Yöjuttu 11/1988: Paholaissaaren vanki

Takakansi: Suko makasi arkussa. Hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, kuinka oli joutunut kellarissa olevaan mustaan arkkuun. Hän ei ollut herännyt edes arkunkannen kovaan kolahdukseen, sillä takaraivoon osunut isku oli saattanut hänet tehokkaasti unten maille.
Mutta tajuttomuustilakaan ei kestä ikuisesti, ellei ole kuolemaksi. Niinpä Sukokin alkoi heräillä, ja se oli karmea herääminen. Ympärillä oli pilkkosen pimeää, ja ilma tuntui olevan loppumaisillaan. Tähänastinen tajuttomuus oli ollut hänen pelastuksensa, sillä se oli laskenut hapenkulutuksen minimiin, eikä hän ollut tukehtunut hapenpuutteeseen. Mutta nyt hän oli tajuissaan – ja saattoi vain maata selällään, tuijottaen lamautuneena pimeyteen…

Arvio: Lady X:n tapettua viimeisenkin Ambiastro-vampyyritrion jäsenen, vaikeutui Johnin ja kumppaneiden tehtävä kuolemansumun arvoituksen ratkaisemiseksi entisestään. Onneksi vanhalla romaninaisella, Azucenalla, oli vielä muistissaan paikka, josta he vampyyriveljekset löysivät. Ongelmiksi muodostuivat vain paikan syrjäinen sijainti, sen hetkellinen olemassaolo sekä se, että saarta vartioi verenhimoinen lohikäärme. Onko tehtävä siis tuomittu epäonnistumaan vai voivatko edes Myxin ja Kara auttaa ystäviämme tässä kiperässä tilanteessa?

Yksinkertaisen oloisena seikkailuna alkava, mutta tarinan edetessä yhä eeppisempiä mittasuhteita saava kertomus tuo vahvasti mieleen vuoden 1984 trion Helvetin portilla - Kauhun keskipisteessä - Tuo minulle Asmodinan pää. Vaikka tällä kertaa ei liikutakaan eri ulottuvuuksissa, ulottaa tarina lonkeronsa aina Atlantiksen historiasta Murhaliigaan ja sen tulevaisuuteen. Jos avausosa oli heikko ja tasapaksu, on jälkimmäinen kaikessa suuruudessaan mitä mainioin. Ainoastaan loppuhuipentuma on hätäisesti kyhätyn oloinen. Kotimaisen lehden kansikuva on Tom Hollandin ohjaamasta vampyyrielokuvasta Kauhun yö (Fright Night, 1985).

Lainaus: Jouduin jälleen kerran kuolemansumun kanssa vastatusten. Pitelin kädessäni ristiä, ainoaa asetta, jonka tiesin varmasti pystyvän pysäyttämään sumun etenemisen.
Sumun sisältä kuului ääniä, ikään kuin se olisi elänyt. Häipyvät kiljahdukset, hiljainen vikinä, korvia repivä ulina ja parahdukset sekoittuivat kaukaiseksi taustahälyksi, joka tuntui kuitenkin olevan niin lähellä.
Henget, joista sumu koostui, olivat voitostaan varmoja. Ne tahtoivat muuttaa minut ja ystäväni luurangoiksi.

Lukijan novelli: Yö nummella
Tällä kertaa novellin kirjoittajana on ollut Marko. Hänen kynästään on lähtenyt loppuratkaisultaan varsin onnistunut, mutta muilta osin hyvin tavanomainen vampyyritarina. Syrjäisellä nummella kuljeskeleva yön paholainen on ottanut tähtäimeensä erään perheen pienen tyttären, joka onnistuu kuitenkin kukistamaan vampyyrin vielä haudan takaakin. Pituudeltaan normaalin Yöjuttu-novellin mittainen teksti olisi kaivannut selkeämpää jäsentelyä, sillä tällaisenaan se on turhan raskas lukea. Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon vampyyrin hampaidenteroitusmenetelmä.

Lainaus: Hän näytti kaikinpuolin komealta seisoessaan myrskyn keskellä. Ainut piirre, mikä oli hänessä silmiinpistävää, oli hänen kasvojensa kalpeahko väri. Se näytti miltei sairaalloiselta. Niin myös hänen sormensa, sillä niiden kynnet olivat pitkät ja ilkeästi käyristyneet. Myös suu oli veren tahrima edellisyön ateriasta. Hänen kurkkunsa oli taas kuiva. Hän ei saanut irtoamaan edes yhtään sylkeä, vaikka hänen nälkänsä oli mahtava. Hän kumartui maahan päin. Otti sieltä pienen kiven ja pani sen suuhunsa. Hän pyöritteli sitä niin kauan, kunnes se kalahti vasten hänen pitkiä kulmahampaitaan kuin irtonainen kiila. Nyt kulmahampaat olivat ”täydessä terässä”.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Gefangene der Teufelsinsel (GJS Nr. 255)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttu 10/1988: Kohtauspaikkana ruumishuone

Takakansi: Ihmisillä on monenlaisia mieltymyksiä; jotkut pitävät eläimistä, toiset tuhlaavat omaisuuksia postimerkkien tai vanhojen rahojen keräilyyn. Charly oli kuitenkin toista maata, hänen mieltymyksensä oli huomattavasti epätavallisempi. Hän nimittäin viihtyi ruumiiden seurassa, oli nekrofiili. Tosin hän oli ammatiltaan ruumiiden pesijä, mutta vedettyään päänsä täyteen viskiä, hän intoutui seurustelemaan ”asiakkaidensa” kanssa. Keskustelut olivat pakostakin yksipuolisia, mutta Charly oli tyytyväinen…

Arvio: Samaan aikaan kun John ja hänen velhoystävänsä Myxin tutkivat vihjettä, joka voisi tarjota heille mahdollisuuden kuolemansumun neutralisoimiseen, astuu lontoolaisen ruumiinpesijän viinanhöyryiseen elämään vampyyri, joka alistaa hänet palvelijakseen. Onko tapahtumilla jokin yhteys, entä mitä tekemistä vanhalla romanieukolla, Myxinillä ja muinaisella Atlantiksella on keskenään? Miksi Suko päätyy ruumisarkkuun, jota vartioi salaperäinen Ambiastro?

Muutaman varsin näppärän tarinan jälkeen Yöjuttu kääntyy ohituskaistalta takaisin jo tutuksi tulleelle, tylsälle ajoradalleen tuomalla Lady X:n takaisin kuvioihin – kyseinen vampyyrikaunotar kun ei ole enää aikoihin ollut viihteen tai jännityksen tae. Vampyyrit ovat yleensäkin olleet Yöjuttujen väsähtäneimpiä ilmestyksiä, joten Kohtauspaikkana ruumishuone jää lähtötelineisiin, eikä tarinassa ole samanlaista lentoa saati kekseliäisyyttä kuin muutamassa aikaisemmassa numerossa. Toivoa sopii, että tarinan jatko-osa tuo lisää vauhtia tähän hölköttelyyn ja tuhottujen atlantislaisvampyyrien perintöä käytetään edes jotenkuten hyväksi. Se nähdään sarjan seuraavassa numerossa nimeltään Paholaissaaren vanki.

Lainaus: Myxin pysähtyi pääkallon eteen ja kumartui, mutta ei kuitenkaan koskettanut sen pintaa. Sen sijaan hän ojensi oikean kätensä ja piirsi lattiaan kolmionmuotoisen kuvion.
Maaginen liitu oli valmistettu eläinrasvoista ja erikoisvoiteista valkomaagisten loitsujen kera. Olin kiinnostunut näkemään vaikuttaisiko se tuhansia vuosia vanhaan pääkalloon.

Lukijan novelli: Kauhun kosketus
Anonyymiksi jääneen kirjoittajan novellissa päähenkilö saa veljensä kuoleman jälkeen tälle kuuluneita tavaroita, joihin lukeutuu myös hopeinen risti. Veli ei tiettävästi riisunut ristiä koskaan kaulastaan, paitsi juuri ennen itsemurhaansa. Nyt risti tuntuu elävän omaa elämäänsä ajaen uuden kantajansa ennen pitkää hulluuden porteille. Näppärä idea ei kanna aivan koko tarinaa, eikä kirjoittajan jaaritteleva ja raskas tyyli paranna tekstin nautittavuutta. Teksti on myös aiempia Yöjuttu-novelleja pidempi.

