Yöjuttu 6/1993: Kuolemankallioon kahlittuna

Takakansi: Alla hornankattilana vaahtoava meri ja ympärillä maagisten voimien myllerrys.
Kuolemankallioon kahlehditun John Sinclairin toiveet pelastautumisesta ovat sammuneet. Jokainen hyökyaalto kuluttaa hänen nopeasti uupuvia voimanrippeitään, mutta voimakas tahto pakottaa nääntyneen ruumiin karkottamaan myrkyn lailla hiipivän lamaannuksen yhä uudelleen ja uudelleen. Herpaantumisesta seuraisi varma hukkumiskuolema. Elämänhalu on toistaiseksi voimakkaampi kuin tuonen hengettärien seireenilaulu, mutta kuinka kauan?
Onko apu sittenkin tulossa ja ehtiikö se pelastamaan John Sinclairin hukkumiskuolemalta?

Arvio: Irvinaaman kätyrit ovat erottaneet ystävämme toisistaan. Samaan aikaan kun John kamppailee elämästään Vampyyrien teatterissa, makaavat Suko, Shao ja heidän seurassaan oleva poliisi huumattuna odottamassa kuolemaa. Mutta kun hätä on suurin, astuu esiin muuan henki, joka pelastaa ystävämme ja saa seikkailun taas jatkumaan.

Irvinaama-tarinan toinen osa ei juuri paranna kokonaisuutta, jossa on enemmän toimintaa kuin jännitystä. Juonenkäänteet ovat yhtä innottomia kuin edeltäjässään, päädemonin vampyyriarmeijassa ei ole rahtuakaan pelottavuutta ja Shaon menneisyydestä paljastuvat maagiset taidot ovat kiusallisen yliampuvia vesittäen koko komeuden. Loppuun jätetty juonenkäänne saattaa tuoda uutta toimivuutta seuraavaan numeroon, mutta sen varaan ei kannata kuitenkaan laskea – Jason Dark kun on viime aikoina osannut lässäyttää tarinan kuin tarinan.

Tekstausvirheitä on edelleen aivan liikaa ja ne vaikuttavat kielteisesti vähäiseenkin lukunautintoon. Kahdesta lukijain piirroksesta ei ole Yöjutussa esiteltyjen laatutussausten haastajaksi.

Lainaus: Suu avautui hyvin hitaasti ja pitkät vampyyrinhampaat paljastuivat. Se oli intialaiselle lopullinen vahvistus äskeisen kamppailun lopputuloksesta.
Nyt tuokin miespolo oli joutunut vasten tahtoaan liitetyksi vampyyrien loputtomaan ketjuun. Lajikumppanit tulivat onnittelemaan häntä uudesta ”saavutuksesta” ja taputtelivat häntä olalle kuin jalkapallojoukkueen jäsenet voittomaalin tekijää.
Uhrin herättyä kaikki poistuivat ruumasta lajilleen ominaisin verkkaisin askelin. Aika ei merkinnyt verenimijöille mitään. Ne ottivat joka tapauksessa kaiken tarvitsemansa – ennemmin tai myöhemmin.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Gefangen am Todesfelsen (GJS Nr. 323)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 5/1993: Irvinaama

Takakansi: John tilasi puhelun Intiaan keskustellakseen kadonneista tikareista ystävänsä Mandra Korabin kanssa… Kun yhteys lopulta saatiin monen tunnin odottelun jälkeen, puhelimessa ei ollutkaan Mandra, vaan hänen palvelijansa, joka vaikutti hyvin järkyttyneeltä.
- Isäntäni Mandra Korab on kadonnut, hän sopersi särkyneellä äänellä. – Irvinaama on tappanut hänet.
John ei aikaillut hetkeäkään, vaan tilasi siltä istumalta lentolipun Intiaan. Mandra Korab oli löydettävä tai ainakin hänen kohtalostaan oli saatava täysi selko…

Arvio: Kun kiinalaiselle henkilölle mainitsee Irvinaaman, pahimmista pahimman demonin nimen, hän muuttuu kasvoiltaan kalmankalpeaksi eikä saa sanaa suustaan. Näin käy jopa Sukolle, joka on kuitenkin taistellut kaikkein hirveimpiä mustaveristen edustajia vastaan ja ollut useasti menettää näissä yhteenotoissa henkensäkin. Hänellä ja Johnilla ei siis todellakaan ole helppo tehtävä jäljittää Irvinaamaa, jonka epäillään palanneen maan päälle ja koonneen ympärilleen palvelijoita, jotka ovat herransa nimissä valmiita mihin tahansa.

Itämaista mystiikkaa on useasti käytetty kauhutarinoiden pohjana ja toisinaan varsin onnistuneestikin. Irvinaaman jatko-osatarinassa se ei ainakaan toistaiseksi toimi, sillä itse päädemoni on ulkoiselta olemukseltaan kaikkea muuta kuin pelottavan oloinen, eikä miltään osin pysty luomaan samaa olotilaa ympärilleen kuin vaikkapa Johnia jouluaattona noutamaan tullut Musta Kuolema (kts. Yöjuttu 4/1984), johon ystävämme tätä kiinalaispirulaista vertaavat. Lukuisat kirjoitusvirheet ovat häiritseviä, eikä takakannen esittelytekstissä ole totuutta kuin nimeksi: John ystävineen ei suinkaan matkusta Intiaan, vaan Hongkongiin. Huomionarvoisena seikkana mainittakoon yllättävä tieto Sukon naisystävän, Shaon, menneisyydestä.

Lukijain piirroksia on mukana neljä ja niistä kahta voisi joku kenties harkita halpistatuointina.

Lainaus: Nähdessään sumun ja sen sisästä kuoriutuvan hahmon Mandra Korab tajusi epäilystensä olleen sittenkin perusteltuja. Irvinaama oli todella olemassa ja ilmestyi nyt hänelle!
Hahmo oli vain pelkkä pää vailla muuta ruumista, ja juuri se teki sen niin kammottavaksi.
Se oli monta kertaa suurempi kuin täysikasvuisen ihmisen pää, ja kaiken lisäksi kaksikasvoinen.
Januksen pää!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Das Fratzengesicht (GJS Nr. 322)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.5.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 3/1993: Atlantislainen kuolinnaamio

Takakansi: Myxin veti kaapunsa kätköistä esiin salamyhkäisen vihreän esineen ja siveli kunnioittavasti sen pintaa kädellään. Esine oli atlantislainen kuolinnaamio, jota käyttäen voitiin suorittaa uskomattomia ihmetekoja. Kerrottiin, että jopa mahtavista mahtavin demoni Arkonadakin voitiin syöstä valtaistuimeltaan sen avulla.

Arvio: Johnin ja hänen ystäviensä tukalaksi muuttunut tilanne velhojen planeetalla saa yllätyskäänteen, kun Tappajakyklooppien lopussa viritetyn hirsipuun juurelle saapuu yllättävä vieras. Tämä sattuu vielä kaiken lisäksi kääntymään Arkonadaa vastaan, mikä muuttaa asetelman täysin päinvastaiseksi kuin kukaan osasi odottaa. Ennen kuin ystävämme voivat tuntea olevansa turvassa, yhden jos toisenkin on kuoltava – heidän epäonnekseen yksi päävihollisista pääsee kuitenkin pakoon mukanaan jotain kultaakin kalliimpaa.

Saksassa neliosaiseksi, mutta meillä Suomessa kahteen käännettyyn numeroon jäänyt seikkailueepos tavoittelee vuoden 1984 helvettitrilogian (Helvetin portilla – Kauhun keskipisteessä – Tuo minulle Asmodinan pää) toimivuutta ollen monin paikoin kunnianhimoisempi kuin fanien lämmöllä muistelema suurseikkailu. Valitettavasti vain kokonaisuus jää edeltäjästään, sillä muutamaa varsin mielenkiintoista yllätystä lukuun ottamatta kaikki on kovin suoraviivaista ja väritöntä. Toimintaa ei ole nimeksikään, eikä Arkonadan synnyttämä uhka ole kuin ohimenevää. Viimeisillä metreillä tapahtuvat juonenkäänteet ovat puolestaan tarinoiden tulevaisuutta ajatellen ymmärrettäviä, mutta silti kovin halpahintaisia.

Lukijain piirroksia on tälläkin kertaa kaksi ja molemmat niistä esittävät viikatemiestä. Piirrokset ovat sinällään varsin tyylikkäitä, mutta lehden huono kopiointi tekee niistä pakostakin hieman suttuisen näköisiä.

