Yöjuttu 12/1988: Tyrmälinnan zombie

Takakansi: Komisario Mallmann veti pistoolinsa esiin. Hänet oli vallannut omituinen, epäilyttävä tunne, vaikka kaikki oli ollut kunnossa hänen astuessaan sisään. Tunnelma muuttui muutaman metrin etenemisen jälkeen. Hän aavisti vaaran!
Komisario Mallmann pysähtyi portaiden kohdalle. Talo oli ollut aikoinaan valtaajien hallussa, mutta nämä olivat myöhemmin luopuneet siitä. Nyt sitä käyttivät rikolliset tilapäisenä piilopaikkanaan.
Poliisille tulleen vihjeen mukaan rakennuksessa oli nähty vakoojia. Liittotasavallan salainen palvelu oli pyytänyt rikospoliisilta virka-apua, ja niin komisario Mallmann oli lähtenyt Trieriin tutkimaan asiaa…

Arvio: John Sinclairin hyvä ystävä Will Mallmann joutuu pahaan pinteeseen ja näkee jotain sellaista, jota ei kenties pitäisi olla olemassakaan. Jäljet viittaavat erääseen vanhaan linnaan, jonka muureja ympäröi kaamea salaisuus. Kun linnaa entisöitiin, siellä asuva paha vapautettiin. Tämä on koitua Mallmannin kohtaloksi, jonka onnistuu kuitenkin paeta viime hetkellä ja hälyttää Sinclair avukseen. Linnan uumenissa asuva pahuus ei ole kuitenkaan helposti kukistettavissa.

Kaikkien aikojen rumimpien Yöjuttu-kansien joukossa korkealle sijoittuva Tyrmälinnan zombie on itse asiassa ihastuttavan tunnelmallinen kummitusjuttu, joka lukeutuu ilmestymisvuotensa kolmen parhaan Yöjutun joukkoon. Itse näkisin tarinassa aineksia pidempäänkin hurjasteluun, mutta valitettavasti kirjoittaja on päättänyt kuolleen linnanrouvan kertomuksen olleen yhden lehden arvoinen. Usein kritisoimani loppuratkaisut saavuttavat tässä tarinassa aallonpohjan, sillä kliimaksi on muuhun menoon verrattuna todella heikko. Positiivista on sen sijaan Mallmanin sijoittaminen tapahtumien keskipisteeseen. Tyrmälinnan zombien kansi jäi viimeiseksi valokuvakanneksi, tästä eteenpäin Yöjutussa oli nimittäin tarkoitus käyttää alkuperäisiä saksalaisia kansikuvia. Tulevat numerot kuitenkin todistivat, ettei näin tapahtunut.

Lainaus: Kauhu uhkasi tehdä Christan aivan sekopäiseksi. Hyödyttikö hänenkään enää jäädä henkiin, jos kerran muut…
- Värttinä langat kehrää…
Aavenaisen laulu havahdutti hänet ajatuksistaan. Hän kohotti katseensa ja näki elävän vainajan laskeutuvan kellariin viimeistelemään kaamean työnsä hulmuavilla hiuksillaan…

Lukijan novellit: Kettu & Perjantai tuomion päivä
Tällä kertaa lukijoita ilahdutetaan kahdella novellilla. Ensimmäinen on SARIn kirjoittama fantasiakertomus suuresta ketusta, joka lumoaa pimeänä syysyönä vuokraamalleen kesämökille saapuneen yksinäisen naisen. Tiivis ja hyvin kirjoitettu tarina on tunnelmallinen, mutta ei millään muotoa jännittävä. Sitä ei ole myöskään Pet Shop Girlin apokalyptinen Perjantai tuomion päivä, jossa maailmaa uhkaavasta tuhosta selviytyy vain yksi, ikiaikaista japanilaista korua kantava tyttö.

Lainaus: Kettu
Kettu istui talon kulmalla ja tuijotti keittiön ikkunasta tulvivaa kynttilänvaloa. Vanha talo natisi ja notkui tuulen kieppuessa sen rakenteissa. Suuret koivut talon takapihalla piiskasivat vihaisesti toisiaan. Kettu oli tyytyväinen. Aika tuntui koittaneen. Se maiskutti suutaan ja haroi käpälällään korvansa taustaa lähtien lopulta varovaisesti liikkeelle.

