Yöjuttupokkari 5: Helvetin tytär

Takakansi: Kaksi nuorta toimittajaa lähtee tekemään juttua hylätystä luostarista ja vanhasta linnasta. He löytävät ammoin sitten kuolleen kreivitär Barthonyn kivisen sarkofagin. Onnettomien sattumien seurauksena kreivitär herää kuolleista ja alkaa kummitella öisin linnassa. Samalla saa pöyristyttävä murhasarja alkunsa…

Arvio: Kesän 1988 Yöjuttu-pokkari oli ilmestymisvuotensa kolmas kurkistus John Sinclairin uran varhaisvaiheisiin. Englantilaisen pikkukylän pitkään vaietun salaisuuden paljastuminen johtaa Johnin saapumiseen paikalle. Tällä kertaa hänen on tultava toimeen yksin, sillä Johnin toimittajaystävä Bill Conolly jää Lontooseen pitämään seuraa tuoreelle vaimolleen Sheilalle. Billiä kyllä tarvittaisiin toisaallakin, sillä perillä Johnia odottaa hiuksia nostattava yllätys.

Länsi-Saksassa vuonna 1974 alkujaan julkaistu Helvetin tytär jatkaa sitä edeltäneiden pokkareiden ideaköyhää ja kieleltään kömpelöä linjaa – on vaikea kuvitella kenenkään kiinnostuvan Yöjutuista tällaisten tarinoiden perusteella. Elizabeth Bathoryn perintöä kaikkiin mahdollisiin kliseisiin häpeilemättömästi sekoittava Helvetin tytär on etenkin kummitusjuttuna vaatimaton, kun taas perinteisenä murhamysteerinä sillä olisi voinut olla enemmänkin annettavaa. Valitettavaa onkin todeta, että Helvetin tytär saattaa hyvinkin olla tähän mennessä julkaistuiden Yöjuttujen kaikkein pahin pohjanoteeraus.

Lainaus: Gilda Moore luuli menettäneensä viimeisenkin järjenkipinän.
Vankityrmään astunut hahmo oli iljettävän näköinen hirviö, jonka pään toinen puolisko oli pelkkä pääkallo tyhjine silmäkuoppineen ja irvistelevine suineen. Toinen puolisko kuului kauniille naiselle. Sama kaksijakoisuus koski hahmon koko ruumista. Se oli puoliksi luuranko, puoliksi nainen.
Vasemmassa kädessään, joka oli luurangon käsi, hirviö piteli kaksiteräistä miekkaa.
Gildan huulet vapisivat mykästä järkytyksestä. Hän tuijotti hirviötä kuin lumottuna, eikä kyennyt kääntämään katsettaan siitä poispäin. Sitä paitsi se lähestyi häntä verkkaisin askelin.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Töchter der Hölle (Gespenster-Krimi nr. 38)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 1.8.1988
Hinta: 18,50 mk

Yöjuttu 7/1988: Hengenpelastaja Xorron

Takakansi: Olin tosi hankalassa tilanteessa. Vaikka onnistuin livahtamaan luostarista kenenkään estämättä, en päässyt laina-autollani kovinkaan pitkälle. Vihollinen oli lähettänyt tielleni vaarallisen tarkkailijan, kuolemankotkan! Minun täytyi päästä siitä eroon, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty.
Polkaisin jarrut pohjaan keskellä serpentiinitietä ja nousin ajoneuvostani. Valmistauduin raivoisaan taisteluun, jossa oli vain kaksi vaihtoehtoa: voitto – tai kuolema.

Arvio: Pandoran lippaan jatko-osa heittää Johnin kamppailuun kuolemankotkan kanssa, Sukon nähdessä samaan aikaan Pandoran kaatavan vitsauksensa pienen skotlantilaiskylän päälle. Pandoran lähettämät demonit järjestävät kylässä infernaalisen tulishown, joten Sukon ja paikalle saapuneen Lady X:n ei auta kuin ryhtyä yhteistyöhön päästäkseen murhanhimoisia mustaverisiä pakoon.

