Yöjuttu 8/1993: Kerberos, manalan koira

Takakansi: Eläimen kidasta syöksähtänyt tulenlieska osui Porscheen niin yllättäen, ettei Bill ehtinyt toimia. Kuuma kuoleman henkäys tulvahti avoimesta ikkunasta sisään. Bill tajusi heti, että auto oli tuhoon tuomittu. Hän halusi heittäytyä ulos ja juosta karkuun. Niin hän olisi takuulla tehnytkin, ellei ovi olisi juuttunut kiinni.
Bill oli loukussa. Hän istui tuliseksi pätsiksi muuttuneessa autossaan ja alkoi laskea elämänsä viimeisiä sekunteja…

Arvio: Kun aaveidenmetsästäjä John Sinclairin hyvä ystävä, mustaverisiä vastaan itsekin kamppaileva Bill Conolly palaa kotiin ja näkee keskellä katua istuvan suurikokoisen koiran, hänellä ei ole aavistustakaan, mistä koira on tullut ja mikä se oikein on. Pian hänelle kuitenkin selviää, ettei koira ole mikään tavallinen seuralainen, vaan manalan porttia vartioiva Kerberos. Mitä ihmettä se tekee Lontoossa keskellä kirkasta päivää? Ei aikaakaan, kun Bill, John ja Suko ovat ajautuneet paholaisen palvonnan ja zombiekoirien pariin.

Erittäin lattean, Hongkongiin sijoittuvan demonitrilogian jälkeen on ilo huomata, ettei Yöjutun kirjoittajan, Jason Darkin kynä ole täydellisesti tylsynyt ja pääkopasta sinkoaa edelleen varsin toimivia juttuja. Kerberos, manalan koira ei tarjoa kauhisteluiden suhteen varsinaisesti mitään uutta, mutta zombiekoirat ja nykymaailman käyttö pahan temmellyskenttänä ovat piristäviä elementtejä. Myös 1980-luvulla huomioidut ympäristötuhot saavat muutaman huomion. Yleisilmapiiri on alakuloinen ja loppukamppailua hallitseva ukkosmyrsky luo mukavan pahaenteistä tunnelmaa.

Kolmesta lukijain piirroksesta on mainittava Kari Sihvosen koominen hautausmaakuva, jossa on hienoinen ripaus Juho Juntusen Soundi-lehteen piirtämien kuvien tyylistä. Muilta osin kuvat ovat samaa vaatimatonta tasoa mihin Yöjutussa olemme tottuneet. Kotimainen kansikuva on sen sijaan huomattavasti saksalaista tyylikkäämpi.

Lainaus: Kuolleet koirat olivat heränneet eloon. Ne seisoivat voittamattomuuden huumassa virnistelevän isäntänsä vierellä valmiina täyttämään hänen käskynsä.
Hän oli voittaja. Helvetti oli kuullut hänen pyyntönsä ja auttanut.
Nyt hän astui esiin katoksen alta kuin kuningas ja levitti kätensä kuin olisi halunnut sanoa: Katsokaa tänne! Minä ole elävien kuolleiden herra ja johtaja!
Kukaan muista läsnäolijoista ei tohtinut sanoa mitään. Kaikki tuijottivat silmät selällään koiria, joiden silmissä paloi pahaenteinen outo tuli.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Zerberus, der Höllenhund (GJS Nr. 325)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 4/1993: Perjantai - murhapäivä

Takakansi: Moninkertainen murhamies virui pilkkopimeässä sellissään.
- Hetki on koittanut, ääni kuiskasi. – Olet pian vapaa. Pidin lupaukseni.
- Milloin? tappaja henkäisi kiihdyksissään.
- Vielä tänä yönä. Uhrisi on valmiina ja odottaa jo kuolemaansa…
Hieman myöhemmin murhaaja todellakin oli vapaa. Hän ei suinkaan ollut kuka tahansa väkivaltarikollinen, joka tekee tekonsa useimmiten sattumalta, vaan kaikilla hänen tekemillään murhilla oli yksi yhteinen piirre. Ne oli aina tehty perjantaina ja 13. päivänä. Kuinka ollakaan, hänen vapauttamispäivänsäkin oli perjantai, 13. päivä…

Arvio: Mandra Korabilta varastettujen tikareiden etsintä jatkuu ja vieläpä Johnin ja Sukon kotinurkilla Lontoossa! Tällä kertaa ystävykset vedetään mukaan eriskummalliseen murhamysteeriin, jonka salaisuudet paljastuvat heille vasta toiminnan keskipisteessä. Eikä mikään ole ollut siten, kuten kaksikko on ounastellut. Mukaan liittyy nimittäin myös druidimagiaa sekä salaperäinen Aibonin valtakunta, jonka olemassaolo on putkahtanut viime aikoina esiin vallan useasti.

Lähtökohdiltaan kovin vaatimattomalta tuntuva Perjantai – murhapäivä kääntyy heti ensimmäisen mutkan jälkeen odottamattomaan suuntaan ja lähtee paahtamaan kohti tuntematonta. Jo aivan liian pitkään alavireisiä tarinoita suoltaneen Jason Darkin ideariihestä on päässyt putkahtamaan aidosti kiinnostava ja mukaansa tempaava tarina, joskin murhamiehen jäljille pääseminen on toteutettu turhan kliseisesti. Siitäkin huolimatta tunnelma säilyy jännittävänä elokuvamaiseen loppuhuipentumaan asti. Yllättävää on ainoastaan tarinan valinta: tämän ja Atlantislaisen kuolinnaamion väliin jäi seitsemän julkaisematonta tarinaa, joita suomalaiset Yöjuttu-fanit eivät päässeet koskaan lukemaan.

Mika Tukiaisen ja Jari Ylä-Keron piirtämiä kuvia kiinnostavampaa on huomata Yöjutun sisäsivuilta Portti-lehden vampyyrinumeron 1/1993 mainos, kyseinen aviisi kun sattui olemaan itselleni yksi tärkeimmistä kauhuelokuviin liittyvistä julkaisuista. Vähemmän innostavaa on niin ikään sisäsivuille sijoitettu SinäMinä-henkinen kirjeenvaihtoilmoitus – jos lukijapalsta piti kerran lakkauttaa, miksi tällaisia ilmoituksia kuitenkin julkaistiin?

Lainaus: - Kuka tarkalleen ottaen on se mies, jota tarkoitatte?
- Muuan luopio.
- Joku aibonilainenko?
- Kyllä vain, Aaveidenmetsästäjä. Hänen suonissaan virtaa druidien veri, mutta hän on saanut myös paholaisen mahdin. Lusifer on saanut entisen druidiolennon täydellisesti valtaansa annettuaan hänelle tikarin, jonka oli aikaisemmin paiskannut meidän valtakuntaamme. Se on muuttunut heti kuin toiseksi tikariksi jouduttuaan helvetin ruhtinaan valvontaan. Sinun täytyy estää enemmät tihutyöt.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Freitag - Mordtag (GJS Nr. 321)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.4.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 3/1993: Atlantislainen kuolinnaamio

Takakansi: Myxin veti kaapunsa kätköistä esiin salamyhkäisen vihreän esineen ja siveli kunnioittavasti sen pintaa kädellään. Esine oli atlantislainen kuolinnaamio, jota käyttäen voitiin suorittaa uskomattomia ihmetekoja. Kerrottiin, että jopa mahtavista mahtavin demoni Arkonadakin voitiin syöstä valtaistuimeltaan sen avulla.

Arvio: Johnin ja hänen ystäviensä tukalaksi muuttunut tilanne velhojen planeetalla saa yllätyskäänteen, kun Tappajakyklooppien lopussa viritetyn hirsipuun juurelle saapuu yllättävä vieras. Tämä sattuu vielä kaiken lisäksi kääntymään Arkonadaa vastaan, mikä muuttaa asetelman täysin päinvastaiseksi kuin kukaan osasi odottaa. Ennen kuin ystävämme voivat tuntea olevansa turvassa, yhden jos toisenkin on kuoltava – heidän epäonnekseen yksi päävihollisista pääsee kuitenkin pakoon mukanaan jotain kultaakin kalliimpaa.

Saksassa neliosaiseksi, mutta meillä Suomessa kahteen käännettyyn numeroon jäänyt seikkailueepos tavoittelee vuoden 1984 helvettitrilogian (Helvetin portilla – Kauhun keskipisteessä – Tuo minulle Asmodinan pää) toimivuutta ollen monin paikoin kunnianhimoisempi kuin fanien lämmöllä muistelema suurseikkailu. Valitettavasti vain kokonaisuus jää edeltäjästään, sillä muutamaa varsin mielenkiintoista yllätystä lukuun ottamatta kaikki on kovin suoraviivaista ja väritöntä. Toimintaa ei ole nimeksikään, eikä Arkonadan synnyttämä uhka ole kuin ohimenevää. Viimeisillä metreillä tapahtuvat juonenkäänteet ovat puolestaan tarinoiden tulevaisuutta ajatellen ymmärrettäviä, mutta silti kovin halpahintaisia.

Lukijain piirroksia on tälläkin kertaa kaksi ja molemmat niistä esittävät viikatemiestä. Piirrokset ovat sinällään varsin tyylikkäitä, mutta lehden huono kopiointi tekee niistä pakostakin hieman suttuisen näköisiä.