Lainaus: Perjantai tuomion päivä
Olento oli jo melkein luonani. Halusin vaipua maan alle, mutta pelosta sekaisin lähdin juoksemaan olentoa kohti, ja muutaman sekunnin ajan näin sen kitaan. Siellä avautui aivan toisenlainen maailma. Maailma, jossa ihmiset kituivat ja huusivat tuskissaan. Yllättäen kaikki musteni, ja tunsin, kuinka paineaalto tarttui minuun ja paiskasi minut pois!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Zombie aus dem Kerkerschloß (GJS Nr. 256)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttupokkari 6: Lasisten arkkujen arvoitus

Takakansi: John Sinclair, Scotland Yardin erikoismies on jälleen uuden tehtävän edessä.
Lontooseen on ilmestynyt mitä kammottavimpia demoneita. Ghouleja! Ruumiinsyöjiä, kuten niitä kansanomaisesti kutsutaan. Ne pyrkivät tyydyttämään iljettäviä halujaan myös Johnin välityksellä, eikä tämä voi lopulta muuta kuin toivoa nopeaa, tuskatonta loppua…

Arvio: Lontoolaisen hautaustoimiston toimitiloissa työskentelee miellyttävän oloinen herrasmies, jonka ulkokuori on kuitenkin silkkaa hämäystä. Sen saa huomata ystäväänsä viimeiselle matkalleen saattava Sheila Conolly, joka joutuu ghouliksi eli ruumiinsyöjäksi paljastuvan miehen vangiksi. Pian Sheilalle tekee seuraa hänen aviomiehensä Bill. Vangittujen onneksi myös John Sinclair on tietoinen hautaustoimistossa tapahtuvista hämäryyksistä ja ennen pitkää aaveidenmetsästäjä saapuukin paikalle tekemään hirviöistä selvää.

Yöjutun pokkarisarjaan kuuluva Lasisten arkkujen arvoitus olisi helppo sivuuttaa keskinkertaisena ja nopeasti unohdettavana kauhutarinana, ellei siinä mainittaisi uusina tulokkaina kahta keskeistä Sinclairin uraan liittyvää asiaa: ruumiita syövät ghoulit olivat Johnille aiemmin kokematon harmitus, joita hän pystyi kuitenkin tuhoamaan uudella superaseellaan, hopealuoti-Berettallaan. Muilta osin Lasisten arkkujen arvoituksessa ei enempää muisteltavaa olekaan, vaikka tarina onkin monilta osin parannus edellisiin taskukirjoihin verrattuna. Lasisten arkkujen arvoitus ilmestyi kotimaassaan alun perin jo kesällä 1974.

Lainaus: Bill Conolly sai vaivoin pidätetyksi suuhun pyrkivän oksennuksen.
Mies, luultavasti tohtori Meredith, oli raadeltu ja silvottu hirvittävän näköiseksi. Antaessaan lamppunsa valokiilan kiertää hahmoa Bill näki, että monia muitakin ruumiinosia oli järsitty ja raadeltu.
Minkähän hirviön aikaansaannosta tämä kaikki mahtoi olla?


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Das Rätsel der gläsernen Särge (Gespenster-Krimi nr. 42)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 1.11.1988
Hinta: 18,50 mk

Yöjuttu 11/1988: Paholaissaaren vanki

Takakansi: Suko makasi arkussa. Hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, kuinka oli joutunut kellarissa olevaan mustaan arkkuun. Hän ei ollut herännyt edes arkunkannen kovaan kolahdukseen, sillä takaraivoon osunut isku oli saattanut hänet tehokkaasti unten maille.
Mutta tajuttomuustilakaan ei kestä ikuisesti, ellei ole kuolemaksi. Niinpä Sukokin alkoi heräillä, ja se oli karmea herääminen. Ympärillä oli pilkkosen pimeää, ja ilma tuntui olevan loppumaisillaan. Tähänastinen tajuttomuus oli ollut hänen pelastuksensa, sillä se oli laskenut hapenkulutuksen minimiin, eikä hän ollut tukehtunut hapenpuutteeseen. Mutta nyt hän oli tajuissaan – ja saattoi vain maata selällään, tuijottaen lamautuneena pimeyteen…

Arvio: Lady X:n tapettua viimeisenkin Ambiastro-vampyyritrion jäsenen, vaikeutui Johnin ja kumppaneiden tehtävä kuolemansumun arvoituksen ratkaisemiseksi entisestään. Onneksi vanhalla romaninaisella, Azucenalla, oli vielä muistissaan paikka, josta he vampyyriveljekset löysivät. Ongelmiksi muodostuivat vain paikan syrjäinen sijainti, sen hetkellinen olemassaolo sekä se, että saarta vartioi verenhimoinen lohikäärme. Onko tehtävä siis tuomittu epäonnistumaan vai voivatko edes Myxin ja Kara auttaa ystäviämme tässä kiperässä tilanteessa?

Yksinkertaisen oloisena seikkailuna alkava, mutta tarinan edetessä yhä eeppisempiä mittasuhteita saava kertomus tuo vahvasti mieleen vuoden 1984 trion Helvetin portilla - Kauhun keskipisteessä - Tuo minulle Asmodinan pää. Vaikka tällä kertaa ei liikutakaan eri ulottuvuuksissa, ulottaa tarina lonkeronsa aina Atlantiksen historiasta Murhaliigaan ja sen tulevaisuuteen. Jos avausosa oli heikko ja tasapaksu, on jälkimmäinen kaikessa suuruudessaan mitä mainioin. Ainoastaan loppuhuipentuma on hätäisesti kyhätyn oloinen. Kotimaisen lehden kansikuva on Tom Hollandin ohjaamasta vampyyrielokuvasta Kauhun yö (Fright Night, 1985).

Lainaus: Jouduin jälleen kerran kuolemansumun kanssa vastatusten. Pitelin kädessäni ristiä, ainoaa asetta, jonka tiesin varmasti pystyvän pysäyttämään sumun etenemisen.
Sumun sisältä kuului ääniä, ikään kuin se olisi elänyt. Häipyvät kiljahdukset, hiljainen vikinä, korvia repivä ulina ja parahdukset sekoittuivat kaukaiseksi taustahälyksi, joka tuntui kuitenkin olevan niin lähellä.
Henget, joista sumu koostui, olivat voitostaan varmoja. Ne tahtoivat muuttaa minut ja ystäväni luurangoiksi.

Lukijan novelli: Yö nummella
Tällä kertaa novellin kirjoittajana on ollut Marko. Hänen kynästään on lähtenyt loppuratkaisultaan varsin onnistunut, mutta muilta osin hyvin tavanomainen vampyyritarina. Syrjäisellä nummella kuljeskeleva yön paholainen on ottanut tähtäimeensä erään perheen pienen tyttären, joka onnistuu kuitenkin kukistamaan vampyyrin vielä haudan takaakin. Pituudeltaan normaalin Yöjuttu-novellin mittainen teksti olisi kaivannut selkeämpää jäsentelyä, sillä tällaisenaan se on turhan raskas lukea. Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon vampyyrin hampaidenteroitusmenetelmä.

Lainaus: Hän näytti kaikinpuolin komealta seisoessaan myrskyn keskellä. Ainut piirre, mikä oli hänessä silmiinpistävää, oli hänen kasvojensa kalpeahko väri. Se näytti miltei sairaalloiselta. Niin myös hänen sormensa, sillä niiden kynnet olivat pitkät ja ilkeästi käyristyneet. Myös suu oli veren tahrima edellisyön ateriasta. Hänen kurkkunsa oli taas kuiva. Hän ei saanut irtoamaan edes yhtään sylkeä, vaikka hänen nälkänsä oli mahtava. Hän kumartui maahan päin. Otti sieltä pienen kiven ja pani sen suuhunsa. Hän pyöritteli sitä niin kauan, kunnes se kalahti vasten hänen pitkiä kulmahampaitaan kuin irtonainen kiila. Nyt kulmahampaat olivat ”täydessä terässä”.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Gefangene der Teufelsinsel (GJS Nr. 255)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttu 10/1988: Kohtauspaikkana ruumishuone

Takakansi: Ihmisillä on monenlaisia mieltymyksiä; jotkut pitävät eläimistä, toiset tuhlaavat omaisuuksia postimerkkien tai vanhojen rahojen keräilyyn. Charly oli kuitenkin toista maata, hänen mieltymyksensä oli huomattavasti epätavallisempi. Hän nimittäin viihtyi ruumiiden seurassa, oli nekrofiili. Tosin hän oli ammatiltaan ruumiiden pesijä, mutta vedettyään päänsä täyteen viskiä, hän intoutui seurustelemaan ”asiakkaidensa” kanssa. Keskustelut olivat pakostakin yksipuolisia, mutta Charly oli tyytyväinen…

