sunnuntai 2. elokuuta 2020

Yöjuttu 12/1989: Wikkan kosto

Takakansi: Noitia näkyi kaikkialla, mihin Suko vain sattui katsomaan. Ne olivat vallanneet Blackmoorin kylän ja levittäytyneet kaikkialle kuin syöpäläiset. Ne kyhjöttivät talojen katoilla, vaanivat pimeillä kujilla, ulkorakennuksissa ja ullakoilla, ja täyttivät pimeän yön riekkuvalla naurunräkätyksellään.
Ja Suko oli yksin!
Hänen ystävänsä ja virkaveljensä John Sinclair oli lähtenyt etsimään sitä miestä, jonka syytä tämä kaamea tilanne todennäköisesti oli.
Noidantappaja Mason Cortlandia ei näkynyt missään!

Arvio: Edellisessä numerossa pieneen Blackmoorin kylään saapuneet ystävämme ovat keskellä todellista noitien kokoontumistapahtumaa, sillä paikalle ovat suurnoita Wikkan ja hänen apulaisensa Jane Collinsin lisäksi saapunut kymmenittäin pimeyden ruhtinaan palvelijoita. Riekkuva ja rietas lauma on valmistautunut kohtaamaan suuren noidantappajan, vuosisataisesta suohaudastaan esiin manatun Mason Cortlandin tämän omalla maaperällä, kylässä, jossa Cortland tappoi säälimättä noidiksi epäilemiään ihmispoloja vuosisatoja aiemmin. Wikkan tavoitteena on myös saada haltuunsa salaperäinen noidankivi, jota Cortland aikoo käyttää hyväkseen noitalauman tuhoamisessa.

Jos joku Yöjutun jatkotarina ryvettyy pahemman kerran, niin tämä. Blackmoorin noidantappajan ensimmäinen puolisko oli tunnelmallinen paluu lehden huippuvuosiin, mutta jälkimmäisestä osasta muodostuu todellinen antikliimaksi. Sarjan kirjoittanut Jason Dark kuvailee kyllä yöllistä, noitien täyttämää kylänraittia onnistuneesti, mutta itse noitien uhka jää vaatimattomaksi: yhdestäkään heistä ei ole tippaakaan vastusta Johnille tai Sukolle, jotka listivät vihollisiaan kuin liukuhihnalta. Wikka ei saa tälläkään kertaa juuri mitään aikaiseksi ja Johnin ja Jane Collinsin yhteenottoakin saamme jäädä odottelemaan jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Loppuhuipentuma on raivostuttavan ala-arvoinen. Lehden piristysruiske onkin Juri Kovaljeffin aukeaman kokoinen piirros ”It is time to go to bed”.

Lainaus: Mikään ei enää pidätellyt niitä. Ne hyppivät alas puiden oksilta, syöksähtelivät ilman halki kuin raketit, ulvahtelivat kuin palosireenit ja nauraa räkättivät mielipuolista nauruaan. Sukon valtasi yhtäkkiä kauhea epäilys, joka vahvistui hetken kuluttua.
Noitien totuuden hetki oli lyönyt.
Ne yhtyivät kaikki hirveään ulvontaan, josta erottui selvästi vain yksi ainoa sana.
Wikka!

Lukijan novelli: Kesäyön kauhut
Nimettömäksi jääneen kirjoittajan novellin päähenkilöt kokevat kesäisellä uintireissullaan todellista kauhua, kun järvestä nousee salaperäinen ja pelottava olento. Tapahtumista kertova Jari valmistautuu jo kuolemaan, kun yhtäkkiä paikalle tupsahtaa pitkä, vaaleahiuksinen englantilaismies, joka listii olennon hopealuodeillaan. Hän on tietysti John Sinclair, joka katoaa paikalta yhtä nopeasti kuin on ilmestynytkin. Kyseessä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun Yöjutun-sivuilta tutut hahmot seikkailevat lukijoiden novelleissa, aiemmin näin on käynyt ainakin numerossa 6/1988.

Lainaus: - Kuka sinä olet?
Mies näytti miettivän hetken ennen kuin vastasi. – John Sinclair.
Tuntui kuin joku olisi lyönyt minua halolla päähän. – Mutta miten se on mahdollista, sain viimein änkytettyä.
- Eihän se olekaan, mies vastasi hymyillen. – Olenkin vain mielikuvitusolento, kuten oli tuo demonikin. Meitä ei ole olemassakaan.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Wikkas Rache (GJS Nr. 268)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1989
Hinta: 12,50 mk

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti