Yöjuttu 5A/1990: Terrorin armoilla

Takakansi: Hän oli odottanut Murhaliigan vähittäistä hajoamista ja murenemista. Hän iloitsi jokaisesta sitä koskevasta kuolemantapauksesta ja hykerteli mielihyvästä voidessaan todeta, että mustaveriset tuhosivat toisiaan.
Hän pysytteli taka-alalla, mutta ei kuitenkaan poissa pelistä. Sen hän näytti yllättäen toteen, joutuessaan tekemisiin ikivanhan magian kanssa. Silloin koitti Lupinan suuri hetki…

Arvio: Pitkään syrjässä ollut ihmissusien kuningatar Lupina tekee paluun parrasvaloihin ja on aiheuttaa suurta sekamelskaa Lontoossa. Onneksemme John ja Suko ovat juuri palanneet Itävallasta ja tällä kertaa heillä on mukanaan apulainen, ikiaikainen demoninmetsästäjä Bandor. Tämän tarkoitusperät saavat ystävämme tosin ymmälleen, sillä toisinaan tuntuu siltä, että kaikki niin elollinen kuin elotonkin on tämän muinaisen soturin mielestä vihamielistä ja tuhottavaa.

Toisin kuin vampyyrit, ihmissudet ovat aina mielestäni olleet verevä osa tuonpuoleisen asukeista kertovia tarinoita, sillä niiden tuhoaminen on vaikeampaa kuin voisi kuvitella. Niin tälläkin kertaa ja sen vuoksi jatko-osatarinan aloitukseksi tarkoitettu Terrorin armoilla toimiikin hyvin, vaikka mistään tuoreesta klassikosta ei olekaan syytä puhua. Lupinan tekemisiä on kiinnostavaa seurata ja Bandorkin soveltuu juonikuvioihin moitteetta. Toivoa sopii, että tarinan seuraavassakin osassa on yhtä kekseliäitä käänteitä kuin tässä.

Lehden lukijapalstalla käsiteltiin Lady X:n kuolemaa, joka oli yhtä yllätys toimitukselle kuin kaikille lukijoillekin. Lisäksi kyseltiin lukijoiden kiinnostusta suunnitteilla olevaa Gorehound-lehteä kohtaan (kuten tiedämme, Gorehoundilla on kauhukulttuuriin harrastajien keskuudessa melkoisen kova maine). Lukijain piirroksista ei mikään ole tällä kertaa mainitsemisen arvoinen.

Lainaus: Tilanne oli todella huolestuttava. Lupina oli jälleen kerran onnistunut valjastamaan maagiset voimat palvelemaan omia tarkoitusperiään. Hän pystyi sekoittamaan aikakausien järjestystä mielensä mukaan varsin yksinkertaisin keinoin. Ja miksei olisi pystynyt? Lukeutuihan hän itsekin susiin.
- En ole unohtanut, että halusit tappaa minut, John Sinclair. Nyt ovat osat vaihtuneet. Minä annan kolmen apurini surmata sinut ja seison koko ajan vieressä katselemassa. Voi olla, että haluan antaa sinulle lopullisen kuoliniskun, kun apurini ovat hoitaneet alkuvalmistelut. Katsotaan nyt.

Lukijan novelli: Soturit
Nimimerkki Magicin kirjoittama Soturit tuo joiltain osin mieleen Michael Jacksonin Thriller-videon elokuvissa käymisineen, mutta kokonaisuutena se on lähes älyvapaa susikulttikyhäelmä, joka ainoastaan sivun mittaisena jyrää toimintansa suoraan lukijan kasvoille. Mukaan ujutetut loitsunpätkät saavat lukijan hymähtämään ja miettimään, onko tässä ehkäpä jopa Yöjuttujen huonoin lukijanovelli?

Lainaus: - DRUTIMUS, I PAR TEREH SHULL!!! huutoni kaikuu kujalla. Susi kohottaa päänsä, avaa suunsa ja ulvaisee verta hyytävästi. Sitten se perääntyy. Jykä ponkaisee ylös maasta. Yhtäkkiä punainen leimahdus valaisee koko kujan. Kirkas valo sokaisee meidät hetkeksi. Kun taas näkömme palautuu, huomaamme suden taakse ilmestyneet kolme huppupäistä hahmoa.