Arvio: Samaan aikaan kun John ja hänen velhoystävänsä Myxin tutkivat vihjettä, joka voisi tarjota heille mahdollisuuden kuolemansumun neutralisoimiseen, astuu lontoolaisen ruumiinpesijän viinanhöyryiseen elämään vampyyri, joka alistaa hänet palvelijakseen. Onko tapahtumilla jokin yhteys, entä mitä tekemistä vanhalla romanieukolla, Myxinillä ja muinaisella Atlantiksella on keskenään? Miksi Suko päätyy ruumisarkkuun, jota vartioi salaperäinen Ambiastro?

Muutaman varsin näppärän tarinan jälkeen Yöjuttu kääntyy ohituskaistalta takaisin jo tutuksi tulleelle, tylsälle ajoradalleen tuomalla Lady X:n takaisin kuvioihin – kyseinen vampyyrikaunotar kun ei ole enää aikoihin ollut viihteen tai jännityksen tae. Vampyyrit ovat yleensäkin olleet Yöjuttujen väsähtäneimpiä ilmestyksiä, joten Kohtauspaikkana ruumishuone jää lähtötelineisiin, eikä tarinassa ole samanlaista lentoa saati kekseliäisyyttä kuin muutamassa aikaisemmassa numerossa. Toivoa sopii, että tarinan jatko-osa tuo lisää vauhtia tähän hölköttelyyn ja tuhottujen atlantislaisvampyyrien perintöä käytetään edes jotenkuten hyväksi. Se nähdään sarjan seuraavassa numerossa nimeltään Paholaissaaren vanki.

Lainaus: Myxin pysähtyi pääkallon eteen ja kumartui, mutta ei kuitenkaan koskettanut sen pintaa. Sen sijaan hän ojensi oikean kätensä ja piirsi lattiaan kolmionmuotoisen kuvion.
Maaginen liitu oli valmistettu eläinrasvoista ja erikoisvoiteista valkomaagisten loitsujen kera. Olin kiinnostunut näkemään vaikuttaisiko se tuhansia vuosia vanhaan pääkalloon.

Lukijan novelli: Kauhun kosketus
Anonyymiksi jääneen kirjoittajan novellissa päähenkilö saa veljensä kuoleman jälkeen tälle kuuluneita tavaroita, joihin lukeutuu myös hopeinen risti. Veli ei tiettävästi riisunut ristiä koskaan kaulastaan, paitsi juuri ennen itsemurhaansa. Nyt risti tuntuu elävän omaa elämäänsä ajaen uuden kantajansa ennen pitkää hulluuden porteille. Näppärä idea ei kanna aivan koko tarinaa, eikä kirjoittajan jaaritteleva ja raskas tyyli paranna tekstin nautittavuutta. Teksti on myös aiempia Yöjuttu-novelleja pidempi.

Lainaus: Alkuhämmennyksen jälkeen minut valtasi hirvittävä pelon tunne. Tunne hyökkäsi salakavalasti kimppuuni ja alkoi pikkuhiljaa levitellä lonkeroitaan kaikkialle ruumiiseeni. Hetkessä olin melkeinpä pakokauhun vallassa, valmiina ryntäämään suinpäin ulos talosta joka olikin äkkiä muuttunut sanoinkuvaamattoman ahdistavaksi rakennukseksi. Tunne siitä, että joku tarkkaili minua koko ajan, nousi jälleen esiin jostain mieleni pimennosta ja hyökkäsi kimppuuni salakavalan petoeläimen tavoin. Vilkuilin kauhusta suunniltani ympärilleni ja viimein ponkaisin ylös lattialta ja juoksin kuristavan pelon vallassa kohti ulko-ovea.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Treffpunkt Leichenhaus (GJS Nr. 254)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttu 9/1988: Hämähäkkien kirous

