Yöjuttu 4/1988: Hirttokoura

Takakansi: Miestä sanottiin hirttokouraksi, koska hän oli kaupungin pyöveli. Lukemattomien täytäntöönpantujen hirttotuomioiden seurauksena hänen nimensä sai kolkon ja kaamean kaiun.
Kun pyöveli kuoli, kukaan ei halunnut kantaa hänen arkkuaan hautaan. Ihmiset pelkäsivät, sillä he vaistosivat Hirttokouran tehneen liiton itsensä paholaisen kanssa…

Arvio: Oikeanlaisen hautaustoimenpiteen tekeminen on kauhutarinoissa kaiken perusta, sillä muuten kuolleen henki voi jäädä vaeltamaan ulottuvuuksien välille ja aiheuttaa harmia yhdelle jos toisellekin. Näin käy Yöjutun tarinassa Hirttokoura, jossa iäkkään pyövelin hautaajiksi valitut laitapuolen kulkijat eivät uskalla tehdä työtään kunnolla, vaan jättävät sen puolitiehen. Heidän epäonnekseen pyövelin viimeinen leposija tulee sijaitsemaan suurkaupungin sykkeessä, jossa tämän kostolle altistuvien asukkaiden määrä on lähestulkoon rajaton.

Hirttokouran tarina lähtee liikkeelle varsin näppäristä olosuhteista, mutta valitettavasti se taantuu hyvissä ajoin peruskauhisteluksi. Juonenkäänteet ovat liian ennalta-arvattavia ja toisesta ulottuvuudesta ilmaantuvan hirttosilmukan aikaansaama jännitys laimeaa. Jos kukaan ei osaa odottaa sen ilmestymistä ja ainoastaan John Sinclairilla on riittävät apuvälineet sen tuhoamiseksi, eikö pyövelin kannattaisi hyökätä useammin ja odottamatta? Toimintaa rajataan turhan paljon ja loppuhuipentuma zombiepyöveleineen on aivan liian yksinkertainen.

Lehdessä on mukana myös vampyyrivitsikilpailun parhaat sutkaukset. Taso ei ollut toimituksenkaan mielestä korkea, enkä voi olla kuin samaa mieltä heidän kanssaan.

- Mitä ”mottoa” vampyyrit kammoksuvat eniten? Jokaisella meillä on ristinsä kannettavanaan.
- Hyvä ohje vampyyreitä kammoksuville: valkosipuli päivässä pitää vampyyrit loitolla.
- Mitä demonia vastaan Johnny Conolly taistelee? Hammaspeikkoa.

Lainaus: Kaamea epäilys valtasi minut. Oliko joku ehättänyt edelleni avaamaan pyövelin kirottua hautaa? Kuka se mahtoi olla?
En kuitenkaan kääntynyt pakosalle, vaan lähdin hiipimään portaita alas pahojen aavistusten vallassa. Jos pyövelin sielu pääsisi nyt yhteyteen haudassa makaavan ruumiin kanssa, syntyisi hirveä zombie, jonka murhanhimoista riehumista ei kukaan pystyisi estämään.
Silloin tulisi ruumiita…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Gatanos Galgenhand (GJS Nr. 248)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.4.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttu 7/1986: Tappaja tuonelasta

Takakansi: Viola Wayne heittäytyi vuoteelle. Hiki helmeili hänen otsallaan. Hän tunsi tukehtuvansa ja raastoi hysteerisenä pukunsa kaulusta kuin se olisi aikonut kuristaa hänet.
Hän vilkuili hätääntyneenä ympärilleen. Sattumalta hänen katseensa osui vuoteen vierellä olevaan peiliin. Ei, ei voinut olla totta! Eivät nuo olleet hänen kasvonsa! Ne olivat muuttuneet täydellisesti; tulleet harmaiksi ja ryppyisiksi. Ja hänen vartalonsa... se oli painunut kumaraan ja kuin kutistunut joka puolelta!
Ja yhtäkkiä hän näki sen. Kylmän sinisen tulen! Se ilmestyi huoneeseen ilmassa leijuen ja näytti haluavan tarttua häneen hotkaistakseen hänet!
Silloin hän kuuli jylisevän äänen: ”Sinun pitää vannoa paholaiselle! Sinun pitää totella minua, ja minä käsken sinua: Tapa, Tapa!”

Arvio: Turistijoukko matkustaa Meksikoon tarkoituksenaan tutustua maya-kulttuurin perinteisiin. Heidät houkutellaan kuitenkin ansaan ja alistetaan kuolleitten herran palvelijoiksi. Pian tämän jälkeen alkaa tapahtua outoja murhia eri puolilla maailmaa, joten John Sinclairilla on taas töitä tehtävänään. Avukseen hän saa toimittajaystävänsä Bill Conollyn ja kaksikko suuntaa matkansa pimeyden ytimeen, Jukatanin niemimaalla sijaitsevalla henkien vuorelle.

Yöjutun kesän 1986 erikoisnumero vie lukijansa Johnin seikkailuiden toiseen tarinaan, vuoteen 1973, jolloin Suko ei ollut aaveidenmetsästäjän apuna ja Bill Conolly oli naimaton, maailmaa ristiin rastiin kiertävä toimittaja. John ajeli kuuluisan Bentleyn sijaan Morrisilla, eikä hänellä ollut ristiä rinnallaan. Hän kävi pimeyden voimien kimppuun nyrkein ja tavallisin luodein varustetun pistoolin avulla.

Tappaja tuonelasta on kömpelö kokonaisuus. Lähtökohdat ovat kyllä kekseliäät ja juoni rullaa vauhdilla eteenpäin, mutta muilta osin on helppo huomata, kuinka alkupäässä ollaan. Teksti on töksähtelevää, eikä kotimaisella kirjoittajallakaan ole ollut paras päivänsä, sen verran runsaasti kirjoitusvirheitä on päätynyt lopulliseen tekstiin. Tämän lehden parasta antia onkin sen alkuperäispainoksen kansikuva, vaikka sillä ei mitään tekemistä sisällön kanssa olekaan. Tarina julkaistiin uudelleen numerona 12/1992.

Lainaus: John tuijotti kiveä kykenemättä kääntämään katsettaan pois ja tuliset pallot kieppuivat hurjasti hänen silmissään. Polvet tutisivat ja pistooli putosi kädestä.
Hän lyyhistyi lattialle. Viimeinen näköhavainto oli kuolleitten herran ivallinen naama ja intiaanien vihan vääristämät ilmeet.
Sitten sekin häipyi. John oli tajuton. Hän oli puolustuskyvyttömänä kuolleitten herran armoilla…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Mörder aus dem Totenreich (Gespenster-Krimi Nro 2)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 1.7.1986
Hinta: 9,50 mk