Lainaus: Mandraka ravisteli itseään. Peitsen kärki oli repäissyt mustaan kaapuun ison reiän ja tunkeutunut syvälle verenimijän laihaan ruumiiseen, muttei ollut työntynyt selästä ulos.
Mustaverinen ei antanut periksi, vaan kiskaisi peitsen rinnastaan ja päästi ivallisen röhönaurun.
Bill jähmettyi. Eikö tuota kirottua hirviötä saatu lainkaan hengiltä!
Mandraka nautti vastustajansa järkytyksestä ja lähti tulemaan kohti. – Ei se näin käy. Et sinä onnistu


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Totenmaske aus Atlantis (GJS Nr. 312)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 10A/1990: Puukottajan amokjuoksu

Takakansi: Nainen seisoi edessäni ja kirkui: – Mieheni on tullut hulluksi! Hän on menettänyt järjestään senkin vähän, mitä hänellä on ollut. Hän tappaa meidät kaikki!
En ensin tahtonut uskoa häntä, mutta aloin suhtautua häneen vakavasti, kun hän oli kertonut minulle El Diablon testamentista. El Diablo oli merirosvo suoraan helvetistä. Häntä sanottiin myös mieheksi, joka kykeni katkaisemaan kaulan yhdellä puukonsivalluksella…

Arvio: Lontoosta alkava ja Mallorcan turistirysään päättyvä Puukottajan amokjuoksu tuo tarinaltaan vahvasti mieleen vuoden 1982 päätösnumeron Luurankolaiva, jossa meren syvyyksiin jo kerran toimitetut merirosvot palaavat terrorisoimaan englantilaisen rantakaupungin asukkaita. Molempien kauhu liittyy menneisiin tekoihin ja synkkänä vellovaan öiseen mereen, joista on ammennettu kauhutarina jos toinenkin. Lähtökohdat ovat siis tuttuakin tutummat.

Vauhdikkaasti alkavan tarinan ensimmäiset käänteet ovat onnistuneita ja merirosvon ilmestyminen juuri niin hurmehenkinen kuin olla ja voi. Liian estottomasti käyttäytyvää nuorisoa lahdataan kuin teinislashereissa konsanaan ja meri värjäytyy verenpunaiseksi Tappajahain (1975) ensimmäisen uhrin tavoin, mutta valitettavasti päättömän piraatin miekka ei osu toistamiseen samaan kohtaan ja Puukottajan amokjuoksu latistuu hyvän ensimmäisen puoliskon jälkeen tavanomaiseksi rutiinikauhisteluksi. Mielikuvituksellisesti nimetty pääpirukin pyyhkäistään liian helposti manan majoille, aivan kuin demonien tappamisesta olisi tullut Johnille ja Sukolle liiankin kevyttä iltapuhdetta. Tyylikäs alkuperäiskansi päätyi onneksemme myös suomalaiseen julkaisuun.

Lukijoiden piirroksia ei ole mukana kuin kaksi, eivätkä ne ole palstan keskivertokuvia parempia. Lukijapostiin on sen sijaan tullut pitkä avautuminen, jossa nimimerkki Krypta-Kalle kertoo mielipiteensä palstan kauhuelokuva-arvosteluista ja kuin vakuudeksi omista taidoistaan heittää perään muutaman tekstin. Lopuksi hän lupaa toimittaa luettavaksi satasivuisen kirjansa ”Kentsun Kootut Kauhut”, mutta tietävästi näin ei koskaan tapahtunut. Teksti on kaikesta hölmöydestään huolimatta selkeä piristys ummehtuneeksi myyntipalstaksi muuttuneeseen lukijapostiin.

Lainaus: Angelika tuijotti kämmeniensä välissä olevaa päätä kauhun lamauttamana. Kasvot olivat niin inhottavan ja häijyn näköiset, ettei hän ollut eläissään nähnyt mitään vastaavaa.
Hän vapisi kuin horkassa, mutta ei inhostaan huolimatta kyennyt päästämään irti päästä, jonka iho tuntui pergamenttimaisen sitkeältä.
Kaulantynkä likosi yhä vedessä. Kun lasihelmiä muistuttavat silmät liikahtivat, tyttö alkoi kirkua täyttä kurkkua.

Lukijan novelli: Kostaja
Rakastunut nuoripari matkustaa Lappiin, jossa heidän lemmenlomansa tulee järkyttävään päätökseen metsässä asuvien petojen raadellessa 21-vuotiaan Helin kuoliaaksi. Puolitoista vuotta suruun ja järkytykseen ryypännyt poikaystävä saa lopulta riittävästi voimia kostaakseen tyttöystävänsä kuoleman ja lähtee kunnon asearsenaalilla varustautuneena kohti pohjoista. Siellä hän tapaa kauniin Mian, jonka kanssa käy hurjaan taisteluun metsän hirviöitä vastaan.

Midnight/Lightning -nimimerkin kirjoittamassa novellissa on kelvollisesti pituutta, eikä kirjoittajaa voi muutenkaan syyttää yrityksen puutteesta. Periaatteessa kaikki on siis ok, mutta silti jäin kaipaamaan aiheelta hieman pidempää käsittelyä – kenties tämänkaltaisen juonen siirtäminen Yöjuttuun on jo lähtökohtaisestikin tuhoon tuomittu idea, koska lehden tila ei anna tilaa juonenkäänteille. Siksi lopun infernaalinen taistelu latistuu jo varhaisessa vaiheessa, eikä tarina saavuta ansaitsemaansa huipennusta. Syytä on tosin kirjoittajassakin, joka keskittyy välillä turhankin hanakasti kostajan asearsenaalin kuvaamiseen.

Lainaus: Huomasin niiden muistuttavan ruumiinrakenteeltaan ihmisiä, mutta siihen yhtäläisyydet loppuivatkin. Tummanruskea, paikoittain musta karvoitus peitti ne päälaelta nilkkoihin, jalkapohjat olivat paljaat. Suu oli luonnottoman suuri ja täynnä raateluhampaita. Kädet olivat kuin ihmisen, lukuun ottamatta kynsiä, jotka olivat kuin karhulla. Tuijotin näkyä lamaantuneena, kunnes yksi, muita pienikokoisempi otus puri raivokkaasti hampaansa Helin reiteen.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Amoklauf der Messerstechers (GJS Nr. 278)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1990
Hinta: 19,50 mk

Yöjuttu 9/1990: Kauhujen kartanossa

Takakansi: Onko helvetti irti? – Kädet kurottuvat seinistä, ruumiit leijailevat huoneen poikki, kaapista löytyy vainaja. Läsnäoleva Pahan henki huokuu seinistä. Talo elää ja hengittää.
Suko hoitaa eloonjääneiden siirron muualle, ennen kuin näidenkin täytyy kuolla. Rakennusta rasittaa kirous. Siellä riehuva maaginen kulkutauti saattaa kaiken sekasortoon.

Arvio: Kollegansa John Sinclairin paluuta odotteleva Suko lähtee tarkastamaan erästä erikoista vinkkiä, jonka mukaan lontoolaisen talon jo kuolleiksi ilmoitetut asukkaat ovat palanneet takaisin koteihinsa. Tapausta tutkiessaan hän joutuu murhanhimoisen miehen tähtäimeen, mutta pelastuu kuin ihmeen kaupalla ja tulee vedetyksi mukaan tapahtumasarjaan, jota hallitsevat ugandalaisen demonin palvelijat Shokasta-jumalineen. Sukon onneksi John ehtii apuun ja yhdessä he käyvät taisteluun viidakkodemonia vastaan.

Kauhujen kartanossa on tyhjänpäiväinen tarina, jossa ei ole sen enempää kauhua kuin kartanoakaan. Löysästi kirjoitetut juonenkäänteet, eksoottisen magian voimilla leikittely ja irvokkaiden, joskaan ei kovin kekseliäiden kauhukuvien viljely turruttaa lukijansa alta aikayksikön. Kirjoittaja ei ole saanut pieneen yhteisöön rajatusta kauhutarinastaan mitään irti ja niinpä tämän jutun parasta antia onkin takakansiteksti, joka sekin lupaa paljon enemmän kuin lopulta antaa.

Lukijoiden lähettämissä piirroksissa ei ole mitään mainitsemisen arvoista, eikä lukijapalstalla aloitettu elokuvakeskustelukaan ole kovin hedelmällistä. Jo pitkään osto- ja myyntipalstana toiminut alusta on innoittanut myös kauhufanien ulkopuolista kaupankäyntiä, nyt fanitavaraa metsästää muuan oululainen Madonna-fani. Marjut Järvimiehen kirjoittamat kauhurunot piristävät muuten latteaa fanituotantoa.

Lainaus: Shokastalta pääsi kurnuttava nauru. – Ystäväsi näkee ja kuulee tällä hetkellä kaiken, minkä sinäkin, vaikka olette aivan eri paikoissa. Minä olen kotoisin Ugandasta. Shokastaa on palvottu siellä kautta aikojen. Hän oli aikoinaan mahtava jumala ja koristi itsensä helvetinlintujen sulista tehdyllä taikakalulla. Kun hänet aikoinaan surmattiin, taikakalu jäi. Minä otin sen itselleni ja siinä piilevät voimat muuttivat minut Shokastaksi!

