Yöjuttu 3/1990: Demoniloiset

Takakansi: Ne käyttivät ravinnokseen haudoissa maatuvia ruumiita ja asustivat lähinnä hautausmailla, joissa niille riitti ruokaa yllin kyllin. Suko ei ollut pitkään aikaan joutunut tekemisiin tuon inhottavan demonilajin kanssa, mutta nyt hän totesi kohdanneensa ghoulin. Kaamean näköinen otus raahautui ajoradan poikki ihonriekaleet repsottaen ja limaiset posket lommollaan, ikään kuin näkymättömät sormet olisivat puristaneet niitä kokoon. Ghouli pyrki kadun reunaa kohti. Ehkä se aikoi puikahtaa viemärikaivon kautta kaltaistensa seuraan. Suko seurasi valppaana sen etenemistä…

Arvio: Ei ole mitenkään yllättävää, että pitkälti yli vuosikymmenen Geisterjäger John Sinclair -kioskilehteä kirjoittaneen Jason Darkin ideariihi alkoi jossain vaiheessa ehtyä pahemman kerran, eikä uusistakaan tarinoista tullut enää niin vetäviä kuin aiemmin. Maaliskuussa 1990 ilmestynyt Demoniloiset on tästä hyvä esimerkki, sillä kekseliäistä lähtökohdistaan huolimatta siitä syntyi lähes tavanomainen rymistely, jossa ei ollut sen enempää toimintaa kuin jännitystäkään.

Demoniloiset alkaa kiinnostavasti. Lontooseen on jostain saapunut salaperäinen Mister X, joka on päättänyt ottaa limaa ampuvalla ja kudokset syövyttävällä pistoolillaan hengiltä itsensä John Sinclairin. Tähänpä toimivuus sitten loppuukin, sillä sen sijaan että kirjoittaja olisi tehnyt miesten yhteenotosta edes jollain tapaa onnistuvan, hän hätäilee kuten Mister X:kin. Tämän ja John Sinclairin kohtaaminen ei pääty edes kunnon laukaustenvaihtoon, vaan Sinclair tempautuu toiseen ulottuvuuteen, jossa hän saapuu ghoulien salaperäiselle kotijärvelle ja kohtaa siellä lymyilevän Xorronin. En tiedä olenko lukenut näitä juttuja silmät kiinni, mutta jossain vaiheessa huomasin ruumiinsyöjien valtiaan työskentelevän tällä kertaa yksin ja yllätyksekseni sain lukea Lady X:n kuolleen.

Kahdessa eri ulottuvuudessa kulkeva tarina ei ole onnistunut, mutta eipä sitä ole mikään muukaan tässä lehdessä. Vanha kunnon sarvipää hallitsee lukijapiirroksia, joita on tällä kertaa mukana viiden kappaleen eli kokonaisen aukeaman verran.

Lainaus: Vaara kasvoi hetki hetkeltä. Lentävät limamöykyt lipuivat meitä kohti hitaasti, mutta vääjäämättömän varmasti. Lisäksi kaikki tapahtui kammottavan äänettömästi. En kuullut edes minkäänlaista viuhinaa, vaikka otusten antennijalat liikahtelivat kiivaasti puolelta toiselle. Nyt tarvittiin nopeita päätöksiä. Minun täytyi valita, vapauttaisinko professorin kokonaan, vai puolustautuisinko hyökkääjiä vastaan.

Lukijan novelli: Sokkelo
Marjut Järvimiehen kaksisivuinen Sokkelo kertoo nimettömäksi jäävästä henkilöstä, joka astelee kesken matematiikan tunnin käytävään, vain huomatakseen sen osoittautuvan todelliseksi verkostoksi. Käytävällä olevat ovet eivät johda minnekään, mutta varsin pian tarinan päähenkilö päätyy ruumishuoneelle ja omiin hautajaisiinsa. Omaperäisessä novellissa on latteutensa, mutta lukeutuu silti Yöjuttu-suosikkeihini.