Lukijan runo: Elämän loppu
Et näe aamua sarastavaa
pimeässä hiljaisuudessa kajahtaa.
Nuo sanat ovat tuoneet luoksesi vierailijan,
monikasvoisen kuoleman.
Miten tahansa kukin hänet kohtaa
samaan lopputulokseen se johtaa.
Joillekin hän on koti
jonne rauhaiseen lepoon voi mennä,
toisille taas kauhu,
koska sieltä kuuluu
ikuinen itku
ja tulen loimuava pauhu.
(WIIIAII)

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany

Saksankielinen teos: Im Terrornetz der Monster-Lady (GJS Nr. 273)

Suomentanut: Heikki Haveri

Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu

Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen

Ulkoasu: Jouko Similä

Ilmestymispvm: 15.5.1990

Hinta: 19,50 mk

Yöjuttu 4/1990: Bandor aaveidenpyydystäjä

Takakansi: Demoninpyydystäjä Bandor oli elänyt jo ennen kuin ihmiset olivat tulleet maan päälle. Hän oli ollut mukana, kun voimien ja vastavoimien ikuinen taistelu oli alkanut ja hyvän ja pahan väliset rajat eivät vielä olleet selkiytyneet.
Bandorin sielu oli vuosimiljoonien kuluessa vaihtanut isäntäruumista miljoonia kertoja ja säilynyt nykyaikaan asti. Nyt se majaili erään professorin sisimmässä. Kyseisellä professorilla oli suuria suunnitelmia: hän osasi ohjailla ajan kulkua haluamaansa suuntaan ja halusi tulevaisuudesta saapuneena miehenä ratkaista sellaisia menneisyyden ongelmia, joita Bandor ei ollut onnistunut ratkaisemaan…

Arvio: En ole fantasiakirjallisuuden ystävä, enkä näin ollen myöskään innostu Yöjutun satunnaisista fantasiajaksoista, joihin myös Demoniloisten jatko-osa Bandor aaveidenpyydystäjä kuuluu. Tarina on siirtynyt edellisen numeron toisesta ulottuvuudesta Itävaltaan, jossa Johnin pelastama professori asuu. Hänen linnassaan on aikaportti, jonka kautta hän aikoo hakea sekä ikivanhan demonin että tämän päävastustajan maan päälle. John ja Suko tekevät tietenkin kaikkensa, että näin ei tapahtuisi.

Bandor aaveidenpyydystäjä edustaa Yöjutun helposti unohdettavien tarinoiden joukkoa. Jättiläiskäärmeellä ratsastava ja valtavaa taistelutapparaa heiluttava Graax-demoni ei ole lähtökohdiltaankaan innostava ja vielä heikommaksi sen tekee lähes täydellinen mustan magian käyttämisen puute – Graax on kuin mikä tahansa peruskummajainen, joka sattuu vain edustamaan maailman pahaa puolta. Esihistorialliset lintuhirviötkään eivät saa tarinaan eloa ja linnassa käytävä hurja lopputaistelu huipentuu tavalla, joka laittaa miettimään, kuinka eksyksissä Jason Dark on tarinansa suhteen ollut. Omasta mielestäni loppu on kaikkea muuta kuin onnistunut.

Lainaus: Lähdin hiipimään ovea kohti ja kuulin saman kammottavan mylvinnän toistuvan. Jykevä ovi sai ulkoapäin niin hirmuisen iskun, ettei se enää kestänyt sitä, vaan irtosi pihtipielistään ja rysähti sisään.
Pirstaleet lentelivät ympäri korviani. Hypähdin vaistomaisesti kauemmaksi ja heittäydyin matalaksi, kun jokin lennähti suoraan minua kohti. Seuraavassa hetkessä näin kappaleen suomupeitteistä ruhoa ja tajusin, että myös Graax jättiläiskäärmeineen oli tunkeutunut linnaan…

Lukijain piirroksia on mukana yhden aukeaman verran. Kovin kaksisista kuvista ei tälläkään kertaa ole kyse, ainoastaan Sirpa P.:n mallista piirtämä Freddy Krueger esiintyy jollain tapaa edukseen. Lehden tason lasku ei ole ainakaan vielä yltänyt fanipalstalle, jossa parikin kirjoittajaa kehuu lehteä erinomaiseksi.