Vauhdikkailla ja paikoin yllättävilläkin juonenkäänteillä varustettu Hengenpelastaja Xorron on vuoden 1988 helmiä. Pandora tuo vitsauksineen raikkaan tuulahduksen ummehtuneeseen kauhugalleriaan ollen juuri niin ilkeä, säälimätön ja vallanhimoinen kuin vanhan mytologian edustajan pitääkin olla ja kirjoittaja tuntuu ottaneen demonin suomista mahdollisuuksista kaiken irti. Juuri ennen loppua koetaan kaikkein jännittävimmät hetket ja silloin myös selviää lehden erikoisen nimen taustalla olevat tapahtumatkin.

Lainaus: Kuutio oli nyt minulla. Vihdoinkin!
Olisin halunnut nauttia tuosta upeasta tunteesta vaikka loppuelämäni, mutta nyt sellaiseen ei jäänyt aikaa. Mieleeni tulivat väistämättä kuution aikaisemmat vaiheet. Tohtori Kuolema oli saanut sen haltuunsa ja hänen kuolemansa jälkeen se oli siirtynyt Lady X:lle, joka oli käyttänyt sitä omiin pahoihin tarkoituksiinsa. Vampyyrinainen oli puolestaan menettänyt kuution Pandoralle, ja nyt se oli minun hallussani.
Kuutiota voitiin ohjailla käyttäjän tahdon mukaan. Siinä sen voima juuri olikin. Se kykeni sekä hyvään että pahaan – aina käyttäjänsä tahdon mukaan.
Aioin valjastaa sen Hyvän palvelukseen!

Lukijan novelli: Tappajavirus
Järjestyksessä kolmas lukijan kirjoittama kauhutarina on erittäin vaatimaton, ellei jopa surkea. Tiedemiehen laboratoriossaan kehittämän limahirviön tarinassa ei ole mitään omaperäistä, lisäksi se on heikosti kirjoitettu ja todella lyhyt. Aiempien tekstien tavoin myös tämän kynäilijä on jäänyt anonyymiksi.

Lainaus: Yöllä eräässä kadunkulmassa oleva viemärin kansi liikahti. Sitten se lensi syrjään ja esiin tuli iso limainen pää, jonka terävät hampaat välkehtivät katuvaloissa. Se oli nälkäinen ja himoitsi ihmislihaa.
Auto ajoi hiljalleen katua alas. Kuski jarrutti äkisti havaitessaan katuvalojen loisteessa tielle ilmestyneen läiskän, joka kiilsi kuin se olisi öljyä. Jarrutus kuitenkin myöhästyi, auto osui limaiseen kohtaan ja lähti sivuluisuun, joka päättyi rysähdykseen päin lyhtypylvästä. Kuljettaja nousi autosta katsoakseen, miten sille kävi. Samassa omituinen löyhkä tunkeutui hänen nenäänsä. Hän liukastui, kaatui selälleen ja liukui kohti viemäriaukkoa, josta nousi esiin limainen pää.

Lukijapostiin oli lähetetty myös Yöjuttu-faneille sopiva runo:
Kauhujen portti avautui:
metsä täyttyi jatkuvista äänistä;
salaperäistä kuisketta, kimeätä kirkunaa
hitaasti esiin nousevaa usvaa
ailahtelevia varjoja, kalman tuoksua
pahat henget nousevat vaivihkaa
ja levittävät ympärilleen mädänneen lemun,
maa muuttuu hiljalleen vetiseksi suoksi,
jossa vihertävä kaasu pulppuilee
jähmeä valitusten kuoro täyttää ilman
ja muuttuu sakeaksi pyörteeksi
vangiten viattomien ihmisten mielen,
johdattaen heidät suolla odottavaan
kuoleman iäiseen syleilyyn…
(kirj. PIKE)


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Xorron – mein Lebensretter (GJS Nr. 251)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttu 6/1988: Pandoran lipas

Takakansi: Myös Suko joutui tekemisiin Pandoran kanssa. Hän oli jo jonkin aikaa tarkastellut kummallista pilvimuodostelmaa, kun taivaalta yhtäkkiä ojentui kaksi kättä, jotka pitelivät kummallista esinettä, Pandoran lipasta, josta alkoi äänettömästi, sumuhaituvien seassa leijailla kaameita olentoja maan päälle. Zeus-jumalan ikivanha kirous oli toteutumassa meidän aikanamme…

Arvio: Kreikkalaisen mytologian mukaan Pandora oli sanoinkuvaamattoman kaunis nainen, jonka hallussa olevassa lippaassa olivat kaikki maailman vitsaukset, jotka Pandora myös päästi ihmisten keskuuteen. Mytologia muuttuu todeksi Skotlannissa, jossa selittämätön kulkutauti alkaa niittää ihmisiä ja eläimiä samaan aikaan kun isä Ignatius kokee pelottavan näyn. John ja Suko saapuvat paikalle juuri oikealla hetkellä, ennen kuin helvetti pääsee valloilleen.