Lainaus: Ympärilläni vallitsi surutunnelma. Paikalla oli pappikin. Hitaasti minulle valkeni, että olin omissa hautajaisissani… Ikuisena pilailijana olisin tietysti pompannut ylös arkusta ja huutanut jotain vitsikästä, mutta vainajat ovat elottomia, eivätkä näin ollen myöskään liiku. Minäkään en valitettavasti ollut mikään poikkeustapaus. Olin vainaja. Kuollut kuin kivi. Vainajat eivät pompi arkuissaan tai naura. Paitsi yöllä…

Lukijan novelli: Jumalten peli
Nimimerkki Anan kirjoittamassa novellissa seikkaillaan unen ja todellisuuden rajamaastossa. Kyseessä on ihan tavallinen kaveri, joka on joutunut tietämättään pahojen voimien pelinappulaksi ja jonka kohtalo sinetöidään unessa. Jumalten peli toimii idean tasolla jotenkuten, mutta Anan kirjoitustyyli on kömpelöä ja vuoropuhelu teennäistä. Loppuhuipentumakin on moneen kertaan koettu.

Lainaus: - Tule, niin koet saman kohtalon kuin tämä narttu tässä, huusi yksi hirviöistä ja heilutteli tytön päätä edes takaisin, kunnes päästi irti, niin että pää lensi minua kohti. Se tipahti aivan jalkojeni juureen, ja säpsähdin niin, että tipautin ristini maahan. Samalla hetkellä kun risti kosketti maata, alkoi tapahtua! Häikäisevä valo leimahti rististä ja samassa se muuttui miekaksi. Nostin miekan maasta, sillä taisteltavahan minun oli, muuten en heräisi enää koskaan.

Lukijan runo: Kauhuruno I

Pimeys.
Se verhoaa utuisen maiseman mustaan vaippaansa.
Usva väistyy pimeyden tieltä.
Taivas.
Kuolemanvalkoinen täysikuu valaisee vielä tähtikirkkaalla taivaalla.
Kunnes – pimeyden varjot
vähitellen peittävät koko taivaan.
Nostan katseeni taivaalle
nähdäkseni vielä kuun kirkkauden.
Voin erottaa siitä kasvot.
Ne nauravat pirullista naurua.
Ne ovat kuoleman kasvot.
Pimeys peittää taivaan.
(Minna Anttila)

Lukijan runo: Kauhuruno II
Kaikkoa, paha henki!
Häivy, pimeyden renki!
Mene Manan majoille,
pimeyden asuinsijoille!
Siellä pysy, älä karkaa!
Älä kiusaa ihmisparkaa!
(Marjut Järvimies)

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Ghoul-Parasiten (GJS Nr. 271)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1990
Hinta: 13,50 mk

Yöjuttu 2B/1990: Kun haudat aukeavat

 

Takakansi: Yksityisetsivä Tony Ballardille alkoi tihkua omituisia tietoja henkiolentojen ilmestymisestä.

Ihmisiäkin oli kadonnut.

Tony Ballard alkoi penkoa asioita ja päätyi eri vaiheiden jälkeen zombieiden hautausmaalle. Pelko alituisena seuranaan hän ryhtyi taisteluun eläviä vainajia vastaan, ja hänen muutenkin hankala tilanteensa muuttui kertakaikkiaan sietämättömäksi – ja ennen kaikkea – hengenvaaralliseksi…

Arvio: Yöjutun vuoden 1991 ensimmäinen tuplanumero esitteli kauhufaneille uuden aaveidenmetsästäjän, niin ikään Englannissa asuvan Tony Ballardin. Loppuvuodesta 1982 luotu Ballard seikkaili kotimaassaan Saksassa kaikkiaan 200 numerossa, mutta suomalaisille lukijoille häntä tarjottiin vain neljästi. Tämä ei yllätä, sillä ainakin ensivaikutelman perusteella kyseessä on halpa John Sinclair -tarinoiden suosiolla ratsastava klooni.

Kun haudat aukeavat on väritön zombiejuttu, jossa ei ole jännitystä mihinkään suuntaan. Tony Ballard on esikuvansa Sinclairin kaltainen yli-ihminen, jolle pieni zombiearmeija ei pysty aiheuttamaan kuin ajoittaisia ongelmia. Zombiet ja heidän hallitsijansa ovat yhtä avuttomia ja aikaansaamattomia kuin Sinclairinkin tarinoissa. Kun kokonaisuuteen sotketaan vielä nuori, karatea harrastava kiinalainen parapsykologian opiskelija ja hänen erikoinen opettajansa, ollaan aivan Sinclair-tarinoiden vanavedessä. Ainoa merkittävä poikkeus on komiikka: Ballardin kirjoittaja A. F. Morland (oik. Friedrich Tenkrat) tuntuu työstäneen tekstiään enemmän huumorimielellä kuin Jason Dark Yöjuttujaan. Vai miltä kuulostaa demoneja torjuva jauhe, silmistään tulisia peitsiä ampuva entinen demoni tai maaginen liekinheitin?

