Yöjuttu 10/1993: Ihmissusien luola

Takakansi: Kauhu ja odotuksen jännitys olivat kivettäneet kasvomme liikkumattomiksi. Potkaisimme parakin oven saranoiltaan ja ryntäsimme sisään konepistoolit ampumavalmiina. Totesimme kuitenkin ensi silmäyksellä, ettei niitä tarvinnut käyttää.
Kukaan ei ollut jäänyt henkiin. Lattialla makasi viisi kuollutta miestä! Tunsin veren pakenevan kasvoiltani. Hiki kihosi otsalleni, vaikka oli kylmä ja pureva pohjoistuuli vinkui nurkissa. Edessämme levittäytyvä näky oli kuitenkin niin tyrmistyttävä, että ympärillä vallitsevat olosuhteet unohtuivat hetkeksi.
Astuin tutisevin polvin lähimmän ruumiin yli ja istahdin ehjänä säilyneelle tuolille. Muuta ehjää parakissa ei juuri ollutkaan. Jotkut olivat riehuneet täällä silmittömästi kuin vandaalit ja tappaneet ihmisiä…

Arvio: Aivan kuin armeija ei olisi edellisestä kerrasta oppinut (kts. Yöjuttu 11/1991: Druidien kosto), taas tehdään salaisia kokeita syrjäisellä seudulla. Tällä kertaa toimintapaikkana on Skotlannin pohjoispuolella sijaitsevat Orkney-saaret, jossa majailee tiedon mukaan verenhimoisia ihmissusia. Kun John ja Suko saapuvat paikalle, he voivat vain todeta jonkin verenhimoisen tahon mellastaneen saarella mielin määrin. Ystävämme jäävät saarelle loukkuun, sillä joku tappaa heidän seuranaan olleen lentäjän, eikä saarelta tunnu siten olevan enää poispääsyä.

Suoralla toiminnalla alkava Ihmissusien luola tuo ennemminkin mieleen Indiana Jonesin seikkailut kuin aaveidenmetsästäjä John Sinclairin tarinat – etenkin loppua kohden vauhti kiihtyy vuoristoratamaisen loppuhuipentuman ollessa kuin parhaista toimintaelokuvista. Fenristä palvovien liekkisusien laumassa ei ole valitettavasti mitään erikoista, sillä ne tottelevat hopealuotia siinä missä muutkin lajikumppaninsa. Näin ollen kokonaisuus jää vauhdilla kyllästetyksi, mutta jännityksen osalta tavanomaiseksi ihmissusirymistelyksi, jossa susimytologiaakaan ei hyödynnetä kuin nimeksi. Lukijoiden piirroksia on mukana ainoastaan yksi, eikä sekään millään tapaa merkittävä.

Liekö Kolmiokirjalla ollut jo tiedossa Yöjutun lopettaminen, sillä jo aiemmin esiintynyttä tarinoiden väliin jättämistä esiintyi jälleen. Edellisen numeron ja tämän välistä jäi suomentamatta saksalainen ”Vampyyrilesket” (GJS 327, Vampir-Witven), jonka pariin ei myöhempienkään numeroiden osalta palattu.

Lainaus: Minua odotus hermostutti. Ehkä juuri sen vuoksi suhtauduin kaikkeen hieman yliherkästi. Nousin jälleen paikaltani ja menin ikkunan ääreen. Hämärä oli jo laskeutunut tämän syrjäisen saaren ylle ja pehmentänyt maastokohtien ääriviivat tummiksi epäselviksi varjoiksi.
Valaistus oli jo liian kehno havaintojen tekoon, mutta aivan oivallinen huomaamattomaan hiiviskelyyn.
Samassa kuulin ulvontaa!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Werwolf-Schlucht (GJS Nr. 328)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 1/1991: Tappajakoirat

Takakansi: Otto Maier tunnusteli pudonneiden lehtien peittämää maata hädissään molemmin käsin, mutta valkoinen sokeankeppi ei vain ottanut löytyäkseen.
Tavallisesti niin säyseä ja järkevä opaskoira oli yhtäkkiä mennyt täysin pois tolaltaan, riistäytynyt irti ja sännännyt metsään. Samassa rytäkässä sokea oli kadottanut keppinsä.
Karannut opaskoira oli palannut takaisin ja lähestyi pudonneiden lehtien päällä konttaavaa isäntäänsä. Jos Maier olisi kyennyt näkemään koiransa, hän olisi kauhistunut sydänjuuriaan myöten. Eläin ei enää ollut turvallinen ja luotettava sokean opas, vaan villipeto, jonka irvistelevistä ikenistä valui kuola ja silmistä hehkui tappamisen himo…

