Yöjuttu 12/1983: Kaamea varoitus

Takakansi: Usva piiritti kääpiömäisen olennon, joka tuijotti taloja huulillaan kaamea hymy. ”Te saatte maksaa sen”, olento supisi, ”kaiken te saatte maksaa. Tämä metsä kuuluu minulle, yksin minulle. Jokainen, joka yrittää muuttaa sen, tuhotaan. Kuten teidät!”
Kääpiö nauroi pilkallisesti, kurotti taakseen ja otti esiin päättömän luurangon. Raivoissaan Abrakim heitti sen tielle ja paiskasi pääkallon sen perään. Se oli kaamea varoitus…

Arvio: Johnin ja Sukon työtoveri murhataan Skotlannissa, joten kaksikko lähtee pieneen Esberryn kylään selvittämään tapausta. Johtolangat vievät heidät ikiaikaiseen metsikköön, kauan sitten kuolleen Abrakim-kääpiön valtakuntaan, jonka haamun uskotaan edelleen kulkevan metsässä sitä vartioiden. Puihin ripustetut luurangot ja maasta löydetyt pääkallot todistavat paikallisten uskomukset tosiksi.

Pitkään Yöjuttu-mainoksissa ollut Kaamea varoitus on näennäisen yksinkertainen metsäkauhistelu, josta on onnistuneesti kirjoitettu toimiva ja ripeävauhtinen jännäri. Abrakimin ja hänen verikoiriensa hallitsema kummitusmetsä on todellinen kauhun paratiisi, jonka teho perustuu sen uskottavuuteen: tällainen maanpäällinen helvetti voisi hyvinkin olla olemassa jossain päin maailmaa. Loppuratkaisu on taas kerran laimea, vaikka sitä pohjustetaankin huolella. Kansikuva ei luonnollisestikaan ole alkuperäisen veroinen.

Lainaus: Tämä Abrakim oli pelottava mies. Hänellä ei ollut sydäntä eikä hänen suonistossaan virrannut veri, sillä hän oli peräisin aivan toisesta maailmasta. Tosin hän oli säilyttänyt edelleenkin ihmisen hahmonsa, mutta suonistonsa veren hän oli joutunut vaihtamaan erääseen toiseen elämännesteeseen, joka kaikista vastoinkäymisistä huolimatta mahdollisti elämän jatkumisen elävänä ruumiina.
Abrakim oli salaperäisen kummitusmetsän valtias ja se, joka teki ihmisistä, perivihollisista, luurankoja. Hän oli kehittänyt sitä varten erikoismenetelmän, jonka tunsi hänen lisäkseen ainoastaan yksi olento: Mandragoro, kasvihirviöiden herra!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Eine schaurige Warnung (GJS Nr. 195)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1983
Hinta: 7,10 mk

Yöjuttu 11/1983: Tappavat kädet

Takakansi: John Sinclair teki kauhistuttavan löydön. Hän löysi eräästä arkusta kuusi kättä. Hän ei ollut vielä toipunut järkytyksestään, kun häneen tarttui kolme aavemaista olentoa. Kolme olentoa, joilla ei ollut käsiä! Aaveidenmetsästäjä ei halunnut riskeerata, vaan päätti tehdä paholaismaisesta tilanteesta lopun niin nopeasti kuin mahdollista. Hänen oikea kätensä ojentui kohti Berettaa, mutta samassa maaginen tuulenpuuska tempaisi sen sivuun. John Sinclair paiskautui puuta vasten. Sitten häneen tarttui kuusi noidankättä…

Arvio: John lähtee selvittämään Windsorin linnan kappelissa itsekseen soivien kirkonkellojen tapausta ja hänet tempaistaan keskelle vuosisatoja kestänyttä vihanpitoa. De Haivillandin aaveperhe on palaamassa kostamaan kärsimänsä vääryydet heitä vastaan rikkoneen Gormanin perheen jäsenille. Ilmassa leijuvat luurankokädet ovat valmiit murhaamaan jokaisen niiden tielle poikkiteloin asettuvan henkilön.

Tappavat kädet on napakka tarina, jonka omaperäisyys on ihailtavaa. Noitana teloitettu Madeleine de Haivilland on aaveista kaikkein kiinnostavimmin luonnosteltu, muiden perheenjäsenten jäädessä lähestulkoon statisteiksi. Toimintajaksot kappelissa ovat hyvin kirjoitettuja ja aavekäsien yhtäkkinen ilmaantuminen jännittävästi rakennettu. Omat muistikuvani tarinan suhteen olivat olemattomat, joten jo pelkästään siksi tämä Yöjuttu toimi monia muita aiempia paremmin. Loppuhuipentuma olisi tosin voinut olla pidempi. Kansikuva on tällä kertaa parempi kuin alkuperäinen ja aihetta ajatellen kohtalainen.

Lainaus: Hyytävä kauhu oli jo matkalla.
Maureen näki äkkiä käden.
Mustan, palaneen ja luisevan kouran, joka tarttui oven reunaan, epäröi hetken ja työnsi sen sitten hitaasti auki.
Jos kammo pystyy ylipäätään ryömimään peiton alle, Maureen tunsi näiden silmänräpäysten aikana, kuinka se hitaasti tarttui häneen ja hiipi yhä ylemmäksi. Hän ei kyennyt enää ajattelemaan muuta kuin pelkoaan. Kauhu lähestyi ja menneisyyden hirveydet heräsivät eloon. Tappava kosto oli alkamassa.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Wenn Hexenhände töten (GJS Nr. 194)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1983
Hinta: 7,10 mk

Yöjuttu 10/1983: Keskiyön vampyyri

Takakansi: Kun vanha linna tuhottiin, se yksinkertaisesti unohdettiin. Mutta se ei unohtanut ihmisiä. Vuosien kuluttua se oli yhä elossa. Suljettuna luolan onkaloon mielipuolisena ihmisveren janosta. Se tiesi, että koittaisi aika, jolloin se jälleen voisi iskeä.
Se päivä koitti! Raskaat raivauskoneet aukaisivat sille ulospääsyn.
KESKIYÖN VAMPYYRI saattoi lähteä vankilastaan. Kuten vuosia sitten se lähti saalistamaan. Eikä se ollut unohtanut mitään oppimaansa…

Arvio: Vampyyrit ovat omasta mielestäni olleet aina kauhutarinoiden kakkosketjua, mutta siitä huolimatta Keskiyön vampyyri lukeutuu Yöjuttujen osalta suosikkitarinoihini ja toimii edelleen. Tunnelmallista, lähes harrasta alkua seuraa lyhyt, mutta intensiivinen väliosa, joka valmistelee lukijaa vampyyrin luolassa käytävään loppuhuipentumaan. Se ei tosin ole aivan muun tekstin veroinen, mutta siitä huolimatta tarinaa voi pitää kokonaisvaltaisesti onnistuneena.

Älkää kysykö miksi, mutta jostain syystä Keskiyön vampyyri on piirtynyt mieleeni erityisen saksalaisena tarinana. Kirjoittaja on saanut siirrettyä pienen kylän arkisen elämän onnistuneesti sanoiksi ja siksi tämän tarinan ensimmäiset 20 sivua lukeutuvatkin Yöjuttujen A-sarjaan ollen siten vahvaa jatkoa Kolmannen helvetin hotellista suoraan jatkuviin tapahtumiin. Kansikuva on jotenkin halvan oloinen, mutta samalla koruttomuudessaan tyylikäs.