Lainaus: Mandraka ravisteli itseään. Peitsen kärki oli repäissyt mustaan kaapuun ison reiän ja tunkeutunut syvälle verenimijän laihaan ruumiiseen, muttei ollut työntynyt selästä ulos.
Mustaverinen ei antanut periksi, vaan kiskaisi peitsen rinnastaan ja päästi ivallisen röhönaurun.
Bill jähmettyi. Eikö tuota kirottua hirviötä saatu lainkaan hengiltä!
Mandraka nautti vastustajansa järkytyksestä ja lähti tulemaan kohti. – Ei se näin käy. Et sinä onnistu


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Totenmaske aus Atlantis (GJS Nr. 312)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 2/1993: Tappajakykloopit

Takakansi: John Sinclair ei tiennyt, oliko mustatukkainen mies ihminen vai demoni. Ihmiseltä hän kyllä näytti, vaikkakin pienellä varauksella.
Hänellä oli ylimääräinen kolmas silmä!
Se kiilui keskellä otsaa nenänjuuren yläpuolella ja oli aivan aidon ja näkevän näköinen. Ehkä John olisi katsellut sitä hieman tarkemminkin, elleivät muut seikat olisi vaatineet hänen koko tarkkaavaisuuttaan.
Olento nimittäin heilutti miekkaa kummassakin kädessään ja hyökkäsi hänen kimppuunsa ilmiselvässä surmaamisen tarkoituksessa.

Arvio: John, Suko ja Kara ovat demoni Arkonadan hallitsemalla velhojen planeetalla, jossa tappajakykloopeista koostuva griffineiden armeija uhkaa heidän henkeään. Samassa paikassa ovat myös Bill Conolly, Jane Collins, Wikka sekä Bandor aaveidenpyydystäjä -tarinasta tuttu professori Chandler, jotka ovat puolestaan vaarassa joutua Arkonadan vastustajille tarkoitettuun hirsipuuhun. Tilanne on tukala, mutta onko Arkonadasta kuitenkaan siihen, mihin muutkaan demonit eivät ole kyenneet – tuhoamaan John Sinclairin ja hänen ystävänsä?

Kun Yöjuttu palasi vuoden tauon jälkeen uusine tarinoineen, se tehtiin typerämmin kuin olisi saattanut kuvitella. Sen sijaan, että kustantaja olisi valinnut jonkin kokonaisen tarinan, lukija heitettiin suoraan keskelle demonista temmellystä, täysin vailla tietoa aiemmista tapahtumista (tapahtumat ovat alkaneet saksalaisessa julkaisussa kahta numeroa aiemmin ja ennen Muumiot tulevat -tarinaa). Viittaukset niihin ovat ontuvia ja siksi koko roska tuntuu aivan loppua lukuun ottamatta erittäin sekavalta – sääli, sillä nimen ja kansikuvan perusteella odotin tarinalta paljon enemmän.

Lukijan piirroksia on mukana kaksi, näistä onnistuneempana nimimerkki Veksi-89:n rustaama ”Heavy Kills”, joka sopisi lähes sellaisenaan jonkin b-tason thrash-bändin demon kansikuvaksi.

Lainaus: Tämä planeetta oli varsinainen helvetti, ja täällä hallitsi Arkonada, yksi Suurista Vanhuksista. Minulla oli jo aikaisempaakin kokemusta siitä, mihin kaikkeen nämä demonit kykenivät.
Sitten näimme Sukon seisovan haamumaisena hahmona paksun savupilven keskellä ja viittilöivän meille molemmin käsin.
Kara pysähtyi. Olimme melko sopivassa paikassa, vaikka huomasimme täälläkin merkkejä vaarasta, joka voimistui pikku hiljaa maan uumenissa.
Maankamaran tärähtely ja vapina siirtyi meihinkin. Kiire ahdisti.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Arkonadas Mord-Zyklopen (GJS Nr. 311)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.2.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 8B/1991: Luurankosaari

Takakansi: Sieluttomat luurangot hiipivät pimeässä yössä tavoitteenaan vain yksi ainoa asia – tappaminen. Viattomien ruumiit viitoittavat niiden kulkeman tien. Kukaan ei kykene pysäyttämään niitä.

Viimein John Sinclair astuu näyttämölle tehdäkseen lopun Pahan armeijan voittokulusta. Taistelu ratkaisee, saako ihmiskunta enää koskaan elää rauhassa…

Arvio: Kun eräs kalastaja astuu noidutuksi väitetylle saarelle ja antautuu Asmodiksen palvelukseen, muuttuu läheisen kalastajakylän asukkaiden elämä täysin. Lopulta kirous ylettää kyntensä Lontooseenkin, jossa kaikkeen kyllästyneet miljonäärit päättävät heittäytyä mustan magian maailmaan. Seuranneet veriteot eivät jää virkavallalta huomaamatta ja ennen pitkää paikalle saapuu myös John Sinclair, joka joutuu matkaamaan pahamaineiselle Luurankosaarelle saadakseen ikiaikaisen kirouksen tuhotuksi.

Tyhjänpäiväiseltä tuntuva ja verkkaisesti käynnistyvä Luurankosaari edustaa Yöjutun vanhempaa osastoa. Alun perin vuonna 1974 julkaistua tarinaa ei pidä kuitenkaan vähätellä, sillä se osoittautuu ennakko-odotuksia paremmaksi kokonaisuudeksi ja vaikka loppuratkaisu onkin odotettu, on se silti myös onnistunut. Muutamat yllättävät juonenkäänteet piristävät tapahtumia onnistuneesti, vaikka Lontoon kaduilla toikkaroivat luurangot saavatkin lukijan suupielen kääntymään hymyyn.

Lainaus: Luurankoja oli liikaa. Kolmella luodilla ei voinut surmata kahdeksaa. Hän päästi kätensä vaipumaan ja odotti luurankojen tekevän aloitteen.
Yksi tarttui luisella kourallaan heti hänen käsivarteensa. Kammottavan näköiset sormiluut painuivat syvälle hänen lihaansa ja tekivät kipeää, mutta hän kesti tuskat hammasta purren.
Luuranko kiskoi hänet mukaansa ja muut seurasivat karmeana kuolemankulkueena perässä ja rinnalla. Ei hyödyttänyt edes yrittää pakoa, vaikka taluttaja olisikin hellittänyt hetkeksi otettaan.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Insel der Skelette (Gespenster-Krimi Nr. 74)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1991
Hinta: 21,00 mk

Yöjuttu 7B/1991: Näkymättömien armeija

Takakansi: Hienostoravintola oli lähes viimeistä sijaa myöten täynnä. Eräs tarjoilija ojensi ruokalistan vasta saapuneelle pariskunnalle ja aikoi juuri suositella hyvää viiniä, kun se tapahtui.
Saliin ilmestyi yhtäkkiä partaveitsi, joka liiti terä avattuna lappeellaan ilman halki ja pysähtyi muutaman millimetrin päähän tarjoilijan kurkusta. Kuin epäröiden se pysytteli paikallaan ilmassa… seuraavassa silmänräpäyksessä se viilsi miehen kaulavaltimon auki…

Arvio: Mikä onkaan kauheampaa kuin näkymättömistä julmureista koostuva joukkio, jonka johtajana toimii maailmanvalloituksesta haaveileva hullu tiedemies näkymättömyyssäteineen? Voiko tällaista kuolemaa levittävää rikollisjengiä pysäyttää mitenkään, vai onko maailman vain alistuttava heidän tahtoonsa ja toivomuksiinsa? Niin nerokasta suunnitelmaa ei kuitenkaan ole, mihin ei voitehista vanhin sopisi…

John Sinclairin uran alkuvuosille, tarkemmin ottaen vuoteen 1974 sijoittuva Näkymättömien armeija on laadultaan keskivertoa Yöjuttu-kauhistelua. Kulunutta ideaa käytetään varsin onnistuneesti ja vankien pakomatka on näppärästi toteutettu, mutta loppua kohden meno latistuu ja valitettavasti itse loppuhuipentuma on totutun heikko – kirjoittajalta olisi toivonut jotain verevämpää tapaa näkymättömyyssäteen vaikutuksen kumoamiseen, onhan hänellä ollut kaikki mielikuvituksensa työkalut käytössään.

Lainaus: Tohtori Moron oli rahdannut kymmenen näkymätöntä miestä halki puolen Englannin ja saanut heidät tuoduksi tehtaalle kenenkään estämättä.
Vankien sieppaus oli ollut mestarisuoritus vailla vertaa.
Nyt tohtori Moron istui jälleen ohjauspöytänsä takana. Näkymättömät olivat isommassa huoneessa lasin takana. He aavistivat, että pian tapahtuisi jotain, ja liikehtivät kiihdyksissään ja hermostuksissaan ympäriinsä, vaikka heitä ei voinutkaan nähdä paljaalla silmällä.
Tohtori Moron oli tietysti huomannut sen. Hän päätti sanoa suojateilleen muutaman rauhoittavan sanan ja muuttaa heidät jälleen näkyviksi.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Armee der Unsichtbaren (Gespenster-Krimi Nr. 70)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1991
Hinta: 21,00 mk

Yöjuttu 7A/1991: Petturi

Takakansi: Piru oli kiikissä ja sitä uhkasi nopea tuho. Mustaverinen vampyyri Mandraka halusi niin. Se kuului hänen laatimaansa suunnitelmaan. Mandraka olisi kuitenkin epäonnistunut surkeasti, ellei hänen apunaan olisi ollut Myxin, velho, joka oli jälleen vaihtanut puolta. Myxin ei enää ollut tippaakaan kiinnostunut ystävistään Karasta, Johnista, Sukosta, Sheilasta ja Billistä. Hänestä oli tullut petturi!

