hänen kurkkunsa oli taas kuiva. Hän ei saanut irtoamaan edes yhtään sylkeä, vaikka hänen nälkänsä oli mahtava. Hän kumartui maahan päin. Otti sieltä pienen kiven ja pani sen suuhunsa. Hän pyöritteli sitä niin kauan, kunnes se kalahti vasten hänen pitkiä kulmahampaitaan kuin irtonainen kiila. Nyt kulmahampaat olivat ”täydessä terässä”.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Gefangene der Teufelsinsel (GJS Nr. 255)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttu 10/1988: Kohtauspaikkana ruumishuone

Takakansi: Ihmisillä on monenlaisia mieltymyksiä; jotkut pitävät eläimistä, toiset tuhlaavat omaisuuksia postimerkkien tai vanhojen rahojen keräilyyn. Charly oli kuitenkin toista maata, hänen mieltymyksensä oli huomattavasti epätavallisempi. Hän nimittäin viihtyi ruumiiden seurassa, oli nekrofiili. Tosin hän oli ammatiltaan ruumiiden pesijä, mutta vedettyään päänsä täyteen viskiä, hän intoutui seurustelemaan ”asiakkaidensa” kanssa. Keskustelut olivat pakostakin yksipuolisia, mutta Charly oli tyytyväinen…

Arvio: Samaan aikaan kun John ja hänen velhoystävänsä Myxin tutkivat vihjettä, joka voisi tarjota heille mahdollisuuden kuolemansumun neutralisoimiseen, astuu lontoolaisen ruumiinpesijän viinanhöyryiseen elämään vampyyri, joka alistaa hänet palvelijakseen. Onko tapahtumilla jokin yhteys, entä mitä tekemistä vanhalla romanieukolla, Myxinillä ja muinaisella Atlantiksella on keskenään? Miksi Suko päätyy ruumisarkkuun, jota vartioi salaperäinen Ambiastro?

Muutaman varsin näppärän tarinan jälkeen Yöjuttu kääntyy ohituskaistalta takaisin jo tutuksi tulleelle, tylsälle ajoradalleen tuomalla Lady X:n takaisin kuvioihin – kyseinen vampyyrikaunotar kun ei ole enää aikoihin ollut viihteen tai jännityksen tae. Vampyyrit ovat yleensäkin olleet Yöjuttujen väsähtäneimpiä ilmestyksiä, joten Kohtauspaikkana ruumishuone jää lähtötelineisiin, eikä tarinassa ole samanlaista lentoa saati kekseliäisyyttä kuin muutamassa aikaisemmassa numerossa. Toivoa sopii, että tarinan jatko-osa tuo lisää vauhtia tähän hölköttelyyn ja tuhottujen atlantislaisvampyyrien perintöä käytetään edes jotenkuten hyväksi. Se nähdään sarjan seuraavassa numerossa nimeltään Paholaissaaren vanki.

Lainaus: Myxin pysähtyi pääkallon eteen ja kumartui, mutta ei kuitenkaan koskettanut sen pintaa. Sen sijaan hän ojensi oikean kätensä ja piirsi lattiaan kolmionmuotoisen kuvion.
Maaginen liitu oli valmistettu eläinrasvoista ja erikoisvoiteista valkomaagisten loitsujen kera. Olin kiinnostunut näkemään vaikuttaisiko se tuhansia vuosia vanhaan pääkalloon.

Lukijan novelli: Kauhun kosketus
Anonyymiksi jääneen kirjoittajan novellissa päähenkilö saa veljensä kuoleman jälkeen tälle kuuluneita tavaroita, joihin lukeutuu myös hopeinen risti. Veli ei tiettävästi riisunut ristiä koskaan kaulastaan, paitsi juuri ennen itsemurhaansa. Nyt risti tuntuu elävän omaa elämäänsä ajaen uuden kantajansa ennen pitkää hulluuden porteille. Näppärä idea ei kanna aivan koko tarinaa, eikä kirjoittajan jaaritteleva ja raskas tyyli paranna tekstin nautittavuutta. Teksti on myös aiempia Yöjuttu-novelleja pidempi.

