Yöjuttu 12/1993: Aavepyöveli

Takakansi: - Täsmälleen tällä paikalla, hyvät naiset ja herrat, Ed Mosley surmasi kaksikymmentäyhdeksän vuotta sitten kahdeksannen ja viimeisen uhrinsa. – Tässä se tapahtui, mies lisäsi vielä kuiskaten.
T. C. Markham hallitsi hommansa. Hän osasi puhua ja herättää äänellään ihmisissä mielikuvia ja tunnelmia. Sopivassa ympäristössä hän sai kaiken kuulostamaan vielä kaksin verroin paremmalta ja karmeammalta.
Nyt oltiin oikeassa ympäristössä, vanhojen talojen ympäröimällä takapihalla. Talojen rapistuneet seinät näyttivät lohduttomilta jopa kesälläkin. Pihan päällyste oli täynnä kuoppia. Levottomuuksien aikana mielenosoittajat olivat kaivaneet täältä kiviä, joilla olivat viskelleet järjestyksenvalvojia.
Vanha mainospylväs näytti olevan jotenkin väärässä paikassa. Se olisi varmaan hävitetty jo kauan sitten, ellei olisi erään murhamiehen toimesta sattunut aikoinaan pääsemään rikoshistoriaan…

Arvio: Lontoo on lukuisten murhaajien ja murhapaikkojen kaupunki ja sen kaduilla elävistä kauhutarinoista saisi koostettua kirjan jos toisenkin. T. C. Markham elää näistä tarinoista ja tapahtumista ja järjestää halukkaille turisteille opastettuja kierroksia Lontoon veriseen historiaan. Kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, kunnes eräällä kerralla muuan turisti tapetaan. Tapahtunut aiheuttaa skandaalin ja herättää myös Scotland Yardin mielenkiinnon. Ei aikaakaan, kun turistikierrokselle osallistuu aaveidenmetsästäjäksikin kutsuttu John Sinclair kauhuelokuviin mieltyneen ystävättärensä lady Sarah Goldwynin kanssa.

Viimeiseksi Yöjuttu-tarinaksi jäänyt Aavepyöveli on suoralla toiminnalla alkava, suoraviivaisesti loppuun asti kulkeva kolmen demonin kauhutarina, joka ei valitettavasti koskaan nouse ideansa tasolle. John selviää vastustajistaan kuin leikiten, eikä lopun sinänsä jännittäviä juonenkäänteitä hyödynnetä sellaisella tavalla, kuin mitä lukija kenties haluaisi – miltä olisikaan esimerkiksi tuntunut, jos Sinclairin lähipiiriin kuuluva lady Goldwyn olisi tempaistu mustaverisen toimesta ajasta ikuisuuteen? Yöjuttu-lehden päätöstarinalta olisi toivonut paljon enemmän, sen valintaan kun on varmastikin ollut aikaa.

Lainaus: Tulijoiden katse osui ensimmäiseksi korkeaan korokkeeseen, jonka päällä seisoi hirsipuu kolkkona ja jäykkänä kuin kohtalon sormi. Taustaa hallitsi salamyhkäinen punertava valonkajo. Lattian rajasta nousevat levottomat sumu- ja savupilvet muuttivat sen värisävyä kaiken aikaa. Milloin tummemmaksi, milloin taas vaaleammaksi.
Vaikka tunnelma oli saatu aikaan keinotekoisesti, kiduttajan huumejuomaa nauttineet ihmiset kokivat sen täysin aidoksi. Kaikki tuijottivat hirsipuussa killuvaa köysisilmukkaa suorastaan lumoutuneina. Kukaan ei huomannut, kuinka T. C. Markham hiipi hiljaa pois ja jätti opastettavansa ottamaan tuntumaa tähän perimmäisen Pahan kyllästämään ilmapiiriin.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Besuch beim Geisterhenker (GJS Nr. 332)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 9/1993: Demonien paratiisi

Takakansi: Hän oli hulluna miestenlehtiin ja elokuvatähti Alain Delonin viileä viehätysvoima kiihotti häntä. Kuva [sic] samppanja villitsi hänet ja demonien näkeminen sai hänen verensä kiehumaan!
Kuumassa intohimossaan hän halusi puhua niiden kanssa ja näyttäytyä niiden seurassa. Eihän hänellä ollut tässä maailmassa muuta kuin rahaa ja ikävystyttävää elämää. Ehkäpä demonien paratiisissa olisi mukavampaa…
Maxi Mandix oli todella erikoinen nainen, ja kaiken lisäksi hyvin itsepäinen.

Arvio: Mandix-väkijuomien nuorella perijättärellä on elämässään kaikkea, mitä kuvitella saattaa. Silti yksi asia kammoksuttaa häntä: rahojen käyttämisen edellytyksenä on asua neljäsosa vuodesta suvun vanhassa linnassa. Murhanhimoisten demonien temmellyskenttänä pidetyn linnan salit ja käytävät huokuvat kauhua, joka on suistaa Maxi Mandixin hulluuteen. Niinpä hän pyytää aaveidenmetsästäjä John Sinclairin luokseen, sillä tietää tämän olevan ainoa, joka pystyy vapauttamaan kaunottaren suvun raskaista kahleista. Sinclair saapuukin paikalle, vain huomatakseen linnan olevan todellinen demonien temmellyskenttä.

Cluedo-murhamysteeriä, paholaisen palvontaa ja skotlantilaisen ylhäisösuvun veristä historiaa sekoitteleva Demonien paratiisi on pirteähkö, joskin korttinsa aivan liian aikaisin paljastava kauhistelu. Aikuisviihdetähden muottiin kirjoitetun Maxi Mandixin suvun merkkihenkilöiden henkien käyttö on onnistunutta ja niiden ilmestyminen hyvin ajoitettua, mutta murhaan päättyvän seurapelin toteuttaminen ontuu. Sinclairin ja henkimaailman olentojen väliset yhteenotot latistuvat liian aikaisin, mutta vastaavasti linnan palvelijana toimivan Conradin nurkissa hiiviskely tuo tapahtumiin vanhan ajan kauhuvivahteen. Huolellisemmalla toteutuksella tästäkin tarinasta olisi voinut saada pienimuotoisen kauhuhelmen. Lehdessä on kolme lukijain piirrosta.

Lainaus: Huoneessa seisoi demoni. Se oli niin hassunkurisen näköinen, että luulin ensiksi kaiken olevan vain pilaa. Seuraavassa hetkessä totesin erehtyneeni. Tuo myrkynvihreä pikku otus ei todellakaan ollut mikään muovilelu eikä pahvikuvatus, vaan helvetin epäsikiö, johon ristini reagoi heti. Siitä singahtanut kirkas säde hajotti otuksen kirjaimellisesti vesihöyryksi. Huudot katkesivat silmänräpäyksessä. Siinä, missä otus oli äsken seisonut, leijaili vihreitä höyrypilviä, jotka ajautuivat ovea kohti ja hajosivat vähitellen jäljettömiin.
Koko tapahtumasarja oli kestänyt vain muutaman sekunnin ja tuntui minusta kuin unennäöltä.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Dämonen-Paradies (GJS Nr. 326)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 8/1993: Kerberos, manalan koira

Takakansi: Eläimen kidasta syöksähtänyt tulenlieska osui Porscheen niin yllättäen, ettei Bill ehtinyt toimia. Kuuma kuoleman henkäys tulvahti avoimesta ikkunasta sisään. Bill tajusi heti, että auto oli tuhoon tuomittu. Hän halusi heittäytyä ulos ja juosta karkuun. Niin hän olisi takuulla tehnytkin, ellei ovi olisi juuttunut kiinni.
Bill oli loukussa. Hän istui tuliseksi pätsiksi muuttuneessa autossaan ja alkoi laskea elämänsä viimeisiä sekunteja…

Arvio: Kun aaveidenmetsästäjä John Sinclairin hyvä ystävä, mustaverisiä vastaan itsekin kamppaileva Bill Conolly palaa kotiin ja näkee keskellä katua istuvan suurikokoisen koiran, hänellä ei ole aavistustakaan, mistä koira on tullut ja mikä se oikein on. Pian hänelle kuitenkin selviää, ettei koira ole mikään tavallinen seuralainen, vaan manalan porttia vartioiva Kerberos. Mitä ihmettä se tekee Lontoossa keskellä kirkasta päivää? Ei aikaakaan, kun Bill, John ja Suko ovat ajautuneet paholaisen palvonnan ja zombiekoirien pariin.

Erittäin lattean, Hongkongiin sijoittuvan demonitrilogian jälkeen on ilo huomata, ettei Yöjutun kirjoittajan, Jason Darkin kynä ole täydellisesti tylsynyt ja pääkopasta sinkoaa edelleen varsin toimivia juttuja. Kerberos, manalan koira ei tarjoa kauhisteluiden suhteen varsinaisesti mitään uutta, mutta zombiekoirat ja nykymaailman käyttö pahan temmellyskenttänä ovat piristäviä elementtejä. Myös 1980-luvulla huomioidut ympäristötuhot saavat muutaman huomion. Yleisilmapiiri on alakuloinen ja loppukamppailua hallitseva ukkosmyrsky luo mukavan pahaenteistä tunnelmaa.

Kolmesta lukijain piirroksesta on mainittava Kari Sihvosen koominen hautausmaakuva, jossa on hienoinen ripaus Juho Juntusen Soundi-lehteen piirtämien kuvien tyylistä. Muilta osin kuvat ovat samaa vaatimatonta tasoa mihin Yöjutussa olemme tottuneet. Kotimainen kansikuva on sen sijaan huomattavasti saksalaista tyylikkäämpi.

Lainaus: Kuolleet koirat olivat heränneet eloon. Ne seisoivat voittamattomuuden huumassa virnistelevän isäntänsä vierellä valmiina täyttämään hänen käskynsä.
Hän oli voittaja. Helvetti oli kuullut hänen pyyntönsä ja auttanut.
Nyt hän astui esiin katoksen alta kuin kuningas ja levitti kätensä kuin olisi halunnut sanoa: Katsokaa tänne! Minä ole elävien kuolleiden herra ja johtaja!
Kukaan muista läsnäolijoista ei tohtinut sanoa mitään. Kaikki tuijottivat silmät selällään koiria, joiden silmissä paloi pahaenteinen outo tuli.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Zerberus, der Höllenhund (GJS Nr. 325)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 1/1992: Lomasaaren kääpiöpirut

Takakansi: Mandra Korab oli omistanut seitsemän tikarin kokoelman. Helvetin ylin valtias Lusifer oli kuitenkin kokenut sen uhkaksi itselleen ja kaapannut sen katalalla tempulla haltuunsa.
Sen jälkeen oli paikonut [sic] kaikki seitsemän tikaria eli puolille maailmaa mahdollisimman kauas toisistaan. Siten hän sai ne työskentelemään puolestaan sen sijaan, että ne olisivat uhanneet hänen valtansa säilymistä.
Ystäväni ja minä olimme löytäneet tikareista jo kolme. Neljättä etsiessämme jouduimme pohjoissaksalaiselle Syltin saarelle kääpiöpirujen joukkoon…

Arvio: Jokaisella lomapaikalla on salaisuutensa, joiden kanssa paikallisten on elettävä ja joita satunnaisten matkailijoiden ei sovi kyseenalaistaa saati tonkia sen enempää. Ongelmaksi asia muodostuu siinä vaiheessa, kun salaisuudet palautetaan päivänvaloon ja mahdollisesti vieläpä siten, ettei niihin osata varautua tai niitä ei edes uskota. Näin tapahtuu pienessä saksalaisessa lomakylässä, jossa yksi Mandra Korabin maagisista tikareista tekee tuhojaan.