Arvio: John Sinclair ei ollut uskoa tapahtunutta. Hänet oli tempaistu kauas kodistaan todistamaan Asmodiksen ja mustaveristen vampyyrien välistä valtataistelua ja vieläpä tilanteessa, jossa hänen pitkäaikainen ystävänsä Myxin oli valmiina lyömään häneltä pään irti Kultateräisellä miekalla. Kara oli jossain poissa, eikä Sukostakaan ollut tällä kertaa apua. Mikä pahinta, järkipuhe ei kääntänyt Myxinin päätä tämän päätettyä lopullisesta siirrostaan pimeyden voimien puolelle.

Näppärästi alkanut jatkosarja lässähtää toisessa osassa, kun Mandrakan ja Asmodiksen välinen kamppailu helvetin herruudesta kokee todellisen antikliimaksin. Mustaveristen vampyyrien uhka ei ole sen kouriintuntuvampaa kuin tavallistenkaan verenimijöiden eikä houkutuslinnun valintakaan mene oikein maaliin. Myxinin mielenmuutos on perusteluistaan huolimatta hyvin keinotekoisen oloinen, eikä tarinan toinen osa syvennä pienen velhon tilannetta juuri lainkaan. Näin ollen Petturi jää todella kauas Mustaverisen vampyyrin synnyttämistä ennakko-odotuksista.

Lukijain piirroksia on mukana kolme, joista ainoastaan M.P. -91:n piirtämä ihmissusien kuningas on mainitsemisen arvoinen. Lukijaposti-palsta on tällä kertaa yhtä postausta lukuun ottamatta pelkkiä osto- ja myynti-ilmoituksia.

Lainaus: Kaduin näinä hetkinä, että olin käännyttänyt Myxinin aikoinaan omalle puolelleni. Hän tunsi meidät ja toimintamme läpikotaisin, koska olimme luottaneet häneen yhtä paljon kuin toisiimme. Nyt hän tulisi käyttämään tietojaan meitä vastaan ja paljastaisi heikot kohtamme vihollisillemme. Todennäköisesti hän aavisti aikomukseni juuri nytkin, kun hapuilin ristiä hyppysiini.
Hän pudisti päätään ja sanoi: - Ristisi voit unohtaa, John!

Lukijan novelli I: Teloittaja
Marko P. on kirjoittanut puolipitkän novellin, jossa noituutta harjoittava kolmikko on onnistunut manaamaan demoni Morkebin maan päälle. Uhrilahjan antaminen ei suju kolmikolta kuitenkaan suunnitelmien mukaisesti ja demoni tuhoaa isäntänsä. Toivoton loppuratkaisu ei tosin säästä pakoon päässyttä uhriakaan. Liian tiiviiksi kirjoitettu tarina ei nouse oikein kunnolla siivilleen, vaikka Morkeb niin tekeekin.

Lainaus: Noita huusi tuskasta, kun demoni ojensi kätensä ja avasi kämmenensä, kuin vaatien jotakin. Noidan ruumis räjähti verisesti, kun hänen sydämensä purskahti ulos rintakehästä suoraan Morkebin avoimeen kouraan. Demoni nauroi vahingoniloisesti ja nielaisi noidan sydämen.

Lukijan novelli II: Yö
Uni ja todellisuus sekoittuvat Ben Roimolan kirjoittamassa novellissa, jossa yöllinen peto saapuu noutamaan kahta kaverusta. Hommassa on ideaa, mutta toteutus tökkii pahemman kerran ja loppuhuipentuma on turhankin kliseinen.

Lainaus: Karmeasti sähisten olento hyökkäsi Pertin kimppuun. Pertti ennätti laukaista kolme kertaa ennen kuin otus oli hänen kimpussaan. Kaikki laukaukset osuivat ja olion rintaan ilmestyi kolme suurta repeämää joista tihkui jotain mustaa, aivan kuin hyytynyttä verta. Yhdellä kouraisulla se avasi Pertin rintakehän samalla upottaen hampaansa hänen kurkkuunsa. En enää kestänyt, huusin, huusin, huusin.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Verräter (GJS Nr. 297)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1991
Hinta: 21,00 mk

Yöjuttu 6B/1991: Ensimmäinen tapaukseni

Takakansi: eli kuinka kaikki alkoi…
JOHN SINCLAIR kertoo vihdoinkin itse, miten hänestä tuli aaveidenmetsästäjä!!

Arvio: John Sinclairin uran ensimmäistä virallista tapausta ruodittiin jo Yöjutun erikoisnumerossa 7/1985 julkaistussa tarinassa Noidan yö, jossa aaveidenmetsästäjä pelastaa skotlantilaisen pikkukylän hullun tiedemiehen vallalta. Sittemmin on tullut ilmi, että Sinclair oli ollut yliluonnollisten tapahtumien kanssa tekemisissä jo opiskeluaikoinaan. Nämä hahmon kehityksen kannalta olennaiset käänteet nostetaan esiin Ensimmäinen tapaukseni -nimisessä tarinassa, joka sekin on erikoisnumeron antia.

Ensimmäinen tapaukseni on vähän kuin sinkkujen b-puolet, lähtökohtaisesti etenkin hc-faneja kiinnostava, mutta kuitenkin selkeä väliinputoaja, jota ei ole haluttu ottaa viralliseen Yöjuttu-sarjaan. Sisällöltään se on hyvin suoraviivainen rymistely, jossa samaan vuokrataloon muuttaneet John ja hänen uudeksi ystäväkseen tuleva Bill Conolly ratkaisevat asuinkortteerinsa oudon arvoituksen. Tarina ei ole kummoinen, eikä juonenkäänteitä perustella kovinkaan syvällisesti, mutta tämän myötä lukija saa silti mukavasti tietoa Sinclairin uran varhaisimmista vaiheista – joka tosin on saksalaisten Yöjuttu-tietäjien mukaan ristiriidassa toisaalla kerrottujen uravaiheiden kanssa. Koska näitä tarinoita ei meillä Suomessa julkaistu, kotimaisten fanien tulee uskoa Sinclairin urakehityksen saaneen alkunsa tässä kertomuksessa paljastetulla tavalla.

Lainaus: Miehen yllä oli pelkkiä riepuja, riekaleisia lian ja mätänemisnesteiden kovettamia resuja, joista uhoava pyörryttävä löyhkä oli vähällä kääntää vatsani nurin.
Olento haisi kalmalle, kuolemalle ja haudalle.
Niin, voin hyvin kuvitella, että mätänevät ruumiit haisivat juuri sellaisilta.
En epäillyt enää hetkeäkään, etteikö säkistä noussut olento ollut mädäntynyt. Kummallista vain, että se liikkui. Eiväthän kuolleet kyenneet liikkumaan.
Oliko tämä sittenkin vain pahaa painajaisunta?

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Mein erster Fall oder Wie alles begann (Hexenküsse: Das große Horror-Buch mit JOHN SINCLAIR, 1984)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1991
Hinta: 21,00 mk

Yöjuttu 2/1991: Luinen saatanankello

Takakansi: Kaameat, kuolemankauhuiset kirkaisut ylittivät liekkien kohinan ja palavien puiden paukkeen.
Roviolle pystytettyyn paaluun sidottu hahmo vääntelehti henkitoreissaan. Ahnaat liekit kasvoivat yhä korkeammiksi. Oli vain sekuntien kysymys, milloin ne polttaisivat hänen ruumiinsa karrelle ja tuhoaisivat hänet kokonaan.
Paikalle oli kokoontunut satoja töllistelijöitä, miehiä, naisia ja lapsia. Kaikki halusivat katsoa tuon julman ja raadollista ihmismieltä kiehtovan näytelmän loppuun asti. Noitavalkea paloi jälleen, ja se jos mikä toi kaivattua vaihtelua heidän yksitoikkoiseen elämäänsä…

Arvio: Edellisessä arvostelussa ihmettelemääni tapahtumaketjuun (ks. Yöjuttu 1/1991 Tappajakoirat) tulee viimeinkin selvyys, kun Saksasta Lontooseen palannut John Sinclair ottaa Sheila Conollyn katoamisen selvitettäväkseen. Ilman johtolankaa tähän asti ollut John saa erinomaista apua ystävältään, kauhumummo Sarah Goldwyniltä, jonka hankkiman videoelokuvan loppuhuipentumaan ilmestyy Sheilan kasvot. John syöksyy päätä pahkaa elokuvan tuottaneen tahon juttusille, mutta huomaa pian itsekin olevansa paholaisen kynsissä ja roikkuvansa luisen saatanankellon viisareissa odottamassa maallisen vaelluksensa päättymistä.

Erittäin laimean edellisnumeron jälkeen Yöjuttu ottaa kekseliään saatanankelloidean myötä monta harppausta eteenpäin. Uhri käy kahden viimeisen minuutin aikana elämänsä läpi syntymästä kuolemaan ja taivaallisista nautinnoista helvetillisiin tuskiin ilman, että pystyy vaikuttamaan tähän millään tavalla. Valitettavasti vain Sinclairin tapauksessa pelastuminen on taas kuin hatusta vedetty, eikä kunnon yhteenottoa pääse paholaisen kanssa syntymään. Olisihan se mukavaa, että edes joskus sankarimme voisi mitellä kunnolla voimiaan varjojen valtakunnan herran kanssa.

Lukijapostia-palstalla käsitellään jälleen kerran kopiointia (joku oli mennyt edellisvuoden viimeiseen numeroon kopioimaan Teräsmies-lehden sivuilta erään hahmon ja esittänyt sen omana piirroksenaan) ja ostetaan sekä myydään Yöjuttuja ja kauhuelokuvia. Jäsen 55 listaa suosikkikauhuelokuviaan, mutta ei osaa valitettavasti kertoa niistä juuri nimeä enempää. Lukijain piirroksissa on kaksi kesyä kuvaa ihmissudesta ja jostain nimeämättömästä demonista.