Lainaus: Alkuhämmennyksen jälkeen minut valtasi hirvittävä pelon tunne. Tunne hyökkäsi salakavalasti kimppuuni ja alkoi pikkuhiljaa levitellä lonkeroitaan kaikkialle ruumiiseeni. Hetkessä olin melkeinpä pakokauhun vallassa, valmiina ryntäämään suinpäin ulos talosta joka olikin äkkiä muuttunut sanoinkuvaamattoman ahdistavaksi rakennukseksi. Tunne siitä, että joku tarkkaili minua koko ajan, nousi jälleen esiin jostain mieleni pimennosta ja hyökkäsi kimppuuni salakavalan petoeläimen tavoin. Vilkuilin kauhusta suunniltani ympärilleni ja viimein ponkaisin ylös lattialta ja juoksin kuristavan pelon vallassa kohti ulko-ovea.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Treffpunkt Leichenhaus (GJS Nr. 254)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttu 2/1987: Tarujen mahti

Takakansi: Oikeassa kädessä olevasta haavasta tihkui verta. Oikeamielisen ihmisen verta!
Suko oli ojentanut kätensä omituisen, mutta hyvin tunnetun piirroksen ylle. Sarah Goldwyn, jonka kokoelmista löytyi melkein mitä vain, oli antanut sen käytettäväksi juuri tähän tarkoitukseen. Kuva oli löytynyt eräästä kirjasta ja sillä oli ratkaisevan tärkeä merkitys.
Lohikäärmeloitsu oli tekeillä.
Kiinalainen seisoi paikallaan liikkumatta ja silmääkään räpäyttämättä, vaikka Kara teki käteen toisen viillon. Nyt käteen oli muodostunut ristin muotoinen haava!

Arvio: Johnin aikamatkailu jatkuu Magian seitsemän sinettiä -tarinan kolmannessa ja viimeisessä osassa. Lohikäärmeen luola jää taakse, kun ulottuvuuksien välillä kulkeva pyramidi vie ystävämme kaukaisen maan ja aikakauden aavikolle, jossa kuoleva mies kertoo Johnille tämä olevan valon poika ja itse Hesekielin valmistaneen hänen ristinsä. Mies myös neuvoo Johnia ristin aktivoimisessa, mikä tulee kaiken hyvän lisäksi aiheuttamaan aaveidenmetsästäjälle myös erittäin pahan takaiskun.

Tarujen mahti on kaikin puolin edeltäjiensä kaltainen tarina. Johnin ristin historiasta ja taustoista kiinnostuneille se valottaa tapahtumia kivasti, kun taas perinteisempää Yöjuttu-seikkailua kaipaavat joutuvat kahlaamaan sen pakkopullamaisesti läpi. Lopussa kuvioita saapuu sekoittamaan vielä Jane Collinskin, joka piristää tempuillaan muuten laahaavaa tapahtumaketjua. Kansikuvassa on tyyliä ja Sinclairin ristin aktivointiloitsukin kuullaan ensimmäisen kerran: Terra pestem teneto – salus hic maneto!

Lainaus: Tässä maassa ei ollut päivää eikä yötä. Kaikki vain jatkui ilman vuorokauden- tai vuodenaikojen vaihtelua yhtenä tasapaksuna pötkönä. Siksi en tiennyt, kuinka kauan olin oleskellut luolassa.
Istuin apaattisena ja toivoni menettäneenä alttarin portailla, kun havahduin yhtäkkiä tuttuun vihreään hohteeseen, joka näytti syntyneen tyhjästä. Se oli luonani nopeasti kuin ajatus ja kietoi minut vaippaansa. Havaitsin olevani jälleen pyramidissa.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Macht und Mythos (GJS Nr. 234)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.2.1987
Hinta: 10,50 mk

Yöjuttu 1/1987: Lohikäärmeiden luolassa

Takakansi: Kauhumummo Sarah Goldwyn on pitänyt hetken hallussaan maailman vaarallisinta kirjaa. Hän on saanut sen kuolleelta vanhaintavarain kauppiaalta ja pyrkii viemään sen turvaan. Monet ovat kuitenkin kyseisen teoksen jäljillä: Lupina, Lady X, Kummitus ja John Sinclair. Pahat voimat pelkäävät katastrofia joka syntyy jos ylitarkastaja John Sinclair saa teoksen käsiinsä ja pääsee sen avulla perille ristinsä salaisuudesta. Mutta vielä ei olla niin pitkällä, sillä John on vangittuna toiseen ulottuvuuteen…