Lukijan novelli: Peto
Viikonlopun viettoon lähtenyt ryhmä ajaa myrskyssä ulos tieltä ja lähtee etsimään suojaa läheiseltä talolta. Keskellä yötä joku alkaa verottaa ryhmän jäseniä tappamalla heidät yksi kerrallaan. Marko Parviaisen kirjoittamassa tarinassa on kieltämättä ideaa, mutta olisi kaivannut huomattavasti enemmän pituutta toimiakseen kunnolla. Myös miljöö olisi voinut kekseliäämpi. Plussaa ratkaisun piilossa pitämisestä aina viime metreille asti.

Lainaus: - Eikös täällä lähellä ole se autio talo. Kyllä te tiedätte sen… Gary sanoi. Arnien kasvot kirkastuivat.
- Ai joo, sehän jäi autioksi, kun se McGraggen ukko kuoli pois. Ei sillä ollut edes sukulaisia, jotka olisivat huolineet sen talon. Täällä jossain mä aina vaeltelin pikkupoikana.
- Ei mennä sinne. Siitä ukosta on kerrottu kummia juttuja. Se oli ihan omituinen. Samantha katseli epäröiden muita.
- Huu… Siellä varmaan kummittelee. Se ukko leijuu ilmassa ja kalisuttelee kahleita, sanoin möreällä äänellä.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany

Saksankielinen teos: Der Dämonenjäger (GJS Nr. 272)

Suomentanut: Heikki Haveri

Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu

Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen

Ulkoasu: Jouko Similä

Ilmestymispvm: 15.4.1990

Hinta: 13,50 mk

Yöjuttu 3/1990: Demoniloiset

Takakansi: Ne käyttivät ravinnokseen haudoissa maatuvia ruumiita ja asustivat lähinnä hautausmailla, joissa niille riitti ruokaa yllin kyllin. Suko ei ollut pitkään aikaan joutunut tekemisiin tuon inhottavan demonilajin kanssa, mutta nyt hän totesi kohdanneensa ghoulin. Kaamean näköinen otus raahautui ajoradan poikki ihonriekaleet repsottaen ja limaiset posket lommollaan, ikään kuin näkymättömät sormet olisivat puristaneet niitä kokoon. Ghouli pyrki kadun reunaa kohti. Ehkä se aikoi puikahtaa viemärikaivon kautta kaltaistensa seuraan. Suko seurasi valppaana sen etenemistä…

Arvio: Ei ole mitenkään yllättävää, että pitkälti yli vuosikymmenen Geisterjäger John Sinclair -kioskilehteä kirjoittaneen Jason Darkin ideariihi alkoi jossain vaiheessa ehtyä pahemman kerran, eikä uusistakaan tarinoista tullut enää niin vetäviä kuin aiemmin. Maaliskuussa 1990 ilmestynyt Demoniloiset on tästä hyvä esimerkki, sillä kekseliäistä lähtökohdistaan huolimatta siitä syntyi lähes tavanomainen rymistely, jossa ei ollut sen enempää toimintaa kuin jännitystäkään.

Demoniloiset alkaa kiinnostavasti. Lontooseen on jostain saapunut salaperäinen Mister X, joka on päättänyt ottaa limaa ampuvalla ja kudokset syövyttävällä pistoolillaan hengiltä itsensä John Sinclairin. Tähänpä toimivuus sitten loppuukin, sillä sen sijaan että kirjoittaja olisi tehnyt miesten yhteenotosta edes jollain tapaa onnistuvan, hän hätäilee kuten Mister X:kin. Tämän ja John Sinclairin kohtaaminen ei pääty edes kunnon laukaustenvaihtoon, vaan Sinclair tempautuu toiseen ulottuvuuteen, jossa hän saapuu ghoulien salaperäiselle kotijärvelle ja kohtaa siellä lymyilevän Xorronin. En tiedä olenko lukenut näitä juttuja silmät kiinni, mutta jossain vaiheessa huomasin ruumiinsyöjien valtiaan työskentelevän tällä kertaa yksin ja yllätyksekseni sain lukea Lady X:n kuolleen.