Lukijan novelli: Muutoksia
Kun silmälasipäistä ja syrjään vetäytyvää kaveria pyydetään koulun kovisten jengiin, se harvemmin lupaa mitään hyvää. Huonosti käy tässä Marko Parviaisenkin kirjoittamassa novellissa, jossa vihkiydytään mustan magian ja salaseuran maailmaan. Viiden sivun mittaisessa tarinassa on riittävästi pituutta, mutta lopputwisti jättää tässäkin tapauksessa vain typertyneen olotilan.

Lainaus: Olennon valtava taikinamainen ruho oli levittäytynyt syvennykseen peittäen allaolevan [sic] lattian kokonaan. Sen väritystä oli vaikea kuvailla. Se tuntui hitaasti vaihtavan väritystään ruhonsa eri alueilla saaden sen näyttämään hyvin erikoiselta. Useille väreille en keksinyt minkäänlaista nimeä, niin oudoilta ne näyttivät. Olennolla ei vaikuttanut olevan minkäänlaisia raajoja lukuunottamatta ruhosta työntyviä ohuita, tuntosarvimaisia lonkeroita, jotka huojuivat hiljaa pystyssä, ”haistellen” ympärilleen.

Lukijan runo: Kauhurunoja I
Arvoitus, salaisuus
on pelon, kauhun alaisuus.
Kolkko tuuli taivaalla
ajaa aavelaivalla.
Kuolema sua tuijottaa
et tiedä, mikä odottaa.
Kuu on kylmä kuin kuolema itse.
Katso itse ja havaitse!
(Marjut Järvimies)

Lukijan runo: Kauhurunoja II
Hän varjon lailla vainoaa
ja peilistäkin tuijottaa.
Hän tavoittaa,
hän saavuttaa…

En hetkeksikään rauhaa saa,
Minut hän vain haluaa.
Hän tavoittaa,
hän saavuttaa…

Hän silmin tyhjin tuijottaa
ja käsin kylmin koskettaa.
Hän tavoittaa,
hän saavuttaa…

Ympärillämme pirujen parvi,
päähäni kasvaa jo toinenkin sarvi.
Hän tavoitti,
hän saavutti…
(Marjut Järvimies)


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Im Penthouse der Angst (GJS Nr. 277)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1990
Hinta: 13,50 mk

Yöjuttu 5A/1990: Terrorin armoilla

Takakansi: Hän oli odottanut Murhaliigan vähittäistä hajoamista ja murenemista. Hän iloitsi jokaisesta sitä koskevasta kuolemantapauksesta ja hykerteli mielihyvästä voidessaan todeta, että mustaveriset tuhosivat toisiaan.
Hän pysytteli taka-alalla, mutta ei kuitenkaan poissa pelistä. Sen hän näytti yllättäen toteen, joutuessaan tekemisiin ikivanhan magian kanssa. Silloin koitti Lupinan suuri hetki…

Arvio: Pitkään syrjässä ollut ihmissusien kuningatar Lupina tekee paluun parrasvaloihin ja on aiheuttaa suurta sekamelskaa Lontoossa. Onneksemme John ja Suko ovat juuri palanneet Itävallasta ja tällä kertaa heillä on mukanaan apulainen, ikiaikainen demoninmetsästäjä Bandor. Tämän tarkoitusperät saavat ystävämme tosin ymmälleen, sillä toisinaan tuntuu siltä, että kaikki niin elollinen kuin elotonkin on tämän muinaisen soturin mielestä vihamielistä ja tuhottavaa.

Toisin kuin vampyyrit, ihmissudet ovat aina mielestäni olleet verevä osa tuonpuoleisen asukeista kertovia tarinoita, sillä niiden tuhoaminen on vaikeampaa kuin voisi kuvitella. Niin tälläkin kertaa ja sen vuoksi jatko-osatarinan aloitukseksi tarkoitettu Terrorin armoilla toimiikin hyvin, vaikka mistään tuoreesta klassikosta ei olekaan syytä puhua. Lupinan tekemisiä on kiinnostavaa seurata ja Bandorkin soveltuu juonikuvioihin moitteetta. Toivoa sopii, että tarinan seuraavassakin osassa on yhtä kekseliäitä käänteitä kuin tässä.

Lehden lukijapalstalla käsiteltiin Lady X:n kuolemaa, joka oli yhtä yllätys toimitukselle kuin kaikille lukijoillekin. Lisäksi kyseltiin lukijoiden kiinnostusta suunnitteilla olevaa Gorehound-lehteä kohtaan (kuten tiedämme, Gorehoundilla on kauhukulttuuriin harrastajien keskuudessa melkoisen kova maine). Lukijain piirroksista ei mikään ole tällä kertaa mainitsemisen arvoinen.

Lainaus: Tilanne oli todella huolestuttava. Lupina oli jälleen kerran onnistunut valjastamaan maagiset voimat palvelemaan omia tarkoitusperiään. Hän pystyi sekoittamaan aikakausien järjestystä mielensä mukaan varsin yksinkertaisin keinoin. Ja miksei olisi pystynyt? Lukeutuihan hän itsekin susiin.
- En ole unohtanut, että halusit tappaa minut, John Sinclair. Nyt ovat osat vaihtuneet. Minä annan kolmen apurini surmata sinut ja seison koko ajan vieressä katselemassa. Voi olla, että haluan antaa sinulle lopullisen kuoliniskun, kun apurini ovat hoitaneet alkuvalmistelut. Katsotaan nyt.

Lukijan novelli: Soturit
Nimimerkki Magicin kirjoittama Soturit tuo joiltain osin mieleen Michael Jacksonin Thriller-videon elokuvissa käymisineen, mutta kokonaisuutena se on lähes älyvapaa susikulttikyhäelmä, joka ainoastaan sivun mittaisena jyrää toimintansa suoraan lukijan kasvoille. Mukaan ujutetut loitsunpätkät saavat lukijan hymähtämään ja miettimään, onko tässä ehkäpä jopa Yöjuttujen huonoin lukijanovelli?

Lainaus: - DRUTIMUS, I PAR TEREH SHULL!!! huutoni kaikuu kujalla. Susi kohottaa päänsä, avaa suunsa ja ulvaisee verta hyytävästi. Sitten se perääntyy. Jykä ponkaisee ylös maasta. Yhtäkkiä punainen leimahdus valaisee koko kujan. Kirkas valo sokaisee meidät hetkeksi. Kun taas näkömme palautuu, huomaamme suden taakse ilmestyneet kolme huppupäistä hahmoa.

Lukijan runo: Elämän loppu
Et näe aamua sarastavaa
pimeässä hiljaisuudessa kajahtaa.
Nuo sanat ovat tuoneet luoksesi vierailijan,
monikasvoisen kuoleman.
Miten tahansa kukin hänet kohtaa
samaan lopputulokseen se johtaa.
Joillekin hän on koti
jonne rauhaiseen lepoon voi mennä,
toisille taas kauhu,
koska sieltä kuuluu
ikuinen itku
ja tulen loimuava pauhu.
(WIIIAII)

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany

Saksankielinen teos: Im Terrornetz der Monster-Lady (GJS Nr. 273)

Suomentanut: Heikki Haveri

Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu

Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen

Ulkoasu: Jouko Similä

Ilmestymispvm: 15.5.1990

Hinta: 19,50 mk

Yöjuttu 2/1989: Pääkalloprikaati

Takakansi: Isaac McLellan julisti hartioilleen siirtyneen noidan pääkallon suulla ylpeänä, että hän oli lukenut esi-isänsä testamentin ja tunsi sen tarkalleen. Pääkalloprikaati otti hänet nyt riveihinsä…
Suko ja minä olimme jo ehtineet kuulla Mustan kuoleman perillisten muodostamasta pääkalloprikaatista. Nyt seisoimme kuuntelemassa Isaac McLellanin ivallisia sanoja.
Yritin mielessäni arvioida välimatkaamme. Ehkäpä hopealuoti tehoaisi McLellanin uuteen luomukseen niin kuin muihinkin pääkalloihin?
Samassa vieressäni seisova Suko ilmoitti yrittävänsä sauvalla…

Arvio: Skotlantilaisten klaanien välisestä välienselvittelystä vastuussa oleva Isaac McLellan pakenee kalloarmeijoineen vuoristoon, jossa John ja Suko yhyttävät heidät ja tuhoavat ryhmän täydellisesti. Tapaus ei ole silti vielä selvitetty, sillä paikalle saapuu neljän Glasgow’ssa majaansa pitävän miehen ryhmä, joka on saanut Mustalta kuolemalta käskyn tulla tapaamaan ikiaikaista demonia. Luolan seinään vangittu mustaverinen on valmis palaamaan takaisin maan päälle, mutta onneksi ystävillämme on siihen sananen sanottavanaan.