Lainaus: Alkuhämmennyksen jälkeen minut valtasi hirvittävä pelon tunne. Tunne hyökkäsi salakavalasti kimppuuni ja alkoi pikkuhiljaa levitellä lonkeroitaan kaikkialle ruumiiseeni. Hetkessä olin melkeinpä pakokauhun vallassa, valmiina ryntäämään suinpäin ulos talosta joka olikin äkkiä muuttunut sanoinkuvaamattoman ahdistavaksi rakennukseksi. Tunne siitä, että joku tarkkaili minua koko ajan, nousi jälleen esiin jostain mieleni pimennosta ja hyökkäsi kimppuuni salakavalan petoeläimen tavoin. Vilkuilin kauhusta suunniltani ympärilleni ja viimein ponkaisin ylös lattialta ja juoksin kuristavan pelon vallassa kohti ulko-ovea.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Treffpunkt Leichenhaus (GJS Nr. 254)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttu 7/1988: Hengenpelastaja Xorron

Takakansi: Olin tosi hankalassa tilanteessa. Vaikka onnistuin livahtamaan luostarista kenenkään estämättä, en päässyt laina-autollani kovinkaan pitkälle. Vihollinen oli lähettänyt tielleni vaarallisen tarkkailijan, kuolemankotkan! Minun täytyi päästä siitä eroon, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty.
Polkaisin jarrut pohjaan keskellä serpentiinitietä ja nousin ajoneuvostani. Valmistauduin raivoisaan taisteluun, jossa oli vain kaksi vaihtoehtoa: voitto – tai kuolema.

Arvio: Pandoran lippaan jatko-osa heittää Johnin kamppailuun kuolemankotkan kanssa, Sukon nähdessä samaan aikaan Pandoran kaatavan vitsauksensa pienen skotlantilaiskylän päälle. Pandoran lähettämät demonit järjestävät kylässä infernaalisen tulishown, joten Sukon ja paikalle saapuneen Lady X:n ei auta kuin ryhtyä yhteistyöhön päästäkseen murhanhimoisia mustaverisiä pakoon.

Vauhdikkailla ja paikoin yllättävilläkin juonenkäänteillä varustettu Hengenpelastaja Xorron on vuoden 1988 helmiä. Pandora tuo vitsauksineen raikkaan tuulahduksen ummehtuneeseen kauhugalleriaan ollen juuri niin ilkeä, säälimätön ja vallanhimoinen kuin vanhan mytologian edustajan pitääkin olla ja kirjoittaja tuntuu ottaneen demonin suomista mahdollisuuksista kaiken irti. Juuri ennen loppua koetaan kaikkein jännittävimmät hetket ja silloin myös selviää lehden erikoisen nimen taustalla olevat tapahtumatkin.

Lainaus: Kuutio oli nyt minulla. Vihdoinkin!
Olisin halunnut nauttia tuosta upeasta tunteesta vaikka loppuelämäni, mutta nyt sellaiseen ei jäänyt aikaa. Mieleeni tulivat väistämättä kuution aikaisemmat vaiheet. Tohtori Kuolema oli saanut sen haltuunsa ja hänen kuolemansa jälkeen se oli siirtynyt Lady X:lle, joka oli käyttänyt sitä omiin pahoihin tarkoituksiinsa. Vampyyrinainen oli puolestaan menettänyt kuution Pandoralle, ja nyt se oli minun hallussani.
Kuutiota voitiin ohjailla käyttäjän tahdon mukaan. Siinä sen voima juuri olikin. Se kykeni sekä hyvään että pahaan – aina käyttäjänsä tahdon mukaan.
Aioin valjastaa sen Hyvän palvelukseen!

Lukijan novelli: Tappajavirus
Järjestyksessä kolmas lukijan kirjoittama kauhutarina on erittäin vaatimaton, ellei jopa surkea. Tiedemiehen laboratoriossaan kehittämän limahirviön tarinassa ei ole mitään omaperäistä, lisäksi se on heikosti kirjoitettu ja todella lyhyt. Aiempien tekstien tavoin myös tämän kynäilijä on jäänyt anonyymiksi.

Lainaus: Yöllä eräässä kadunkulmassa oleva viemärin kansi liikahti. Sitten se lensi syrjään ja esiin tuli iso limainen pää, jonka terävät hampaat välkehtivät katuvaloissa. Se oli nälkäinen ja himoitsi ihmislihaa.
Auto ajoi hiljalleen katua alas. Kuski jarrutti äkisti havaitessaan katuvalojen loisteessa tielle ilmestyneen läiskän, joka kiilsi kuin se olisi öljyä. Jarrutus kuitenkin myöhästyi, auto osui limaiseen kohtaan ja lähti sivuluisuun, joka päättyi rysähdykseen päin lyhtypylvästä. Kuljettaja nousi autosta katsoakseen, miten sille kävi. Samassa omituinen löyhkä tunkeutui hänen nenäänsä. Hän liukastui, kaatui selälleen ja liukui kohti viemäriaukkoa, josta nousi esiin limainen pää.

Lukijapostiin oli lähetetty myös Yöjuttu-faneille sopiva runo:
Kauhujen portti avautui:
metsä täyttyi jatkuvista äänistä;
salaperäistä kuisketta, kimeätä kirkunaa
hitaasti esiin nousevaa usvaa
ailahtelevia varjoja, kalman tuoksua
pahat henget nousevat vaivihkaa
ja levittävät ympärilleen mädänneen lemun,
maa muuttuu hiljalleen vetiseksi suoksi,
jossa vihertävä kaasu pulppuilee
jähmeä valitusten kuoro täyttää ilman
ja muuttuu sakeaksi pyörteeksi
vangiten viattomien ihmisten mielen,
johdattaen heidät suolla odottavaan
kuoleman iäiseen syleilyyn…
(kirj. PIKE)


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Xorron – mein Lebensretter (GJS Nr. 251)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttu 6/1988: Pandoran lipas

Takakansi: Myös Suko joutui tekemisiin Pandoran kanssa. Hän oli jo jonkin aikaa tarkastellut kummallista pilvimuodostelmaa, kun taivaalta yhtäkkiä ojentui kaksi kättä, jotka pitelivät kummallista esinettä, Pandoran lipasta, josta alkoi äänettömästi, sumuhaituvien seassa leijailla kaameita olentoja maan päälle. Zeus-jumalan ikivanha kirous oli toteutumassa meidän aikanamme…

Arvio: Kreikkalaisen mytologian mukaan Pandora oli sanoinkuvaamattoman kaunis nainen, jonka hallussa olevassa lippaassa olivat kaikki maailman vitsaukset, jotka Pandora myös päästi ihmisten keskuuteen. Mytologia muuttuu todeksi Skotlannissa, jossa selittämätön kulkutauti alkaa niittää ihmisiä ja eläimiä samaan aikaan kun isä Ignatius kokee pelottavan näyn. John ja Suko saapuvat paikalle juuri oikealla hetkellä, ennen kuin helvetti pääsee valloilleen.

Kolmea eri juonikuviota rinnakkain kuljettava Pandoran lipas on mytologiataustansa vuoksi kiinnostava lisä Yöjuttusarjaan. Koska kyseessä on vasta jatkosarjan ensimmäinen osa, on meno vielä melko taustoittavaa - sen verran ainakin selviää, että Pandora ja Xorron ovat vanhoja liittolaisia, mutta toistaiseksi heidän yhteistyönsä vaikutus Murhaliigaan jää avoimeksi. Toimintaa on kuitenkin riittämiin, sillä vitsausten lisäksi Johnin ja Sukon hopealuodeista huolehtiva isä Ignatius joutuu kuolemanvaaraan ja Johnin kimppuun hyökkää valtava lintu, pikimusta kuolemankotka. Toimitustyö on ollut huolimattomampaa kuin normaalisti, siitä kielivät lukuisat kirjoitusvirheet.

Lainaus: Kuulin avaruusäänien kaltaisia äännähdyksiä. Ne tuntuivat tulevan äärettömän kaukaa, vaikka tiesin niiden lähteen olevan vain kädenojennuksen päässä itsestäni. En kuitenkaan uskaltanut koskettaa näkyä. Minä epäröin.
- Xorron! ääni sanoi. – Olen löytänyt Xorronin. Hän auttaa minua. Avaan lippaani ja levitän maan päälle ruton ja muut sairaudet, jotta ihmiset näkevät Pandoran koston alkaneen…
Xorron ja Pandora olivat siis liittyneet yhteen! Tieto herätti minussa kiusallisia ja ahdistavia tuntemuksia. Mitä tekemistä Xorronilla voi olla tuon kummallisen naisen kanssa, joka väitti löytäneensä hänet? Naisen on täytynyt etsiä Xorronia. Mistähän syystä hän oli sen tehnyt?