Lainaus: Saatana alkoi liikehtiä Sheilan edessä edestakaisin, eikä lähtenyt kiusallakaan pois. Se nautti tilanteesta täysin siemauksin ja tuijotti Sheilaa koko ajan pistävillä pikisilmillään. – Enkös minä tässä kerran luvannutkin viedä sinulta kasvot? Saat kokea, millaista on elää ja kuolla noitana, tyttöseni. Katsohan nyt!
Sheila tunsi yhtäkkiä kosketuksen ihollaan, vaikkei nähnyt mitään. Tuntui kuin kasvoja olisi hivelty keveästi sormenpäillä. Iho alkoi kutista ja Sheila joutui omituiseen tylsään olotilaan, jossa ajattelukyky ensin aleni ja lakkasi kohta kokonaan.
Sheila Conolly oli enää vain pelkkä ihmisen kuori. Eloton kappale, josta oli tyhjennetty kaikki sisältö.

Lukijan novelli: Demonin riivaamat
Toistaiseksi nimettömänä pysyttelevän kirjoittajan kaksiosainen tarina vie lukijansa New Yorkin Coney Islandille, jossa asuvan pariskunnan vanhassa puutalossa alkaa tapahtua kummia. Talon kellarissa on aikoinaan harjoitettu saatananpalvontaa, eivätkä aikoinaan esiin manatut henget ole jättäneet taloa rauhaan. Ensin saa kirvestä talon varsinainen omistaja ja heti tämän jälkeen asukkaiden pieni poika katoaa. Paikalle kutsutaan demonologiaa opiskellut entinen FBI:n työntekijä, joka joutuu kollegansa kanssa taisteluun talon ottanutta pahaa vastaan.

Amityvillen tarinaa ja Tobe Hooperin Poltergeistia (1982) vahvasti lainaileva Demonin riivaamat on Yöjutun historian kunnianhimoisin novellikokeilu. Yrityksen puutteesta ei sovi kirjoittajaa moittia, sillä miljöön ja henkilöiden hahmottamiseen on käytetty selvästi aikaa ja niinpä tarina onkin paikka paikoin varsin miellyttävä ja saa lukijan mielikuvitukseenkin hieman eloa. Siksi onkin valitettavaa, ettei toimintaan ole pystytty luomaan samanlaista tyyliä, vaan kohtaus toisensa perään vyörytetään lukijan silmille ilman perusteluja. Toivottavasti tarinan jälkimmäinen puolisko korjaa tämän virheen.

Lainaus: Kahden tunnin ahkeran etsinnän jälkeen oli Richard löytänyt kaipaamansa. Talon omistajista oli vain muutama sana, mutta se riitti. Kellarihuoneella oli ollut suuri merkitys saatananpalvonnassa. Richard otti paperin taskustaan ja vilkaisi sitä. Mitä arveltavimmin se esitti jotakuta demonia. Mutta hahmo oli niin epämääräinen, ettei edes mytologianprofessori Lee kyennyt sitä tunnistamaan. Hän päätti lähteä. Kirjastosta hän ei enempää tietoa löytäisi, mutta jossain oli oltava joku, joka tietää. Ja hänet aikoi Richard löytää. Oli selvitettävä, mitä piili asioiden takana.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Satans Knochenuhr (GJS Nr. 292)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.2.1991
Hinta: 14,50 mk

Yöjuttu 7A/1990: Demonin tikari

 

Takakansi: Tricia di Monti oli elämänsä ratkaisevassa käännekohdassa. Kohtalon kirjassa oli käännetty uusi sivu, johon hän halusi tutustua. Tyhjyydestä kuuluva ääni valmisti häntä uuteen elämään.
- Tricia, sinä tiedät, että voidaan tappaa monella tavalla. Olen kokeillut niitä kaikkia ja löytänyt myös yhden uuden.
- Minä olen itse valinnut sinut tähän tehtävään ja ojennan sitä varten sinulle tämän maljan ja tämän veitsen.
Tricia otti tarjotut esineet vastaan ja lakkasi samalla olemasta Tricia di Monti. Hänestä tuli nainen, jolla oli demonin tikari.

Arvio: Kuuluisa sirkus on saapunut Lontooseen vetovoimaisimpana tähtenään nuori afrikkalaisnainen, joka käsittelee viidakon pelottavia villipetoja kuin sylikoiria konsanaan. Nämä tappokoneet ovat täysin Tricia di Montin vallassa, eivätkä epäröi täyttää tämän hurjimpiakin toiveita. Trician epäonneksi hänen tielleen sattuu kuitenkin aaveidenmetsästäjä John Sinclair ystävineen ja niinpä verikekkereiksi tarkoitettu sirkusnäytös saa hänen kannaltaan epämieluisan käänteen.

Sirkus on lähtökohtaisesti hyvä tyyssija kauhulle, tarjoaahan se paitsi eksoottisia petoja, myös identiteettimuutoksia, silmänkääntötemppuja ja kuolemaa halveksuvia näytöksiä. Demonin tikarin alkuasetelmat eivät olisi siis voineet olla paremmat, mutta siitä huolimatta tarina jää täydellisesti lähtötelineisiin. Villipetonäytöksestä ei saada irti kuin muutama hurjistunut leijona, eikä Tricia di Montin salaperäisestä afrikkamagiasta senkään vertaa. Tälläkin kertaa John hoitaa hommat kotiin turhan helposti ja saa mustaveriset vastustajansa näyttämään täydellisiltä amatööreiltä.

Lukijaposti-palstalla alkanut pienimuotoinen elokuvakeskustelu jatkuu ja onpa mukaan saatu perinteisten myynti-ilmoitusten lisäksi taas muutama hassunhauska elokuva-arvostelukin. Kolmesta lukijain piirroksesta esiintyy edukseen vain nimimerkki JK:n piirtämä tapparaa kädessään pitävä kummajainen. Lukijoille suunnatussa kyselyssä pyydetään vertailemaan John Sinclairia ja Tony Ballardia sekä kertomaan, kumman seikkailuja fanit mieluummin lukisivat.

Lainaus: Pedot kyräilivät meitä pahaenteisen näköisinä. Ne halusivat meistä jotakin. Minä katselin jo pakomahdollisuutta, kun Tricia di Monti kohotti yhtäkkiä kätensä ja löi sen salamannopeasti alas kuin lähtömerkiksi.
Lähtömerkki se olikin, sillä ensimmäinen leijona loikkasi heti Marcelin tekemää aukkoa kohti.
Minun täytyi päättää silmänräpäyksessä, ottaisinko ensiksi leijonan vai Tricia di Montin.
Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon ja käskin naisen viheltää petonsa takaisin. Ääneni hukkui leijonan karjahduksen, mutta toivoin Trician kuulleen sanani siitä huolimatta. – Vihellä se takaisin, tai saat hopealuodin nahkaasi!

Lukijan novelli: Pelko tulee kello kaulassa
Nimimerkki M. M. on ideoinut hieman yli sivun mittaisen tarinan yöllisestä hautausmaareissusta, jossa pöllö sekä kirvestä heiluttava kääpiö ahdistelevat päähenkilöä. Pelko tulee kello kaulassa on aivan liian lyhyt ja ideaköyhä kynäily jäädäkseen millään tapaa mieleen.

Lainaus: Tukkani nousi pystyyn, silmissäni kieppui ja säkenöi. Huuto jähmettyi jonnekin matkalle ja ulos pääsi vain surkeaa pihinää. Kääpiö kohotti kirvestään iskuun. Silmissäni sumeni. Jostain utuisten matkojen päästä näin kuinka kääpiö jännittyi lopulliseen iskuun. Pyörryin.

Lukijan novelli: Paholaiskutsut
Tiinan käsialaa oleva Paholaiskutsut kertoo puolestaan ujosta ja koulukiusatusta Ristosta, joka päättää manata paholaisen maan päälle kostamaan häntä terrorisoiville luokkakavereilleen. Kaikki ei mene kuitenkaan suunnitelmien mukaan ja pian Riston hammasrivistöä koristavat vampyyrin torahampaat. Kiukkuinen Risto lähtee uusien ystäviensä kanssa luokkabileisiin, jotka muuttuvat juomingeista verikekkereiksi alta aikayksikön. Lopputulos on kaikkea muuta kuin kauhistuttava.

Lainaus: Make tempaisi veitsen käteensä ja upotti sen häntä ahdistelevan vampyyrin rintaan. Maken silmät levisivät kun vampyyri irrotti veitsen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei voi olla totta! Make ajatteli. Se jäikin sitten hänen viimeiseksi ajatuksekseen, sillä vampyyri sinkosi veitsen Makeen. Make korahti kerran ja lysähti kuolleena maahan. Kuokkavieraat tekivät tuhoisaa jälkeä osa tapettiin verisesti ja osa muuttui vampyyriksi.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Frau mit dem Dämonendolch (GJS Nr. 275)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1990
Hinta: 19,50 mk

Yöjuttu 6/1990: Nadine Bergerin salaisuus

Takakansi: Nadine Berger halusi jälleen olla vapaa ja onnellinen. Hän oli kyllästynyt elämään ihmisenä suden hahmossa. Koska kenenkään ei ollut aikaisemmin onnistunut vapautua tästä piinallisesta olotilasta, Nadine aikoi kääntyä jumalten vahtisuden puoleen ja viedä hänelle palkkioksi Lupinan kuolleena. Näissä pyrkimyksissään Nadine luisui kuitenkin yhä syvemmälle toivottomuuteensa, kun kävi ilmi, että Lupinan ja jumalten vahtisuden välillä oli eräs hyvin elävä yhdysside…

Arvio: Edellisen tarinan (Yöjuttu 5A/1990: Terrorin armoilla) toiseen aikakauteen yli miljoonan vuoden päähän tempaistu Bill Conolly yrittää päästä takaisin professori Chandlerin avulla, kun he huomaavat saaneensa seurakseen kaksi ihmissutta, Lupinan ja Nadinen. Billillä ja professorilla ei ole aavistustakaan mitä sudet heidän seurassaan tekevät ja miksi he ovat sinne ylipäätään saapuneet, mutta ennen kuin paluu nykyaikaan on mahdollista, on susien otettava toisistaan mittaa suuren Fenrisin mytologisen hahmon edessä.