Lainaus: Uskoin, että koko jutun takana oli monikasvoinen demoni Rufus, joka oli pitänyt minua pilkkanaan jo kauan. Hän toimi mielellään taustalla rakentelemassa ansojaan ja lähetti vain kätyreitään kimppuuni. Siitä huolimatta olin päässyt muutaman kerran katsomaan häntä silmästä silmään.

En kuitenkaan ollut kyennyt sammuttamaan hänen mustaa elämänliekkiään, sillä hänellä oli eräs aivan poikkeuksellinen ominaisuus: tiukan paikan tullen hän tuhosi itse itsensä ja nousi myöhemmin jälleen esiin kuin feeniks-lintu tuhkasta.

Jos onnistuisin kerrankin olemaan nopeampi, monikasvoinen demoni olisi lopullisesti tuhottu. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany

Saksankielinen teos: Wenn sie aus den Gräbern steigen (TB 1)

Suomentanut: Heikki Haveri

Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu

Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen

Ulkoasu: Jouko Similä

Ilmestymispvm: 15.2.1990

Hinta: 19,50 mk

Yöjuttu 2A/1990: Pirunmunkkien aavetanssi

Takakansi: Piru käski ja aaveet tanssivat!
Riutuneet hahmot huojuivat edestakaisin niin että kaavut hulmusivat. Näytti siltä kuin heidän jalkansa eivät olisi koskettaneet lainkaan lattiaa. Tanssi muuttui hetki hetkeltä hurjemmaksi. Kaikki sulautuivat yhdeksi vinhasti kieppuvaksi massaksi.
Sielunvihollinen tuijotti karkeloa katala virne naamallaan. Hän oli tämän näytelmän ohjaaja…

Arvio: Pariisilaisen selvänäkijä Tanithin murha ajaa aaveidenmetsästäjä John Sinclairin Bretagneen, jonka idyllisten postikorttimaisemien kääntöpuolella asuu silkka pahuus. Avainhenkilö on taidemaalari Fedora Golon, jonka maalaamasta taulusta viisi paholaismunkkia on päässyt siirtymään meidän ulottuvuuteemme. Kun peliin on sekaantunut vielä Asmodiskin, ei John Sinclairilta puutu tekemistä.

Tai niin voisi luulla. Tosiasiassa Pirunmunkkien aavetanssi on kekseliäästä ideastaan huolimatta laiska ja laimea, joskin yllättävän väkivaltainen kauhistelu. Valitettavasti kirjoittaja ei ole osannut keksiä pelottaville paholaismunkeille juuri muuta tekemistä kuin piilukirveiden heittelyn, jolla ei pitkälle pötkitä Sinclairin kaltaista valon poikaa vastaan. Asmodiskaan ei tuo tarinaan juuri mitään kiinnostavaa, sillä tämä tyytyy tapansa mukaan tarkkailemaan tilannetta taustalla. Loppuhuipentuma on sentään onnistuneen lohduton. Vaatimattomista lukijain piirroksista mainitsemisen arvoinen on vain Helloween-yhtyeen logolla varustettu ”Save Us from the Creeping Nightmares” -kuva.

Lainaus: Sanoja seurannut ivanauru meni ohi Golonin korvien. Fedora oli siis liitossa paholaisen kanssa ja antanut pimeyden ruhtinaan vietellä itsensä.
Golon epäili vieläkin, mutta vilkaisu vieraaseen sai hänet lopullisesti vakuuttuneeksi tämän puheiden paikkansapitävyydestä. Tuo pujopartainen mies oli itse pimeyden ruhtinas, saatana, jota Fedora nyt totteli.
Vanhat noitajutut muistuivat Raymond Golonin mieleen. Piru naurahti hiljaa, ikään kuin olisi lukenut hänen ajatuksensa, ja sanoi: - Hän ei voinut muuta. Kukaan ei pysty vastustamaan saatanaa. Pystyn mihin tahansa, jos vain haluan. Paras esimerkki on vaimosi. Sain hänet ihastumaan itseeni. Hän tahtoi yhä uudelleen…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Geistertanz der Teufelsmönche (GJS Nr. 270)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.2.1990
Hinta: 19,50 mk