Arvio: Eläinkauhu on kauhun alalajeista kenties tylsin ja erityisen tylsää se on silloin, kun terrorin tuottajina toimivat ihmisille läheiset koirat – en vain jaksa uskoa, että puhkikalutussa aiheessa olisi enää mitään uutta annettavaa. Yöjutun kirjoittaja Jason Dark ei ole ainakaan saanut puhallettua henkeä vuoden 1991 ensimmäiseen tarinaansa, vaikka onkin koettanut värittää tapahtumia ihmissusimytologialla. Tapahtumien sijoittaminen sokeiden lomanviettopaikan ympäristöön ei ole myöskään kovin kekseliästä, joten Tappajakoirat sijoittuu viiden tylsimmän ja tyylittömimmän Yöjuttu-tarinan joukkoon.

Jos siitä haluaa kuitenkin etsiä jotain positiivista, päähenkilö on tällä kertaa Johnin tai Sukon sijaan heidän saksalainen virkaveljensä Will Mallmann, jota John tietenkin tukee koiralauman vastaisessa taistelussa. Erikoista puolestaan on se, että tarinan edetessä Bill Conollyn kerrotaan makaavan henkitoreissaan kotonaan ja hänen vaimonsa Sheilan olevan paholaisen kynsissä. Näitä seikkailuja ei ole suomalaisille lukijoille missään vaiheessa tarjottu mutta Geisterjäger John Sinclair -lehden ilmestymislistaa lukiessa selviää, että Valkoisten vampyyrien tornin ja Tappajakoirien välissä on ollut kymmenen Suomessa julkaisematonta tarinaa.

Lukijoiden lähettämien piirrosten joukosta erottuu nimimerkki Hapan piirtämä Overkill-yhtyeen siivekäs pääkallo Chaly ja Marko Parviaisen onnistunut hirviökuva Horror from Below. Lukijapalstalla väitellään kauhuelokuvien paremmuudesta, joskaan mitään syvällistä keskustelua ei ainakaan vielä saada aikaan.

Lainaus: Olin odottanut näkeväni ihmissuden, mutta yllätyin aika tavalla, kun metsästä putkahti yhtäkkiä esiin kolme koiraa; kaksi schäferiä ja yksi bernhardilainen. Aivan kuten vielä irrallaan juoksentelevat sokeiden opaskoiratkin.
Tulijat pyörittelivät päätään kuin vihollista etsien ja kääntyivät sitten grillauspaikalla odottavaa laumaa kohti.
Mutta missä viipyi ihmissusi?

Lukijan novelli: Veren vartija
Mika Huuskon kirjoittaman, Yöjuttu-standardein mitattuna pitkän novellin päähenkilöitä ovat erään piirikunnan veripankin työntekijä ja hänen kollegansa, jolle ensin mainittu syöttää tarinan veripankissa vierailleesta vampyyristä. Toimintakohtaukset ovat heikkoja, mutta muilta osin tarinan idea on varsin mainio ja siksi Veren vartija nousee vaivattomasti parhaiden Yöjuttu-novellien joukkoon. Jos joku joskus tekisi suomalaisen version Creepshow-elokuvista, Veren vartijalla voisi hyvinkin olla siinä jopa paikkansa.

Lainaus: Nuo silmät olivat kuin pohjattomat veren kaivot. Lumoutuneena Coleman katsoi niiden loputtomaan syvyyteen, jossa veri velloi myrskyisänä merenä. Hitaasti kuin unessa olennon suu avautui paljastaen rivin veitsenteräviä hampaita. Äärettömän hitaasti olento alkoi nousta arkustaan, kynnekkäät kourat ojossa.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Killer-Hunde (GJS Nr. 291)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.1.1991
Hinta: 14,50 mk

Yöjuttu 6/1990: Nadine Bergerin salaisuus

Takakansi: Nadine Berger halusi jälleen olla vapaa ja onnellinen. Hän oli kyllästynyt elämään ihmisenä suden hahmossa. Koska kenenkään ei ollut aikaisemmin onnistunut vapautua tästä piinallisesta olotilasta, Nadine aikoi kääntyä jumalten vahtisuden puoleen ja viedä hänelle palkkioksi Lupinan kuolleena. Näissä pyrkimyksissään Nadine luisui kuitenkin yhä syvemmälle toivottomuuteensa, kun kävi ilmi, että Lupinan ja jumalten vahtisuden välillä oli eräs hyvin elävä yhdysside…

