Yöjuttu 11/1988: Paholaissaaren vanki

Takakansi: Suko makasi arkussa. Hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, kuinka oli joutunut kellarissa olevaan mustaan arkkuun. Hän ei ollut herännyt edes arkunkannen kovaan kolahdukseen, sillä takaraivoon osunut isku oli saattanut hänet tehokkaasti unten maille.
Mutta tajuttomuustilakaan ei kestä ikuisesti, ellei ole kuolemaksi. Niinpä Sukokin alkoi heräillä, ja se oli karmea herääminen. Ympärillä oli pilkkosen pimeää, ja ilma tuntui olevan loppumaisillaan. Tähänastinen tajuttomuus oli ollut hänen pelastuksensa, sillä se oli laskenut hapenkulutuksen minimiin, eikä hän ollut tukehtunut hapenpuutteeseen. Mutta nyt hän oli tajuissaan – ja saattoi vain maata selällään, tuijottaen lamautuneena pimeyteen…

Arvio: Lady X:n tapettua viimeisenkin Ambiastro-vampyyritrion jäsenen, vaikeutui Johnin ja kumppaneiden tehtävä kuolemansumun arvoituksen ratkaisemiseksi entisestään. Onneksi vanhalla romaninaisella, Azucenalla, oli vielä muistissaan paikka, josta he vampyyriveljekset löysivät. Ongelmiksi muodostuivat vain paikan syrjäinen sijainti, sen hetkellinen olemassaolo sekä se, että saarta vartioi verenhimoinen lohikäärme. Onko tehtävä siis tuomittu epäonnistumaan vai voivatko edes Myxin ja Kara auttaa ystäviämme tässä kiperässä tilanteessa?

Yksinkertaisen oloisena seikkailuna alkava, mutta tarinan edetessä yhä eeppisempiä mittasuhteita saava kertomus tuo vahvasti mieleen vuoden 1984 trion Helvetin portilla - Kauhun keskipisteessä - Tuo minulle Asmodinan pää. Vaikka tällä kertaa ei liikutakaan eri ulottuvuuksissa, ulottaa tarina lonkeronsa aina Atlantiksen historiasta Murhaliigaan ja sen tulevaisuuteen. Jos avausosa oli heikko ja tasapaksu, on jälkimmäinen kaikessa suuruudessaan mitä mainioin. Ainoastaan loppuhuipentuma on hätäisesti kyhätyn oloinen. Kotimaisen lehden kansikuva on Tom Hollandin ohjaamasta vampyyrielokuvasta Kauhun yö (Fright Night, 1985).

Lainaus: Jouduin jälleen kerran kuolemansumun kanssa vastatusten. Pitelin kädessäni ristiä, ainoaa asetta, jonka tiesin varmasti pystyvän pysäyttämään sumun etenemisen.
Sumun sisältä kuului ääniä, ikään kuin se olisi elänyt. Häipyvät kiljahdukset, hiljainen vikinä, korvia repivä ulina ja parahdukset sekoittuivat kaukaiseksi taustahälyksi, joka tuntui kuitenkin olevan niin lähellä.
Henget, joista sumu koostui, olivat voitostaan varmoja. Ne tahtoivat muuttaa minut ja ystäväni luurangoiksi.

Lukijan novelli: Yö nummella
Tällä kertaa novellin kirjoittajana on ollut Marko. Hänen kynästään on lähtenyt loppuratkaisultaan varsin onnistunut, mutta muilta osin hyvin tavanomainen vampyyritarina. Syrjäisellä nummella kuljeskeleva yön paholainen on ottanut tähtäimeensä erään perheen pienen tyttären, joka onnistuu kuitenkin kukistamaan vampyyrin vielä haudan takaakin. Pituudeltaan normaalin Yöjuttu-novellin mittainen teksti olisi kaivannut selkeämpää jäsentelyä, sillä tällaisenaan se on turhan raskas lukea. Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon vampyyrin hampaidenteroitusmenetelmä.