Kahdessa eri ulottuvuudessa kulkeva tarina ei ole onnistunut, mutta eipä sitä ole mikään muukaan tässä lehdessä. Vanha kunnon sarvipää hallitsee lukijapiirroksia, joita on tällä kertaa mukana viiden kappaleen eli kokonaisen aukeaman verran.

Lainaus: Vaara kasvoi hetki hetkeltä. Lentävät limamöykyt lipuivat meitä kohti hitaasti, mutta vääjäämättömän varmasti. Lisäksi kaikki tapahtui kammottavan äänettömästi. En kuullut edes minkäänlaista viuhinaa, vaikka otusten antennijalat liikahtelivat kiivaasti puolelta toiselle. Nyt tarvittiin nopeita päätöksiä. Minun täytyi valita, vapauttaisinko professorin kokonaan, vai puolustautuisinko hyökkääjiä vastaan.

Lukijan novelli: Sokkelo
Marjut Järvimiehen kaksisivuinen Sokkelo kertoo nimettömäksi jäävästä henkilöstä, joka astelee kesken matematiikan tunnin käytävään, vain huomatakseen sen osoittautuvan todelliseksi verkostoksi. Käytävällä olevat ovet eivät johda minnekään, mutta varsin pian tarinan päähenkilö päätyy ruumishuoneelle ja omiin hautajaisiinsa. Omaperäisessä novellissa on latteutensa, mutta lukeutuu silti Yöjuttu-suosikkeihini.

Lainaus: Ympärilläni vallitsi surutunnelma. Paikalla oli pappikin. Hitaasti minulle valkeni, että olin omissa hautajaisissani… Ikuisena pilailijana olisin tietysti pompannut ylös arkusta ja huutanut jotain vitsikästä, mutta vainajat ovat elottomia, eivätkä näin ollen myöskään liiku. Minäkään en valitettavasti ollut mikään poikkeustapaus. Olin vainaja. Kuollut kuin kivi. Vainajat eivät pompi arkuissaan tai naura. Paitsi yöllä…

Lukijan novelli: Jumalten peli
Nimimerkki Anan kirjoittamassa novellissa seikkaillaan unen ja todellisuuden rajamaastossa. Kyseessä on ihan tavallinen kaveri, joka on joutunut tietämättään pahojen voimien pelinappulaksi ja jonka kohtalo sinetöidään unessa. Jumalten peli toimii idean tasolla jotenkuten, mutta Anan kirjoitustyyli on kömpelöä ja vuoropuhelu teennäistä. Loppuhuipentumakin on moneen kertaan koettu.

Lainaus: - Tule, niin koet saman kohtalon kuin tämä narttu tässä, huusi yksi hirviöistä ja heilutteli tytön päätä edes takaisin, kunnes päästi irti, niin että pää lensi minua kohti. Se tipahti aivan jalkojeni juureen, ja säpsähdin niin, että tipautin ristini maahan. Samalla hetkellä kun risti kosketti maata, alkoi tapahtua! Häikäisevä valo leimahti rististä ja samassa se muuttui miekaksi. Nostin miekan maasta, sillä taisteltavahan minun oli, muuten en heräisi enää koskaan.

Lukijan runo: Kauhuruno I

Pimeys.
Se verhoaa utuisen maiseman mustaan vaippaansa.
Usva väistyy pimeyden tieltä.
Taivas.
Kuolemanvalkoinen täysikuu valaisee vielä tähtikirkkaalla taivaalla.
Kunnes – pimeyden varjot
vähitellen peittävät koko taivaan.
Nostan katseeni taivaalle
nähdäkseni vielä kuun kirkkauden.
Voin erottaa siitä kasvot.
Ne nauravat pirullista naurua.
Ne ovat kuoleman kasvot.
Pimeys peittää taivaan.
(Minna Anttila)

Lukijan runo: Kauhuruno II
Kaikkoa, paha henki!
Häivy, pimeyden renki!
Mene Manan majoille,
pimeyden asuinsijoille!
Siellä pysy, älä karkaa!
Älä kiusaa ihmisparkaa!
(Marjut Järvimies)

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Ghoul-Parasiten (GJS Nr. 271)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1990
Hinta: 13,50 mk

Yöjuttu 2B/1990: Kun haudat aukeavat

 

Takakansi: Yksityisetsivä Tony Ballardille alkoi tihkua omituisia tietoja henkiolentojen ilmestymisestä.

