Yöjuttu 11/1989: Blackmoorin noidantappaja

Takakansi: Suko ja minä olimme jo kuvitelleet, ettei mikään pystyisi hämmästyttämään eikä saattamaan meitä pois tolaltamme. Totesimme erehtyneemme ja tulimme toisiin ajatuksiin, kun eräänä päivänä tutustuimme Blackmoorin noidantappajaan. Hän kykeni herättämään ihmisissä syvää kammoa ja hirvittävää kauhua, mutta sen lisäksi hän osasi sekoittaa eri aikakausia keskenään. Eipä aikaakaan, kun emme enää tienneet, olimmeko nykyajassa vai menneisyydessä…

Arvio: Tuskin mikään maanpäällinen paikka on niin täynnä salailua ja kylmäkiskoisuutta kuin Englannissa sijaitseva Blackmoor, jossa ei katsota hyvällä ketään kylään saapuvaa henkilöä. Syykin on selvä: kylässä vaalitaan edelleen lähes 300 vuotta sitten kuolleen noidantappaja Mason Cortlandin muistoa ja vieläpä niin hartaasti, että kyläläiset ovat päättäneet palauttaa hänet takaisin maan päälle saattamaan työnsä loppuun. Tämä ei tietenkään sovi Johnille ja Sukolle, mutta ei myöskään mestarinoita Wikkalle ja hänen parhaalle oppilaalleen Jane Collinsille, jotka saapuvat paikalle tehdäkseen tiliä Cortlandin kanssa.

Hienolla nimellä ja komealla kansikuvalla varustettu Blackmoorin noidantappaja on kuin raikas tuulahdus pahoin pölyttyneeseen Yöjuttu-sarjaan tuoden monin paikoin vahvasti mieleen Tappajan kouran (1/1984). 1980-luvun alkuvuosien parhaiden Yökkäreiden tyyliä onnistuneesti myötäilevä tarina on kaiken lisäksi vieläpä omaperäinen, kahdella eri aikajanalla vaivattomasti hyppelevä seikkailu, jossa menneen maailman kauhut siirtyvät nykyaikaan. Suon syvyyksistä kotikyläänsä palaava Cortland on kaiken lisäksi lehden häikäilemättömimpiä murhamiehiä, joten tämän kaksiosaisen tarinan ensimmäisessä puoliskossa voi todeta kaiken olevan kohdallaan. Aivan yhtä laadukkaita eivät ole lukijoiden piirrokset, joista parhaimpana erottuu Juri Kovaljeffin taideteos. Lehdessä oli mukana myös kysely nimen muuttamisesta: lukijaäänestyksessä annettiin uusiksi nimivaihtoehdoiksi joko vanha ja perinteinen Yöjuttu, Yö, Aave, Aaveidenmetsästäjä John Sinclair tai sitten lukijat saivat ehdottaa lehdelle itse keksimäänsä nimeä.

Lainaus: - Kutsun sinua, Mason Cortland, minä kutsun sinua! Nouse suon syvistä syövereistä päättämään kesken jäänyt työsi. Tapa noidat, surmaa ne saatanan epäsikiöt, ota ruoskasi ja tuhoa ne. Mason Cortland, suuri noidantappaja, me emme ole unohtaneet sinua. Olemme vaalineet muistoasi keskuudessamme ja pitäneet sitä kunniassa kautta vuosisatojen. Jokainen on tiennyt noitien ajan alkavan uudelleen jonakin päivänä. Nyt se päivä on tullut. Suuret mustien lintujen parvet ovat olleet merkkinä siitä, että noidat ovat jälleen kokoontuneet yhteen. Tule ja tuhoa meidät [sic]. Me kaikki länsäolijat [sic] autamme sinua. Inkvision nimessä, ota vastaan pyyntömme ja nouse kosteasta mutahaudastasi!

Lukijan novelli: Pako todellisuudesta
Lehden kahdesta novellista lyhyempi on aikakautensa videosensuuriin ja elokuvien turmiolliseen vaikutukseen viittaava fantasiakertomus Tepistä, joka vuokraa Torkkelin videosta erikoisen videolaitteen. Laitteen avulla Tepi pääsee suoraan keskelle toimintaa. Kaikki sujuu siihen asti mallikkaasti, kunnes Tepi laittaa nauhuriin hieman liian räväkän kauhuelokuvan, joka koituu tietenkin hänen turmiokseen.