Lainaus: Hän näytti kaikinpuolin komealta seisoessaan myrskyn keskellä. Ainut piirre, mikä oli hänessä silmiinpistävää, oli hänen kasvojensa kalpeahko väri. Se näytti miltei sairaalloiselta. Niin myös hänen sormensa, sillä niiden kynnet olivat pitkät ja ilkeästi käyristyneet. Myös suu oli veren tahrima edellisyön ateriasta. Hänen kurkkunsa oli taas kuiva. Hän ei saanut irtoamaan edes yhtään sylkeä, vaikka hänen nälkänsä oli mahtava. Hän kumartui maahan päin. Otti sieltä pienen kiven ja pani sen suuhunsa. Hän pyöritteli sitä niin kauan, kunnes se kalahti vasten hänen pitkiä kulmahampaitaan kuin irtonainen kiila. Nyt kulmahampaat olivat ”täydessä terässä”.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Gefangene der Teufelsinsel (GJS Nr. 255)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttu 10/1988: Kohtauspaikkana ruumishuone

Takakansi: Ihmisillä on monenlaisia mieltymyksiä; jotkut pitävät eläimistä, toiset tuhlaavat omaisuuksia postimerkkien tai vanhojen rahojen keräilyyn. Charly oli kuitenkin toista maata, hänen mieltymyksensä oli huomattavasti epätavallisempi. Hän nimittäin viihtyi ruumiiden seurassa, oli nekrofiili. Tosin hän oli ammatiltaan ruumiiden pesijä, mutta vedettyään päänsä täyteen viskiä, hän intoutui seurustelemaan ”asiakkaidensa” kanssa. Keskustelut olivat pakostakin yksipuolisia, mutta Charly oli tyytyväinen…

Arvio: Samaan aikaan kun John ja hänen velhoystävänsä Myxin tutkivat vihjettä, joka voisi tarjota heille mahdollisuuden kuolemansumun neutralisoimiseen, astuu lontoolaisen ruumiinpesijän viinanhöyryiseen elämään vampyyri, joka alistaa hänet palvelijakseen. Onko tapahtumilla jokin yhteys, entä mitä tekemistä vanhalla romanieukolla, Myxinillä ja muinaisella Atlantiksella on keskenään? Miksi Suko päätyy ruumisarkkuun, jota vartioi salaperäinen Ambiastro?

Muutaman varsin näppärän tarinan jälkeen Yöjuttu kääntyy ohituskaistalta takaisin jo tutuksi tulleelle, tylsälle ajoradalleen tuomalla Lady X:n takaisin kuvioihin – kyseinen vampyyrikaunotar kun ei ole enää aikoihin ollut viihteen tai jännityksen tae. Vampyyrit ovat yleensäkin olleet Yöjuttujen väsähtäneimpiä ilmestyksiä, joten Kohtauspaikkana ruumishuone jää lähtötelineisiin, eikä tarinassa ole samanlaista lentoa saati kekseliäisyyttä kuin muutamassa aikaisemmassa numerossa. Toivoa sopii, että tarinan jatko-osa tuo lisää vauhtia tähän hölköttelyyn ja tuhottujen atlantislaisvampyyrien perintöä käytetään edes jotenkuten hyväksi. Se nähdään sarjan seuraavassa numerossa nimeltään Paholaissaaren vanki.

Lainaus: Myxin pysähtyi pääkallon eteen ja kumartui, mutta ei kuitenkaan koskettanut sen pintaa. Sen sijaan hän ojensi oikean kätensä ja piirsi lattiaan kolmionmuotoisen kuvion.
Maaginen liitu oli valmistettu eläinrasvoista ja erikoisvoiteista valkomaagisten loitsujen kera. Olin kiinnostunut näkemään vaikuttaisiko se tuhansia vuosia vanhaan pääkalloon.