Yöjuttu 1/1990: Tappajamehiläiset

Takakansi: Yön hiljaisina hetkinä hän seisoi avoimen ikkunan ääressä ja puristi molemmin käsin sen edessä olevia rautakaltereita. Sitten hän käänsi katseensa ulkona vallitsevaan pimeyteen ja muodosti huulillaan äänettömiä sanoja. Hänen tilaisuutensa koittaisi vielä. Tappajamehiläiset eivät jättäneet häntä pulaan. Shaw Braddock tiesi sen ja jatkoi odotustaan…

Arvio: Yöjuttu hyppäsi uudelle vuosikymmenelle vanhan tarinan jatko-osalla, sillä tammikuussa 1990 julkaistun tarinan taustalla on keväällä 1986 julkaistu Tappajahyönteiset. Siinä mieleltään vinksahtaneen mehiläisfarmarin luomat aggressiiviset mehiläiset terrorisoivat yhteiskuntaa, kunnes John ja Suko pistävät tilanteen aisoihin ja luovuttavat farmarin mielisairaalahoitoon. Siinä missä Tappajahyönteiset oli silkkaa keskinkertaisuutta ja b-luokan kauhistelua, on sen jatko-osa vieläkin vaatimattomampi.

Ainoa, mikä jatko-osassa oikeastaan toimii kunnolla, on alkukohtaus, jossa pari vihaista mehiläistä on aiheuttaa suuronnettomuuden päästyään ison matkustajakoneen ohjaamoon. Sen jälkeen tarina kulkeutuu omille ennalta-arvattaville urilleen, jossa kaikki juonenkäänteet ovat Yöjutun lukijoille jo hyvissä ajoin selvillä. Loppuhuipentumakin on totutun heikko: hurja ampiaishirviö taltutetaan parilla paholaisruoskan iskulla, eikä pääroistonkaan kohdalla tarvita kovin kaksisia toimenpiteitä tämän kukistamiseksi. Neljästä lukijan piirroksestakaan ei ole tämän numeron tason nostajaksi.

Lainaus: Vartija oli varautunut torjumaan melkein minkä vaaran tahansa. Väijyksistä ammuttu luotikaan ei olisi häntä yllättänyt. Sen sijaan hänelle ei olisi juolahtanut mieleenkään, että vaara voisi uhata jonkin hyönteisen taholta.
Mehiläinen oli nopea. Mies kuuli äkäisen pörähdyksen ja näki jonkin vilahtavan aivan silmiensä edessä. Samassa hän tunsi terävän piston silmiensä välissä.
Hän yritti läpsäyttää kiusanhenkeä kämmenellään, mutta myöhästyi. Mehiläinen oli jo tipotiessään.

Lukijan novelli: Pahan enne
Marko Parviaisen kirjoittama novelli on b-luokan kauhutarina retkeilevistä nuorista, jotka joutuvat pikavauhtia lisääntyvän tappajarihmaston uhreiksi. Pahan enne sisältää harmillisesti myös lopputwistin, joihin on törmännyt lukijoiden novellien kohdalla aivan liian monta kertaa. Parin sivun mittaista rykäisyä olisi pitänyt kehittää huomattavasti pidemmälle, jotta siitä olisi saanut irti enemmän – tällaisenaan se edustaa lukijoiden novellien keskitasoa.

Lainaus: Pirjon iho repesi useista kohdista ja rihmoja alkoi pursua ulos kietoutuen ruumiin ympäri. Pirjo päästi viimeisen huudon, ennen kuin vaipui lattialle kiemurrellen tuskissaan. Molempien ruumiiden rihmat yhdistyivät toisiinsa isoksi kasaksi ja ne alkoivat myös levittäytyä ympäristöön. Mika ja Heli ryntäsivät huoneeseen, mutta pysähtyivät kauhistuneina kynnykselle.

Lukijan novelli: Paholaisen hammas
Jos Pahan enne oli hyvin kirjoitettu, joskin harmillisen tavanomainen kauhutarina, on Marjut Järvimiehen kynäilemä Paholaisen hammas sen vastakohta: hyvä idea on vesitetty luettelomaisella juonenkuljettamisella ja erittäin oudoilla käänteillä, eikä kirjoittaja ole oikein muutenkaan saanut aiheesta kaikkea irti. Erikoisen amuletin löytäneen henkilön matka normaalielämästä itse paholaisen valtakuntaan ja tämän palvelijaksi ei jätä lukijalle juuri mitään muistikuvia.