Arvio: John Sinclair on ajautunut jälleen kerran tilanteeseen, josta vain mahtavin valkoinen magia voi hänet pelastaa. Hän on pitänyt kynsin hampain kiinni saamastaan Magian seitsemän sinettiä -kirjasta, jonka seurauksena Kummitus on näyttänyt todelliset voimansa ja lähettänyt Johnin toiseen ulottuvuuteen, lohikäärmeiden maahan. Siellä hänet on tarkoitus uhrata lohikäärmeistä hirveimmälle, Neprenolle, joka on aikoinaan toiminut Atlantiksessa Mustan Kuoleman ratsuna.

Hieman turhankin eeppiset ja kunnianhimoiset mittasuhteet saava Lohikäärmeiden luolassa on suoraa jatkoa Magian seitsemälle sinetille. Oivallisesti ja toiminnantäyteisesti jatkuva tarina menettää otteensa pian ensimmäisten sivujen jälkeen. Kirjoittaja hakee selvästi aiempaa laveampia ja vaikuttavampia suuntalinjoja, mutta lohikäärmeistä ja aikamatkailusta ei ole jännityksen synnyttäjiksi. Näin ollen tuloksena on tylsä tarina, jossa ei ole kauhua nimeksikään, lohikäärme Neprenonkin jäädessä aivan statistiksi. Kotimainen kansikuva on koko sarjan vaatimattomimpia.

Lainaus: Tämä luola oli lohikäärmeen leiri, jossa se kävi lepuuttamassa lennon väsyttämiä siipiään. Tänne se palasi aina saalistusretkiltään ja täällä se paloitteli ja söi saaliinsa.
Valtavasta kidasta välkkyivät hirveät raateluhampaat ja silmät erottuivat suomuisen ihon keskeltä kahtena tummana pallona. Niskasta alkoi kummallinen kolmion muotoisista rustoista muodostunut terävä harja, joka jatkui pitkin selkää aina hännänpäähän asti.
Kun lohikäärme avasi kitansa, sieltä työntyi esiin jättiläiskokoinen, verenkarvainen kieli, jolla se pyydysti saalista lähietäisyydeltä. Yksikään elävä olento ei välttänyt tuota äkäisesti viuhahtavaa tahmeaa lihassuikaletta liian lähelle uskaltauduttuaan.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Allein in der Drachenhöhle (GJS Nr. 233)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.1.1987
Hinta: 10,50 mk

Yöjuttu 11/1986: Tohtori Kuoleman kosto

Takakansi: Saari vapisi ja maa tärähteli. Jostakin maan uumenista kuului kumeaa jylinää, mutta se oli vain pientä esimakua ennen suurta räjähdystä.
Bunkkerin betonikatto sinkoutui taivaalle kuin valtavien jättiläiskäsien paiskaamana. Se näytti kohoavan aina harmaisiin pilviin asti, ennen kuin hajosi tuhansiksi kappaleiksi, jotka syöksyivät murskaavalla voimalla takaisin saaren rantakallioille ja mereen.
Kattoa seurasi tuli.
Syntyneestä kraaterista syöksähti huikaisevan kirkas pistoliekki, joka poltti poroksi kaiken lähelleen sattuneen elollisen ja elottoman aineen. Vuosien uutteran työn tulokset tuhoutuivat muutamassa hetkessä…

Arvio: Solo Morasson eli tohtori Kuoleman aika on tullut päätökseen. John, Kara ja Myxin ovat sysänneet liikkeelle tapahtumaketjun, joka päättyy Murhaliigan turvapaikan tuhoutumiseen tohtorin itsensä päätyessä omaan piraija-altaaseensa hopealuoti päässään. Edes Xorronin apu ei auta, vaan piraijat ehtivät kaluta ihmispaholaisen lähes tunnistamattomaksi ennen kuin zombieiden ja ghoulien herra saa ongittua hänet pois altaasta. Murhaliiga on kärsinyt pahimman mahdollisen takaiskun!