Kolmea eri juonikuviota rinnakkain kuljettava Pandoran lipas on mytologiataustansa vuoksi kiinnostava lisä Yöjuttusarjaan. Koska kyseessä on vasta jatkosarjan ensimmäinen osa, on meno vielä melko taustoittavaa - sen verran ainakin selviää, että Pandora ja Xorron ovat vanhoja liittolaisia, mutta toistaiseksi heidän yhteistyönsä vaikutus Murhaliigaan jää avoimeksi. Toimintaa on kuitenkin riittämiin, sillä vitsausten lisäksi Johnin ja Sukon hopealuodeista huolehtiva isä Ignatius joutuu kuolemanvaaraan ja Johnin kimppuun hyökkää valtava lintu, pikimusta kuolemankotka. Toimitustyö on ollut huolimattomampaa kuin normaalisti, siitä kielivät lukuisat kirjoitusvirheet.

Lainaus: Kuulin avaruusäänien kaltaisia äännähdyksiä. Ne tuntuivat tulevan äärettömän kaukaa, vaikka tiesin niiden lähteen olevan vain kädenojennuksen päässä itsestäni. En kuitenkaan uskaltanut koskettaa näkyä. Minä epäröin.
- Xorron! ääni sanoi. – Olen löytänyt Xorronin. Hän auttaa minua. Avaan lippaani ja levitän maan päälle ruton ja muut sairaudet, jotta ihmiset näkevät Pandoran koston alkaneen…
Xorron ja Pandora olivat siis liittyneet yhteen! Tieto herätti minussa kiusallisia ja ahdistavia tuntemuksia. Mitä tekemistä Xorronilla voi olla tuon kummallisen naisen kanssa, joka väitti löytäneensä hänet? Naisen on täytynyt etsiä Xorronia. Mistähän syystä hän oli sen tehnyt?

Lukijan novelli: Yli kaikkien mielikuvituksen rajojen
Lukijan kirjoittama kauhunovelli on hyvin erikoinen, eikä sitä lukiessa osaa todellakaan sanoa, onko anonyymiksi jäänyt kirjoittaja ollut vakavissaan vai ei. Sen päähenkilö on supisuomalainen Pessi, jonka hurjaakin hurjempi kotiinpaluutarina on päättyä onnettomasti, sillä hänet tempaistaan kauhujen valtakuntaan. Töksähtelevästi ja alkeellisesti kirjoitettu tarina on sekava, minkä lisäksi se myös lainailee häpeilemättömästi Yöjutun hahmogalleriaa.

Lainaus: - Kuka täällä puhuu? Pessi kysyi.
- Minä, kuului jostain – Olen pimeyden maailmojen valtias.
Pessi katsoi taakseen, sillä ääni oli tullut sieltä. Mutta hän ei nähnyt vieläkään mitään, sitten hän näki jotain omituista. Kirjahyllyllä oleva paholaisen kannuksi nimetty astia alkoi liikkua. Kannu oli tarujen mukaan peräisin pimeiden maailmojen valtiaalta, Kummitukselta. Se tuli hyllyn reunalle ja loikkasi lattialle Pessin eteen. Sitten se jatkoi puhettaan: - Sinä, Pessi, tulet kohtaamaan pimeiden maailmojen valtiaan Kummituksen, pimeissä maailmoissa kauhun ulottuvuuksissa. Tulet kokemaan pimeiden maailmojen kauhut.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Pandoras Botschaft (GJS Nr. 250)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttu 5/1988: Hauta pirunrotkossa

Takakansi: Vanha tuttavani Jane Collins oli soittanut minulle Lontooseen. Olin noudattanut hänen kutsuaan ja lähtenyt Sveitsiin.
Totesin nopeasti, että retkestäni oli hauskuus kaukana, sillä jouduin jylisevän vesiputouksen partaalle, jonka jyrkkäreunaisesta uomasta piti tuleman minun viimeinen leposijani.