Lainaus: - Nämä kun asetat paikoilleen – nämä kuulokkeet korvillesi ja näkimet silmillesi, sitten vielä nämä hajustimet sieraimiisi ja tämän makumellisuuhusi – niin olet valmis elämäsi trippiin. Tämä iso mötikkä, eli rooliadapteri, on liitettävä varsinaiseen videolaitteeseen – tuohon kohtaan – ja sitten vaan kasetti päälle. Niin, se kaupparatsu muistutti vielä, että kytkennät erityisesti rooliadapterin – ja aisturien asennukset, on tehtävä oikein.
- Ja? Tepi rypisti otsaansa.
- Sinusta tulee videoleffan sankari. Voit kokea kaiken mitä hänkin. Ajattelepa sitä!

Lukijan novelli: Uniaika
Myös toinen novelleista perustuu päähenkilönsä fantasioihin. Siinä missä Tepi halusi kokea kovaa toimintaa ja kauhua, on Uniajan päähenkilön Aaltosen mielessä aivan muut asiat. Tähän tarjoaa apua Fantasia Ky, joka lupaa siirtää Aaltosen suoraan unien maailmaan, siellä tapaamansa kaunottaren seuraan. Uniaika on Pako todellisuudesta -novellia kekseliäämpi ja vivahteikkaampi ja myös sen loppuratkaisu on toimivampi. Molempien novellien kirjoittajaksi on merkitty Arto Laatikainen, jonka kynästä syntyi aikoinaan myös Yöjutussa 9/1988 julkaistu Ääni.

Lainaus: ”Me Fantasia Ky:ssä olemme kehittäneet aivan uudenlaisen menetelmän, jolla voidaan jäljittää unien takainen maailma. Professori Eusodoksen teorian mukaisesti rinnakkaismaailman sijainti F-avaruudessa on mahdollista määritellä REM-unen perusteella ja ko. henkilön lähettäminen unen maailmaan käy kätevästi uniulottuuvuussiirtäjän avulla, jonka me olemme hiljattain testanneet hyvällä menestyksellä ja todenneet täysin turvalliseksi.”

Lukijapostiin oli lähetetty myös kaksi runoa, molempien kirjoittajana MR (Yöjuttufani)
RUNO 1
Hämärä laskeutuu
nainen maaten paneutuu.
Vampyyri liikkeelle lähtee,
naisen luo saapuu
hampaat kirkkaasti välähtää
nainen siitä älähtää.
Vampyyri puree naista
veri naisen kaulalla paistaa,
vampyyri naisen maahan paiskaa,
kaksi jälkeä…
Onkohan tässä runossa järkeä?

RUNO 2
Kuu taivaalla mollottaa
Dracula yössä tallustaa
nuori nainen kävellä sipsuttaa
Dracula suuta maiskuttaa…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Hexenwürger von Blackmoor (GJS Nr. 267)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttupokkari 10: Paholaisen pääkallot

Takakansi: Angie Dickson heräsi keskellä yötä. Hän avasi säikähtäneenä silmänsä ja jäi tuijottamaan makuuhuoneen pimeyteen henkeään pidättäen. Kauhu valtasi hänet.
Nauru kuului niin läheltä, että naurajan täytyi olla aivan hänen edessään – ellei peräti hänen vuoteessaan…
Yhtäkkiä Angie tunsi raskaan painon rintansa päällä ja tajusi, että oli tapahtunut jotain kauheaa. Hän tunnusteli lakanan reunaa ja hänen sormensa osuivat johonkin pyöreään, jossa oli pitkiä karvoja, kuin hiuksia ihmisen päässä…
Hiuksia? Kaamea aavistus muuttui todeksi. Vuodepeitolla oli irtonainen pää!

Arvio: Skotlantilaisen Glasgown lähistöllä tapahtuu outoja katoamisia. Kadonneet henkilöt löytyvät muutaman viikon kuluttua liikenneonnettomuuksissa menehtyneinä – usein jopa niin huonossa kunnossa, että heidät pystytään tunnistamaan vain mukana kulkevasta omaisuudestaan. Nopeaan tahtiin tapahtuneet katoamiset herättävät myös Scotland Yardin kiinnostuksen ja kun salapoliisimaisista otteistaan tunnettu toimittaja Bill Conolly ilmoittaa tutkivansa samaa aihetta, vie Scotland Yardissa työskentelevän John Sinclairin tie pikapikaa pohjoiseen. Siellä hän joutuu keskelle väkivaltaista tapahtumaketjua, jonka keskiössä ovat brasilialaisilla taioilla kutistetut ihmisen päät.