Rantahietikossa asuvien murhanhimoisten kääpiöiden tarina on lähtökohtaisesti kekseliäs. Hautajaisissa tapahtuva välienselvittely on tyypillistä Yöjuttu-huttua, mutta rannalle sijoittuvassa kliimaksissa on yritystä – sitäkin olisi tosin voinut huomattavasti kasvattaa ja tuoda tappajakääpiöitä maan päälle moninkertaisesti nyt nähtyä enemmän, näin oltaisi saatu todella huikeat verikekkerit joulupyhien kunniaksi. Valitettavinta kaikessa on kuitenkin se, että Kolmiokirja päätti lopettaa hetkellisesti uusien tarinoiden julkaisemisen, joten viimeisen kolmen tikarin seikkailut jäävät suomalaisilta lukijoilta ikiajoiksi kokematta.

Lukijain piirroksia on lehdessä kaksi ja molemmat vieläpä aivan onnistuneita. Kolmesivuisen lukijapalstan asiallisin kirjoitus on Sami Hernesahon käsialaa, siinä hän kyseenalaistaa lukijoiden keskinäiset nokittelut ja päänaukomiset. Myynti-ilmoitusten lisäksi mukana on myös Marjut Järvimiehen runo ja sen perään Yöjutun toimituksen ilmoitus lukijapalstan ja novellien julkaisemisen lopettamisesta. Tämä on vähintäänkin erikoista, sillä vielä edellisessä numerossa lukijoita pyydettiin lähettämään tekstejään julkaistavaksi.

Lainaus: Hiekasta työntyi esiin jotain. Ensiksi tuli näkyviin pieni käsi. Pitkät ruskeat sormet ojentuivat ja koukistuivat muutaman kerran, puristuivat nyrkkiin ja avautuivat jälleen. Ulapalta hyökyvät vaahtopäiset aallot eivät ulottuneet niin kauas rannalle, että olisivat voineet kastella käden.
Käsivarsi näytti ohuelta ja laihalta, mutta sitkeältä. Viimein työntyi esiin pää hörökorvineen ja hehkuvine silmineen.
Ensimmäinen kääpiö oli noussut ihmisten ilmoille. Vielä se ei kuitenkaan noussut hiekasta aivan kokonaan, vaan katseli huolellisesti ympärilleen.

Lukijan runo
Neidolla on iso pulma,
hän ryhtyy itsesyytökseen:
Hän kun on niin ruma, julma,
kukaan ei käy pyydykseen.

Sarvipäinen nahkasiipi
kiinnostuikin neidosta.
Neidon viereen yöllä hiipi,
hurmaantuisko keitosta?

Neito ken ei ketään säästä
ääressä on kattiloiden.
Turvallisen matkan päästä
katso häntä pahoinvoiden.

Jostain syystä itsekkäästä
kädessään on lihakirves!
Kaivaa sillä silmät päästä,
kallolla on hampaat irves!

Lehmän silmä lautaselle,
syksyn ilta hämärtyy.
Soppa jäähtyy parvekkeella,
kyllä kulta yllättyy!
(Marjut Järvimies)

Lukijan novelli: Uhrilahja
Johanna Kaipiaisen kynäilemä tarina on epäuskottavuudestaan ja kömpelyydestään huolimatta erikoinen, mustalla huumorilla silattu luostarikertomus, jonka loppuhuipentumassa nähdään kuinka nunnat antavat Herralleen uhrilahjoja syntisten pakanoiden muodossa.

Lainaus: - Herra, ota vastaan tämä uhrimme, syntinen pakana ja armahda meidät helvetin tulesta. Aamen, vanha nainen lausui tuolla samalla kammottavalla äänellään, mikä oli neuvonut minut tänne kuoleman kehtoon.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Satans-Zwerge von Sylt (GJS Nr. 303)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.1.1992
Hinta: 15 mk

Yöjuttu 12/1991: Hirviö

Takakansi: Se oli pitkien puukkojen yö! Taivas kaartui sinisenmustana yhtä sinisenmustan veden yllä. Meidän veneemmekin oli maalattu mustalla naamiointivärillä.
Kun katsoin taivaalle, kuu näytti kirkkaalta pyöreältä reiältä kaiken pimeyden keskellä.
Mandra ja Suko soutivat. Olimme sammuttaneet perämoottorin, ettei kukaan olisi kuullut meidän liikkuvan vesillä.
Kuu virnisteli minulle julkeasti päin naamaa, mutta minusta tuntui kuin se olisi samanaikaisesti yrittänyt varoittaa minua jostakin vaarasta, jota en vielä tajunnut. En voinut tietää hirviön olevan liikkeellä…

Arvio: Napolin slummit eivät ole turvallinen paikka tavalliselle turistillekaan, joten kuinka ne voisivat olla sitä poliiseille ja vieläpä tilanteessa, jossa sen hämärillä kujilla kuljeskelee viattomia ihmisiä tappava salaperäinen hirviö? Johnin, Sukon ja intialaisen Mandra Korabin ei auta tätä kuitenkaan liiemmälti miettiä, sillä heidän on tuhottava tuo helvetin epäsikiö ja löydettävä samalla Mandralta varastettu tikari.

Yksinkertaisesti Hirviöksi nimetty seikkailu jatkaa Seitsemän tikaria pirulle -tarinasta käynnistynyttä sarjaa, ollen nyt kolmas perättäinen tarina, jossa tärkeitä tikareita metsästetään ympäri Eurooppaa. Edellislehden tavoin tämäkin kertomus heijastelee Yöjutun kultakauden tunnelmia, minkä ansiosta monilta osin kovin simppeli juttu ylipäätään toimii. Napolista ja etenkin sen yöllisistä kaduista olisi voinut kieltämättä ottaa enemmänkin irti. Loppuhuipentuma on tuttuun tapaan heikko, Johnin selvitessä pedosta aivan liian helposti.

Lukijapostipalstalla myydään Yöjuttu-lehtiä ja arvostellaan kauhu- ja toimintaelokuvia muutaman rivin sepustuksilla. Ville Pynnösen kahdesta tatuointiaiheeksikin sopivasta kuvasta toinen on poliittishenkinen Neuvostoliitto vs. USA -piirros, toinen on syntynyt Joe Danten Ulvonta-elokuvan innoittamana. Plussaksi mainittakoon, että lehteen on printattu kaikkien Suomessa julkaistujen Yöjuttujen nimet ilmestymisnumeroineen. Miinusta on annettava siitä, ettei Tony Ballardin tarinoita mainita kyseisessä listauksessa lainkaan.

Lainaus: Hirviö ei hievahtanutkaan. Se seisoi oviaukossa hajasäärin ja tuijotti miestä marmorikuulamaisen pyöreillä silmillään ikään kuin ei olisi nähnyt hänenlaistaan olentoa koskaan aikaisemmin.
Suupielistä tippui kellertävää kuolaa ja korvat liikkuivat valppaasti kuin koiralla. Hampaat olivat erikoistuneet saaliin raatelemiseen. Ne olivat niin isot ja terävät, että ihmisen kaula katkesi varmaan helposti yhdellä puraisulla.

Lukijan novelli: Riidan tähden
Jaanan kirjoittama kaksisivuinen novelli on veikeillä juonenkäänteillä varustettu kertomus yöllisestä uintiretkestä ja sen kauhistuttavista seurauksista. Väärään joukkoon ajautuminen voi todellakin käydä hengelle vaaralliseksi, etenkin jos he osoittautuvat vielä kannibaaleiksikin.

Lainaus: Etsin katseellani muilta apua, mutta heillä näytti olevan keskenään hauskaa, ja he näyttivät selvästi kuin humaltuvansa pikkuhiljaa. ”Hei, elkee viittikö enee leikkiä, lähetää…”, mutta en saanutkaan enää sanotuksi, koska tunsin että vesi alkoi kummasti tarrautua minuun. Se piti minua paikoillaan, en päässyt sen paremmin taakse kuin eteenkään. Olin jumissa.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Unhold (GJS Nr. 302)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1991
Hinta: 14,50 mk

Yöjuttu 11/1991: Druidien kosto

Takakansi: Tekniikka muuttaa ihmisten elämää yhä kiihtyvällä vauhdilla. Monien keksintöjen ansiosta meidän ei tarvitse enää tehdä yhtä paljon ja yhtä raskaita töitä kuin esi-isämme. Elämä on helpottunut, mutta samalla se on muuttunut myös vaarallisemmaksi. Ihmiset rakentavat yhä tehokkaampia joukkotuhoaseita.
Kun neljä ammattisotilasta räjäyttää uusia laserkiväärejä testatessaan kokonaisen vuoren tomuksi, suuttuneet druidit aloittavat taistelun. Tuhottu vuori oli heidän kotinsa…

Arvio: Seitsemän maagisen tikarin etsintäretki vie Johnin, Sukon ja heidän kanssaan matkustavan Mandra Korabin Cornwallin jylhänkauniisiin maisemiin, jossa armeijan salaiseen operaatioon palkatut sotilaat herättävät pitkään uinuneet druidien henget. Nämä eivät katso hyvällä muinaisen pyhän paikkansa tuhoamista, vaan päättävät antaa säälimättömästi takaisin.

Yksinkertaisista asetelmista ponnistava Druidien kosto on aavistuksen parempi kuin edeltäjänsä, seitsemän tikarin etsintäpartion matkaan sysännyt Seitsemän tikaria pirulle. Ammattisotilaiden luonteenpiirteiden tavanomaisuudesta ei kannata liikaa mieltään pahoittaa, kuten ei heidän kuvailuistaankaan, mutta muilta osin heidän salaisen operaatiomatkansa käänteet on toteutettu mainiosti vanhojen Yöjuttujen henkeä mukaillen. Loppuhuipentumakaan ei ole aivan hatusta vedetyn oloinen, joskin Sinclairin hentomielisyys latistaa sitä hieman.

Lukijaposti on kahta runoa lukuun ottamatta pelkkä osto- ja myyntipalsta. Lukijain piirroksiakaan ei ole mukana kuin yksi.

Lainaus: Miehet käänsivät selkänsä kristallivuorelle ja katsoivat eteensä. Hämärä oli vasta alkamassa, joten he kykenivät näkemään kaiken vielä aivan selvästi.
Kukkulat ja heidän edessään levittäytyvä maasto oli muuttunut yhtä läpinäkyväksi kuin kristalli. Miehet kykenivät näkemään maan sisään, jonne oli haudattu aikojen kuluessa lukemattomia druideja.
Siellä oli luurankoja ja irvokkaan näköisiksi lahonneita ruumiita mätänemisen eri asteissa. Silti yksikään näistä elottoman näköisistä druideista ei ollut todella kuollut.
Jokainen niistä oli elossa.

