Yöjuttu 13/1986: Magian seitsemän sinettiä

Takakansi: Oli olemassa muuan kirja, jonka kirjoittajasta ei kenelläkään ollut tietoa. Salamyhkäisyys ympäröi tuota ikivanhaa teosta, joka oli kestänyt vuosisatojen vaikutuksen. Kirja oli vaarallinen. Siihen sisältyi seitsemän sinettiä, seitsemän lukua, joista kuusi kertoi paholaisen mahdista ja helvetin voimista. Yksi käsitteli kuitenkin vastakohtaisia asioita.
Se kertoi valon voimasta, säteilevästä kirkastuksesta ja ikivanhoista salaisuuksista, jotka oli keskitetty erääseen esineeseen: John Sinclairin ristiin!

Arvio: Maailmankirjat ovat sekaisin: Lady X:n ampuma ihmissusi Lupina (ks. Yöjuttu 11/1985) seisoo John Sinclairin edessä ja varoittaa tätä Johnin ristiä uhkaavasta vaarasta. Toisaalla kauhumummo Sarah Goldwyn saa haltuunsa kirjan, joka vetää mustaverisiä puoleensa kuin hunaja mehiläisiä. Kirjassa on tietoa Johnin rististä ja siten se pitäisi toimittaa hänen haltuunsa, mutta demonit lyövät parhaansa mukaan kapuloita rattaisiin.

Magian seitsemän sinettiä on toinen vuoden 1986 Yöjutuista, joista minulla ei ole muistikuvia. Monelta taholta kohti yhtä yhteistä päämäärää kulkeva tarina on etenkin loppukäänteiden osalta sekavahko, mutta Kummituksen mukaantulo antaa tapahtumille lisää kiinnostavuutta aivan viimeisten rivien ollessa viihdekauhua parhaimmillaan. Tarina jatkuu seuraavassa numerossa, joka on nimeltään Lohikäärmeiden luolassa.

Lainaus: Kummituskin oli vanhempi kuin normaali maailma ja maapallo. Hän sopi asumaan vain varjojen maailmassa, koska hän itsekin oli tavallaan vain varjo, vailla pysyvää hahmoa. Ääriviivat eivät pysyneet hetkeäkään paikallaan. Ne häilyivät, väreilivät ja liikkuivat, mutta eräänlainen perushahmo oli aina läsnä.
Kummitus oli kuin pitkäkaapuinen, kumaraharteinen hahmo, joka oli vetänyt kaapunsa hupun syvälle silmiensä päälle.
Hän istui luusta tehdyllä valtaistuimella. Tuhannet luut hohtivat valkoisina ja kelmeinä inhottavien sumupilvien keskellä. Varjojen maailmassa oli kauhua ja kaameita salaisuuksia, jotka vain Kummitus itse tunsi. Yksikään ihminen ei tiennyt niistä mitään.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Sieben Siegel der Magie (GJS Nr. 232)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1986
Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 12/1986: Valkoisten arkkujen meri

Takakansi: Vanhoissa muurinraunioissa asui onnettomuus. Rosoisia seinämiä vasten lyövien aaltojen loiske kuulosti aavemaiselta ja salamyhkäiseltä, aivan kuin äänet olisivat yrittäneet kertoa jostakin toisesta, ihmissilmälle näkymättömästä henkimaailman elämästä.
Yö oli pilkkosen pimeä ja Venetsian tunnusmerkki, rakastavaisten täysikuu loisti tällä kertaa poissaolollaan. Kaupungin yllä roikkuvat paksut pilvimassat eivät päästäneet sen kelmeää valoa lävitseen.
Venetsia nukkui.
Ei kuitenkaan aivan kokonaan, sillä tässä salaperäisessä kaupungissa eli lähes käsin kosketeltava historiallinen tunnelma. Jossain sen sokkeloissa, kanavien saastuneessa vedessä ja suuruuden ajan vanhoissa palatseissa vaani selittämätön ”jokin” sopivaa hetkeä tulemiselleen.

Arvio: Romanttinen, mutta pahoin ränsistynyt Venetsia on joutunut demonien temmellyskentäksi. Vampiro-del-marin johtamien punaisten vampyyrien lisäksi kanaalien kaupunkiin on saapunut myös Strigus, pirunpöllöjen johtaja joukkioineen. Sivullisten onneksi verenhimoiset pöllöt taistelevat ensisijaisesti vampyyrejä vastaan, joskin saavat tuhoa aikaan myös siviilien keskuudessa. John ja Suko saapuvat Venetsiaan aavistamatta heidän työmatkansa todellista laitaa.