Lukijan novelli: Yli kaikkien mielikuvituksen rajojen
Lukijan kirjoittama kauhunovelli on hyvin erikoinen, eikä sitä lukiessa osaa todellakaan sanoa, onko anonyymiksi jäänyt kirjoittaja ollut vakavissaan vai ei. Sen päähenkilö on supisuomalainen Pessi, jonka hurjaakin hurjempi kotiinpaluutarina on päättyä onnettomasti, sillä hänet tempaistaan kauhujen valtakuntaan. Töksähtelevästi ja alkeellisesti kirjoitettu tarina on sekava, minkä lisäksi se myös lainailee häpeilemättömästi Yöjutun hahmogalleriaa.

Lainaus: - Kuka täällä puhuu? Pessi kysyi.
- Minä, kuului jostain – Olen pimeyden maailmojen valtias.
Pessi katsoi taakseen, sillä ääni oli tullut sieltä. Mutta hän ei nähnyt vieläkään mitään, sitten hän näki jotain omituista. Kirjahyllyllä oleva paholaisen kannuksi nimetty astia alkoi liikkua. Kannu oli tarujen mukaan peräisin pimeiden maailmojen valtiaalta, Kummitukselta. Se tuli hyllyn reunalle ja loikkasi lattialle Pessin eteen. Sitten se jatkoi puhettaan: - Sinä, Pessi, tulet kohtaamaan pimeiden maailmojen valtiaan Kummituksen, pimeissä maailmoissa kauhun ulottuvuuksissa. Tulet kokemaan pimeiden maailmojen kauhut.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Pandoras Botschaft (GJS Nr. 250)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttu 3/1988: Pääkalloistuin

Takakansi: Demonit taistelevat demoneja vastaan.
Strigit ja punaiset vampyyrit kamppailevat ylivallasta. Taistelun ratkettua voittajat kääntyvät John Sinclairia ja hänen ystäviään vastaan.
Saadakseen paremmat menestymismahdollisuudet tässä sodassa, jossa on kyse yliherruudesta, vaikutusvallasta ja ennen kaikkea hengestä, John Sinclair matkustaa Norjaan etsimään paholaispöllöjen pääkallokoristeista valtaistuinta.

Arvio: Vampiro-del-marin johtamien punaisten vampyyrien ja demoni Striguksen hallitsemien pirunpöllöjen välinen kisailu alkoi Venetsiassa (ks. Yöjuttu 12/1986, Valkoisten arkkujen meri) ja huipentuu nyt Norjassa, jossa voittaja mittaa vielä John Sinclairin ja hänen ystäviensäkin kunnon. Arktiset olosuhteet sopivat niihin tottuneille pirunpöllöille paremmin, mutta kaikki on lopulta mahdollista valkoisen ja mustan magian ottaessa mittaa toisistaan.

Hurjalla kotimaisella kansikuvalla varustettu Pääkalloistuin on niitä Yöjuttuja, joista ei ole jäänyt mitään muistikuvaa. Se ei yllätä, koska tarinassa ei ole mitään muistettavaa: sekä punaiset vampyyrit että pirunpöllöt ovat kirjoittajan tylsimpiä luomuksia, eikä niiden yhteenotossa ole siis mitään riemuittavaa. Kolmeen henkilöön typistynyt Murhaliiga on ollut jo pitkään pelkkä vitsi ja kun pirunpöllöjen johtaja Striguskin on todella väritön ja mitätön hahmo, on tämä Yöjuttu helppo sysätä takaisin lehtinippuun ja unohtaa sinne. Kansikuva on tiettävästi Tobe Hooperin elokuvasta The Funhouse (1981).

Lainaus: Viisi saatananpöllöä istui vierekkäin orrella ja tuijotti minua tyhjillä silmäkuopillaan. Ne eivät hievahtaneetkaan paikaltaan. Vain nurkkien raoista puhaltava viima pöllytti niiden harmaata höyhenpukua.
Saatananpöllöt olivat äärimmäisen vaarallisia, sitä ei käy kiistäminen. Ne pystyivät aiheuttamaan terävällä nokallaan hirvittäviä vammoja kenelle tahansa. Ymmärsin, ettei tämä viiden otuksen lähetystö ollut paikalla suinkaan toivottaakseen minut tervetulleeksi taloon, sillä minä olin niille vihollinen.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Schädelthron (GJS Nr. 247)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttu 1/1988: Kirottuna haudattu

Takakansi: Kapteeni Romanescu horjahti raskaan arkunkannen osuessa hänen lonkkaansa. Viiltävä tuska sumensi hetkeksi hänen silmänsä, mutta siitä huolimatta hän yritti nähdä, mikä tämän äkillisen yllätyksen oli aiheuttanut.
Auenneesta arkusta nousi nuori nainen, oikeastaan vielä tyttö, ilkosen alastomana. Tämän vaaleat hiukset roikkuivat takkuisina kasvojen molemmin puolin ja tytön iho näytti luonnottoman kalpealta.
Pahimman järkytyksen kapteenille tuotti kuitenkin tytön suu, jonka auetessa paljastuivat yläleuasta törröttävät pitkät kulmahampaat. Vampyyrin tunnusmerkki…

Arvio: Johnin ja Sukon matka vie sielunsyöjävampyyri Tarrascon tuhoamisen jälkeen Romaniaan, pieneen Petrilan kylään, jonne heidän verivihollisensa Lady X ja Vampiro-del-mar ovat myös suunnanneet. Vampyyrikaksikon tarkoituksena on tappaa maankuulu mustaveristen vastustaja Frantisek Marek, jonka taidot ja rohkeus olivat koituneet lukuisten vampyyrien kohtaloksi. John ja Suko saapuvat paikalle juuri oikeaan aikaan ja kamppailu pimeyden voimia vastaan voi taas alkaa.

Kirottuna haudattu on dynaaminen vampyyriseikkailu, joka kestää jäntevänä koossa aina toiminnantäyteiseen loppuun asti. Lady X ja supervampyyri Vampiro-del-mar pysyttelevät pitkään taustalla Seivästäjä-Marekin käydessä omia taistojaan maaseutua terrorisoivia verenimijöitä vastaan, mikä on vain hyvä asia näin ylivertaisten vihollisten ollessa kyseessä. Kirottuna haudattu innostanee kaikkia Hammer-yhtiön vampyyritarinoiden ystäviä, sen verran läheltä tämänkertainen tarina niitä liippaa. Kansikuva on Joel Schumacherin ohjaamasta elokuvasta The Lost Boys (1987).

Lainaus: Kukaan ei nykyisin käynyt hautausmaalla. Paikkakunnan asukkaat karttoivat ja kammoksuivat sitä. Tuohon mitättömään maatilkkuun liittyi monenlaisia kauhujuttuja, joista ei verta puuttunut. von Leppen suku oli hallinnut seutua kovalla kädellä. He olivat alistaneet vuoriston talonpojat ylläpitämään linnan loistoa ja maksattivat näillä raskaat verot palkkasoturijoukkionsa tarpeisiin. Ylimystön nautintaoikeuksia vastaan niskuroivat ja kapinoivat saivat pikaisen kuolemantuomion tai heidät heitettiin virumaan linnan synkkään vankityrmään, jossa kidutus ja mielivalta rehottivat.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Verdammt und begraben (GJS Nr. 245)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.1.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttu 12/1987: Sielunsyöjä

Takakansi: Hän oli elänyt jo kauan ja liikkunut ihmisten keskuudessa levittämässä pelkoa ja kauhua.
Jotkut sanoivat häntä vampyyriksi, toiset sielunsyöjäksi. Meidän kannaltamme katsoen hän oli molempia.
Kukaan ei kuitenkaan aavistanut häneen liittyvää salaisuutta. Hän imi uhrinsa tyhjiksi pimeissä käytävissä ja onkaloissa ja vei heidän sielunsa. Hänet kohdatessaan jouduimme toteamaan, että juuri selvitetyksi luulemamme juttu alkoikin toden teolla vasta tästä…

Arvio: Cornwallin tuulenpieksämällä rannikolla asustelee ikiaikainen paha, romanialainen sielunsyöjävampyyri Tarrasco. Hän loihtii taioillaan pienissä kylissä asuvia ihmisiä sairaiksi ja odottaa sen jälkeen heidän kuolemaansa. Toisin kuin vampyyrit yleensä, Tarrasco ei juo verta vaan imee uhriensa sielut saaden niistä elinvoimaa itselleen. Nyt Tarrasco on saanut lisää pahuutta rinnalleen, sillä Lady X on tullut Vampiro-del-marin kanssa tekemään kauppoja hänen kanssaan.