Ihmisiäkin oli kadonnut.

Tony Ballard alkoi penkoa asioita ja päätyi eri vaiheiden jälkeen zombieiden hautausmaalle. Pelko alituisena seuranaan hän ryhtyi taisteluun eläviä vainajia vastaan, ja hänen muutenkin hankala tilanteensa muuttui kertakaikkiaan sietämättömäksi – ja ennen kaikkea – hengenvaaralliseksi…

Arvio: Yöjutun vuoden 1991 ensimmäinen tuplanumero esitteli kauhufaneille uuden aaveidenmetsästäjän, niin ikään Englannissa asuvan Tony Ballardin. Loppuvuodesta 1982 luotu Ballard seikkaili kotimaassaan Saksassa kaikkiaan 200 numerossa, mutta suomalaisille lukijoille häntä tarjottiin vain neljästi. Tämä ei yllätä, sillä ainakin ensivaikutelman perusteella kyseessä on halpa John Sinclair -tarinoiden suosiolla ratsastava klooni.

Kun haudat aukeavat on väritön zombiejuttu, jossa ei ole jännitystä mihinkään suuntaan. Tony Ballard on esikuvansa Sinclairin kaltainen yli-ihminen, jolle pieni zombiearmeija ei pysty aiheuttamaan kuin ajoittaisia ongelmia. Zombiet ja heidän hallitsijansa ovat yhtä avuttomia ja aikaansaamattomia kuin Sinclairinkin tarinoissa. Kun kokonaisuuteen sotketaan vielä nuori, karatea harrastava kiinalainen parapsykologian opiskelija ja hänen erikoinen opettajansa, ollaan aivan Sinclair-tarinoiden vanavedessä. Ainoa merkittävä poikkeus on komiikka: Ballardin kirjoittaja A. F. Morland (oik. Friedrich Tenkrat) tuntuu työstäneen tekstiään enemmän huumorimielellä kuin Jason Dark Yöjuttujaan. Vai miltä kuulostaa demoneja torjuva jauhe, silmistään tulisia peitsiä ampuva entinen demoni tai maaginen liekinheitin?

Lainaus: Uskoin, että koko jutun takana oli monikasvoinen demoni Rufus, joka oli pitänyt minua pilkkanaan jo kauan. Hän toimi mielellään taustalla rakentelemassa ansojaan ja lähetti vain kätyreitään kimppuuni. Siitä huolimatta olin päässyt muutaman kerran katsomaan häntä silmästä silmään.

En kuitenkaan ollut kyennyt sammuttamaan hänen mustaa elämänliekkiään, sillä hänellä oli eräs aivan poikkeuksellinen ominaisuus: tiukan paikan tullen hän tuhosi itse itsensä ja nousi myöhemmin jälleen esiin kuin feeniks-lintu tuhkasta.

Jos onnistuisin kerrankin olemaan nopeampi, monikasvoinen demoni olisi lopullisesti tuhottu. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany

Saksankielinen teos: Wenn sie aus den Gräbern steigen (TB 1)

Suomentanut: Heikki Haveri

Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu

Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen

Ulkoasu: Jouko Similä

Ilmestymispvm: 15.2.1990

Hinta: 19,50 mk

Yöjuttu 2A/1990: Pirunmunkkien aavetanssi

Takakansi: Piru käski ja aaveet tanssivat!
Riutuneet hahmot huojuivat edestakaisin niin että kaavut hulmusivat. Näytti siltä kuin heidän jalkansa eivät olisi koskettaneet lainkaan lattiaa. Tanssi muuttui hetki hetkeltä hurjemmaksi. Kaikki sulautuivat yhdeksi vinhasti kieppuvaksi massaksi.
Sielunvihollinen tuijotti karkeloa katala virne naamallaan. Hän oli tämän näytelmän ohjaaja…

Arvio: Pariisilaisen selvänäkijä Tanithin murha ajaa aaveidenmetsästäjä John Sinclairin Bretagneen, jonka idyllisten postikorttimaisemien kääntöpuolella asuu silkka pahuus. Avainhenkilö on taidemaalari Fedora Golon, jonka maalaamasta taulusta viisi paholaismunkkia on päässyt siirtymään meidän ulottuvuuteemme. Kun peliin on sekaantunut vielä Asmodiskin, ei John Sinclairilta puutu tekemistä.