Kaikkien aikojen hienoimmasta Yöjuttu-nimestä kisaava Valkoisten arkkujen meri jäi minulta aikoinaan lukematta, tai sitten sen jättämät mielikuvat ovat haalistuneet olemattomiin. Mistään suuresta seikkailusta ei tälläkään kertaa ole kysymys, sillä vaikka pirunpöllöt ovat pitkästä aikaa kekseliäs lisä pölyn peittämiin vihollislegiooniin, taivaalla liihottavien demonipalvelijoiden uhka on aivan liian mitätön. Yksi hieno toimintajakso on kuitenkin kirjoitettu mukaan eli se, jossa italialaiset poliisit saavat virkaintoisuutensa vuoksi pirunpöllölauman silmilleen. Kansikuva on kaikessa yksinkertaisuudessaankin loistava.

Lainaus: Kaikki vaikutti minusta jotenkin kammottavalta. Jokainen kivi tuntui mykkänäkin puhuvan kuolemasta ja katoavaisuudesta. Veden yllä lepäsi tunkkainen mätänevien jätteiden haju. Kyyhkysten lento vaikutti minusta jotenkin laiskalta ja kankealta. Muistin jälleen kuolleena löydetyt linnut.
Joidenkin talojen seinissä oli kirjoituksia. Minun oli vaikea saada niistä selvää, koska ne olivat latinankielisiä. Auringonsäteet pääsivät tunkeutumaan tänne tuskin koskaan. Ahtailla kuilumaisilla kaduilla ja kanavilla oli siitä syystä aina viileämpää kuin muualla. Rappion näkymätön aave kummitteli joka paikassa.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Meer der weissen Särge (GJS Nr. 231)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1986
Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 11/1986: Tohtori Kuoleman kosto

Takakansi: Saari vapisi ja maa tärähteli. Jostakin maan uumenista kuului kumeaa jylinää, mutta se oli vain pientä esimakua ennen suurta räjähdystä.
Bunkkerin betonikatto sinkoutui taivaalle kuin valtavien jättiläiskäsien paiskaamana. Se näytti kohoavan aina harmaisiin pilviin asti, ennen kuin hajosi tuhansiksi kappaleiksi, jotka syöksyivät murskaavalla voimalla takaisin saaren rantakallioille ja mereen.
Kattoa seurasi tuli.
Syntyneestä kraaterista syöksähti huikaisevan kirkas pistoliekki, joka poltti poroksi kaiken lähelleen sattuneen elollisen ja elottoman aineen. Vuosien uutteran työn tulokset tuhoutuivat muutamassa hetkessä…

Arvio: Solo Morasson eli tohtori Kuoleman aika on tullut päätökseen. John, Kara ja Myxin ovat sysänneet liikkeelle tapahtumaketjun, joka päättyy Murhaliigan turvapaikan tuhoutumiseen tohtorin itsensä päätyessä omaan piraija-altaaseensa hopealuoti päässään. Edes Xorronin apu ei auta, vaan piraijat ehtivät kaluta ihmispaholaisen lähes tunnistamattomaksi ennen kuin zombieiden ja ghoulien herra saa ongittua hänet pois altaasta. Murhaliiga on kärsinyt pahimman mahdollisen takaiskun!

Viime aikoina varsin väsyneenä näyttäytyneen Murhaliigan johtajan kukistumisen ympärille kehittyvä tarina alkaa kiinnostavasti, vetää sitten hetken aikaa henkeä ja vaihtuu erikoiseksi kissa ja hiiri -leikiksi, kun Solo Morasson ruumis jakautuu viideksi harmaapukuiseksi kääpiöksi, jotka ottavat kohteikseen Sinclair-ryhmän henkilöt. Johnilla ja Sukolla pitää kiirettä, kun he yrittävät pelastaa ystävänsä pahasta pinteestä. Omaperäistä ideaa ei hyödynnetä aivan parhaalla mahdollisella tavalla ja loppuhuipentuma on taas kuin hatusta vedetty, pikainen ja töksähtävä.

Lainaus: Kääpiöillä oli voimaa ja Burland tempaistiin nurin. Hän mätkähti raskaasti asvalttiin, mutta yritti nopeasti päästä takaisin pystyyn. Sitä kääpiöt eivät kuitenkaan sallineet.
Niiden veitsenterävät kynnet tunkeutuivat hänen vaatteidensa läpi ja viilsivät vartaloon syviä haavoja. Toiset tarrasivat häntä kurkusta ja puristivat niin, että kaulavaltimo repesi ja sisäinen verenvuoto tukehdutti hänet.
Burland koki kauhean, julman kuoleman. Ruumiin alle levisi nopeasti tummanpunainen verilammikko, joka valui edelleen pienenä purona katuviemärin säleiköstä sisään.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Dr. Tods Rache (GJS Nr. 230)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1986
Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 10/1986: Pimeyden valtiatar

Takakansi: Alassia oli puoleensavetävä ja kaunis tyttö, varsinainen rotunainen, jollaisesta useimmat miehet voivat vain uneksia. Hän ei myöskään peitellyt kauneuttaan, vaan kuljeskeli pitkät hiukset ainoana vaatetuksenaan Regent’s Parkissa.
Pienikokoinen, finninaamainen jengin kingi Jerry Shane oli vähällä pudottaa silmänsä hänet nähdessään. – Tuon minä otan itselleni! Tuon minä isken, Jerry kähisi lähestyessään upeaa ilmestystä. Mutta hän sai maksaa tungettelustaan kalliisti, sillä Alassia oli pimeyden valtiatar…

Arvio: Pimeyden valtiatar Alassia saapuu maan päälle alistaakseen sen valtaansa. Asmodinan perilliseksi hamuava kaunotar sotkee asiaan paitsi Johnin ja Sukon, myös Karan, Myxinin ja koko Murhaliigan. Ratkaiseva kamppailu käydään Tulimaassa, tohtori Kuoleman piilopaikassa, jossa Kara on joutunut hengenvaaralliseen tilanteeseen.

