Yöjuttu 6/1993: Kuolemankallioon kahlittuna

Takakansi: Alla hornankattilana vaahtoava meri ja ympärillä maagisten voimien myllerrys.
Kuolemankallioon kahlehditun John Sinclairin toiveet pelastautumisesta ovat sammuneet. Jokainen hyökyaalto kuluttaa hänen nopeasti uupuvia voimanrippeitään, mutta voimakas tahto pakottaa nääntyneen ruumiin karkottamaan myrkyn lailla hiipivän lamaannuksen yhä uudelleen ja uudelleen. Herpaantumisesta seuraisi varma hukkumiskuolema. Elämänhalu on toistaiseksi voimakkaampi kuin tuonen hengettärien seireenilaulu, mutta kuinka kauan?
Onko apu sittenkin tulossa ja ehtiikö se pelastamaan John Sinclairin hukkumiskuolemalta?

Arvio: Irvinaaman kätyrit ovat erottaneet ystävämme toisistaan. Samaan aikaan kun John kamppailee elämästään Vampyyrien teatterissa, makaavat Suko, Shao ja heidän seurassaan oleva poliisi huumattuna odottamassa kuolemaa. Mutta kun hätä on suurin, astuu esiin muuan henki, joka pelastaa ystävämme ja saa seikkailun taas jatkumaan.

Irvinaama-tarinan toinen osa ei juuri paranna kokonaisuutta, jossa on enemmän toimintaa kuin jännitystä. Juonenkäänteet ovat yhtä innottomia kuin edeltäjässään, päädemonin vampyyriarmeijassa ei ole rahtuakaan pelottavuutta ja Shaon menneisyydestä paljastuvat maagiset taidot ovat kiusallisen yliampuvia vesittäen koko komeuden. Loppuun jätetty juonenkäänne saattaa tuoda uutta toimivuutta seuraavaan numeroon, mutta sen varaan ei kannata kuitenkaan laskea – Jason Dark kun on viime aikoina osannut lässäyttää tarinan kuin tarinan.

Tekstausvirheitä on edelleen aivan liikaa ja ne vaikuttavat kielteisesti vähäiseenkin lukunautintoon. Kahdesta lukijain piirroksesta ei ole Yöjutussa esiteltyjen laatutussausten haastajaksi.

Lainaus: Suu avautui hyvin hitaasti ja pitkät vampyyrinhampaat paljastuivat. Se oli intialaiselle lopullinen vahvistus äskeisen kamppailun lopputuloksesta.
Nyt tuokin miespolo oli joutunut vasten tahtoaan liitetyksi vampyyrien loputtomaan ketjuun. Lajikumppanit tulivat onnittelemaan häntä uudesta ”saavutuksesta” ja taputtelivat häntä olalle kuin jalkapallojoukkueen jäsenet voittomaalin tekijää.
Uhrin herättyä kaikki poistuivat ruumasta lajilleen ominaisin verkkaisin askelin. Aika ei merkinnyt verenimijöille mitään. Ne ottivat joka tapauksessa kaiken tarvitsemansa – ennemmin tai myöhemmin.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Gefangen am Todesfelsen (GJS Nr. 323)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1993
Hinta: 16 mk

Yöjuttu 1/1992: Lomasaaren kääpiöpirut

Takakansi: Mandra Korab oli omistanut seitsemän tikarin kokoelman. Helvetin ylin valtias Lusifer oli kuitenkin kokenut sen uhkaksi itselleen ja kaapannut sen katalalla tempulla haltuunsa.
Sen jälkeen oli paikonut [sic] kaikki seitsemän tikaria eli puolille maailmaa mahdollisimman kauas toisistaan. Siten hän sai ne työskentelemään puolestaan sen sijaan, että ne olisivat uhanneet hänen valtansa säilymistä.
Ystäväni ja minä olimme löytäneet tikareista jo kolme. Neljättä etsiessämme jouduimme pohjoissaksalaiselle Syltin saarelle kääpiöpirujen joukkoon…

Arvio: Jokaisella lomapaikalla on salaisuutensa, joiden kanssa paikallisten on elettävä ja joita satunnaisten matkailijoiden ei sovi kyseenalaistaa saati tonkia sen enempää. Ongelmaksi asia muodostuu siinä vaiheessa, kun salaisuudet palautetaan päivänvaloon ja mahdollisesti vieläpä siten, ettei niihin osata varautua tai niitä ei edes uskota. Näin tapahtuu pienessä saksalaisessa lomakylässä, jossa yksi Mandra Korabin maagisista tikareista tekee tuhojaan.

Rantahietikossa asuvien murhanhimoisten kääpiöiden tarina on lähtökohtaisesti kekseliäs. Hautajaisissa tapahtuva välienselvittely on tyypillistä Yöjuttu-huttua, mutta rannalle sijoittuvassa kliimaksissa on yritystä – sitäkin olisi tosin voinut huomattavasti kasvattaa ja tuoda tappajakääpiöitä maan päälle moninkertaisesti nyt nähtyä enemmän, näin oltaisi saatu todella huikeat verikekkerit joulupyhien kunniaksi. Valitettavinta kaikessa on kuitenkin se, että Kolmiokirja päätti lopettaa hetkellisesti uusien tarinoiden julkaisemisen, joten viimeisen kolmen tikarin seikkailut jäävät suomalaisilta lukijoilta ikiajoiksi kokematta.

Lukijain piirroksia on lehdessä kaksi ja molemmat vieläpä aivan onnistuneita. Kolmesivuisen lukijapalstan asiallisin kirjoitus on Sami Hernesahon käsialaa, siinä hän kyseenalaistaa lukijoiden keskinäiset nokittelut ja päänaukomiset. Myynti-ilmoitusten lisäksi mukana on myös Marjut Järvimiehen runo ja sen perään Yöjutun toimituksen ilmoitus lukijapalstan ja novellien julkaisemisen lopettamisesta. Tämä on vähintäänkin erikoista, sillä vielä edellisessä numerossa lukijoita pyydettiin lähettämään tekstejään julkaistavaksi.

Lainaus: Hiekasta työntyi esiin jotain. Ensiksi tuli näkyviin pieni käsi. Pitkät ruskeat sormet ojentuivat ja koukistuivat muutaman kerran, puristuivat nyrkkiin ja avautuivat jälleen. Ulapalta hyökyvät vaahtopäiset aallot eivät ulottuneet niin kauas rannalle, että olisivat voineet kastella käden.
Käsivarsi näytti ohuelta ja laihalta, mutta sitkeältä. Viimein työntyi esiin pää hörökorvineen ja hehkuvine silmineen.
Ensimmäinen kääpiö oli noussut ihmisten ilmoille. Vielä se ei kuitenkaan noussut hiekasta aivan kokonaan, vaan katseli huolellisesti ympärilleen.

Lukijan runo
Neidolla on iso pulma,
hän ryhtyy itsesyytökseen:
Hän kun on niin ruma, julma,
kukaan ei käy pyydykseen.

Sarvipäinen nahkasiipi
kiinnostuikin neidosta.
Neidon viereen yöllä hiipi,
hurmaantuisko keitosta?

Neito ken ei ketään säästä
ääressä on kattiloiden.
Turvallisen matkan päästä
katso häntä pahoinvoiden.

Jostain syystä itsekkäästä
kädessään on lihakirves!
Kaivaa sillä silmät päästä,
kallolla on hampaat irves!

Lehmän silmä lautaselle,
syksyn ilta hämärtyy.
Soppa jäähtyy parvekkeella,
kyllä kulta yllättyy!
(Marjut Järvimies)

Lukijan novelli: Uhrilahja
Johanna Kaipiaisen kynäilemä tarina on epäuskottavuudestaan ja kömpelyydestään huolimatta erikoinen, mustalla huumorilla silattu luostarikertomus, jonka loppuhuipentumassa nähdään kuinka nunnat antavat Herralleen uhrilahjoja syntisten pakanoiden muodossa.

Lainaus: - Herra, ota vastaan tämä uhrimme, syntinen pakana ja armahda meidät helvetin tulesta. Aamen, vanha nainen lausui tuolla samalla kammottavalla äänellään, mikä oli neuvonut minut tänne kuoleman kehtoon.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Satans-Zwerge von Sylt (GJS Nr. 303)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.1.1992
Hinta: 15 mk

Yöjuttu 10/1991: Seitsemän tikaria pirulle

Takakansi: Syvänsinisestä pimeydestä sujahti esiin vielä tummempi karvainen käsi, joka tarrasi nukkuvan miehen kurkkuun erehtymättömän varmasti.
Nukkujan pää painui tyynyyn ja kurkkua kuristava ahdistava tunne herätti hänet. Silmät rävähtivät auki ja suu loksahti ammolleen. Hän ei nähnyt paljon mitään, ehkä korkeintaan jonkin tumman varjon kasvojensa yllä. Henki ei kulkenut, vaikka hän yritti vimmatusti haukkoa ilmaa. Kurkkua kuristava tunne kasvoi sietämättömäksi. Pelko valtasi mielen.
Ensin hän luuli näkevänsä unta, mutta tajusi kohta, että hapenpuute oli todellinen. Pelko muuttui kuolemankauhuksi!

Arvio: Intialaisella Mandra Korabilla on hallussaan kuolevien demonien käsivarsista valmistetut seitsemän tikaria, joiden avulla hän on käynyt mustaveristen vastaista taistelua jo kauan. Eräänä yönä joku tai jokin kuitenkin murtautuu hänen palatsiinsa, tappaa hänen uskollisen palvelijansa ja varastaa tikarit. Ryöstäjä jakaa tikarit seitsemälle eri pahan palvelijalle, joten Johnin ja Sukon on autettava ystäväänsä saamaan kallisarvoiset tikarit takaisin.

Varsin pitkän oloisen jatkosarjan perään heitetään uusi sellainen, sillä ainakin ensituntumalta vaikuttaa siltä, että Seitsemän tikaria pirulle tulee kestämään sen seitsemän kertomuksen verran. Toivoa sopii, että tulevat numerot ovat avausosaa kekseliäämpiä, sillä ihmetikarillaan kirurgisia toimenpiteitä toimittavan lääkärin tarina ei ole kovinkaan kaksinen. Tuhoa ja toimintaa tässä on kyllä riittämiin, mutta varsinaista kauhua – saati edes jännitystä – saa kaivaa todella syvältä ja silloinkin lopputulos on korkeintaan tyydyttävä. Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon Johnin ja Palermon mafiapäällikön Luigi Bergamon kohtaaminen, he kun ovat vanhoja tuttuja tarinasta Hulluus iskee yöllä (8/1989).

Kolmesivuisella lukijapalstalla ihmetellään Yöjutun julkaisutahtia, saksalaisista lehdistä jäi nimittäin suomentamatta numerot 281-290. Pakollisten osto- ja myynti-ilmoitusten lisäksi lehteen on päätynyt myös seuranhakuilmoitus, kun kaksi Juku-Jukumaassa vieraillutta nuorta neitoa kyselevät kiinnostavan pojan perään. Lukijain piirroksia on mukana kaksin kappalein.