Viime aikoina varsin väsyneenä näyttäytyneen Murhaliigan johtajan kukistumisen ympärille kehittyvä tarina alkaa kiinnostavasti, vetää sitten hetken aikaa henkeä ja vaihtuu erikoiseksi kissa ja hiiri -leikiksi, kun Solo Morasson ruumis jakautuu viideksi harmaapukuiseksi kääpiöksi, jotka ottavat kohteikseen Sinclair-ryhmän henkilöt. Johnilla ja Sukolla pitää kiirettä, kun he yrittävät pelastaa ystävänsä pahasta pinteestä. Omaperäistä ideaa ei hyödynnetä aivan parhaalla mahdollisella tavalla ja loppuhuipentuma on taas kuin hatusta vedetty, pikainen ja töksähtävä.

Lainaus: Kääpiöillä oli voimaa ja Burland tempaistiin nurin. Hän mätkähti raskaasti asvalttiin, mutta yritti nopeasti päästä takaisin pystyyn. Sitä kääpiöt eivät kuitenkaan sallineet.
Niiden veitsenterävät kynnet tunkeutuivat hänen vaatteidensa läpi ja viilsivät vartaloon syviä haavoja. Toiset tarrasivat häntä kurkusta ja puristivat niin, että kaulavaltimo repesi ja sisäinen verenvuoto tukehdutti hänet.
Burland koki kauhean, julman kuoleman. Ruumiin alle levisi nopeasti tummanpunainen verilammikko, joka valui edelleen pienenä purona katuviemärin säleiköstä sisään.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Dr. Tods Rache (GJS Nr. 230)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1986
Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 10/1986: Pimeyden valtiatar

Takakansi: Alassia oli puoleensavetävä ja kaunis tyttö, varsinainen rotunainen, jollaisesta useimmat miehet voivat vain uneksia. Hän ei myöskään peitellyt kauneuttaan, vaan kuljeskeli pitkät hiukset ainoana vaatetuksenaan Regent’s Parkissa.
Pienikokoinen, finninaamainen jengin kingi Jerry Shane oli vähällä pudottaa silmänsä hänet nähdessään. – Tuon minä otan itselleni! Tuon minä isken, Jerry kähisi lähestyessään upeaa ilmestystä. Mutta hän sai maksaa tungettelustaan kalliisti, sillä Alassia oli pimeyden valtiatar…

Arvio: Pimeyden valtiatar Alassia saapuu maan päälle alistaakseen sen valtaansa. Asmodinan perilliseksi hamuava kaunotar sotkee asiaan paitsi Johnin ja Sukon, myös Karan, Myxinin ja koko Murhaliigan. Ratkaiseva kamppailu käydään Tulimaassa, tohtori Kuoleman piilopaikassa, jossa Kara on joutunut hengenvaaralliseen tilanteeseen.

Pimeyden valtiatar on vaatimattoman vuosikertansa mitättömimpiä tarinoita. Se ei lähde missään vaiheessa käyntiin, eikä tarjoa jännitystä oikein millään tavalla. Loppuhuipentuma Tulimaassa on todella laimea, kuten myös Alassian yllättävä saapuminen Lontooseenkin. Näin ollen käsiin jää pikaisesti luettava ja vielä nopeammin unohdettava tyhjänpäiväisyys.

Lainaus: Naisen silmät muuttuivat mustiksi ja koko lähiympäristö pimeni. Nuorukaiset tunsivat joutuneensa outojen voimien valtaan jotka kiskoivat ja raastoivat heitä joka suuntaan, kunnes pimeys hälveni ja päivänvalo palautui normaaliksi.
Nainen seisoi yhä paikallaan tiukka juonne suupielessään. Hänen silmiensä väri oli palautunut jälleen mustavihreäksi. Jokin oli kuitenkin muuttunut.
Jerry Shaynesta ei näkynyt enää jälkeäkään. Hän oli kadonnut, häipynyt jäljettömiin! Paikka jossa hän oli äsken seisonut, oli tyhjä.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Herrin der Dunkelwelt (GJS Nr. 229)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1986
Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 12/1985: Kamppailu muumion kanssa