Kaksiosaisen vampyyritarinan avauksena toimiva Sielunsyöjä on rutiinityö, joka antaa alun sähköisten juonenkäänteiden ansiosta odottaa itsestään paljon, mutta joka taantuu nopeasti varsin tavanomaiseksi Yökkäriksi. Tarrascokin hiipuu pelottavasta yön kulkijasta haavoittuvaksi, lopussa lähes säälittäväksi vampyyrinkuvatukseksi. Viimeiset hetket rahtilaivalla arkussa makaavine vampyyrineitosineen ovat tällaisten tarinoiden peruskauraa ja mikäli koko juttu olisi jäänyt tähän, olisi lukija joutunut pettymään ties monennenko kerran.

Lainaus: Tarrasco seisoi kammiossaan kuin suuri voittaja. Ja voittaja hän itse asiassa olikin. Olihan hän voittanut kuoleman. Sielu ei enää päässyt livahtamaan pakoon, sillä se oli joutunut hänen maagisten voimiensa vangiksi.
Hänen kätensä olivat yhä ojossa ja sormet puristivat tiukasti kuolleen tytön vartaloa. Tarrasco tuijotti tytön ammottavaa suuta ja siitä nousevaa valkoista pilveä.
Siinä oli tytön sielu. Vaikka se oli tavallisesti silmälle näkymätön, sielunsyöjän loitsu oli tehnyt sen näkyväksi. Pilvi ei jäänyt leijailemaan samaan muotoon kuin mitä se oli ollut suusta ylös noustessaan. Se paisui yhä suuremmaksi ja muotoutui ihmishahmoksi kuin näkymättömien käsien muovaamana.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Seelen-Vampir (GJS Nr. 244)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1987

Yöjuttu 7/1987: Helvetinmato

Takakansi: Madame Tanith, Montmartren taiteilijakorttelissa asuva selvänäkijä oli suunnattoman masentunut. Hän ei halunnut tavata ketään, ei vastata puhelimeen eikä avata ovea. Ei edes John Sinclairille ja Sukolle.
Kristallipallo oli pettänyt!
Vielä koskaan hänelle ei ollut käynyt näin. Ja asian teki poikkeuksellisen sietämättömäksi se, että nyt olivat kyseessä todella suuret asiat. Suunnaton vaara uhkasi Pariisia, eikä hän voinut tehdä mitään estääkseen tulossa olevia kaameita tapahtumia…

Arvio: Kalmannaurusta alkanut ja Belphégorin paluun kautta kolmikon viimeiseen osaan eli Helvetinmatoon edennyt tarina kertoo ikiaikaisen demonin, maan sisällä asuvan Izzin paluusta kuolevaisten maailmaan. Apunaan hänellä on toiminut demoni Belphégor, joka on tehnyt parhaansa rekrytoidakseen Izzille palvelijoita ihmisten keskuudessa. Murhaliiga on tarkkaillut tilannetta sivusta, sillä sen johtaja Lady X haluaa lähes epätoivoisesti Izzin hallussa olevan maagisen heilurin haltuunsa. Nyt siihen on viimeinkin mahdollisuus, mutta ensin Murhaliigan on tehtävä selvää vihollisistaan.

Ridley Scottin Legendasta (Legend, 1985) napatun komean kotimaisen kansikuvan omaava Helvetinmato on vauhdikas, tosin enemmän seikkailutarinaa kuin kunnon kauhujuttua muistuttava Yöjuttu-rykäisy. Tarina kulkee vääjäämättömästi kohti loppuhuipentumaa ja tarjoaa lukijoille ikiaikaisten demonien hurjan lopputaistelun, jonka kaltaisia ei lehdessä ole nähty aikoihin. Valitettavaa on ainoastaan siinä, kuinka helposti John ja Suko omilla tahoillaan taas kerran selviävät. Siitä huolimatta kyseessä on pitkään aikaan ylivoimaisesti paras Yöjuttu-tarina, jollaisia toivoisi jatkossa olevan enemmän.

Lainaus: Kraaterista ryöpsähteli vielä tonneittain rapaa, liejua ja kiviä, ennen kuin helvetinmato työnsi iljettävän liman peittämän päänsä esiin.
Helvetinmadon ihoa peitti suomukerros, joka oli samalla kuitenkin niin läpinäkyvä, että päästä hännännipukkaan asti ulottuvat verisuonet erottuivat selvästi punaisina paljaalla silmälläkin.
Izzi muistutti ylisuurta mustekalan lonkeroa ja kasvoi koko ajan suuremmaksi. Muinaishirviö oli valtava lima-, suomu- ja nahkamuodostuma, johon kätkeytyvää voimaa tuskin kukaan pystyi mittaamaan. Se olisi voinut tuhota yhdellä iskulla kaiken, mikä oli sen ulottuvilla.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Höllenwurm (GJS Nr. 239)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1987
Hinta: 10,50 mk

Yöjuttu 6/1987: Belphégorin paluu

Takakansi: Ensin kuului vain voimakasta huminaa. Sitten pimeydestä erkani jättiläismäinen varjo. Se liukui voimakkain siiveniskuin lähemmäksi, laskeutui ja vilkuili hehkuvilla silmillään pimeyteen, ennen kuin päästi vihaisen sähähdyksen.

- Olet myöhässä! mustaan nahka-asuun pukeutunut nainen huomautti.
- Vampiro-del-marille ei aika merkitse mitään, kuului kopea vastaus.
- Minä olen murhaliigan johtaja, ja sinä saat luvan totella määräyksiäni kuten kaikki muutkin, nainen kivahti.
- Älä kuvittele itsestäsi liikoja! jättiläislepakko ärähti.
- Toistaiseksi olen sietänyt kukkoiluasi, mutta jos yrität hiostaa meitä, tuhoan sinut armotta!

Arvio: Mikromaailmasta palannut ja lontoolaisesta majatalosta Sukon kanssa käymänsä kamppailun jälkeen paennut demoni Belphégor suuntaa Pariisiin, jossa lumoaa satoja elokuvateatterin katsojia kätyreikseen. Johnin ja Sukon onneksi heidän hyvä ystävänsä, meedio Tanith on myös samassa näytöksessä. Tanith pystyy vastustamaan liekkiruoskademoninakin tunnetun Belphégorin valtaa ja hälyttää ystävämme apuun ennen kuin helvetti pääsee Pariisissa valloilleen.

Taas yksi maailmanvalloituksesta haaveileva demoni joutuu taistelemaan John Sinclairia vastaan ja aivan kuin tässä ei olisi aaveidenmetsästäjälle tarpeeksi vastusta, paikalle ovat saapumassa myös helvetinmato Izzi ja Lady X:n johtama Murhaliiga. Belphégorin paluun tehtävänä on toimia pohjustuksena sarjan kolmannelle osalle, seuraavaksi ilmestyvälle Helvetinmadolle, joten kerronnallisesti tässä lehdessä ei ole juurikaan kiinnostavia juttuja – ellei sellaiseksi lasketa Pink Floydin elokuvan The Wall aikana tapahtunutta välikohtausta sekä kirjoittajan pohdintoja eri heavyporukoiden voimainmittelöistä. ”Volyymistä päätellen Kiss tuntui olevan hieman voitolla Genesiksestä.”