Lainaus: Pamela Scottin oli ollut vaikea kestää muuttumistaan verenimijäksi. Hän oli vetäytynyt Murhaliigan salaiseen piilopaikkaan ja soimannut niin kauan, kunnes tohtori Kuolema oli sanonut mahtisanansa. Lady X totteli. Hän kuului nyt Vampiro-del-marin, verenimijöiden keisarin alaisuuteen. Sekin oli liikkeellä Xorronin tapaan kerätäkseen itselleen uusia alamaisia ja palvelijoita. Vanhat ajat palaisivat takaisin. Koska elävät ruumiit, ghoulit ja zombiet tottelivat Xorronia, Vampiro-del-mar halusi hallita verenimijöitä.
Se oli lähettänyt Lady X:n matkaan, jotta tämä voittaisi maailman muut vampyyrit omalle puolelleen. Näin Pamela Scott oli saapunut Saksaan ja saanut selville Morron olinpaikan.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Mitternachts-Vampir (GJS Nr. 193)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1983
Hinta: 7,10 mk

Yöjuttu 9/1983: Kolmannen helvetin hotelli

Takakansi: Kauhufilmi oli jo viikkojen ajan aiheuttanut levotonta liikehdintää Lontoossa. Elokuvateatterit eivät enää pystyneet hillitsemään yleisöryntäystä. Kaikki näytännöt olivat loppuunmyytyjä. Jokainen katsoja tunsi, että nämä kauhuelämykset olivat jotain ainutlaatuista, mutta kukaan ei tiennyt, miksi juuri tämä filmi vaikutti voimakkaammin kuin mitkään aikaisemmat.
Vaikutuksen salaisuus oli siinä, etteivät filmin tapahtumat olleet mitään näyttelemistä. Kaikki, mitä tapahtui, oli julmaa todellisuutta. Murhien tapahtumapaikat olivat aitoja. Ja aitoja olivat myöskin hirviöt, jotka kiduttivat, purivat ja tappoivat…
John Sinclair katsoi tämän filmin KOLMANNEN HELVETIN HOTELLI. Onneksi, sillä muuten ei elämää ehkä enää olisi…

Arvio: Kaikkien aikojen parhaan Yöjuttu-nimen omaava Kolmannen helvetin hotelli tapahtuu pääasiassa Länsi-Saksan syrjäseuduilla, kauhun tyyssijassa, jossa kuvatun elokuvan jälkitunnelmat ravistelevat Eurooppaa. John ja Suko tempaistaan mukaan tapahtumien kierteeseen ja he matkustavat elokuvan kuvauspaikoille katsomaan, ovatko kaikki viihdenautinnon ympärillä pyörivät huhut totta. Samalle hotellille on saapunut myös komisario Will Mallmann, jolle kauheudet uhkaavat jäädä uran viimeisiksi.

Kolmannen helvetin hotelli kuuluu Yöjuttujen raskaaseen sarjaan. Se varioi onnistuneesti Stephen Kingin Hohtoa (ilm. 1977, suom. 1985) ja ottaa vaikutteita myös snuff-elokuvien ympärillä pyörineistä huhuista. Sankarimme seikkailevat eri ulottuvuuksissa, mutta juoni ei mene missään vaiheessa sekamelskaksi. Hotellia asuttavien kummajaisten kuvailu ei sen sijaan ole oikein toimivaa ja selitys hotellin tapahtumien taustoille on yöjuttumaisen älytön. Kansikuvassa on Aaveratsastajien (2/1982) tapaan jotain kiehtovaa, toivottavasti joku ohjaisi tästä vielä elokuvan.

Lainaus: Ne viruivat kellarin syvimmässä loukossa. Kammottavia hahmoja kaikki tyynni. Kuolleita, puoliksi lahonneita ruumiita, eläviä ruumiita…
Naisiakin.
Heidän ihonsa ei ollut vielä harmaa, mädäntynyt tai muumioitunut. Sen sijaan siinä oli kellertävä sävy ja joissakin kohdin näkyi homelaikkuja. Nämä oliot olivat vainajia, mutta niiden elämä jatkui siitä huolimatta. Kammottava murhanhimoinen olento oli puhaltanut ruumiisiin elonkipinän, jotta ne saattoivat jatkaa rauhatonta ja hirveää olemassaoloaan.
Ja kuitenkin ne olivat vielä aivan hiljattain olleet ihmisiä. Nyt ne kuuluivat kauhun valtakuntaan.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Hotel zur dritten Hölle (GJS Nr. 192)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1983
Hinta: 7,10 mk

Yöjuttu 8/1983: Fenris, jumalten vahtisusi

Takakansi: Hänen valtakuntansa ei ollut helvetin alamaailmassa eikä myöskään maan päällä, vaan eräänlaisessa välitilassa, vanhojen jumalien ulottuvuuksissa.
Se ei kuitenkaan riittänyt hänelle. Hän oli tyytymätön elämäänsä ja halusi ulos omasta valtakunnastaan voidakseen valloittaa itselleen tukikohdan maan päältä. Pimeyden ruhtinaan avulla se onnistui.
Näin saapui Fenris, germaanisten jumalien vahtisusi maan päälle. Mutta paholainen ei anna mitään ilmaiseksi. Fenris totesi sen hyvin pian…

Arvio: John Sinclairin ystäviin lukeutuneen, murhahirviön raa’asti tappaman Nadine Bergerin (ks. Elämäni musta päivä, 7/1983) hautajaiset vietettiin Avoca-nimisessä irlantilaisessa pikkukylässä, jossa oli jo vuosikymmenten ajan kiertänyt huhu susien ikiaikaisesta kirouksesta. Ne konkretisoituivat Bergerin hautajaisissa, kun tähden arkusta hyppäsi esiin suurikokoinen susi, joka yritti riistää Johnin ja Sukon hengen. Pian koko kylää ympäröi susilauma, jonka jäljet johtivat St. Joannan nunnaluostariin.

Erittäin tunnelmallisesta alusta ja mielenkiintoisista lähtökohdista huolimatta Fenris, jumalten vahtisusi on valitettavan vaatimaton susitarina, jota ei pelasta edes lopussa tapahtumien kulkuun puuttuva Thor. Loppuhuipentuma on sarjan heikoimpia, sillä jumalten vahtisusi tuhotaan muutaman rivin mittaisessa kurinpalautuksessa. Yöllinen jakso luostarissa on sen sijaan oivaa kauhumateriaalia ja kohtaus, jossa John ja sudeksi muuttunut Nadine Berger kohtaavat viimeisen kerran, silkkaa melodraamaa. Kansikuva olisi voinut olla huomattavasti onnistuneempi.

Lainaus: Mustatukkainen nainen heittelehti rajusti vuoteessaan. Hän ei enää muistanut vuoteen reunaa, vaan vierähti sen yli lattialle, jonne hän jäi lojumaan kuumaa otsaansa kylmiin kivilaattoihin painaen. Hengitys kulki katkonaisesti ja läähättäen, ruumis vapisi kuin horkassa, kurkusta purkautui käheitä huutoja, ja veri tuntui kiehuvan suonistossa. Kuoleman hetki oli lyönyt.
Hän tiesi sen, kuten oli tiennyt sen aina. Kirous kävi toteen kammottavalla ja julmalla tavalla. Hänen täytyi antaa uhrinsa, muuta mahdollisuutta ei ollut.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Fenris, der Götterwolf (GJS Nr. 191)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1983
Hinta: 7,10 mk

Yöjuttu 7/1983: Elämäni musta päivä

Takakansi: Violetta Valeri, Corinna Camacho ja vaarallinen myrkynvihreä hirviö. Kolme käsitettä, kolme nimeä – hengenvaarallinen kolmiyhteys. Kolmikko liittoutui keskenään. Välittäjänä toimi Logan Costello, joka niin ikään vihasi kolmikon vihollisia.
He eivät nousseet avoimesti John Sinclairia vastaan, vaan käyttivät kiertotietä. Eräs henkilö sotkettiin mukaan tapahtumien pyörteeseen. Hän oli John Sinclairin hyvä tuttu, nimeltään Nadine Berger! Hän joutui pirullisen tapahtumasarjan keskipisteeseen, josta ei ollut ulospääsyä.