Yöjutun pokkarisarjan viimeiseksi osaksi jäänyt Paholaisen pääkallot edustaa alkuperäisjulkaisuna samaa vuoden 1974 tarjontaa kuin kaikki aiemmatkin osat. Toisaalta en osaa olla pettynyt pokkareiden julkaisemisen lopettamisesta, sillä ne olivat usein tarinoiltaan vaatimattomia ja hinnaltaan varsin korkeita, mutta vastaavasti ne tarjosivat monenlaista infoa Johnin uran alkuajoilta – kuten vaikkapa tässä numerossa ensimmäistä kertaa esiintyvä hopeinen tikari, jonka olemassaolon kirjoittajakin tuntuu tosin välillä unohtaneen.

Paholaisen pääkallot on pokkaritarinana keskinkertainen. Pienten, kutistettujen ja pomppivien päiden luoma uhka ei ole kovinkaan hyvin luotu, mutta vastavuoroisesti pääroiston piilopaikka kaikkine demonijumala Orgozzon palvelemiseen tarkoitettuine alttareineen on onnistunut. Loppuhuipentuma, jossa John räiskii kutistettuja päitä kuin savikiekkoja konsanaan, edustaa valitettavasti jo liian tutuksi käynyttä tarinoiden päättämislinjaa: John Sinclair oli toisinaan liiankin yli-ihminen ja hänen muokkaamisensa haavoittuvammaksi olisi tehnyt tarinoista huomattavasti kiinnostavampia lukea.

Lainaus: Opittuaan viidakon intiaaneilta kallonkutistuksen käytännöllisen puolen Cyrus Quant oli saanut kuulla, kuinka yhteydenotto pimeyden voimiin ja demoneihin tapahtui. Hän oli opetellut salamyhkäisiä loitsumenoja ja tutustunut erilaisiin rohtoihin, joita poppamiehet valmistivat tietyistä yrteistä. Lopulta hänet oli vihitty salaisuuksista kaikkein suurimpaan; murhaajapäiden mysteeriin.
Hän oli nähnyt Brasiliassa yhden ainoan kerran, kuinka kutistettu pää oli hyökännyt nuoren tytön kimppuun ja surmannut tämän. Kaikki oli tapahtunut periaatteessa samoin kuin tänä yönäkin, joskin hän oli kehittänyt ja hionut tekniikkaa edelleen. Hän oli keksinyt, kuinka kutistetut päät voitiin muuttaa murharoboteiksi, jotka tottelivat ainoastaan hänen käskyjään.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der teuflischen Schädel (Gespenster-Krimi nr. 66)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 1.11.1989
Hinta: 18,50 mk

Yöjuttu 10/1989: Kanavan piru

Takakansi: Hänen silmiinsä oli syttynyt mielipuolinen kiilto, mutta siitä huolimatta hän tiesi tarkalleen, mitä teki.
- Me manaamme hänet esiin! hän kuiskasi ja loi kiihkeän silmäyksen ympärillä istuviin ystäviinsä. – Hänen täytyy ilmestyä! Vain siten hän voi todistaa teille ja muille, että on olemassa paljon sellaisia arvoituksia, joita ihmiskunta ei koskaan ratkaise.
- Kuka hän sitten on, Piet? joku piirissä istujista kysyi.
- Kraal! Pelkkä Kraal. Mutta hänellä on muinaisaikojen mahti ja magia. Ihmiset eivät ole vieläkään keksineet torjuntakeinoa häntä vastaan. Eivät vieläkään, eivätkä tule koskaan keksimäänkään…

Arvio: Yhä epätasaisemmaksi taantuneen Yöjutun olisi voinut kuopata jo 1980-luvun lopussa, ellei sen kirjoittajalla Jason Darkilla olisi ollut taitoa kääntää kurssia juuri silloin, kun tarinat sitä eniten tarvitsivat. Atlantis-mytologialla ja Suurilla vanhuksilla leikkiminen ei ollut koskaan parasta Darkia, vaan ainakin omasta mielestäni häneltä luonnistuivat parhaiten suoraviivaiset, perinteisten kummitusjuttujen kaltaiset tarinat. Kanavan piru ei ole tarinana kaikkein omaperäisin, mutta silti sen parissa viihtyy helposti loppuun asti.