Yöjutun kirjoittaja Jason Dark ei ole koskaan ollut parhaimmillaan silloin, kun hän on kuljettanut hahmonsa joko toiseen aikakauteen tai toiseen ulottuvuuteen. Darkin luomat maailmat ovat tällaisiin tarinoihin turhan tylsiä, eikä Nadine Bergerin salaisuus muodosta poikkeusta. Yksinkertaisessa, viidakon ympäröimässä savimajassa tapahtuva välienselvittely on myös liian innoton, eikä tämä tarina hienosta nimestään huolimatta paljasta mitään mullistavaa Nadine Bergeristä. Koko komeuden huikeimmassa juonenkäänteessä demoninmetsästäjä Bandor muuttuu ihmissudeksi! Se ei kuitenkaan pelasta tätä hienon ensimmäisen osan aloittamaa tarinaa, joka muuttuu sitä tylsemmäksi mitä pidemmälle matka käy.

Edellisessä numerossa tapahtuneen Gorehound-lehden avajaissanojen myötä myös lukijapalsta heräsi eloon, tällä kertaa siinä on muutakin kuin pelkkiä osto- ja myynti-ilmoituksia. Jäsenet informoivat toisiaan kauhuelokuvien leikkauksista ja lyhyissä elokuva-arvosteluissa esitellään mm. Peter Jacksonin Bad Taste (1987), Lucio Fulcin New York Ripper (1982) ja Lloyd Kaufmanin ja Michael Herzin Toxic Avenger (1984). Lukijan piirrokset alkavat noudattaa entistä huumoripitoisempaa linjaa, joskin huumorin laadusta voi olla montaa mieltä. Etukannen lupaamaa julistetta ei divarista ostamassani lehdessä ole.

Lainaus: Nyt Bill kohtasi jumalten vahtisuden Fenrisin ensimmäisen kerran silmästä silmään. Tähän saakka hän oli tiennyt sen olemassaolosta John Sinclairilta kuulemiensa juttujen perusteella. Tosin John oli kuvaillut tämän arkkisuden niin hyvin, ettei hänelle jäänyt pienintäkään epäilystä, mikä tuo kuilun pohjalta kurkisteleva otus oikein oli.
Ennen ihmisiä olivat sudet! Se palasi etsimättä Billin mieleen, kun hän katseli pedon julmia silmiä ja irvisteleviä raateluhampaita.
Tuo otus oli siis kaikkien ihmissusien kantaisä.

Lukijan novelli: Aikaportti
Jyri-Pekka Hovilan kirjoittamassa reilun kahden sivun mittaisessa tarinassa siirrytään kaupungin keskustassa olevan suihkulähteen kautta menneisyyteen, jossa samalla paikalla on sijainnut ihmisuhrien verellä värjätty temppeli. Tarinan päähenkilö tempaistaan toiseen maailmaan ja sen uhrialttarille, mutta lopputwisti on valitettavan keinotekoinen ja sammuttaa innostuneisuuden pienimmänkin liekin, jos jollekin sellainen on sattunut syttymään.

Lainaus: Äkkiä lähteen vesi alkoi suihkuta korkealle ilmaan, monta metriä pääni yläpuolelle ja satoi sitten maahan muodostaen lähteen ympärille punaisen ympyrän. Jääkylmä vesi satoi päälleni värjäten vaatteeni ja paljaana olevan ihoni verenpunaiseksi. Tuijotin lähdettä hypnoottisesti antaen veden vapaasti kastella itseni. Ja sitten, noin vain, tiesin mitä minun piti tehdä. Nousin seisomaan ja huusin niin lujaa kuin ikinä jaksoin: ”OTA MINUT!”


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Nadine Bergers Geheimnis (GJS Nr. 274)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1990
Hinta: 13,50 mk

Yöjuttu 5A/1990: Terrorin armoilla

Takakansi: Hän oli odottanut Murhaliigan vähittäistä hajoamista ja murenemista. Hän iloitsi jokaisesta sitä koskevasta kuolemantapauksesta ja hykerteli mielihyvästä voidessaan todeta, että mustaveriset tuhosivat toisiaan.
Hän pysytteli taka-alalla, mutta ei kuitenkaan poissa pelistä. Sen hän näytti yllättäen toteen, joutuessaan tekemisiin ikivanhan magian kanssa. Silloin koitti Lupinan suuri hetki…

Arvio: Pitkään syrjässä ollut ihmissusien kuningatar Lupina tekee paluun parrasvaloihin ja on aiheuttaa suurta sekamelskaa Lontoossa. Onneksemme John ja Suko ovat juuri palanneet Itävallasta ja tällä kertaa heillä on mukanaan apulainen, ikiaikainen demoninmetsästäjä Bandor. Tämän tarkoitusperät saavat ystävämme tosin ymmälleen, sillä toisinaan tuntuu siltä, että kaikki niin elollinen kuin elotonkin on tämän muinaisen soturin mielestä vihamielistä ja tuhottavaa.

Toisin kuin vampyyrit, ihmissudet ovat aina mielestäni olleet verevä osa tuonpuoleisen asukeista kertovia tarinoita, sillä niiden tuhoaminen on vaikeampaa kuin voisi kuvitella. Niin tälläkin kertaa ja sen vuoksi jatko-osatarinan aloitukseksi tarkoitettu Terrorin armoilla toimiikin hyvin, vaikka mistään tuoreesta klassikosta ei olekaan syytä puhua. Lupinan tekemisiä on kiinnostavaa seurata ja Bandorkin soveltuu juonikuvioihin moitteetta. Toivoa sopii, että tarinan seuraavassakin osassa on yhtä kekseliäitä käänteitä kuin tässä.

Lehden lukijapalstalla käsiteltiin Lady X:n kuolemaa, joka oli yhtä yllätys toimitukselle kuin kaikille lukijoillekin. Lisäksi kyseltiin lukijoiden kiinnostusta suunnitteilla olevaa Gorehound-lehteä kohtaan (kuten tiedämme, Gorehoundilla on kauhukulttuuriin harrastajien keskuudessa melkoisen kova maine). Lukijain piirroksista ei mikään ole tällä kertaa mainitsemisen arvoinen.

Lainaus: Tilanne oli todella huolestuttava. Lupina oli jälleen kerran onnistunut valjastamaan maagiset voimat palvelemaan omia tarkoitusperiään. Hän pystyi sekoittamaan aikakausien järjestystä mielensä mukaan varsin yksinkertaisin keinoin. Ja miksei olisi pystynyt? Lukeutuihan hän itsekin susiin.
- En ole unohtanut, että halusit tappaa minut, John Sinclair. Nyt ovat osat vaihtuneet. Minä annan kolmen apurini surmata sinut ja seison koko ajan vieressä katselemassa. Voi olla, että haluan antaa sinulle lopullisen kuoliniskun, kun apurini ovat hoitaneet alkuvalmistelut. Katsotaan nyt.

Lukijan novelli: Soturit
Nimimerkki Magicin kirjoittama Soturit tuo joiltain osin mieleen Michael Jacksonin Thriller-videon elokuvissa käymisineen, mutta kokonaisuutena se on lähes älyvapaa susikulttikyhäelmä, joka ainoastaan sivun mittaisena jyrää toimintansa suoraan lukijan kasvoille. Mukaan ujutetut loitsunpätkät saavat lukijan hymähtämään ja miettimään, onko tässä ehkäpä jopa Yöjuttujen huonoin lukijanovelli?

Lainaus: - DRUTIMUS, I PAR TEREH SHULL!!! huutoni kaikuu kujalla. Susi kohottaa päänsä, avaa suunsa ja ulvaisee verta hyytävästi. Sitten se perääntyy. Jykä ponkaisee ylös maasta. Yhtäkkiä punainen leimahdus valaisee koko kujan. Kirkas valo sokaisee meidät hetkeksi. Kun taas näkömme palautuu, huomaamme suden taakse ilmestyneet kolme huppupäistä hahmoa.

Lukijan runo: Elämän loppu
Et näe aamua sarastavaa
pimeässä hiljaisuudessa kajahtaa.
Nuo sanat ovat tuoneet luoksesi vierailijan,
monikasvoisen kuoleman.
Miten tahansa kukin hänet kohtaa
samaan lopputulokseen se johtaa.
Joillekin hän on koti
jonne rauhaiseen lepoon voi mennä,
toisille taas kauhu,
koska sieltä kuuluu
ikuinen itku
ja tulen loimuava pauhu.
(WIIIAII)

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany

Saksankielinen teos: Im Terrornetz der Monster-Lady (GJS Nr. 273)

Suomentanut: Heikki Haveri

Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu

Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen

Ulkoasu: Jouko Similä

Ilmestymispvm: 15.5.1990

Hinta: 19,50 mk

Yöjuttupokkari 10: Paholaisen pääkallot

Takakansi: Angie Dickson heräsi keskellä yötä. Hän avasi säikähtäneenä silmänsä ja jäi tuijottamaan makuuhuoneen pimeyteen henkeään pidättäen. Kauhu valtasi hänet.
Nauru kuului niin läheltä, että naurajan täytyi olla aivan hänen edessään – ellei peräti hänen vuoteessaan…
Yhtäkkiä Angie tunsi raskaan painon rintansa päällä ja tajusi, että oli tapahtunut jotain kauheaa. Hän tunnusteli lakanan reunaa ja hänen sormensa osuivat johonkin pyöreään, jossa oli pitkiä karvoja, kuin hiuksia ihmisen päässä…
Hiuksia? Kaamea aavistus muuttui todeksi. Vuodepeitolla oli irtonainen pää!