Lainaus: Yritin rukoilla apua Jumalaltakin, mutta sain vastaukseksi vain pilkallista naurua, jostain Helvetin uumenista. Naurua seurasi haiseva, vihreä sumu, joka täytti pian huoneeni ja pani minut voimaan pahoin. Sumun seasta erotin tummaihoisen hahmon, jonka kasvot oli maalattu punaisiksi. Kun näin, että tulijalla oli kaulassaan samanlainen koru, kuin minullakin, tajusin, että hän oli poppamies paholaista palvovasta heimosta. Juuri samasta heimosta, josta ”Paholaisen hammas” oli peräisin.

Lukijan runo: Kuolemattomat
On yö,
kävelen.
Rakastan öitä.
On hiljaista,
kuolemanhiljaista…
Tulen loivan mäen päälle,
jossa usva liikehtii salaperäisesti.
Siellä on kiviä ja ristejä vieri vieressä,
joiden seasta erotan kaksi toisiinsa
kietoutunutta hahmoa.
Astelen lähemmäksi.
Näen heidän täysikuun valaisemat,
kalpeat, ikinuoret kasvonsa.
He kääntävät katseensa minuun
ja hymyilevät niin
että verentahrimat kulmahampaat
välkkyvät kuutamossa…
T. F. (469)


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Killer-Bienen (GJS Nr. 269)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.1.1990
Hinta: 13,50 mk

Yöjuttu 12/1989: Wikkan kosto

Takakansi: Noitia näkyi kaikkialla, mihin Suko vain sattui katsomaan. Ne olivat vallanneet Blackmoorin kylän ja levittäytyneet kaikkialle kuin syöpäläiset. Ne kyhjöttivät talojen katoilla, vaanivat pimeillä kujilla, ulkorakennuksissa ja ullakoilla, ja täyttivät pimeän yön riekkuvalla naurunräkätyksellään.
Ja Suko oli yksin!
Hänen ystävänsä ja virkaveljensä John Sinclair oli lähtenyt etsimään sitä miestä, jonka syytä tämä kaamea tilanne todennäköisesti oli.
Noidantappaja Mason Cortlandia ei näkynyt missään!

Arvio: Edellisessä numerossa pieneen Blackmoorin kylään saapuneet ystävämme ovat keskellä todellista noitien kokoontumistapahtumaa, sillä paikalle ovat suurnoita Wikkan ja hänen apulaisensa Jane Collinsin lisäksi saapunut kymmenittäin pimeyden ruhtinaan palvelijoita. Riekkuva ja rietas lauma on valmistautunut kohtaamaan suuren noidantappajan, vuosisataisesta suohaudastaan esiin manatun Mason Cortlandin tämän omalla maaperällä, kylässä, jossa Cortland tappoi säälimättä noidiksi epäilemiään ihmispoloja vuosisatoja aiemmin. Wikkan tavoitteena on myös saada haltuunsa salaperäinen noidankivi, jota Cortland aikoo käyttää hyväkseen noitalauman tuhoamisessa.

Jos joku Yöjutun jatkotarina ryvettyy pahemman kerran, niin tämä. Blackmoorin noidantappajan ensimmäinen puolisko oli tunnelmallinen paluu lehden huippuvuosiin, mutta jälkimmäisestä osasta muodostuu todellinen antikliimaksi. Sarjan kirjoittanut Jason Dark kuvailee kyllä yöllistä, noitien täyttämää kylänraittia onnistuneesti, mutta itse noitien uhka jää vaatimattomaksi: yhdestäkään heistä ei ole tippaakaan vastusta Johnille tai Sukolle, jotka listivät vihollisiaan kuin liukuhihnalta. Wikka ei saa tälläkään kertaa juuri mitään aikaiseksi ja Johnin ja Jane Collinsin yhteenottoakin saamme jäädä odottelemaan jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Loppuhuipentuma on raivostuttavan ala-arvoinen. Lehden piristysruiske onkin Juri Kovaljeffin aukeaman kokoinen piirros ”It is time to go to bed”.