Hollannin Haagiin sijoittuva kauhistelu on yksinkertainen kertomus pimeyden voimia esiin manaavasta nuorukaisesta, joka innostuu tekosistaan niin paljon, että antautuu koko sielullaan hirviön palvelukseen. Vaikka en voikaan välttää joissain kohtauksissa mielleyhtymää Jack Arnoldin Mustan laguunin hirviöstä (1954), on kokonaisuus silti riittävän omaperäinen. Uusi toimintaympäristö on myös mieluisa piristysruiske, eikä loppuhuipentumassakaan ole sellaista hutilointia, mihin Dark liian usein syyllistyy. Ainoa moitteen sija liittyy oikeastaan Kraalin apulaiseen – en vain osaa kuvitella nivustaipeestaan jalkansa menettänyttä, yhdellä jalalla hyppelevä zombieta kovinkaan uhkaavaksi, saati sitten niin nopeaksi kuin mitä tarina väittää. Lukijoiden piirroksista kannattaa mainita nimettömäksi jääneen taiteilijan näkemys Karasta sekä Jari Korpisalon ”Sadonkorjuun aika”.

Lainaus: Suomuisen jättiläiskouran puristukseen joutunut miespolo pyristeli vastaan surkeasti huutaen, mutta turhaan. Hirviön suomukourassa oli ryhmyiset sormet ja pitkät terävät kynnet, jotka viilsivät uhrin kasvoihin vertavuotavia haavoja.
Hirviöstä näkyi vain tuo yksi ainoa käsi. Se ravisteli uhriaan niin, että vesi pärskyi korkealle ilmaan. Sen jälkeen se käänsi hänen kasvonsa veneeseen päin.
Järkyttyneet matkustajat kuulivat vertahyytävän tuskanhuudon. Se jäi miespoloisen viimeiseksi elonmerkiksi, sillä seuraavassa hetkessä suomukoura veti hänet mukanaan syvyyteen.

Lukijan novelli: Uni
Ville Peltolan kirjoittama Uni on sivun mittainen, silkkaa tajunnanvirtavyörytystä oleva novelli, jossa uni muuttuu todellisuudeksi ja verenhimoiset hyönteiset syövät päähenkilön, lentäen sen jälkeen kaupungin ylle uusia uhreja etsimään. Teksti olisi kaivannut huomattavasti enemmän sisältöä, eikä pieni jäsentelykään olisi ollut pahitteeksi.

Lainaus: Katsoin siihen ja meinasin pyörtyä kun näin sen! Pieni, nyrkin kokoinen hyönteinen söi olkapäätäni. Huitaisin sen kirkuen pois. Samassa kuulin ääniä takaani, mutta en välittänyt enää niistä, vaan ryntäsin ovelle kuin hullu. Mutta ovi olikin musta! Sen huomattuani katsoin hätäisesti taakseni ja näin kuinka yksi iso ja kolme pientä hyönteistä lähestyivät minua kiiluvat silmät pyörien. En tajunnut enää mistään mitään, ja aloin nauraa! Olin tullut hulluksi.

Lukijan novelli: Suon lapset
Lehden toinen novelli on nimimerkki Veksin käsialaa. Siinä lastenmurhaajan suohon upottamat kymmenet ruumiit nousevat kosteasta haudastaan ja vievät vankilaan heitetyn murhamiehen mukanaan. Idea on käyttökelpoinen, mutta Veksin käsittelyssä siitä tulee kliseinen kummitusjuttu, jonka yksityiskohtaiset kuvailut vuosia suossa maanneista ruumiista pikemminkin huvittavat kuin kauhistuttavat. Kokonaisuutena Suon lapset on silti selkeästi parempi kuin Ville Peltolan vaatimaton Uni.

Lainaus: Ruumiiden piiri järjestäytyi taas jonoksi ja lähti kulkemaan. Ehkä joku yöllä saalistava pöllö näki seurueen, tai jänis. Lapsia, joiden päässä oli riekaleisia mustia roskasäkkejä. Lapsia, joiden kurkku oli revitty auki niin, että pää keikkui lähes irtonaisena hartioilla tai lapsia, jotka olivat hiiltyneet kuin yöksi uuniin unohtunut paisti. Ja luuranko, joka haisi mullalta ja jonka leuka loksui kuin se olisi nauranut.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Grachten-Teufel (GJS Nr. 266)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttu 9/1989: Paholaisen tatuoija