Lukijan runo I
Mies peilissä
tuijottaa
läpi sormuksen
joka ei valehtele.
Minne menisin – piiloon?
Halkopinojen alle
hautautuisin loppuiäkseni
missä ei ole kuin
hiljaisuus – ikuinen.
Veitsi
joka tulee viiltämään ranteeni
on tylsä.
(SARA)

Lukijan runo II
Kävin juuri helvetissä
tapoin äitini
murhasin isäni
surmasin muutkin sukulaiseni.
Lampaan verta
join ahneesti
silmät –
viiltelin partaveitsellä
söin ne siivuttain.
Saatana seivästi minut –
olen kuollut!
Nautin –
ja itken…
(SARA)

Lukijan novelli: Verinen kosto
Mary Wilson ei pääse kahdeksanvuotiaan poikansa kuolemasta millään yli, kunnes eräänä sateisena yönä kotioveen kolkuttaa yllättävä vieras. Novellin kirjoittanut Vesa V. lainailee vähän turhankin innokkaasti Stephen Kingin Uinu, uinu lemmikkini -romaanin loppuhuipentumaa.

Lainaus: Ukkonen jyrisi ylhäällä mahtavana herrana ja vettä satoi kaatamalla. Silloin tällöin näkyi välähdys.
Mutta Mary ei piitannut liiemmälti riehuvasta luonnonmittelöstä, vaan hänellä oli tärkeämpää tekemistä. Hän halusi vain mennä lapsensa kuolinkohdalle…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Druiden-Rache (GJS Nr. 301)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1991
Hinta: 14,50 mk

Yöjuttu 6A/1991: Mustaverinen vampyyri

Takakansi: Sensaatio oli täydellinen!
Paholainen tarjosi John Sinclairille yhteistyötä. Pahan valtakunnan yhtenäisyys piti palauttaa ja kiihkeät äärimmäisyysainekset ja omavaltaiset kuppikunnat syrjäyttää. Ensiksi piti julistettaman sota mustaverisiä vampyyreita vastaan. Piru vihasi niitä kuin vihkivettä, ja kaikkein eniten niitten johtajaa, Mandrakaa.

Arvio: Kun John Sinclair saa kutsun salaperäiseen tapaamiseen Lontoon laitakaupungille, hän ei osaa edes aavistaa sen toimivan johdattajana yhteen kaikkien aikojen merkittävimmistä taisteluista helvetin herruudesta. Vastakkain ovat nimittäin Myxinin jo Atlantiksessa johtamat, demonien verestä voimansa saavat mustat vampyyrit ja itse Asmodis, joka on päättänyt tehdä lopun nahkasiipien valtaannoususta. John ajautuu pahaan välikäteen, mutta helppoa ei ole Karallakaan, sillä Myxin tuntuu vaihtaneen puolta takaisin mustaveristen rinnalle.

Yöjutun parhaat jatkosarjat ovat poikkeuksetta jo vuosien takaa, mutta Mustaverinen vampyyri antaa ainakin ensimmäisen osansa osalta toivoa muutoksesta. Tapahtumia pohjustetaan maltilla, juonenkäänteet ovat kiinnostavia ja uusi demonikin tuntuu hyvin keksityltä. Myxinin mielenmuutoksen lopputulemista jää odottamaan innolla, joten tarinan kakkososalla on melkoiset paineet niskassaan.

Lukijoiden piirroksissa on alkanut esiintyä entistä enemmän komiikkaa, mikä toisinaan toimii mutta useimmiten ei. Tämänkertaisessa piirroskavalkadissa ei ole ainoatakaan merkittävää taideteosta. Lukijapostin joukossa on sen sijaan pari kiinnostavampaa puheenvuoroa, yleisilmeen ollessa kuitenkin perinteistä ostetaan ja myydään -osastoa.

Lainaus: Kumpikin minua purrut vampyyri ahnehti vertani parhaansa mukaan. Muut pitelivät minua aloillani, vaikka en olisi kahleitteni takia kyennyt muutenkaan liikkumaan kovin paljon, enkä ainakaan voinut karata mihinkään.
Yhtäkkiä kaikki muuttui. Raskas paino katosi päältäni ja molemmat vampyyrit ponnahtivat ylös yhtä aikaa kimeästi kirkuen ja kiivaasti päätään puistellen.
Jokin näytti menneen niiden mielestä vikaan.

Lukijan tarina I: Saatanallinen juttu
Ensimmäinen lukijan tarina on nimimerkki Demon 91:n käsialaa ja se kertoo uuteen kouluun saapuvasta nuorukaisesta, joka ajautuu hetimiten saatananpalvonnan piiriin. Hän päätyy saatanan alaiseksi ja alkaa tappaa kaikenlaisia uskovaisia tai ”usokkeja”, joiksi hän saatanan kanssa heitä nimittää. Toivoa sopii, ettei kirjoittaja ole tehnyt teostaan tosimielellä.

Lainaus: Tunti loppui ja ja jäin luokkaan. Opettaja pyyhki taulua ja minä tunsin kuinka aloin muuttua. Näin luokan peilistä, että silmäni olivat kadonneet ja ihoni kupli. Hiukseni olivat kadonneet ja kalloni oli halki. Halkeamasta nousi höyryä, mikä haisi aivan Helvetille. Opettaja ilmeisesti haistoi sen. Hän kääntyi minuun päin ja kiljaisi. Samassa minä sylkäisin häneen päin ja vihreä neste osui hänen otsaansa. Neste lisääntyi ja levisi ympäri opettajaa. Hetken kuluttua opettajasta ei ollut kuin luuranko jäljellä.

Lukijan tarina II: Ei edes kuolema
E. Huttu -nimimerkkiä käyttävä kirjoittajanalku on tekstannut lyhyen kertomuksen vaimonsa menettäneestä Johanneksesta, jonka yllätykseksi vaimo palaakin haudan takaa kotiin. Edellisen tarinan tavoin on suotavaa olettaa, ettei tätäkään ole tehty aivan vakavissaan, sen verran hölmöstä jutusta on kyse.

Lainaus: - Minun tuli nälkä ollessani haudassa, Anneli sanoi paljastaen kellastuneen hammasrivistönsä ja reikäiset ikenensä, jossa lukuisat pienet madot luikertelivat. Raimo tunsi vatsansa kääntyvän ylösalaisin.
- Onneksi Johannes näkee minut toisin. Hän saa hankkia minulle syötävää.
Raimo huusi viimeisen järjenrippeensä vinttihuoneeseen, kun Anneli tarrasi häneen kiinni.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Mandraka, der Schwarzblut-Vampir (GJS Nr. 296)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1991
Hinta: 21,00 mk

Yöjuttu 4/1991: Tulinen bumerangi

Takakansi: Ted Ricker havaitsi vaaran vilkaistessaan olkansa yli. Taivas näytti syttyneen ilmiliekkiin hänen helikopterinsa takana. Sitä paitsi tuli levisi räjähdysmäisellä nopeudella.
Matkustajat puhkesivat hätähuutoihin. Hekin olivat nähneet hurjaa vauhtia lähenevän liekkiseinän.
Ted tajusi, ettei kyennyt väistämään tulista bumerangia. Helvetin liekit saavuttaisivat helikopterin joka tapauksessa. Hän ei voinut enää muuta kuin varoittaa lennonjohtoa. Radiosanoma alkoi seuraavasti: ”Tulinen bumerangi seuraa meitä. Se on talon kokoinen…” Yhteys katkesi.

Arvio: Tunisiasta zombiejahdista saapuneet John ja Suko ehtivät tuskin edes hengähtää, kun heillä on edessään uusi mysteeri. Australiassa tapahtuneen oudon lento-onnettomuuden ja Johnin maagisen bumerangin omistajaansa kohtaan suorittaman hyökkäyksen välillä on salaperäinen yhteys ja pian ystävykset ovatkin matkalla maapallon toiselle puolelle, jossa heitä vastaan asettuu maan alkuperäiskansojen uskonnon edustaja valmiina kostamaan kansalleen ja maalleen tehdyt vääryydet.

Varsin köyhistä lähtökohdista ponnistava Tulinen bumerangi kasvaa tapahtumien edetessä kiinnostavaksi hyvän ja pahan väliseksi kamppailuksi tuoden joiltain osin mieleen vuosien takaisen klassikkotarinan Punaisen helvetin herra (4/1985). Tällä kertaa juonen kulku on tosin suoraviivaisempaa ja loppuhuipentuma yksinkertaisempi, mutta kokonaisuutta tarkastellen Tulinen bumerangi on koko kestonsa ajan otteessaan pitävä ja toteutukseltaan riittävän kekseliäs jännityskertomus. Ei mikään kuolematon kauhistelu, mutta vankkaa Yöjuttujen keskitasoa.

Kahden vaatimattoman lukijapiirroksen lisäksi lehti tarjoaa osto- ja myynti-ilmoituksia, tiukkaa lukijapalautetta sekä pari kauhurunoa, joista yksi on kirjailija Hannu Salakan käsialaa.

Lainaus: Terävä sihinä voimistui. Pysähdyin ovelle ja kurkistin varovasti sisään. Samassa näin suunnilleen pääni korkeudella nopean häivähdyksen, ikään kuin jokin esine olisi singahtanut minua kohti. Vedin niskani vaistomaisesti kyyryyn, sukelsin kynnyksen yli olohuoneen lattialle ja kierähdin sivuun. Onneksi en kuitenkaan noussut heti pystyyn niin kuin yleensä vastaavanlaisissa tilanteissa, vaan katsoin ensin.
Säikähdin kuollakseni, kun tunnistin salaperäisen äänen aiheuttajan.
Se oli oma hopeinen bumerangini, ja se viuhui suoraan minua kohti!

Lukijan runo I
Voima voimaton,
sinussakin on.
Mahti mahdoton;
olet voimaton.

Vaara outo aina uhkaa
kohta olet kasa tuhkaa.

Taistella et vastaan voi,
kun pirun urut päässäs soi.

Oli elo täyttä kultaa.
Arkku kiinni, päälle multaa!
(Marjut Järvimies)


Lukijan runo II: Ei vielä
On pimeä…
H Ä N tulee taas.
Lihattomat kasvot ylleni
kumartuvat… kysyvästi.

Huoneen nurkassa hämähäkki
kutoo verkkoaan,
luiset kädet…
sivelevät poskeani.
Hiljaa H Ä N kuiskaa:
Tule…
Pian!
Vaativasti korottaa ääntään.
H Ä N avaa oven…
viitaten seuraamaan.

Joen rannalla
tumma lautta…
odottaa.