Arvio: Avaruuden paholaiset oli yhden lehden mittainen syrjähyppy pois kuoleman mannekiinien tarinasta, joka huipentuu tämän lehden myötä. Kauhuretki kauneusfarmille oli päättynyt tulipaloon, jossa jokainen pahuuden kanssa tekemisissä ollut syyllinen sai surmansa – vai saiko sittenkään? Jollain ihmeen kaupalla sekä Valeri että Camacho selviävät ja suuntaavat kohti Lontoota, tarkoituksenaan tappaa Sinclair ja hänen ystävänsä. Vaikka Nadine Bergeristä päästäänkin suhteellisen helposti eroon, osoittautuu John taas kerran kovaksi pähkinäksi, jolle edes murhahirviö ei voi mitään.

Elämäni musta päivä on tasapaksu tarina, jonka toimintakohtaukset on sijoitettu alkuun ja loppuun. Nadine Bergerin kohtalon lisäksi se ei sisällä juuri mitään muuta muistettavaa, sillä filmauspaikalla tapahtuneen yhteenoton jälkeen John joutuu makailemaan sairaalan sängyssä hieman sivussa tapahtumista. Lopulta hän saa kuin saakin mannekiinit kimppuunsa, mutta siitäkin yhteenotosta tulee valitettavan lyhyt. Kaikkein heppoisin vastustajista on kuitenkin kaamea murhahirviö, josta jää ainoastaan märkä lammikko, kun Sukon paholaisruoska läjähtää sen suomuiseen ihoon.

Lainaus: Normaalisti hirviö eli kauhun maailmassa, jota ihmissilmä ei ollut milloinkaan nähnyt. Se oli vihreä, suomuinen epäsikiö, ihmisen ja matelijan välimuoto. Sillä oli samanlaiset kädet kuin ihmisellä, pitkä litteä yläruumis ja vastenmielisen näköinen pää.
Se oli verrattain kookas, ja litteä nenä teki sen kasvonpiirteet gorillamaisiksi. Otuksen silmät näyttivät suhteettoman suurilta. Niissä ei kuitenkaan ollut pupilleja, vaan lukuisia valkoisia pisteitä, jotka kimmelsivät tummissa silmäkuopissa kuin lumihiutaleet, jotka eivät ikinä sulaneet. Päässä ei ollut yhtään hiusta, mutta niiden sijasta siitä törrötti pitkiä harjaksia, jotka sojottivat suoraan ylöspäin kuin kammanpiikit.
Iho oli kova ja suomuinen, ja epäsikiöltä puuttuivat alaraajat täysin. Alaruumis oli pitkänomainen kuin krokotiilillä. Hirviö tappoi hampaillaan.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Ein schwarzer Tag in meinem Leben (GJS Nr. 190)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1983
Hinta: 7,10 mk

Yöjuttu 6/1983: Avaruuden paholaiset

Takakansi: Avaruuden paholaiset seuraavat kenenkään huomaamatta kahden astronautin mukana avaruuteen. Kokeneet avaruuslentäjät Bernie ja Jake huolestuvat, kun laite toisensa jälkeen lakkaa toimimasta. – Tämä on pahojen henkien työtä, Jake sanoo puoliksi leikillään. Ja leikki osoittautuu todeksi. Katastrofi pääsee valloilleen…

Arvio: Julkaistuja Yöjuttuja varhaisemmasta ajasta alkava tarina esittelee Kultaisen samurain ja Emma-Hoon, jigokun eli Helvetin valtiaan. Esinäytöksen jälkeen siirrytään nykyhetkeen, jossa amerikkalaisen avaruusaseman turvallisuusmiesten vuosikymmeniä aiemmin tekemät ajattelemattomuudet saattavat koko ihmiskunnan vaaraan.

Muistikuvani Avaruuden paholaisista olivat erittäin hatarat, lähes olemattomat. Siksi yllätyinkin ensi alkuun positiivisesti, koska Cape Canaveralin, Evergladesin, avaruuslentojen ja muinaisen mytologian maailmoihin sijoittuva juoni on idealtaan mainio ja kerronnaltaan vauhdikas. Valitettavasti se ei ole kuitenkaan kovin jännittävä. Kultaisen samurain kirous ei pääse missään vaiheessa oikein oikeuksiinsa ja vaikka hopealuodein varustetusta Beretasta ei olekaan ystävillemme apua, selviävät he vihollisistaan liiankin helposti. Lopputuloksena on keskinkertainen kauhistelu.

Lainaus: Helvetin valtias Emma-Hoo raivosi. Hän tahtoi saada puolelleen kaksi palvelijaa, Tokatan ja Kultaisen samurain. Mutta vain toinen tahtoi ryhtyä hänen palvelijakseen. Emma-Hoo haastoi Kultaisen samurain taisteluun. Hän sylki kidastaan tulisia kiviä ja sinkosi ne päin vastustajaansa. Kultainen samurai vain nauroi ja iski miekallaan kivet kappaleiksi, ennen kuin ne ehtivät vahingoittaa häntä.
- Toinen meistä on liikaa! hän huusi. – Tuhoan Tokatan vielä jonakin päivänä, Emma Hoo!
Sen sanottuaan hän katosi. Tämä kaikki tapahtui jo kauan ennen ajanlaskumme alkua kauhun ulottuvuuksissa…

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Dämonen im Raketencamp (GJS Nr. 189)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1983
Hinta: 6,70 mk

Yöjuttu 5/1983: Kauhuretki kauneusfarmille

Takakansi: Muotinäytöksestä oli pitänyt tulla suurten muotitalojen ensimmäinen yhteisesiintyminen huippuluokan mannekiineineen, mutta murhanhimoiset mannekiinit muuttivat kaiken täydeksi sekasorroksi. Tilanne jatkuu ja tapahtumat siirtyvät ”ikuisen nuoruuden lähteille”. Siitä tuleekin John Sinclairille k a u h u r e t k i  k a u n e u s f a r m i l l e …

Arvio: Todelliseen pinteeseen edellisnumeron lopussa jäänyt John pelastautuu onnekkaan sattuman kautta ja saa nähdä, kun Lady X muuttuu tavallisesta kuolevaisesta vampyyriksi. Yllättävää tilannetta ei auta jäädä miettimään, sillä terroristikaunotar pääsee kolmen jäljellä olevan mannekiinin kanssa pakosalle Sheila, Shao ja Jane vankeinaan. Johnin ja Sukon onneksi mannekiinit ovat taistelutantereeksi muuttuneen muotinäytöksen alussa maininneet määränpäänsä. Ystäviemme tie vie Pariisin pohjoisella esikaupunkivyöhykkeellä sijaitsevaan Clichyyn, jossa muuan tiedemies on kehittänyt keinotekoisesti valmistettua vampyyrinverta pilleriin pakattuna. Näin Vampiro-del-marin haaveilema vampyyriarmeija on taas kerran askeleen lähempänä toteutumista.

Älyvapaa juoni ei poista tosiasiaa, että Kauhuretki kauneusfarmille on napakka ja tapahtumiltaan hyvin pohjustettu kokonaisuus. Alun pakollisen, edellisnumerosta alkaneen toimintajakson jälkeen vedetään kunnolla henkeä ennen kolmekymmensivuista toimintajaksoa – siitä on tosin taas kerran todettava, että kirjoittajan tapa vetää loppuhuipentuma yliluonnollisten apuvälineiden avulla latteaksi alkaa jo puuduttaa. Demonisoituneet mannekiinit hylätään lukijan pettymykseksi lähes täysin, vaikka heidän avullaan tapahtumia olisi voitu värittää vaikka kuinka.