Takakansi: Demoneja pidetään julmina ja raakoina, mutta samanlaisia ovat myös monet ihmiset. Heihin verrattuina demoneilla on kuitenkin muuan etu puolellaan, nimittäin aika.
Demoneilla on aikaa odottaa. Usein ne odottavat jopa satoja vuosia päästäkseen niittämään, mitä ovat joskus kylväneet.
Muuan ammoin alkuun pantu kirous alkoi yllättäen kantaa hedelmää. Nuori tyttö joutui kammottavien tapahtumien pyörteisiin ja vei mukanaan kuusi muuta ihmistä…

Arvio: Metsän keskeltä auton eteen äkkiarvaamatta säntäävän ja sekavia varoituksia horisevan nuoren tytön luulisi saavan itse kunkin hälytyskellot soimaan, mutta näin ei suinkaan käy viikonloppua viettämään aikovalle kuusikolle. He toimittavat tytön sairaalaan ja päättävät jatkaa matkaansa hylättyyn hotelliin, vaikka tyttö nimenomaan on maininnut siellä vaanivasta vaarasta. Tyhmyydestä sakotetaan ja niinpä kuusikon viikonlopusta tulee hieman toisella tapaa ikimuistoinen, kuin he ovat suunnitelleet.

Pitkään alamaissa olleen Yöjuttu-sarjan taso nousi kesän ja syksyn 1988 aikana kohisten. Elokuussa ilmestyneen Haudankaivajan tyttären jälkeen lehtihyllyille päätynyt Hämähäkkien kirous jatkaa Kolmannen helvetin hotellin (9/83) tunnelmallisissa maailmoissa ja oikeastaan ainoa asia mikä Hämähäkkien kirouksessa harmittaa, on sen joillekin inhoa aiheuttavien ryömijöiden läsnäolo – hämähäkit kun eivät ainakaan luettuina edusta kauhun korkeinta tasoa. Muilta osin tarinassa ei ole moittimista ja siksipä Dark voikin onnitella itseään hyvästä työstä. Kioskikauhun tunnetuimman kynäilijän ideat eivät ainakaan vielä olleet täysin lopussa.

Lainaus: Kaikki mitä hän näki, oli karmeaa totta. Täällä kellarissa oli herännyt henkiin jokin sellainen elementti, jonka olisi pitänyt olla kuolleena jo aikoja sitten. Otus näytti himoitsevan saaliikseen ihmisiä ja ennen kaikkea Jerry Riggiä, joka oli paikalla.
Jerry läähätti suu auki ja vilkuili hermostuneesti nivelikkäitä jalkoja, jotka kurottautuivat esiin veden alta. Seuraavassa hetkessä hän näki otuksen pään.
Häneltä pääsi tahaton hätähuuto. Oli karmeaa nähdä, että hämähäkin etujalkojen välissä olikin ihmisen, ei hyönteisen pää.

Lukijan novelli: Ääni
Arto Laatikaisen kirjoittaman novellin keskiössä on ulkoavaruudesta saapunut lentävä olio, jonka uhreiksi joutuu neljä telttailemaan matkannutta nuorukaista. Idea on ihan onnistunut, mutta muilta osin novelli noudattelee teinikauhun kliseitä telttalemmiskelyineen ja yöllisine teurastuksineen. Loppu jättää tarinan auki, mikä ei tosin tällaisessa tuotoksessa ole se kaikkein toimivin ratkaisu. Kaikesta huolimatta Ääni osoittaa, etteivät kaikki Yöjuttuun lähetetyt novellit olleet ala-arvoista roskaa.

Lainaus: Jarmo seisoi polviaan myöten vedessä. Hän oli tarttunut kaksin käsin niskassaan killuvaan otukseen yrittäessään riuhtoa sitä irti. Hänen voimansa näyttivät kuitenkin hupenevan.
Kuriseva ääni kuului Marjukan korvissa luonnottoman voimakkaana. Hänen polvensa olivat pettämäisillään. Hänen suunsa avautui refleksinomaisesti, mutta hän ei saanut aikaan muuta kuin käheän vinkaisun.
Sitten Jarmon kädet irtosivat otuksesta: hän huojahti ja lyyhistyi hitaasti kasaan.