Valo syttyy huoneeseen
ja joku kelloaan katsellen
koettelee rannettani,
hymyilee…
minulle.
Lautturi.
Pettyneenä lähtee pois.
(…IT WAS DARK AND STORMY NIGHT)


Runo III
Ei tule toista aikaa, toista tilaisuutta
elää oikein,
tulee vain kuolema, hiljainen
harmaa herra vierellemme,
varova nykäisy kädestä, kutsuva katse
se ei katoa katsomalla muualle,
niin kuin ei olisikaan mitään,
se odottaa
kunnes nousemme ja
lähdemme sen kanssa mykkänä matkaseurana
hiljaista tietä pitkin
taaksemme katsomatta, pää painuneena,
verkkaisesti astellen.
(Hannu Salakka)


Lukijan novelli: Silmä silmästä
Salaiseen silmäkulttiin ajautunut nuori nainen muistelee tekemisiään Riina Pöyttiön kirjoittamassa novellissa, jossa pienen pojan välittömyys ja rakkaus riittää palauttamaan naisen hetkeksi takaisin järkiinsä ja tuhoamaan kultin sekä siihen kuuluvat toverit. Vankkaa keskitasoa tämäkin, joskin aineksia parempaankin olisi varmasti ollut.

Lainaus: Kukaan ”muista” ei huomannut elämääni. Halusin tuhota heidät. Tiesin, että vain ja ainoastaan minä pystyisin siihen. Näitä olentoja ei saanut katoamaan tappamalla. Ne olivat sen yläpuolella. Jos se ruumis, jossa he asuivat, kuihtui, he vaihtoivat ruumista. He olivat henkiä, ikuisia. Ja uskomattoman raakoja. Uhrimenoihin kuului mm. yhden uhrin harkittu ja järjestelmällinen silpominen. Uhrin veri valutettiin astiaan, josta papit ottivat kukin kulauksen. Silmät otettiin tietysti talteen.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Feuer-Bumerang (GJS Nr. 294)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.4.1991
Hinta: 14,50 mk

Yöjuttu 2/1991: Luinen saatanankello

Takakansi: Kaameat, kuolemankauhuiset kirkaisut ylittivät liekkien kohinan ja palavien puiden paukkeen.
Roviolle pystytettyyn paaluun sidottu hahmo vääntelehti henkitoreissaan. Ahnaat liekit kasvoivat yhä korkeammiksi. Oli vain sekuntien kysymys, milloin ne polttaisivat hänen ruumiinsa karrelle ja tuhoaisivat hänet kokonaan.
Paikalle oli kokoontunut satoja töllistelijöitä, miehiä, naisia ja lapsia. Kaikki halusivat katsoa tuon julman ja raadollista ihmismieltä kiehtovan näytelmän loppuun asti. Noitavalkea paloi jälleen, ja se jos mikä toi kaivattua vaihtelua heidän yksitoikkoiseen elämäänsä…

Arvio: Edellisessä arvostelussa ihmettelemääni tapahtumaketjuun (ks. Yöjuttu 1/1991 Tappajakoirat) tulee viimeinkin selvyys, kun Saksasta Lontooseen palannut John Sinclair ottaa Sheila Conollyn katoamisen selvitettäväkseen. Ilman johtolankaa tähän asti ollut John saa erinomaista apua ystävältään, kauhumummo Sarah Goldwyniltä, jonka hankkiman videoelokuvan loppuhuipentumaan ilmestyy Sheilan kasvot. John syöksyy päätä pahkaa elokuvan tuottaneen tahon juttusille, mutta huomaa pian itsekin olevansa paholaisen kynsissä ja roikkuvansa luisen saatanankellon viisareissa odottamassa maallisen vaelluksensa päättymistä.

Erittäin laimean edellisnumeron jälkeen Yöjuttu ottaa kekseliään saatanankelloidean myötä monta harppausta eteenpäin. Uhri käy kahden viimeisen minuutin aikana elämänsä läpi syntymästä kuolemaan ja taivaallisista nautinnoista helvetillisiin tuskiin ilman, että pystyy vaikuttamaan tähän millään tavalla. Valitettavasti vain Sinclairin tapauksessa pelastuminen on taas kuin hatusta vedetty, eikä kunnon yhteenottoa pääse paholaisen kanssa syntymään. Olisihan se mukavaa, että edes joskus sankarimme voisi mitellä kunnolla voimiaan varjojen valtakunnan herran kanssa.

Lukijapostia-palstalla käsitellään jälleen kerran kopiointia (joku oli mennyt edellisvuoden viimeiseen numeroon kopioimaan Teräsmies-lehden sivuilta erään hahmon ja esittänyt sen omana piirroksenaan) ja ostetaan sekä myydään Yöjuttuja ja kauhuelokuvia. Jäsen 55 listaa suosikkikauhuelokuviaan, mutta ei osaa valitettavasti kertoa niistä juuri nimeä enempää. Lukijain piirroksissa on kaksi kesyä kuvaa ihmissudesta ja jostain nimeämättömästä demonista.

Lainaus: Saatana alkoi liikehtiä Sheilan edessä edestakaisin, eikä lähtenyt kiusallakaan pois. Se nautti tilanteesta täysin siemauksin ja tuijotti Sheilaa koko ajan pistävillä pikisilmillään. – Enkös minä tässä kerran luvannutkin viedä sinulta kasvot? Saat kokea, millaista on elää ja kuolla noitana, tyttöseni. Katsohan nyt!
Sheila tunsi yhtäkkiä kosketuksen ihollaan, vaikkei nähnyt mitään. Tuntui kuin kasvoja olisi hivelty keveästi sormenpäillä. Iho alkoi kutista ja Sheila joutui omituiseen tylsään olotilaan, jossa ajattelukyky ensin aleni ja lakkasi kohta kokonaan.
Sheila Conolly oli enää vain pelkkä ihmisen kuori. Eloton kappale, josta oli tyhjennetty kaikki sisältö.

Lukijan novelli: Demonin riivaamat
Toistaiseksi nimettömänä pysyttelevän kirjoittajan kaksiosainen tarina vie lukijansa New Yorkin Coney Islandille, jossa asuvan pariskunnan vanhassa puutalossa alkaa tapahtua kummia. Talon kellarissa on aikoinaan harjoitettu saatananpalvontaa, eivätkä aikoinaan esiin manatut henget ole jättäneet taloa rauhaan. Ensin saa kirvestä talon varsinainen omistaja ja heti tämän jälkeen asukkaiden pieni poika katoaa. Paikalle kutsutaan demonologiaa opiskellut entinen FBI:n työntekijä, joka joutuu kollegansa kanssa taisteluun talon ottanutta pahaa vastaan.

Amityvillen tarinaa ja Tobe Hooperin Poltergeistia (1982) vahvasti lainaileva Demonin riivaamat on Yöjutun historian kunnianhimoisin novellikokeilu. Yrityksen puutteesta ei sovi kirjoittajaa moittia, sillä miljöön ja henkilöiden hahmottamiseen on käytetty selvästi aikaa ja niinpä tarina onkin paikka paikoin varsin miellyttävä ja saa lukijan mielikuvitukseenkin hieman eloa. Siksi onkin valitettavaa, ettei toimintaan ole pystytty luomaan samanlaista tyyliä, vaan kohtaus toisensa perään vyörytetään lukijan silmille ilman perusteluja. Toivottavasti tarinan jälkimmäinen puolisko korjaa tämän virheen.

Lainaus: Kahden tunnin ahkeran etsinnän jälkeen oli Richard löytänyt kaipaamansa. Talon omistajista oli vain muutama sana, mutta se riitti. Kellarihuoneella oli ollut suuri merkitys saatananpalvonnassa. Richard otti paperin taskustaan ja vilkaisi sitä. Mitä arveltavimmin se esitti jotakuta demonia. Mutta hahmo oli niin epämääräinen, ettei edes mytologianprofessori Lee kyennyt sitä tunnistamaan. Hän päätti lähteä. Kirjastosta hän ei enempää tietoa löytäisi, mutta jossain oli oltava joku, joka tietää. Ja hänet aikoi Richard löytää. Oli selvitettävä, mitä piili asioiden takana.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Satans Knochenuhr (GJS Nr. 292)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.2.1991
Hinta: 14,50 mk

Yöjuttu 9/1990: Kauhujen kartanossa

Takakansi: Onko helvetti irti? – Kädet kurottuvat seinistä, ruumiit leijailevat huoneen poikki, kaapista löytyy vainaja. Läsnäoleva Pahan henki huokuu seinistä. Talo elää ja hengittää.
Suko hoitaa eloonjääneiden siirron muualle, ennen kuin näidenkin täytyy kuolla. Rakennusta rasittaa kirous. Siellä riehuva maaginen kulkutauti saattaa kaiken sekasortoon.

Arvio: Kollegansa John Sinclairin paluuta odotteleva Suko lähtee tarkastamaan erästä erikoista vinkkiä, jonka mukaan lontoolaisen talon jo kuolleiksi ilmoitetut asukkaat ovat palanneet takaisin koteihinsa. Tapausta tutkiessaan hän joutuu murhanhimoisen miehen tähtäimeen, mutta pelastuu kuin ihmeen kaupalla ja tulee vedetyksi mukaan tapahtumasarjaan, jota hallitsevat ugandalaisen demonin palvelijat Shokasta-jumalineen. Sukon onneksi John ehtii apuun ja yhdessä he käyvät taisteluun viidakkodemonia vastaan.

Kauhujen kartanossa on tyhjänpäiväinen tarina, jossa ei ole sen enempää kauhua kuin kartanoakaan. Löysästi kirjoitetut juonenkäänteet, eksoottisen magian voimilla leikittely ja irvokkaiden, joskaan ei kovin kekseliäiden kauhukuvien viljely turruttaa lukijansa alta aikayksikön. Kirjoittaja ei ole saanut pieneen yhteisöön rajatusta kauhutarinastaan mitään irti ja niinpä tämän jutun parasta antia onkin takakansiteksti, joka sekin lupaa paljon enemmän kuin lopulta antaa.

Lukijoiden lähettämissä piirroksissa ei ole mitään mainitsemisen arvoista, eikä lukijapalstalla aloitettu elokuvakeskustelukaan ole kovin hedelmällistä. Jo pitkään osto- ja myyntipalstana toiminut alusta on innoittanut myös kauhufanien ulkopuolista kaupankäyntiä, nyt fanitavaraa metsästää muuan oululainen Madonna-fani. Marjut Järvimiehen kirjoittamat kauhurunot piristävät muuten latteaa fanituotantoa.

Lainaus: Shokastalta pääsi kurnuttava nauru. – Ystäväsi näkee ja kuulee tällä hetkellä kaiken, minkä sinäkin, vaikka olette aivan eri paikoissa. Minä olen kotoisin Ugandasta. Shokastaa on palvottu siellä kautta aikojen. Hän oli aikoinaan mahtava jumala ja koristi itsensä helvetinlintujen sulista tehdyllä taikakalulla. Kun hänet aikoinaan surmattiin, taikakalu jäi. Minä otin sen itselleni ja siinä piilevät voimat muuttivat minut Shokastaksi!

Lukijan novelli: Muutoksia
Kun silmälasipäistä ja syrjään vetäytyvää kaveria pyydetään koulun kovisten jengiin, se harvemmin lupaa mitään hyvää. Huonosti käy tässä Marko Parviaisenkin kirjoittamassa novellissa, jossa vihkiydytään mustan magian ja salaseuran maailmaan. Viiden sivun mittaisessa tarinassa on riittävästi pituutta, mutta lopputwisti jättää tässäkin tapauksessa vain typertyneen olotilan.