Arvio: Skotlantilaisen Glasgown lähistöllä tapahtuu outoja katoamisia. Kadonneet henkilöt löytyvät muutaman viikon kuluttua liikenneonnettomuuksissa menehtyneinä – usein jopa niin huonossa kunnossa, että heidät pystytään tunnistamaan vain mukana kulkevasta omaisuudestaan. Nopeaan tahtiin tapahtuneet katoamiset herättävät myös Scotland Yardin kiinnostuksen ja kun salapoliisimaisista otteistaan tunnettu toimittaja Bill Conolly ilmoittaa tutkivansa samaa aihetta, vie Scotland Yardissa työskentelevän John Sinclairin tie pikapikaa pohjoiseen. Siellä hän joutuu keskelle väkivaltaista tapahtumaketjua, jonka keskiössä ovat brasilialaisilla taioilla kutistetut ihmisen päät.

Yöjutun pokkarisarjan viimeiseksi osaksi jäänyt Paholaisen pääkallot edustaa alkuperäisjulkaisuna samaa vuoden 1974 tarjontaa kuin kaikki aiemmatkin osat. Toisaalta en osaa olla pettynyt pokkareiden julkaisemisen lopettamisesta, sillä ne olivat usein tarinoiltaan vaatimattomia ja hinnaltaan varsin korkeita, mutta vastaavasti ne tarjosivat monenlaista infoa Johnin uran alkuajoilta – kuten vaikkapa tässä numerossa ensimmäistä kertaa esiintyvä hopeinen tikari, jonka olemassaolon kirjoittajakin tuntuu tosin välillä unohtaneen.

Paholaisen pääkallot on pokkaritarinana keskinkertainen. Pienten, kutistettujen ja pomppivien päiden luoma uhka ei ole kovinkaan hyvin luotu, mutta vastavuoroisesti pääroiston piilopaikka kaikkine demonijumala Orgozzon palvelemiseen tarkoitettuine alttareineen on onnistunut. Loppuhuipentuma, jossa John räiskii kutistettuja päitä kuin savikiekkoja konsanaan, edustaa valitettavasti jo liian tutuksi käynyttä tarinoiden päättämislinjaa: John Sinclair oli toisinaan liiankin yli-ihminen ja hänen muokkaamisensa haavoittuvammaksi olisi tehnyt tarinoista huomattavasti kiinnostavampia lukea.

Lainaus: Opittuaan viidakon intiaaneilta kallonkutistuksen käytännöllisen puolen Cyrus Quant oli saanut kuulla, kuinka yhteydenotto pimeyden voimiin ja demoneihin tapahtui. Hän oli opetellut salamyhkäisiä loitsumenoja ja tutustunut erilaisiin rohtoihin, joita poppamiehet valmistivat tietyistä yrteistä. Lopulta hänet oli vihitty salaisuuksista kaikkein suurimpaan; murhaajapäiden mysteeriin.
Hän oli nähnyt Brasiliassa yhden ainoan kerran, kuinka kutistettu pää oli hyökännyt nuoren tytön kimppuun ja surmannut tämän. Kaikki oli tapahtunut periaatteessa samoin kuin tänä yönäkin, joskin hän oli kehittänyt ja hionut tekniikkaa edelleen. Hän oli keksinyt, kuinka kutistetut päät voitiin muuttaa murharoboteiksi, jotka tottelivat ainoastaan hänen käskyjään.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der teuflischen Schädel (Gespenster-Krimi nr. 66)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 1.11.1989
Hinta: 18,50 mk

Yöjuttupokkari 8: Vampyyrin morsiamet

Takakansi: Rasahduksen kuullessaan Miriam käännähti säpsähtäen. Oviaukossa seisoi kookas, mustakaapuinen mies, jonka silmät hehkuivat kuin tuliset kekäleet.
- Kuka te olette? Miriam kysyi vapisevalla äänellä.
- Vampyyrien kuningas, mies vastasi. – Sinusta tulee morsiameni. Tulet hallitsemaan rinnallani elävien vainajien valtakuntaa.
Mies asteli lähemmäs Miriamia, joka alkoi vavista kuin kuumehorkassa ja vaipui polvilleen.
Omituinen vieras kumartui tytön puoleen, painoi hänen päänsä takakenoon ja avasi suunsa. Ylähuulen alta paljastui kaksi pitkää, neulanterävää kulmahammasta, jotka painuivat hitaasti tytön kaulavaltimoa kohti…

Arvio: Tohtori Boris Barow haaveilee elämästä vampyyrinä ja on sen saavuttaakseen rakentanut syrjäiseen lontoolaisrakennukseen laboratorion, jossa hän aikoo suorittaa muuntumisrituaalin tieteellisiä keinoja käyttäen. Onnistuttuaan Barow ryhtyy hankkimaan itselleen morsiamia, mutta pahaksi onnekseen erään uhrin miesystävä hälyttää John Sinclairin apuun. Toinen Barow’n kannalta epäonninen tapahtuma linkittää aaveidenmetsästäjän yhä tiukemmin tapaukseen ja ennen pitkää heidän on kohdattava toisensa kasvotusten.

Melkoisella innolla aikanaan lanseerattujen Yöjuttu-pokkareiden kiinnostus laantui fanien keskuudessa varsin nopeasti, sillä korkea hinta ei missään vaiheessa paiskannut kättä tarinoiden tason kanssa. Näin jälkikäteenkään pokkarijuttuja ei voi suositella kuin kaikkein innokkaimmille Yöjutun lukijoille, sillä sen verran ideaköyhiä niiden tarinat ovat poikkeuksetta olleet. Railakkaasti etenevä Vampyyrin morsiamet jatkaa tuttua linjaa, vaikka John onkin saanut jo uusia apuvälineitä ensimmäisen ristin ja hopeasta sulatettujen luotien muodossa. Jännitystä ei ole nimeksikään ja tarina vyöryy alusta loppuun ilman minkäänlaista pohjustusta mihinkään suuntaan. Lukijan tylsistyminen on siis taattu.

Lainaus: Päivä kului ja ilta alkoi hämärtää.
Tohtori Barow heräsi arkussaan kuin näkymättömän herätyskellon herättämänä ja nousi raottamaan ikkunaverhoja.
Aurinko oli jo laskenut ja taivaanrannalla näkyi sadetta enteileviä synkkiä pilvivuoria.
Tohtori Barow sytytti savukkeen ja keskittyi tupakoidessaan ajattelemaan seuraavaa uhria.
Brenda Porterin aika tulisi tänä yönä, ja sen jälkeen tehtävä olisi suoritettu. Vanhojen kirjoitusten mukaan vampyyrillä täytyi olla kolme morsianta ennen kuin hänestä voisi tulla kaikkien elävien vainajien johtaja.
Kolme morsianta!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Bräute des Vampirs (Gespenster-Krimi nr. 57)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 1.5.1989
Hinta: 18,50 mk

Yöjuttu 5/1989: Pirun riivaama

Takakansi: Mies astui muotiliikkeeseen juuri ennen sulkemisaikaa. Isabella Norton oli jo ottanut avaimet käteensä mennäkseen lukitsemaan lasisen ulko-oven. Hän aikoi huomauttaa, että liike oli jo suljettu, mutta sanat kirjaimellisesti juuttuivat hänen kurkkuunsa. Miehen läpitunkeva tuijotus alkoi pelottaa Isabellaa ja hän tunsi olevansa kuin alaston tuon katseen edessä. Kylmät väreet vilistivät pitkin hänen selkäänsä.
Tuo ei ollut mikään asiakas – ei koskaan!
Isabella aavisti oikein, sillä mies oli – PIRUN RIIVAAMA!

Arvio: Pirun saapuminen kenen tahansa elämään sekoittaisi arjen täydellisesti. Isabella Nortonin se vie ensin hermoromahdukseen, mutta pimeän puolelle siirtymisen jälkeen hän huomaa uuden elämän alkaneen. Isabellan epäonneksi muuan John Sinclair ystävineen ei aio katsoa moista hyvällä, heidän mielestään Asmodiksesta on riittävästi harmia ilman uusia uhrejakin.

Hyvin mitättömistä lähtökohdista alkava tarina kasvaa edetessään ihastuttavan toimivaksi tarinaksi, vaikka mitään tavanomaista syvällisempää onkin turha odottaa – piru vain yksinkertaisesti haluaa juuri Isabella Nortonin sielun itselleen. Miellyttävää on sen sijaan linkitys ensimmäiseen Suomessa julkaistuun Yöjuttuun (Kauhun yö, 1/82), josta tutulla henkilöllä on tärkeä osa tapahtumien kulussa. Myös toisessa ulottuvuudessa seikkaileminen toimii tällä kertaa tavallista paremmin. Lukijoiden lähettämiä kuvia ei tällä kertaa lehdessä ole kuin yksi, kömpelöstä Hellrider-piirroksesta on vastannut nimimerkki M. E -89. Alkuperäisen Yöjuttu-klubin toinen pääsykoekierros huipentuu tähän lehteen.