Noidan pääkallon tarinaa jatkava Pääkalloprikaati ei tee juuri parannusta esiosaan. Pääkallojen kiroukseen keskittyvä alkuosa on yhtä tylsä kuin edellinenkin osa ja koko komeus lähtee edes hieman vauhtiin vasta Mustan kuoleman vankityrmässä. Jakso on vain harmillisen lyhyt, siinä olisi nimittäin ollut ainesta vaikka omaankin tarinaan. Lisäksi Johnin ja hänen demonivihollisensa välinen yhteenotto on hyvin heiveröisesti toteutettu, pystyyhän aaveidenmetsästäjä tekemään ristillään selvää lähestulkoon kenestä tahansa mustaverisestä. Tästä jatkotarinasta ei jää lopulta käteen juuri mitään, mieleenpainuvimpana kenties kohtaus, jossa Kummitus on viedä Sukon varjojen valtakuntaan. Lukijoiden lähettämien piirrosten joukossa oli yksi kohtalaisen tyylikäs kuva, Juri Kovaljeffin ”…And so Death Got Christ”.

Lainaus: Kaamea iljetys ei ollut muuttunut tippaakaan kahdessakymmenessä vuodessa. Miehet erottivat sen jo selvemmin seinän vieressä, johon se näytti kasvaneen kiinni. Demoni säteili ympärilleen kummallista tummaa valoa.
Miehet näkivät sen luiset jalkaterät ja varpaat, luurankokädet, paljaan lihattoman rintakehän ja päässä ammottavan reiän, jonka piti olla jonkinlainen suu.
Sellainen hän oli ja sellainen hän oli ollut ennenkin. Kookas, paljon kookkaampi kuin tavallisen mittainen ihminen. Hän oli kasvanut kiinni kallioon, ja jokainen mies tiesi kuka hän oli.
Siinä seisoi heidän herransa ja mestarinsa – Musta kuolema!

Lukijan novelli: Pelon lähettiläs
Angeline Venuksen kirjoittama novelli on todella lyhyt, ainoastaan yhden aukeaman mittainen. Sisällöltään se on aivan liian tiivis ja tavanomainen kertomus syrjäisellä mökillä viikonloppua viettävästä nuorisoryhmästä, joka joutuu pihalla kuljeskelevan susilauman hampaisiin.

Lainaus: Äkkiä hiljaisuus kuitenkin loppui. Nyyhkyttävä tyttö katsoi sattumalta ikkunaan ja näki veriset torahampaat ja ahnaat keltaiset silmät ikkunalasin läpi. Tyttö kirkaisi. Muut katsoivat ikkunaan, mutta kasvot olivat jo hävinneet. Nuorten ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kauan. Olento hyökkäsi ikkunaa päin ja pääsikin ensimmäisellä yrittämällä sisään.

Sen perässä seurasivat sen heimolaiset. Nuoret perääntyivät seinää vasten, mutta se ei heitä auttanut. Heidän huutoaan ei kuullut kukaan…

Lukijapostiin oli lähetetty runo, joka oli tällä kertaa Boy -75:n käsialaa.
Eräänä yönä se tapahtuu,
silloin kuu muuttuu vereksi,
maa repeilee ja imee kirkot syvyyksiinsä.
Kuolleet nousevat haudoistaan levittämään kauhua ihmisille
ja kalman haju leviää kaikkialle.
Ihmiset pakenevat kauhuissaan
osa tekee itsemurhan
osa yrittää pakoon
mutta eivät pääse.
Ihmisistä tulee heidän orjiaan,
vihdoinkin he saavat vallan.
Se on aika jolloin demonit hallitsevat…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Totenkopf-Brigade (GJS Nr. 258)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.2.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttu 5/1988: Hauta pirunrotkossa

Takakansi: Vanha tuttavani Jane Collins oli soittanut minulle Lontooseen. Olin noudattanut hänen kutsuaan ja lähtenyt Sveitsiin.
Totesin nopeasti, että retkestäni oli hauskuus kaukana, sillä jouduin jylisevän vesiputouksen partaalle, jonka jyrkkäreunaisesta uomasta piti tuleman minun viimeinen leposijani.

Arvio: Sveitsissä sijaitseva Viamalan rotko on toiminut ammoisina aikoina vuoridemonien ja maahenkien asuinpaikkana. Pitkää unta nukkuneet demonit ovat taas heränneet, kun suurnoita Wikka on apulaisensa Jane Collinsin kanssa valjastanut ne tuhoamaan arkkivihollisensa John Sinclairin. Onneksi aaveidenmetsästäjän ei tarvitse käydä yksin vihollistensa kimppuun, sillä Suko ja Bill Conolly ovat hänen apunaan.

Heti ensimmäisiltä sivuilta täyteen vauhtiin kiihdyttävä tarina on täynnä toimintaa ja siksi Hauta pirunrotkossa on oikeastaan enemmänkin seikkailutarina kuin perinteinen kauhistelu. Telepaattisilla kyvyillä varustetut vuoridemonit ovat mukava lisä hirviögalleriaan, vaikka eivät pystykään tarjoamaan ystävillemme juuri minkäänlaista vastusta. Jane Collins ja suurnoita Wikka eivät saa tälläkään kertaa mitään aikaiseksi, mikä tuskin yllättää kaksikon tuntevia lukijoita.

Lainaus: Vuoridemoneilla oli telepaattisia kykyjä. Ne pystyivät siirtämään ajatuksia pitkienkin etäisyyksien päässä oleviin kohteisiin aivan samoin kuin voimalinjat siirtävät sähkövirtaa maiden ja merten yli kaukaisimpiinkin vuoristokyliin.
Vuoridemonien tehtävänä oli löytää keino, jonka avulla John Sinclair voitaisiin houkutella toiseen maahan.

Lukijan novelli: Todellinen painajainen
Lehdessä alkoi tämän numeron myötä ilmestyä myös lukijoiden omia kauhunovelleja, joista ensimmäisen nimi jo paljastaa mistä on kyse. Todellinen painajainen kertoo kaverista, joka viettää myrsky-yön veljensä isossa omakotitalossa, eikä tiedä, ovatko hänen yöllä kokemansa kauhut totta vai kuvittelua. Nimettömäksi jääneen kirjoittajan tarina on erittäin kliseinen ja paikoin itsensä hieman turhankin vakavasti ottava, mutta yrityksen puutteesta sitä ei voi ainakaan syyttää. Aloitus on tälle sarjalle siis aivan kelvollinen ja samaa mieltä oli muutamaa numeroa myöhemmin myös nimimerkki Cats: ”Mä luin sun juttus ja se oli tosi hyvä. Helskutti kun meinas iha pelottaa. Mä oon kans kirjotellu karmivia juttuja ja välillä pelottaa itelläki…”

Lainaus: Siinä se oli. Valtava, aivan luonnottoman isokokoinen koira, joka tuijotti minua aivan liikkumattomana vain noin viiden metrin päässä raolleen avaamastani ulko-ovesta. Eikä eläimen valtava koko ollut ainoa seikka joka herätti minussa suunnatonta pelkoa, koiran ilkeästi kiiluvat silmät saivat minut melkeinpä vapisemaan pelosta. Silmät melkeinpä salamoivat, ne olivat aivan kuin kaksi kuumaa hiilikekälettä ja nuo leimuavat valopilkut tuijottivat koko ajan armottomasti suoraan omiin, kauhuntäyteisiin silmiini.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Mein Grab in der Teufelsschlucht (GJS Nr. 249)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.5.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttu 11/1987: Pääkalloketju

Takakansi: Eteläafrikkalaisessa timanttikaivoksessa tapahtuu onnettomuus. Viisi kaivosmiestä hautautuu kivimassojen alle, mutta tuhansien tonnien painoinen vyöry paljastaa samalla demonisen aarteen, PÄÄKALLOKETJUN!
Pääkalloja koristavat jättiläiskokoiset timantit, joista jo yksikin on miljoonien arvoinen. Kaivoksen omistaja Peter van Dyck ottaa pääkallot itselleen heti raivaustöiden päätyttyä. Se jälkeen hän ei enää olekaan tyytyväinen elämäänsä.

Arvio: Kuuden afrikkalaisen noitapapin kalloista valmistettu ketju muuttaa timanttimiljonäärin elämän peruuttamattomasti. Se tekee hänestä ensi alkuun sankarin, mutta pian ketjussa piilevä paha alkaa muuttaa miehen elämää, eikä paluuta entiseen enää ole. Hänen kannaltaan on kuitenkin valitettavaa, etteivät tapahtumat pysy piilossa, sillä ne herättävät varsin nopeasti myös John Sinclairin ja Sukon mielenkiinnon.