Lainaus: Jos katse olisi voinut tappaa, olisi noiden silmien tuijotus tehnyt sen hetkessä.
Luultavasti kukaan ei enää seurannut elokuvaa. Mahdotonta se olisi ollutkin, koska musta nahkanaamio täytti lähes koko valkokankaan. Silmikon rakosista tuijottavat silmät lumosivat katsojat, niin vaaralliselta kuin niiden katse vaikuttikin.
Näiden ihmisten sielu oli kuitenkin jo salaperäisen tuijottajan armoilla. He eivät voineet enää muuta kuin tuijottaa haltioituneina takaisin.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Belphégors Rückkehr (GJS Nr. 238)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1987
Hinta: 10,50 mk

Yöjuttu 1/1987: Lohikäärmeiden luolassa

Takakansi: Kauhumummo Sarah Goldwyn on pitänyt hetken hallussaan maailman vaarallisinta kirjaa. Hän on saanut sen kuolleelta vanhaintavarain kauppiaalta ja pyrkii viemään sen turvaan. Monet ovat kuitenkin kyseisen teoksen jäljillä: Lupina, Lady X, Kummitus ja John Sinclair. Pahat voimat pelkäävät katastrofia joka syntyy jos ylitarkastaja John Sinclair saa teoksen käsiinsä ja pääsee sen avulla perille ristinsä salaisuudesta. Mutta vielä ei olla niin pitkällä, sillä John on vangittuna toiseen ulottuvuuteen…

Arvio: John Sinclair on ajautunut jälleen kerran tilanteeseen, josta vain mahtavin valkoinen magia voi hänet pelastaa. Hän on pitänyt kynsin hampain kiinni saamastaan Magian seitsemän sinettiä -kirjasta, jonka seurauksena Kummitus on näyttänyt todelliset voimansa ja lähettänyt Johnin toiseen ulottuvuuteen, lohikäärmeiden maahan. Siellä hänet on tarkoitus uhrata lohikäärmeistä hirveimmälle, Neprenolle, joka on aikoinaan toiminut Atlantiksessa Mustan Kuoleman ratsuna.

Hieman turhankin eeppiset ja kunnianhimoiset mittasuhteet saava Lohikäärmeiden luolassa on suoraa jatkoa Magian seitsemälle sinetille. Oivallisesti ja toiminnantäyteisesti jatkuva tarina menettää otteensa pian ensimmäisten sivujen jälkeen. Kirjoittaja hakee selvästi aiempaa laveampia ja vaikuttavampia suuntalinjoja, mutta lohikäärmeistä ja aikamatkailusta ei ole jännityksen synnyttäjiksi. Näin ollen tuloksena on tylsä tarina, jossa ei ole kauhua nimeksikään, lohikäärme Neprenonkin jäädessä aivan statistiksi. Kotimainen kansikuva on koko sarjan vaatimattomimpia.

Lainaus: Tämä luola oli lohikäärmeen leiri, jossa se kävi lepuuttamassa lennon väsyttämiä siipiään. Tänne se palasi aina saalistusretkiltään ja täällä se paloitteli ja söi saaliinsa.
Valtavasta kidasta välkkyivät hirveät raateluhampaat ja silmät erottuivat suomuisen ihon keskeltä kahtena tummana pallona. Niskasta alkoi kummallinen kolmion muotoisista rustoista muodostunut terävä harja, joka jatkui pitkin selkää aina hännänpäähän asti.
Kun lohikäärme avasi kitansa, sieltä työntyi esiin jättiläiskokoinen, verenkarvainen kieli, jolla se pyydysti saalista lähietäisyydeltä. Yksikään elävä olento ei välttänyt tuota äkäisesti viuhahtavaa tahmeaa lihassuikaletta liian lähelle uskaltauduttuaan.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Allein in der Drachenhöhle (GJS Nr. 233)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.1.1987
Hinta: 10,50 mk

Yöjuttu 13/1986: Magian seitsemän sinettiä

Takakansi: Oli olemassa muuan kirja, jonka kirjoittajasta ei kenelläkään ollut tietoa. Salamyhkäisyys ympäröi tuota ikivanhaa teosta, joka oli kestänyt vuosisatojen vaikutuksen. Kirja oli vaarallinen. Siihen sisältyi seitsemän sinettiä, seitsemän lukua, joista kuusi kertoi paholaisen mahdista ja helvetin voimista. Yksi käsitteli kuitenkin vastakohtaisia asioita.
Se kertoi valon voimasta, säteilevästä kirkastuksesta ja ikivanhoista salaisuuksista, jotka oli keskitetty erääseen esineeseen: John Sinclairin ristiin!

Arvio: Maailmankirjat ovat sekaisin: Lady X:n ampuma ihmissusi Lupina (ks. Yöjuttu 11/1985) seisoo John Sinclairin edessä ja varoittaa tätä Johnin ristiä uhkaavasta vaarasta. Toisaalla kauhumummo Sarah Goldwyn saa haltuunsa kirjan, joka vetää mustaverisiä puoleensa kuin hunaja mehiläisiä. Kirjassa on tietoa Johnin rististä ja siten se pitäisi toimittaa hänen haltuunsa, mutta demonit lyövät parhaansa mukaan kapuloita rattaisiin.

Magian seitsemän sinettiä on toinen vuoden 1986 Yöjutuista, joista minulla ei ole muistikuvia. Monelta taholta kohti yhtä yhteistä päämäärää kulkeva tarina on etenkin loppukäänteiden osalta sekavahko, mutta Kummituksen mukaantulo antaa tapahtumille lisää kiinnostavuutta aivan viimeisten rivien ollessa viihdekauhua parhaimmillaan. Tarina jatkuu seuraavassa numerossa, joka on nimeltään Lohikäärmeiden luolassa.

Lainaus: Kummituskin oli vanhempi kuin normaali maailma ja maapallo. Hän sopi asumaan vain varjojen maailmassa, koska hän itsekin oli tavallaan vain varjo, vailla pysyvää hahmoa. Ääriviivat eivät pysyneet hetkeäkään paikallaan. Ne häilyivät, väreilivät ja liikkuivat, mutta eräänlainen perushahmo oli aina läsnä.
Kummitus oli kuin pitkäkaapuinen, kumaraharteinen hahmo, joka oli vetänyt kaapunsa hupun syvälle silmiensä päälle.
Hän istui luusta tehdyllä valtaistuimella. Tuhannet luut hohtivat valkoisina ja kelmeinä inhottavien sumupilvien keskellä. Varjojen maailmassa oli kauhua ja kaameita salaisuuksia, jotka vain Kummitus itse tunsi. Yksikään ihminen ei tiennyt niistä mitään.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Sieben Siegel der Magie (GJS Nr. 232)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1986
Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 11/1986: Tohtori Kuoleman kosto

Takakansi: Saari vapisi ja maa tärähteli. Jostakin maan uumenista kuului kumeaa jylinää, mutta se oli vain pientä esimakua ennen suurta räjähdystä.
Bunkkerin betonikatto sinkoutui taivaalle kuin valtavien jättiläiskäsien paiskaamana. Se näytti kohoavan aina harmaisiin pilviin asti, ennen kuin hajosi tuhansiksi kappaleiksi, jotka syöksyivät murskaavalla voimalla takaisin saaren rantakallioille ja mereen.
Kattoa seurasi tuli.
Syntyneestä kraaterista syöksähti huikaisevan kirkas pistoliekki, joka poltti poroksi kaiken lähelleen sattuneen elollisen ja elottoman aineen. Vuosien uutteran työn tulokset tuhoutuivat muutamassa hetkessä…

Arvio: Solo Morasson eli tohtori Kuoleman aika on tullut päätökseen. John, Kara ja Myxin ovat sysänneet liikkeelle tapahtumaketjun, joka päättyy Murhaliigan turvapaikan tuhoutumiseen tohtorin itsensä päätyessä omaan piraija-altaaseensa hopealuoti päässään. Edes Xorronin apu ei auta, vaan piraijat ehtivät kaluta ihmispaholaisen lähes tunnistamattomaksi ennen kuin zombieiden ja ghoulien herra saa ongittua hänet pois altaasta. Murhaliiga on kärsinyt pahimman mahdollisen takaiskun!

Viime aikoina varsin väsyneenä näyttäytyneen Murhaliigan johtajan kukistumisen ympärille kehittyvä tarina alkaa kiinnostavasti, vetää sitten hetken aikaa henkeä ja vaihtuu erikoiseksi kissa ja hiiri -leikiksi, kun Solo Morasson ruumis jakautuu viideksi harmaapukuiseksi kääpiöksi, jotka ottavat kohteikseen Sinclair-ryhmän henkilöt. Johnilla ja Sukolla pitää kiirettä, kun he yrittävät pelastaa ystävänsä pahasta pinteestä. Omaperäistä ideaa ei hyödynnetä aivan parhaalla mahdollisella tavalla ja loppuhuipentuma on taas kuin hatusta vedetty, pikainen ja töksähtävä.