Lainaus: Olennon valtava taikinamainen ruho oli levittäytynyt syvennykseen peittäen allaolevan [sic] lattian kokonaan. Sen väritystä oli vaikea kuvailla. Se tuntui hitaasti vaihtavan väritystään ruhonsa eri alueilla saaden sen näyttämään hyvin erikoiselta. Useille väreille en keksinyt minkäänlaista nimeä, niin oudoilta ne näyttivät. Olennolla ei vaikuttanut olevan minkäänlaisia raajoja lukuunottamatta ruhosta työntyviä ohuita, tuntosarvimaisia lonkeroita, jotka huojuivat hiljaa pystyssä, ”haistellen” ympärilleen.

Lukijan runo: Kauhurunoja I
Arvoitus, salaisuus
on pelon, kauhun alaisuus.
Kolkko tuuli taivaalla
ajaa aavelaivalla.
Kuolema sua tuijottaa
et tiedä, mikä odottaa.
Kuu on kylmä kuin kuolema itse.
Katso itse ja havaitse!
(Marjut Järvimies)

Lukijan runo: Kauhurunoja II
Hän varjon lailla vainoaa
ja peilistäkin tuijottaa.
Hän tavoittaa,
hän saavuttaa…

En hetkeksikään rauhaa saa,
Minut hän vain haluaa.
Hän tavoittaa,
hän saavuttaa…

Hän silmin tyhjin tuijottaa
ja käsin kylmin koskettaa.
Hän tavoittaa,
hän saavuttaa…

Ympärillämme pirujen parvi,
päähäni kasvaa jo toinenkin sarvi.
Hän tavoitti,
hän saavutti…
(Marjut Järvimies)


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Im Penthouse der Angst (GJS Nr. 277)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1990
Hinta: 13,50 mk

Yöjuttu 8/1990: Aaveristin kummitukset

Takakansi: ”Ei suinkaan kaikki, mikä on kätketty maan poveen, ole todella kuollut. Menneiden aikojen kauhut odottavat usein mustan mullan alla vuosisatoja, ennen kuin lähtevät kostoretkilleen…”
Monet naureskelivat ja hymähtelivät näille sanoille, mutta ne olivat eräälle ihmiselle yhtäkkiä karmeaa todellisuutta.
Kolmikymmenvuotinen sota oli jättänyt erääseen Baijerin kylään perinnön, josta tuli 350 vuoden kuluttua hirveä painajainen.

Arvio: Pienen saksalaiskylän nuorison keskuudessa on virinnyt outo rohkeuskoe, jossa jengiin kuulumisen vaatimuksena on kiivetä muinaiselle sotamuistomerkille ja asettaa merirosvolippu sen huipulle. Tämä ei kuitenkaan miellytä ristin muotoisen patsaan alle haudattua hakkapeliittaeversti Gunnarssonia, joka päättää palata maan päälle sodan 350-vuotisjuhlapäivänä. Samaan aikaan kylässä järjestettävistä kesäjuhlista uhkaa tulla todelliset verikekkerit, mutta onneksi yliluonnollisia asioita vastaan taisteleva komisario Will Mallmann saa vihiä tapahtumista ja pyytää paikalle myös John Sinclairin, jolle demonien tuhoaminen on arkipäivää.

Elokuussa 1990 ilmestynyt Aaveristin kummitukset jatkaa jo liian pitkää rutiinimaisten Yöjuttu-tarinoiden sarjaa, jossa John ystävineen saa vihiä jostain kummallisuudesta ja saapuu paikalle tuhoamaan sen heti alkuunsa. Verenhimoisen Gunnarssonin lisäksi tämän tarinan ainoa valopilkku on hänen aaveratsastajajoukkonsa, jonka synnyttämää uhkaa ei kuitenkaan hyödynnetä kuin nimeksi – jopa kohtaus, jossa eversti joukkoineen on ratsastamassa suoraan kesäjuhlien väkijoukkoon jää torsoksi. Runsaasti kritisoimieni loppukohtausten taso jatkaa myös surkealla linjallaan, ollen tällä kertaa huonoimpia miesmuistiin.

Lukijapalstalla keskustellaan lyhyesti sensuurista, ostetaan ja myydään kauhuelokuvia, esitellään lyhyesti kauhuun liittyvää kirjallisuutta ja mahtuupa kirjoittajien joukkoon joku kymenlaaksolainen noituuden harrastajakin. Lukijoiden piirtämissä kuvissa ei ole liiemmin hurraamista, piirrosten suuntautuessa yhä enenevässä määrin hupailulinjalle.

Lainaus: Silmiemme eteen levittäytyi kauhistava [sic] näky. Äänetön aavejoukko ratsasti esiin teltan varjosta. Niin ratsastajat kuin hevosetkin olivat harsomaisen läpinäkyviä, mutta kaikki ääriviivat olivat silti aivan selvät. Ratsut korskuivat ja kaviot rummuttivat tannerta, mutta täysin äänettömästi. Ratsastajat olivat 1600-luvun sotisopaan pukeutuneita pelättyjä hakkapeliittoja, ruotsalais-suomalaisia sotilaita, jotka levittivät 30-vuotisen sodan aikana pelkoa ja kauhua kaikkialla, missä liikkuivat.

Lukijan novelli: Painajaisen paluu
Ikiaikainen kirous vainoaa suurta paholaismaista koiraa myrsky-yössä kirkkoon pakenevaa päähenkilöä. Kirjoittajana toiminut J. J. olisi voinut kehitellä kekseliästä ideaansa pidemmälle ja kasvattaa tarinaansa, ettei siitä olisi tullut pelkkää suoraviivaista selviytymistä. Painajaisen paluu on kaikesta huolimatta hyvää kauhuviihdettä, sijoittuen Yöjuttu-novellien kärkipäähän.

Lainaus: Se oli ihminen – ulkoisesti ainakin. Tosin iho välkehti oudon punertavana salamanvälähdyksen kelmeässä valossa mutta muuten alhaalla seisova olento näytti ihmiseltä. Silmät eivät kylläkään kuuluneet ihmiselle sillä ne olivat samat, leimuavat tulikekäleet, jotka olin nähnyt tuolla pirun riivaamalla koiralla.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Phantome vom Gespenster-Kreuz (GJS Nr. 276)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1990
Hinta: 13,50 mk

Yöjuttu 3/1990: Demoniloiset

Takakansi: Ne käyttivät ravinnokseen haudoissa maatuvia ruumiita ja asustivat lähinnä hautausmailla, joissa niille riitti ruokaa yllin kyllin. Suko ei ollut pitkään aikaan joutunut tekemisiin tuon inhottavan demonilajin kanssa, mutta nyt hän totesi kohdanneensa ghoulin. Kaamean näköinen otus raahautui ajoradan poikki ihonriekaleet repsottaen ja limaiset posket lommollaan, ikään kuin näkymättömät sormet olisivat puristaneet niitä kokoon. Ghouli pyrki kadun reunaa kohti. Ehkä se aikoi puikahtaa viemärikaivon kautta kaltaistensa seuraan. Suko seurasi valppaana sen etenemistä…

Arvio: Ei ole mitenkään yllättävää, että pitkälti yli vuosikymmenen Geisterjäger John Sinclair -kioskilehteä kirjoittaneen Jason Darkin ideariihi alkoi jossain vaiheessa ehtyä pahemman kerran, eikä uusistakaan tarinoista tullut enää niin vetäviä kuin aiemmin. Maaliskuussa 1990 ilmestynyt Demoniloiset on tästä hyvä esimerkki, sillä kekseliäistä lähtökohdistaan huolimatta siitä syntyi lähes tavanomainen rymistely, jossa ei ollut sen enempää toimintaa kuin jännitystäkään.

Demoniloiset alkaa kiinnostavasti. Lontooseen on jostain saapunut salaperäinen Mister X, joka on päättänyt ottaa limaa ampuvalla ja kudokset syövyttävällä pistoolillaan hengiltä itsensä John Sinclairin. Tähänpä toimivuus sitten loppuukin, sillä sen sijaan että kirjoittaja olisi tehnyt miesten yhteenotosta edes jollain tapaa onnistuvan, hän hätäilee kuten Mister X:kin. Tämän ja John Sinclairin kohtaaminen ei pääty edes kunnon laukaustenvaihtoon, vaan Sinclair tempautuu toiseen ulottuvuuteen, jossa hän saapuu ghoulien salaperäiselle kotijärvelle ja kohtaa siellä lymyilevän Xorronin. En tiedä olenko lukenut näitä juttuja silmät kiinni, mutta jossain vaiheessa huomasin ruumiinsyöjien valtiaan työskentelevän tällä kertaa yksin ja yllätyksekseni sain lukea Lady X:n kuolleen.

Kahdessa eri ulottuvuudessa kulkeva tarina ei ole onnistunut, mutta eipä sitä ole mikään muukaan tässä lehdessä. Vanha kunnon sarvipää hallitsee lukijapiirroksia, joita on tällä kertaa mukana viiden kappaleen eli kokonaisen aukeaman verran.

Lainaus: Vaara kasvoi hetki hetkeltä. Lentävät limamöykyt lipuivat meitä kohti hitaasti, mutta vääjäämättömän varmasti. Lisäksi kaikki tapahtui kammottavan äänettömästi. En kuullut edes minkäänlaista viuhinaa, vaikka otusten antennijalat liikahtelivat kiivaasti puolelta toiselle. Nyt tarvittiin nopeita päätöksiä. Minun täytyi valita, vapauttaisinko professorin kokonaan, vai puolustautuisinko hyökkääjiä vastaan.

Lukijan novelli: Sokkelo
Marjut Järvimiehen kaksisivuinen Sokkelo kertoo nimettömäksi jäävästä henkilöstä, joka astelee kesken matematiikan tunnin käytävään, vain huomatakseen sen osoittautuvan todelliseksi verkostoksi. Käytävällä olevat ovet eivät johda minnekään, mutta varsin pian tarinan päähenkilö päätyy ruumishuoneelle ja omiin hautajaisiinsa. Omaperäisessä novellissa on latteutensa, mutta lukeutuu silti Yöjuttu-suosikkeihini.

Lainaus: Ympärilläni vallitsi surutunnelma. Paikalla oli pappikin. Hitaasti minulle valkeni, että olin omissa hautajaisissani… Ikuisena pilailijana olisin tietysti pompannut ylös arkusta ja huutanut jotain vitsikästä, mutta vainajat ovat elottomia, eivätkä näin ollen myöskään liiku. Minäkään en valitettavasti ollut mikään poikkeustapaus. Olin vainaja. Kuollut kuin kivi. Vainajat eivät pompi arkuissaan tai naura. Paitsi yöllä…

Lukijan novelli: Jumalten peli
Nimimerkki Anan kirjoittamassa novellissa seikkaillaan unen ja todellisuuden rajamaastossa. Kyseessä on ihan tavallinen kaveri, joka on joutunut tietämättään pahojen voimien pelinappulaksi ja jonka kohtalo sinetöidään unessa. Jumalten peli toimii idean tasolla jotenkuten, mutta Anan kirjoitustyyli on kömpelöä ja vuoropuhelu teennäistä. Loppuhuipentumakin on moneen kertaan koettu.