Pääkalloketju on idealtaan erikoinen, mutta toteutukseltaan hyvin vaatimaton Yöjuttutarina. Tämä johtuu toiminnan vyöryttämisestä ja lopun suoraviivaisuudesta: Afrikan tapahtumat vievät valtaosan koko tarinasta, eikä Lontooseen sijoittuvalle loppuhuipentumalle ole varattu kestoa kuin nimeksi. Jännitystä saati jännitettä ei ole juuri lainkaan, sillä pimeyden voimien puolelle hypänneen miljonäärin nappaaminen käy ystäviltämme aivan liian helposti. Myös hänen muodonmuutoksensa käärmeen, leijonan ja hyeenan sekasikiöksi pistää ajattelemaan, kuinka huumorimielessä Jason Dark on näitä juttuja oikein kirjoitellut.

Lainaus: van Dyck seisoi peilin edessä ja tarkasteli pääkalloketjua. Hän oli jo tottunut pitämään sitä kaulassaan. Sitä paitsi se antoi hänelle voimaa ja oli muuttanut hänet aivan toiseksi ihmiseksi.
Voiko hän oikeastaan sanoa itseään enää ihmiseksi?
van Dyck oli tarpeeksi rehellinen kysyäkseen sitä itseltään. Yhtä rehellisesti hän saattoi myös todeta, että vastaus oli kielteinen. Hän ei todellakaan ollut enää mikään ihminen, sillä ketju oli aikaansaanut hänessä täydellisen sisäisen muutoksen – ulkonaisesti hän oli edelleen ihmisen kaltainen.
Ehkäpä hän kuului nyt itse pirulle?


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Schädelkette (GJS Nr. 243)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1987
Hinta: 10,50 mk

Yöjuttu 7/1987: Helvetinmato

Takakansi: Madame Tanith, Montmartren taiteilijakorttelissa asuva selvänäkijä oli suunnattoman masentunut. Hän ei halunnut tavata ketään, ei vastata puhelimeen eikä avata ovea. Ei edes John Sinclairille ja Sukolle.
Kristallipallo oli pettänyt!
Vielä koskaan hänelle ei ollut käynyt näin. Ja asian teki poikkeuksellisen sietämättömäksi se, että nyt olivat kyseessä todella suuret asiat. Suunnaton vaara uhkasi Pariisia, eikä hän voinut tehdä mitään estääkseen tulossa olevia kaameita tapahtumia…

Arvio: Kalmannaurusta alkanut ja Belphégorin paluun kautta kolmikon viimeiseen osaan eli Helvetinmatoon edennyt tarina kertoo ikiaikaisen demonin, maan sisällä asuvan Izzin paluusta kuolevaisten maailmaan. Apunaan hänellä on toiminut demoni Belphégor, joka on tehnyt parhaansa rekrytoidakseen Izzille palvelijoita ihmisten keskuudessa. Murhaliiga on tarkkaillut tilannetta sivusta, sillä sen johtaja Lady X haluaa lähes epätoivoisesti Izzin hallussa olevan maagisen heilurin haltuunsa. Nyt siihen on viimeinkin mahdollisuus, mutta ensin Murhaliigan on tehtävä selvää vihollisistaan.

Ridley Scottin Legendasta (Legend, 1985) napatun komean kotimaisen kansikuvan omaava Helvetinmato on vauhdikas, tosin enemmän seikkailutarinaa kuin kunnon kauhujuttua muistuttava Yöjuttu-rykäisy. Tarina kulkee vääjäämättömästi kohti loppuhuipentumaa ja tarjoaa lukijoille ikiaikaisten demonien hurjan lopputaistelun, jonka kaltaisia ei lehdessä ole nähty aikoihin. Valitettavaa on ainoastaan siinä, kuinka helposti John ja Suko omilla tahoillaan taas kerran selviävät. Siitä huolimatta kyseessä on pitkään aikaan ylivoimaisesti paras Yöjuttu-tarina, jollaisia toivoisi jatkossa olevan enemmän.

Lainaus: Kraaterista ryöpsähteli vielä tonneittain rapaa, liejua ja kiviä, ennen kuin helvetinmato työnsi iljettävän liman peittämän päänsä esiin.
Helvetinmadon ihoa peitti suomukerros, joka oli samalla kuitenkin niin läpinäkyvä, että päästä hännännipukkaan asti ulottuvat verisuonet erottuivat selvästi punaisina paljaalla silmälläkin.
Izzi muistutti ylisuurta mustekalan lonkeroa ja kasvoi koko ajan suuremmaksi. Muinaishirviö oli valtava lima-, suomu- ja nahkamuodostuma, johon kätkeytyvää voimaa tuskin kukaan pystyi mittaamaan. Se olisi voinut tuhota yhdellä iskulla kaiken, mikä oli sen ulottuvilla.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Höllenwurm (GJS Nr. 239)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1987
Hinta: 10,50 mk

Yöjuttu 5/1987: Kalmannauru

Takakansi: Kaikki tuntui olevan kunnossa, kun Maria Ketto avasi jääkaapin oven. Ravintolan keittiössä ei näkynyt mitään poikkeavaa.
Neitokainen aikoi ottaa kaapista papupurkin ja tarttui siihen jo sormillaan, kun lamauttava säikähdys ja kauhu iskivät häneen kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Säilykepurkin vieressä oli ihmisen pää!
Maria kirkaisi ja alkoi sitten huutaa suoraa huutoa…

Arvio: John ja Suko saavat hälytyksen syrjäisellä myllyllä toimivaan ravintolaan, jonka jääkaapista on löytynyt täydellinen ihmisen pään kopio. Ystävykset haistavat tilanteessa palaneen käryä ja ennen pitkää he ovat keskellä toimintaa, jossa Ruumiskaupungista maan päälle saapuneet kuolleet ovat valmiina vetämään heidät valtakuntansa varjoihin. Johtajanaan näillä onnettomilla on nahka-asuun pukeutuva demoni Belphegor, joka on valmis pilkkomaan Johnin ja Sukon kilon palasiksi.

Toukokuussa 1987 ilmestynyt Kalmannauru jatkaa vaatimattomien Yöjuttu-tarinoiden linjaa. Lähtökohdat kuolleista palanneine Ruumiskaupungin asukkaineen ovat erinomaiset, mutta kirjoittaja jättää idean puolitiehen. Eniten minua kuitenkin häiritsee kuuluisaa kauhuikonia Leatherfacea muistuttava tappaja, joka lukeutuu Yöjutun laimeimpiin pahiksiin. Plussaa ei myöskään saa loppuhuipentuma, jossa kaikki käy sankareidemme osalta turhan helposti ja kivuttomasti. Erikoisuutena mainittakoon lehden sisäsivujen Yöjuttu-kasetin mainos, joka ei lopulta koskaan toteutunut. Kansikuva on Ridley Scottin ohjaamasta elokuvasta Legenda (Legend, 1985).

Lainaus: Sahan vertahyytävä ulvonta vaikutti Sukoon kuin kannustushuuto. Hän tiesi, ettei saanut missään tapauksessa päästää vihollisen rannetta otteestaan. Vihollinen olisi heti niskan päällä, jos hän tekisi niin.
Muutamaan sekuntiin ei näyttänyt tapahtuvan mitään. Sisukas painiottelu jatkui kummankaan kamppailijan antamatta tuumaakaan periksi. Suko näki tähystysrakojen takana kiiluvat silmät vain muutaman kymmenen sentin päästä. Ne olivat kylmät, säälimättömät ja murhanhimoiset. Katse huokui avaruuden absoluuttista kylmyyttä. Samanlaisen tuijotuksen Suko oli nähnyt vain yhdellä ainoalla demonilla, nimittäin Belphegorilla.
Kummallista, että sellainen tuli mieleen näin tukalassa tilanteessa.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Mit Mörderblick und Todeslächeln (GJS Nr. 237)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.5.1987
Hinta: 10,50 mk

Yöjuttu 3/1987: Ilta Jane Collinsin seurassa

Takakansi: Jane Collins oli Lontoossa!
Hän oli pitänyt lupauksensa. Epäonnistuttuaan Karan miekan sieppaamisessa ja ulottuvuuksien välille juuttuneen John Sinclairin paluun estämisessä, hän yritti iskeä aaveidenmetsästäjän ystäväpiiriin toisin keinoin.
Jane ei ollut turhaan kehuttu suurnoita Wikkan etevimmäksi oppilaaksi. Hän oli painanut tämän opit tarkoin mieleensä ja kävi nyt niitä hyväksi käyttäen ihmisten kimppuun.
Uhrikseen hän oli valinnut John Sinclairin lähimmät työtoverit ja ystävät…

Arvio: Johnin henkeä vakavasti tämän aikamatkailun aikana uhannut Jane Collins päättää jäädä Lontooseen ja kostaa vanhat kaunat eräälle Sinclair-ryhmän jäsenelle. Johnin ja Sukon sihteerillä, Glenda Perkinsillä, on ollut rakkaudentäyteinen yö aaveidenmetsästäjän kanssa (Yöjuttu 4/1986), joka saa Johnin entisen naisystävän, pahan puolelle siirtyneen Collinsin kihisemään raivosta. Hän ottaa kohteekseen Perkinsin tarkoituksenaan tehdä tälle mahdollisimman paljon pahaa.