Arvio: Edellisen tarinan (Yöjuttu 5A/1990: Terrorin armoilla) toiseen aikakauteen yli miljoonan vuoden päähän tempaistu Bill Conolly yrittää päästä takaisin professori Chandlerin avulla, kun he huomaavat saaneensa seurakseen kaksi ihmissutta, Lupinan ja Nadinen. Billillä ja professorilla ei ole aavistustakaan mitä sudet heidän seurassaan tekevät ja miksi he ovat sinne ylipäätään saapuneet, mutta ennen kuin paluu nykyaikaan on mahdollista, on susien otettava toisistaan mittaa suuren Fenrisin mytologisen hahmon edessä.

Yöjutun kirjoittaja Jason Dark ei ole koskaan ollut parhaimmillaan silloin, kun hän on kuljettanut hahmonsa joko toiseen aikakauteen tai toiseen ulottuvuuteen. Darkin luomat maailmat ovat tällaisiin tarinoihin turhan tylsiä, eikä Nadine Bergerin salaisuus muodosta poikkeusta. Yksinkertaisessa, viidakon ympäröimässä savimajassa tapahtuva välienselvittely on myös liian innoton, eikä tämä tarina hienosta nimestään huolimatta paljasta mitään mullistavaa Nadine Bergeristä. Koko komeuden huikeimmassa juonenkäänteessä demoninmetsästäjä Bandor muuttuu ihmissudeksi! Se ei kuitenkaan pelasta tätä hienon ensimmäisen osan aloittamaa tarinaa, joka muuttuu sitä tylsemmäksi mitä pidemmälle matka käy.

Edellisessä numerossa tapahtuneen Gorehound-lehden avajaissanojen myötä myös lukijapalsta heräsi eloon, tällä kertaa siinä on muutakin kuin pelkkiä osto- ja myynti-ilmoituksia. Jäsenet informoivat toisiaan kauhuelokuvien leikkauksista ja lyhyissä elokuva-arvosteluissa esitellään mm. Peter Jacksonin Bad Taste (1987), Lucio Fulcin New York Ripper (1982) ja Lloyd Kaufmanin ja Michael Herzin Toxic Avenger (1984). Lukijan piirrokset alkavat noudattaa entistä huumoripitoisempaa linjaa, joskin huumorin laadusta voi olla montaa mieltä. Etukannen lupaamaa julistetta ei divarista ostamassani lehdessä ole.

Lainaus: Nyt Bill kohtasi jumalten vahtisuden Fenrisin ensimmäisen kerran silmästä silmään. Tähän saakka hän oli tiennyt sen olemassaolosta John Sinclairilta kuulemiensa juttujen perusteella. Tosin John oli kuvaillut tämän arkkisuden niin hyvin, ettei hänelle jäänyt pienintäkään epäilystä, mikä tuo kuilun pohjalta kurkisteleva otus oikein oli.
Ennen ihmisiä olivat sudet! Se palasi etsimättä Billin mieleen, kun hän katseli pedon julmia silmiä ja irvisteleviä raateluhampaita.
Tuo otus oli siis kaikkien ihmissusien kantaisä.

Lukijan novelli: Aikaportti
Jyri-Pekka Hovilan kirjoittamassa reilun kahden sivun mittaisessa tarinassa siirrytään kaupungin keskustassa olevan suihkulähteen kautta menneisyyteen, jossa samalla paikalla on sijainnut ihmisuhrien verellä värjätty temppeli. Tarinan päähenkilö tempaistaan toiseen maailmaan ja sen uhrialttarille, mutta lopputwisti on valitettavan keinotekoinen ja sammuttaa innostuneisuuden pienimmänkin liekin, jos jollekin sellainen on sattunut syttymään.

Lainaus: Äkkiä lähteen vesi alkoi suihkuta korkealle ilmaan, monta metriä pääni yläpuolelle ja satoi sitten maahan muodostaen lähteen ympärille punaisen ympyrän. Jääkylmä vesi satoi päälleni värjäten vaatteeni ja paljaana olevan ihoni verenpunaiseksi. Tuijotin lähdettä hypnoottisesti antaen veden vapaasti kastella itseni. Ja sitten, noin vain, tiesin mitä minun piti tehdä. Nousin seisomaan ja huusin niin lujaa kuin ikinä jaksoin: ”OTA MINUT!”