Lainaus: Mikään ei enää pidätellyt niitä. Ne hyppivät alas puiden oksilta, syöksähtelivät ilman halki kuin raketit, ulvahtelivat kuin palosireenit ja nauraa räkättivät mielipuolista nauruaan. Sukon valtasi yhtäkkiä kauhea epäilys, joka vahvistui hetken kuluttua.
Noitien totuuden hetki oli lyönyt.
Ne yhtyivät kaikki hirveään ulvontaan, josta erottui selvästi vain yksi ainoa sana.
Wikka!

Lukijan novelli: Kesäyön kauhut
Nimettömäksi jääneen kirjoittajan novellin päähenkilöt kokevat kesäisellä uintireissullaan todellista kauhua, kun järvestä nousee salaperäinen ja pelottava olento. Tapahtumista kertova Jari valmistautuu jo kuolemaan, kun yhtäkkiä paikalle tupsahtaa pitkä, vaaleahiuksinen englantilaismies, joka listii olennon hopealuodeillaan. Hän on tietysti John Sinclair, joka katoaa paikalta yhtä nopeasti kuin on ilmestynytkin. Kyseessä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun Yöjutun-sivuilta tutut hahmot seikkailevat lukijoiden novelleissa, aiemmin näin on käynyt ainakin numerossa 6/1988.

Lainaus: - Kuka sinä olet?
Mies näytti miettivän hetken ennen kuin vastasi. – John Sinclair.
Tuntui kuin joku olisi lyönyt minua halolla päähän. – Mutta miten se on mahdollista, sain viimein änkytettyä.
- Eihän se olekaan, mies vastasi hymyillen. – Olenkin vain mielikuvitusolento, kuten oli tuo demonikin. Meitä ei ole olemassakaan.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Wikkas Rache (GJS Nr. 268)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttu 11/1989: Blackmoorin noidantappaja

Takakansi: Suko ja minä olimme jo kuvitelleet, ettei mikään pystyisi hämmästyttämään eikä saattamaan meitä pois tolaltamme. Totesimme erehtyneemme ja tulimme toisiin ajatuksiin, kun eräänä päivänä tutustuimme Blackmoorin noidantappajaan. Hän kykeni herättämään ihmisissä syvää kammoa ja hirvittävää kauhua, mutta sen lisäksi hän osasi sekoittaa eri aikakausia keskenään. Eipä aikaakaan, kun emme enää tienneet, olimmeko nykyajassa vai menneisyydessä…

Arvio: Tuskin mikään maanpäällinen paikka on niin täynnä salailua ja kylmäkiskoisuutta kuin Englannissa sijaitseva Blackmoor, jossa ei katsota hyvällä ketään kylään saapuvaa henkilöä. Syykin on selvä: kylässä vaalitaan edelleen lähes 300 vuotta sitten kuolleen noidantappaja Mason Cortlandin muistoa ja vieläpä niin hartaasti, että kyläläiset ovat päättäneet palauttaa hänet takaisin maan päälle saattamaan työnsä loppuun. Tämä ei tietenkään sovi Johnille ja Sukolle, mutta ei myöskään mestarinoita Wikkalle ja hänen parhaalle oppilaalleen Jane Collinsille, jotka saapuvat paikalle tehdäkseen tiliä Cortlandin kanssa.

Hienolla nimellä ja komealla kansikuvalla varustettu Blackmoorin noidantappaja on kuin raikas tuulahdus pahoin pölyttyneeseen Yöjuttu-sarjaan tuoden monin paikoin vahvasti mieleen Tappajan kouran (1/1984). 1980-luvun alkuvuosien parhaiden Yökkäreiden tyyliä onnistuneesti myötäilevä tarina on kaiken lisäksi vieläpä omaperäinen, kahdella eri aikajanalla vaivattomasti hyppelevä seikkailu, jossa menneen maailman kauhut siirtyvät nykyaikaan. Suon syvyyksistä kotikyläänsä palaava Cortland on kaiken lisäksi lehden häikäilemättömimpiä murhamiehiä, joten tämän kaksiosaisen tarinan ensimmäisessä puoliskossa voi todeta kaiken olevan kohdallaan. Aivan yhtä laadukkaita eivät ole lukijoiden piirrokset, joista parhaimpana erottuu Juri Kovaljeffin taideteos. Lehdessä oli mukana myös kysely nimen muuttamisesta: lukijaäänestyksessä annettiin uusiksi nimivaihtoehdoiksi joko vanha ja perinteinen Yöjuttu, Yö, Aave, Aaveidenmetsästäjä John Sinclair tai sitten lukijat saivat ehdottaa lehdelle itse keksimäänsä nimeä.