Lukijan novelli: Kauhun kosketus
Anonyymiksi jääneen kirjoittajan novellissa päähenkilö saa veljensä kuoleman jälkeen tälle kuuluneita tavaroita, joihin lukeutuu myös hopeinen risti. Veli ei tiettävästi riisunut ristiä koskaan kaulastaan, paitsi juuri ennen itsemurhaansa. Nyt risti tuntuu elävän omaa elämäänsä ajaen uuden kantajansa ennen pitkää hulluuden porteille. Näppärä idea ei kanna aivan koko tarinaa, eikä kirjoittajan jaaritteleva ja raskas tyyli paranna tekstin nautittavuutta. Teksti on myös aiempia Yöjuttu-novelleja pidempi.

Lainaus: Alkuhämmennyksen jälkeen minut valtasi hirvittävä pelon tunne. Tunne hyökkäsi salakavalasti kimppuuni ja alkoi pikkuhiljaa levitellä lonkeroitaan kaikkialle ruumiiseeni. Hetkessä olin melkeinpä pakokauhun vallassa, valmiina ryntäämään suinpäin ulos talosta joka olikin äkkiä muuttunut sanoinkuvaamattoman ahdistavaksi rakennukseksi. Tunne siitä, että joku tarkkaili minua koko ajan, nousi jälleen esiin jostain mieleni pimennosta ja hyökkäsi kimppuuni salakavalan petoeläimen tavoin. Vilkuilin kauhusta suunniltani ympärilleni ja viimein ponkaisin ylös lattialta ja juoksin kuristavan pelon vallassa kohti ulko-ovea.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Treffpunkt Leichenhaus (GJS Nr. 254)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttu 10/1985: Hirviöklubi

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

Susinainen Lupina kiepsahti ympäri ja loikkasi etukäpälät ojossa miehen kimppuun.
Vastustaja oli hänen oma päällikkönsä! Solo Morasso. Toiselta nimeltään tohtori Kuolema.
Mies ei ollut varautunut hyökkäykseen ja kaiken lisäksi hän istui tiukasti kytkinpöytänsä takana kykenemättä nousemaan riittävän nopeasti ylös. Lupinan kynnet iskivät!
Morasso näki niiden vilahtavan silmiensä edessä ja tunsi viiltävää kipua kasvoissaan. Ihoon syntyi neljä yhdensuuntaista veriviirua. Miehen suu loksahti auki ja kasvot vääristyivät. Hänen korvansa juuresta kuului ihmissuden verenhimoinen läähätys ja hän odotti uusia raatelevia iskuja. Lupina oli suunniltaan.
Ennen kuin tohtori Kuolema ehti kunnolla suojata kasvojaan, niihin osui jo seuraava isku…

Arvio: Murhaliigan toiminta on pahassa umpikujassa, sillä yhtäällä heillä olisi mahdollisuus yhteistyöhön Lontoossa toimivan Hirviöklubin kanssa, mutta samaan aikaa ihmissusien kuningatar Lupina on täydellisen kyllästynyt tohtori Kuoleman toimintaan ja haluaa raivata tämän pois tieltään. Kun Lupina ei siinä onnistu, hän päättää jättää Murhaliigan Tulimaassa sijaitsevan tukikohdan taakseen ja alkaa toden teolla koota kauan haaveilemaansa ihmissusiarmeijaa. Apulaisekseen hän on suunnitellut Hirviöklubin johtajaa, poikaansa Ernest Orapulia.