Ilta Jane Collinsin seurassa on yllättävän synkkä tarina, aivan kuin kirjoittaja olisi halunnut osoittaa pystyvänsä verevänkin tekstin kynäilemiseen laahaavien aikamatkaseikkailuiden jälkeen. Collinsin muuttunutta hahmoa kuvaillaan mainiosti, vaikkakin hänen ja Sinclairin yhteistä menneisyyttä ja riipaisevaa eroa käsitellään tälläkin kertaa hieman liikaa. En myöskään täysin vakuutu loppuhuipentumasta, Wikkan ja noitakorppien saapumisesta, sillä episodi tuntuu pelkältä palstantäytteeltä. Kyseessä on kuitenkin keskivertoa vahvempi kokonaisuus, jollaisia viimeisimpiin Yöjuttuihin on päätynyt harmillisen vähän.

Lainaus: Huoneeseen oli lennähtänyt musta lintu – suurikokoinen korppi.
Ei kuitenkaan mikään tavallinen korppi, vaan pahan hengen lähettämä punasilmäinen otus. Se avasi nokkansa ammolleen ja raakkui ihmisääntä muistuttavalla äänellä niin voimallisesti, että vihreä luinen kieli vilahteli.
- Me saamme teidät. Noitien aika koittaa!
Sanoja seurasi käheä räkättävä nauru, jonka jälkeen korppi kääntyi ja liihotteli pois.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Hexenabend mit Jane Collins (GJS Nr. 235)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1987
Hinta: 10,50 mk

Yöjuttu 13/1986: Magian seitsemän sinettiä

Takakansi: Oli olemassa muuan kirja, jonka kirjoittajasta ei kenelläkään ollut tietoa. Salamyhkäisyys ympäröi tuota ikivanhaa teosta, joka oli kestänyt vuosisatojen vaikutuksen. Kirja oli vaarallinen. Siihen sisältyi seitsemän sinettiä, seitsemän lukua, joista kuusi kertoi paholaisen mahdista ja helvetin voimista. Yksi käsitteli kuitenkin vastakohtaisia asioita.
Se kertoi valon voimasta, säteilevästä kirkastuksesta ja ikivanhoista salaisuuksista, jotka oli keskitetty erääseen esineeseen: John Sinclairin ristiin!

Arvio: Maailmankirjat ovat sekaisin: Lady X:n ampuma ihmissusi Lupina (ks. Yöjuttu 11/1985) seisoo John Sinclairin edessä ja varoittaa tätä Johnin ristiä uhkaavasta vaarasta. Toisaalla kauhumummo Sarah Goldwyn saa haltuunsa kirjan, joka vetää mustaverisiä puoleensa kuin hunaja mehiläisiä. Kirjassa on tietoa Johnin rististä ja siten se pitäisi toimittaa hänen haltuunsa, mutta demonit lyövät parhaansa mukaan kapuloita rattaisiin.

Magian seitsemän sinettiä on toinen vuoden 1986 Yöjutuista, joista minulla ei ole muistikuvia. Monelta taholta kohti yhtä yhteistä päämäärää kulkeva tarina on etenkin loppukäänteiden osalta sekavahko, mutta Kummituksen mukaantulo antaa tapahtumille lisää kiinnostavuutta aivan viimeisten rivien ollessa viihdekauhua parhaimmillaan. Tarina jatkuu seuraavassa numerossa, joka on nimeltään Lohikäärmeiden luolassa.

Lainaus: Kummituskin oli vanhempi kuin normaali maailma ja maapallo. Hän sopi asumaan vain varjojen maailmassa, koska hän itsekin oli tavallaan vain varjo, vailla pysyvää hahmoa. Ääriviivat eivät pysyneet hetkeäkään paikallaan. Ne häilyivät, väreilivät ja liikkuivat, mutta eräänlainen perushahmo oli aina läsnä.
Kummitus oli kuin pitkäkaapuinen, kumaraharteinen hahmo, joka oli vetänyt kaapunsa hupun syvälle silmiensä päälle.
Hän istui luusta tehdyllä valtaistuimella. Tuhannet luut hohtivat valkoisina ja kelmeinä inhottavien sumupilvien keskellä. Varjojen maailmassa oli kauhua ja kaameita salaisuuksia, jotka vain Kummitus itse tunsi. Yksikään ihminen ei tiennyt niistä mitään.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Sieben Siegel der Magie (GJS Nr. 232)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1986
Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 8/1986: Stellan rottakellari

Takakansi: Jouduimme mukaan pelkästään typerän sattuman vuoksi, mutta pirullahan on sormensa monessa mukana. En ehtinyt toimia riittävän nopeasti nähdessäni tumman hahmon ilmestyvän yllättäen hopeanharmaan maantiekiitäjäni valoihin ja rojahtavan konepellille, josta se paiskautui saman tien kadun sivuun.
Vieressäni istuva Suko kysyi vain tyynesti, mikä auton nokalla rysähti.
Jarrutin kiivaasti ja Bentley pysähtyi nytkähtäen.
Jäimme istumaan autoon ja yritimme kurkistella takapeiliin nähdäksemme, mikä meihin oli törmännyt. Turhaan. Takanamme oleva katuosuus näytti pimeältä ja tyhjältä, kuten sen vieressä kulkeva hautausmaa-alueen muurikin…

Arvio: Johnin Bentleyn konepellille heitetty suurikokoinen kuollut rotta johdattaa ystävämme omituiseen seikkailuun, jonka keskipisteenä on lontoolaisessa mielisairaalassa hoidettavana oleva potilas. Piruparka on valmistautunut rottien maailmanvalloitukseen, mutta koska on itse estynyt sitä toteuttamaan, hän on värvännyt itselleen apulaisen. Hamelnin pillipiiparin legenda on valmis heräämään eloon keskellä nykyaikaista Lontoota.

Stellan rottakellari oli varmasti vuoden 1986 odotetuin Yöjuttu. Se ei ollut sitä tarinansa vuoksi, vaan koska sen sivuilla ilmoitettiin kaikki Yöjuttu-klubiin hyväksytyt jäsenet. Minäkin odotin lehteä innoissani ja muistan vieläkin sen ilon, joka hyväksymisestä seurasi. Todisteeksi kerhokelpoisuudesta sain jäsennumerolla varustetun kerhokortin, jonka olen ajat sitten jo kadottanut.

Itse tarina ei ole häävi, vaan turhankin paljon aiemmin samana vuonna ilmestyneen Tappajahyönteisten kaltainen. Jos rotat ovatkin tosielämässä todellisia iljetyksiä, niiden herättämä vastenmielisyys ei ulotu tekstiin ja koko tarinan oleellisin pointti menee kaukaa ohi. Loppuhuipentuma on kaikessa ennalta-arvattavuudessaan melkoinen antikliimaksi.

Lainaus: Nainen ei sanonut sanaakaan. Hän ei myöskään soittanut kummallista huiluaan. Riitasoinnut olivat vaienneet ja kellariin oli laskeutunut painostava hiljaisuus.
Stella sinänsä ei ollut mikään kauhunäky, mutta hänen ympäristönsä sen sijaan oli.
Kymmenet rotat juoksentelivat hänen ympärillään ja hyppivät lattialla lojuvan ihmisen luurangon päällä. Luurangon toinen jalka oli vielä koukussa ja luinen polvi sojotti kattoa kohti.
Lihava rotta kyyhötti kellertävän pääkallon sileällä pinnalla ja nuoleskeli turkkiaan.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Stellas Rattenkeller (GJS Nr. 227)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1986
Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 3/1986: Punaisten vampyyrien kynsissä

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

Kallioluolan suuaukko ammotti synkkänä ja salamyhkäisenä. Sen yllä kasvava tiheä pensaikko näytti yrittävän estää kuunsirpin valjua valoa pääsemästä syvän onkalon pohjalle.
Puoliyö oli pian käsillä. Luonto lepäsi pimeyden hiljaisessa vaipassa. Lämmin kesäpäivä oli vaihtunut pimeäksi yöksi, ja vuoristoseudun kylien asukkaat olivat painuneet yöpuulle jo ajat sitten, mutta yksinäiset vaeltajat liikkuivat vielä patikkaretkillään.
Kaksi omituista hahmoa liikkui pimeydessä. Vaikka he olivat ulkomuodoltaan täysin erilaisia, heitä yhdisti eräs asia: Verenhimo!
Vampyyrit olivat lähteneet yölliselle saalistusretkelleen.