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

Hänet löydettiin lasiarkusta.
Radamar, muinaisen Egyptin mahtava velho ja taikuri, oli elänyt 4000 vuotta sitten maanmiestensä suuresti kunnioittamana ja arvostamana.
Nykyaika ei tiennyt hänestä juuri mitään, ja hänen muumionsakin löytyi aivan sattumalta. Hänet olisi pitänyt jättää kotimaahansa, eikä lähteä kuljettamaan Englantiin. Valitettavasti niin kuitenkin tapahtui.
Arkeologit eivät tunteneet hänen 4000 vuotta säilynyttä kaameaa salaisuuttaan eivätkä julmaa kuolleiden jumalaa Anubista, jolle hän oli myynyt sielunsa…

Arvio: Vampyyreitä, ihmissusia, hulluja tohtoreita ja verenhimoisia murhamiehiä – Yöjutun suomennetuissa lehdissä oli vuoden 1985 loppuun mennessä ehtinyt vilistä monenmoisia kauhistuttavuuksia. Ikivanhojen riittien avulla henkiin herätettävää muumiota saatiin kuitenkin odottaa melko pitkään, sillä sellainen nousi sarkofagistaan vasta vuoden viimeisessä numerossa – John Sinclairin muisteluiden mukaan hän oli kyllä taistellut muumiota vastaan aiemminkin, mutta tätä tarinaa ei oltu koskaan tuotu Suomeen. Hyvä niin, sillä onhan muumio klassisista kauhutarinoiden hirviöistä kaikkein epäkiinnostavin.

Kamppailu muumion kanssa on todella suoraviivainen rymistely, jonka toiminta alkaa jo kolmannelta sivulta, eikä lopu kuin vasta viimeisillä riveillä. Ystävämme sekaantuvat kahden muinaisen egyptiläisen pahan väliseen yhteenottoon, jonka ratkeamiseen heillä on yllättävän vähän vaikutusvaltaa. Lopputulos on tylsähkö, yhden lukukerran veroinen kioskipokkari, joka ei herätä suuria tunteita puoleen jos toiseenkaan. Karan ja Myxinin mukanaolo ei tuo tarinaan mitään mullistavaa. Kansikuva on John Boormanin ohjaamasta elokuvasta Zardoz (1974).

Lainaus: Muumio aikoi vääntää minulta niskat nurin. Kuolema näytti jo lähes varmalta. Tunsin kalmanhajun löyhähtävän sieraimiini samalla, kun pistävä kipu raateli kaulaani ja levisi siitä kaikkialle ruumiiseeni.
Huusin epätoivoissani kuin vartaaseen pistettävä porsas, huidoin raivokkaasti käsilläni ja pitelin hopeatikaria kouristuksenomaisesti oikeassa kourassani.
Kaikki tapahtui niin vaistomaisesti ja luonnollisesti, etten osannut enää uskoa pääseväni vapaaksi mutta muumion vihainen pärskähdys kertoi sen kärsivällisyyden olevan loppu.
Se päästi minut irti!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Kampf mit der Mumie (GJS Nr. 220)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1985
Hinta: 9,00 mk

Yöjuttu 4/1985: Punaisen helvetin herra

Takakansi: Suko oli menettänyt paholaisruoskansa. Sitä piti nyt hallussaan mahtava demoni, Punaisen helvetin herra.
Suko ei tiennyt, missä ja missä ulottuvuudessa se eli, mutta asia ei tällä hetkellä jaksanut häntä ihmeemmin kiinnostaakaan. Hänen ajatuksensa keskittyvät menetettyyn aseeseen, ja siksi hän havaitsi vaaran liian myöhään. Hän kuuli Will Mallmannin ja CIA-agentti Don Frazerin huudot, joita seurasi konepistoolin rätinä, näki kahden kirkkaan valonheittäjän häilähtävän silmiensä edessä ja totesi äkkiä tulipatsaan syöksähtävän kaatuneesta kuormurista, ennen kuin räjähdys hajoitti ajoneuvon tuhansiksi pirstaleiksi…

Arvio: Tärkeän aseen menettäminen on demoneja vastaan taisteltaessa äärimmäinen takaisku, joka pitää koettaa korjata niin pian kuin mahdollista. Niinpä epätoivoiset ystävämme turvautuvat kaikkiin keksimiinsä konsteihin saadakseen Sukon paholaisruoskan takaisin. Itä-Saksan jälkeen heidän tiensä vie Islantiin, jossa Nyrana, Punaisen helvetin herrana tunnettu demoni odottaa malttamattomana pääsyä takaisin maan päälle.