Lukijapostiin oli lähetetty runo, tälläkin kertaa kirjoittajana toimi PIKE. Hänen tekstiään saimme ihailla myös Hengenpelastaja Xorronin numerossa.
KASVOT
Keskellä pimeyttä…
Niistä hehkuu sinertävää loistetta,
joka kätkee pahan sisäänsä.
Kallo on hyvin epämääräinen,
sen reunat värähtelevät alati…
silmät hehkuvat helvetin tulta
ja ne tuntuvat äänettömiltä…
Suu; pelkkä musta viiva
avautuu äkisti ja kasvaa
kasvaa, peittäen kasvot kokonaan…
Suun sisästä purkautuu sinistä usvaa
ja verenkarvaiset salamat värähtelevät
…muodostaen jähmettyneitä verilammikoita,
joista kömpii hitaasti esiin demoneita:
vampyyrimaisia olioita…
Pahan palvelijoiden synty on tapahtunut.
Nyt on aika…
näyttää toteen keskiyön kauhun hetket.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Judys Spinnenfluch (GJS Nr. 253)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttu 8/1988: Haudankaivajan tytär

Takakansi: Haudankaivajan Marion-tytär hiipii joka yö salaa hautausmaalle. Viimein tytön yölliset poistumiset huomataan kotona, ja isä päättää lähteä varjostamaan tytärtään. Hän luulee näkevänsä unta, kun huomaa Marionin pysähtyvän tuomari Jeffries-vainajan haudalle. Mutta vielä pahempaa on tulossa: Marion keskustelee vainajan kanssa! Tyttö pyytää, että tuomari nousisi haudastaan ja lähtisi hänen kanssaan kotiin – tuomarin entiseen asuntoon. Marionin isä ei enää pysty hillitsemään itseään, vaan puuttuu tapahtumien kulkuun…

Arvio: John Sinclairin toimittajaystävä Bill Conolly saa vihjeen eräästä vähäpätöisestä asiasta, jota hän lähtee Johnin kanssa selvittämään. Tilanne muuttuu dramaattisesti heidän löytäessään ghoulin uhriksi joutuneen miehen ruumiin. Pian Bill joutuu itsekin limanimijän ruokalistalle ja edessä on tapahtumarikas seikkailu, joka päättyy haudasta nousseen, murhanhimoisen tuomarin kotiinpaluujuhliin.

Mielikuvituksellinen ja tunnelmallinen Haudankaivajan tytär edustaa niitä vanhan koulukunnan Yöjuttu-tarinoita, joita kynäilijä Jason Dark ei ole pystynyt luomaan enää aikoihin. Nuoren tytön psyyken horjuminen on varsin hyvin esitetty ja meno olisi varmasti vieläkin parempaa, ellei kirjoittaja olisi sortunut muutamiin kieli poskessa tehtyihin ratkaisuihin. Tarina jää hieman oudosti auki, eikä kaikkiin kysymyksiin saada vastausta. Siitä huolimatta ilmestymisvuotensa kärkitarinoita.

Lainaus: Kurkkua kuristava kauhu mykisti Thelman aivan sanattomaksi. Hän ei enää voinut katsoa tulijoita nähtyään, että Marionin seuralainen oli todellakin luuranko. Jason ei ollut sittenkään valehdellut. Tyttö toi mukanaan elävän luurangon, zombien, kuten aviomies oli sanonut.
Sydän pamppaili halkeamaisillaan. Kauhu ahdisti rintaa ja Thelma vapisi kauttaaltaan. Hän oli aina pitänyt itseään kokeneena ja karaistuneena naisihmisenä, joka ei pienistä hätkähtynyt. Olihan hän auttanut miestään monen monta kertaa ruumiiden pesemisessä ja vainajien arkkuun laitossa. Varsinkaan räjähdysonnettomuuksissa kuolleet ja kauan vedessä maanneet vainajat eivät olleet koskaan olleet mitään mieltä ylentävää nähtävää. Nyt näytti siltä, että tytär oli tuomassa kotiin yhtä mätänemistilassa olevaa vainajaa. Kaiken lisäksi tuo vainaja pystyi liikkumaan omin jaloin.

Lukijan novelli: Hiljaa virtaa veri
Jos päätarina olikin lähes parasta a-luokkaa, samaa ei voi sanoa tämän kertaisesta lukijan novellista, jonka on kirjoittanut muutama kuukausi takaperin lukijan palstalla eräälle aiemmalle novellille kehuja jakanut ”Cats”. Hänen hienosti nimeämänsä Hiljaa virtaa veri on lähtökohdiltaan mielenkiintoinen yritys luoda kauhua vanhojen luontoon liittyvien uskomusten ympärille, mutta kirjoittaja sortuu lopulta turhan helppoihin ratkaisuihin tehdessään pahan ilmenemismuodoista konkreettisia. Novelli olisi tarvinnut myös runsaasti enemmän lihaa luidensa ympärille, tällaisenaan se on hyvin läpijuostu tuotos.