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Nadine Bergers Geheimnis (GJS Nr. 274)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1990
Hinta: 13,50 mk

Yöjuttu 10/1987: Ihmissusi riehuu Sohossa

Takakansi: Marraskuu – Lontoon sumuisin ja sateisin kuukausi. Tuulettomina päivinä hernerokkasumu lepää kujien ja aukioiden yllä ja ryöstäjät, taskuvarkaat ja murtomiehet käyttävät sen tarjoamaa suojaa häikäilemättä hyväkseen. Mutta sumussa eivät viihdy ainoastaan rikoksen poluille eksyneet ihmiset. Sumuisen, aavemaisen harmauden keskellä voi kohdata jotain vielä pahempaa…

Arvio: Juuri Kiinasta palanneiden Johnin ja Sukon elämä jatkuu hektisenä, kun heidän kollegansa näkevät Lupinan liikuskelevan Sohossa. Ystävämme alkavat selvittää tapahtumien taustoja ja törmäävät Lupinan ohella myös hänen poikaansa Luparoon. Kukaan ei ole turvassa näiltä kahdelta verenhimoiselta pedolta, joiden suuruudenhulluna suunnitelmana on murtautua Buckingham Palaceen ja tehdä kuningattaresta liittolaisensa eli muuttaa tämä ihmissudeksi!

Viihdyttävän ja näppärän Shanghain ruttokukkulan jälkeen Yöjuttu palaa omalle tasolleen, suoraviivaisten kauhutarinoiden maailmaan. Tällä(kään) kertaa pudotus ei ole kovin hallittu, sen verran karvaan maun Ihmissusi riehuu Sohossa jättää. Juonessa ei ole kuningataridean lisäksi mitään muuta muistettavaa, eli tämäkin juttu katoaa kuin luurangot Ruumiskaupungin kaivoon. Kansikuvan kaunis irvistys kuuluu tv-sarja Pulmusistakin tutulle Amanda Bearselle, tosin tämä kuva on otettu Tom Hollandin ohjaamasta vampyyrielokuvasta Kauhun yö (Fright Night, 1985).

Lainaus: Sumu nielaisi aseeni suuliekin, mutta näin luodin osuvan ja pirstovan ihmissuden pään mäsäksi.
Ampuminen ei ollut minulle helppo juttu. Olinhan vasta äsken nähnyt tuon otuksen vielä hahmossa – pahasti haavoittuneena. Valitettavasti minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hirviön tuhoaminen. Siltikin vaikka mies menetti näin mahdollisuutensa palata viettämään normaalia ihmiselämää. Tuhoamalla pedon, tuhosin samalla miehenkin lopullisesti.
Hirviö nytkähti. Olemassaolonsa viimeisellä hetkellä eläin avasi kitansa ammolleen ja päästi hermoja raastavan ulvonnan, joka kuvasti ääretöntä tuskaa ja lohduttomuutta. Ulina lakkasi nopeasti, sillä vihkihopea teki tehtävänsä. Pedolla ei ollut pienintäkään mahdollisuutta kestää sen vaikutusta.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Werwolf-Terror in Soho (GJS Nr. 242)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1987
Hinta: 10,50 mk

Yöjuttu 13/1986: Magian seitsemän sinettiä

Takakansi: Oli olemassa muuan kirja, jonka kirjoittajasta ei kenelläkään ollut tietoa. Salamyhkäisyys ympäröi tuota ikivanhaa teosta, joka oli kestänyt vuosisatojen vaikutuksen. Kirja oli vaarallinen. Siihen sisältyi seitsemän sinettiä, seitsemän lukua, joista kuusi kertoi paholaisen mahdista ja helvetin voimista. Yksi käsitteli kuitenkin vastakohtaisia asioita.
Se kertoi valon voimasta, säteilevästä kirkastuksesta ja ikivanhoista salaisuuksista, jotka oli keskitetty erääseen esineeseen: John Sinclairin ristiin!

Arvio: Maailmankirjat ovat sekaisin: Lady X:n ampuma ihmissusi Lupina (ks. Yöjuttu 11/1985) seisoo John Sinclairin edessä ja varoittaa tätä Johnin ristiä uhkaavasta vaarasta. Toisaalla kauhumummo Sarah Goldwyn saa haltuunsa kirjan, joka vetää mustaverisiä puoleensa kuin hunaja mehiläisiä. Kirjassa on tietoa Johnin rististä ja siten se pitäisi toimittaa hänen haltuunsa, mutta demonit lyövät parhaansa mukaan kapuloita rattaisiin.