Pimeyden valtiatar on vaatimattoman vuosikertansa mitättömimpiä tarinoita. Se ei lähde missään vaiheessa käyntiin, eikä tarjoa jännitystä oikein millään tavalla. Loppuhuipentuma Tulimaassa on todella laimea, kuten myös Alassian yllättävä saapuminen Lontooseenkin. Näin ollen käsiin jää pikaisesti luettava ja vielä nopeammin unohdettava tyhjänpäiväisyys.

Lainaus: Naisen silmät muuttuivat mustiksi ja koko lähiympäristö pimeni. Nuorukaiset tunsivat joutuneensa outojen voimien valtaan jotka kiskoivat ja raastoivat heitä joka suuntaan, kunnes pimeys hälveni ja päivänvalo palautui normaaliksi.
Nainen seisoi yhä paikallaan tiukka juonne suupielessään. Hänen silmiensä väri oli palautunut jälleen mustavihreäksi. Jokin oli kuitenkin muuttunut.
Jerry Shaynesta ei näkynyt enää jälkeäkään. Hän oli kadonnut, häipynyt jäljettömiin! Paikka jossa hän oli äsken seisonut, oli tyhjä.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Herrin der Dunkelwelt (GJS Nr. 229)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1986
Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 9/1986: Ruumispolku

Takakansi: Maata oli kohdannut onnettomuus. Siellä raivosi tuhoisa sota. Joidenkin onnekkaiden oli onnistunut pelastaa henkiriepunsa ja joitakin välttämättömimpiä tarvekalujaan, mutta oli myös paljon kuolleita, jotka täytyi haudata.
- Haudatkaamme kuolleet, vieraalta paikkakunnalta saapunut kirkkoherra sanoi.
- Meillä ei ole omaa hautausmaata, muuan vanha ukko vastasi.
- Haudatkaa heidät sitten naapurikylän hautausmaahan, kirkkoherra ehdotti.
Läsnäolijat vavahtivat kuullessaan sen. He tunsivat naapurikylään johtavan vaikeakulkuisen tien. Sitä nimitettiin Ruumispoluksi, koska kaikki tiesivät, että jokainen joka kohtasi siellä valkokaapuisen naisen, oli kuoleman oma…

Arvio: Ruumispolun ja Valkoisen naisen tarina on painunut viime vuosikymmeninä unholaan, mutta muuttuu taas ajankohtaiseksi, kun muuan rikosetsiväkokelas lähtee selvittämään kuolleen setänsä tapausta. Seurakseen hän saa Will Mallmannin ja aaveidenmetsästäjä John Sinclairin. Pieni saksalaiskylä on ajautunut taas kauhun keskipisteeksi.

Englantilaisen Hammer-yhtiön elokuvat mieleen tuova Ruumispolku on keskinkertainen peruskauhistelu, jossa vuosisatoja vanha demoni jatkaa tekojaan ihmisten keskuudessa. Tarina ei ole kaksinen eikä kovin jännittäväkään. Vanha ja unohdettu hautausmaa sinne johtavine ruumispolkuineen on hyvin visualisoitu, mutta muilta osin kirjoittaja on säästänyt paukkunsa tuonnemmaksi. Loppuhuipentuma on erittäin laimea ja niinpä Ruumispolku onkin kertakäyttötavaraa.

Lainaus: Vanha Göpfert ei hievahtanutkaan. Hän seisoi kynnyksellä puolimätine kasvoineen, harmaaihoisena ja harvat hiukset hapsottaen.
Hänen nimensä oli Ralf Göpfert, kuten hänen veljenpoikansakin nimi ja Frank pani yhtäkkiä kauhulla merkille, ettei tuo olento lainkaan hengittänyt. Hän ei ollut enää mikään ihminen, vaan haudasta noussut elävä ruumis.
Frank muisti Kölnissä näkemänsä kauhuelokuvan vastaavanlaisine hirviöineen. Tämä ei ollut valitettavasti elokuvaa, vaan veristä totta. Se oli yhtä totta kuin ystävättären vapina, jonka hän tunsi, pitäessään käsivartensa kiedottuna tämän hartioilla.
Göpfert aikoi tappaa heidät!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Leichenpfad (GJS Nr. 228)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1986
Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 8/1986: Stellan rottakellari