Lainaus: Ruumis oli yhä istuvassa asennossa. Tohtori Varese oli odottanut vainajan muuttuvan eläväksi ruumiiksi, zombiksi, mutta ei kuitenkaan tuollaiseksi olennoksi, joka istui nyt hänen edessään. Zombi pyyhkäisi robottimaisen jäykällä huitaisulla käärinliinan pois päältään, niin että Varese näki sen nyt kokonaan.
Näky oli hänelle järkytys, sillä ruumiin jaloissa oli tapahtunut kammottava muodonmuutos.
Ihosta kasvoi nopeassa tahdissa esiin vihreitä suomuja, jotka vahvistuivat kovaksi panssarikuoreksi, kuten joillakin liskoilla. Muutos eteni huimaa vauhtia. Se hyppäsi ylävartalon yli ja jatkui kasvoissa. Poskiin ja otsaankin kasvoi suomuja. Samalla pää muutti muotoaan.

Lukijan novelli: Kirje rajan takaa
Marko Parviaisen kirjoittama novelli vie lukijansa Englantiin, hylätylle kaivostyömaalle, jonka käytävissä asuu jotain sanoin kuvaamattoman pahaa. Novellien parhaaseen kolmannekseen lukeutuva Kirje rajan takaa on sopivan tiivis ja tutuista lähtöasetelmistaan huolimatta toimiva. Loppunäytökseenkin on saatu ujutettua miellyttävää jännitystä.

Lainaus: Nyt on otollinen hetki. Yö on synkkä ja pilvinen. Katulamput ja valot ovat yksi toisensa jälkeen sammuneet. Ensin kauempana, mutta pimeys etenee koko ajan kohti minua. Nyt viereinen katu sammui kokonaisuudessaan. Huomenna puhutaan varmasti laajasta sähkökatkoksesta, mutta minä tiedän paremmin…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Sieben Dolche für den Teufel (GJS Nr. 299)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1991
Hinta: 14,50 mk

Yöjuttu 9/1991: Tämä HUONE on pelon tyyssija

Takakansi: - Näiden seinien takana asuu kauhu, muuan paikallinen poliisimies oli varoittanut innokasta uutistoimittaja Paoloa. Poliisin varoittavat sanat palasivat nyt hänen mieleensä, mutta hän ei silti aikonut luopua aikeestaan.

Talo oli autio. Hylätty. Kauhun vallassa paenneet ihmiset olivat jättäneet sen tyhjilleen, eivätkä poliisitkaan halunneet enää mennä sinne. Syy oli selvä; eräs heidän virkaveljensä oli saanut salamyhkäisellä tavalla siellä surmansa. Hänen kuivunut verensä oli kuulemma näkyvissä erään huoneen karhealla betoniseinällä…

Arvio: Mandrakan ja Myxinin suunnitelmat helvetin herruudesta ovat kokeneet pahan kolauksen Wikkan ja hänen opetuslapsensa Jane Collinsin tultua auttamaan herransa Asmodis pinteestä. Toisaalla näyttämölle astuu Krol, mustekalamagian mahtidemoni ja yksi Suurista Vanhuksista, joka on kaapannut Johnin ja Sukon vangeikseen. Rio de Janeiron slummeihin siirtynyt taistelu asettaa lopulta koko maailman tulevaisuuden vaakalaudalle.

Mitä pidemmälle Mandrakan ja Asmodiksen valtataistelua on venytetty, sitä älyttömämmäksi se on muuttunut. Mustekalamagian mukaantulo on enemmän kuin irrallisen tuntuista, eikä Krol ole mahtavasta asemastaan huolimatta edes pikkudemonien veroinen mitä kiinnostavuuteen tulee. Infernaalista loppuhuipentumaa odottavat joutuvat kokemaan yhden Yöjutun historian pahimmista pettymyksistä.

Marko Parviaisen piirtämä merihirviö on kahdesta sivun kokoisesta lukijakuvasta tyylikkäämpi, J. Räsäsen nukkemestarin edustaessa liian usein piirroksiin eksynyttä koomisempaa ja kevyempää linjaa. Lukijapostipalstalla ei tällä kertaa ole juuri muuta kuin osto- ja myynti-ilmoituksia.

Lukijan novelli: Saarnaaja
Into Syksiön (oik. Tapio Tarmo Talvio alias Boris Hurtta) kirjoittama novelli pirun riivaamasta saarnamies Ruposesta on Yöjutun novellitekstien ehdotonta parhaimmistoa: sopivan tiivis, kieleltään poikkeuksellisen rikas ja hauska. Juuri oikeaan mittaan kynäilty kertomus saavuttaa hienosti maaseudun uskonnollisten seurojen hengen ja huijarisaarnaajan oletetun vaikutuksen niihin. Tällaisia tekstejä kaipaisi luettavakseen useamminkin.

Lainaus: Kaikki alkoivat rukoilla, että minä saisin puheenlahjani ja järkeni takaisin ja hyökkäsivät minua halaamaan ja nuolemaan kuin sarvipäähiehot. Ja minä vaan istuin kuin tervaskanto. Katsoin vaivihkaa Ruposta ja se se olikin sarvipää. Sen ohimoille oli kasvanut sarventyngät ja se puhui saarnatessaan riettaammin kuin humalainen tukkijätkä iltamissa. Ihme oli, ettei sitä kukaan toinen huomannut.

Lukijan novelli II: Kaksi palvelijaa
Aivan samaa ei voi sanoa Marjut Järvimiehen kertomuksesta, jossa pahan ja hyvän palvelijat kisaavat kuolevien sieluista. Heistä pahan palvelija on jäämässä tappiolle, sillä tämä ei ole paholaisen toiveista huolimatta onnistunut toimittamaan isännälleen riittävän puhdasta sielua – kuinka olisikaan, sillä puhtaista puhtain sielu on hänen vastapelurillaan.

Lainaus: Ei ollut valoisaa eikä pimeää. Kaksi hahmoa lähestyi toisiaan eri suunnista, toinen idästä ja toinen lännestä. Hämärä erottui pimeydeksi ja valoksi. Pimeys ja valo tanssivat heidän ympärillään ja sulautuivat yhteen, takaisin tasaiseksi hämäräksi vieden heidät johonkin.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: In diesem Zimmer haust die Angst (GJS Nr. 299)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1991
Hinta: 14,50 mk

Yöjuttu 8A/1991: Demonien liitto

Takakansi: Hän oli kauhujen maailmassa kuin yksinäinen purjehtija keskellä myrskyävää valtamerta: yksin, hylättynä, kaikenlaisten vaarojen ympäröimänä. Ne olivat läsnä, vaikka saarella näytti vallitsevan mitä sopusointuisin rauhantila…
Pimeyden ruhtinas Asmodis on luonut maan päälle orjien armeijan, jonka on määrä auttaa häntä pääsemään maailman valtiaaksi.

Arvio: Taistelu helvetin herruudesta jatkuu! Vaikka Asmodis pääsikin mustaveristen puolelle kääntyneen Myxinin ja tämän liittolaisen Mandrakan näpeistä Unkarissa, ei sota ole vielä ohi. Myxin ja Mandraka ovat saaneet haltuunsa voimakkaan aseen, jonka teho iskee demonien keskinäisten sopimusten mukaan elävään Asmodikseen täydellä voimallaan. Helvetin ruhtinaan onneksi hän ei ole kuitenkaan yksin, sillä paikalle saapuvat Wikka ja Jane Collins noita-armeijoineen.

Eeppinen tarina alkaa muistuttaa suuruudessaan kesän 1984 trilogiaa Helvetin portilla – Kauhun keskipisteessä – Tuo minulle Asmodinan pää. Siinä missä takavuosien tapahtumiin oli kokonaisvaltaisesta tylsyydestä huolimatta onnistuttu ujuttamaan edes satunnaisesti piristäviä yksityiskohtia, ei niitä ole tällä kertaa mukana enää edes nimeksi. Ei edes Kummituksen muodossa, joka saapuu Karan uniin tarjoamaan apuaan ja neuvomaan, kuinka kuolleiden valtakunnan kaunotar voisi saada sekä unohduksen juoman että kultateräisen miekan itselleen. Toivoa sopii, että helvetin suuren valtataistelun seuraava osa toisi asetelmiin edes hitusen lisää jännitystä.

Lukijapalstalla on enimmäkseen kirjeenvaihtoilmoituksia, mutta myös muistutus eräälle todennäköiselle lukijalle, että tämä palauttaisi lainaamansa kasetin omistajalleen. Viidestä vaatimattomasta lukijan piirroksesta tyylikkäin on Jari Ylä-Keron tussaama black metal -henkinen demoninkuva.

Lainaus: Ihoon syntyi isoja repeämiä aivan itsestään ja pieniä iljettäviä matoja luikersi esiin paksuista paiseista, jotka peittivät puolipallon muotoisina hänen kämmenselkänsä kauttaaltaan. Sama tapahtui myös kasvoille, eikä Myxin voinut sille mitään. Hän tunsi vain hirvittävää poltetta ja kirvelyä.
Paiseista luikertelevat madot hajaantuivat silmänräpäyksessä kaikkiin suuntiin ja löysivät ihosta nopeasti uusia paikkoja, joihin porautua uudelleen. Velhon kasvot muuttuivat tuossa tuokiossa kihiseväksi matopalloksi.
Wikka nautti näkemästään. – Saipas sinut viimeinkin! hän rääkäisi innoissaan. – Tiesin, ettet sinäkään voi pitemmän päälle pärjätä minulle.

Lukijan novelli: Kellari
On hyvin todennäköistä, että nimimerkki T. A. on kirjoittanut Yöjutun historian huonoimman novellin – itse asiassa tämä menee jo hauskuuden puolelle, sen verran surkea kyhäelmä on kyseessä. Isoäidin kellarista löytyvä ruumis johtaa tapahtumaketjuun, jossa lapsenlapsi joutuu elävän ruumiin ja lihakirvestä heiluttavan mummin käsittelyyn vailla pakenemismahdollisuutta.

Lainaus: Jouduin kuin jonkin voiman vetämänä arkun luokse. Se mitä näin oli kuin suoraan karmeimmasta painajaisesta. Arkussa makasi olento, jolta lepakot olivat repineet silmät pois, ja se oli aivan homeen peitossa ja läpeensä mätä.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Dämonenpakt (GJS Nr. 298)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1991
Hinta: 21,00 mk

Yöjuttu 7A/1991: Petturi

Takakansi: Piru oli kiikissä ja sitä uhkasi nopea tuho. Mustaverinen vampyyri Mandraka halusi niin. Se kuului hänen laatimaansa suunnitelmaan. Mandraka olisi kuitenkin epäonnistunut surkeasti, ellei hänen apunaan olisi ollut Myxin, velho, joka oli jälleen vaihtanut puolta. Myxin ei enää ollut tippaakaan kiinnostunut ystävistään Karasta, Johnista, Sukosta, Sheilasta ja Billistä. Hänestä oli tullut petturi!