Lainaus: Hänen kotimaansa oli Japani, jonka maaperässä hän oli maannut vuosisatoja. Hän oli helvetin suosikki ja kammottava olento, jonka tohtori Kuolema oli muistanut ja nostanut ylös syvästä tulivuorihaudasta. Hänen palatessaan pääsi helvetti valloilleen. Tulivuori alkoi sylkeä tulta ja kuumaa laavaa, joka pelotti ja hautasi alleen kaiken, mikä sattui sen tielle. Ihmiset pakenivat, ja ne jotka olivat uskoneet vanhoihin satuihin ja legendoihin, totesivat olleensa valitettavan oikeassa.
Hän saapui. Tokata, Saatanan samurai oli palannut maan päälle vahvistamaan murhaliigan hirvittävää joukkoa.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Horrortrip zur Schönheitsfarm (GJS Nr. 188)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.5.1983
Hinta: 6,70 mk

Yöjuttu 4/1983: Mannekiinien murhaava katse

Takakansi: Ihailijat pitivät näitä neljää mannekiinia maailman kauneimpina tyttöinä. Ranskalaiset tiedotusvälineet ylistivät kilvan heitä. Koska lehdet verhosivat juttunsa tietyllä salaperäisyydellä, asioista kiinnostuneiden ihmisten uteliaisuus kasvoi entisestään.
Pariisin muotikatselmus avattiin valtavan yleisöjoukon läsnäollessa. Mutta kaikki eivät olleet tulleet katsomaan pelkästään muotikuninkaiden uusimpia luomuksia. He halusivat nähdä myös nuo paljonpuhutut mannekiinit ilmielävinä…

Arvio: Johnin ja Sukon paluumatka Los Angelesista suuntautuu Lontoon sijaan Pariisiin, jonne Sheila Connolly, Jane Perkins ja Shao ovat saapuneet ihailemaan vuoden merkittävintä muotinäytöstä. Kukaan ei osaa kuitenkaan aavistaa, että catwalkille astelevat kauniit neidot on vain hetkeä aiemmin liitetty Murhaliigan jäseniksi.

Siellä missä on Lady X, siellä on myös toimintaa. John Sinclairin perivihollinen on päättänyt laittaa seuralaistensa avulla Pariisin sekaisin ja ensimmäinen uhri saadaankin jo ensimmäisellä sivulla. Toimintaa on ripoteltu tasaiseksi virraksi, mutta hieman yllättäen loppu jää todelliseen cliffhangeriin ja tarina jatkuu seuraavaan numeroon. Kirjoitusvirheitä on turhan paljon, eikä kansikuvakaan ole paras mahdollinen, vaikka Veriuruista parannetaankin. Hirviögalleriaan liittyy lopultakin myös Tokata, Saatanan samurai.

Lainaus: Scott ravisti päätään. - Koska te ette pysty käyttämään häntä hyväksenne, minun oli tapettava hänet! Samalla hän heitti jäätävän silmäyksen hirviöihin, jotka seisoivat vierekkäin kuin pyhäkoulutytöt, eivätkä pystyneet vastaamaan sanallakaan Lady X:n moitteisiin. – Kenraaliharjoitus epäonnistui! Pamela Scott jatkoi, – mutta ensi-ilta tulee onnistumaan, vannon sen. Pariisi on kohta meidän!

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Mannequins mit Mörderaugen (GJS Nr. 187)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.4.1983
Hinta: 6,70 mk

Yöjuttu 3/1983: Veriurut

Takakansi: Asmodis oli toistaiseksi pysytellyt taka-alalla ja lähettänyt muut tekemään tihutyöt puolestaan. Emme olleet milloinkaan joutuneet katsomaan toisiamme silmästä silmään enkä uskonut niin enää tapahtuvankaan. Polkumme kulkivat kuitenkin ristiin, kun ryhdyin etsimään Veriurkuja. Löysin ne, mutta samalla kohtasin myös hänet!
Edessäni seisoi Asmodis koko pirullisessa persoonassaan. Jättiläismäisessä luolassa alkoi armoton kamppailu…

Arvio: John ja Suko ovat saaneet ratkaistua Kuoleman sanansaattajien tapauksen ja aikeissa palata Los Angelesista Lontooseen, mutta sakea hernerokkasumu estää heidän lähtönsä. Niinpä ystävyksemme päättävät suunnata San Franciscoon, mutta pysähtyvät matkalla Pine Bluffin pikkukaupunkiin, missä mikään ei ole sitä miltä näyttää. Matkaseurakseen he ovat saaneet suomalaisen Kaarina Laineen, joka on reppumatkalla kohti Kanadaa.

Kaikkien aikojen parhaimpiin Yöjuttu-tarinoihin lukeutuva Veriurut on toiminnantäyteinen ja infernaalisen loppuhuipentuman sisältävä jännäri, jossa arkkienkelitkin puuttuvat tapahtumien kulkuun. Elävien kuolleiden hallitsema kylä, hernerokkasumu, kaiken vaippaansa kietova pimeys ja verellä käyvät, paholaisen hallussa olevat urut muodostavat mielikuvituksellisen rikkaan kokonaisuuden. Tällä kertaa kirjoittaja on ollut huolellinen tekemisissään, eikä minkään juonenkäänteen kohdalla sorruta halpahintaisiin ratkaisuihin. Tarina julkaistiin uudelleen numerona 10/1992.

Lainaus: Munkit olivat yrittäneet hävittää urkujen vaikutuksen sulkemalla ne kallioluolaan.
Nyt kalliotemppelin sisäänkäynti oli jälleen auki ja urkuja voitiin soittaa uhrien veren voimalla.
Ne olivat jättiläiskokoiset ja niiden pillit kohosivat paholaisen edessä huimaavaan korkeuteen kuin valtavat keihäät, jotka oli asetettu pystyyn kärki alaspäin. Pillit olivat väriltään sinertävät, toiset näyttivät vaaleammilta, toiset tummemmilta. Ilma-aukkojen yläpuolella näkyi selvästi ihmiskasvoja puisen pinnan läpi. Ne olivat kuuluneet ihmisille, jotka olivat joutuneet heittämään henkensä näiden Veriurkujen vuoksi. Heidät ja urut oli yhdistetty toisiinsa ikuisiksi ajoiksi.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Blutorgel (GJS Nr. 186)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1983
Hinta: 6,70 mk

Yöjuttu 2/1983: Kuoleman sanansaattajat

Takakansi: Kara tunsi mustan magian voimien riepottelevan häntä rajun tuulenpuuskan tavoin. Hento, mutta voimakas käsi tarttui määrätietoisesti kultaisen miekan kahvaan. Ajatuksen nopeudella hän tempasi aseen esiin ja heilautti sitä kaaressa, kärjen osoittaessa keskelle magian ydintä, joka ei kuitenkaan kuulunut tänne, liekehtivien kivien keskelle.
Ase tähtäsi tulipunaisten hiusten kehystämiin kasvoihin joiden iho oli kuin kylmää marmoria ja otsaan, josta kasvoi kaksi pirunsarvea. Se oli Asmodina, paholaisen tytär. – Aiotko sinä tappaa minut? Asmodina ivasi.
Kara, Atlantiksen tytär tuijotti Asmodinaa silmät salamoiden. – Toivoisinpa voivani tehdä sen…

Arvio: Kara ja Myxin saavat tietää, että ensin mainitun kauan kaipaama maaginen heiluri on Los Angelesissa majaa pitävien Kuoleman sanansaattajien hallussa. Karan ja Myxinin epäonneksi sanansaattajat ovat ryhtyneet etsiviksi ja nauttivat vaarallisten roistojen listijöinä kaupunkilaisten suurta suosiota. Etsiväsankareiden kimppuun ei siis noin vain käydäkään, joten ystävämme pyytävät Johnin ja Sukon mukaan ratkaisemaan tilanteen.