Kaksiosaisen tarinan ensimmäinen osa alkaa räväkästi, kun Lupina päättää ottaa päällikkönsä hengiltä ja ainoastaan Lady X:n väliintulo estää tohtori Kuolemaa menettämästä henkeään. Tämän episodin jälkeen tarina haarautuu kahteen osaan, joista toisessa seurataan Lupinan suunnitelmia ja toisessa Johnin ja Sukon toimintaa Lontoossa. Vauhtia on aivan riittämiin, mutta toiminnan kuvaaminen jää tälläkin kertaa hyvin vaisuksi: edes kahdeksasta ihmissudesta ja niiden apulaisista ei ole ystäviemme nujertajiksi, hädin tuskin edes heitä haavoittamaan. Toivoa siis sopii, että jälkimmäinen puolisko on avausosaa parempi. Kansikuva on John Landisin elokuvasta Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London, 1981).

Lainaus: Gongin kumahdusten täytyi merkitä jotakin, sekä Suko että minä tiesimme sen.
Tuskin viimeinen kaiku oli vaiennut, kun kuulimme neljän suljetun oven takaa ääniä.
Kaameita ääniä. Maiskutusta, örinää, julmaa massutusta ja ähinää. Välillä kuulimme luonnottoman selvästi ja kirkkaasti onttoa mielipuolen hohotusta.
Kumistimen lyönnit olivat saaneet ovien takana kyyhöttävät olennot liikkeelle. Hirviöklubi valmistautui taisteluun.
Yhtäkkiä, kuin joku olisi antanut käskyn, kaikki neljä ovea lennähtivät auki…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Monster-Club (GJS Nr. 218)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1985
Hinta: 9,00 mk

Yöjuttu 10/1983: Keskiyön vampyyri

Takakansi: Kun vanha linna tuhottiin, se yksinkertaisesti unohdettiin. Mutta se ei unohtanut ihmisiä. Vuosien kuluttua se oli yhä elossa. Suljettuna luolan onkaloon mielipuolisena ihmisveren janosta. Se tiesi, että koittaisi aika, jolloin se jälleen voisi iskeä.
Se päivä koitti! Raskaat raivauskoneet aukaisivat sille ulospääsyn.
KESKIYÖN VAMPYYRI saattoi lähteä vankilastaan. Kuten vuosia sitten se lähti saalistamaan. Eikä se ollut unohtanut mitään oppimaansa…

Arvio: Vampyyrit ovat omasta mielestäni olleet aina kauhutarinoiden kakkosketjua, mutta siitä huolimatta Keskiyön vampyyri lukeutuu Yöjuttujen osalta suosikkitarinoihini ja toimii edelleen. Tunnelmallista, lähes harrasta alkua seuraa lyhyt, mutta intensiivinen väliosa, joka valmistelee lukijaa vampyyrin luolassa käytävään loppuhuipentumaan. Se ei tosin ole aivan muun tekstin veroinen, mutta siitä huolimatta tarinaa voi pitää kokonaisvaltaisesti onnistuneena.

Älkää kysykö miksi, mutta jostain syystä Keskiyön vampyyri on piirtynyt mieleeni erityisen saksalaisena tarinana. Kirjoittaja on saanut siirrettyä pienen kylän arkisen elämän onnistuneesti sanoiksi ja siksi tämän tarinan ensimmäiset 20 sivua lukeutuvatkin Yöjuttujen A-sarjaan ollen siten vahvaa jatkoa Kolmannen helvetin hotellista suoraan jatkuviin tapahtumiin. Kansikuva on jotenkin halvan oloinen, mutta samalla koruttomuudessaan tyylikäs.

Lainaus: Pamela Scottin oli ollut vaikea kestää muuttumistaan verenimijäksi. Hän oli vetäytynyt Murhaliigan salaiseen piilopaikkaan ja soimannut niin kauan, kunnes tohtori Kuolema oli sanonut mahtisanansa. Lady X totteli. Hän kuului nyt Vampiro-del-marin, verenimijöiden keisarin alaisuuteen. Sekin oli liikkeellä Xorronin tapaan kerätäkseen itselleen uusia alamaisia ja palvelijoita. Vanhat ajat palaisivat takaisin. Koska elävät ruumiit, ghoulit ja zombiet tottelivat Xorronia, Vampiro-del-mar halusi hallita verenimijöitä.
Se oli lähettänyt Lady X:n matkaan, jotta tämä voittaisi maailman muut vampyyrit omalle puolelleen. Näin Pamela Scott oli saapunut Saksaan ja saanut selville Morron olinpaikan.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Mitternachts-Vampir (GJS Nr. 193)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1983
Hinta: 7,10 mk