Arvio: John Sinclair ei ollut uskoa tapahtunutta. Hänet oli tempaistu kauas kodistaan todistamaan Asmodiksen ja mustaveristen vampyyrien välistä valtataistelua ja vieläpä tilanteessa, jossa hänen pitkäaikainen ystävänsä Myxin oli valmiina lyömään häneltä pään irti Kultateräisellä miekalla. Kara oli jossain poissa, eikä Sukostakaan ollut tällä kertaa apua. Mikä pahinta, järkipuhe ei kääntänyt Myxinin päätä tämän päätettyä lopullisesta siirrostaan pimeyden voimien puolelle.

Näppärästi alkanut jatkosarja lässähtää toisessa osassa, kun Mandrakan ja Asmodiksen välinen kamppailu helvetin herruudesta kokee todellisen antikliimaksin. Mustaveristen vampyyrien uhka ei ole sen kouriintuntuvampaa kuin tavallistenkaan verenimijöiden eikä houkutuslinnun valintakaan mene oikein maaliin. Myxinin mielenmuutos on perusteluistaan huolimatta hyvin keinotekoisen oloinen, eikä tarinan toinen osa syvennä pienen velhon tilannetta juuri lainkaan. Näin ollen Petturi jää todella kauas Mustaverisen vampyyrin synnyttämistä ennakko-odotuksista.

Lukijain piirroksia on mukana kolme, joista ainoastaan M.P. -91:n piirtämä ihmissusien kuningas on mainitsemisen arvoinen. Lukijaposti-palsta on tällä kertaa yhtä postausta lukuun ottamatta pelkkiä osto- ja myynti-ilmoituksia.

Lainaus: Kaduin näinä hetkinä, että olin käännyttänyt Myxinin aikoinaan omalle puolelleni. Hän tunsi meidät ja toimintamme läpikotaisin, koska olimme luottaneet häneen yhtä paljon kuin toisiimme. Nyt hän tulisi käyttämään tietojaan meitä vastaan ja paljastaisi heikot kohtamme vihollisillemme. Todennäköisesti hän aavisti aikomukseni juuri nytkin, kun hapuilin ristiä hyppysiini.
Hän pudisti päätään ja sanoi: - Ristisi voit unohtaa, John!

Lukijan novelli I: Teloittaja
Marko P. on kirjoittanut puolipitkän novellin, jossa noituutta harjoittava kolmikko on onnistunut manaamaan demoni Morkebin maan päälle. Uhrilahjan antaminen ei suju kolmikolta kuitenkaan suunnitelmien mukaisesti ja demoni tuhoaa isäntänsä. Toivoton loppuratkaisu ei tosin säästä pakoon päässyttä uhriakaan. Liian tiiviiksi kirjoitettu tarina ei nouse oikein kunnolla siivilleen, vaikka Morkeb niin tekeekin.

Lainaus: Noita huusi tuskasta, kun demoni ojensi kätensä ja avasi kämmenensä, kuin vaatien jotakin. Noidan ruumis räjähti verisesti, kun hänen sydämensä purskahti ulos rintakehästä suoraan Morkebin avoimeen kouraan. Demoni nauroi vahingoniloisesti ja nielaisi noidan sydämen.

Lukijan novelli II: Yö
Uni ja todellisuus sekoittuvat Ben Roimolan kirjoittamassa novellissa, jossa yöllinen peto saapuu noutamaan kahta kaverusta. Hommassa on ideaa, mutta toteutus tökkii pahemman kerran ja loppuhuipentuma on turhankin kliseinen.

Lainaus: Karmeasti sähisten olento hyökkäsi Pertin kimppuun. Pertti ennätti laukaista kolme kertaa ennen kuin otus oli hänen kimpussaan. Kaikki laukaukset osuivat ja olion rintaan ilmestyi kolme suurta repeämää joista tihkui jotain mustaa, aivan kuin hyytynyttä verta. Yhdellä kouraisulla se avasi Pertin rintakehän samalla upottaen hampaansa hänen kurkkuunsa. En enää kestänyt, huusin, huusin, huusin.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Verräter (GJS Nr. 297)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1991
Hinta: 21,00 mk

Yöjuttu 6A/1991: Mustaverinen vampyyri

Takakansi: Sensaatio oli täydellinen!
Paholainen tarjosi John Sinclairille yhteistyötä. Pahan valtakunnan yhtenäisyys piti palauttaa ja kiihkeät äärimmäisyysainekset ja omavaltaiset kuppikunnat syrjäyttää. Ensiksi piti julistettaman sota mustaverisiä vampyyreita vastaan. Piru vihasi niitä kuin vihkivettä, ja kaikkein eniten niitten johtajaa, Mandrakaa.

Arvio: Kun John Sinclair saa kutsun salaperäiseen tapaamiseen Lontoon laitakaupungille, hän ei osaa edes aavistaa sen toimivan johdattajana yhteen kaikkien aikojen merkittävimmistä taisteluista helvetin herruudesta. Vastakkain ovat nimittäin Myxinin jo Atlantiksessa johtamat, demonien verestä voimansa saavat mustat vampyyrit ja itse Asmodis, joka on päättänyt tehdä lopun nahkasiipien valtaannoususta. John ajautuu pahaan välikäteen, mutta helppoa ei ole Karallakaan, sillä Myxin tuntuu vaihtaneen puolta takaisin mustaveristen rinnalle.

Yöjutun parhaat jatkosarjat ovat poikkeuksetta jo vuosien takaa, mutta Mustaverinen vampyyri antaa ainakin ensimmäisen osansa osalta toivoa muutoksesta. Tapahtumia pohjustetaan maltilla, juonenkäänteet ovat kiinnostavia ja uusi demonikin tuntuu hyvin keksityltä. Myxinin mielenmuutoksen lopputulemista jää odottamaan innolla, joten tarinan kakkososalla on melkoiset paineet niskassaan.

Lukijoiden piirroksissa on alkanut esiintyä entistä enemmän komiikkaa, mikä toisinaan toimii mutta useimmiten ei. Tämänkertaisessa piirroskavalkadissa ei ole ainoatakaan merkittävää taideteosta. Lukijapostin joukossa on sen sijaan pari kiinnostavampaa puheenvuoroa, yleisilmeen ollessa kuitenkin perinteistä ostetaan ja myydään -osastoa.

Lainaus: Kumpikin minua purrut vampyyri ahnehti vertani parhaansa mukaan. Muut pitelivät minua aloillani, vaikka en olisi kahleitteni takia kyennyt muutenkaan liikkumaan kovin paljon, enkä ainakaan voinut karata mihinkään.
Yhtäkkiä kaikki muuttui. Raskas paino katosi päältäni ja molemmat vampyyrit ponnahtivat ylös yhtä aikaa kimeästi kirkuen ja kiivaasti päätään puistellen.
Jokin näytti menneen niiden mielestä vikaan.

Lukijan tarina I: Saatanallinen juttu
Ensimmäinen lukijan tarina on nimimerkki Demon 91:n käsialaa ja se kertoo uuteen kouluun saapuvasta nuorukaisesta, joka ajautuu hetimiten saatananpalvonnan piiriin. Hän päätyy saatanan alaiseksi ja alkaa tappaa kaikenlaisia uskovaisia tai ”usokkeja”, joiksi hän saatanan kanssa heitä nimittää. Toivoa sopii, ettei kirjoittaja ole tehnyt teostaan tosimielellä.

Lainaus: Tunti loppui ja ja jäin luokkaan. Opettaja pyyhki taulua ja minä tunsin kuinka aloin muuttua. Näin luokan peilistä, että silmäni olivat kadonneet ja ihoni kupli. Hiukseni olivat kadonneet ja kalloni oli halki. Halkeamasta nousi höyryä, mikä haisi aivan Helvetille. Opettaja ilmeisesti haistoi sen. Hän kääntyi minuun päin ja kiljaisi. Samassa minä sylkäisin häneen päin ja vihreä neste osui hänen otsaansa. Neste lisääntyi ja levisi ympäri opettajaa. Hetken kuluttua opettajasta ei ollut kuin luuranko jäljellä.

Lukijan tarina II: Ei edes kuolema
E. Huttu -nimimerkkiä käyttävä kirjoittajanalku on tekstannut lyhyen kertomuksen vaimonsa menettäneestä Johanneksesta, jonka yllätykseksi vaimo palaakin haudan takaa kotiin. Edellisen tarinan tavoin on suotavaa olettaa, ettei tätäkään ole tehty aivan vakavissaan, sen verran hölmöstä jutusta on kyse.

Lainaus: - Minun tuli nälkä ollessani haudassa, Anneli sanoi paljastaen kellastuneen hammasrivistönsä ja reikäiset ikenensä, jossa lukuisat pienet madot luikertelivat. Raimo tunsi vatsansa kääntyvän ylösalaisin.
- Onneksi Johannes näkee minut toisin. Hän saa hankkia minulle syötävää.
Raimo huusi viimeisen järjenrippeensä vinttihuoneeseen, kun Anneli tarrasi häneen kiinni.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Mandraka, der Schwarzblut-Vampir (GJS Nr. 296)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1991
Hinta: 21,00 mk

Yöjuttu 10A/1990: Puukottajan amokjuoksu

Takakansi: Nainen seisoi edessäni ja kirkui: – Mieheni on tullut hulluksi! Hän on menettänyt järjestään senkin vähän, mitä hänellä on ollut. Hän tappaa meidät kaikki!
En ensin tahtonut uskoa häntä, mutta aloin suhtautua häneen vakavasti, kun hän oli kertonut minulle El Diablon testamentista. El Diablo oli merirosvo suoraan helvetistä. Häntä sanottiin myös mieheksi, joka kykeni katkaisemaan kaulan yhdellä puukonsivalluksella…

Arvio: Lontoosta alkava ja Mallorcan turistirysään päättyvä Puukottajan amokjuoksu tuo tarinaltaan vahvasti mieleen vuoden 1982 päätösnumeron Luurankolaiva, jossa meren syvyyksiin jo kerran toimitetut merirosvot palaavat terrorisoimaan englantilaisen rantakaupungin asukkaita. Molempien kauhu liittyy menneisiin tekoihin ja synkkänä vellovaan öiseen mereen, joista on ammennettu kauhutarina jos toinenkin. Lähtökohdat ovat siis tuttuakin tutummat.