Murhamiesten lisäksi ryhmällä on toinenkin ongelma. Helvetinmato ja epäjumala Izzi on tekemässä paluuta maan päälle ja Kuoleman sanansaattajat ovat onnistuneet värväämään joukkoonsa kymmeniä suurkaupungin asukkaita, jotka ovat Izzin puolesta valmiit vaikka veritekoihin. Toiminnantäyteinen loppuhuipentuma käydään kaupungin suurimmalla baseballstadionilla.

Tässä tarinassa ei turhia jaaritella, vaan tilanteet vyöryvät lukijan eteen hyökyaallon lailla. Demoniosasto maahisineen ja helvetinmatoineen on runsas ja sopivan monipuolinen, etenkin kun myös Asmodina valjastetaan leikkiin mukaan. Maaginen heiluri ja Desteron miekka ovat muutakin kuin rekvisiittaa, eivätkä pääpahikset kuole pelkkään ristin vilauttamiseen. Viihdyttävä ja napakka lukupaketti on täyskäännös mielikuvituksettomaan edellisnumeroon. Alkuperäinen suomalaiskansi on koko sarjan hienoimpia. Tarina julkaistiin uudelleen numerona 9/1992.

Lainaus: Hän saapui. Reiästä tuli esiin valtavan suuren madon pää, jossa kaksi silmää kiilui tulipunaisena kuin kekäleet. Hetkessä se oli kohonnut muutaman metrin korkeuteen ja alkoi huojua edestakaisin kuin jättiläismäinen heiluri.
Sumusta huolimatta kykenin näkemään Izzin ihon, koska makasin aivan lähellä. Se näytti hilseilevältä, mutta kuitenkin samanaikaisesti läpinäkyvältä. Ohuet punaiset juonteet kulkivat sen pinnan alla kuin verisuonet ylhäältä alas saakka. Izzi kasvoi yhä.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Totenpriester (GJS Nr. 185)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.2.1983
Hinta: 6,70 mk

Yöjuttu 1/1983: Paholaistakin pahempi

Takakansi: Nimi: Jason Kongre. Ammatti: Fyysikko ja biologi. Vapautettu valtion virasta ihmisarvoa loukkaavien tutkimusmenetelmien takia!
Kongre ei jäänyt kuitenkaan lepäämään laakereillaan. Hän jatkoi ideansa kehittelyä erilaisin kokein ja tutkimuksin, kunnes saavutti pirullisen päämääränsä.
Jason Kongre loi risteytyksillään kammottavia mutantteja ja sopi näin ollen erinomaisesti yhteen tohtori Kuoleman ja tämän murhaliigan kanssa. Kongre oli mies vailla omaatuntoa. Hän oli paholaistakin pahempi…

Arvio: Mielipuoli tiedemies tekee sairaita ihmiskokeita talonsa alakerrassa sijaitsevassa laboratoriossa. Hän on saanut Murhaliigan kiinnostumaan tekemisistään ja paikalle lähetetyn Marvin Mondon on tarkoitus tarkistaa mahdollisen yhteistyökumppaninsa taidot. Ihmisampiaisen pako muuttaa kuitenkin suunnitelmia, sillä olio onnistuu vapauttamaan kymmenisen muuta Kongren luomusta, joten Lontoon kaduilla liikuskelee pian mutantteja vähän joka lähtöön. John Sinclair saapuu paikalle, mutta joutuu elämänsä pahimpaan satimeen.

Paholaistakin pahempi ei ole ajallisesti jatkoa Luurankolaivalle, sillä Bexhillin seikkailun jälkeen John ja Suko ovat jo ehtineet piipahtaa New Yorkissa, jossa he ovat yrittäneet pysäyttää Xorronin henkiinherättämisrituaalit. Tästä matkasta ei tosin taida olla muuta mainintaa kuin kavereiden jutustelussa, mikä on erityisen harmillista, koska ideansa osalta se vaikuttaa kiinnostavammalta kuin Kärpäsen (1958) tarinaa mutaatioidensa puolesta varioiva seikkailu. Heikkoakin heikomman loppukliimaksin sisältävä Paholaistakin pahempi pelastuu täydelliseltä unohdukselta ainoastaan hurjan jaksonsa ansiosta, jossa Johnin pää liitetään ampiaisen vartaloon. Tarina julkaistiin uudelleen numerona 8/1992.

Lainaus: Mondo oli ymmärrettävästä syystä pahantuulinen. Hän itse oli äärimmäisen pikkutarkka tyyppi, jonka asiat olivat aina kunnossa viimeistä piirtoa myöten, mutta täällä meni jokin pieleen. Tämä Kongre suoritti uraauurtavia kokeita menestyksellisesti, hajoitti eläviä olentoja valokaaren avulla atomeiksi ja kokosi ne jälleen yhteen, mutta sitten joku naurettava puhelimen linjavika pystyi tuhoamaan koko hienon suunnitelman perinpohjaisesti. Sellainen oli anteeksiantamatonta huolimattomuutta!

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Schlimmer als der Satan (GJS Nr. 184).
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.1.1983
Hinta: 6,70 mk

Yöjuttu 10/1982: Luurankolaiva

Takakansi: Eräs purjehtija kohtasi sellaisen ensimmäisenä. Yhtäkkiä kohosi vedestä näkyviin kelmeä olento, joka tunkeutui hänen veneeseensä ja surmasi hänet. Kummitusmerirosvot olivat tulleet! Lähes kaikki pienen Bexhillin rannikkokaupungin asukkaat tunsivat tarinan luurankolaivasta ja sen miehistöstä, mutta kukaan ei tosissaan uskonut siihen.
Ennen kuin ihmiset kauhealla tavalla joutuivat tekemisiin sen kanssa. Bexhilliläisten kauhuksi ei ilmestynyt vain yksi kummitusmerirosvo vaan luurankolaivan koko miehistö hainhampaisen kapteeninsa Robinson Jaw’n johdolla…

Arvio: Yöjutun ensimmäisen vuosikerran viimeinen numero vie lukijansa Bexhillin kesäkaupunkiin, samaan paikkaan, jossa suomalaisetkin kielikurssilaiset ovat jo vuosien ajan viettäneet lomiaan. Muutaman päivän päästä järjestettävät kesäjuhlat uhkaavat muuttua verikekkereiksi, kun haudasta nousseet kummitusmerirosvot laivoineen uhkaavat rannikkokaupungin rauhaa. Onneksi John ja Suko ystävineen ovat päätyneet paikalle ja valmiit lähettämään verta janoavat merirosvot takaisin helvettiin.

Viihdyttävä vanhan ajan kummitustarina, joka on paljon velkaa John Carpenterin Usvalle (1980). Kummitusmerirosvojen mellastusta kuvataan varsin peittelemättömästi ja vauhtia, toimintaa ja juonenkäänteitä riittää vaikka kuinka. Taas on annettava sapiskaa loppuhuipentumasta, joka kaiken toiminnan jälkeen lässähtää parin sivun mittaiseksi. Merirosvopäällikkö Robinson Jaw vaikuttaa mielenkiintoiselta demonilta, joka olisi ansainnut esilläoloaikaa huomattavasti enemmän. Kokonaisuutena Luurankolaiva nousee vuoden 1982 Yöjuttujen keskitason yläpuolelle, joskin samalla on myönnettävä, että kirjoittajan ratkaisut saavat tosikkomaisimmankin lukijan purskahtelemaan paikka paikoin nauruun.