Lainaus: - Tule, niin koet saman kohtalon kuin tämä narttu tässä, huusi yksi hirviöistä ja heilutteli tytön päätä edes takaisin, kunnes päästi irti, niin että pää lensi minua kohti. Se tipahti aivan jalkojeni juureen, ja säpsähdin niin, että tipautin ristini maahan. Samalla hetkellä kun risti kosketti maata, alkoi tapahtua! Häikäisevä valo leimahti rististä ja samassa se muuttui miekaksi. Nostin miekan maasta, sillä taisteltavahan minun oli, muuten en heräisi enää koskaan.

Lukijan runo: Kauhuruno I

Pimeys.
Se verhoaa utuisen maiseman mustaan vaippaansa.
Usva väistyy pimeyden tieltä.
Taivas.
Kuolemanvalkoinen täysikuu valaisee vielä tähtikirkkaalla taivaalla.
Kunnes – pimeyden varjot
vähitellen peittävät koko taivaan.
Nostan katseeni taivaalle
nähdäkseni vielä kuun kirkkauden.
Voin erottaa siitä kasvot.
Ne nauravat pirullista naurua.
Ne ovat kuoleman kasvot.
Pimeys peittää taivaan.
(Minna Anttila)

Lukijan runo: Kauhuruno II
Kaikkoa, paha henki!
Häivy, pimeyden renki!
Mene Manan majoille,
pimeyden asuinsijoille!
Siellä pysy, älä karkaa!
Älä kiusaa ihmisparkaa!
(Marjut Järvimies)

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Ghoul-Parasiten (GJS Nr. 271)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1990
Hinta: 13,50 mk

Yöjuttu 2A/1990: Pirunmunkkien aavetanssi

Takakansi: Piru käski ja aaveet tanssivat!
Riutuneet hahmot huojuivat edestakaisin niin että kaavut hulmusivat. Näytti siltä kuin heidän jalkansa eivät olisi koskettaneet lainkaan lattiaa. Tanssi muuttui hetki hetkeltä hurjemmaksi. Kaikki sulautuivat yhdeksi vinhasti kieppuvaksi massaksi.
Sielunvihollinen tuijotti karkeloa katala virne naamallaan. Hän oli tämän näytelmän ohjaaja…

Arvio: Pariisilaisen selvänäkijä Tanithin murha ajaa aaveidenmetsästäjä John Sinclairin Bretagneen, jonka idyllisten postikorttimaisemien kääntöpuolella asuu silkka pahuus. Avainhenkilö on taidemaalari Fedora Golon, jonka maalaamasta taulusta viisi paholaismunkkia on päässyt siirtymään meidän ulottuvuuteemme. Kun peliin on sekaantunut vielä Asmodiskin, ei John Sinclairilta puutu tekemistä.

Tai niin voisi luulla. Tosiasiassa Pirunmunkkien aavetanssi on kekseliäästä ideastaan huolimatta laiska ja laimea, joskin yllättävän väkivaltainen kauhistelu. Valitettavasti kirjoittaja ei ole osannut keksiä pelottaville paholaismunkeille juuri muuta tekemistä kuin piilukirveiden heittelyn, jolla ei pitkälle pötkitä Sinclairin kaltaista valon poikaa vastaan. Asmodiskaan ei tuo tarinaan juuri mitään kiinnostavaa, sillä tämä tyytyy tapansa mukaan tarkkailemaan tilannetta taustalla. Loppuhuipentuma on sentään onnistuneen lohduton. Vaatimattomista lukijain piirroksista mainitsemisen arvoinen on vain Helloween-yhtyeen logolla varustettu ”Save Us from the Creeping Nightmares” -kuva.

Lainaus: Sanoja seurannut ivanauru meni ohi Golonin korvien. Fedora oli siis liitossa paholaisen kanssa ja antanut pimeyden ruhtinaan vietellä itsensä.
Golon epäili vieläkin, mutta vilkaisu vieraaseen sai hänet lopullisesti vakuuttuneeksi tämän puheiden paikkansapitävyydestä. Tuo pujopartainen mies oli itse pimeyden ruhtinas, saatana, jota Fedora nyt totteli.
Vanhat noitajutut muistuivat Raymond Golonin mieleen. Piru naurahti hiljaa, ikään kuin olisi lukenut hänen ajatuksensa, ja sanoi: - Hän ei voinut muuta. Kukaan ei pysty vastustamaan saatanaa. Pystyn mihin tahansa, jos vain haluan. Paras esimerkki on vaimosi. Sain hänet ihastumaan itseeni. Hän tahtoi yhä uudelleen…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Geistertanz der Teufelsmönche (GJS Nr. 270)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.2.1990
Hinta: 19,50 mk

Yöjuttu 12/1989: Wikkan kosto

Takakansi: Noitia näkyi kaikkialla, mihin Suko vain sattui katsomaan. Ne olivat vallanneet Blackmoorin kylän ja levittäytyneet kaikkialle kuin syöpäläiset. Ne kyhjöttivät talojen katoilla, vaanivat pimeillä kujilla, ulkorakennuksissa ja ullakoilla, ja täyttivät pimeän yön riekkuvalla naurunräkätyksellään.
Ja Suko oli yksin!
Hänen ystävänsä ja virkaveljensä John Sinclair oli lähtenyt etsimään sitä miestä, jonka syytä tämä kaamea tilanne todennäköisesti oli.
Noidantappaja Mason Cortlandia ei näkynyt missään!

Arvio: Edellisessä numerossa pieneen Blackmoorin kylään saapuneet ystävämme ovat keskellä todellista noitien kokoontumistapahtumaa, sillä paikalle ovat suurnoita Wikkan ja hänen apulaisensa Jane Collinsin lisäksi saapunut kymmenittäin pimeyden ruhtinaan palvelijoita. Riekkuva ja rietas lauma on valmistautunut kohtaamaan suuren noidantappajan, vuosisataisesta suohaudastaan esiin manatun Mason Cortlandin tämän omalla maaperällä, kylässä, jossa Cortland tappoi säälimättä noidiksi epäilemiään ihmispoloja vuosisatoja aiemmin. Wikkan tavoitteena on myös saada haltuunsa salaperäinen noidankivi, jota Cortland aikoo käyttää hyväkseen noitalauman tuhoamisessa.

Jos joku Yöjutun jatkotarina ryvettyy pahemman kerran, niin tämä. Blackmoorin noidantappajan ensimmäinen puolisko oli tunnelmallinen paluu lehden huippuvuosiin, mutta jälkimmäisestä osasta muodostuu todellinen antikliimaksi. Sarjan kirjoittanut Jason Dark kuvailee kyllä yöllistä, noitien täyttämää kylänraittia onnistuneesti, mutta itse noitien uhka jää vaatimattomaksi: yhdestäkään heistä ei ole tippaakaan vastusta Johnille tai Sukolle, jotka listivät vihollisiaan kuin liukuhihnalta. Wikka ei saa tälläkään kertaa juuri mitään aikaiseksi ja Johnin ja Jane Collinsin yhteenottoakin saamme jäädä odottelemaan jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Loppuhuipentuma on raivostuttavan ala-arvoinen. Lehden piristysruiske onkin Juri Kovaljeffin aukeaman kokoinen piirros ”It is time to go to bed”.

Lainaus: Mikään ei enää pidätellyt niitä. Ne hyppivät alas puiden oksilta, syöksähtelivät ilman halki kuin raketit, ulvahtelivat kuin palosireenit ja nauraa räkättivät mielipuolista nauruaan. Sukon valtasi yhtäkkiä kauhea epäilys, joka vahvistui hetken kuluttua.
Noitien totuuden hetki oli lyönyt.
Ne yhtyivät kaikki hirveään ulvontaan, josta erottui selvästi vain yksi ainoa sana.
Wikka!

Lukijan novelli: Kesäyön kauhut
Nimettömäksi jääneen kirjoittajan novellin päähenkilöt kokevat kesäisellä uintireissullaan todellista kauhua, kun järvestä nousee salaperäinen ja pelottava olento. Tapahtumista kertova Jari valmistautuu jo kuolemaan, kun yhtäkkiä paikalle tupsahtaa pitkä, vaaleahiuksinen englantilaismies, joka listii olennon hopealuodeillaan. Hän on tietysti John Sinclair, joka katoaa paikalta yhtä nopeasti kuin on ilmestynytkin. Kyseessä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun Yöjutun-sivuilta tutut hahmot seikkailevat lukijoiden novelleissa, aiemmin näin on käynyt ainakin numerossa 6/1988.

Lainaus: - Kuka sinä olet?
Mies näytti miettivän hetken ennen kuin vastasi. – John Sinclair.
Tuntui kuin joku olisi lyönyt minua halolla päähän. – Mutta miten se on mahdollista, sain viimein änkytettyä.
- Eihän se olekaan, mies vastasi hymyillen. – Olenkin vain mielikuvitusolento, kuten oli tuo demonikin. Meitä ei ole olemassakaan.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Wikkas Rache (GJS Nr. 268)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttu 11/1989: Blackmoorin noidantappaja

Takakansi: Suko ja minä olimme jo kuvitelleet, ettei mikään pystyisi hämmästyttämään eikä saattamaan meitä pois tolaltamme. Totesimme erehtyneemme ja tulimme toisiin ajatuksiin, kun eräänä päivänä tutustuimme Blackmoorin noidantappajaan. Hän kykeni herättämään ihmisissä syvää kammoa ja hirvittävää kauhua, mutta sen lisäksi hän osasi sekoittaa eri aikakausia keskenään. Eipä aikaakaan, kun emme enää tienneet, olimmeko nykyajassa vai menneisyydessä…

Arvio: Tuskin mikään maanpäällinen paikka on niin täynnä salailua ja kylmäkiskoisuutta kuin Englannissa sijaitseva Blackmoor, jossa ei katsota hyvällä ketään kylään saapuvaa henkilöä. Syykin on selvä: kylässä vaalitaan edelleen lähes 300 vuotta sitten kuolleen noidantappaja Mason Cortlandin muistoa ja vieläpä niin hartaasti, että kyläläiset ovat päättäneet palauttaa hänet takaisin maan päälle saattamaan työnsä loppuun. Tämä ei tietenkään sovi Johnille ja Sukolle, mutta ei myöskään mestarinoita Wikkalle ja hänen parhaalle oppilaalleen Jane Collinsille, jotka saapuvat paikalle tehdäkseen tiliä Cortlandin kanssa.

Hienolla nimellä ja komealla kansikuvalla varustettu Blackmoorin noidantappaja on kuin raikas tuulahdus pahoin pölyttyneeseen Yöjuttu-sarjaan tuoden monin paikoin vahvasti mieleen Tappajan kouran (1/1984). 1980-luvun alkuvuosien parhaiden Yökkäreiden tyyliä onnistuneesti myötäilevä tarina on kaiken lisäksi vieläpä omaperäinen, kahdella eri aikajanalla vaivattomasti hyppelevä seikkailu, jossa menneen maailman kauhut siirtyvät nykyaikaan. Suon syvyyksistä kotikyläänsä palaava Cortland on kaiken lisäksi lehden häikäilemättömimpiä murhamiehiä, joten tämän kaksiosaisen tarinan ensimmäisessä puoliskossa voi todeta kaiken olevan kohdallaan. Aivan yhtä laadukkaita eivät ole lukijoiden piirrokset, joista parhaimpana erottuu Juri Kovaljeffin taideteos. Lehdessä oli mukana myös kysely nimen muuttamisesta: lukijaäänestyksessä annettiin uusiksi nimivaihtoehdoiksi joko vanha ja perinteinen Yöjuttu, Yö, Aave, Aaveidenmetsästäjä John Sinclair tai sitten lukijat saivat ehdottaa lehdelle itse keksimäänsä nimeä.