Takakansi: Jouduimme mukaan pelkästään typerän sattuman vuoksi, mutta pirullahan on sormensa monessa mukana. En ehtinyt toimia riittävän nopeasti nähdessäni tumman hahmon ilmestyvän yllättäen hopeanharmaan maantiekiitäjäni valoihin ja rojahtavan konepellille, josta se paiskautui saman tien kadun sivuun.
Vieressäni istuva Suko kysyi vain tyynesti, mikä auton nokalla rysähti.
Jarrutin kiivaasti ja Bentley pysähtyi nytkähtäen.
Jäimme istumaan autoon ja yritimme kurkistella takapeiliin nähdäksemme, mikä meihin oli törmännyt. Turhaan. Takanamme oleva katuosuus näytti pimeältä ja tyhjältä, kuten sen vieressä kulkeva hautausmaa-alueen muurikin…

Arvio: Johnin Bentleyn konepellille heitetty suurikokoinen kuollut rotta johdattaa ystävämme omituiseen seikkailuun, jonka keskipisteenä on lontoolaisessa mielisairaalassa hoidettavana oleva potilas. Piruparka on valmistautunut rottien maailmanvalloitukseen, mutta koska on itse estynyt sitä toteuttamaan, hän on värvännyt itselleen apulaisen. Hamelnin pillipiiparin legenda on valmis heräämään eloon keskellä nykyaikaista Lontoota.

Stellan rottakellari oli varmasti vuoden 1986 odotetuin Yöjuttu. Se ei ollut sitä tarinansa vuoksi, vaan koska sen sivuilla ilmoitettiin kaikki Yöjuttu-klubiin hyväksytyt jäsenet. Minäkin odotin lehteä innoissani ja muistan vieläkin sen ilon, joka hyväksymisestä seurasi. Todisteeksi kerhokelpoisuudesta sain jäsennumerolla varustetun kerhokortin, jonka olen ajat sitten jo kadottanut.

Itse tarina ei ole häävi, vaan turhankin paljon aiemmin samana vuonna ilmestyneen Tappajahyönteisten kaltainen. Jos rotat ovatkin tosielämässä todellisia iljetyksiä, niiden herättämä vastenmielisyys ei ulotu tekstiin ja koko tarinan oleellisin pointti menee kaukaa ohi. Loppuhuipentuma on kaikessa ennalta-arvattavuudessaan melkoinen antikliimaksi.

Lainaus: Nainen ei sanonut sanaakaan. Hän ei myöskään soittanut kummallista huiluaan. Riitasoinnut olivat vaienneet ja kellariin oli laskeutunut painostava hiljaisuus.
Stella sinänsä ei ollut mikään kauhunäky, mutta hänen ympäristönsä sen sijaan oli.
Kymmenet rotat juoksentelivat hänen ympärillään ja hyppivät lattialla lojuvan ihmisen luurangon päällä. Luurangon toinen jalka oli vielä koukussa ja luinen polvi sojotti kattoa kohti.
Lihava rotta kyyhötti kellertävän pääkallon sileällä pinnalla ja nuoleskeli turkkiaan.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Stellas Rattenkeller (GJS Nr. 227)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1986
Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 7/1986: Tappaja tuonelasta

Takakansi: Viola Wayne heittäytyi vuoteelle. Hiki helmeili hänen otsallaan. Hän tunsi tukehtuvansa ja raastoi hysteerisenä pukunsa kaulusta kuin se olisi aikonut kuristaa hänet.
Hän vilkuili hätääntyneenä ympärilleen. Sattumalta hänen katseensa osui vuoteen vierellä olevaan peiliin. Ei, ei voinut olla totta! Eivät nuo olleet hänen kasvonsa! Ne olivat muuttuneet täydellisesti; tulleet harmaiksi ja ryppyisiksi. Ja hänen vartalonsa... se oli painunut kumaraan ja kuin kutistunut joka puolelta!
Ja yhtäkkiä hän näki sen. Kylmän sinisen tulen! Se ilmestyi huoneeseen ilmassa leijuen ja näytti haluavan tarttua häneen hotkaistakseen hänet!
Silloin hän kuuli jylisevän äänen: ”Sinun pitää vannoa paholaiselle! Sinun pitää totella minua, ja minä käsken sinua: Tapa, Tapa!”

Arvio: Turistijoukko matkustaa Meksikoon tarkoituksenaan tutustua maya-kulttuurin perinteisiin. Heidät houkutellaan kuitenkin ansaan ja alistetaan kuolleitten herran palvelijoiksi. Pian tämän jälkeen alkaa tapahtua outoja murhia eri puolilla maailmaa, joten John Sinclairilla on taas töitä tehtävänään. Avukseen hän saa toimittajaystävänsä Bill Conollyn ja kaksikko suuntaa matkansa pimeyden ytimeen, Jukatanin niemimaalla sijaitsevalla henkien vuorelle.