Takakansi: Atlantis eli!
Sen tiesimme me ja sen tiesivät monet muut, eikä kukaan voinut sille mitään. Atlantiksen perintö vaani piilossa sopivaa hetkeä iskeäkseen ihmiskunnan kimppuun. Se työnsi tuntosarvensa ulos aina silloin, kun halusi saada jotakin. Suko ja minä koimme sen karvaasti omissa nahoissamme. Jouduimme toteamaan rajallisuutemme.
Samalla joutuivat myös Myxin ja Kara palaamaan kauheaan menneisyyteen, josta olivat luulleet päässeensä ikiajoiksi eroon…

Arvio: Lontoolaisessa jokiveneessä asuvalla Greggillä on hallussaan salaperäinen voima, jonka hän on saanut demoni Arkonadalta. Gregg pyrkii jatkamaan Arkonadan perintöä eräiden kaksosten avulla, mutta John Sinclair ja Suko saavat varsin nopeasti vihiä miehen suunnitelmista. Myös Kara ja Myxin liittyvät tarinaan, jonka loppuhuipentuma käydään Lontoon sijaan liekehtivillä kivillä.

Ilmestymisvuotensa heikoimpiin Yöjuttuihin lukeutuva Paholaisen tatuoija on juoneltaan sekava ja tarinankuljetukseltaan turhankin ripeä kertomus ikiaikoja unohduksissa olleen demonin aikeista aiheuttaa sekaannusta maan päällä. Arkonada on kieltämättä kiinnostava lisäys jo entisestäänkin laajaan demonien ryhmään, mutta kirjoittaja olisi voinut käyttää häntä hieman paremmin hyväkseen – nyt Arkonadan läsnäolo on pitkälti pelkkää patsastelua, joka ei johda sen enempää kauhuun kuin jännitykseenkään. Eeppinen lopputaistelu kaikkine juonenkäänteineen on tylsä ja innoton.

Lehdessä järjestettiin kevään ja kesän aikana myös uusi Yöjuttu-klubin pääsykoe ja onnekkaiden nimet julkaistiin tässä numerossa. Lukijain piirroksiakin on mukana runsaasti ja tällä kertaa myös yksi humoristinen sellainen, jossa Sukon syliin hyppäävä John myöntää pelkäävänsä ympärille asettuneita pimeyden voimia.

Lainaus: Jos Kara olisi kyennyt puhumaan, hän olisi huutanut pikku velhon nimeä riemusta kiljuen. Koska hän kuitenkin oli edelleenkin liikuntakyvytön, hän saattoi vain tuijottaa Greggin ohi nähdäkseen edes vilahduksen niin hartaasti odottamastaan ystävästä.
Myxiniä ei ollut tuhottu. Hän ei ollut kuollut, vaan elävä, ja oli tullut pelastamaan Karan. Mutta riittivätkö hänen voimansa menestykselliseen taisteluun Arkonadaa vastaan?
Kara pelkäsi, ettei riittänyt.

Lukijan novelli: Moonshine
Nimimerkki Hedun kirjoittama ihmissusinovelli mukailee kaikkia lajityypin peruskliseitä aina syrjäisestä mökistä oudosti käyttäytyvään vaariin, täysikuusta helppohintaiseen loppuratkaisuun. Murteen käyttö vuoropuhelussa on teennäistä, eivätkä henkilöt muutenkaan ole kaikkein parhaalla mahdollisella tavalla hahmoteltuja. Kolme sivua on sitä paitsi aivan liian lyhyt mitta tällaisellekin kauhutarinalle.

Lainaus: - Voi luoja, ukko supisi kuuta katsoen. – Armahda, älä anna sen tapahtua…
Mutta hän tiesi sen. Hän oli muuttuva, ja hän tulisi raatelemaan heidät…
Rikkumaton hiljaisuus loi elottoman kuvan tähän syrjäiseen metsään. Kasvit ja eläimet näyttivät väistyvän jonkin pahan tieltä…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Des Satans Tätowierer (GJS Nr. 265)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttupokkari 9: Koukkusorminen kyttyräselkä

Takakansi: - Seis! Mitä te täällä teette?
Museovahdin ääni kaikui luonnottoman kovana suuressa salissa. Taskulampun valokiila osui keskilattialla seisovaan mieheen ja paljasti hänen selässään olevan kyttyrän.
Vartija astui hieman lähemmäksi. – Mitä te etsitte täältä? Museo on suljettu…
Lauseen loppu juuttui hänen kurkkuunsa. Kääpiö kumartui ja sieppasi suuren piilukirveen selkänsä takaa.
Leveä terä välähti taskulampun valossa.
Kääpiö ei epäröinyt hetkeäkään. Hän harppasi eteenpäin ja iski piilukirveen terän museovartijan päälakeen!