Lainaus: Kääpiöillä oli voimaa ja Burland tempaistiin nurin. Hän mätkähti raskaasti asvalttiin, mutta yritti nopeasti päästä takaisin pystyyn. Sitä kääpiöt eivät kuitenkaan sallineet.
Niiden veitsenterävät kynnet tunkeutuivat hänen vaatteidensa läpi ja viilsivät vartaloon syviä haavoja. Toiset tarrasivat häntä kurkusta ja puristivat niin, että kaulavaltimo repesi ja sisäinen verenvuoto tukehdutti hänet.
Burland koki kauhean, julman kuoleman. Ruumiin alle levisi nopeasti tummanpunainen verilammikko, joka valui edelleen pienenä purona katuviemärin säleiköstä sisään.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Dr. Tods Rache (GJS Nr. 230)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1986
Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 10/1986: Pimeyden valtiatar

Takakansi: Alassia oli puoleensavetävä ja kaunis tyttö, varsinainen rotunainen, jollaisesta useimmat miehet voivat vain uneksia. Hän ei myöskään peitellyt kauneuttaan, vaan kuljeskeli pitkät hiukset ainoana vaatetuksenaan Regent’s Parkissa.
Pienikokoinen, finninaamainen jengin kingi Jerry Shane oli vähällä pudottaa silmänsä hänet nähdessään. – Tuon minä otan itselleni! Tuon minä isken, Jerry kähisi lähestyessään upeaa ilmestystä. Mutta hän sai maksaa tungettelustaan kalliisti, sillä Alassia oli pimeyden valtiatar…

Arvio: Pimeyden valtiatar Alassia saapuu maan päälle alistaakseen sen valtaansa. Asmodinan perilliseksi hamuava kaunotar sotkee asiaan paitsi Johnin ja Sukon, myös Karan, Myxinin ja koko Murhaliigan. Ratkaiseva kamppailu käydään Tulimaassa, tohtori Kuoleman piilopaikassa, jossa Kara on joutunut hengenvaaralliseen tilanteeseen.

Pimeyden valtiatar on vaatimattoman vuosikertansa mitättömimpiä tarinoita. Se ei lähde missään vaiheessa käyntiin, eikä tarjoa jännitystä oikein millään tavalla. Loppuhuipentuma Tulimaassa on todella laimea, kuten myös Alassian yllättävä saapuminen Lontooseenkin. Näin ollen käsiin jää pikaisesti luettava ja vielä nopeammin unohdettava tyhjänpäiväisyys.

Lainaus: Naisen silmät muuttuivat mustiksi ja koko lähiympäristö pimeni. Nuorukaiset tunsivat joutuneensa outojen voimien valtaan jotka kiskoivat ja raastoivat heitä joka suuntaan, kunnes pimeys hälveni ja päivänvalo palautui normaaliksi.
Nainen seisoi yhä paikallaan tiukka juonne suupielessään. Hänen silmiensä väri oli palautunut jälleen mustavihreäksi. Jokin oli kuitenkin muuttunut.
Jerry Shaynesta ei näkynyt enää jälkeäkään. Hän oli kadonnut, häipynyt jäljettömiin! Paikka jossa hän oli äsken seisonut, oli tyhjä.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Herrin der Dunkelwelt (GJS Nr. 229)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1986
Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 3/1986: Punaisten vampyyrien kynsissä

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

Kallioluolan suuaukko ammotti synkkänä ja salamyhkäisenä. Sen yllä kasvava tiheä pensaikko näytti yrittävän estää kuunsirpin valjua valoa pääsemästä syvän onkalon pohjalle.
Puoliyö oli pian käsillä. Luonto lepäsi pimeyden hiljaisessa vaipassa. Lämmin kesäpäivä oli vaihtunut pimeäksi yöksi, ja vuoristoseudun kylien asukkaat olivat painuneet yöpuulle jo ajat sitten, mutta yksinäiset vaeltajat liikkuivat vielä patikkaretkillään.
Kaksi omituista hahmoa liikkui pimeydessä. Vaikka he olivat ulkomuodoltaan täysin erilaisia, heitä yhdisti eräs asia: Verenhimo!
Vampyyrit olivat lähteneet yölliselle saalistusretkelleen.

Arvio: Saksan Alpeilla tapahtuu kummia. Muuan professori on löytänyt syrjäisestä luolasta vuosituhansia horroksessa olleita suuria vampyyrilepakoita. Tämä houkuttelee paikalle kaksi pimeyden palvelijaa, Lady X:n ja Vampiro-del-marin, ovathan lepakot olleet aikoinaan jälkimmäisen uskollisia liittolaisia. Seudulla tapahtunut outo murha herättää puolestaan saksalaisten poliisien mielenkiinnon ja kun yhtenä tutkijoista on yliluonnollisiin tapauksiin erikoistunut Will Mallmann, ei aikaakaan, kun myös John Sinclair ja Suko saapuvat paikalle.

Ensimmäisenä A4-kokoisena Yöjuttuna muistettu Punaisten vampyyrien kynsissä on laiska ja väsynyt luolaseikkailu, jossa ei ole toimintaa eikä jännitystä edes nimeksi. Lähtökohdatkaan eivät ole otollisimmat, mutta kehuttavaa ei ole sisällössäkään: molemmat supervampyyrit hukataan lähes täysin, eikä poikkeuksellisen suurista verenimijälepakoistakaan ole ystäviemme piinaajiksi. Yhteen suureen luolaan sijoittuva valon ja pimeyden kamppailu on kaikin tavoin rutiinityö, joka on helppo siirtää takaisin lehtipinoon heti lukemisen jälkeen. Kansikuvassa on sentään yritystä. Viimeinen numero, jossa lukijan oli poimittava vastaus Yöjuttu-klubin pääsykokeisiin.

Lainaus: Painajaismaisen hirveä näky aikaan sai nuoressa naisessa rajuja puistatuksia. Hän oli kauhuissaan.
- Oletko… oletko sinä…? hän sopersi, kuullessaan miehensä kolkon naurun.
- Kyllä, olen todellakin vampyyri ja saan tästälähin ravintoni yksinomaan verestä. Lepakot ovat tehneet minusta tällaisen ja siksi olen iloinen, että tulit luokseni…
- Mitä… mitä sinä tahdot? Beate kuiskasi, vaikka tiesi vastauksen kysymättäkin.
- Sinut!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: In den Krallen der roten Vampire (GJS Nr. 223)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1986
Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 11/1985: Lupinan poika

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

John Sinclair ei tiennyt, kuka Lupinan poika oli ja käyttikö hän todellakin nimeä Orapul. Etsintöjä suorittaessaan aaveidenmetsästäjä huomasi olevansa oikeilla jäljillä. Yksinäisen linnamaisen kartanon tornihuone oli Hirviöklubin keskuspaikka. Sinne tunkeutuessaan John ja Suko totesivat katsovansa kahdeksaa ihmissutta silmästä silmään. Alkoi katkera kamppailu, jossa ei armoa annettu eikä pyydetty. Paholaisruoska, tikari ja hopealuodit tekivät tuhoaan ihmissusilaumassa, mutta kaksi pääsi pakoon. John ja Suko aloittivat hurjan takaa-ajon…
Jos tahdot tietää lisää Hirviöklubista, lue Yöjuttu nimeltä LUPINAN POIKA.

Arvio: Lupina on jättänyt Murhaliigan taakseen ja saapunut Lontoota ympäröivälle maaseudulle. Kaksi ihmissutta on kateissa, samoin Hirviöklubia johtava Ernest Orapul, joka on tiettävästi Lupinan poika ja tämän etsinnän ensisijainen kohde. Tappokoneiden jäljet vievät syrjäiselle kivilouhokselle, jonne on saapunut myös Lady X konepistooleineen, tarkoituksenaan päättää entisen ystävänsä maanpäällinen vaellus. Eikä Lady X panisi pahakseen, jos saisi samalla luotisuihkulla pyyhkäistyä Johnin ja Sukonkin tuonpuoleiseen.