Vauhdikkaasti alkavan tarinan ensimmäiset käänteet ovat onnistuneita ja merirosvon ilmestyminen juuri niin hurmehenkinen kuin olla ja voi. Liian estottomasti käyttäytyvää nuorisoa lahdataan kuin teinislashereissa konsanaan ja meri värjäytyy verenpunaiseksi Tappajahain (1975) ensimmäisen uhrin tavoin, mutta valitettavasti päättömän piraatin miekka ei osu toistamiseen samaan kohtaan ja Puukottajan amokjuoksu latistuu hyvän ensimmäisen puoliskon jälkeen tavanomaiseksi rutiinikauhisteluksi. Mielikuvituksellisesti nimetty pääpirukin pyyhkäistään liian helposti manan majoille, aivan kuin demonien tappamisesta olisi tullut Johnille ja Sukolle liiankin kevyttä iltapuhdetta. Tyylikäs alkuperäiskansi päätyi onneksemme myös suomalaiseen julkaisuun.

Lukijoiden piirroksia ei ole mukana kuin kaksi, eivätkä ne ole palstan keskivertokuvia parempia. Lukijapostiin on sen sijaan tullut pitkä avautuminen, jossa nimimerkki Krypta-Kalle kertoo mielipiteensä palstan kauhuelokuva-arvosteluista ja kuin vakuudeksi omista taidoistaan heittää perään muutaman tekstin. Lopuksi hän lupaa toimittaa luettavaksi satasivuisen kirjansa ”Kentsun Kootut Kauhut”, mutta tietävästi näin ei koskaan tapahtunut. Teksti on kaikesta hölmöydestään huolimatta selkeä piristys ummehtuneeksi myyntipalstaksi muuttuneeseen lukijapostiin.

Lainaus: Angelika tuijotti kämmeniensä välissä olevaa päätä kauhun lamauttamana. Kasvot olivat niin inhottavan ja häijyn näköiset, ettei hän ollut eläissään nähnyt mitään vastaavaa.
Hän vapisi kuin horkassa, mutta ei inhostaan huolimatta kyennyt päästämään irti päästä, jonka iho tuntui pergamenttimaisen sitkeältä.
Kaulantynkä likosi yhä vedessä. Kun lasihelmiä muistuttavat silmät liikahtivat, tyttö alkoi kirkua täyttä kurkkua.

Lukijan novelli: Kostaja
Rakastunut nuoripari matkustaa Lappiin, jossa heidän lemmenlomansa tulee järkyttävään päätökseen metsässä asuvien petojen raadellessa 21-vuotiaan Helin kuoliaaksi. Puolitoista vuotta suruun ja järkytykseen ryypännyt poikaystävä saa lopulta riittävästi voimia kostaakseen tyttöystävänsä kuoleman ja lähtee kunnon asearsenaalilla varustautuneena kohti pohjoista. Siellä hän tapaa kauniin Mian, jonka kanssa käy hurjaan taisteluun metsän hirviöitä vastaan.

Midnight/Lightning -nimimerkin kirjoittamassa novellissa on kelvollisesti pituutta, eikä kirjoittajaa voi muutenkaan syyttää yrityksen puutteesta. Periaatteessa kaikki on siis ok, mutta silti jäin kaipaamaan aiheelta hieman pidempää käsittelyä – kenties tämänkaltaisen juonen siirtäminen Yöjuttuun on jo lähtökohtaisestikin tuhoon tuomittu idea, koska lehden tila ei anna tilaa juonenkäänteille. Siksi lopun infernaalinen taistelu latistuu jo varhaisessa vaiheessa, eikä tarina saavuta ansaitsemaansa huipennusta. Syytä on tosin kirjoittajassakin, joka keskittyy välillä turhankin hanakasti kostajan asearsenaalin kuvaamiseen.

Lainaus: Huomasin niiden muistuttavan ruumiinrakenteeltaan ihmisiä, mutta siihen yhtäläisyydet loppuivatkin. Tummanruskea, paikoittain musta karvoitus peitti ne päälaelta nilkkoihin, jalkapohjat olivat paljaat. Suu oli luonnottoman suuri ja täynnä raateluhampaita. Kädet olivat kuin ihmisen, lukuun ottamatta kynsiä, jotka olivat kuin karhulla. Tuijotin näkyä lamaantuneena, kunnes yksi, muita pienikokoisempi otus puri raivokkaasti hampaansa Helin reiteen.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Amoklauf der Messerstechers (GJS Nr. 278)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1990
Hinta: 19,50 mk

Yöjuttu 7A/1990: Demonin tikari

 

Takakansi: Tricia di Monti oli elämänsä ratkaisevassa käännekohdassa. Kohtalon kirjassa oli käännetty uusi sivu, johon hän halusi tutustua. Tyhjyydestä kuuluva ääni valmisti häntä uuteen elämään.
- Tricia, sinä tiedät, että voidaan tappaa monella tavalla. Olen kokeillut niitä kaikkia ja löytänyt myös yhden uuden.
- Minä olen itse valinnut sinut tähän tehtävään ja ojennan sitä varten sinulle tämän maljan ja tämän veitsen.
Tricia otti tarjotut esineet vastaan ja lakkasi samalla olemasta Tricia di Monti. Hänestä tuli nainen, jolla oli demonin tikari.

Arvio: Kuuluisa sirkus on saapunut Lontooseen vetovoimaisimpana tähtenään nuori afrikkalaisnainen, joka käsittelee viidakon pelottavia villipetoja kuin sylikoiria konsanaan. Nämä tappokoneet ovat täysin Tricia di Montin vallassa, eivätkä epäröi täyttää tämän hurjimpiakin toiveita. Trician epäonneksi hänen tielleen sattuu kuitenkin aaveidenmetsästäjä John Sinclair ystävineen ja niinpä verikekkereiksi tarkoitettu sirkusnäytös saa hänen kannaltaan epämieluisan käänteen.

Sirkus on lähtökohtaisesti hyvä tyyssija kauhulle, tarjoaahan se paitsi eksoottisia petoja, myös identiteettimuutoksia, silmänkääntötemppuja ja kuolemaa halveksuvia näytöksiä. Demonin tikarin alkuasetelmat eivät olisi siis voineet olla paremmat, mutta siitä huolimatta tarina jää täydellisesti lähtötelineisiin. Villipetonäytöksestä ei saada irti kuin muutama hurjistunut leijona, eikä Tricia di Montin salaperäisestä afrikkamagiasta senkään vertaa. Tälläkin kertaa John hoitaa hommat kotiin turhan helposti ja saa mustaveriset vastustajansa näyttämään täydellisiltä amatööreiltä.

Lukijaposti-palstalla alkanut pienimuotoinen elokuvakeskustelu jatkuu ja onpa mukaan saatu perinteisten myynti-ilmoitusten lisäksi taas muutama hassunhauska elokuva-arvostelukin. Kolmesta lukijain piirroksesta esiintyy edukseen vain nimimerkki JK:n piirtämä tapparaa kädessään pitävä kummajainen. Lukijoille suunnatussa kyselyssä pyydetään vertailemaan John Sinclairia ja Tony Ballardia sekä kertomaan, kumman seikkailuja fanit mieluummin lukisivat.

Lainaus: Pedot kyräilivät meitä pahaenteisen näköisinä. Ne halusivat meistä jotakin. Minä katselin jo pakomahdollisuutta, kun Tricia di Monti kohotti yhtäkkiä kätensä ja löi sen salamannopeasti alas kuin lähtömerkiksi.
Lähtömerkki se olikin, sillä ensimmäinen leijona loikkasi heti Marcelin tekemää aukkoa kohti.
Minun täytyi päättää silmänräpäyksessä, ottaisinko ensiksi leijonan vai Tricia di Montin.
Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon ja käskin naisen viheltää petonsa takaisin. Ääneni hukkui leijonan karjahduksen, mutta toivoin Trician kuulleen sanani siitä huolimatta. – Vihellä se takaisin, tai saat hopealuodin nahkaasi!

Lukijan novelli: Pelko tulee kello kaulassa
Nimimerkki M. M. on ideoinut hieman yli sivun mittaisen tarinan yöllisestä hautausmaareissusta, jossa pöllö sekä kirvestä heiluttava kääpiö ahdistelevat päähenkilöä. Pelko tulee kello kaulassa on aivan liian lyhyt ja ideaköyhä kynäily jäädäkseen millään tapaa mieleen.

Lainaus: Tukkani nousi pystyyn, silmissäni kieppui ja säkenöi. Huuto jähmettyi jonnekin matkalle ja ulos pääsi vain surkeaa pihinää. Kääpiö kohotti kirvestään iskuun. Silmissäni sumeni. Jostain utuisten matkojen päästä näin kuinka kääpiö jännittyi lopulliseen iskuun. Pyörryin.

Lukijan novelli: Paholaiskutsut
Tiinan käsialaa oleva Paholaiskutsut kertoo puolestaan ujosta ja koulukiusatusta Ristosta, joka päättää manata paholaisen maan päälle kostamaan häntä terrorisoiville luokkakavereilleen. Kaikki ei mene kuitenkaan suunnitelmien mukaan ja pian Riston hammasrivistöä koristavat vampyyrin torahampaat. Kiukkuinen Risto lähtee uusien ystäviensä kanssa luokkabileisiin, jotka muuttuvat juomingeista verikekkereiksi alta aikayksikön. Lopputulos on kaikkea muuta kuin kauhistuttava.

Lainaus: Make tempaisi veitsen käteensä ja upotti sen häntä ahdistelevan vampyyrin rintaan. Maken silmät levisivät kun vampyyri irrotti veitsen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei voi olla totta! Make ajatteli. Se jäikin sitten hänen viimeiseksi ajatuksekseen, sillä vampyyri sinkosi veitsen Makeen. Make korahti kerran ja lysähti kuolleena maahan. Kuokkavieraat tekivät tuhoisaa jälkeä osa tapettiin verisesti ja osa muuttui vampyyriksi.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Frau mit dem Dämonendolch (GJS Nr. 275)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1990
Hinta: 19,50 mk

Yöjuttu 5A/1990: Terrorin armoilla

Takakansi: Hän oli odottanut Murhaliigan vähittäistä hajoamista ja murenemista. Hän iloitsi jokaisesta sitä koskevasta kuolemantapauksesta ja hykerteli mielihyvästä voidessaan todeta, että mustaveriset tuhosivat toisiaan.
Hän pysytteli taka-alalla, mutta ei kuitenkaan poissa pelistä. Sen hän näytti yllättäen toteen, joutuessaan tekemisiin ikivanhan magian kanssa. Silloin koitti Lupinan suuri hetki…

Arvio: Pitkään syrjässä ollut ihmissusien kuningatar Lupina tekee paluun parrasvaloihin ja on aiheuttaa suurta sekamelskaa Lontoossa. Onneksemme John ja Suko ovat juuri palanneet Itävallasta ja tällä kertaa heillä on mukanaan apulainen, ikiaikainen demoninmetsästäjä Bandor. Tämän tarkoitusperät saavat ystävämme tosin ymmälleen, sillä toisinaan tuntuu siltä, että kaikki niin elollinen kuin elotonkin on tämän muinaisen soturin mielestä vihamielistä ja tuhottavaa.