Tai niin voisi luulla. Tosiasiassa Pirunmunkkien aavetanssi on kekseliäästä ideastaan huolimatta laiska ja laimea, joskin yllättävän väkivaltainen kauhistelu. Valitettavasti kirjoittaja ei ole osannut keksiä pelottaville paholaismunkeille juuri muuta tekemistä kuin piilukirveiden heittelyn, jolla ei pitkälle pötkitä Sinclairin kaltaista valon poikaa vastaan. Asmodiskaan ei tuo tarinaan juuri mitään kiinnostavaa, sillä tämä tyytyy tapansa mukaan tarkkailemaan tilannetta taustalla. Loppuhuipentuma on sentään onnistuneen lohduton. Vaatimattomista lukijain piirroksista mainitsemisen arvoinen on vain Helloween-yhtyeen logolla varustettu ”Save Us from the Creeping Nightmares” -kuva.

Lainaus: Sanoja seurannut ivanauru meni ohi Golonin korvien. Fedora oli siis liitossa paholaisen kanssa ja antanut pimeyden ruhtinaan vietellä itsensä.
Golon epäili vieläkin, mutta vilkaisu vieraaseen sai hänet lopullisesti vakuuttuneeksi tämän puheiden paikkansapitävyydestä. Tuo pujopartainen mies oli itse pimeyden ruhtinas, saatana, jota Fedora nyt totteli.
Vanhat noitajutut muistuivat Raymond Golonin mieleen. Piru naurahti hiljaa, ikään kuin olisi lukenut hänen ajatuksensa, ja sanoi: - Hän ei voinut muuta. Kukaan ei pysty vastustamaan saatanaa. Pystyn mihin tahansa, jos vain haluan. Paras esimerkki on vaimosi. Sain hänet ihastumaan itseeni. Hän tahtoi yhä uudelleen…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Geistertanz der Teufelsmönche (GJS Nr. 270)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.2.1990
Hinta: 19,50 mk

Yöjuttu 1/1990: Tappajamehiläiset

Takakansi: Yön hiljaisina hetkinä hän seisoi avoimen ikkunan ääressä ja puristi molemmin käsin sen edessä olevia rautakaltereita. Sitten hän käänsi katseensa ulkona vallitsevaan pimeyteen ja muodosti huulillaan äänettömiä sanoja. Hänen tilaisuutensa koittaisi vielä. Tappajamehiläiset eivät jättäneet häntä pulaan. Shaw Braddock tiesi sen ja jatkoi odotustaan…

Arvio: Yöjuttu hyppäsi uudelle vuosikymmenelle vanhan tarinan jatko-osalla, sillä tammikuussa 1990 julkaistun tarinan taustalla on keväällä 1986 julkaistu Tappajahyönteiset. Siinä mieleltään vinksahtaneen mehiläisfarmarin luomat aggressiiviset mehiläiset terrorisoivat yhteiskuntaa, kunnes John ja Suko pistävät tilanteen aisoihin ja luovuttavat farmarin mielisairaalahoitoon. Siinä missä Tappajahyönteiset oli silkkaa keskinkertaisuutta ja b-luokan kauhistelua, on sen jatko-osa vieläkin vaatimattomampi.

Ainoa, mikä jatko-osassa oikeastaan toimii kunnolla, on alkukohtaus, jossa pari vihaista mehiläistä on aiheuttaa suuronnettomuuden päästyään ison matkustajakoneen ohjaamoon. Sen jälkeen tarina kulkeutuu omille ennalta-arvattaville urilleen, jossa kaikki juonenkäänteet ovat Yöjutun lukijoille jo hyvissä ajoin selvillä. Loppuhuipentumakin on totutun heikko: hurja ampiaishirviö taltutetaan parilla paholaisruoskan iskulla, eikä pääroistonkaan kohdalla tarvita kovin kaksisia toimenpiteitä tämän kukistamiseksi. Neljästä lukijan piirroksestakaan ei ole tämän numeron tason nostajaksi.