Yöjutun kesän 1986 erikoisnumero vie lukijansa Johnin seikkailuiden toiseen tarinaan, vuoteen 1973, jolloin Suko ei ollut aaveidenmetsästäjän apuna ja Bill Conolly oli naimaton, maailmaa ristiin rastiin kiertävä toimittaja. John ajeli kuuluisan Bentleyn sijaan Morrisilla, eikä hänellä ollut ristiä rinnallaan. Hän kävi pimeyden voimien kimppuun nyrkein ja tavallisin luodein varustetun pistoolin avulla.

Tappaja tuonelasta on kömpelö kokonaisuus. Lähtökohdat ovat kyllä kekseliäät ja juoni rullaa vauhdilla eteenpäin, mutta muilta osin on helppo huomata, kuinka alkupäässä ollaan. Teksti on töksähtelevää, eikä kotimaisella kirjoittajallakaan ole ollut paras päivänsä, sen verran runsaasti kirjoitusvirheitä on päätynyt lopulliseen tekstiin. Tämän lehden parasta antia onkin sen alkuperäispainoksen kansikuva, vaikka sillä ei mitään tekemistä sisällön kanssa olekaan. Tarina julkaistiin uudelleen numerona 12/1992.

Lainaus: John tuijotti kiveä kykenemättä kääntämään katsettaan pois ja tuliset pallot kieppuivat hurjasti hänen silmissään. Polvet tutisivat ja pistooli putosi kädestä.
Hän lyyhistyi lattialle. Viimeinen näköhavainto oli kuolleitten herran ivallinen naama ja intiaanien vihan vääristämät ilmeet.
Sitten sekin häipyi. John oli tajuton. Hän oli puolustuskyvyttömänä kuolleitten herran armoilla…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Mörder aus dem Totenreich (Gespenster-Krimi Nro 2)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 1.7.1986
Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 6/1986: Tokatan perintö

Takakansi: Japanilainen meren jumala Susanoo oli karkotettu valosta ja asusti nyt pimeissä syvyyksissä, jonne hän oli rakentanut hirvittävän valtakuntansa. Hän iloitsi siitä, että Emma-Hoo oli valinnut tähän tehtävään juuri hänet.
- Kyllä, Susanoo sanoi, – etsin miekan ja lähden sen jälkeen taistelemaan Kultaista samuraita vastaan. Tokatan perintö ei saa joutua hukkaan. Hän teki liikaa virheitä. Pahin erehdys oli se, että hän liittyi heihin, jotka olivat hakeneet hänet maan uumenista esiin. Meihin hänen olisi pitänyt liittyä, sillä me olemme voimakkaampia ja mahtavampia!

Arvio: Japanilaisten demonien keskinäiset välienselvittelyt tempaisevat mukaansa myös Johnin, joka saa apua yllättävältä taholta, kun Kultainen samurai saapuu Lontooseen varoittamaan ystäväämme uhkaavasta vaarasta. Ei aikaakaan, kun mahtava Susanoo-demoni seisoo Johnin edessä Tokatan miekka kädessään valmiina leikkaamaan tämän pään irti! Toisaalla Shao joutuu äärimmäiseen hengenvaaraan, josta hänet voi pelastaa vain täysin ulkopuolinen henkilö.

Hienolla japanilaisen mytologian johdattelulla alkava Tokatan perintö kuuluu niihin Yöjuttuihin, joista minulla ei ollut lainkaan mielikuvia. Vaatimaton ja täysin aiheesta poikkeava kansikuva ei niitä varsinaisesti nostanut, mutta lopputulos on silti aivan mukiinmenevä, ovathan japanilaisten demonien kanssa käydyt mittelöt piristävä poikkeus perinteisiin taisteluihin vampyyrien ja ghoulien kanssa. Lopullinen yhteenotto Susanoon kanssa on hyvin toteutettu. Kirjoitusvirheitä on lipsahtanut mukaan yllättävän paljon.

Lainaus: Kultaisen samurain suu vetäytyi hymyyn. – Tapanani ei ole tehdä mitään ilmaisia palveluksia, sillä kaikella on hintansa. Vaadin sen sinultakin. Sitä paitsi kysymyksessä on omakin etusi, koska Susanoo tahtoo tappaa sinutkin. Olithan sinäkin aikoinasi Tokatan vihollinen.
- Mitä minun pitää tehdä? minä kysyin paksulla äänellä. Olin jo ehtinyt luulla Kultaista samuraita ystäväkseni tai ainakin liittolaisekseni, mutta totesin erehtyneeni pahan kerran. Samurai ajatteli vain omaa etuaan ja teki sen tylysti selväksi.
- En halua Tokatan miekan jäävän vääriin käsiin. Ota hänen perintönsä pois Susanoolta!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Tokatas Erbe (GJS Nr. 226)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1986
Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 5/1986: Tappajahyönteiset