Toisin kuin vampyyrit, ihmissudet ovat aina mielestäni olleet verevä osa tuonpuoleisen asukeista kertovia tarinoita, sillä niiden tuhoaminen on vaikeampaa kuin voisi kuvitella. Niin tälläkin kertaa ja sen vuoksi jatko-osatarinan aloitukseksi tarkoitettu Terrorin armoilla toimiikin hyvin, vaikka mistään tuoreesta klassikosta ei olekaan syytä puhua. Lupinan tekemisiä on kiinnostavaa seurata ja Bandorkin soveltuu juonikuvioihin moitteetta. Toivoa sopii, että tarinan seuraavassakin osassa on yhtä kekseliäitä käänteitä kuin tässä.

Lehden lukijapalstalla käsiteltiin Lady X:n kuolemaa, joka oli yhtä yllätys toimitukselle kuin kaikille lukijoillekin. Lisäksi kyseltiin lukijoiden kiinnostusta suunnitteilla olevaa Gorehound-lehteä kohtaan (kuten tiedämme, Gorehoundilla on kauhukulttuuriin harrastajien keskuudessa melkoisen kova maine). Lukijain piirroksista ei mikään ole tällä kertaa mainitsemisen arvoinen.

Lainaus: Tilanne oli todella huolestuttava. Lupina oli jälleen kerran onnistunut valjastamaan maagiset voimat palvelemaan omia tarkoitusperiään. Hän pystyi sekoittamaan aikakausien järjestystä mielensä mukaan varsin yksinkertaisin keinoin. Ja miksei olisi pystynyt? Lukeutuihan hän itsekin susiin.
- En ole unohtanut, että halusit tappaa minut, John Sinclair. Nyt ovat osat vaihtuneet. Minä annan kolmen apurini surmata sinut ja seison koko ajan vieressä katselemassa. Voi olla, että haluan antaa sinulle lopullisen kuoliniskun, kun apurini ovat hoitaneet alkuvalmistelut. Katsotaan nyt.

Lukijan novelli: Soturit
Nimimerkki Magicin kirjoittama Soturit tuo joiltain osin mieleen Michael Jacksonin Thriller-videon elokuvissa käymisineen, mutta kokonaisuutena se on lähes älyvapaa susikulttikyhäelmä, joka ainoastaan sivun mittaisena jyrää toimintansa suoraan lukijan kasvoille. Mukaan ujutetut loitsunpätkät saavat lukijan hymähtämään ja miettimään, onko tässä ehkäpä jopa Yöjuttujen huonoin lukijanovelli?

Lainaus: - DRUTIMUS, I PAR TEREH SHULL!!! huutoni kaikuu kujalla. Susi kohottaa päänsä, avaa suunsa ja ulvaisee verta hyytävästi. Sitten se perääntyy. Jykä ponkaisee ylös maasta. Yhtäkkiä punainen leimahdus valaisee koko kujan. Kirkas valo sokaisee meidät hetkeksi. Kun taas näkömme palautuu, huomaamme suden taakse ilmestyneet kolme huppupäistä hahmoa.

Lukijan runo: Elämän loppu
Et näe aamua sarastavaa
pimeässä hiljaisuudessa kajahtaa.
Nuo sanat ovat tuoneet luoksesi vierailijan,
monikasvoisen kuoleman.
Miten tahansa kukin hänet kohtaa
samaan lopputulokseen se johtaa.
Joillekin hän on koti
jonne rauhaiseen lepoon voi mennä,
toisille taas kauhu,
koska sieltä kuuluu
ikuinen itku
ja tulen loimuava pauhu.
(WIIIAII)

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany

Saksankielinen teos: Im Terrornetz der Monster-Lady (GJS Nr. 273)

Suomentanut: Heikki Haveri

Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu

Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen

Ulkoasu: Jouko Similä

Ilmestymispvm: 15.5.1990

Hinta: 19,50 mk

Yöjuttupokkari 10: Paholaisen pääkallot

Takakansi: Angie Dickson heräsi keskellä yötä. Hän avasi säikähtäneenä silmänsä ja jäi tuijottamaan makuuhuoneen pimeyteen henkeään pidättäen. Kauhu valtasi hänet.
Nauru kuului niin läheltä, että naurajan täytyi olla aivan hänen edessään – ellei peräti hänen vuoteessaan…
Yhtäkkiä Angie tunsi raskaan painon rintansa päällä ja tajusi, että oli tapahtunut jotain kauheaa. Hän tunnusteli lakanan reunaa ja hänen sormensa osuivat johonkin pyöreään, jossa oli pitkiä karvoja, kuin hiuksia ihmisen päässä…
Hiuksia? Kaamea aavistus muuttui todeksi. Vuodepeitolla oli irtonainen pää!

Arvio: Skotlantilaisen Glasgown lähistöllä tapahtuu outoja katoamisia. Kadonneet henkilöt löytyvät muutaman viikon kuluttua liikenneonnettomuuksissa menehtyneinä – usein jopa niin huonossa kunnossa, että heidät pystytään tunnistamaan vain mukana kulkevasta omaisuudestaan. Nopeaan tahtiin tapahtuneet katoamiset herättävät myös Scotland Yardin kiinnostuksen ja kun salapoliisimaisista otteistaan tunnettu toimittaja Bill Conolly ilmoittaa tutkivansa samaa aihetta, vie Scotland Yardissa työskentelevän John Sinclairin tie pikapikaa pohjoiseen. Siellä hän joutuu keskelle väkivaltaista tapahtumaketjua, jonka keskiössä ovat brasilialaisilla taioilla kutistetut ihmisen päät.

Yöjutun pokkarisarjan viimeiseksi osaksi jäänyt Paholaisen pääkallot edustaa alkuperäisjulkaisuna samaa vuoden 1974 tarjontaa kuin kaikki aiemmatkin osat. Toisaalta en osaa olla pettynyt pokkareiden julkaisemisen lopettamisesta, sillä ne olivat usein tarinoiltaan vaatimattomia ja hinnaltaan varsin korkeita, mutta vastaavasti ne tarjosivat monenlaista infoa Johnin uran alkuajoilta – kuten vaikkapa tässä numerossa ensimmäistä kertaa esiintyvä hopeinen tikari, jonka olemassaolon kirjoittajakin tuntuu tosin välillä unohtaneen.

Paholaisen pääkallot on pokkaritarinana keskinkertainen. Pienten, kutistettujen ja pomppivien päiden luoma uhka ei ole kovinkaan hyvin luotu, mutta vastavuoroisesti pääroiston piilopaikka kaikkine demonijumala Orgozzon palvelemiseen tarkoitettuine alttareineen on onnistunut. Loppuhuipentuma, jossa John räiskii kutistettuja päitä kuin savikiekkoja konsanaan, edustaa valitettavasti jo liian tutuksi käynyttä tarinoiden päättämislinjaa: John Sinclair oli toisinaan liiankin yli-ihminen ja hänen muokkaamisensa haavoittuvammaksi olisi tehnyt tarinoista huomattavasti kiinnostavampia lukea.

Lainaus: Opittuaan viidakon intiaaneilta kallonkutistuksen käytännöllisen puolen Cyrus Quant oli saanut kuulla, kuinka yhteydenotto pimeyden voimiin ja demoneihin tapahtui. Hän oli opetellut salamyhkäisiä loitsumenoja ja tutustunut erilaisiin rohtoihin, joita poppamiehet valmistivat tietyistä yrteistä. Lopulta hänet oli vihitty salaisuuksista kaikkein suurimpaan; murhaajapäiden mysteeriin.
Hän oli nähnyt Brasiliassa yhden ainoan kerran, kuinka kutistettu pää oli hyökännyt nuoren tytön kimppuun ja surmannut tämän. Kaikki oli tapahtunut periaatteessa samoin kuin tänä yönäkin, joskin hän oli kehittänyt ja hionut tekniikkaa edelleen. Hän oli keksinyt, kuinka kutistetut päät voitiin muuttaa murharoboteiksi, jotka tottelivat ainoastaan hänen käskyjään.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der teuflischen Schädel (Gespenster-Krimi nr. 66)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 1.11.1989
Hinta: 18,50 mk

Yöjuttu 10/1989: Kanavan piru

Takakansi: Hänen silmiinsä oli syttynyt mielipuolinen kiilto, mutta siitä huolimatta hän tiesi tarkalleen, mitä teki.
- Me manaamme hänet esiin! hän kuiskasi ja loi kiihkeän silmäyksen ympärillä istuviin ystäviinsä. – Hänen täytyy ilmestyä! Vain siten hän voi todistaa teille ja muille, että on olemassa paljon sellaisia arvoituksia, joita ihmiskunta ei koskaan ratkaise.
- Kuka hän sitten on, Piet? joku piirissä istujista kysyi.
- Kraal! Pelkkä Kraal. Mutta hänellä on muinaisaikojen mahti ja magia. Ihmiset eivät ole vieläkään keksineet torjuntakeinoa häntä vastaan. Eivät vieläkään, eivätkä tule koskaan keksimäänkään…

Arvio: Yhä epätasaisemmaksi taantuneen Yöjutun olisi voinut kuopata jo 1980-luvun lopussa, ellei sen kirjoittajalla Jason Darkilla olisi ollut taitoa kääntää kurssia juuri silloin, kun tarinat sitä eniten tarvitsivat. Atlantis-mytologialla ja Suurilla vanhuksilla leikkiminen ei ollut koskaan parasta Darkia, vaan ainakin omasta mielestäni häneltä luonnistuivat parhaiten suoraviivaiset, perinteisten kummitusjuttujen kaltaiset tarinat. Kanavan piru ei ole tarinana kaikkein omaperäisin, mutta silti sen parissa viihtyy helposti loppuun asti.

Hollannin Haagiin sijoittuva kauhistelu on yksinkertainen kertomus pimeyden voimia esiin manaavasta nuorukaisesta, joka innostuu tekosistaan niin paljon, että antautuu koko sielullaan hirviön palvelukseen. Vaikka en voikaan välttää joissain kohtauksissa mielleyhtymää Jack Arnoldin Mustan laguunin hirviöstä (1954), on kokonaisuus silti riittävän omaperäinen. Uusi toimintaympäristö on myös mieluisa piristysruiske, eikä loppuhuipentumassakaan ole sellaista hutilointia, mihin Dark liian usein syyllistyy. Ainoa moitteen sija liittyy oikeastaan Kraalin apulaiseen – en vain osaa kuvitella nivustaipeestaan jalkansa menettänyttä, yhdellä jalalla hyppelevä zombieta kovinkaan uhkaavaksi, saati sitten niin nopeaksi kuin mitä tarina väittää. Lukijoiden piirroksista kannattaa mainita nimettömäksi jääneen taiteilijan näkemys Karasta sekä Jari Korpisalon ”Sadonkorjuun aika”.