Lainaus: Itse piru korkeassa persoonassaan tarkkaili nukkuvaa naista. Hän oli ”luvannut” ottaa tämän itselleen ja aikoi myös pitää ”lupauksensa”.
Tällä kertaa sielunvihollinen näytti todelliset kasvonsa kaikessa inhottavuudessaan ja vastenmielisyydessään. Niiden luihua kolmiomaista muotoa korostivat korkeassa otsassa sojottavat pukinsarvet, leveä ohuthuulinen suu ja pitkä kapea kyömynenä.
Siinä oli Asmodis, ja hän oli tullut ottamaan sen, minkä oli luvannutkin ottaa.

Lukijan novelli: Piinattu sotilas
Lukijan novellissa on tällä kertaa historiallista näkökulmaa, sillä sen tapahtumaketju alkaa Suomen sodasta. Tuolloin suonsilmäkkeeseen heitetyt sotilaat palaavat suomalaissotilaiden avuksi Talvisodassa, onnistuen tekemään tyhjiksi venäläissotilaiden tarkoin suunnitteleman ja suomalaisille tuhoisan hyökkäyssuunnitelman. Tarina kulkee paikoin aivan mallikkaasti, mutta nimettömäksi jääneellä kirjoittajalla on jostain syystä ollut tarve kiirehtiä loppuratkaisua, joka jää näin ollen todelliseksi antikliimaksiksi. Hyvän yön toivottaminen loppukommenttina on ollut kirjoittajan mielestä kenties hauska lopetus, omasta mielestäni vitsi on turhan kulunut.

Lainaus: Kun sotilaat kauhunhuudon hälyttäminä saapuivat paikalle, löysivät he mustanahkaisen, miltei luurangonnäköisen olennon syömässä alikersantti Makarovin päätä. Samalla tuo helvetin syvyyksistä noussut huitoi ruosteisella miekallaan sivaltaen joka iskulla raajan tai kaksi, ja pian ilman täytti veren haju. Ampuminen oli turhaa, luodit vain lävistivät suoasukin ruumiin tai lohkaisivat siitä pieniä palasia. Vääjäämättömästi se kävi jokaisen kimppuun purren ja kynsien sekä huitoen miekallaan, kunnes uhrista ei ollut jäljellä muuta kuin kasa lihaa ja luuta sekä muutama verinen riepu…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Vom Teufel besessen (GJS Nr. 261)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.5.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttupokkari 7: Demonos

Takakansi: Kaksi jäntevää miestä hiiviskeli pimeällä hautausmaalla. Kummallakin oli tumma, vartalonmyötäinen asu yllään ja suurikokoinen, käyrä tikari leveän nahkavyönsä alla. He etenivät ruumishuonetta kohti.
Siellä makasi kolme vainajaa, jotka oli määrä haudata seuraavana päivänä.
Yöllisten hiiviskelijöitten jäljiltä löytyi kuitenkin kolme vainajaa, joissa tapahtunutta muutosta lääkäritkin väittivät mahdottomaksi.
Oli aika kutsua Scotland Yardin erikoismies apuun…

Arvio: Ruumiiden löytäminen ei ole Lontoon kokoisessa suurkaupungissa mitenkään erikoista, eikä näihinkään kuolleisiin olisi kenties kiinnitetty mitään huomiota, ellei niiden joukossa olisi ollut muuan yksityisetsivä. Mainittavaa oli myös uhrien reunojaan myöten täysin mustuneet silmät, joten Scotland Yardin poliisijohto päätti antaa tehtävän yliluonnollisiin tapahtumiin erikoistuneelle John Sinclairille. Ei aikaakaan, kun John oli päätynyt jumalatar Li Ten Saita palvovan salaseuran jäljille.

Yöjuttu-pokkarisarjan seitsemäs osa vie lukijansa edellisten numeroiden tavoin aaveidenmetsästäjän uran alkuvaiheille. Tarinaltaan ja tyyliltään Demonos on aivan yhtä yksinkertainen ja suoraviivainen kuin edeltäjänsäkin, yliluonnollisten juonenkäänteiden vain värittäessä muuten hyvin tavanomaista rikostarinaa. Tarinan toimintakohtauksista tuleekin nopeasti mieleen kovaksikeitetyt dekkaripätkät. Tuonpuoleiseen yhteydessä oleva naamio on kekseliäs oivallus, kun taas loppuhuipentuma jättää reilusti toivomisen varaa - aivan kuin kirjoittaja ei olisi keksinyt mitään kunnollista tapaa päästä roistosta eroon. Demonos on alun perin julkaistu Länsi-Saksassa vuonna 1974.

Lainaus: John yritti käynnistää moottorin, mutta hyökkääjät roikkuivat jo auton kimpussa kuin takiaiset. Kammottavan näköiset irvinaamat kurkistelivat Bentleyn ikkunoiden takaa ja maiskuttelivat suutaan. Mielipuolinen hihitys täytti ilman ja ensimmäiset lonkerokädet kurottuivat avatusta sivuikkunasta auton sisään.
John yritti hädissään etsiä pakotietä, mutta totesi olevansa auttamattomasti loukussa.
Oli vain ajan kysymys, milloin hän joutuisi tuon verenhimoisen demonilauman raadeltavaksi…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Dämonos (Gespenster-Krimi nr. 49)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 1.2.1989
Hinta: 18,50 mk

Yöjuttupokkari 6: Lasisten arkkujen arvoitus

Takakansi: John Sinclair, Scotland Yardin erikoismies on jälleen uuden tehtävän edessä.
Lontooseen on ilmestynyt mitä kammottavimpia demoneita. Ghouleja! Ruumiinsyöjiä, kuten niitä kansanomaisesti kutsutaan. Ne pyrkivät tyydyttämään iljettäviä halujaan myös Johnin välityksellä, eikä tämä voi lopulta muuta kuin toivoa nopeaa, tuskatonta loppua…

Arvio: Lontoolaisen hautaustoimiston toimitiloissa työskentelee miellyttävän oloinen herrasmies, jonka ulkokuori on kuitenkin silkkaa hämäystä. Sen saa huomata ystäväänsä viimeiselle matkalleen saattava Sheila Conolly, joka joutuu ghouliksi eli ruumiinsyöjäksi paljastuvan miehen vangiksi. Pian Sheilalle tekee seuraa hänen aviomiehensä Bill. Vangittujen onneksi myös John Sinclair on tietoinen hautaustoimistossa tapahtuvista hämäryyksistä ja ennen pitkää aaveidenmetsästäjä saapuukin paikalle tekemään hirviöistä selvää.

Yöjutun pokkarisarjaan kuuluva Lasisten arkkujen arvoitus olisi helppo sivuuttaa keskinkertaisena ja nopeasti unohdettavana kauhutarinana, ellei siinä mainittaisi uusina tulokkaina kahta keskeistä Sinclairin uraan liittyvää asiaa: ruumiita syövät ghoulit olivat Johnille aiemmin kokematon harmitus, joita hän pystyi kuitenkin tuhoamaan uudella superaseellaan, hopealuoti-Berettallaan. Muilta osin Lasisten arkkujen arvoituksessa ei enempää muisteltavaa olekaan, vaikka tarina onkin monilta osin parannus edellisiin taskukirjoihin verrattuna. Lasisten arkkujen arvoitus ilmestyi kotimaassaan alun perin jo kesällä 1974.

Lainaus: Bill Conolly sai vaivoin pidätetyksi suuhun pyrkivän oksennuksen.
Mies, luultavasti tohtori Meredith, oli raadeltu ja silvottu hirvittävän näköiseksi. Antaessaan lamppunsa valokiilan kiertää hahmoa Bill näki, että monia muitakin ruumiinosia oli järsitty ja raadeltu.
Minkähän hirviön aikaansaannosta tämä kaikki mahtoi olla?


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Das Rätsel der gläsernen Särge (Gespenster-Krimi nr. 42)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 1.11.1988
Hinta: 18,50 mk

Yöjuttu 8/1988: Haudankaivajan tytär

Takakansi: Haudankaivajan Marion-tytär hiipii joka yö salaa hautausmaalle. Viimein tytön yölliset poistumiset huomataan kotona, ja isä päättää lähteä varjostamaan tytärtään. Hän luulee näkevänsä unta, kun huomaa Marionin pysähtyvän tuomari Jeffries-vainajan haudalle. Mutta vielä pahempaa on tulossa: Marion keskustelee vainajan kanssa! Tyttö pyytää, että tuomari nousisi haudastaan ja lähtisi hänen kanssaan kotiin – tuomarin entiseen asuntoon. Marionin isä ei enää pysty hillitsemään itseään, vaan puuttuu tapahtumien kulkuun…

Arvio: John Sinclairin toimittajaystävä Bill Conolly saa vihjeen eräästä vähäpätöisestä asiasta, jota hän lähtee Johnin kanssa selvittämään. Tilanne muuttuu dramaattisesti heidän löytäessään ghoulin uhriksi joutuneen miehen ruumiin. Pian Bill joutuu itsekin limanimijän ruokalistalle ja edessä on tapahtumarikas seikkailu, joka päättyy haudasta nousseen, murhanhimoisen tuomarin kotiinpaluujuhliin.

Mielikuvituksellinen ja tunnelmallinen Haudankaivajan tytär edustaa niitä vanhan koulukunnan Yöjuttu-tarinoita, joita kynäilijä Jason Dark ei ole pystynyt luomaan enää aikoihin. Nuoren tytön psyyken horjuminen on varsin hyvin esitetty ja meno olisi varmasti vieläkin parempaa, ellei kirjoittaja olisi sortunut muutamiin kieli poskessa tehtyihin ratkaisuihin. Tarina jää hieman oudosti auki, eikä kaikkiin kysymyksiin saada vastausta. Siitä huolimatta ilmestymisvuotensa kärkitarinoita.