Lainaus: - Kutsun sinua, Mason Cortland, minä kutsun sinua! Nouse suon syvistä syövereistä päättämään kesken jäänyt työsi. Tapa noidat, surmaa ne saatanan epäsikiöt, ota ruoskasi ja tuhoa ne. Mason Cortland, suuri noidantappaja, me emme ole unohtaneet sinua. Olemme vaalineet muistoasi keskuudessamme ja pitäneet sitä kunniassa kautta vuosisatojen. Jokainen on tiennyt noitien ajan alkavan uudelleen jonakin päivänä. Nyt se päivä on tullut. Suuret mustien lintujen parvet ovat olleet merkkinä siitä, että noidat ovat jälleen kokoontuneet yhteen. Tule ja tuhoa meidät [sic]. Me kaikki länsäolijat [sic] autamme sinua. Inkvision nimessä, ota vastaan pyyntömme ja nouse kosteasta mutahaudastasi!

Lukijan novelli: Pako todellisuudesta
Lehden kahdesta novellista lyhyempi on aikakautensa videosensuuriin ja elokuvien turmiolliseen vaikutukseen viittaava fantasiakertomus Tepistä, joka vuokraa Torkkelin videosta erikoisen videolaitteen. Laitteen avulla Tepi pääsee suoraan keskelle toimintaa. Kaikki sujuu siihen asti mallikkaasti, kunnes Tepi laittaa nauhuriin hieman liian räväkän kauhuelokuvan, joka koituu tietenkin hänen turmiokseen.

Lainaus: - Nämä kun asetat paikoilleen – nämä kuulokkeet korvillesi ja näkimet silmillesi, sitten vielä nämä hajustimet sieraimiisi ja tämän makumellisuuhusi – niin olet valmis elämäsi trippiin. Tämä iso mötikkä, eli rooliadapteri, on liitettävä varsinaiseen videolaitteeseen – tuohon kohtaan – ja sitten vaan kasetti päälle. Niin, se kaupparatsu muistutti vielä, että kytkennät erityisesti rooliadapterin – ja aisturien asennukset, on tehtävä oikein.
- Ja? Tepi rypisti otsaansa.
- Sinusta tulee videoleffan sankari. Voit kokea kaiken mitä hänkin. Ajattelepa sitä!

Lukijan novelli: Uniaika
Myös toinen novelleista perustuu päähenkilönsä fantasioihin. Siinä missä Tepi halusi kokea kovaa toimintaa ja kauhua, on Uniajan päähenkilön Aaltosen mielessä aivan muut asiat. Tähän tarjoaa apua Fantasia Ky, joka lupaa siirtää Aaltosen suoraan unien maailmaan, siellä tapaamansa kaunottaren seuraan. Uniaika on Pako todellisuudesta -novellia kekseliäämpi ja vivahteikkaampi ja myös sen loppuratkaisu on toimivampi. Molempien novellien kirjoittajaksi on merkitty Arto Laatikainen, jonka kynästä syntyi aikoinaan myös Yöjutussa 9/1988 julkaistu Ääni.

Lainaus: ”Me Fantasia Ky:ssä olemme kehittäneet aivan uudenlaisen menetelmän, jolla voidaan jäljittää unien takainen maailma. Professori Eusodoksen teorian mukaisesti rinnakkaismaailman sijainti F-avaruudessa on mahdollista määritellä REM-unen perusteella ja ko. henkilön lähettäminen unen maailmaan käy kätevästi uniulottuuvuussiirtäjän avulla, jonka me olemme hiljattain testanneet hyvällä menestyksellä ja todenneet täysin turvalliseksi.”

Lukijapostiin oli lähetetty myös kaksi runoa, molempien kirjoittajana MR (Yöjuttufani)
RUNO 1
Hämärä laskeutuu
nainen maaten paneutuu.
Vampyyri liikkeelle lähtee,
naisen luo saapuu
hampaat kirkkaasti välähtää
nainen siitä älähtää.
Vampyyri puree naista
veri naisen kaulalla paistaa,
vampyyri naisen maahan paiskaa,
kaksi jälkeä…
Onkohan tässä runossa järkeä?