Vuoden 1985 kolmas jatkotarina on niistä heikoin. Edellinen osa lupaili vauhdikasta ihmissusitoimintaa, mutta Lupinan poika on alusta alkaen staattinen, pienen ympyrän sisällä käytävä piirileikki, jossa ei ole jännitystä mihinkään suuntaan. Lady X:n aisapariksi kirjoitettu mafian palkkatappaja on Yöjutun historian surkeimpia hahmoja, railakas ylilyönti eikä mitenkään positiivisella tavalla. Lopussa saadaan tietysti ruumiita ja ongelmat ratkaistua, mutta siitä ei ole kokonaisuuden pelastajaksi. Palkkashekki mielessä kirjoitettu tarina on Yöjuttujen pohjasakkaa, valitettavasti. Suomalainen kansikuvakaan ei liiemmin ilahduta.

Lainaus: Lady X seisoi takanani. Hän oli käskenyt miehen tappaa minut konepistoolilla, jonka lipas oli täynnä hopealuodein varustettuja patruunoita.
Käsittäköön sen kukin omalla tavallaan. Minä en kuitenkaan tajunnut koko juttua ollenkaan. En kerta kaikkiaan pystynyt ymmärtämään, että vampyyri käski toverinsa siirtää verivihollisen hopealuotien voimalla elävien kirjoista kuolleiden maahan.
Todella omituinen juttu: Verenimijä, joka pelkää hopealuoteja enemmän kuin mitään muuta maan päällä, käskee tehdä moista!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Lupinas Sohn (GJS Nr. 219)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1985
Hinta: 9,00 mk

Yöjuttu 10/1985: Hirviöklubi

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

Susinainen Lupina kiepsahti ympäri ja loikkasi etukäpälät ojossa miehen kimppuun.
Vastustaja oli hänen oma päällikkönsä! Solo Morasso. Toiselta nimeltään tohtori Kuolema.
Mies ei ollut varautunut hyökkäykseen ja kaiken lisäksi hän istui tiukasti kytkinpöytänsä takana kykenemättä nousemaan riittävän nopeasti ylös. Lupinan kynnet iskivät!
Morasso näki niiden vilahtavan silmiensä edessä ja tunsi viiltävää kipua kasvoissaan. Ihoon syntyi neljä yhdensuuntaista veriviirua. Miehen suu loksahti auki ja kasvot vääristyivät. Hänen korvansa juuresta kuului ihmissuden verenhimoinen läähätys ja hän odotti uusia raatelevia iskuja. Lupina oli suunniltaan.
Ennen kuin tohtori Kuolema ehti kunnolla suojata kasvojaan, niihin osui jo seuraava isku…

Arvio: Murhaliigan toiminta on pahassa umpikujassa, sillä yhtäällä heillä olisi mahdollisuus yhteistyöhön Lontoossa toimivan Hirviöklubin kanssa, mutta samaan aikaa ihmissusien kuningatar Lupina on täydellisen kyllästynyt tohtori Kuoleman toimintaan ja haluaa raivata tämän pois tieltään. Kun Lupina ei siinä onnistu, hän päättää jättää Murhaliigan Tulimaassa sijaitsevan tukikohdan taakseen ja alkaa toden teolla koota kauan haaveilemaansa ihmissusiarmeijaa. Apulaisekseen hän on suunnitellut Hirviöklubin johtajaa, poikaansa Ernest Orapulia.

Kaksiosaisen tarinan ensimmäinen osa alkaa räväkästi, kun Lupina päättää ottaa päällikkönsä hengiltä ja ainoastaan Lady X:n väliintulo estää tohtori Kuolemaa menettämästä henkeään. Tämän episodin jälkeen tarina haarautuu kahteen osaan, joista toisessa seurataan Lupinan suunnitelmia ja toisessa Johnin ja Sukon toimintaa Lontoossa. Vauhtia on aivan riittämiin, mutta toiminnan kuvaaminen jää tälläkin kertaa hyvin vaisuksi: edes kahdeksasta ihmissudesta ja niiden apulaisista ei ole ystäviemme nujertajiksi, hädin tuskin edes heitä haavoittamaan. Toivoa siis sopii, että jälkimmäinen puolisko on avausosaa parempi. Kansikuva on John Landisin elokuvasta Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London, 1981).

Lainaus: Gongin kumahdusten täytyi merkitä jotakin, sekä Suko että minä tiesimme sen.
Tuskin viimeinen kaiku oli vaiennut, kun kuulimme neljän suljetun oven takaa ääniä.
Kaameita ääniä. Maiskutusta, örinää, julmaa massutusta ja ähinää. Välillä kuulimme luonnottoman selvästi ja kirkkaasti onttoa mielipuolen hohotusta.
Kumistimen lyönnit olivat saaneet ovien takana kyyhöttävät olennot liikkeelle. Hirviöklubi valmistautui taisteluun.
Yhtäkkiä, kuin joku olisi antanut käskyn, kaikki neljä ovea lennähtivät auki…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Monster-Club (GJS Nr. 218)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1985
Hinta: 9,00 mk

Yöjuttu 10/1984: Vampyyrinpesä

Takakansi: Nainen oli niin kauhuissaan, ettei kyennyt sanomaan sanaakaan. Hän tuijotti vääristynein kasvoin ja silmät muljahdellen eteensä. Hiukset olivat valahtaneet otsalle.
- Missä hän on? minä huudahdin. Nainen ei vastannut. Vasta ravisteltuani häntä olkapäästä, hän heräsi todellisuuteen.
- Kellarissa… kellarissa. Hän… on hirttäytynyt, mutta elää yhä. Niin, hän elää… nainen parkaisi päätään ravistellen.
Lähdimme tutkimaan asiaa ja löysimme VAMPYYRINPESÄN!

Arvio: Vaikka John ja Suko tuhosivatkin kaamean kauhufarmin, he eivät tuhonneet kaikkia siellä valmistettuja verenimijäpillereitä, sillä Lady X oli saanut kaapattua niistä osan haltuunsa. Nyt tämä entinen terroristi ja nykyinen vampyyri suunnittelee Vampiro-del-marin kanssa vampyyriarmeijan kokoamista. He saavat pillerit jakeluun rikollispomo Logan Costellon kautta, mutta juuri ennen kuin pirullinen suunnitelma laitetaan täytäntöön, John ja Suko astuvat mukaan kuvioihin. Loppuhuipentuma käydään Thamesin rannalla olevassa jokilaivassa, jonka tarkoituksena on toimia pimeyden palvelijoiden kokoontumispaikkana.

Sujuvasti kirjoitettu ja jäntevästi etenevä vampyyritarina jatkaa kuoleman mannekiinien aloittamaa seikkailua (Yöjuttu 4/83 ja 5/83), jossa laboratoriossa suunnitellut vampyyripillerit uhkaavat syöstä maailman verenimijöiden temmellyskentäksi. Vaikka en yleisesti ottaen vampyyritarinoista innostukaan, palauttaa Vampyyrinpesä uskon kirjoittajan kerrontataitoihin, jotka ovat tämän vuosikerran aikana heilahdelleet turhan paljon. Loppuratkaisu on taas hätäinen, mutta onneksi tällä kertaa kansikuva osuu kohdalleen. Vampyyrinpesä on koko Yöjuttu-sarjaa ajatellen hieman keskivertoa parempi, mutta vuoden 1984 lehdissä ehdotonta parasta kolmannesta.

Lainaus: Vampyyri oli polvillaan lattialla ja kannatteli haavoittunutta vasenta kättään oikealla kädellään. Kädestä vuotava veri tipahteli matolle ja huoneen vaalealle marmorilattialle.
Hän ei ollut vielä poissa pelistä, mutta hopea aiheutti hänelle tuskia. Hän huojui kasvot jähmeinä ja huulet yhteen puristettuina. Pystyin vilkaisemaan nopeasti hänen haavoittunutta kättään.
Se ei alkanut mädäntyä, eikä hajonnut, kuten olin nähnyt muiden vampyyreitten kohdalla käyvän.
Eikö hopea vaikuttanutkaan häneen samalla tavoin kuin muihin?