Arvio: Ranskalaista Beaumontin pikkukylää satoja vuosia sitten piinannut paha, taikuri Sourette, palaa kyttyräselkäisen Cascabel-kääpiön avulla kostamaan hänet aikanaan mestanneiden kyläläisten jälkeläisille. Taikurin verisessä paluussa on vain yksi virheliike – hän järjestää suureellisen esityksen Lontoossa, jossa katsojien joukossa istuu luonnollisestikin myös John Sinclair. Kun Sinclair ymmärtää tapahtumien taustat, alkaa takaa-ajo, jonka loppunäytös esitetään ikivanhan ranskalaismyllyn kellarissa.

Kauan siinä kesti, ennen kuin Yöjuttu-pokkareiden joukkoon eksyi ensimmäinen mainitsemisen arvoinen tarina. Vaikka Koukkusorminen kyttyräselkä on nimenä yksi lehden historian hölmöimmistä, on se tarinana erittäin viihdyttävä ja mukaansa tempaava. Murhanhimoisen kääpiön tekemiset ovat tosin pelkkää yksinkertaista teurastamista ja sellaisenaan puuduttavaa luettavaa, mutta tuonpuoleisesta palanneen taikurin ilmestyminen Johnin tielle sähköistää heikommatkin juonenkäänteet. Loppuhuipentuma on kekseliäs ja tällä kertaa sen kehittelyyn on käytetty sekä aikaa että vaivaa. Henkiolennon tuhoamisessa on kaiken lisäksi muuan yksinkertainen tehokeino, jota Sinclair ei suomennetuissa tarinoissa enää tiettävästi tämän jälkeen käyttänyt, vaan turvautui ennemmin huikeaan asearsenaaliinsa.

Lainaus: - Keskiyöllä tavataan. Ajattele keskiyötä, sillä silloin suuri Sourette hakee sinutkin!
Kolkkoja sanoja seurasi häijy nauru.
Kitty alkoi rummuttaa jykevää ovea nyrkeillään hirveän pakokauhun vallassa, mutta riehuminen oli täysin hyödytöntä. Nyrkit vain kipeytyivät.
Viimein tyttö lysähti oven eteen. Nyt oli liian myöhäistä katua ja syytellä itseään. Hän oli loukussa. Pirunmyllyn vankina!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Gnom mit den Krallenhänden (Gespenster-Krimi nr. 61)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 1.8.1989
Hinta: 18,50 mk

Yöjuttu 8/1989: Hulluus iskee yöllä

Takakansi: Vanha sisäoppilaitos oli alusta alkaen kammottanut häntä, mutta vanhemmat olivat pysyneet järkähtämättä päätöksessään kouluttaa hänet. Franca Mundi totteli, sillä Sisiliassa vanhempien mielipide oli laki. Pelkoaan hän ei alistumisestaan huolimatta ollut kuitenkaan onnistunut voittamaan. Se oli vain vahvistunut sitä mukaa, mitä pitemmäksi hänen oleskelunsa tässä tyttöjen sisäoppilaitoksessa venyi. Itse asiassa talo ei muistuttanut koulua vähimmässäkään määrin. Se seisoi kolkkona ja luotaantyötävänä pienen vuoren huipulla pinjapuiden keskellä ja sinne johti vain yksi ainoa tie. Huhu kertoi puutarhaan kätketyistä valvontakameroista, jotka olivat jatkuvasti toiminnassa ja näkivät kaiken. Franca oli yrittänyt etsiä niihin kytkettyjä monitoreja, mutta turhaan. Tosin talossa oli paljon oppilailta kiellettyjä huoneita, joissa sääntöjä säntillisesti noudattava Franca ei ollut tohtinut käydä.
Tämä yö oli erityisen kurja ja tuskallinen. Hän ei kyennyt enää torjumaan pelkoaan, joka puristi sydäntä kuin kiristyvä teräsvanne…

Arvio: Arvostetun sisäoppilaitoksen seinät kätkevät kauhean salaisuuden, jota tonkivat tahot päästetään armotta päiviltä. Johnin ja Sukon tie vie kyseiseen laitokseen oikeastaan sattumalta, sillä he ovat etsimässä maanalaista kristallijärveä, jonka pahuuden tartuttamiin poliiseihin he törmäsivät Lontoossa. Tilanteesta tekee erikoisen se, että ystävämme joutuvat tekemään yhteistyötä paikallisen mafiapäällikön kanssa, koska hänen tyttärensä on oppilaitoksen asukkaana vakavassa vaarassa.