RUNO 2
Kuu taivaalla mollottaa
Dracula yössä tallustaa
nuori nainen kävellä sipsuttaa
Dracula suuta maiskuttaa…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Hexenwürger von Blackmoor (GJS Nr. 267)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttupokkari 10: Paholaisen pääkallot

Takakansi: Angie Dickson heräsi keskellä yötä. Hän avasi säikähtäneenä silmänsä ja jäi tuijottamaan makuuhuoneen pimeyteen henkeään pidättäen. Kauhu valtasi hänet.
Nauru kuului niin läheltä, että naurajan täytyi olla aivan hänen edessään – ellei peräti hänen vuoteessaan…
Yhtäkkiä Angie tunsi raskaan painon rintansa päällä ja tajusi, että oli tapahtunut jotain kauheaa. Hän tunnusteli lakanan reunaa ja hänen sormensa osuivat johonkin pyöreään, jossa oli pitkiä karvoja, kuin hiuksia ihmisen päässä…
Hiuksia? Kaamea aavistus muuttui todeksi. Vuodepeitolla oli irtonainen pää!

Arvio: Skotlantilaisen Glasgown lähistöllä tapahtuu outoja katoamisia. Kadonneet henkilöt löytyvät muutaman viikon kuluttua liikenneonnettomuuksissa menehtyneinä – usein jopa niin huonossa kunnossa, että heidät pystytään tunnistamaan vain mukana kulkevasta omaisuudestaan. Nopeaan tahtiin tapahtuneet katoamiset herättävät myös Scotland Yardin kiinnostuksen ja kun salapoliisimaisista otteistaan tunnettu toimittaja Bill Conolly ilmoittaa tutkivansa samaa aihetta, vie Scotland Yardissa työskentelevän John Sinclairin tie pikapikaa pohjoiseen. Siellä hän joutuu keskelle väkivaltaista tapahtumaketjua, jonka keskiössä ovat brasilialaisilla taioilla kutistetut ihmisen päät.

Yöjutun pokkarisarjan viimeiseksi osaksi jäänyt Paholaisen pääkallot edustaa alkuperäisjulkaisuna samaa vuoden 1974 tarjontaa kuin kaikki aiemmatkin osat. Toisaalta en osaa olla pettynyt pokkareiden julkaisemisen lopettamisesta, sillä ne olivat usein tarinoiltaan vaatimattomia ja hinnaltaan varsin korkeita, mutta vastaavasti ne tarjosivat monenlaista infoa Johnin uran alkuajoilta – kuten vaikkapa tässä numerossa ensimmäistä kertaa esiintyvä hopeinen tikari, jonka olemassaolon kirjoittajakin tuntuu tosin välillä unohtaneen.

Paholaisen pääkallot on pokkaritarinana keskinkertainen. Pienten, kutistettujen ja pomppivien päiden luoma uhka ei ole kovinkaan hyvin luotu, mutta vastavuoroisesti pääroiston piilopaikka kaikkine demonijumala Orgozzon palvelemiseen tarkoitettuine alttareineen on onnistunut. Loppuhuipentuma, jossa John räiskii kutistettuja päitä kuin savikiekkoja konsanaan, edustaa valitettavasti jo liian tutuksi käynyttä tarinoiden päättämislinjaa: John Sinclair oli toisinaan liiankin yli-ihminen ja hänen muokkaamisensa haavoittuvammaksi olisi tehnyt tarinoista huomattavasti kiinnostavampia lukea.

Lainaus: Opittuaan viidakon intiaaneilta kallonkutistuksen käytännöllisen puolen Cyrus Quant oli saanut kuulla, kuinka yhteydenotto pimeyden voimiin ja demoneihin tapahtui. Hän oli opetellut salamyhkäisiä loitsumenoja ja tutustunut erilaisiin rohtoihin, joita poppamiehet valmistivat tietyistä yrteistä. Lopulta hänet oli vihitty salaisuuksista kaikkein suurimpaan; murhaajapäiden mysteeriin.
Hän oli nähnyt Brasiliassa yhden ainoan kerran, kuinka kutistettu pää oli hyökännyt nuoren tytön kimppuun ja surmannut tämän. Kaikki oli tapahtunut periaatteessa samoin kuin tänä yönäkin, joskin hän oli kehittänyt ja hionut tekniikkaa edelleen. Hän oli keksinyt, kuinka kutistetut päät voitiin muuttaa murharoboteiksi, jotka tottelivat ainoastaan hänen käskyjään.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der teuflischen Schädel (Gespenster-Krimi nr. 66)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 1.11.1989
Hinta: 18,50 mk