Magian seitsemän sinettiä on toinen vuoden 1986 Yöjutuista, joista minulla ei ole muistikuvia. Monelta taholta kohti yhtä yhteistä päämäärää kulkeva tarina on etenkin loppukäänteiden osalta sekavahko, mutta Kummituksen mukaantulo antaa tapahtumille lisää kiinnostavuutta aivan viimeisten rivien ollessa viihdekauhua parhaimmillaan. Tarina jatkuu seuraavassa numerossa, joka on nimeltään Lohikäärmeiden luolassa.

Lainaus: Kummituskin oli vanhempi kuin normaali maailma ja maapallo. Hän sopi asumaan vain varjojen maailmassa, koska hän itsekin oli tavallaan vain varjo, vailla pysyvää hahmoa. Ääriviivat eivät pysyneet hetkeäkään paikallaan. Ne häilyivät, väreilivät ja liikkuivat, mutta eräänlainen perushahmo oli aina läsnä.
Kummitus oli kuin pitkäkaapuinen, kumaraharteinen hahmo, joka oli vetänyt kaapunsa hupun syvälle silmiensä päälle.
Hän istui luusta tehdyllä valtaistuimella. Tuhannet luut hohtivat valkoisina ja kelmeinä inhottavien sumupilvien keskellä. Varjojen maailmassa oli kauhua ja kaameita salaisuuksia, jotka vain Kummitus itse tunsi. Yksikään ihminen ei tiennyt niistä mitään.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Sieben Siegel der Magie (GJS Nr. 232)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1986
Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 11/1985: Lupinan poika

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

John Sinclair ei tiennyt, kuka Lupinan poika oli ja käyttikö hän todellakin nimeä Orapul. Etsintöjä suorittaessaan aaveidenmetsästäjä huomasi olevansa oikeilla jäljillä. Yksinäisen linnamaisen kartanon tornihuone oli Hirviöklubin keskuspaikka. Sinne tunkeutuessaan John ja Suko totesivat katsovansa kahdeksaa ihmissutta silmästä silmään. Alkoi katkera kamppailu, jossa ei armoa annettu eikä pyydetty. Paholaisruoska, tikari ja hopealuodit tekivät tuhoaan ihmissusilaumassa, mutta kaksi pääsi pakoon. John ja Suko aloittivat hurjan takaa-ajon…
Jos tahdot tietää lisää Hirviöklubista, lue Yöjuttu nimeltä LUPINAN POIKA.

Arvio: Lupina on jättänyt Murhaliigan taakseen ja saapunut Lontoota ympäröivälle maaseudulle. Kaksi ihmissutta on kateissa, samoin Hirviöklubia johtava Ernest Orapul, joka on tiettävästi Lupinan poika ja tämän etsinnän ensisijainen kohde. Tappokoneiden jäljet vievät syrjäiselle kivilouhokselle, jonne on saapunut myös Lady X konepistooleineen, tarkoituksenaan päättää entisen ystävänsä maanpäällinen vaellus. Eikä Lady X panisi pahakseen, jos saisi samalla luotisuihkulla pyyhkäistyä Johnin ja Sukonkin tuonpuoleiseen.

Vuoden 1985 kolmas jatkotarina on niistä heikoin. Edellinen osa lupaili vauhdikasta ihmissusitoimintaa, mutta Lupinan poika on alusta alkaen staattinen, pienen ympyrän sisällä käytävä piirileikki, jossa ei ole jännitystä mihinkään suuntaan. Lady X:n aisapariksi kirjoitettu mafian palkkatappaja on Yöjutun historian surkeimpia hahmoja, railakas ylilyönti eikä mitenkään positiivisella tavalla. Lopussa saadaan tietysti ruumiita ja ongelmat ratkaistua, mutta siitä ei ole kokonaisuuden pelastajaksi. Palkkashekki mielessä kirjoitettu tarina on Yöjuttujen pohjasakkaa, valitettavasti. Suomalainen kansikuvakaan ei liiemmin ilahduta.