Arvio: Sveitsissä sijaitseva Viamalan rotko on toiminut ammoisina aikoina vuoridemonien ja maahenkien asuinpaikkana. Pitkää unta nukkuneet demonit ovat taas heränneet, kun suurnoita Wikka on apulaisensa Jane Collinsin kanssa valjastanut ne tuhoamaan arkkivihollisensa John Sinclairin. Onneksi aaveidenmetsästäjän ei tarvitse käydä yksin vihollistensa kimppuun, sillä Suko ja Bill Conolly ovat hänen apunaan.

Heti ensimmäisiltä sivuilta täyteen vauhtiin kiihdyttävä tarina on täynnä toimintaa ja siksi Hauta pirunrotkossa on oikeastaan enemmänkin seikkailutarina kuin perinteinen kauhistelu. Telepaattisilla kyvyillä varustetut vuoridemonit ovat mukava lisä hirviögalleriaan, vaikka eivät pystykään tarjoamaan ystävillemme juuri minkäänlaista vastusta. Jane Collins ja suurnoita Wikka eivät saa tälläkään kertaa mitään aikaiseksi, mikä tuskin yllättää kaksikon tuntevia lukijoita.

Lainaus: Vuoridemoneilla oli telepaattisia kykyjä. Ne pystyivät siirtämään ajatuksia pitkienkin etäisyyksien päässä oleviin kohteisiin aivan samoin kuin voimalinjat siirtävät sähkövirtaa maiden ja merten yli kaukaisimpiinkin vuoristokyliin.
Vuoridemonien tehtävänä oli löytää keino, jonka avulla John Sinclair voitaisiin houkutella toiseen maahan.

Lukijan novelli: Todellinen painajainen
Lehdessä alkoi tämän numeron myötä ilmestyä myös lukijoiden omia kauhunovelleja, joista ensimmäisen nimi jo paljastaa mistä on kyse. Todellinen painajainen kertoo kaverista, joka viettää myrsky-yön veljensä isossa omakotitalossa, eikä tiedä, ovatko hänen yöllä kokemansa kauhut totta vai kuvittelua. Nimettömäksi jääneen kirjoittajan tarina on erittäin kliseinen ja paikoin itsensä hieman turhankin vakavasti ottava, mutta yrityksen puutteesta sitä ei voi ainakaan syyttää. Aloitus on tälle sarjalle siis aivan kelvollinen ja samaa mieltä oli muutamaa numeroa myöhemmin myös nimimerkki Cats: ”Mä luin sun juttus ja se oli tosi hyvä. Helskutti kun meinas iha pelottaa. Mä oon kans kirjotellu karmivia juttuja ja välillä pelottaa itelläki…”

Lainaus: Siinä se oli. Valtava, aivan luonnottoman isokokoinen koira, joka tuijotti minua aivan liikkumattomana vain noin viiden metrin päässä raolleen avaamastani ulko-ovesta. Eikä eläimen valtava koko ollut ainoa seikka joka herätti minussa suunnatonta pelkoa, koiran ilkeästi kiiluvat silmät saivat minut melkeinpä vapisemaan pelosta. Silmät melkeinpä salamoivat, ne olivat aivan kuin kaksi kuumaa hiilikekälettä ja nuo leimuavat valopilkut tuijottivat koko ajan armottomasti suoraan omiin, kauhuntäyteisiin silmiini.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Mein Grab in der Teufelsschlucht (GJS Nr. 249)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.5.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttupokkari 4: Vampyyrien hautausmaa

Takakansi: Suon keskellä olevassa vanhassa majatalossa alkaa tapahtua kummia. Ihmiset menettävät järkensä ja heidät houkutellaan salakavalia silmäkkeitä täynnä olevalle suolle. Mutta siellä vaanivat suonsilmäkkeitäkin kohtalokkaammat vaarat. Harhailijat joutuvat vampyyrien kynsiin ja muuttuvat itsekin sellaisiksi.
John Sinclair joutuu tapahtumien pyörteisiin, kuultuaan erään poliisinkin joutuneen vampyyrien uhriksi. Hänetkin houkutellaan surmanloukkuun, ja pian John huomaa joutuneensa vampyyrien hautausmaalle…