Komealla kotimaisella kannella ja vielä vetävämmällä nimellä varustettu tarina muistuttaa paikoin Dario Argenton Suspiriaa (1977), olematta kuitenkaan sen veroinen. Lasisen järven synnyttämä uhka, sisäoppilaitoksen ympäristössä öisin vaaniva jättiläislintu ja Gorgoksen kosto jäävät kaikki vähän puolitiehen. Kaiken lisäksi John ja Suko selviävät taas kerran kertaa pinteistään liian helposti, joten jännitystä ei synny tälläkään saralla. Lehdessä mukana olevat lukijoiden piirustukset eivät ansaitse tämän enempää huomiota. Lehden infotaulu väittää virheellisesti tarinan olevan alkuperäiseltä nimeltään Belphégors Höllentunnel (oik. Yöjuttu 6/1989).

Lainaus: - Gorgos tulee hakemaan teidät. Pitkän odotuksen jälkeen hänen vaelluksensa on nyt lopussa. Maanjäristykset ja tulivuorenpurkaukset ovat merkkinä siitä, ettei kiven sisässä olevan järven tarvitse enää jatkaa vaellustaan. Nyt se on pysähtynyt lopulliselle paikalleen ja kristallijumala Gorgos pääsee vapauteen. Ensimmäiseksi se hankkii itselleen uusia palvelijoita naisten ja miesten keskuudesta. Te olette ensimmäisiä, jotka hän on hyväksynyt luokseen.

Lukijan novelli: Todellisen pahan palkka?
Nimimerkki ToKon kynäilemä kertomus on yöllinen hallusinaatio, jossa päähenkilö kohtaa omituisen olennon jostain toiselta planeetalta. Punainen lanka puuttuu ja lopun filosofinen toteamus todellisen pahan palkasta tuntuu vain teennäiseltä.

Lainaus: Olin todella pyörällä päästäni ja istuin vuoteelle tukevammin. Tämähän oli aivan naurettavaa! Oliko tuo muuttuva keppi, hevospää, muka totta vai metkuiliko pulveri aivoissani. Naurahdin yllättäen kammottavalla soinnilla ja ihmettelin ääneni karheutta. Mitä ihmeen timantteja ja toista tasoa? Kyllä nyt olisi paras pestä kasvot ja alkaa hipsiä töihin. Siellä kaikki muuttuisi taas normaaliksi ja raskaaksi aherrukseksi ja olisin iloinen päästessäni laskemaan tuntiansioitani. Sillä raha on hyvin tärkeätä, yhtä tärkeätä kuin pistelevä tee aamuisin kielellä.

Lukijan novelli: Valtataistelu
Pimeys laskeutuu kaupungin ylle ja joukko sen palvelijoita kokoontuu erään talon katolle ottamaan maailman lopullisesti hallintaansa. Tapahtumat eivät kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan, sillä joukossa on petturi, joka on omistanut elämänsä valolle – hän on kuningas Arthurin jälkeläinen, joka on aikeissa syöstä Excaliburin avulla pimeys lopullisesti vallasta. Lonely Writerin kirjoittama tarina on idearikas, mutta toteutukseltaan hyvin korkealentoinen.

Lainaus: Zeus ja pimeyden palvelijat käyvät pienoista taistelua keskenään ja lopulta Zeus nostattaa sellaisen myrskyn, joka vastaa aikojen alussa käytyä valtataistelua, mutta ei olisi mitään verrattuna tulevaan. He näkevät jo kuun ja auringon, jotka lipuvat kohti toisiaan. Yhtäkkiä katolla seisovat pimeyden palvelijat alkavat hohtaa sinistä valoa. Se rätisee heidän ympärillään, kuin yhdistäen heidät yhdeksi ja samaksi, suojaten valon mahdolliselta vastaiskulta. He lopettavat loitsuamisen, ja laskevat kätensä. Nyt voi vaan odottaa, mitä tuleman pitää.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Nachts, wenn der Wahnsinn kommt (GJS Nr. 264)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttu 7/1989: Lasinen kauhu

Takakansi: Näin ajovalot taustapeilissäni ja tajusin heti, että takanani tulevan autonkuljettaja [sic] ajoi aivan liian kovaa. Ajorata oli sateen liukastama ja täynnä lätäköitä, joista liian vauhdikkaasti ajava auto voi helposti nousta vesiliirtoon ja syöksyä ulos tieltä.
Koukkasin pientareelle, koska en halunnut Bentleyni saavan tarpeettomasti lisää kolhuja entisten lisäksi. Seuraavassa hetkessä takaa tullut auto ohitti minut ja roiskautti mahtavan vesiryöpyn ajokkini kylkeen ja sivuikkunoihin. Rekisterikilpi peittyi vesisumuun ja paksuun pakokaasupilveen.
Ajattelin, ettei noin edesvastuuttomasti ajava kuljettaja voinut olla muuta kuin hullu tai humalassa. Joka tapauksessa hän saattoi muut tiellä liikkujat hengenvaaraan..