Lainaus: Vartija oli varautunut torjumaan melkein minkä vaaran tahansa. Väijyksistä ammuttu luotikaan ei olisi häntä yllättänyt. Sen sijaan hänelle ei olisi juolahtanut mieleenkään, että vaara voisi uhata jonkin hyönteisen taholta.
Mehiläinen oli nopea. Mies kuuli äkäisen pörähdyksen ja näki jonkin vilahtavan aivan silmiensä edessä. Samassa hän tunsi terävän piston silmiensä välissä.
Hän yritti läpsäyttää kiusanhenkeä kämmenellään, mutta myöhästyi. Mehiläinen oli jo tipotiessään.

Lukijan novelli: Pahan enne
Marko Parviaisen kirjoittama novelli on b-luokan kauhutarina retkeilevistä nuorista, jotka joutuvat pikavauhtia lisääntyvän tappajarihmaston uhreiksi. Pahan enne sisältää harmillisesti myös lopputwistin, joihin on törmännyt lukijoiden novellien kohdalla aivan liian monta kertaa. Parin sivun mittaista rykäisyä olisi pitänyt kehittää huomattavasti pidemmälle, jotta siitä olisi saanut irti enemmän – tällaisenaan se edustaa lukijoiden novellien keskitasoa.

Lainaus: Pirjon iho repesi useista kohdista ja rihmoja alkoi pursua ulos kietoutuen ruumiin ympäri. Pirjo päästi viimeisen huudon, ennen kuin vaipui lattialle kiemurrellen tuskissaan. Molempien ruumiiden rihmat yhdistyivät toisiinsa isoksi kasaksi ja ne alkoivat myös levittäytyä ympäristöön. Mika ja Heli ryntäsivät huoneeseen, mutta pysähtyivät kauhistuneina kynnykselle.

Lukijan novelli: Paholaisen hammas
Jos Pahan enne oli hyvin kirjoitettu, joskin harmillisen tavanomainen kauhutarina, on Marjut Järvimiehen kynäilemä Paholaisen hammas sen vastakohta: hyvä idea on vesitetty luettelomaisella juonenkuljettamisella ja erittäin oudoilla käänteillä, eikä kirjoittaja ole oikein muutenkaan saanut aiheesta kaikkea irti. Erikoisen amuletin löytäneen henkilön matka normaalielämästä itse paholaisen valtakuntaan ja tämän palvelijaksi ei jätä lukijalle juuri mitään muistikuvia.

Lainaus: Yritin rukoilla apua Jumalaltakin, mutta sain vastaukseksi vain pilkallista naurua, jostain Helvetin uumenista. Naurua seurasi haiseva, vihreä sumu, joka täytti pian huoneeni ja pani minut voimaan pahoin. Sumun seasta erotin tummaihoisen hahmon, jonka kasvot oli maalattu punaisiksi. Kun näin, että tulijalla oli kaulassaan samanlainen koru, kuin minullakin, tajusin, että hän oli poppamies paholaista palvovasta heimosta. Juuri samasta heimosta, josta ”Paholaisen hammas” oli peräisin.

Lukijan runo: Kuolemattomat
On yö,
kävelen.
Rakastan öitä.
On hiljaista,
kuolemanhiljaista…
Tulen loivan mäen päälle,
jossa usva liikehtii salaperäisesti.
Siellä on kiviä ja ristejä vieri vieressä,
joiden seasta erotan kaksi toisiinsa
kietoutunutta hahmoa.
Astelen lähemmäksi.
Näen heidän täysikuun valaisemat,
kalpeat, ikinuoret kasvonsa.
He kääntävät katseensa minuun
ja hymyilevät niin
että verentahrimat kulmahampaat
välkkyvät kuutamossa…
T. F. (469)


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Killer-Bienen (GJS Nr. 269)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.1.1990
Hinta: 13,50 mk

Yöjuttu 12/1989: Wikkan kosto

Takakansi: Noitia näkyi kaikkialla, mihin Suko vain sattui katsomaan. Ne olivat vallanneet Blackmoorin kylän ja levittäytyneet kaikkialle kuin syöpäläiset. Ne kyhjöttivät talojen katoilla, vaanivat pimeillä kujilla, ulkorakennuksissa ja ullakoilla, ja täyttivät pimeän yön riekkuvalla naurunräkätyksellään.
Ja Suko oli yksin!
Hänen ystävänsä ja virkaveljensä John Sinclair oli lähtenyt etsimään sitä miestä, jonka syytä tämä kaamea tilanne todennäköisesti oli.
Noidantappaja Mason Cortlandia ei näkynyt missään!