Lainaus: Meri levittäytyi tummana edessämme. Ulappa oli hiljainen ja rauhallinen, mutta tiesimme sen olevan pelkkää kuvittelua. Jossain täällä kummitusmerirosvot valmistautuivat tuhoamaan meidät. Meri ei ollut tällä haavaa mikään paikka tavallisille ihmisille. Robinson Jaw ja hänen miehensä eivät kuitenkaan surmanneet vain merellä kulkijoita; ne tulivat maihinkin.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Das Knochenschiff (GJS Nr. 183).
Suomentanut: Eeva Vainikainen
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1982
Hinta: 6,50 mk

Yöjuttu 9/1982: "Viiltäjä-Jackin" jäljillä

Takakansi: ”Viiltäjä-Jack” oli kuollut. Tämä kammottava naistenmurhaaja viime vuosisadalta oli jo pitkään maannut haudassaan.
Mutta oliko hän todella kuollut? Me epäilimme sitä, sillä Lontoossa ilmaantui äkkiä toinen viiltäjä, joka käytti samoja menetelmiä. Minä sain tehtäväkseni ottaa hänet kiinni. Siitä muodostui tehtävä, joka oli kuin painajaisuni…

Arvio: Viiltäjä-Jackiksi itseään kutsuva mielipuoli murhaaja listii nuoria naisia Lontoossa, eikä Johnilla ole mitään johtolankaa seurattavana, kun hän lähtee ratkaisemaan tapahtumia Sohon sokkeloisille kujille. Apunaan hänellä on saksalaiskollega Will Mallmann, jonka lomamatka on muuttunut työntäyteiseksi kamppailuksi pimeyden voimia vastaan – olihan hän apuna jo ghouliarmeijan tuhoamisessa. Kumpikaan ei tosin tiedä sitä, että myös Jane Collins pyrkii saamaan Viiltäjän kiinni ja on soluttautunut kenenkään tietämättä prostituoitujen maailmaan, johon sarjamurhaajan useimmat iskut on suunnattu.

Vainajien kuorosta suoraan jatkuva, napakasti alkava ja hyvin vauhdissa pysyvä jännäri, jossa on riittämiin cliffhangereita ja toimintaakin piisaa loppuun asti. Alkuperäisen Viiltäjä-Jackin hengen liittäminen mukaan on laimeasti ratkaistu, mutta täytyyhän hirmutekoja jotenkin pohjustaa. Kovin suurta Sherlockia ei tarvita murhamiehen henkilöllisyyden selvittämiseen, mutta tällä kertaa kirjoittaja on jaksanut panostaa loppuhuipentumaankin, josta ehdottomasti plussaa.

”Viiltäjä-Jackin” jäljillä on Aaveratsastajien ohella vuosikertansa parhaita Yöjuttuja. Samalla tämä on jo viides yhtäjaksoinen seikkailu, jossa John Sinclair taistelee tuonpuoleisen asukkeja tai muita mielipuolia vastaan – missähän vaiheessa ystävämme ehtii oikein levähtää?

Lainaus: - Enkö olekin tehnyt oikein? hän kysyi kiihkeästi. – Kuudes uhri. Ja niitä tulee vielä enemmän. Vielä ensi yönä minä tuon seuraavan ja sitten, kun olen saavuttanut sinun lukumääräsi, saattaa sinun henkesi ehkä taas palata hahmoosi ja kaksi Viiltäjää murhaa Lontoossa.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Ich jagte ”Jack the Ripper” (GJS Nr. 182)
Suomentanut: Kari Nenonen
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1982
Hinta: 6,50 mk

Yöjuttu 8/1982: Vainajien kuoro

Takakansi: Tieto kulki suusta suuhun! Xorron on kohta heräävä. Valmistakaamme hänelle arvoisensa vastaanotto, haudanryöstäjähenget kuiskivat toisilleen. Ne kuuntelivat ja kuulostelivat pimeissä loukoissa, vanhoilla hautausmailla, luolissa ja onkaloissa.
Aika oli vihdoinkin koittanut! Sanansaattajat lähtivät keräämään kaikkia, jotka halusivat liittyä mukaan Xorronin vastaanottokuoroon. Kuoron nimi oli… vainajien kuoro.

Arvio: Vainajien kuoro esittelee suomalaisille lukijoille yhden John Sinclairin pirullisimmista vastustajista, raatoja syövän ghoulin. Tarina alkaa, kun Connollyjen kotitalon viemäriin piiloutunut raadonsyöjä nousee ihmisten ilmoille ja uhkaa Sheila Connollyn ja hänen poikansa Johnnyn henkeä. Lopulta tilanne muuttuu niin hurjaksi, että John ystävineen suuntaa Lontoon Putneyn asemalle pysäyttämään monikymmenpäistä ghoulilaumaa.

Tarina jatkuu suoraan siitä, mihin Hautakivikopla päättyi. Ensimmäisen ghoulin ja sen tekemien karmeuksien kuvaamiseen käytetään eniten aikaa, mutta sen jälkeen vauhti tuplaantuu ja tapahtumat vyöryvät vauhdilla loppuun asti. Loppunäytös on vain murto-osa tapahtumien alustuksesta, vaikka kamppailuun ghouliarmeijan kanssa olisi voinut käyttää enemmänkin aikaa. Itse kliimaksi on toimivuudestaan huolimatta hyvin hutaistun oloinen, aivan kuin kirjoittajalla olisi ollut tarve saada tarina lopetetuksi merkkirajoituksen puitteissa. Kansikuva on kohtalainen ja antaa edes hitusen viitteitä sisällöstä, toisin kuin uusintapainos (7/1992), joka tuo ennemminkin mieleen fantasiatarinan.

Lainaus: Aiotko tappaa minutkin? ghouli kysyi ja muutti muotoaan kysyessään. Sen iho muuttui pesusienimäiseksi ja alkoi muistuttaa taikinaa, joka valui hitaasti alaspäin ja jätti jälkensä hirviön kasvoihin. Inhimillisistä kasvoista tuli vastenmielisen näköistä sekavaa massaa. Kuvottava kalmanhaju löyhkäsi vasten kasvojani. Otuksen suu loksahti auki ja näin äkkiä sen terävät raateluhampaat. Muutamassa sekunnissa äskeinen ihmishahmo oli muuttunut aidoksi ghouliksi, joka oli kaikkein inhottavin kaikista demoneista.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Totenchor der Ghouls (GJS Nr. 181 , suomalaisen lehden kannessa lukee virheellisesti Totenchor der Chouls)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1982
Hinta: 6,50 mk

Yöjuttu 7/1982: Hautakivikopla

Takakansi: Paul Sorvino oli kuin tulisilla hiilillä kuultuaan linnassa tapahtuneesta onnettomuudesta. Hän ei voinut käsittää, että hänen poikansa Ralph oli kuollut. – Tunnetteko te murhaajan? hän kysyi nuorisoryhmän huoltajalta.
Cathy Parker epäröi ensin, mutta kertoi sitten totuuden. – Se oli kummitus.
-Sehän on mieletöntä! asianajaja karjaisi, - eihän kummituksia ole olemassa.
Cathy meni neuvottomaksi ja hän veti esiin minun nimeni. – Ylitarkastaja Sinclair on todistajani.
Niin sain Paul Sorvinon kimppuuni ja siinä olikin enemmän kuin tarpeeksi.