Arvio: Muutaman vuoden kestänyt Yöjuttu-fanitukseni oli taantunut keväällä 1989 siihen vaiheeseen, että yhä useampi lehti tuli vain selailtua läpi ilman sen kummempaa perehtymistä. Vauhtiin päässyt nuoruus oli yksi merkittävä syy tähän, mutta myös juttujen jatkuva keskinkertaisuus vieraannutti minut John Sinclairin ja kumppaneiden maailmasta. Lopullinen sinetti taisi tulla heinäkuussa ilmestyneen Lasisen kauhun myötä, koska sen kansikuva oli kaikkea muuta kuin Yöjutulle sopiva – saksalaisia Yökkäreitä jonkin verran keräilleenä epäilin myös alkuperäiseksi väitetyn kansikuvan aitoutta, mikä suututti minua entisestään.

Lasisen kauhun sivuuttaminen ei tuntunut suurelta menetykseltä vuonna 1989, eikä se olisi ollut sitä nytkään. Kekseliäästä aiheesta huolimatta juoni on laimeaa peruskauraa, jossa omaperäisyys loistaa poissaolollaan. Lasi-ihmisten ympärilleen luoma uhka on olematon ja lopussa John selviää henkeään uhanneesta tukalasta paikasta taas kerran kuin ihmeen kaupalla. Lehdessä on mukana myös kaksi lukijapiirrosta, joista on tällä kertaa vaikea valita parempaa, eikä suinkaan niiden korkean laadun vuoksi.

Lainaus: Poliisin virkapukuun pukeutunut olento makasi edessäni. Kätensä pois heittäneen suunnalta kuului matalaa murinaa. Vilkaisin äänen suuntaan ja otin edessäni makaavalta mieheltä aseen pois, ennen kuin kävin ääntelijän kimppuun risti kourassani.
Olin kietaissut ketjun sormieni ympärille ja päästin ristin putoamaan alas miehen kasvoille.
Mitään ei tapahtunut.

Lukijan novelli: Pysy haudassasi
Nimettömäksi jääneen kirjoittajan Yöjuttu-standardein mitattuna pitkähkö novelli kertoo humoristisen tarinan sedästä, joka palaa haudan takaa kostamaan kuolemansa. Kieli poskessa kynäilty novelli edustaa lukijoiden tuotosten parhaimmistoa.

Lainaus: Ruumis lähti hoippumaan lähes äänettömästi pitkin katuja, vain sininen hautausvaate yllään. Se käveli suoraan Terencen talolle, otti leipäveitsen ja jatkoi tällä kertaa suoraan matkaansa määrätietoisesti ja nopeasti, niin että heidän täytyi seurata sitä autolla. Pian selvisi, että Simon Striperin, vanhan sedän, joka ei halunnut levätä rauhassa, määränpää oli sama sairaala jossa hän oli kuollut.

Lukijan novelli: Kauhistuttava kokemus
J. S. Miehtanoffin kirjoittama lyhyt tarina kertoo syksyisellä mökillä koetusta hirvittävästä painajaisesta, jossa päähenkilö matkaa saunareissunsa päätteeksi suoraan helvetin lieskoihin. Ideaköyhä tarina huipentuu lopetukseen, joka ei onnistu olemaan niin hauska saati nokkela, millaiseksi se lienee tarkoitettu.

Lainaus: Vaivun syvään tajuttomuuteen. Demoni nostaa minut käsivarsilleen ja kantaa minut kiukaan yläpuolelle. Se hehkuu punaisena, kuin itse helvetti. Putoan tulikuumaan kiukaaseen, huudan kuin sisälmyksiä revittäisiin irti… Vajoan syvään, tulikuumaan kuiluun… Putoan… Huudan…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Das gläserne Grauen (GJS Nr. 263)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1989
Hinta: 12,50 mk