Lainaus: Katselin hieman tarkemmin edessäni leijuvia kasvoja ja silmäni laajenivat hämmästyksestä ja kauhusta... Kasvot näyttivät olevan eri vuosikymmeniltä ja ne olivat eriasteisesti mädäntyneitä... sitä paitsi niillä ei ollut alaruumista ollenkaan, vaan ne oli irrotettu voimakkaalla viillolla.

Lukijapostia -palstalle oli lähetetty myös muutama aiemmasta kisasta myöhästynyt vampyyrivitsi:
Hyttynen vampyyrille: - Meillä on samat harrastukset.

- Miksi Lady X on tullut niin saidaksi juomarahojen suhteen?
- Etkö tiedä, että hän on viime aikoina imenyt skotlantilaisia.

- Salakkaverkko, sanoi ghouli kun Lady X:n konepistoolilla ampuman uhrin näki.

- Eikös muut nyt nousekaan kuin minä yksin vaan, kysyi vampyyri, kun hautausmaalta yölliselle saalistusretkelleen lähti.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Tochter des Totengräbers (GJS Nr. 252)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1988
Hinta: 11,50 mk

Yöjuttupokkari 5: Helvetin tytär

Takakansi: Kaksi nuorta toimittajaa lähtee tekemään juttua hylätystä luostarista ja vanhasta linnasta. He löytävät ammoin sitten kuolleen kreivitär Barthonyn kivisen sarkofagin. Onnettomien sattumien seurauksena kreivitär herää kuolleista ja alkaa kummitella öisin linnassa. Samalla saa pöyristyttävä murhasarja alkunsa…

Arvio: Kesän 1988 Yöjuttu-pokkari oli ilmestymisvuotensa kolmas kurkistus John Sinclairin uran varhaisvaiheisiin. Englantilaisen pikkukylän pitkään vaietun salaisuuden paljastuminen johtaa Johnin saapumiseen paikalle. Tällä kertaa hänen on tultava toimeen yksin, sillä Johnin toimittajaystävä Bill Conolly jää Lontooseen pitämään seuraa tuoreelle vaimolleen Sheilalle. Billiä kyllä tarvittaisiin toisaallakin, sillä perillä Johnia odottaa hiuksia nostattava yllätys.

Länsi-Saksassa vuonna 1974 alkujaan julkaistu Helvetin tytär jatkaa sitä edeltäneiden pokkareiden ideaköyhää ja kieleltään kömpelöä linjaa – on vaikea kuvitella kenenkään kiinnostuvan Yöjutuista tällaisten tarinoiden perusteella. Elizabeth Bathoryn perintöä kaikkiin mahdollisiin kliseisiin häpeilemättömästi sekoittava Helvetin tytär on etenkin kummitusjuttuna vaatimaton, kun taas perinteisenä murhamysteerinä sillä olisi voinut olla enemmänkin annettavaa. Valitettavaa onkin todeta, että Helvetin tytär saattaa hyvinkin olla tähän mennessä julkaistuiden Yöjuttujen kaikkein pahin pohjanoteeraus.

Lainaus: Gilda Moore luuli menettäneensä viimeisenkin järjenkipinän.
Vankityrmään astunut hahmo oli iljettävän näköinen hirviö, jonka pään toinen puolisko oli pelkkä pääkallo tyhjine silmäkuoppineen ja irvistelevine suineen. Toinen puolisko kuului kauniille naiselle. Sama kaksijakoisuus koski hahmon koko ruumista. Se oli puoliksi luuranko, puoliksi nainen.
Vasemmassa kädessään, joka oli luurangon käsi, hirviö piteli kaksiteräistä miekkaa.
Gildan huulet vapisivat mykästä järkytyksestä. Hän tuijotti hirviötä kuin lumottuna, eikä kyennyt kääntämään katsettaan siitä poispäin. Sitä paitsi se lähestyi häntä verkkaisin askelin.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Töchter der Hölle (Gespenster-Krimi nr. 38)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 1.8.1988
Hinta: 18,50 mk