Arvio: Hautakivikopla on suoraa jatkoa Ruumislinnan kummitukselle. Toisen poikansa menettänyt gangsteripomo Logan Costellon asianajaja Paul Sorvino ärjyy kostoa John Sinclairille, sillä hänen mukaansa Scotland Yardin aaveidenmetsästäjä on vastuussa tapahtumista. Niinpä hän värvää hirviöittentekijän Marvin Mondon ja supervampyyri Vampiro-del-marin tekemään selvää ystävästämme. Avukseen he juonittelevat pahamaineiset Cornettin veljekset, jotka tunnetaan myös Hautakivikoplana. Ennen kuin joukko käy Johnin kimppuun, Vampiro-del-mar särpii veljesten elämännesteet kurkkuunsa ja tekee heistä kaltaisiaan.

Hautakivikopla on varsin tavanomainen kostotarina ja sellaisenaan helposti unohdettava väliinputoaja Yöjuttu-sarjassa. Vampiro-del-marin ja Mondon mukaantuloista plussaa, mutta loppuhuipentuma vetää taas maton lukijan jalkojen alta – yliluonnollisuuksiin on toisaalta vähän liian helppoa turvautua. Teksti on miellyttävää lukea ja tekstausvirheitä on tavallista vähemmän. Kansikuva on mitä on, eipä sillä ole juuri tekemistä sisällön kanssa. Tarina julkaistiin uudelleen numerona 6/1992.

Lainaus: Olento näytti suoraan kauhuelokuvasta reväistyltä hirviöltä! Valtavankokoinen leveäharteinen ja kivikovien, vihreänharmaitten lihasten peittämä vartalo. Takkuinen hiuskuontalo valui arpien ja uurteitten peittämille kasvoille ja leveästä suuaukosta välähtelivät teräsnauloja muistuttavat piikkihampaat. Erityisen pitkät olivat kulmahampaat, hirmuiset torahampaat, joiden avulla se pystyi helpommin hankkimaan itselleen elintärkeää ja olemassaolonsa kannalta ehdottoman välttämätöntä ainetta. Verta.
Olion nimi oli Vampiro-del-mar!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Grabstein-Bande (GJS Nr. 180)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1982
Hinta: 6,50 mk

Yöjuttu 6/1982: Ruumislinnan kummitus

Takakansi: VERTA – SE OLI AITOA VERTA! SUORAAN SEINÄSTÄ. MIELIKUVITUKSELLISTA.

Cathy Barker ravisteli itseään. Vieläkään hän ei saanut ääntä kurkustaan, vaan tuijotti mykän kauhun vallassa vuoteen yläpuolista seinää, josta veri tihkui esiin. Se muodosti pieniä helmiä, jotka yhtyivät suuremmiksi pisaroiksi ja alkoivat valua noroina seinää pitkin. Ja yhä pahempaa oli tulossa…

Arvio: Ruumislinnan kummitus jatkuu suoraan siitä, mihin Kiven vanki päättyi. Vapaaksi päässyt Vihreä Tshin hyökkää Johnin ja Sukon kimppuun ja tappaa heidän mukanaan oikeuteen matkalla olevan Kemalin, jonka johtama ryhmä oli Tshinin henkiin herättämisen taustalla. Tshinin synnyttämän myrskyn jälkeen kaksikko päätyy kummituslinnaan, jonka asukit vaativat hyvitystä vuosisatoja vanhoille rikoksille. Vaaralliseksi tilanteen tekee se, että linnassa on vierailemassa joukko nuoria ohjaajineen, eikä heillä ole mitään aseita verenhimoisten aaveiden torjumiseksi.

Ruumislinnan kummitus on vauhdikkaasti etenevä kauhistelu, joka tarjoaa runsaasti toimintaa ja verenhimoisia hirviöitä, gangsteripomo Logan Costellon asianajajan rääväsuiset kaksospojat, menneisyytensä kanssa kamppailevan nuoriso-ohjaajan (hän on poltellut nuorena hasista ja on siksi joutunut johtavan opettajattaren silmätikuksi) ja paljon muuta. Paketti pysyy hyvin koossa, mutta pituus asettaa jälleen rajoituksia ja kokonaisuus jää harmillisen ontoksi – kummitukset ovat silti ensimmäiset merkittävät oliot tuonpuoleisesta sitten aaveratsastajien. Kansikuva on Yöjutuille ominaiseen tapaan vaatimaton ja kirjoitusvirheitäkin on turhan paljon. Ruumislinnan kummitus julkaistiin uudelleen numerona 5/1992.

Lainaus: Tämä linna oli kavaluuden tyyssija, kauhun paikka. Sen olin saanut kouriintuntuvasti todeta ja nähdä. Entä motiivi? Mistä minä sen löytäisin? Saatoin työntää vain kaiken Tshinin magian syyksi. Hän oli ottanut linnan valtaansa ja herättänyt sen muureihin muuratut hirveydet.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Spuk im Leichenschloss (GJS Nr. 179, suomalaisen lehden kannessa lukee virheellisesti Spuk im deichenschlass)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1982
Hinta: 6,50 mk

Yöjuttu 5/1982: Kiven vanki

Takakansi: Korkeuksista kivet olivat näyttäneet huomattavasti pienemmiltä, mutta niiden vieressä seisoessaan John Sinclair tajusi niiden todellisen koon. Koskaan ennen hän ei ollut nähnyt tällaisia kiviä… John Sinclairista tuntui kuin hän olisi seisonut kivettyneiden jättiläisten keskellä!

Arvio: John saa vihjeen, jonka mukaan vuosituhansia vangittuna ollut Vihreä Tshin on palaamassa maan päälle. Vihjeen seuraaminen johtaa aaveidenmetsästäjän tukalaan ansaan, josta hänen onnistuu paeta ihmeen kautta vain joutuakseen entistä pirullisemman paikan eteen.

Viides Suomessa julkaistu Yöjuttu yhdistelee onnistuneesti modernin Lontoon rikollista elämää ja yliluonnollisuutta, vaikka itse tarinaa ei voi kovin jännittävänä pitääkään. Tapahtumat keskittyvät Johnin ja Sukon ympärille ja ehtiipä herrojen esimieskin, Sir James Powell, joutua hengenvaaraan. Eri ulottuvuuksien välissä liikkuvan tarinan lopussa myös Myxin ja Kara tempautuvat mukaan tapahtumiin.

Kiven vanki on keskiverto ”Yökkäri”, jonka kansi lukeutuu Kauhujen yön ohella koko sarjan rumimpiin – voi vain ihmetellä, onko joku oikeasti kuvitellut herättävänsä tällä potentiaalisen lukijakunnan huomion. Kiven vanki julkaistiin uudelleen numerona 4/1992, mutta eipä tätäkään kansikuvaa voi pitää järin onnistuneena.

Lainaus: Tshin lähti kivisestä vankilastaan. Lähtö tapahtui valtavalla ulvonnalla ja huminalla, kuten hänen asemansa edellyttikin. Hiekka ja pöly lensivät korkealle, kun Tshin kohosi taivaalle, pimensi auringon, ja minusta näytti kuin hämärä olisi laskeutunut maan ylle.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der grüne Dschinn (GJS Nr. 178)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Elina Kaarlela
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1982
Hinta: 6,50 mk

Yöjuttu 4/1982: Melinan kosto

Takakansi: Ensimmäinen murha järkytti pikkukaupunkia, toinen sai sen asukkaat mielettömän pelon valtaan. Kuka oli murhaaja? Ja kuka olisi seuraava uhri? Vain murhatut tiesivät, että tuo kammottava kostaja lauloi lastenlaulua…

Arvio: Melinan kosto on ensimmäinen Suomessa julkaistuista Yöjutuista, jossa ei ole yliluonnollisia elementtejä. Tapahtumat sijoittuvat Johnin vanhempien kotikylään, Skotlannissa sijaitsevaa Lauderiin, jossa tapahtuu outoja murhia. Aaveidenmetsästäjäystävämme näkee murhaajan kasvoista kasvoihin heti tarinan alkumetreillä, mutta onnistuu yhyttämään tämän vasta huimien käänteiden jälkeen, jotka ovat viedä Johnin isän ennenaikaiseen hautaan.