Lainaus: - Kutsun sinua, Mason Cortland, minä kutsun sinua! Nouse suon syvistä syövereistä päättämään kesken jäänyt työsi. Tapa noidat, surmaa ne saatanan epäsikiöt, ota ruoskasi ja tuhoa ne. Mason Cortland, suuri noidantappaja, me emme ole unohtaneet sinua. Olemme vaalineet muistoasi keskuudessamme ja pitäneet sitä kunniassa kautta vuosisatojen. Jokainen on tiennyt noitien ajan alkavan uudelleen jonakin päivänä. Nyt se päivä on tullut. Suuret mustien lintujen parvet ovat olleet merkkinä siitä, että noidat ovat jälleen kokoontuneet yhteen. Tule ja tuhoa meidät [sic]. Me kaikki länsäolijat [sic] autamme sinua. Inkvision nimessä, ota vastaan pyyntömme ja nouse kosteasta mutahaudastasi!

Lukijan novelli: Pako todellisuudesta
Lehden kahdesta novellista lyhyempi on aikakautensa videosensuuriin ja elokuvien turmiolliseen vaikutukseen viittaava fantasiakertomus Tepistä, joka vuokraa Torkkelin videosta erikoisen videolaitteen. Laitteen avulla Tepi pääsee suoraan keskelle toimintaa. Kaikki sujuu siihen asti mallikkaasti, kunnes Tepi laittaa nauhuriin hieman liian räväkän kauhuelokuvan, joka koituu tietenkin hänen turmiokseen.

Lainaus: - Nämä kun asetat paikoilleen – nämä kuulokkeet korvillesi ja näkimet silmillesi, sitten vielä nämä hajustimet sieraimiisi ja tämän makumellisuuhusi – niin olet valmis elämäsi trippiin. Tämä iso mötikkä, eli rooliadapteri, on liitettävä varsinaiseen videolaitteeseen – tuohon kohtaan – ja sitten vaan kasetti päälle. Niin, se kaupparatsu muistutti vielä, että kytkennät erityisesti rooliadapterin – ja aisturien asennukset, on tehtävä oikein.
- Ja? Tepi rypisti otsaansa.
- Sinusta tulee videoleffan sankari. Voit kokea kaiken mitä hänkin. Ajattelepa sitä!

Lukijan novelli: Uniaika
Myös toinen novelleista perustuu päähenkilönsä fantasioihin. Siinä missä Tepi halusi kokea kovaa toimintaa ja kauhua, on Uniajan päähenkilön Aaltosen mielessä aivan muut asiat. Tähän tarjoaa apua Fantasia Ky, joka lupaa siirtää Aaltosen suoraan unien maailmaan, siellä tapaamansa kaunottaren seuraan. Uniaika on Pako todellisuudesta -novellia kekseliäämpi ja vivahteikkaampi ja myös sen loppuratkaisu on toimivampi. Molempien novellien kirjoittajaksi on merkitty Arto Laatikainen, jonka kynästä syntyi aikoinaan myös Yöjutussa 9/1988 julkaistu Ääni.

Lainaus: ”Me Fantasia Ky:ssä olemme kehittäneet aivan uudenlaisen menetelmän, jolla voidaan jäljittää unien takainen maailma. Professori Eusodoksen teorian mukaisesti rinnakkaismaailman sijainti F-avaruudessa on mahdollista määritellä REM-unen perusteella ja ko. henkilön lähettäminen unen maailmaan käy kätevästi uniulottuuvuussiirtäjän avulla, jonka me olemme hiljattain testanneet hyvällä menestyksellä ja todenneet täysin turvalliseksi.”

Lukijapostiin oli lähetetty myös kaksi runoa, molempien kirjoittajana MR (Yöjuttufani)
RUNO 1
Hämärä laskeutuu
nainen maaten paneutuu.
Vampyyri liikkeelle lähtee,
naisen luo saapuu
hampaat kirkkaasti välähtää
nainen siitä älähtää.
Vampyyri puree naista
veri naisen kaulalla paistaa,
vampyyri naisen maahan paiskaa,
kaksi jälkeä…
Onkohan tässä runossa järkeä?

RUNO 2
Kuu taivaalla mollottaa
Dracula yössä tallustaa
nuori nainen kävellä sipsuttaa
Dracula suuta maiskuttaa…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Hexenwürger von Blackmoor (GJS Nr. 267)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttu 9/1989: Paholaisen tatuoija

Takakansi: Atlantis eli!
Sen tiesimme me ja sen tiesivät monet muut, eikä kukaan voinut sille mitään. Atlantiksen perintö vaani piilossa sopivaa hetkeä iskeäkseen ihmiskunnan kimppuun. Se työnsi tuntosarvensa ulos aina silloin, kun halusi saada jotakin. Suko ja minä koimme sen karvaasti omissa nahoissamme. Jouduimme toteamaan rajallisuutemme.
Samalla joutuivat myös Myxin ja Kara palaamaan kauheaan menneisyyteen, josta olivat luulleet päässeensä ikiajoiksi eroon…

Arvio: Lontoolaisessa jokiveneessä asuvalla Greggillä on hallussaan salaperäinen voima, jonka hän on saanut demoni Arkonadalta. Gregg pyrkii jatkamaan Arkonadan perintöä eräiden kaksosten avulla, mutta John Sinclair ja Suko saavat varsin nopeasti vihiä miehen suunnitelmista. Myös Kara ja Myxin liittyvät tarinaan, jonka loppuhuipentuma käydään Lontoon sijaan liekehtivillä kivillä.

Ilmestymisvuotensa heikoimpiin Yöjuttuihin lukeutuva Paholaisen tatuoija on juoneltaan sekava ja tarinankuljetukseltaan turhankin ripeä kertomus ikiaikoja unohduksissa olleen demonin aikeista aiheuttaa sekaannusta maan päällä. Arkonada on kieltämättä kiinnostava lisäys jo entisestäänkin laajaan demonien ryhmään, mutta kirjoittaja olisi voinut käyttää häntä hieman paremmin hyväkseen – nyt Arkonadan läsnäolo on pitkälti pelkkää patsastelua, joka ei johda sen enempää kauhuun kuin jännitykseenkään. Eeppinen lopputaistelu kaikkine juonenkäänteineen on tylsä ja innoton.

Lehdessä järjestettiin kevään ja kesän aikana myös uusi Yöjuttu-klubin pääsykoe ja onnekkaiden nimet julkaistiin tässä numerossa. Lukijain piirroksiakin on mukana runsaasti ja tällä kertaa myös yksi humoristinen sellainen, jossa Sukon syliin hyppäävä John myöntää pelkäävänsä ympärille asettuneita pimeyden voimia.

Lainaus: Jos Kara olisi kyennyt puhumaan, hän olisi huutanut pikku velhon nimeä riemusta kiljuen. Koska hän kuitenkin oli edelleenkin liikuntakyvytön, hän saattoi vain tuijottaa Greggin ohi nähdäkseen edes vilahduksen niin hartaasti odottamastaan ystävästä.
Myxiniä ei ollut tuhottu. Hän ei ollut kuollut, vaan elävä, ja oli tullut pelastamaan Karan. Mutta riittivätkö hänen voimansa menestykselliseen taisteluun Arkonadaa vastaan?
Kara pelkäsi, ettei riittänyt.

Lukijan novelli: Moonshine
Nimimerkki Hedun kirjoittama ihmissusinovelli mukailee kaikkia lajityypin peruskliseitä aina syrjäisestä mökistä oudosti käyttäytyvään vaariin, täysikuusta helppohintaiseen loppuratkaisuun. Murteen käyttö vuoropuhelussa on teennäistä, eivätkä henkilöt muutenkaan ole kaikkein parhaalla mahdollisella tavalla hahmoteltuja. Kolme sivua on sitä paitsi aivan liian lyhyt mitta tällaisellekin kauhutarinalle.

Lainaus: - Voi luoja, ukko supisi kuuta katsoen. – Armahda, älä anna sen tapahtua…
Mutta hän tiesi sen. Hän oli muuttuva, ja hän tulisi raatelemaan heidät…
Rikkumaton hiljaisuus loi elottoman kuvan tähän syrjäiseen metsään. Kasvit ja eläimet näyttivät väistyvän jonkin pahan tieltä…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Des Satans Tätowierer (GJS Nr. 265)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttu 7/1989: Lasinen kauhu

Takakansi: Näin ajovalot taustapeilissäni ja tajusin heti, että takanani tulevan autonkuljettaja [sic] ajoi aivan liian kovaa. Ajorata oli sateen liukastama ja täynnä lätäköitä, joista liian vauhdikkaasti ajava auto voi helposti nousta vesiliirtoon ja syöksyä ulos tieltä.
Koukkasin pientareelle, koska en halunnut Bentleyni saavan tarpeettomasti lisää kolhuja entisten lisäksi. Seuraavassa hetkessä takaa tullut auto ohitti minut ja roiskautti mahtavan vesiryöpyn ajokkini kylkeen ja sivuikkunoihin. Rekisterikilpi peittyi vesisumuun ja paksuun pakokaasupilveen.
Ajattelin, ettei noin edesvastuuttomasti ajava kuljettaja voinut olla muuta kuin hullu tai humalassa. Joka tapauksessa hän saattoi muut tiellä liikkujat hengenvaaraan..

Arvio: Muutaman vuoden kestänyt Yöjuttu-fanitukseni oli taantunut keväällä 1989 siihen vaiheeseen, että yhä useampi lehti tuli vain selailtua läpi ilman sen kummempaa perehtymistä. Vauhtiin päässyt nuoruus oli yksi merkittävä syy tähän, mutta myös juttujen jatkuva keskinkertaisuus vieraannutti minut John Sinclairin ja kumppaneiden maailmasta. Lopullinen sinetti taisi tulla heinäkuussa ilmestyneen Lasisen kauhun myötä, koska sen kansikuva oli kaikkea muuta kuin Yöjutulle sopiva – saksalaisia Yökkäreitä jonkin verran keräilleenä epäilin myös alkuperäiseksi väitetyn kansikuvan aitoutta, mikä suututti minua entisestään.

Lasisen kauhun sivuuttaminen ei tuntunut suurelta menetykseltä vuonna 1989, eikä se olisi ollut sitä nytkään. Kekseliäästä aiheesta huolimatta juoni on laimeaa peruskauraa, jossa omaperäisyys loistaa poissaolollaan. Lasi-ihmisten ympärilleen luoma uhka on olematon ja lopussa John selviää henkeään uhanneesta tukalasta paikasta taas kerran kuin ihmeen kaupalla. Lehdessä on mukana myös kaksi lukijapiirrosta, joista on tällä kertaa vaikea valita parempaa, eikä suinkaan niiden korkean laadun vuoksi.