Lainaus: Kurkkua kuristava kauhu mykisti Thelman aivan sanattomaksi. Hän ei enää voinut katsoa tulijoita nähtyään, että Marionin seuralainen oli todellakin luuranko. Jason ei ollut sittenkään valehdellut. Tyttö toi mukanaan elävän luurangon, zombien, kuten aviomies oli sanonut.
Sydän pamppaili halkeamaisillaan. Kauhu ahdisti rintaa ja Thelma vapisi kauttaaltaan. Hän oli aina pitänyt itseään kokeneena ja karaistuneena naisihmisenä, joka ei pienistä hätkähtynyt. Olihan hän auttanut miestään monen monta kertaa ruumiiden pesemisessä ja vainajien arkkuun laitossa. Varsinkaan räjähdysonnettomuuksissa kuolleet ja kauan vedessä maanneet vainajat eivät olleet koskaan olleet mitään mieltä ylentävää nähtävää. Nyt näytti siltä, että tytär oli tuomassa kotiin yhtä mätänemistilassa olevaa vainajaa. Kaiken lisäksi tuo vainaja pystyi liikkumaan omin jaloin.

Lukijan novelli: Hiljaa virtaa veri
Jos päätarina olikin lähes parasta a-luokkaa, samaa ei voi sanoa tämän kertaisesta lukijan novellista, jonka on kirjoittanut muutama kuukausi takaperin lukijan palstalla eräälle aiemmalle novellille kehuja jakanut ”Cats”. Hänen hienosti nimeämänsä Hiljaa virtaa veri on lähtökohdiltaan mielenkiintoinen yritys luoda kauhua vanhojen luontoon liittyvien uskomusten ympärille, mutta kirjoittaja sortuu lopulta turhan helppoihin ratkaisuihin tehdessään pahan ilmenemismuodoista konkreettisia. Novelli olisi tarvinnut myös runsaasti enemmän lihaa luidensa ympärille, tällaisenaan se on hyvin läpijuostu tuotos.

Lainaus: Katselin hieman tarkemmin edessäni leijuvia kasvoja ja silmäni laajenivat hämmästyksestä ja kauhusta... Kasvot näyttivät olevan eri vuosikymmeniltä ja ne olivat eriasteisesti mädäntyneitä... sitä paitsi niillä ei ollut alaruumista ollenkaan, vaan ne oli irrotettu voimakkaalla viillolla.

Lukijapostia -palstalle oli lähetetty myös muutama aiemmasta kisasta myöhästynyt vampyyrivitsi:
Hyttynen vampyyrille: - Meillä on samat harrastukset.

- Miksi Lady X on tullut niin saidaksi juomarahojen suhteen?
- Etkö tiedä, että hän on viime aikoina imenyt skotlantilaisia.

- Salakkaverkko, sanoi ghouli kun Lady X:n konepistoolilla ampuman uhrin näki.

- Eikös muut nyt nousekaan kuin minä yksin vaan, kysyi vampyyri, kun hautausmaalta yölliselle saalistusretkelleen lähti.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Tochter des Totengräbers (GJS Nr. 252)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttupokkari 5: Helvetin tytär

Takakansi: Kaksi nuorta toimittajaa lähtee tekemään juttua hylätystä luostarista ja vanhasta linnasta. He löytävät ammoin sitten kuolleen kreivitär Barthonyn kivisen sarkofagin. Onnettomien sattumien seurauksena kreivitär herää kuolleista ja alkaa kummitella öisin linnassa. Samalla saa pöyristyttävä murhasarja alkunsa…

Arvio: Kesän 1988 Yöjuttu-pokkari oli ilmestymisvuotensa kolmas kurkistus John Sinclairin uran varhaisvaiheisiin. Englantilaisen pikkukylän pitkään vaietun salaisuuden paljastuminen johtaa Johnin saapumiseen paikalle. Tällä kertaa hänen on tultava toimeen yksin, sillä Johnin toimittajaystävä Bill Conolly jää Lontooseen pitämään seuraa tuoreelle vaimolleen Sheilalle. Billiä kyllä tarvittaisiin toisaallakin, sillä perillä Johnia odottaa hiuksia nostattava yllätys.

Länsi-Saksassa vuonna 1974 alkujaan julkaistu Helvetin tytär jatkaa sitä edeltäneiden pokkareiden ideaköyhää ja kieleltään kömpelöä linjaa – on vaikea kuvitella kenenkään kiinnostuvan Yöjutuista tällaisten tarinoiden perusteella. Elizabeth Bathoryn perintöä kaikkiin mahdollisiin kliseisiin häpeilemättömästi sekoittava Helvetin tytär on etenkin kummitusjuttuna vaatimaton, kun taas perinteisenä murhamysteerinä sillä olisi voinut olla enemmänkin annettavaa. Valitettavaa onkin todeta, että Helvetin tytär saattaa hyvinkin olla tähän mennessä julkaistuiden Yöjuttujen kaikkein pahin pohjanoteeraus.

Lainaus: Gilda Moore luuli menettäneensä viimeisenkin järjenkipinän.
Vankityrmään astunut hahmo oli iljettävän näköinen hirviö, jonka pään toinen puolisko oli pelkkä pääkallo tyhjine silmäkuoppineen ja irvistelevine suineen. Toinen puolisko kuului kauniille naiselle. Sama kaksijakoisuus koski hahmon koko ruumista. Se oli puoliksi luuranko, puoliksi nainen.
Vasemmassa kädessään, joka oli luurangon käsi, hirviö piteli kaksiteräistä miekkaa.
Gildan huulet vapisivat mykästä järkytyksestä. Hän tuijotti hirviötä kuin lumottuna, eikä kyennyt kääntämään katsettaan siitä poispäin. Sitä paitsi se lähestyi häntä verkkaisin askelin.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Töchter der Hölle (Gespenster-Krimi nr. 38)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 1.8.1988
Hinta: 18,50 mk

Yöjuttu 5/1988: Hauta pirunrotkossa

Takakansi: Vanha tuttavani Jane Collins oli soittanut minulle Lontooseen. Olin noudattanut hänen kutsuaan ja lähtenyt Sveitsiin.
Totesin nopeasti, että retkestäni oli hauskuus kaukana, sillä jouduin jylisevän vesiputouksen partaalle, jonka jyrkkäreunaisesta uomasta piti tuleman minun viimeinen leposijani.

Arvio: Sveitsissä sijaitseva Viamalan rotko on toiminut ammoisina aikoina vuoridemonien ja maahenkien asuinpaikkana. Pitkää unta nukkuneet demonit ovat taas heränneet, kun suurnoita Wikka on apulaisensa Jane Collinsin kanssa valjastanut ne tuhoamaan arkkivihollisensa John Sinclairin. Onneksi aaveidenmetsästäjän ei tarvitse käydä yksin vihollistensa kimppuun, sillä Suko ja Bill Conolly ovat hänen apunaan.

Heti ensimmäisiltä sivuilta täyteen vauhtiin kiihdyttävä tarina on täynnä toimintaa ja siksi Hauta pirunrotkossa on oikeastaan enemmänkin seikkailutarina kuin perinteinen kauhistelu. Telepaattisilla kyvyillä varustetut vuoridemonit ovat mukava lisä hirviögalleriaan, vaikka eivät pystykään tarjoamaan ystävillemme juuri minkäänlaista vastusta. Jane Collins ja suurnoita Wikka eivät saa tälläkään kertaa mitään aikaiseksi, mikä tuskin yllättää kaksikon tuntevia lukijoita.

Lainaus: Vuoridemoneilla oli telepaattisia kykyjä. Ne pystyivät siirtämään ajatuksia pitkienkin etäisyyksien päässä oleviin kohteisiin aivan samoin kuin voimalinjat siirtävät sähkövirtaa maiden ja merten yli kaukaisimpiinkin vuoristokyliin.
Vuoridemonien tehtävänä oli löytää keino, jonka avulla John Sinclair voitaisiin houkutella toiseen maahan.

Lukijan novelli: Todellinen painajainen
Lehdessä alkoi tämän numeron myötä ilmestyä myös lukijoiden omia kauhunovelleja, joista ensimmäisen nimi jo paljastaa mistä on kyse. Todellinen painajainen kertoo kaverista, joka viettää myrsky-yön veljensä isossa omakotitalossa, eikä tiedä, ovatko hänen yöllä kokemansa kauhut totta vai kuvittelua. Nimettömäksi jääneen kirjoittajan tarina on erittäin kliseinen ja paikoin itsensä hieman turhankin vakavasti ottava, mutta yrityksen puutteesta sitä ei voi ainakaan syyttää. Aloitus on tälle sarjalle siis aivan kelvollinen ja samaa mieltä oli muutamaa numeroa myöhemmin myös nimimerkki Cats: ”Mä luin sun juttus ja se oli tosi hyvä. Helskutti kun meinas iha pelottaa. Mä oon kans kirjotellu karmivia juttuja ja välillä pelottaa itelläki…”

Lainaus: Siinä se oli. Valtava, aivan luonnottoman isokokoinen koira, joka tuijotti minua aivan liikkumattomana vain noin viiden metrin päässä raolleen avaamastani ulko-ovesta. Eikä eläimen valtava koko ollut ainoa seikka joka herätti minussa suunnatonta pelkoa, koiran ilkeästi kiiluvat silmät saivat minut melkeinpä vapisemaan pelosta. Silmät melkeinpä salamoivat, ne olivat aivan kuin kaksi kuumaa hiilikekälettä ja nuo leimuavat valopilkut tuijottivat koko ajan armottomasti suoraan omiin, kauhuntäyteisiin silmiini.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Mein Grab in der Teufelsschlucht (GJS Nr. 249)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.5.1988
Hinta: 11,50 mk