Henkien haudasta alkanut huima seikkailu päättyy lumen, jään ja verigeysirien keskelle, jossa Johnia ja Sukoa odottaa mahtava demoni aikojen takaa. Paikalle saapuvat myös Kara ja Myxin, jolla on kana kynittävänä Punaisen helvetin herran kanssa. Tuloksena on huikea spektaakkeli, jonka loppunäytös vertautuu Veriurkujen (3/1983) finaaliin. Erinomaisen tyylikäs ja mukaansa tempaava jännäri.

Lainaus: Ellen olisi tiennyt olinpaikkaamme, olisin ilman muuta voinut luulla kokevani tämän seikkailun jossakin muussa ulottuvuudessa. Hehku, savu, kuumuus; kaikki ne olivat tunnusmerkillisiä kauhun ulottuvuudelle, jossa mustaveriset viihtyivät parhaiten. Yskin vesissä silmin ja valmistauduin henkisesti perääntymisretkelle.
Mutta olin arvioinut Sukon tarmon ja tahdonvoiman väärin. – Tahdon ruoskan takaisin! hän kirahti hammasta purren.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Herr der roten Hölle (GJS Nr. 212)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.4.1985
Hinta: 8,60 mk

Yöjuttu 7A/1984: Tuo minulle Asmodinan pää

Takakansi: Hänen valtakuntansa oli yhtä julma kuin laajakin. Tänne sumun, kiusattujen demonisielujen, huutojen ja valitusten labyrinttiin ei tavallisesti kukaan ihminen uskaltautunut. Olkoonkin, että hän oli liittoutunut tämän valtakunnan hallitsijan kanssa.
Tohtori Kuolema oli sen tehnyt.
Hänen oli onnistunut vetää Kummitus omalle puolelleen taistelemaan Asmodinaa, paholaisen tytärtä vastaan. Näin karmivaa tilannetta ei ollut vielä koskaan aikaisemmin syntynyt. Ihmisdemoni tohtori Kuolema nousi helvetin alkuvoimia vastaan. Hän aikoi jopa kukistaa ne!

Arvio: Kolmas ja viimeinen osa helvettisaagasta huipentuu Tohtori Kuoleman ja Asmodinan väliseen yhteenottoon Kummituksen valtakunnassa. Eeppisen taistelun ympärille sijoitettu tarina on kaikesta huolimatta tylsä, sillä vaikka välienselvittely itsessään on mallikkaasti kirjoitettu, on kaikki muu sen ympäriltä karsittu minimiin. Kukaan ei jaksa lähestulkoon lehden mittaista kuvausta siitä, mitä kaikkea mustaveriset keksivät toistensa pään menoksi ja niinpä lopputulos tuntuu aivan yhdentekevältä.

Mielenkiintoisin osuus alkaa vastaa yhteenoton jälkeen, kun voittanut osapuoli ottaa kohteekseen varjoissa piileskelevän John Sinclairin. Yllättävä loppuratkaisu pelastaa kuitenkin sankarimme juuri ratkaisevalla hetkellä, mutta tapa jolla se käy, on heikkoakin heikompi. Jos lopetukset eivät ole olleet Jason Darkin vahvinta osa-aluetta, niin kehumista ei ole kansikuvassakaan, sillä kun ei taaskaan ole mitään tekemistä itse tarinan kanssa. Kolmeosainen helvettisaaga (Helvetin portilla, Kauhun keskipisteessä ja Tuo minulle Asmodinan pää) jää lopulta mieleen vain kunnianhimoisena, joskin hyvin tylsänä yrityksenä luoda suureellista kauhutarinaa. Yöjutun ensimmäinen erikoisnumero.

Lainaus: - Siinä oli ensimmäinen, Solo Morasso. Tuhoan kätyrisi yksitellen. Maa repeili jälleen monesta kohdasta ja ihmisen korkuiset laavapatsaat purskahtivat ylös repeämistä. – Kuka haluaa olla seuraava? Ilmoittakaa toki. Tehän menette hänen puolestaan vaikka tuleen…
Jälleen ivallista naurua.
Tohtori Kuoleman sisällä raivosi helvetti. Hänen ja Asmodinan välissä kuivuivat laavageysirit, joille hän ei voinut mitään. Hän näki vaa’an kallistuvan Asmodinan hyväksi. Hän oli seurannut järkyttyneenä Mondon kuolinkamppailua. Tosin hän ei surrut itse Mondoa, vaan sitä, mitä tämä olisi voinut vielä tehdä Murhaliigan hyväksi.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Bring mir den Kopf von Asmodina (GJS Nr. 202)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1984
Hinta: 7,90 mk