Lainaus: Poliisin virkapukuun pukeutunut olento makasi edessäni. Kätensä pois heittäneen suunnalta kuului matalaa murinaa. Vilkaisin äänen suuntaan ja otin edessäni makaavalta mieheltä aseen pois, ennen kuin kävin ääntelijän kimppuun risti kourassani.
Olin kietaissut ketjun sormieni ympärille ja päästin ristin putoamaan alas miehen kasvoille.
Mitään ei tapahtunut.

Lukijan novelli: Pysy haudassasi
Nimettömäksi jääneen kirjoittajan Yöjuttu-standardein mitattuna pitkähkö novelli kertoo humoristisen tarinan sedästä, joka palaa haudan takaa kostamaan kuolemansa. Kieli poskessa kynäilty novelli edustaa lukijoiden tuotosten parhaimmistoa.

Lainaus: Ruumis lähti hoippumaan lähes äänettömästi pitkin katuja, vain sininen hautausvaate yllään. Se käveli suoraan Terencen talolle, otti leipäveitsen ja jatkoi tällä kertaa suoraan matkaansa määrätietoisesti ja nopeasti, niin että heidän täytyi seurata sitä autolla. Pian selvisi, että Simon Striperin, vanhan sedän, joka ei halunnut levätä rauhassa, määränpää oli sama sairaala jossa hän oli kuollut.

Lukijan novelli: Kauhistuttava kokemus
J. S. Miehtanoffin kirjoittama lyhyt tarina kertoo syksyisellä mökillä koetusta hirvittävästä painajaisesta, jossa päähenkilö matkaa saunareissunsa päätteeksi suoraan helvetin lieskoihin. Ideaköyhä tarina huipentuu lopetukseen, joka ei onnistu olemaan niin hauska saati nokkela, millaiseksi se lienee tarkoitettu.

Lainaus: Vaivun syvään tajuttomuuteen. Demoni nostaa minut käsivarsilleen ja kantaa minut kiukaan yläpuolelle. Se hehkuu punaisena, kuin itse helvetti. Putoan tulikuumaan kiukaaseen, huudan kuin sisälmyksiä revittäisiin irti… Vajoan syvään, tulikuumaan kuiluun… Putoan… Huudan…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Das gläserne Grauen (GJS Nr. 263)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttu 6/1989: Helvetintunneli

Takakansi: Miehen kauhu vaikutti jo hänen ajotapaansakin. Kaasupoljin painui rajusti alas, renkaat sutivat asfalttia niin että harmaa savu pöllysi, ja Lancia ampaisi liikkeelle. Jean Leduc puristi rattia hikisin kourin, kiitäessään hurjaa vauhtia rantatiellä. Suojakaitein varustetut äkkijyrkät serpentiinimutkat ja pimeys teettivät hänellä paljon töitä. Leduc pani kaikki yhden kortin varaan, sillä takaa-ajajat olivat hänen kannoillaan ja hän halusi päästä seuraavaksi päiväksi Italiaan. Taustapeiliin vilkaistessaan hän totesi takaa-ajajien valonheittimien häilähtelevän jo vaarallisen lähellä ja yritti lisätä jo muutoinkin mielipuolista nopeuttaan…

Arvio: Cannes on muutakin kuin elokuvakaupunki, vaikka se sellaisena tunnetaankin. Nyt sinne on asettunut mustaverinen, jonka ei pitäisi missään nimessä olla elävien kirjoissa, onhan John Sinclair jo ainakin kertaalleen tuhonnut sen. Pahan voima on kuitenkin mahtava ja sen saavat ystävämmekin taas huomata, kun he joutuvat uuteen taisteluun liekkiruoskademonin eli Belphégorin kanssa.

Maahisten henkiin herättämän Belphégorin toinen tuleminen on rutiininomainen kauhistelu, jonka tehtävä lienee ennemmin iljettää kuin pelottaa – tästä esimerkkinä hallitsijaansa joka paikkaan seuraavat valtavat matolaumat. Jopa John on aseeton niiden edessä, mutta saa tarpeen tullen yllättävää apua ulkopuoliselta ystävältään, jonka kanssa hän käy fantastisen mielikuvitusrikkaaseen yhteenottoon matoja vastaan. Myös Suko joutuu pahaan hengenvaaraan, mutta ratkaisevalla hetkellä mahtavan Belphégorin kostonhimo sotkee demonin pasmat. Lehdessä on kaksi lukijan piirrosta, joista toista on innoittanut Metallican uunituore albumi ”…and Justice for All”, sillä kuva on nimetty levyllä olevan Eye of the Beholder -kappaleen mukaan.

Lainaus: Vieraiden edessä seisova olento ei ollut enää ihminen, vaan vaarallinen hirviö; Belphégor.
Nyt läsnäolijat näkivät hänen todellisen hahmonsa. Hän koostui – madoista!
Tuhannet toisiinsa liimautuneet ja kietoutuneet mustat madot muodostivat hänen lihaksistonsa ja koko hahmonsa. Syntynyt kokonaisuus oli ihmisen muotoinen olento.

Lukijan novelli: Outo taivas
Tällä kertaa lehdessä on peräti kolme lukijan novellia. Näistä ensimmäinen on nimimerkki Ilppon kirjoittama Outo taivas. Kyseessä on kuumaan kesäiltaan sijoittuva kauhistelu taivaalta tuijottavine paholaisineen, jonka murhanhimoiset apulaiset päästävät päähenkilön pois päiviltä. Torsoksi jäänyt tarina olisi saattanut toimia paremmin pidempänä.

Lukijan novelli: Sielunsa myynyt
Saska N. on kynäillyt tarinan paholaista manaavasta Akista, jolle käy moisessa leikissä tietysti huonosti. Ideaköyhän jutun viimeiset hetket selostetaan kuin urheilukisoissa, mikä ei tällaisessa tapauksessa oikein toimi. Onkin valitettavaa todeta, että tällaisia tarinoita mahtuu vähintään kolmetoista tusinaan.

Lukijan novelli: Kuoleman kartano
Viimeisen novellin kirjoittajasta ei ole tietoa. Yksisivuinen tarina kertoo Nosferatun linnasta myrsky-yönä suojaa hakevasta muukalaisesta, jonka onnistuu tappaa linnan pelottava isäntä survaisemalla tammiseiväs syvälle sen mustaan sydämeen. Tarinassa ei ole mitään omaperäistä, eikä myöskään mitään muistettavaa.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Belphégors Höllentunnel (GJS Nr. 262)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttu 5/1989: Pirun riivaama

Takakansi: Mies astui muotiliikkeeseen juuri ennen sulkemisaikaa. Isabella Norton oli jo ottanut avaimet käteensä mennäkseen lukitsemaan lasisen ulko-oven. Hän aikoi huomauttaa, että liike oli jo suljettu, mutta sanat kirjaimellisesti juuttuivat hänen kurkkuunsa. Miehen läpitunkeva tuijotus alkoi pelottaa Isabellaa ja hän tunsi olevansa kuin alaston tuon katseen edessä. Kylmät väreet vilistivät pitkin hänen selkäänsä.
Tuo ei ollut mikään asiakas – ei koskaan!
Isabella aavisti oikein, sillä mies oli – PIRUN RIIVAAMA!

Arvio: Pirun saapuminen kenen tahansa elämään sekoittaisi arjen täydellisesti. Isabella Nortonin se vie ensin hermoromahdukseen, mutta pimeän puolelle siirtymisen jälkeen hän huomaa uuden elämän alkaneen. Isabellan epäonneksi muuan John Sinclair ystävineen ei aio katsoa moista hyvällä, heidän mielestään Asmodiksesta on riittävästi harmia ilman uusia uhrejakin.

Hyvin mitättömistä lähtökohdista alkava tarina kasvaa edetessään ihastuttavan toimivaksi tarinaksi, vaikka mitään tavanomaista syvällisempää onkin turha odottaa – piru vain yksinkertaisesti haluaa juuri Isabella Nortonin sielun itselleen. Miellyttävää on sen sijaan linkitys ensimmäiseen Suomessa julkaistuun Yöjuttuun (Kauhun yö, 1/82), josta tutulla henkilöllä on tärkeä osa tapahtumien kulussa. Myös toisessa ulottuvuudessa seikkaileminen toimii tällä kertaa tavallista paremmin. Lukijoiden lähettämiä kuvia ei tällä kertaa lehdessä ole kuin yksi, kömpelöstä Hellrider-piirroksesta on vastannut nimimerkki M. E -89. Alkuperäisen Yöjuttu-klubin toinen pääsykoekierros huipentuu tähän lehteen.

Lainaus: Itse piru korkeassa persoonassaan tarkkaili nukkuvaa naista. Hän oli ”luvannut” ottaa tämän itselleen ja aikoi myös pitää ”lupauksensa”.
Tällä kertaa sielunvihollinen näytti todelliset kasvonsa kaikessa inhottavuudessaan ja vastenmielisyydessään. Niiden luihua kolmiomaista muotoa korostivat korkeassa otsassa sojottavat pukinsarvet, leveä ohuthuulinen suu ja pitkä kapea kyömynenä.
Siinä oli Asmodis, ja hän oli tullut ottamaan sen, minkä oli luvannutkin ottaa.

Lukijan novelli: Piinattu sotilas
Lukijan novellissa on tällä kertaa historiallista näkökulmaa, sillä sen tapahtumaketju alkaa Suomen sodasta. Tuolloin suonsilmäkkeeseen heitetyt sotilaat palaavat suomalaissotilaiden avuksi Talvisodassa, onnistuen tekemään tyhjiksi venäläissotilaiden tarkoin suunnitteleman ja suomalaisille tuhoisan hyökkäyssuunnitelman. Tarina kulkee paikoin aivan mallikkaasti, mutta nimettömäksi jääneellä kirjoittajalla on jostain syystä ollut tarve kiirehtiä loppuratkaisua, joka jää näin ollen todelliseksi antikliimaksiksi. Hyvän yön toivottaminen loppukommenttina on ollut kirjoittajan mielestä kenties hauska lopetus, omasta mielestäni vitsi on turhan kulunut.

Lainaus: Kun sotilaat kauhunhuudon hälyttäminä saapuivat paikalle, löysivät he mustanahkaisen, miltei luurangonnäköisen olennon syömässä alikersantti Makarovin päätä. Samalla tuo helvetin syvyyksistä noussut huitoi ruosteisella miekallaan sivaltaen joka iskulla raajan tai kaksi, ja pian ilman täytti veren haju. Ampuminen oli turhaa, luodit vain lävistivät suoasukin ruumiin tai lohkaisivat siitä pieniä palasia. Vääjäämättömästi se kävi jokaisen kimppuun purren ja kynsien sekä huitoen miekallaan, kunnes uhrista ei ollut jäljellä muuta kuin kasa lihaa ja luuta sekä muutama verinen riepu…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Vom Teufel besessen (GJS Nr. 261)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.5.1989
Hinta: 12,50 mk