Yöjuttu 9/1983: Kolmannen helvetin hotelli

Takakansi: Kauhufilmi oli jo viikkojen ajan aiheuttanut levotonta liikehdintää Lontoossa. Elokuvateatterit eivät enää pystyneet hillitsemään yleisöryntäystä. Kaikki näytännöt olivat loppuunmyytyjä. Jokainen katsoja tunsi, että nämä kauhuelämykset olivat jotain ainutlaatuista, mutta kukaan ei tiennyt, miksi juuri tämä filmi vaikutti voimakkaammin kuin mitkään aikaisemmat.
Vaikutuksen salaisuus oli siinä, etteivät filmin tapahtumat olleet mitään näyttelemistä. Kaikki, mitä tapahtui, oli julmaa todellisuutta. Murhien tapahtumapaikat olivat aitoja. Ja aitoja olivat myöskin hirviöt, jotka kiduttivat, purivat ja tappoivat…
John Sinclair katsoi tämän filmin KOLMANNEN HELVETIN HOTELLI. Onneksi, sillä muuten ei elämää ehkä enää olisi…

Arvio: Kaikkien aikojen parhaan Yöjuttu-nimen omaava Kolmannen helvetin hotelli tapahtuu pääasiassa Länsi-Saksan syrjäseuduilla, kauhun tyyssijassa, jossa kuvatun elokuvan jälkitunnelmat ravistelevat Eurooppaa. John ja Suko tempaistaan mukaan tapahtumien kierteeseen ja he matkustavat elokuvan kuvauspaikoille katsomaan, ovatko kaikki viihdenautinnon ympärillä pyörivät huhut totta. Samalle hotellille on saapunut myös komisario Will Mallmann, jolle kauheudet uhkaavat jäädä uran viimeisiksi.

Kolmannen helvetin hotelli kuuluu Yöjuttujen raskaaseen sarjaan. Se varioi onnistuneesti Stephen Kingin Hohtoa (ilm. 1977, suom. 1985) ja ottaa vaikutteita myös snuff-elokuvien ympärillä pyörineistä huhuista. Sankarimme seikkailevat eri ulottuvuuksissa, mutta juoni ei mene missään vaiheessa sekamelskaksi. Hotellia asuttavien kummajaisten kuvailu ei sen sijaan ole oikein toimivaa ja selitys hotellin tapahtumien taustoille on yöjuttumaisen älytön. Kansikuvassa on Aaveratsastajien (2/1982) tapaan jotain kiehtovaa, toivottavasti joku ohjaisi tästä vielä elokuvan.

Lainaus: Ne viruivat kellarin syvimmässä loukossa. Kammottavia hahmoja kaikki tyynni. Kuolleita, puoliksi lahonneita ruumiita, eläviä ruumiita…
Naisiakin.
Heidän ihonsa ei ollut vielä harmaa, mädäntynyt tai muumioitunut. Sen sijaan siinä oli kellertävä sävy ja joissakin kohdin näkyi homelaikkuja. Nämä oliot olivat vainajia, mutta niiden elämä jatkui siitä huolimatta. Kammottava murhanhimoinen olento oli puhaltanut ruumiisiin elonkipinän, jotta ne saattoivat jatkaa rauhatonta ja hirveää olemassaoloaan.
Ja kuitenkin ne olivat vielä aivan hiljattain olleet ihmisiä. Nyt ne kuuluivat kauhun valtakuntaan.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Hotel zur dritten Hölle (GJS Nr. 192)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1983
Hinta: 7,10 mk