Lainaus: Lady X seisoi takanani. Hän oli käskenyt miehen tappaa minut konepistoolilla, jonka lipas oli täynnä hopealuodein varustettuja patruunoita.
Käsittäköön sen kukin omalla tavallaan. Minä en kuitenkaan tajunnut koko juttua ollenkaan. En kerta kaikkiaan pystynyt ymmärtämään, että vampyyri käski toverinsa siirtää verivihollisen hopealuotien voimalla elävien kirjoista kuolleiden maahan.
Todella omituinen juttu: Verenimijä, joka pelkää hopealuoteja enemmän kuin mitään muuta maan päällä, käskee tehdä moista!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Lupinas Sohn (GJS Nr. 219)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1985
Hinta: 9,00 mk

Yöjuttu 10/1985: Hirviöklubi

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

Susinainen Lupina kiepsahti ympäri ja loikkasi etukäpälät ojossa miehen kimppuun.
Vastustaja oli hänen oma päällikkönsä! Solo Morasso. Toiselta nimeltään tohtori Kuolema.
Mies ei ollut varautunut hyökkäykseen ja kaiken lisäksi hän istui tiukasti kytkinpöytänsä takana kykenemättä nousemaan riittävän nopeasti ylös. Lupinan kynnet iskivät!
Morasso näki niiden vilahtavan silmiensä edessä ja tunsi viiltävää kipua kasvoissaan. Ihoon syntyi neljä yhdensuuntaista veriviirua. Miehen suu loksahti auki ja kasvot vääristyivät. Hänen korvansa juuresta kuului ihmissuden verenhimoinen läähätys ja hän odotti uusia raatelevia iskuja. Lupina oli suunniltaan.
Ennen kuin tohtori Kuolema ehti kunnolla suojata kasvojaan, niihin osui jo seuraava isku…

Arvio: Murhaliigan toiminta on pahassa umpikujassa, sillä yhtäällä heillä olisi mahdollisuus yhteistyöhön Lontoossa toimivan Hirviöklubin kanssa, mutta samaan aikaa ihmissusien kuningatar Lupina on täydellisen kyllästynyt tohtori Kuoleman toimintaan ja haluaa raivata tämän pois tieltään. Kun Lupina ei siinä onnistu, hän päättää jättää Murhaliigan Tulimaassa sijaitsevan tukikohdan taakseen ja alkaa toden teolla koota kauan haaveilemaansa ihmissusiarmeijaa. Apulaisekseen hän on suunnitellut Hirviöklubin johtajaa, poikaansa Ernest Orapulia.

Kaksiosaisen tarinan ensimmäinen osa alkaa räväkästi, kun Lupina päättää ottaa päällikkönsä hengiltä ja ainoastaan Lady X:n väliintulo estää tohtori Kuolemaa menettämästä henkeään. Tämän episodin jälkeen tarina haarautuu kahteen osaan, joista toisessa seurataan Lupinan suunnitelmia ja toisessa Johnin ja Sukon toimintaa Lontoossa. Vauhtia on aivan riittämiin, mutta toiminnan kuvaaminen jää tälläkin kertaa hyvin vaisuksi: edes kahdeksasta ihmissudesta ja niiden apulaisista ei ole ystäviemme nujertajiksi, hädin tuskin edes heitä haavoittamaan. Toivoa siis sopii, että jälkimmäinen puolisko on avausosaa parempi. Kansikuva on John Landisin elokuvasta Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London, 1981).

Lainaus: Gongin kumahdusten täytyi merkitä jotakin, sekä Suko että minä tiesimme sen.
Tuskin viimeinen kaiku oli vaiennut, kun kuulimme neljän suljetun oven takaa ääniä.
Kaameita ääniä. Maiskutusta, örinää, julmaa massutusta ja ähinää. Välillä kuulimme luonnottoman selvästi ja kirkkaasti onttoa mielipuolen hohotusta.
Kumistimen lyönnit olivat saaneet ovien takana kyyhöttävät olennot liikkeelle. Hirviöklubi valmistautui taisteluun.
Yhtäkkiä, kuin joku olisi antanut käskyn, kaikki neljä ovea lennähtivät auki…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Monster-Club (GJS Nr. 218)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1985
Hinta: 9,00 mk

Yöjuttu 4/1984: Mustan Kuoleman perintö

Takakansi: Kun Musta Kuolema kukistui, luhistui myös hänen valtakuntansa. Demonit kukistuivat hänen mukanaan ja siirtyivät aaveiden valtakuntaan.
Asmodina astui sen seuraajaksi. Asmodina oli yhtä vallanhaluinen kuin Musta Kuolemakin ja halusi alistaa kaikki valtaansa. Mutta hän ei ajatellut erästä asiaa. Musta Kuolema oli jättänyt jälkeensä vaarallisen perinnön.
Useimpien mustaveristen kanssa se oli sattumoisin joutunut unohduksiin. Mutta eräs muisti sen. Vihreä Tshin. Se otti haltuunsa MUSTAN KUOLEMAN PERINNÖN…