Yöjuttu 6/1984: Kauhun keskipisteessä

Takakansi: John Sinclairin oli onnistunut raottaa Helvetin porttia. Mikä häntä odottaisi sen takana?
Tilanteen pelottavuudesta huolimatta uteliaisuus voitti. Kysymykset piinasivat häntä. Näkisikö hän helvetintulen? Täydellisen kauhun?
John epäröi. Oikeastaan hän oli kestänyt matkan vieraaseen ulottuvuuteen hyvin sekä sielullisesti että ruumiillisesti. Miksi hän siis antaisi periksi vähän ennen päämääräänsä? John halusi taistella. Hän astui KAUHUN KESKIPISTEESEEN…

Arvio: Johnin matka helvetin kauhuihin alkoi edellisen numeron lopussa ja jatkuu täydellä vyörytyksellä heti ensimmäisistä riveistä alkaen. Paettuaan ikuisuuksien hirsipuusta hän suuntaa Asmodinan ja Asmodiksen kanssa kohti Tulimaata, jossa tohtori Kuolema lymyilee Murharyhmänsä kanssa. Ennen kuin joukko ehtii paikalle, suuruudenhullu tohtori on jo siirtynyt toiseen ulottuvuuteen, jossa hän odottaa hirviöidensä kanssa verivihollisiaan.

Tarina hyppii Johnin kamppailujen ja tohtori Kuoleman maailmanvalloitussuunnitelmien välimaastossa onnistuneesti, joskin ensin mainitun vaikeudet tuonpuoleisessa ovat huomattavasti jälkimmäisiä kiinnostavampia. Erikoista on sen sijaan se, ettei Johnin menettämästä hopeisesta rististä saada juurikaan lisäväriä tarinaan. Johnin hirsipuukoettelemukset ovat tämän numeron parasta antia. ”Helvetin kiertoajelutrilogia” huipentuu seuraavassa numerossa käytävään tohtori Kuoleman ja Asmodinan väliseen taisteluun, jossa panoksena on yhden helvetin ulottuvuuden herruus.

Lainaus: Minä roikuin hirsipuussa!
Kuinka Asmodis olikaan sanonut? Helvetti on monimuotoinen. Sitä voidaan verrata sipulin kerroksiin. Kun sipulista kuoritaan yksi kerros pois, kuorijaa odottaa jo seuraava yllätys. Aivan kuin kauhun keskipisteessäkin, sillä olin vastahakoinen käyttämään tästä paikasta nimeä helvetti.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Im Zentrum des Schreckens (GJS Nr. 201)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1984
Hinta: 7,50 mk

Yöjuttu 3/1984: Kuolemanlabyrintti

Takakansi: John Sinclair oli matkalla toiseen ulottuvuuteen! Hän ajelehti aikojen välillä ja ajatteli menneisyyttä. Hän ei ollut missään. Teräksenkovat kädet tempoivat häntä eteenpäin.
Värilliset putoukset syöksyivät häntä vastaan, hän kuuli hirveää pauhinaa, huutoa ja parkua.
Hän ei ollut enää kaukanakaan ASMODINAN KUOLEMANLABYRINTISTA…

Arvio: Glenda Perkinsin pelastamista miettinyt John putoaa ensin Kummituksen valtakuntaan ja sieltä vielä Asmodinan kuolemanlabyrinttiin, satojen kauhujen tyyssijaan, jota asuttavat helvetin kaikkein painajaismaisimmat olennot, kaamot. Hengenvaarallinen labyrintti on koitua Johnin ja Glendan kohtaloksi, sillä kaikkien vastoinkäymisten lisäksi sinne saapuu myös helvetinkäärme Apep.