Takakansi: Linda Whiteside tönäisi nukkuvaa miestään kyynärpäällä kylkeen.
- Hei Sam, tuolla on joku!
Sammy vain murahti ja käänsi kylkeään. – Kuulet varmaan harhoja kultaseni, mitä siellä nyt voisi olla? Anna minun viimeinkin nukkua. Se kirottu matka alkaa huomenna ja haluan lähteä levänneenä liikkeelle.
Tuolla tavoin puhuessaan Sam oli aidosti närkästynyt, ja Linda tiesi sen oikein hyvin. Mutta hän oli kuullut ääniä ja tiesi voivansa luottaa korviinsa, jotka olivat valppaina levottoman unenkin aikana, kuten tänä yönä oli tapahtunut.
Kuitenkaan hän ei tohtinut sytyttää valoa, vaan nousi sen sijaan istumaan vuoteessaan ja jäi kuuntelemaan pimeyden ääniä…

Arvio: Mieleltään vinksahtanut mehiläisfarmari kokeilee hyönteisillään mitä mielikuvituksellisimpia risteytyksiä, kunnes saa luotua niistä tavallista suurempia ja aggressiiviisempia tuhoajia. Suunnitelmat saavat kuitenkin äkkikäännöksen, kun yksi tappajamehiläisistä karkaa ja hyökkää naapurin perheen kimppuun. Paikalle sattuvat mehiläisfarmaria jo tarkkailleet John ja Suko, joilla on pian täysi työ pysäyttää Lontooseen karanneet mutanttimehiläiset.

Nelikätisen paholaisen tavoin tässäkään tarinassa ei turhia lörpötellä, vaan käydään heti ensi riveillä suoraan toimintaan. Edelliseen numeroon verrattuna konsepti on vain vaatimattomampi, sillä kirjoittaja ei ole pystynyt tuomaan mutanttihyönteisten tarinaan mitään uutta ja siksi Tappajahyönteiset voisi olla kuin suora käännös jostain b-luokan kauhuelokuvasta. Siksi lopputuloksena on keskitasoa vaatimattomampi Yöjuttu, josta ei jää jälkipolville muisteltavaa. Mikähän muuten ollut ideana, että tappajamehiläisistä huolimatta suomalaisen lehden kanteen on laitettu hämähäkki?

Lainaus: Paitsi tukka, Braddockissa herätti huomiota myös ihonväri, joka oli hunajankeltainen. Itse asiassa mies söi hyvin paljon hunajaa. Hän halusi olla kuten mehiläisensä ja oli myös antanut käsiteltyjen mehiläisten pistää kokeeksi itseään. Pistojen vaikutuksesta hän oli äkkiä alkanut ymmärtää eläimiä ja tuntenut vastustamatonta hunajan himoa. Ulkonaisesti hän oli yhä ihminen, mutta sisäisesti hän tunsi kuuluvansa hyönteisten joukkoon. Hän onnistui jopa ääntelemään samalla tavoin kuin ne ja ymmärtämää niiden ääntelyitä. Näin hän alkoi pitää itseään tavallaan mehiläiskuningattaren käden jatkeena.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Mord-Insekten (GJS Nr. 225)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.5.1986
Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 4/1986: Nelikätinen paholainen

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

Stan Willardin mielestä on ehdottoman varmaa, että Apinajumalalla on hallussaan maagisia voimia. Siksi hän lähtee tutkimusretkelle Sri Lankan viidakoihin ja aikoo palata vasta saatuaan voiton tuosta epäjumalasta, jota sanotaan myös Nelikätiseksi paholaiseksi. Monien vaiheiden ja pitkän odotuksen jälkeen Stan pääsee katsomaan Apinajumalaa silmästä silmään…

Arvio: Omahyväinen brittimiljonääri etsii Sri Lankan viidakosta apinademoni Shogg-Ra’n ja kuljettaa sen Lontooseen, eikä aikaakaan, kun helvetti pääsee valloilleen. Ystävämme John, Suko ja Bill Conolly käyvät kamppailuun hirviötä vastaan. Lisäongelmia heille aiheuttavat tämän tappamat henkilöt, ne kun palaavat pian takaisin elävien kirjoihin ja ryhtyvät Shogg-Ra’n palvelijoiksi.

Umpisurkean vampyyriseikkailun jälkeen ilmestynyt Nelikätinen paholainen palauttaa taas uskon Yöjuttuihin: turboahdettu tarina painaa kaasu pohjassa alusta loppuun vailla varikkopysähdyksiä. Tuskin kukaan ehtii vetää henkeä, kun vanha viidakkomagia ottaa haltuunsa lontoolaisen herrakerhon ja alkaa säälimättä harventaa sen henkilökuntaa. Loppuhuipentuma on silti totutun laimea, vaikka sisältääkin yhden Johnin pahimmista takaiskuista. Glenda Perkins ottaa ainakin hetkellisesti paikkansa naisasioissa vastoinkäymisiä kokeneen Sinclairin vierellä ja lopussa kaksikon välillä on ennenkokematonta intohimoa. Alkuperäisessä kansikuvassa on yritystä, kotimaisessa versiossa ei niinkään.