Arvio: Antarktiksella on havaittu outo, vaaleanvihreä valoilmiö, jota tutkimaan lähetetyt agentit murhataan raa’asti. Valoilmiö osoittautuu Vihreäksi Tshiniksi, John Sinclairin numerossa 5/82 vapauttamaksi hengeksi, joka suuntaa nyt takaisin ihmisten maailmaan kuolemaa ja tuhoa tuoden. Aseenaan sillä on Mustan Kuoleman perintökalu, valtava viikate, ja kohteenaan pahin vihollisensa eli Sinclair.

Lapsuuteni suosikkitarinoihin lukeutuva Mustan Kuoleman perintö on toiminnantäyteinen, tiivis ja mielikuvituksellinen seikkailu, jossa tapahtuu ensimmäiseltä riviltä viimeiseen. Tunnelma kiristyy sivu sivulta, mutta valitettavasti tässäkin tapauksessa paukut loppuvat kesken kliimaksin. Johnin saaman yllättävän avun aiheuttama tunnereaktio paikannee kuitenkin tämän erheen. Kansi on hölmön näköinen, eikä liity aiheeseen millään lailla. Kirjoitusvirheitäkin on mukana enemmän kuin sallitaan. Aika on ollut kuitenkin armollinen ja siksipä Mustan Kuoleman perinnön voi huoletta laskea Yöjuttujen kymmenen parhaan tarinan joukkoon.

Lainaus: - Tätä hetkeä olen odottanut, hän jylisi. – Olen odottanut tätä kauan, sillä sinut täytyy tuhota. Sen olen velkaa Mustalle Kuolemalle. Asmodina on riemuissaan, kun hän kuulee pahimman vihamiehensä kuolleen. Et voi voittaa! Et koskaan, John Sinclair! Ne olivat hänen viimeiset sanansa, ja viikate alkoi kohota hyvin hitaasti, lähes nautinnollisesti. Minä tavoittelin oikealla kädelläni Berettaa ja tikaria.
Ne olivat lähes surkuhupaisia aseita Mustan Kuoleman perintöön verrattuna.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Das Erbe des schwarzen Tods (GJS Nr. 199)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.4.1984
Hinta: 7,50 mk

Yöjuttu 8/1983: Fenris, jumalten vahtisusi

Takakansi: Hänen valtakuntansa ei ollut helvetin alamaailmassa eikä myöskään maan päällä, vaan eräänlaisessa välitilassa, vanhojen jumalien ulottuvuuksissa.
Se ei kuitenkaan riittänyt hänelle. Hän oli tyytymätön elämäänsä ja halusi ulos omasta valtakunnastaan voidakseen valloittaa itselleen tukikohdan maan päältä. Pimeyden ruhtinaan avulla se onnistui.
Näin saapui Fenris, germaanisten jumalien vahtisusi maan päälle. Mutta paholainen ei anna mitään ilmaiseksi. Fenris totesi sen hyvin pian…

Arvio: John Sinclairin ystäviin lukeutuneen, murhahirviön raa’asti tappaman Nadine Bergerin (ks. Elämäni musta päivä, 7/1983) hautajaiset vietettiin Avoca-nimisessä irlantilaisessa pikkukylässä, jossa oli jo vuosikymmenten ajan kiertänyt huhu susien ikiaikaisesta kirouksesta. Ne konkretisoituivat Bergerin hautajaisissa, kun tähden arkusta hyppäsi esiin suurikokoinen susi, joka yritti riistää Johnin ja Sukon hengen. Pian koko kylää ympäröi susilauma, jonka jäljet johtivat St. Joannan nunnaluostariin.

Erittäin tunnelmallisesta alusta ja mielenkiintoisista lähtökohdista huolimatta Fenris, jumalten vahtisusi on valitettavan vaatimaton susitarina, jota ei pelasta edes lopussa tapahtumien kulkuun puuttuva Thor. Loppuhuipentuma on sarjan heikoimpia, sillä jumalten vahtisusi tuhotaan muutaman rivin mittaisessa kurinpalautuksessa. Yöllinen jakso luostarissa on sen sijaan oivaa kauhumateriaalia ja kohtaus, jossa John ja sudeksi muuttunut Nadine Berger kohtaavat viimeisen kerran, silkkaa melodraamaa. Kansikuva olisi voinut olla huomattavasti onnistuneempi.