Lainaus: Suomuisen jättiläiskouran puristukseen joutunut miespolo pyristeli vastaan surkeasti huutaen, mutta turhaan. Hirviön suomukourassa oli ryhmyiset sormet ja pitkät terävät kynnet, jotka viilsivät uhrin kasvoihin vertavuotavia haavoja.
Hirviöstä näkyi vain tuo yksi ainoa käsi. Se ravisteli uhriaan niin, että vesi pärskyi korkealle ilmaan. Sen jälkeen se käänsi hänen kasvonsa veneeseen päin.
Järkyttyneet matkustajat kuulivat vertahyytävän tuskanhuudon. Se jäi miespoloisen viimeiseksi elonmerkiksi, sillä seuraavassa hetkessä suomukoura veti hänet mukanaan syvyyteen.

Lukijan novelli: Uni
Ville Peltolan kirjoittama Uni on sivun mittainen, silkkaa tajunnanvirtavyörytystä oleva novelli, jossa uni muuttuu todellisuudeksi ja verenhimoiset hyönteiset syövät päähenkilön, lentäen sen jälkeen kaupungin ylle uusia uhreja etsimään. Teksti olisi kaivannut huomattavasti enemmän sisältöä, eikä pieni jäsentelykään olisi ollut pahitteeksi.

Lainaus: Katsoin siihen ja meinasin pyörtyä kun näin sen! Pieni, nyrkin kokoinen hyönteinen söi olkapäätäni. Huitaisin sen kirkuen pois. Samassa kuulin ääniä takaani, mutta en välittänyt enää niistä, vaan ryntäsin ovelle kuin hullu. Mutta ovi olikin musta! Sen huomattuani katsoin hätäisesti taakseni ja näin kuinka yksi iso ja kolme pientä hyönteistä lähestyivät minua kiiluvat silmät pyörien. En tajunnut enää mistään mitään, ja aloin nauraa! Olin tullut hulluksi.

Lukijan novelli: Suon lapset
Lehden toinen novelli on nimimerkki Veksin käsialaa. Siinä lastenmurhaajan suohon upottamat kymmenet ruumiit nousevat kosteasta haudastaan ja vievät vankilaan heitetyn murhamiehen mukanaan. Idea on käyttökelpoinen, mutta Veksin käsittelyssä siitä tulee kliseinen kummitusjuttu, jonka yksityiskohtaiset kuvailut vuosia suossa maanneista ruumiista pikemminkin huvittavat kuin kauhistuttavat. Kokonaisuutena Suon lapset on silti selkeästi parempi kuin Ville Peltolan vaatimaton Uni.

Lainaus: Ruumiiden piiri järjestäytyi taas jonoksi ja lähti kulkemaan. Ehkä joku yöllä saalistava pöllö näki seurueen, tai jänis. Lapsia, joiden päässä oli riekaleisia mustia roskasäkkejä. Lapsia, joiden kurkku oli revitty auki niin, että pää keikkui lähes irtonaisena hartioilla tai lapsia, jotka olivat hiiltyneet kuin yöksi uuniin unohtunut paisti. Ja luuranko, joka haisi mullalta ja jonka leuka loksui kuin se olisi nauranut.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Grachten-Teufel (GJS Nr. 266)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttu 9/1989: Paholaisen tatuoija

Takakansi: Atlantis eli!
Sen tiesimme me ja sen tiesivät monet muut, eikä kukaan voinut sille mitään. Atlantiksen perintö vaani piilossa sopivaa hetkeä iskeäkseen ihmiskunnan kimppuun. Se työnsi tuntosarvensa ulos aina silloin, kun halusi saada jotakin. Suko ja minä koimme sen karvaasti omissa nahoissamme. Jouduimme toteamaan rajallisuutemme.
Samalla joutuivat myös Myxin ja Kara palaamaan kauheaan menneisyyteen, josta olivat luulleet päässeensä ikiajoiksi eroon…

Arvio: Lontoolaisessa jokiveneessä asuvalla Greggillä on hallussaan salaperäinen voima, jonka hän on saanut demoni Arkonadalta. Gregg pyrkii jatkamaan Arkonadan perintöä eräiden kaksosten avulla, mutta John Sinclair ja Suko saavat varsin nopeasti vihiä miehen suunnitelmista. Myös Kara ja Myxin liittyvät tarinaan, jonka loppuhuipentuma käydään Lontoon sijaan liekehtivillä kivillä.

Ilmestymisvuotensa heikoimpiin Yöjuttuihin lukeutuva Paholaisen tatuoija on juoneltaan sekava ja tarinankuljetukseltaan turhankin ripeä kertomus ikiaikoja unohduksissa olleen demonin aikeista aiheuttaa sekaannusta maan päällä. Arkonada on kieltämättä kiinnostava lisäys jo entisestäänkin laajaan demonien ryhmään, mutta kirjoittaja olisi voinut käyttää häntä hieman paremmin hyväkseen – nyt Arkonadan läsnäolo on pitkälti pelkkää patsastelua, joka ei johda sen enempää kauhuun kuin jännitykseenkään. Eeppinen lopputaistelu kaikkine juonenkäänteineen on tylsä ja innoton.

Lehdessä järjestettiin kevään ja kesän aikana myös uusi Yöjuttu-klubin pääsykoe ja onnekkaiden nimet julkaistiin tässä numerossa. Lukijain piirroksiakin on mukana runsaasti ja tällä kertaa myös yksi humoristinen sellainen, jossa Sukon syliin hyppäävä John myöntää pelkäävänsä ympärille asettuneita pimeyden voimia.

Lainaus: Jos Kara olisi kyennyt puhumaan, hän olisi huutanut pikku velhon nimeä riemusta kiljuen. Koska hän kuitenkin oli edelleenkin liikuntakyvytön, hän saattoi vain tuijottaa Greggin ohi nähdäkseen edes vilahduksen niin hartaasti odottamastaan ystävästä.
Myxiniä ei ollut tuhottu. Hän ei ollut kuollut, vaan elävä, ja oli tullut pelastamaan Karan. Mutta riittivätkö hänen voimansa menestykselliseen taisteluun Arkonadaa vastaan?
Kara pelkäsi, ettei riittänyt.

Lukijan novelli: Moonshine
Nimimerkki Hedun kirjoittama ihmissusinovelli mukailee kaikkia lajityypin peruskliseitä aina syrjäisestä mökistä oudosti käyttäytyvään vaariin, täysikuusta helppohintaiseen loppuratkaisuun. Murteen käyttö vuoropuhelussa on teennäistä, eivätkä henkilöt muutenkaan ole kaikkein parhaalla mahdollisella tavalla hahmoteltuja. Kolme sivua on sitä paitsi aivan liian lyhyt mitta tällaisellekin kauhutarinalle.

Lainaus: - Voi luoja, ukko supisi kuuta katsoen. – Armahda, älä anna sen tapahtua…
Mutta hän tiesi sen. Hän oli muuttuva, ja hän tulisi raatelemaan heidät…
Rikkumaton hiljaisuus loi elottoman kuvan tähän syrjäiseen metsään. Kasvit ja eläimet näyttivät väistyvän jonkin pahan tieltä…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Des Satans Tätowierer (GJS Nr. 265)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttu 12/1988: Tyrmälinnan zombie

Takakansi: Komisario Mallmann veti pistoolinsa esiin. Hänet oli vallannut omituinen, epäilyttävä tunne, vaikka kaikki oli ollut kunnossa hänen astuessaan sisään. Tunnelma muuttui muutaman metrin etenemisen jälkeen. Hän aavisti vaaran!
Komisario Mallmann pysähtyi portaiden kohdalle. Talo oli ollut aikoinaan valtaajien hallussa, mutta nämä olivat myöhemmin luopuneet siitä. Nyt sitä käyttivät rikolliset tilapäisenä piilopaikkanaan.
Poliisille tulleen vihjeen mukaan rakennuksessa oli nähty vakoojia. Liittotasavallan salainen palvelu oli pyytänyt rikospoliisilta virka-apua, ja niin komisario Mallmann oli lähtenyt Trieriin tutkimaan asiaa…

Arvio: John Sinclairin hyvä ystävä Will Mallmann joutuu pahaan pinteeseen ja näkee jotain sellaista, jota ei kenties pitäisi olla olemassakaan. Jäljet viittaavat erääseen vanhaan linnaan, jonka muureja ympäröi kaamea salaisuus. Kun linnaa entisöitiin, siellä asuva paha vapautettiin. Tämä on koitua Mallmannin kohtaloksi, jonka onnistuu kuitenkin paeta viime hetkellä ja hälyttää Sinclair avukseen. Linnan uumenissa asuva pahuus ei ole kuitenkaan helposti kukistettavissa.

Kaikkien aikojen rumimpien Yöjuttu-kansien joukossa korkealle sijoittuva Tyrmälinnan zombie on itse asiassa ihastuttavan tunnelmallinen kummitusjuttu, joka lukeutuu ilmestymisvuotensa kolmen parhaan Yöjutun joukkoon. Itse näkisin tarinassa aineksia pidempäänkin hurjasteluun, mutta valitettavasti kirjoittaja on päättänyt kuolleen linnanrouvan kertomuksen olleen yhden lehden arvoinen. Usein kritisoimani loppuratkaisut saavuttavat tässä tarinassa aallonpohjan, sillä kliimaksi on muuhun menoon verrattuna todella heikko. Positiivista on sen sijaan Mallmanin sijoittaminen tapahtumien keskipisteeseen. Tyrmälinnan zombien kansi jäi viimeiseksi valokuvakanneksi, tästä eteenpäin Yöjutussa oli nimittäin tarkoitus käyttää alkuperäisiä saksalaisia kansikuvia. Tulevat numerot kuitenkin todistivat, ettei näin tapahtunut.

Lainaus: Kauhu uhkasi tehdä Christan aivan sekopäiseksi. Hyödyttikö hänenkään enää jäädä henkiin, jos kerran muut…
- Värttinä langat kehrää…
Aavenaisen laulu havahdutti hänet ajatuksistaan. Hän kohotti katseensa ja näki elävän vainajan laskeutuvan kellariin viimeistelemään kaamean työnsä hulmuavilla hiuksillaan…

Lukijan novellit: Kettu & Perjantai tuomion päivä
Tällä kertaa lukijoita ilahdutetaan kahdella novellilla. Ensimmäinen on SARIn kirjoittama fantasiakertomus suuresta ketusta, joka lumoaa pimeänä syysyönä vuokraamalleen kesämökille saapuneen yksinäisen naisen. Tiivis ja hyvin kirjoitettu tarina on tunnelmallinen, mutta ei millään muotoa jännittävä. Sitä ei ole myöskään Pet Shop Girlin apokalyptinen Perjantai tuomion päivä, jossa maailmaa uhkaavasta tuhosta selviytyy vain yksi, ikiaikaista japanilaista korua kantava tyttö.