Lainaus: Riistäydyin äkkiä vapaaksi, mutta samalla hetkellä talonmies käännähti ympäri.

Nyt hänen muutkin ruumiinosansa alkoivat irrota vartalosta. Ensiksi irtosi oikea jalka reittä myöten. Se kävi niin hitaasti, että ehdin nähdä koko tapahtuman alusta asti ja kuinka jalka lopulta kellahti sivuun.

Toinenkaan jalka ei enää pysynyt kiinni ruumiissa, vaan irtosi omille teilleen.

Vain vartalo ja pää leijailivat enää edessäni. Jos pääkin irtoaisi erilleen, niin…

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany

Saksankielinen teos: Satan mit vier Armen (GJS Nr. 224)

Suomentanut: Heikki Haveri

Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu

Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen

Ulkoasu: Jouko Similä

Ilmestymispvm: 15.4.1986

Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 3/1986: Punaisten vampyyrien kynsissä

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

Kallioluolan suuaukko ammotti synkkänä ja salamyhkäisenä. Sen yllä kasvava tiheä pensaikko näytti yrittävän estää kuunsirpin valjua valoa pääsemästä syvän onkalon pohjalle.
Puoliyö oli pian käsillä. Luonto lepäsi pimeyden hiljaisessa vaipassa. Lämmin kesäpäivä oli vaihtunut pimeäksi yöksi, ja vuoristoseudun kylien asukkaat olivat painuneet yöpuulle jo ajat sitten, mutta yksinäiset vaeltajat liikkuivat vielä patikkaretkillään.
Kaksi omituista hahmoa liikkui pimeydessä. Vaikka he olivat ulkomuodoltaan täysin erilaisia, heitä yhdisti eräs asia: Verenhimo!
Vampyyrit olivat lähteneet yölliselle saalistusretkelleen.

Arvio: Saksan Alpeilla tapahtuu kummia. Muuan professori on löytänyt syrjäisestä luolasta vuosituhansia horroksessa olleita suuria vampyyrilepakoita. Tämä houkuttelee paikalle kaksi pimeyden palvelijaa, Lady X:n ja Vampiro-del-marin, ovathan lepakot olleet aikoinaan jälkimmäisen uskollisia liittolaisia. Seudulla tapahtunut outo murha herättää puolestaan saksalaisten poliisien mielenkiinnon ja kun yhtenä tutkijoista on yliluonnollisiin tapauksiin erikoistunut Will Mallmann, ei aikaakaan, kun myös John Sinclair ja Suko saapuvat paikalle.

Ensimmäisenä A4-kokoisena Yöjuttuna muistettu Punaisten vampyyrien kynsissä on laiska ja väsynyt luolaseikkailu, jossa ei ole toimintaa eikä jännitystä edes nimeksi. Lähtökohdatkaan eivät ole otollisimmat, mutta kehuttavaa ei ole sisällössäkään: molemmat supervampyyrit hukataan lähes täysin, eikä poikkeuksellisen suurista verenimijälepakoistakaan ole ystäviemme piinaajiksi. Yhteen suureen luolaan sijoittuva valon ja pimeyden kamppailu on kaikin tavoin rutiinityö, joka on helppo siirtää takaisin lehtipinoon heti lukemisen jälkeen. Kansikuvassa on sentään yritystä. Viimeinen numero, jossa lukijan oli poimittava vastaus Yöjuttu-klubin pääsykokeisiin.

Lainaus: Painajaismaisen hirveä näky aikaan sai nuoressa naisessa rajuja puistatuksia. Hän oli kauhuissaan.
- Oletko… oletko sinä…? hän sopersi, kuullessaan miehensä kolkon naurun.
- Kyllä, olen todellakin vampyyri ja saan tästälähin ravintoni yksinomaan verestä. Lepakot ovat tehneet minusta tällaisen ja siksi olen iloinen, että tulit luokseni…
- Mitä… mitä sinä tahdot? Beate kuiskasi, vaikka tiesi vastauksen kysymättäkin.
- Sinut!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: In den Krallen der roten Vampire (GJS Nr. 223)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1986
Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 2/1986: Mykkien jumalten rotko

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

He olivat huutaneet häntä, ja hän saapui!
Hän lensi salaperäiseen laaksoon, joka levittäytyi kapeana mutta pitkänä hänen silmiensä eteen. Maanpäälliset mitat eivät riittäneet ilmaisemaan sen laajuutta. Se jatkui vielä kaukana horisontin takanakin, eikä sille näyttänyt olevan loppua.
Tämä laakso ei ollut sillä maapallolla, jonka me tunnemme, vaan aivan toisessa maailmassa, toisessa ulottuvuudessa ja toisena aikana.
Tuota salamyhkäistä, arvoituksellista ja käsittämätöntä laaksoa nimitettiin myös Mykkien jumalten rotkoksi…

Arvio: John ja Suko ovat vapauttaneet pienen Darkwaterin kylän sitä terrorisoineesta hirviöstä ja valmistautuvat kotimatkalle, kun taivaanrantaan ilmestyy uusi uhka: julmaakin julmempi muinainen Kalifato-demoni. Se lumoaa kylän asukkaat yksi toisensa jälkeen ja syöksee nämä kuolemaan. Myös Suko joutuu Kalifaton taian vaikutuspiiriin ja käy Johnin kimppuun. Apuun saapuu Rautaenkeli, jonka kanssa John yrittää tuhota Kalifaton ja pelastaa paitsi ystävänsä, myös Darkwaterin asukkaat.