Arvio: Deadwood Corner on Bradburyn pikkukaupungin lähellä sijaitsevalla majatalo, jonka pihalla paikalliset uskovat nähneensä vampyyrejä. Kun majataloon työmatkalla päätynyt Scotland Yardin etsivä joutuu jonkun salaperäisen voiman uhriksi, John Sinclair saa tehtäväkseen mennä selvittämään mitä kaikkea majatalossa tapahtuu. Tehtävä vie hänet suoraan vampyyreiden pesäpaikkaan, jossa kauniin harpun heleä sointi siivittää vieraat tuonpuoleiseen.

Yöjuttu-sarjan neljäs pokkari jatkaa Sinclairin uran alkupään kartoittamista. Tulos on kaksijakoinen: vaikka juoni ei kaikkein omaperäisin olekaan, on toimintaa ja tunnelmaa aivan riittämiin. Sinclair tosin peittoaa vampyyrilauman aivan liian helposti, eikä majataloa ympäröivän suon tarjoamaa uhkaa hyödynnetä kuin nimeksi. Pokkarin kieliasu on töksähtelevä ja se tekee lukunautinnolle hallaa. Lehtiversiona Vampyyrien hautausmaa olisi vain yksi keskinkertaisuus muiden joukossa, mutta pokkarina se jää plussan puolelle ollen selkeä parannus aiempiin tarinoihin.

Lainaus: John yritti pysyä rauhallisena. Hän oli kohdannut vampyyrejä ennenkin ja tiesi maltin menettämisen vain pahentavan asiaa.
Grace Winlow hihitteli pahansuopaa hihitystään. – Kohtalosi on sinetöity, tarkastaja. Kohta muutut vampyyriksi ja saat oman arkun, jossa voit viettää vuorokauden valoisan ajan ja odottaa yön pimenemistä. Yön tultua pääset muiden vampyyrien mukana metsästämään ihmisverta. Kai muistat vielä, mitä ennustin sinulle kristallipallosta?


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Friedhof der Vampire (Gespenster-Krimi nr. 34)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 1.5.1988
Hinta: 18,50 mk

Yöjuttu 4/1988: Hirttokoura

Takakansi: Miestä sanottiin hirttokouraksi, koska hän oli kaupungin pyöveli. Lukemattomien täytäntöönpantujen hirttotuomioiden seurauksena hänen nimensä sai kolkon ja kaamean kaiun.
Kun pyöveli kuoli, kukaan ei halunnut kantaa hänen arkkuaan hautaan. Ihmiset pelkäsivät, sillä he vaistosivat Hirttokouran tehneen liiton itsensä paholaisen kanssa…

Arvio: Oikeanlaisen hautaustoimenpiteen tekeminen on kauhutarinoissa kaiken perusta, sillä muuten kuolleen henki voi jäädä vaeltamaan ulottuvuuksien välille ja aiheuttaa harmia yhdelle jos toisellekin. Näin käy Yöjutun tarinassa Hirttokoura, jossa iäkkään pyövelin hautaajiksi valitut laitapuolen kulkijat eivät uskalla tehdä työtään kunnolla, vaan jättävät sen puolitiehen. Heidän epäonnekseen pyövelin viimeinen leposija tulee sijaitsemaan suurkaupungin sykkeessä, jossa tämän kostolle altistuvien asukkaiden määrä on lähestulkoon rajaton.

Hirttokouran tarina lähtee liikkeelle varsin näppäristä olosuhteista, mutta valitettavasti se taantuu hyvissä ajoin peruskauhisteluksi. Juonenkäänteet ovat liian ennalta-arvattavia ja toisesta ulottuvuudesta ilmaantuvan hirttosilmukan aikaansaama jännitys laimeaa. Jos kukaan ei osaa odottaa sen ilmestymistä ja ainoastaan John Sinclairilla on riittävät apuvälineet sen tuhoamiseksi, eikö pyövelin kannattaisi hyökätä useammin ja odottamatta? Toimintaa rajataan turhan paljon ja loppuhuipentuma zombiepyöveleineen on aivan liian yksinkertainen.