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Das Vampirnest (GJS Nr. 206)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1984
Hinta: 7,90 mk

Yöjuttu 6/1984: Kauhun keskipisteessä

Takakansi: John Sinclairin oli onnistunut raottaa Helvetin porttia. Mikä häntä odottaisi sen takana?
Tilanteen pelottavuudesta huolimatta uteliaisuus voitti. Kysymykset piinasivat häntä. Näkisikö hän helvetintulen? Täydellisen kauhun?
John epäröi. Oikeastaan hän oli kestänyt matkan vieraaseen ulottuvuuteen hyvin sekä sielullisesti että ruumiillisesti. Miksi hän siis antaisi periksi vähän ennen päämääräänsä? John halusi taistella. Hän astui KAUHUN KESKIPISTEESEEN…

Arvio: Johnin matka helvetin kauhuihin alkoi edellisen numeron lopussa ja jatkuu täydellä vyörytyksellä heti ensimmäisistä riveistä alkaen. Paettuaan ikuisuuksien hirsipuusta hän suuntaa Asmodinan ja Asmodiksen kanssa kohti Tulimaata, jossa tohtori Kuolema lymyilee Murharyhmänsä kanssa. Ennen kuin joukko ehtii paikalle, suuruudenhullu tohtori on jo siirtynyt toiseen ulottuvuuteen, jossa hän odottaa hirviöidensä kanssa verivihollisiaan.

Tarina hyppii Johnin kamppailujen ja tohtori Kuoleman maailmanvalloitussuunnitelmien välimaastossa onnistuneesti, joskin ensin mainitun vaikeudet tuonpuoleisessa ovat huomattavasti jälkimmäisiä kiinnostavampia. Erikoista on sen sijaan se, ettei Johnin menettämästä hopeisesta rististä saada juurikaan lisäväriä tarinaan. Johnin hirsipuukoettelemukset ovat tämän numeron parasta antia. ”Helvetin kiertoajelutrilogia” huipentuu seuraavassa numerossa käytävään tohtori Kuoleman ja Asmodinan väliseen taisteluun, jossa panoksena on yhden helvetin ulottuvuuden herruus.

Lainaus: Minä roikuin hirsipuussa!
Kuinka Asmodis olikaan sanonut? Helvetti on monimuotoinen. Sitä voidaan verrata sipulin kerroksiin. Kun sipulista kuoritaan yksi kerros pois, kuorijaa odottaa jo seuraava yllätys. Aivan kuin kauhun keskipisteessäkin, sillä olin vastahakoinen käyttämään tästä paikasta nimeä helvetti.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Im Zentrum des Schreckens (GJS Nr. 201)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1984
Hinta: 7,50 mk

Yöjuttu 10/1983: Keskiyön vampyyri

Takakansi: Kun vanha linna tuhottiin, se yksinkertaisesti unohdettiin. Mutta se ei unohtanut ihmisiä. Vuosien kuluttua se oli yhä elossa. Suljettuna luolan onkaloon mielipuolisena ihmisveren janosta. Se tiesi, että koittaisi aika, jolloin se jälleen voisi iskeä.
Se päivä koitti! Raskaat raivauskoneet aukaisivat sille ulospääsyn.
KESKIYÖN VAMPYYRI saattoi lähteä vankilastaan. Kuten vuosia sitten se lähti saalistamaan. Eikä se ollut unohtanut mitään oppimaansa…

Arvio: Vampyyrit ovat omasta mielestäni olleet aina kauhutarinoiden kakkosketjua, mutta siitä huolimatta Keskiyön vampyyri lukeutuu Yöjuttujen osalta suosikkitarinoihini ja toimii edelleen. Tunnelmallista, lähes harrasta alkua seuraa lyhyt, mutta intensiivinen väliosa, joka valmistelee lukijaa vampyyrin luolassa käytävään loppuhuipentumaan. Se ei tosin ole aivan muun tekstin veroinen, mutta siitä huolimatta tarinaa voi pitää kokonaisvaltaisesti onnistuneena.

Älkää kysykö miksi, mutta jostain syystä Keskiyön vampyyri on piirtynyt mieleeni erityisen saksalaisena tarinana. Kirjoittaja on saanut siirrettyä pienen kylän arkisen elämän onnistuneesti sanoiksi ja siksi tämän tarinan ensimmäiset 20 sivua lukeutuvatkin Yöjuttujen A-sarjaan ollen siten vahvaa jatkoa Kolmannen helvetin hotellista suoraan jatkuviin tapahtumiin. Kansikuva on jotenkin halvan oloinen, mutta samalla koruttomuudessaan tyylikäs.

Lainaus: Pamela Scottin oli ollut vaikea kestää muuttumistaan verenimijäksi. Hän oli vetäytynyt Murhaliigan salaiseen piilopaikkaan ja soimannut niin kauan, kunnes tohtori Kuolema oli sanonut mahtisanansa. Lady X totteli. Hän kuului nyt Vampiro-del-marin, verenimijöiden keisarin alaisuuteen. Sekin oli liikkeellä Xorronin tapaan kerätäkseen itselleen uusia alamaisia ja palvelijoita. Vanhat ajat palaisivat takaisin. Koska elävät ruumiit, ghoulit ja zombiet tottelivat Xorronia, Vampiro-del-mar halusi hallita verenimijöitä.
Se oli lähettänyt Lady X:n matkaan, jotta tämä voittaisi maailman muut vampyyrit omalle puolelleen. Näin Pamela Scott oli saapunut Saksaan ja saanut selville Morron olinpaikan.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Mitternachts-Vampir (GJS Nr. 193)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1983
Hinta: 7,10 mk

Yöjuttu 5/1983: Kauhuretki kauneusfarmille

Takakansi: Muotinäytöksestä oli pitänyt tulla suurten muotitalojen ensimmäinen yhteisesiintyminen huippuluokan mannekiineineen, mutta murhanhimoiset mannekiinit muuttivat kaiken täydeksi sekasorroksi. Tilanne jatkuu ja tapahtumat siirtyvät ”ikuisen nuoruuden lähteille”. Siitä tuleekin John Sinclairille k a u h u r e t k i  k a u n e u s f a r m i l l e …

Arvio: Todelliseen pinteeseen edellisnumeron lopussa jäänyt John pelastautuu onnekkaan sattuman kautta ja saa nähdä, kun Lady X muuttuu tavallisesta kuolevaisesta vampyyriksi. Yllättävää tilannetta ei auta jäädä miettimään, sillä terroristikaunotar pääsee kolmen jäljellä olevan mannekiinin kanssa pakosalle Sheila, Shao ja Jane vankeinaan. Johnin ja Sukon onneksi mannekiinit ovat taistelutantereeksi muuttuneen muotinäytöksen alussa maininneet määränpäänsä. Ystäviemme tie vie Pariisin pohjoisella esikaupunkivyöhykkeellä sijaitsevaan Clichyyn, jossa muuan tiedemies on kehittänyt keinotekoisesti valmistettua vampyyrinverta pilleriin pakattuna. Näin Vampiro-del-marin haaveilema vampyyriarmeija on taas kerran askeleen lähempänä toteutumista.

Älyvapaa juoni ei poista tosiasiaa, että Kauhuretki kauneusfarmille on napakka ja tapahtumiltaan hyvin pohjustettu kokonaisuus. Alun pakollisen, edellisnumerosta alkaneen toimintajakson jälkeen vedetään kunnolla henkeä ennen kolmekymmensivuista toimintajaksoa – siitä on tosin taas kerran todettava, että kirjoittajan tapa vetää loppuhuipentuma yliluonnollisten apuvälineiden avulla latteaksi alkaa jo puuduttaa. Demonisoituneet mannekiinit hylätään lukijan pettymykseksi lähes täysin, vaikka heidän avullaan tapahtumia olisi voitu värittää vaikka kuinka.

Lainaus: Hänen kotimaansa oli Japani, jonka maaperässä hän oli maannut vuosisatoja. Hän oli helvetin suosikki ja kammottava olento, jonka tohtori Kuolema oli muistanut ja nostanut ylös syvästä tulivuorihaudasta. Hänen palatessaan pääsi helvetti valloilleen. Tulivuori alkoi sylkeä tulta ja kuumaa laavaa, joka pelotti ja hautasi alleen kaiken, mikä sattui sen tielle. Ihmiset pakenivat, ja ne jotka olivat uskoneet vanhoihin satuihin ja legendoihin, totesivat olleensa valitettavan oikeassa.
Hän saapui. Tokata, Saatanan samurai oli palannut maan päälle vahvistamaan murhaliigan hirvittävää joukkoa.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Horrortrip zur Schönheitsfarm (GJS Nr. 188)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.5.1983
Hinta: 6,70 mk