Mykkien jumalten rotko on jäänyt mieleeni rauhallisesti etenevänä, osin tylsänäkin tarinana. Edellisessä numerossa keskeisessä osassa ollut Ruumiskaupungin vartijana toiminut sinistä valoa hohtava luuranko on tälläkin kertaa toiminnan keskipisteessä ja aiheuttaa Johnille ongelmia kerta toisensa jälkeen. Johnin ja Rautaenkelin väliset muutamat vuoropuhelut koettavat valaista näiden kahden valon puolella taistelevan ystävyksen taustoja, mutta vaatimattomalla menestyksellä. Tälläkin kertaa lopetus jää tarinan heikoimmaksi osa-alueeksi ja etenkin Sukon erikoinen kohtalo ratkeaa ilman sen kummempia selittelyjä.

Lainaus: Venevaja muuttui yhdeksi hullunmyllyksi. Ihmiset parahtelivat ja mölähtelivät, luuranko karjui käskyjään, eteeni kohosi yhä uusia ihmisiä irvistelevine naamoineen ja vieraan magian säteily tuntui aivoissani kuin pieninä neulanpistoina, yrittäessään saada minut taipumaan tahtoonsa.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Schlucht der stummen Götter (GJS Nr. 222)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.2.1986
Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 1/1986: Kuoleman järvi

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

- Sanon vain, että Kuoleman järven syvyyksiin kätkeytyy hirveä salaisuus!
Ukko alensi äänensä lähes kuiskaukseksi pienen leirinuotion loimun leikitellessä salaperäisen näköisesti hänen uurteisilla kasvoillaan.
Tyttöjen heleä nauru sai ukon säpsähtämään.
- Mitä nyt?
- Emme me usko tuollaisiin satuihin, Jill Livingstone sanoi, pudistellen päätään niin että pitkät vaaleat hiukset hulmusivat.
- Ja tarinat Loch Nessin hirviöstäkin ovat pelkkää puppua, Karen White tokaisi. -Ne, jotka väittävät nähneensä hirviön, puhuvat täyttä soopaa ja yrittävät vain päästä julkisuuteen…

Arvio: Pienen skotlantilaisen Darkwaterin viereisessä järvessä asuu kammottava ja salaperäinen hirviö, jonka syömien turistien rannalle huuhtoutuvat ruumiinosat herättävät kiinnostusta aina Scotland Yardin erikoisosastoa myöten. Paikalle saapuvat John ja Suko saavat pian itse kokea hirviön verenhimon, kun he käyvät pienestä soutuveneestä kamppailuun sitä vastaan. Aivan kuin yhdessä hirviössä ei olisi tarpeeksi, samalla järvellä liikuskelee myös sinistä valoa hohtava luuranko, jolla on avain salaperäiseen Ruumiskaupunkiin.

Muistikuvani tästä tarinasta olivat olemattomat, joten Kuoleman järvi pääsi yllättämään positiivisesti. Klassisena hirviötarinana se olisi ollut nopeasti kuitattu, mutta luurangon ja Ruumiskaupungin liittäminen mukaan tuo kokonaisuuteen onnistuneesti lisää vivahteita. Myös keskiössä olevat hahmot – rikkauksia tavoitteleva kadunmies, ystävänsä hirviölle menettävä opiskelija - ovat tavallista paremmin hahmoteltuja. Lopun juonenkäänteet eivät ole turhan ilmeisiä, sillä tarina jatkuu Yöjutun seuraavassa numerossa Mykkien jumalten rotko, jossa Darkwaterin taivaalle saapuu uusi, luurankoakin vaarallisempi demoni.

Lainaus: Järvi lepäsi heidän edessään tummana ja salaperäisenä. Hiljainen tuulenvire pani sen pinnan paikoitellen väreilemään, mutta muutoin se oli lähes tyyni. Jos tuijotti vedenpinnan väreilyjä kovin pitkään, saattoi helposti alkaa nähdä erilaisia varjoja ja hahmoja. ne eivät kuitenkaan olleet mitään ennen vedenpaisumusta eläneitä hirviöitä, vaan rannalla kasvavien puiden kuvajaisia.
Järven vesi ei ollut koskaan, edes auringonpaisteella, kirkasta. Soistuneet rannat ja turvepohja värjäsivät veden samean ruskeaksi. Siitä syystä paikallinen väestö olikin antanut järvelle lisänimen ”Musta vesi”.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Todessee (GJS Nr. 221)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.1.1986
Hinta: 9,50 mk