Lainaus: Mustatukkainen nainen heittelehti rajusti vuoteessaan. Hän ei enää muistanut vuoteen reunaa, vaan vierähti sen yli lattialle, jonne hän jäi lojumaan kuumaa otsaansa kylmiin kivilaattoihin painaen. Hengitys kulki katkonaisesti ja läähättäen, ruumis vapisi kuin horkassa, kurkusta purkautui käheitä huutoja, ja veri tuntui kiehuvan suonistossa. Kuoleman hetki oli lyönyt.
Hän tiesi sen, kuten oli tiennyt sen aina. Kirous kävi toteen kammottavalla ja julmalla tavalla. Hänen täytyi antaa uhrinsa, muuta mahdollisuutta ei ollut.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Fenris, der Götterwolf (GJS Nr. 191)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1983
Hinta: 7,10 mk

Yöjuttu 7/1983: Elämäni musta päivä

Takakansi: Violetta Valeri, Corinna Camacho ja vaarallinen myrkynvihreä hirviö. Kolme käsitettä, kolme nimeä – hengenvaarallinen kolmiyhteys. Kolmikko liittoutui keskenään. Välittäjänä toimi Logan Costello, joka niin ikään vihasi kolmikon vihollisia.
He eivät nousseet avoimesti John Sinclairia vastaan, vaan käyttivät kiertotietä. Eräs henkilö sotkettiin mukaan tapahtumien pyörteeseen. Hän oli John Sinclairin hyvä tuttu, nimeltään Nadine Berger! Hän joutui pirullisen tapahtumasarjan keskipisteeseen, josta ei ollut ulospääsyä.

Arvio: Avaruuden paholaiset oli yhden lehden mittainen syrjähyppy pois kuoleman mannekiinien tarinasta, joka huipentuu tämän lehden myötä. Kauhuretki kauneusfarmille oli päättynyt tulipaloon, jossa jokainen pahuuden kanssa tekemisissä ollut syyllinen sai surmansa – vai saiko sittenkään? Jollain ihmeen kaupalla sekä Valeri että Camacho selviävät ja suuntaavat kohti Lontoota, tarkoituksenaan tappaa Sinclair ja hänen ystävänsä. Vaikka Nadine Bergeristä päästäänkin suhteellisen helposti eroon, osoittautuu John taas kerran kovaksi pähkinäksi, jolle edes murhahirviö ei voi mitään.

Elämäni musta päivä on tasapaksu tarina, jonka toimintakohtaukset on sijoitettu alkuun ja loppuun. Nadine Bergerin kohtalon lisäksi se ei sisällä juuri mitään muuta muistettavaa, sillä filmauspaikalla tapahtuneen yhteenoton jälkeen John joutuu makailemaan sairaalan sängyssä hieman sivussa tapahtumista. Lopulta hän saa kuin saakin mannekiinit kimppuunsa, mutta siitäkin yhteenotosta tulee valitettavan lyhyt. Kaikkein heppoisin vastustajista on kuitenkin kaamea murhahirviö, josta jää ainoastaan märkä lammikko, kun Sukon paholaisruoska läjähtää sen suomuiseen ihoon.

Lainaus: Normaalisti hirviö eli kauhun maailmassa, jota ihmissilmä ei ollut milloinkaan nähnyt. Se oli vihreä, suomuinen epäsikiö, ihmisen ja matelijan välimuoto. Sillä oli samanlaiset kädet kuin ihmisellä, pitkä litteä yläruumis ja vastenmielisen näköinen pää.
Se oli verrattain kookas, ja litteä nenä teki sen kasvonpiirteet gorillamaisiksi. Otuksen silmät näyttivät suhteettoman suurilta. Niissä ei kuitenkaan ollut pupilleja, vaan lukuisia valkoisia pisteitä, jotka kimmelsivät tummissa silmäkuopissa kuin lumihiutaleet, jotka eivät ikinä sulaneet. Päässä ei ollut yhtään hiusta, mutta niiden sijasta siitä törrötti pitkiä harjaksia, jotka sojottivat suoraan ylöspäin kuin kammanpiikit.
Iho oli kova ja suomuinen, ja epäsikiöltä puuttuivat alaraajat täysin. Alaruumis oli pitkänomainen kuin krokotiilillä. Hirviö tappoi hampaillaan.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Ein schwarzer Tag in meinem Leben (GJS Nr. 190)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1983
Hinta: 7,10 mk