Arvio: Saksan Alpeilla tapahtuu kummia. Muuan professori on löytänyt syrjäisestä luolasta vuosituhansia horroksessa olleita suuria vampyyrilepakoita. Tämä houkuttelee paikalle kaksi pimeyden palvelijaa, Lady X:n ja Vampiro-del-marin, ovathan lepakot olleet aikoinaan jälkimmäisen uskollisia liittolaisia. Seudulla tapahtunut outo murha herättää puolestaan saksalaisten poliisien mielenkiinnon ja kun yhtenä tutkijoista on yliluonnollisiin tapauksiin erikoistunut Will Mallmann, ei aikaakaan, kun myös John Sinclair ja Suko saapuvat paikalle.

Ensimmäisenä A4-kokoisena Yöjuttuna muistettu Punaisten vampyyrien kynsissä on laiska ja väsynyt luolaseikkailu, jossa ei ole toimintaa eikä jännitystä edes nimeksi. Lähtökohdatkaan eivät ole otollisimmat, mutta kehuttavaa ei ole sisällössäkään: molemmat supervampyyrit hukataan lähes täysin, eikä poikkeuksellisen suurista verenimijälepakoistakaan ole ystäviemme piinaajiksi. Yhteen suureen luolaan sijoittuva valon ja pimeyden kamppailu on kaikin tavoin rutiinityö, joka on helppo siirtää takaisin lehtipinoon heti lukemisen jälkeen. Kansikuvassa on sentään yritystä. Viimeinen numero, jossa lukijan oli poimittava vastaus Yöjuttu-klubin pääsykokeisiin.

Lainaus: Painajaismaisen hirveä näky aikaan sai nuoressa naisessa rajuja puistatuksia. Hän oli kauhuissaan.
- Oletko… oletko sinä…? hän sopersi, kuullessaan miehensä kolkon naurun.
- Kyllä, olen todellakin vampyyri ja saan tästälähin ravintoni yksinomaan verestä. Lepakot ovat tehneet minusta tällaisen ja siksi olen iloinen, että tulit luokseni…
- Mitä… mitä sinä tahdot? Beate kuiskasi, vaikka tiesi vastauksen kysymättäkin.
- Sinut!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: In den Krallen der roten Vampire (GJS Nr. 223)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1986
Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 2/1986: Mykkien jumalten rotko

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

He olivat huutaneet häntä, ja hän saapui!
Hän lensi salaperäiseen laaksoon, joka levittäytyi kapeana mutta pitkänä hänen silmiensä eteen. Maanpäälliset mitat eivät riittäneet ilmaisemaan sen laajuutta. Se jatkui vielä kaukana horisontin takanakin, eikä sille näyttänyt olevan loppua.
Tämä laakso ei ollut sillä maapallolla, jonka me tunnemme, vaan aivan toisessa maailmassa, toisessa ulottuvuudessa ja toisena aikana.
Tuota salamyhkäistä, arvoituksellista ja käsittämätöntä laaksoa nimitettiin myös Mykkien jumalten rotkoksi…

Arvio: John ja Suko ovat vapauttaneet pienen Darkwaterin kylän sitä terrorisoineesta hirviöstä ja valmistautuvat kotimatkalle, kun taivaanrantaan ilmestyy uusi uhka: julmaakin julmempi muinainen Kalifato-demoni. Se lumoaa kylän asukkaat yksi toisensa jälkeen ja syöksee nämä kuolemaan. Myös Suko joutuu Kalifaton taian vaikutuspiiriin ja käy Johnin kimppuun. Apuun saapuu Rautaenkeli, jonka kanssa John yrittää tuhota Kalifaton ja pelastaa paitsi ystävänsä, myös Darkwaterin asukkaat.

Mykkien jumalten rotko on jäänyt mieleeni rauhallisesti etenevänä, osin tylsänäkin tarinana. Edellisessä numerossa keskeisessä osassa ollut Ruumiskaupungin vartijana toiminut sinistä valoa hohtava luuranko on tälläkin kertaa toiminnan keskipisteessä ja aiheuttaa Johnille ongelmia kerta toisensa jälkeen. Johnin ja Rautaenkelin väliset muutamat vuoropuhelut koettavat valaista näiden kahden valon puolella taistelevan ystävyksen taustoja, mutta vaatimattomalla menestyksellä. Tälläkin kertaa lopetus jää tarinan heikoimmaksi osa-alueeksi ja etenkin Sukon erikoinen kohtalo ratkeaa ilman sen kummempia selittelyjä.

Lainaus: Venevaja muuttui yhdeksi hullunmyllyksi. Ihmiset parahtelivat ja mölähtelivät, luuranko karjui käskyjään, eteeni kohosi yhä uusia ihmisiä irvistelevine naamoineen ja vieraan magian säteily tuntui aivoissani kuin pieninä neulanpistoina, yrittäessään saada minut taipumaan tahtoonsa.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Schlucht der stummen Götter (GJS Nr. 222)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.2.1986
Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 9/1985: Noitasaari

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

Edessäni seisovan Janen silmissä oli kiilto, jollaista en ollut nähnyt niissä koskaan ennen. Se oli jäätävän kylmä, julma ja verenhimoinen.
- Älä koske minuun, senkin kirottu hylkiö!  hän huusi äänellä, joka nostatti kylmät väreet selkäpiihini. Sanat kuuluivat hänen suustaan synkkinä ja uhkaavina. Ääni ei kuitenkaan ollut hänen omansa vaan Viiltäjä-Jackin ääni.
Viiltäjän turmiollinen henki oli valinnut tyttöystäväni asuinpaikakseen ja ottanut hänet täysin valtaansa. Jane ei ollut enää oma itsensä!
NOITASAARI oli hänen päämääränsä, ja sinne menin minäkin…

Arvio: Mitä tehdä, kun läheinen joutuu paholaisen tai jonkun pienempiarvoisen demonin valtaan? Tätä saa pohtia John Sinclair menettäessään naisystävänsä Jane Collinsin Viiltäjän hengelle ja sitten suurnoita Wikkan joukkoihin. Yllättävää kyllä, kirjoittaja ei saa hyvästä ideasta irti kuin muutamia päähenkilölle kirjoitettuja tuskallisia mietteitä ja näin ollen tarinoiden pitkästä aikaa kiinnostavin juonenkäänne jää lähestulkoon käsittelemättä – se, että pohdintaan ja tuskailuun otetaan mukaan niin Suko, Shao kuin Sir James Powellkin, ei muuta asiaa mihinkään suuntaan.

Viiltäjän paluun jatko-osa Noitasaari on lähtökohdiltaan erittäin kiinnostava juttu, mutta siihenpä se jääkin. Viiltäjän tarinaa vimmaisesti jatkava alku lupaa paljon, mutta Wikkan saapumisen ja Janen paon jälkeen kaikki latistuu hämmentävän nopeasti. Suurnoidan kiehtovaan hahmoon ei saada lainkaan otetta ja etukäteen innostavalta tuntuva, noitavainojen aikana kuolemantuomioiden täytäntöönpanopaikkana toiminut saariryhmäkin osoittautuu kivilohkarekasaksi. Kaiken lisäksi sen taivaalla käydään yksi Yöjuttu-tarinoiden pahimmista antikliimakseista, jonka ratkaisu on halpaakin halvempi. Alkuperäinen kansikuva spoilaa liikaa, kotimaisella ei puolestaan ole mitään tekemistä lehden sisällön kanssa.