Lainaus: Kettu
Kettu istui talon kulmalla ja tuijotti keittiön ikkunasta tulvivaa kynttilänvaloa. Vanha talo natisi ja notkui tuulen kieppuessa sen rakenteissa. Suuret koivut talon takapihalla piiskasivat vihaisesti toisiaan. Kettu oli tyytyväinen. Aika tuntui koittaneen. Se maiskutti suutaan ja haroi käpälällään korvansa taustaa lähtien lopulta varovaisesti liikkeelle.

Lainaus: Perjantai tuomion päivä
Olento oli jo melkein luonani. Halusin vaipua maan alle, mutta pelosta sekaisin lähdin juoksemaan olentoa kohti, ja muutaman sekunnin ajan näin sen kitaan. Siellä avautui aivan toisenlainen maailma. Maailma, jossa ihmiset kituivat ja huusivat tuskissaan. Yllättäen kaikki musteni, ja tunsin, kuinka paineaalto tarttui minuun ja paiskasi minut pois!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Zombie aus dem Kerkerschloß (GJS Nr. 256)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttu 11/1988: Paholaissaaren vanki

Takakansi: Suko makasi arkussa. Hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, kuinka oli joutunut kellarissa olevaan mustaan arkkuun. Hän ei ollut herännyt edes arkunkannen kovaan kolahdukseen, sillä takaraivoon osunut isku oli saattanut hänet tehokkaasti unten maille.
Mutta tajuttomuustilakaan ei kestä ikuisesti, ellei ole kuolemaksi. Niinpä Sukokin alkoi heräillä, ja se oli karmea herääminen. Ympärillä oli pilkkosen pimeää, ja ilma tuntui olevan loppumaisillaan. Tähänastinen tajuttomuus oli ollut hänen pelastuksensa, sillä se oli laskenut hapenkulutuksen minimiin, eikä hän ollut tukehtunut hapenpuutteeseen. Mutta nyt hän oli tajuissaan – ja saattoi vain maata selällään, tuijottaen lamautuneena pimeyteen…

Arvio: Lady X:n tapettua viimeisenkin Ambiastro-vampyyritrion jäsenen, vaikeutui Johnin ja kumppaneiden tehtävä kuolemansumun arvoituksen ratkaisemiseksi entisestään. Onneksi vanhalla romaninaisella, Azucenalla, oli vielä muistissaan paikka, josta he vampyyriveljekset löysivät. Ongelmiksi muodostuivat vain paikan syrjäinen sijainti, sen hetkellinen olemassaolo sekä se, että saarta vartioi verenhimoinen lohikäärme. Onko tehtävä siis tuomittu epäonnistumaan vai voivatko edes Myxin ja Kara auttaa ystäviämme tässä kiperässä tilanteessa?

Yksinkertaisen oloisena seikkailuna alkava, mutta tarinan edetessä yhä eeppisempiä mittasuhteita saava kertomus tuo vahvasti mieleen vuoden 1984 trion Helvetin portilla - Kauhun keskipisteessä - Tuo minulle Asmodinan pää. Vaikka tällä kertaa ei liikutakaan eri ulottuvuuksissa, ulottaa tarina lonkeronsa aina Atlantiksen historiasta Murhaliigaan ja sen tulevaisuuteen. Jos avausosa oli heikko ja tasapaksu, on jälkimmäinen kaikessa suuruudessaan mitä mainioin. Ainoastaan loppuhuipentuma on hätäisesti kyhätyn oloinen. Kotimaisen lehden kansikuva on Tom Hollandin ohjaamasta vampyyrielokuvasta Kauhun yö (Fright Night, 1985).

Lainaus: Jouduin jälleen kerran kuolemansumun kanssa vastatusten. Pitelin kädessäni ristiä, ainoaa asetta, jonka tiesin varmasti pystyvän pysäyttämään sumun etenemisen.
Sumun sisältä kuului ääniä, ikään kuin se olisi elänyt. Häipyvät kiljahdukset, hiljainen vikinä, korvia repivä ulina ja parahdukset sekoittuivat kaukaiseksi taustahälyksi, joka tuntui kuitenkin olevan niin lähellä.
Henget, joista sumu koostui, olivat voitostaan varmoja. Ne tahtoivat muuttaa minut ja ystäväni luurangoiksi.

Lukijan novelli: Yö nummella
Tällä kertaa novellin kirjoittajana on ollut Marko. Hänen kynästään on lähtenyt loppuratkaisultaan varsin onnistunut, mutta muilta osin hyvin tavanomainen vampyyritarina. Syrjäisellä nummella kuljeskeleva yön paholainen on ottanut tähtäimeensä erään perheen pienen tyttären, joka onnistuu kuitenkin kukistamaan vampyyrin vielä haudan takaakin. Pituudeltaan normaalin Yöjuttu-novellin mittainen teksti olisi kaivannut selkeämpää jäsentelyä, sillä tällaisenaan se on turhan raskas lukea. Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon vampyyrin hampaidenteroitusmenetelmä.

Lainaus: Hän näytti kaikinpuolin komealta seisoessaan myrskyn keskellä. Ainut piirre, mikä oli hänessä silmiinpistävää, oli hänen kasvojensa kalpeahko väri. Se näytti miltei sairaalloiselta. Niin myös hänen sormensa, sillä niiden kynnet olivat pitkät ja ilkeästi käyristyneet. Myös suu oli veren tahrima edellisyön ateriasta. Hänen kurkkunsa oli taas kuiva. Hän ei saanut irtoamaan edes yhtään sylkeä, vaikka hänen nälkänsä oli mahtava. Hän kumartui maahan päin. Otti sieltä pienen kiven ja pani sen suuhunsa. Hän pyöritteli sitä niin kauan, kunnes se kalahti vasten hänen pitkiä kulmahampaitaan kuin irtonainen kiila. Nyt kulmahampaat olivat ”täydessä terässä”.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Gefangene der Teufelsinsel (GJS Nr. 255)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttu 10/1988: Kohtauspaikkana ruumishuone

Takakansi: Ihmisillä on monenlaisia mieltymyksiä; jotkut pitävät eläimistä, toiset tuhlaavat omaisuuksia postimerkkien tai vanhojen rahojen keräilyyn. Charly oli kuitenkin toista maata, hänen mieltymyksensä oli huomattavasti epätavallisempi. Hän nimittäin viihtyi ruumiiden seurassa, oli nekrofiili. Tosin hän oli ammatiltaan ruumiiden pesijä, mutta vedettyään päänsä täyteen viskiä, hän intoutui seurustelemaan ”asiakkaidensa” kanssa. Keskustelut olivat pakostakin yksipuolisia, mutta Charly oli tyytyväinen…

Arvio: Samaan aikaan kun John ja hänen velhoystävänsä Myxin tutkivat vihjettä, joka voisi tarjota heille mahdollisuuden kuolemansumun neutralisoimiseen, astuu lontoolaisen ruumiinpesijän viinanhöyryiseen elämään vampyyri, joka alistaa hänet palvelijakseen. Onko tapahtumilla jokin yhteys, entä mitä tekemistä vanhalla romanieukolla, Myxinillä ja muinaisella Atlantiksella on keskenään? Miksi Suko päätyy ruumisarkkuun, jota vartioi salaperäinen Ambiastro?

Muutaman varsin näppärän tarinan jälkeen Yöjuttu kääntyy ohituskaistalta takaisin jo tutuksi tulleelle, tylsälle ajoradalleen tuomalla Lady X:n takaisin kuvioihin – kyseinen vampyyrikaunotar kun ei ole enää aikoihin ollut viihteen tai jännityksen tae. Vampyyrit ovat yleensäkin olleet Yöjuttujen väsähtäneimpiä ilmestyksiä, joten Kohtauspaikkana ruumishuone jää lähtötelineisiin, eikä tarinassa ole samanlaista lentoa saati kekseliäisyyttä kuin muutamassa aikaisemmassa numerossa. Toivoa sopii, että tarinan jatko-osa tuo lisää vauhtia tähän hölköttelyyn ja tuhottujen atlantislaisvampyyrien perintöä käytetään edes jotenkuten hyväksi. Se nähdään sarjan seuraavassa numerossa nimeltään Paholaissaaren vanki.

Lainaus: Myxin pysähtyi pääkallon eteen ja kumartui, mutta ei kuitenkaan koskettanut sen pintaa. Sen sijaan hän ojensi oikean kätensä ja piirsi lattiaan kolmionmuotoisen kuvion.
Maaginen liitu oli valmistettu eläinrasvoista ja erikoisvoiteista valkomaagisten loitsujen kera. Olin kiinnostunut näkemään vaikuttaisiko se tuhansia vuosia vanhaan pääkalloon.

Lukijan novelli: Kauhun kosketus
Anonyymiksi jääneen kirjoittajan novellissa päähenkilö saa veljensä kuoleman jälkeen tälle kuuluneita tavaroita, joihin lukeutuu myös hopeinen risti. Veli ei tiettävästi riisunut ristiä koskaan kaulastaan, paitsi juuri ennen itsemurhaansa. Nyt risti tuntuu elävän omaa elämäänsä ajaen uuden kantajansa ennen pitkää hulluuden porteille. Näppärä idea ei kanna aivan koko tarinaa, eikä kirjoittajan jaaritteleva ja raskas tyyli paranna tekstin nautittavuutta. Teksti on myös aiempia Yöjuttu-novelleja pidempi.

Lainaus: Alkuhämmennyksen jälkeen minut valtasi hirvittävä pelon tunne. Tunne hyökkäsi salakavalasti kimppuuni ja alkoi pikkuhiljaa levitellä lonkeroitaan kaikkialle ruumiiseeni. Hetkessä olin melkeinpä pakokauhun vallassa, valmiina ryntäämään suinpäin ulos talosta joka olikin äkkiä muuttunut sanoinkuvaamattoman ahdistavaksi rakennukseksi. Tunne siitä, että joku tarkkaili minua koko ajan, nousi jälleen esiin jostain mieleni pimennosta ja hyökkäsi kimppuuni salakavalan petoeläimen tavoin. Vilkuilin kauhusta suunniltani ympärilleni ja viimein ponkaisin ylös lattialta ja juoksin kuristavan pelon vallassa kohti ulko-ovea.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Treffpunkt Leichenhaus (GJS Nr. 254)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttu 8/1988: Haudankaivajan tytär

Takakansi: Haudankaivajan Marion-tytär hiipii joka yö salaa hautausmaalle. Viimein tytön yölliset poistumiset huomataan kotona, ja isä päättää lähteä varjostamaan tytärtään. Hän luulee näkevänsä unta, kun huomaa Marionin pysähtyvän tuomari Jeffries-vainajan haudalle. Mutta vielä pahempaa on tulossa: Marion keskustelee vainajan kanssa! Tyttö pyytää, että tuomari nousisi haudastaan ja lähtisi hänen kanssaan kotiin – tuomarin entiseen asuntoon. Marionin isä ei enää pysty hillitsemään itseään, vaan puuttuu tapahtumien kulkuun…

Arvio: John Sinclairin toimittajaystävä Bill Conolly saa vihjeen eräästä vähäpätöisestä asiasta, jota hän lähtee Johnin kanssa selvittämään. Tilanne muuttuu dramaattisesti heidän löytäessään ghoulin uhriksi joutuneen miehen ruumiin. Pian Bill joutuu itsekin limanimijän ruokalistalle ja edessä on tapahtumarikas seikkailu, joka päättyy haudasta nousseen, murhanhimoisen tuomarin kotiinpaluujuhliin.