Lehdessä on mukana myös vampyyrivitsikilpailun parhaat sutkaukset. Taso ei ollut toimituksenkaan mielestä korkea, enkä voi olla kuin samaa mieltä heidän kanssaan.

- Mitä ”mottoa” vampyyrit kammoksuvat eniten? Jokaisella meillä on ristinsä kannettavanaan.
- Hyvä ohje vampyyreitä kammoksuville: valkosipuli päivässä pitää vampyyrit loitolla.
- Mitä demonia vastaan Johnny Conolly taistelee? Hammaspeikkoa.

Lainaus: Kaamea epäilys valtasi minut. Oliko joku ehättänyt edelleni avaamaan pyövelin kirottua hautaa? Kuka se mahtoi olla?
En kuitenkaan kääntynyt pakosalle, vaan lähdin hiipimään portaita alas pahojen aavistusten vallassa. Jos pyövelin sielu pääsisi nyt yhteyteen haudassa makaavan ruumiin kanssa, syntyisi hirveä zombie, jonka murhanhimoista riehumista ei kukaan pystyisi estämään.
Silloin tulisi ruumiita…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Gatanos Galgenhand (GJS Nr. 248)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.4.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttu 3/1988: Pääkalloistuin

Takakansi: Demonit taistelevat demoneja vastaan.
Strigit ja punaiset vampyyrit kamppailevat ylivallasta. Taistelun ratkettua voittajat kääntyvät John Sinclairia ja hänen ystäviään vastaan.
Saadakseen paremmat menestymismahdollisuudet tässä sodassa, jossa on kyse yliherruudesta, vaikutusvallasta ja ennen kaikkea hengestä, John Sinclair matkustaa Norjaan etsimään paholaispöllöjen pääkallokoristeista valtaistuinta.

Arvio: Vampiro-del-marin johtamien punaisten vampyyrien ja demoni Striguksen hallitsemien pirunpöllöjen välinen kisailu alkoi Venetsiassa (ks. Yöjuttu 12/1986, Valkoisten arkkujen meri) ja huipentuu nyt Norjassa, jossa voittaja mittaa vielä John Sinclairin ja hänen ystäviensäkin kunnon. Arktiset olosuhteet sopivat niihin tottuneille pirunpöllöille paremmin, mutta kaikki on lopulta mahdollista valkoisen ja mustan magian ottaessa mittaa toisistaan.

Hurjalla kotimaisella kansikuvalla varustettu Pääkalloistuin on niitä Yöjuttuja, joista ei ole jäänyt mitään muistikuvaa. Se ei yllätä, koska tarinassa ei ole mitään muistettavaa: sekä punaiset vampyyrit että pirunpöllöt ovat kirjoittajan tylsimpiä luomuksia, eikä niiden yhteenotossa ole siis mitään riemuittavaa. Kolmeen henkilöön typistynyt Murhaliiga on ollut jo pitkään pelkkä vitsi ja kun pirunpöllöjen johtaja Striguskin on todella väritön ja mitätön hahmo, on tämä Yöjuttu helppo sysätä takaisin lehtinippuun ja unohtaa sinne. Kansikuva on tiettävästi Tobe Hooperin elokuvasta The Funhouse (1981).

Lainaus: Viisi saatananpöllöä istui vierekkäin orrella ja tuijotti minua tyhjillä silmäkuopillaan. Ne eivät hievahtaneetkaan paikaltaan. Vain nurkkien raoista puhaltava viima pöllytti niiden harmaata höyhenpukua.
Saatananpöllöt olivat äärimmäisen vaarallisia, sitä ei käy kiistäminen. Ne pystyivät aiheuttamaan terävällä nokallaan hirvittäviä vammoja kenelle tahansa. Ymmärsin, ettei tämä viiden otuksen lähetystö ollut paikalla suinkaan toivottaakseen minut tervetulleeksi taloon, sillä minä olin niille vihollinen.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Schädelthron (GJS Nr. 247)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1988
Hinta: 11,50 mk