Melinan kosto on aina ollut yksi Yöjuttu-suosikeistani. Se tempaisee mukaan heti ensimmäisestä, museossa tapahtuvasta kohtauksesta lähtien ja muutenkin tässä lastenlaulua hyräilevän murhaajan tarinassa on runsaasti toimintaa ja onnistuneesti kuvattua jännitystä. Lopun käänteissä on tosin turhankin paljon ennalta-arvattavuuksia, mitkä eivät kuitenkaan vaikuta latistavasti kokonaiskuvaan. Lopussa John joutuu hyvin vastenmieliseen ansaan, mutta pelastuu ulkopuolisen avun ansiosta. Melinan kosto julkaistiin uudelleen numerona 3/1992.

Lainaus: Samassa ukko tajusi, kuka hänen pyövelinsä oli. Huulet muodostivat nimen ja hän yritti huutaa sen julki, jotta kaikki sen kuulisivat, mutta kurkusta ei päässyt edes huohotusta kuuluville.
Terä lähti liikkeelle. Se putosi kiihtyvällä vauhdilla kitisten ja kolisten. Kumea mätkähdys ja pää putosi koriin.
- Ensimmäinen, ääni sanoi. – Se oli ensimmäinen, ja lisää tulee. Kaikkien on silloin pakko uskoa… kaikkien, jotka silloin…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Melinas Mordgespenster (GJS Nr. 177, suomalaisen lehden kannessa lukee virheellisesti Melinas Mordges-Reinster)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kirjapaino Oy Kanta, Oulu
Vastaava toimittaja: Elina Kaarlela
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1982
Hinta: 6,20 mk

Yöjuttu 3/1982: Kuoleman lintu

Takakansi: Lintu kyyhötti ikkunalaudalla ja tuijotti tyttöä herkeämättä, kuin tahtoen jotakin. Samassa lintu oli sisällä huoneessa, leijaili äänettömästi lähemmäksi ja istuutui tytön rinnan päälle.
- Älä, tyttö kuiskasi. Anna minun elää!
Kaamea lintu tuijotti häntä säälimättä. Seuraavassa hetkessä…

Arvio: Wieniä kiertelee iso musta lintu, joka aiheuttaa pelkoa kaikissa sen nähneissä. Roomassa työmatkalla oleva John hälytetään ystävänsä Tony Ballardin kautta apuun, eikä aikaakaan, kun hänellä on mysteeri selvitettävänään: mitä yhteistä linnulla ja Stephansdomin katakombeissa makaavien ruttoon kuolleiden henkiinheräämisellä oikein on?

Mielikuvituksellinen juoni sisältää aiempaa enemmän toimintaa ja nimeltä mainittuja sivuosahenkilöitä, joista useimmat tosin viihtyvät tarinassa vain parin sivun verran. Lopputuloksen kannalta on harmillista, että tapahtumien taustat jäävät mysteeriksi ja mustan magian harjoittajan motiivit arvoitukseksi – kyseessä on halu raivata aaveidenmetsästäjä pois kuvioista, mutta miksi? Lopullinen yhteydenotto on erittäin laimea verrattuna aiempiin linnun kanssa käytyihin taisteluihin. Heikki Haverin ensimmäinen käännöstyö, tekstaajalta on jäänyt lopulliseen versioon muutama kirjoitusvirhe liikaa. Kokonaisuutena Kuoleman lintu on vakaata keskitasoa.

Alkuperäinen kansi lukeutuu Aaveratsastajien ohella varhaisten Yöjuttujen hienoimpiin, myös nimi on jännitystarinalle onnistunut. Kuoleman lintu julkaistiin uudelleen numerona 2/1992, mutta vähemmän tyylikkäällä kannella.

Lainaus: Tämä paiseiden peittämä visvainen olento piteli erään järkyttyneen ravintolavieraan kättä kuin ruuvipihdeissä. Liukastuin ja olin vähällä menettää kokonaan tasapainoni. Ylösnoussut veti uhria lähemmäs itseään ja aavistin, etten ehtisi apuun. Käänsin tikarin ja linkosin sen kohti hyökkääjää. Välkkyvä ase heitti muutaman voltin ilmassa ja iskeytyi kovalla voimalla kalmon pöhöttyneeseen kaulaan. Ruttoliha repeytyi ja mustan magian vastavoimat heräsivät eloon hävittäen saastuneen ruumiin luiden ympäriltä.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Pestvogel (GJS Nr. 176)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kirjapaino Oy Kanta, Oulu
Vastaava toimittaja: Elina Kaarlela
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.5.1982
Hinta: 6,20 mk

Yöjuttu 2/1982: Aaveratsastajat

Takakansi: He ilmaantuivat näkyviin kuin tyhjästä. He olivat kammottavia hahmoja, jotka pystyivät muuttelemaan ruumiillistuneita muotojaan tahtonsa mukaan…

Arvio: Monte Terranon entisellä apotilla, Don Alvarezilla, on kalavelkoja maksettavana Johnille ja Sukolle, jotka ovat toimittaneet hänet kolme vuotta aikaisemmin mielisairaalaan. Hän saa apua vanhoilta liittolaisiltaan, mahtavilta arkkidemoneilta, joiden suojelemat aaveratsastajat palaavat maan päälle kylvämään kauhua. Ratkaiseva yhteydenotto käydään St. Patrickin luostarissa Skotlannissa ja myös Johnin hopealuodit valava isä Ignatius joutuu hengenvaaraan.

John joutuu ohimennen ottamaan yhteen myös pankkiirina menestyneen, entisen Atlantiksen demonin Saranan kanssa ja saa hengenvaarallisessa tilanteessa paljon kaipaamaansa apua Myxiniltä ja tämän seuralaiselta Karalta. Kuoleman valtakunnan kaunotar pelastaa Johnin tukalasta tilanteesta, vaikka onkin näennäisesti pelaamassa tilannetta Saranan pussiin.

Aaveratsastajien kieli on miellyttävämpää ja hiotumpaa, lauseet pidempiä ja paremmin jäsenneltyjä kuin Kauhujen yössä. Myös demoneja vastaan käydyt taistelut ovat intensiivisempiä, joten lopputulos on huomattavasti edellisosaa parempi. Plussaa tyylikkäästä ja jotenkin sopivan pahaenteisestä kannesta.

Lainaus: Osa seinästä romahti kasaan kuin pommin räjäyttämänä. AEBAa ei pystynyt pidättämään mikään. Oriit tunkeutuivat muurien läpi, valtavat, noenmustat ratsut. Niiden selässä istuivat ratsastajat, keihäin aseistautuneet, irvistävät luurangot, mustat kuin yö. Mustat viitat hulmusivat tuulessa. Ratsut loikkasivat raunioitten yli, liekkejä ja savua kohosi kivikasoista, todellinen helvetti oli puhjennut kauhusta laajentunein silmin tuijottavan Carloksen ympärille.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Rache der Horror-Reiter (GJS TB Nr. 6)
Suomentanut: Kari Nenonen
Kustantaja: Kirjapaino Oy Kanta, Oulu
Vastaava toimittaja: Elina Kaarlela
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.4.1982
Hinta: 6,20 mk