Muistikuvani Kuolemanlabyrintistä olivat olemattomat, mutta se nykäisi vastustamattomasti mukaansa heti ensimmäisiltä riveiltä. Ripeästi etenevä juoni kaikkine käänteineen ja toinen toistaan mielikuvituksellisimpine kauhuolentoineen pitää lukijan tiukasti otteessaan. Toimintaa riittää lähes joka sivulle, joskin loppuhuipentuma on tälläkin kertaa jotenkin latistava ja yksinkertainen. Siitä huolimatta Kuolemanlabyrintti jatkaa alkuvuoden korkeaa tasoa ollen kirjoittajansa kekseliäimpiä luomuksia, eikä vähiten asujaimistonsa ansiosta.

Lainaus: Täällä majailivat eliöt, joita mitkään sanat eivät pysty kuvaamaan, painajaisolennot, joita moni mielenvikainen taiteilija on yrittänyt kuvata tauluissaan ja joutunut naurunalaiseksi.
Näistä valtakunnista olivat kotoisin kauhu, pelko, kammo ja mielipuolisuus.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Asmodinas Todeslabyrinth (GJS Nr. 198)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1984
Hinta: 7,50 mk

Yöjuttu 2/1984: Tuonpuoleiseen tuomittu

Takakansi: Maddox, demonituomari, hieroi tyytyväisenä käsiään.
- Tästä hetkestä olen iloinnut jo kauan etukäteen, hän huudahti, ja hänen mahtava äänensä jylisi paholaistemppelissä.
- Minä olen syytön! Minä en ole tehnyt mitään! Glenda Perkins yritti vakuuttaa. Hänen puheensa sortui kyyneliin.
- Sinä kuulut Sinclairille, demonituomari huomautti – ja Sinclair on meidän vihollisemme. Siksi saat kärsiä saman kohtalon kuin hän…
Glenda tiesi, että nämä sanat merkitsivät hänelle kuolemantuomiota. Hänet oli tuomittu tuonpuoleiseen…

Arvio: Glenda Perkinsin jouluostokset saavat kaamean lopun, kun gangsteripäällikkö Logan Costellon palveluksessa oleva lihaskimppu kaappaa hänet. Glenda pelastuu, mutta pelastaja osoittautuu tuonpuoleisen asukiksi, joka vetää hänet Kummituksen valtakuntaan. Glendan kaappaaminen vetää myös Johnin mukaan julmaan leikkiin.

Tuonpuoleiseen tuomittu on helvettiin sijoittuvien tarinoiden ensimmäinen osa ja samalla ensimmäinen Suomessa julkaistu numero, jossa Tohtori Kuolema alias Solo Morasso nousee keskeiseen osaan – olkoonkin, että hän on edelleen sivussa itse varsinaisista tapahtumista. Glendan pelastamisen ohessa John ystävineen saa selvittää tämän mielipuolen olinpaikan, muuten kaikki on menetetty. Toiminnan vähyys on miinusta, mutta vastaavasti kirjoittaja käyttää tarmonsa ja mielikuvituksensa helvetin näkyjen kuvailuun ja mukana menossa onkin koko joukko eri ulottuvuuksien asukkeja. Alkuperäinen kansi on totuttuun tapaan tyylikkäämpi kuin kotimainen vastine.

Lainaus: Glenda näki lyhyen hetken aikana kaiken aivan kirkkaasti.
Kaikki helvetin hirviöt, epäsikiöt ja kauhukuvat näkyivät silmäkkeen kautta hänen edessään. Painajaisunista tuli nyt täyttä totta.
Hän näki jopa kolmipäisiä hirviöitä, ihmisen ja eläimen epäsikiöitä ja risteytymiä, merihirviöitä, joilla oli ihmisen pää ja valtavat tarttumakynnet, jättiläismäisiä rottia, jotka kalusivat valkeita luita ja hurjan näköisiä olentoja, joilla oli kalan pää ja suussaan valtavat tikarin terän muotoiset hampaat. Ilmassa liihotteli jättiläiskokoisia lepakoita ja ihmissudet juoksentelivat kuono verta tippuen etsimässä uutta saalista, kuten limaiset raadonsyöjä-ghoulitkin.
Kaikki oliot olivat aivan kuin eräänlaisessa kattilassa, jossa kuhisi ja kihisi kaiken aikaa. Tämä oli alastoman kauhun ja todeksi muuttuneiden painajaisunien tyyssija.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Im Jenseits verurteilt (GJS Nr. 197)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.2.1984
Hinta: 7,10 mk