Arvio: Edellisessä numerossa pieneen Blackmoorin kylään saapuneet ystävämme ovat keskellä todellista noitien kokoontumistapahtumaa, sillä paikalle ovat suurnoita Wikkan ja hänen apulaisensa Jane Collinsin lisäksi saapunut kymmenittäin pimeyden ruhtinaan palvelijoita. Riekkuva ja rietas lauma on valmistautunut kohtaamaan suuren noidantappajan, vuosisataisesta suohaudastaan esiin manatun Mason Cortlandin tämän omalla maaperällä, kylässä, jossa Cortland tappoi säälimättä noidiksi epäilemiään ihmispoloja vuosisatoja aiemmin. Wikkan tavoitteena on myös saada haltuunsa salaperäinen noidankivi, jota Cortland aikoo käyttää hyväkseen noitalauman tuhoamisessa.

Jos joku Yöjutun jatkotarina ryvettyy pahemman kerran, niin tämä. Blackmoorin noidantappajan ensimmäinen puolisko oli tunnelmallinen paluu lehden huippuvuosiin, mutta jälkimmäisestä osasta muodostuu todellinen antikliimaksi. Sarjan kirjoittanut Jason Dark kuvailee kyllä yöllistä, noitien täyttämää kylänraittia onnistuneesti, mutta itse noitien uhka jää vaatimattomaksi: yhdestäkään heistä ei ole tippaakaan vastusta Johnille tai Sukolle, jotka listivät vihollisiaan kuin liukuhihnalta. Wikka ei saa tälläkään kertaa juuri mitään aikaiseksi ja Johnin ja Jane Collinsin yhteenottoakin saamme jäädä odottelemaan jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Loppuhuipentuma on raivostuttavan ala-arvoinen. Lehden piristysruiske onkin Juri Kovaljeffin aukeaman kokoinen piirros ”It is time to go to bed”.

Lainaus: Mikään ei enää pidätellyt niitä. Ne hyppivät alas puiden oksilta, syöksähtelivät ilman halki kuin raketit, ulvahtelivat kuin palosireenit ja nauraa räkättivät mielipuolista nauruaan. Sukon valtasi yhtäkkiä kauhea epäilys, joka vahvistui hetken kuluttua.
Noitien totuuden hetki oli lyönyt.
Ne yhtyivät kaikki hirveään ulvontaan, josta erottui selvästi vain yksi ainoa sana.
Wikka!

Lukijan novelli: Kesäyön kauhut
Nimettömäksi jääneen kirjoittajan novellin päähenkilöt kokevat kesäisellä uintireissullaan todellista kauhua, kun järvestä nousee salaperäinen ja pelottava olento. Tapahtumista kertova Jari valmistautuu jo kuolemaan, kun yhtäkkiä paikalle tupsahtaa pitkä, vaaleahiuksinen englantilaismies, joka listii olennon hopealuodeillaan. Hän on tietysti John Sinclair, joka katoaa paikalta yhtä nopeasti kuin on ilmestynytkin. Kyseessä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun Yöjutun-sivuilta tutut hahmot seikkailevat lukijoiden novelleissa, aiemmin näin on käynyt ainakin numerossa 6/1988.

Lainaus: - Kuka sinä olet?
Mies näytti miettivän hetken ennen kuin vastasi. – John Sinclair.
Tuntui kuin joku olisi lyönyt minua halolla päähän. – Mutta miten se on mahdollista, sain viimein änkytettyä.
- Eihän se olekaan, mies vastasi hymyillen. – Olenkin vain mielikuvitusolento, kuten oli tuo demonikin. Meitä ei ole olemassakaan.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Wikkas Rache (GJS Nr. 268)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1989
Hinta: 12,50 mk