Lainaus: Peräseinän vieressä lojui luurankoja mitä erilaisimmissa asennoissa. Osa luista oli katkeillut ja muuttunut tomuksi, kun taas muutamat olivat vielä aivan ehjiä ja valkeita. Kokonaiset luurangot olivat lysähtäneet istualleen seinää vasten ja tuijottivat luolaan tunkeutujia mustilla silmäkuopillaan ja auki loksahtaneet leuat kaameasti virnottaen. Lattialla lojui irronneita pääkalloja, rintakehän osia ja raajojen luita. Kaikki jäännökset näyttivät taskulampun kirkkaassa valossa kelmeän valkoisilta.
Voimme vain arvailla, kuinka monen ihmisen jäännökset olivat saaneet tässä luolassa viimeisen leposijansa. Tiesimme kuitenkin, minne olimme tulleet ja minä puin yhteisen havaintomme ensimmäisenä sanoiksi.
- Noitien kuolinpaikka! Lausuin sanat kuiskaten ja ääni värähtäen.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Hexeninsel (GJS Nr. 217)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1985
Hinta: 9,00 mk

Yöjuttu 12/1984: Tappajakalat

Takakansi: Aika ei merkitse demoneille mitään. Siinä suhteessa ne ovat erilaisia kuin ihmiset. Ne pystyvät odottamaan kauan, hyvinkin kauan, mutta sopivan hetken koittaessa ne iskevät siekailematta.
Niin tapahtui myös Skotlannissa. Siellä vaani muuan ammoin unhoon painunut hirviö meren pohjalla, kostonsa hetkeä odottaen. Odotettu päivä koitti ja Frankensteinhirviö heräsi sen myötä…

Arvio: Pian sen jälkeen kun John, Suko ja armeijan väki toimittavat radioaktiivisen säteilyn vuoksi lähes kuolemattomaksi muuttuneen Fjodor Rankinin lyijyarkussa valtameren pohjaan, skotlantilaisen kalastajakylän vesille uiskentelee oudonnäköisiä ja verenhimoisia tappajakaloja. Eikä siinä kaikki, meren syövereistä nousee myös Johnin vanha vihollinen, Frankensteinhirviö, joka päättää tehdä tilit selviksi ystävämme kanssa. Kuinka ystävämme pärjäävät kahden uhkaavan vihollisen kanssa, selviää Tappajakalojen sivuilta.

Miellyttävän vinksahtaneella kansikuvalla varustettu Tappajakalat on kauttaaltaan vaatimaton seikkailu, jossa ei ole jännitystä juuri nimeksikään. Radioaktiivisen säteilyn saastuttamat kalat on ideana kyllä toimiva, mutta olisi tarvinnut tarinaansa kokonaisen murhanhimoisen parven, eikä vain muutamaa monsteria, joiden tuhoaminen käy ystäviltämme hieman liian helposti. Kirjoittaja tuntuu yrittäneen kompensoida muuten latteaa tarinaa ylimääräisellä hirviöllä, joka tuntuu kuitenkin vain päälleliimatulta. Kansikuva on Robert Fuestin ohjaamasta elokuvasta The Devil’s Rain (1975).

Lainaus: Frankensteinhirviöllä oli aikaa. Sen ei tarvinnut kiirehtiä, ja ennen kaikkea se halusi odottaa pimeän tuloa. Pimeyden suojassa se pystyi hiipimään aaveidenmetsästäjän lähelle. Tosin se ei tiennyt hänen olinpaikkaansa, mutta sen selville ottaminen oli pikkujuttu.
Sitten alkoi hämärtää ja hämärä toi mukanaan hienoisen lumisateen. Frankensteinhirviö katsoi, että nyt oli sopiva hetki lähteä liikkeelle.
Sinclair houkutteli.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Killerfische (GJS Nr. 208)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1984
Hinta: 7,90 mk

Yöjuttu 7B/1984: Keskiyö hirsipuuvuorella

Takakansi: Demoneillakin on kerran ollut oma syntymänsä.
Niin myös Izzillä, jättiläismadolla ja Suurten vanhusten palvelijalla. Se luotiin yhdessä Apepin kanssa, ja molemmat syntyivät syvällä maan povessa.
Kun tohtori Kuolema surmasi Apepin, Izzi palasi takaisin synnyinpaikkaansa. Paikan nimi oli Hirsipuuvuori…

Arvio: Maailman eri kolkissa ja katastrofialueilla kiertänyt toimittaja Ty Everett saapuu Korsikaan auttamaan erästä perhettä heidän tyttärensä vapauttamiseksi kidnappaajien kynsistä. Everettin tapaaminen roistojoukon kanssa muuttuu painajaiseksi, kun yön hiljaisuudessa paikalle saapuu oudosti käyttäytyvä, matoja kuhiseva mies, joka tavoittelee toimittajan henkeä. Ei aikaakaan, kun John, Suko ja Bill Connolly matkustavat Korsikalle tutkimaan tapausta, sillä ystävämme epäilevät tapahtumalla olevan jotain tekemistä suuren Izzin kanssa.

Kolmeosaisen helvettiseikkailun jälkeen on taas mukavaa palata tämänkaltaisen, tiiviin ja toiminnantäyteisen tarinan pariin, jossa painetaan kaasu pohjassa heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Erittäin tunnelmallinen ja jäntevä tarina lukeutuu ilmestymisvuotensa parhaimmistoon ja etenkin maantierosvo Marcelin ja hänen seuranaan olevan, kidnapatun Coletten pakomatka yöllisessä vuoristossa huokuu lähes painajaismaista tunnelmaa. Kokonaisuus pysyy hyvin koossa loppuun asti, eikä lopputulosta heikennä lainkaan se, että itse helvetinmato pysyttelee taka-alalla osallistumatta tapahtumiin.

Lainaus: Colette!
Carru nauroi kääntäessään lamppuaan. Sen valonsäde siirtyi luolan aukon suuntaan, ja Marcel näki, miksi Colette oli huutanut.
Kolme hirviötä piti hänestä kiinni.
Kolme inhottavaa hirviötä, joilla oli madon pää ja ihmisen vartalo. Lapsella ei ollut mitään mahdollisuuksia päästä otusten ruuvipihtimäisten kourien puristuksesta.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Um Mitternacht am Galgenberg (GJS Nr. 203)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1984
Hinta: 7,90 mk

Yöjuttu 9/1983: Kolmannen helvetin hotelli

Takakansi: Kauhufilmi oli jo viikkojen ajan aiheuttanut levotonta liikehdintää Lontoossa. Elokuvateatterit eivät enää pystyneet hillitsemään yleisöryntäystä. Kaikki näytännöt olivat loppuunmyytyjä. Jokainen katsoja tunsi, että nämä kauhuelämykset olivat jotain ainutlaatuista, mutta kukaan ei tiennyt, miksi juuri tämä filmi vaikutti voimakkaammin kuin mitkään aikaisemmat.
Vaikutuksen salaisuus oli siinä, etteivät filmin tapahtumat olleet mitään näyttelemistä. Kaikki, mitä tapahtui, oli julmaa todellisuutta. Murhien tapahtumapaikat olivat aitoja. Ja aitoja olivat myöskin hirviöt, jotka kiduttivat, purivat ja tappoivat…
John Sinclair katsoi tämän filmin KOLMANNEN HELVETIN HOTELLI. Onneksi, sillä muuten ei elämää ehkä enää olisi…

Arvio: Kaikkien aikojen parhaan Yöjuttu-nimen omaava Kolmannen helvetin hotelli tapahtuu pääasiassa Länsi-Saksan syrjäseuduilla, kauhun tyyssijassa, jossa kuvatun elokuvan jälkitunnelmat ravistelevat Eurooppaa. John ja Suko tempaistaan mukaan tapahtumien kierteeseen ja he matkustavat elokuvan kuvauspaikoille katsomaan, ovatko kaikki viihdenautinnon ympärillä pyörivät huhut totta. Samalle hotellille on saapunut myös komisario Will Mallmann, jolle kauheudet uhkaavat jäädä uran viimeisiksi.

Kolmannen helvetin hotelli kuuluu Yöjuttujen raskaaseen sarjaan. Se varioi onnistuneesti Stephen Kingin Hohtoa (ilm. 1977, suom. 1985) ja ottaa vaikutteita myös snuff-elokuvien ympärillä pyörineistä huhuista. Sankarimme seikkailevat eri ulottuvuuksissa, mutta juoni ei mene missään vaiheessa sekamelskaksi. Hotellia asuttavien kummajaisten kuvailu ei sen sijaan ole oikein toimivaa ja selitys hotellin tapahtumien taustoille on yöjuttumaisen älytön. Kansikuvassa on Aaveratsastajien (2/1982) tapaan jotain kiehtovaa, toivottavasti joku ohjaisi tästä vielä elokuvan.

Lainaus: Ne viruivat kellarin syvimmässä loukossa. Kammottavia hahmoja kaikki tyynni. Kuolleita, puoliksi lahonneita ruumiita, eläviä ruumiita…
Naisiakin.
Heidän ihonsa ei ollut vielä harmaa, mädäntynyt tai muumioitunut. Sen sijaan siinä oli kellertävä sävy ja joissakin kohdin näkyi homelaikkuja. Nämä oliot olivat vainajia, mutta niiden elämä jatkui siitä huolimatta. Kammottava murhanhimoinen olento oli puhaltanut ruumiisiin elonkipinän, jotta ne saattoivat jatkaa rauhatonta ja hirveää olemassaoloaan.
Ja kuitenkin ne olivat vielä aivan hiljattain olleet ihmisiä. Nyt ne kuuluivat kauhun valtakuntaan.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Hotel zur dritten Hölle (GJS Nr. 192)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1983
Hinta: 7,10 mk