Mielikuvituksellinen ja tunnelmallinen Haudankaivajan tytär edustaa niitä vanhan koulukunnan Yöjuttu-tarinoita, joita kynäilijä Jason Dark ei ole pystynyt luomaan enää aikoihin. Nuoren tytön psyyken horjuminen on varsin hyvin esitetty ja meno olisi varmasti vieläkin parempaa, ellei kirjoittaja olisi sortunut muutamiin kieli poskessa tehtyihin ratkaisuihin. Tarina jää hieman oudosti auki, eikä kaikkiin kysymyksiin saada vastausta. Siitä huolimatta ilmestymisvuotensa kärkitarinoita.

Lainaus: Kurkkua kuristava kauhu mykisti Thelman aivan sanattomaksi. Hän ei enää voinut katsoa tulijoita nähtyään, että Marionin seuralainen oli todellakin luuranko. Jason ei ollut sittenkään valehdellut. Tyttö toi mukanaan elävän luurangon, zombien, kuten aviomies oli sanonut.
Sydän pamppaili halkeamaisillaan. Kauhu ahdisti rintaa ja Thelma vapisi kauttaaltaan. Hän oli aina pitänyt itseään kokeneena ja karaistuneena naisihmisenä, joka ei pienistä hätkähtynyt. Olihan hän auttanut miestään monen monta kertaa ruumiiden pesemisessä ja vainajien arkkuun laitossa. Varsinkaan räjähdysonnettomuuksissa kuolleet ja kauan vedessä maanneet vainajat eivät olleet koskaan olleet mitään mieltä ylentävää nähtävää. Nyt näytti siltä, että tytär oli tuomassa kotiin yhtä mätänemistilassa olevaa vainajaa. Kaiken lisäksi tuo vainaja pystyi liikkumaan omin jaloin.

Lukijan novelli: Hiljaa virtaa veri
Jos päätarina olikin lähes parasta a-luokkaa, samaa ei voi sanoa tämän kertaisesta lukijan novellista, jonka on kirjoittanut muutama kuukausi takaperin lukijan palstalla eräälle aiemmalle novellille kehuja jakanut ”Cats”. Hänen hienosti nimeämänsä Hiljaa virtaa veri on lähtökohdiltaan mielenkiintoinen yritys luoda kauhua vanhojen luontoon liittyvien uskomusten ympärille, mutta kirjoittaja sortuu lopulta turhan helppoihin ratkaisuihin tehdessään pahan ilmenemismuodoista konkreettisia. Novelli olisi tarvinnut myös runsaasti enemmän lihaa luidensa ympärille, tällaisenaan se on hyvin läpijuostu tuotos.

Lainaus: Katselin hieman tarkemmin edessäni leijuvia kasvoja ja silmäni laajenivat hämmästyksestä ja kauhusta... Kasvot näyttivät olevan eri vuosikymmeniltä ja ne olivat eriasteisesti mädäntyneitä... sitä paitsi niillä ei ollut alaruumista ollenkaan, vaan ne oli irrotettu voimakkaalla viillolla.

Lukijapostia -palstalle oli lähetetty myös muutama aiemmasta kisasta myöhästynyt vampyyrivitsi:
Hyttynen vampyyrille: - Meillä on samat harrastukset.

- Miksi Lady X on tullut niin saidaksi juomarahojen suhteen?
- Etkö tiedä, että hän on viime aikoina imenyt skotlantilaisia.

- Salakkaverkko, sanoi ghouli kun Lady X:n konepistoolilla ampuman uhrin näki.

- Eikös muut nyt nousekaan kuin minä yksin vaan, kysyi vampyyri, kun hautausmaalta yölliselle saalistusretkelleen lähti.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Tochter des Totengräbers (GJS Nr. 252)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttu 5/1988: Hauta pirunrotkossa

Takakansi: Vanha tuttavani Jane Collins oli soittanut minulle Lontooseen. Olin noudattanut hänen kutsuaan ja lähtenyt Sveitsiin.
Totesin nopeasti, että retkestäni oli hauskuus kaukana, sillä jouduin jylisevän vesiputouksen partaalle, jonka jyrkkäreunaisesta uomasta piti tuleman minun viimeinen leposijani.

Arvio: Sveitsissä sijaitseva Viamalan rotko on toiminut ammoisina aikoina vuoridemonien ja maahenkien asuinpaikkana. Pitkää unta nukkuneet demonit ovat taas heränneet, kun suurnoita Wikka on apulaisensa Jane Collinsin kanssa valjastanut ne tuhoamaan arkkivihollisensa John Sinclairin. Onneksi aaveidenmetsästäjän ei tarvitse käydä yksin vihollistensa kimppuun, sillä Suko ja Bill Conolly ovat hänen apunaan.

Heti ensimmäisiltä sivuilta täyteen vauhtiin kiihdyttävä tarina on täynnä toimintaa ja siksi Hauta pirunrotkossa on oikeastaan enemmänkin seikkailutarina kuin perinteinen kauhistelu. Telepaattisilla kyvyillä varustetut vuoridemonit ovat mukava lisä hirviögalleriaan, vaikka eivät pystykään tarjoamaan ystävillemme juuri minkäänlaista vastusta. Jane Collins ja suurnoita Wikka eivät saa tälläkään kertaa mitään aikaiseksi, mikä tuskin yllättää kaksikon tuntevia lukijoita.

Lainaus: Vuoridemoneilla oli telepaattisia kykyjä. Ne pystyivät siirtämään ajatuksia pitkienkin etäisyyksien päässä oleviin kohteisiin aivan samoin kuin voimalinjat siirtävät sähkövirtaa maiden ja merten yli kaukaisimpiinkin vuoristokyliin.
Vuoridemonien tehtävänä oli löytää keino, jonka avulla John Sinclair voitaisiin houkutella toiseen maahan.

Lukijan novelli: Todellinen painajainen
Lehdessä alkoi tämän numeron myötä ilmestyä myös lukijoiden omia kauhunovelleja, joista ensimmäisen nimi jo paljastaa mistä on kyse. Todellinen painajainen kertoo kaverista, joka viettää myrsky-yön veljensä isossa omakotitalossa, eikä tiedä, ovatko hänen yöllä kokemansa kauhut totta vai kuvittelua. Nimettömäksi jääneen kirjoittajan tarina on erittäin kliseinen ja paikoin itsensä hieman turhankin vakavasti ottava, mutta yrityksen puutteesta sitä ei voi ainakaan syyttää. Aloitus on tälle sarjalle siis aivan kelvollinen ja samaa mieltä oli muutamaa numeroa myöhemmin myös nimimerkki Cats: ”Mä luin sun juttus ja se oli tosi hyvä. Helskutti kun meinas iha pelottaa. Mä oon kans kirjotellu karmivia juttuja ja välillä pelottaa itelläki…”

Lainaus: Siinä se oli. Valtava, aivan luonnottoman isokokoinen koira, joka tuijotti minua aivan liikkumattomana vain noin viiden metrin päässä raolleen avaamastani ulko-ovesta. Eikä eläimen valtava koko ollut ainoa seikka joka herätti minussa suunnatonta pelkoa, koiran ilkeästi kiiluvat silmät saivat minut melkeinpä vapisemaan pelosta. Silmät melkeinpä salamoivat, ne olivat aivan kuin kaksi kuumaa hiilikekälettä ja nuo leimuavat valopilkut tuijottivat koko ajan armottomasti suoraan omiin, kauhuntäyteisiin silmiini.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Mein Grab in der Teufelsschlucht (GJS Nr. 249)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.5.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttu 3/1988: Pääkalloistuin

Takakansi: Demonit taistelevat demoneja vastaan.
Strigit ja punaiset vampyyrit kamppailevat ylivallasta. Taistelun ratkettua voittajat kääntyvät John Sinclairia ja hänen ystäviään vastaan.
Saadakseen paremmat menestymismahdollisuudet tässä sodassa, jossa on kyse yliherruudesta, vaikutusvallasta ja ennen kaikkea hengestä, John Sinclair matkustaa Norjaan etsimään paholaispöllöjen pääkallokoristeista valtaistuinta.

Arvio: Vampiro-del-marin johtamien punaisten vampyyrien ja demoni Striguksen hallitsemien pirunpöllöjen välinen kisailu alkoi Venetsiassa (ks. Yöjuttu 12/1986, Valkoisten arkkujen meri) ja huipentuu nyt Norjassa, jossa voittaja mittaa vielä John Sinclairin ja hänen ystäviensäkin kunnon. Arktiset olosuhteet sopivat niihin tottuneille pirunpöllöille paremmin, mutta kaikki on lopulta mahdollista valkoisen ja mustan magian ottaessa mittaa toisistaan.

Hurjalla kotimaisella kansikuvalla varustettu Pääkalloistuin on niitä Yöjuttuja, joista ei ole jäänyt mitään muistikuvaa. Se ei yllätä, koska tarinassa ei ole mitään muistettavaa: sekä punaiset vampyyrit että pirunpöllöt ovat kirjoittajan tylsimpiä luomuksia, eikä niiden yhteenotossa ole siis mitään riemuittavaa. Kolmeen henkilöön typistynyt Murhaliiga on ollut jo pitkään pelkkä vitsi ja kun pirunpöllöjen johtaja Striguskin on todella väritön ja mitätön hahmo, on tämä Yöjuttu helppo sysätä takaisin lehtinippuun ja unohtaa sinne. Kansikuva on tiettävästi Tobe Hooperin elokuvasta The Funhouse (1981).

Lainaus: Viisi saatananpöllöä istui vierekkäin orrella ja tuijotti minua tyhjillä silmäkuopillaan. Ne eivät hievahtaneetkaan paikaltaan. Vain nurkkien raoista puhaltava viima pöllytti niiden harmaata höyhenpukua.
Saatananpöllöt olivat äärimmäisen vaarallisia, sitä ei käy kiistäminen. Ne pystyivät aiheuttamaan terävällä nokallaan hirvittäviä vammoja kenelle tahansa. Ymmärsin, ettei tämä viiden otuksen lähetystö ollut paikalla suinkaan toivottaakseen minut tervetulleeksi taloon, sillä minä olin niille vihollinen.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Schädelthron (GJS Nr. 247)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1988
Hinta: 11,50 mk