Yöjuttu 10/1982: Luurankolaiva

Takakansi: Eräs purjehtija kohtasi sellaisen ensimmäisenä. Yhtäkkiä kohosi vedestä näkyviin kelmeä olento, joka tunkeutui hänen veneeseensä ja surmasi hänet. Kummitusmerirosvot olivat tulleet! Lähes kaikki pienen Bexhillin rannikkokaupungin asukkaat tunsivat tarinan luurankolaivasta ja sen miehistöstä, mutta kukaan ei tosissaan uskonut siihen.
Ennen kuin ihmiset kauhealla tavalla joutuivat tekemisiin sen kanssa. Bexhilliläisten kauhuksi ei ilmestynyt vain yksi kummitusmerirosvo vaan luurankolaivan koko miehistö hainhampaisen kapteeninsa Robinson Jaw’n johdolla…

Arvio: Yöjutun ensimmäisen vuosikerran viimeinen numero vie lukijansa Bexhillin kesäkaupunkiin, samaan paikkaan, jossa suomalaisetkin kielikurssilaiset ovat jo vuosien ajan viettäneet lomiaan. Muutaman päivän päästä järjestettävät kesäjuhlat uhkaavat muuttua verikekkereiksi, kun haudasta nousseet kummitusmerirosvot laivoineen uhkaavat rannikkokaupungin rauhaa. Onneksi John ja Suko ystävineen ovat päätyneet paikalle ja valmiit lähettämään verta janoavat merirosvot takaisin helvettiin.

Viihdyttävä vanhan ajan kummitustarina, joka on paljon velkaa John Carpenterin Usvalle (1980). Kummitusmerirosvojen mellastusta kuvataan varsin peittelemättömästi ja vauhtia, toimintaa ja juonenkäänteitä riittää vaikka kuinka. Taas on annettava sapiskaa loppuhuipentumasta, joka kaiken toiminnan jälkeen lässähtää parin sivun mittaiseksi. Merirosvopäällikkö Robinson Jaw vaikuttaa mielenkiintoiselta demonilta, joka olisi ansainnut esilläoloaikaa huomattavasti enemmän. Kokonaisuutena Luurankolaiva nousee vuoden 1982 Yöjuttujen keskitason yläpuolelle, joskin samalla on myönnettävä, että kirjoittajan ratkaisut saavat tosikkomaisimmankin lukijan purskahtelemaan paikka paikoin nauruun.

Lainaus: Meri levittäytyi tummana edessämme. Ulappa oli hiljainen ja rauhallinen, mutta tiesimme sen olevan pelkkää kuvittelua. Jossain täällä kummitusmerirosvot valmistautuivat tuhoamaan meidät. Meri ei ollut tällä haavaa mikään paikka tavallisille ihmisille. Robinson Jaw ja hänen miehensä eivät kuitenkaan surmanneet vain merellä kulkijoita; ne tulivat maihinkin.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Das Knochenschiff (GJS Nr. 183).
Suomentanut: Eeva Vainikainen
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1982
Hinta: 6,50 mk

Yöjuttu 9/1982: "Viiltäjä-Jackin" jäljillä

Takakansi: ”Viiltäjä-Jack” oli kuollut. Tämä kammottava naistenmurhaaja viime vuosisadalta oli jo pitkään maannut haudassaan.
Mutta oliko hän todella kuollut? Me epäilimme sitä, sillä Lontoossa ilmaantui äkkiä toinen viiltäjä, joka käytti samoja menetelmiä. Minä sain tehtäväkseni ottaa hänet kiinni. Siitä muodostui tehtävä, joka oli kuin painajaisuni…

Arvio: Viiltäjä-Jackiksi itseään kutsuva mielipuoli murhaaja listii nuoria naisia Lontoossa, eikä Johnilla ole mitään johtolankaa seurattavana, kun hän lähtee ratkaisemaan tapahtumia Sohon sokkeloisille kujille. Apunaan hänellä on saksalaiskollega Will Mallmann, jonka lomamatka on muuttunut työntäyteiseksi kamppailuksi pimeyden voimia vastaan – olihan hän apuna jo ghouliarmeijan tuhoamisessa. Kumpikaan ei tosin tiedä sitä, että myös Jane Collins pyrkii saamaan Viiltäjän kiinni ja on soluttautunut kenenkään tietämättä prostituoitujen maailmaan, johon sarjamurhaajan useimmat iskut on suunnattu.

Vainajien kuorosta suoraan jatkuva, napakasti alkava ja hyvin vauhdissa pysyvä jännäri, jossa on riittämiin cliffhangereita ja toimintaakin piisaa loppuun asti. Alkuperäisen Viiltäjä-Jackin hengen liittäminen mukaan on laimeasti ratkaistu, mutta täytyyhän hirmutekoja jotenkin pohjustaa. Kovin suurta Sherlockia ei tarvita murhamiehen henkilöllisyyden selvittämiseen, mutta tällä kertaa kirjoittaja on jaksanut panostaa loppuhuipentumaankin, josta ehdottomasti plussaa.

”Viiltäjä-Jackin” jäljillä on Aaveratsastajien ohella vuosikertansa parhaita Yöjuttuja. Samalla tämä on jo viides yhtäjaksoinen seikkailu, jossa John Sinclair taistelee tuonpuoleisen asukkeja tai muita mielipuolia vastaan – missähän vaiheessa ystävämme ehtii oikein levähtää?

Lainaus: - Enkö olekin tehnyt oikein? hän kysyi kiihkeästi. – Kuudes uhri. Ja niitä tulee vielä enemmän. Vielä ensi yönä minä tuon seuraavan ja sitten, kun olen saavuttanut sinun lukumääräsi, saattaa sinun henkesi ehkä taas palata hahmoosi ja kaksi Viiltäjää murhaa Lontoossa.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Ich jagte ”Jack the Ripper” (GJS Nr. 182)
Suomentanut: Kari Nenonen
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1982
Hinta: 6,50 mk

Yöjuttu 8/1982: Vainajien kuoro

Takakansi: Tieto kulki suusta suuhun! Xorron on kohta heräävä. Valmistakaamme hänelle arvoisensa vastaanotto, haudanryöstäjähenget kuiskivat toisilleen. Ne kuuntelivat ja kuulostelivat pimeissä loukoissa, vanhoilla hautausmailla, luolissa ja onkaloissa.
Aika oli vihdoinkin koittanut! Sanansaattajat lähtivät keräämään kaikkia, jotka halusivat liittyä mukaan Xorronin vastaanottokuoroon. Kuoron nimi oli… vainajien kuoro.

Arvio: Vainajien kuoro esittelee suomalaisille lukijoille yhden John Sinclairin pirullisimmista vastustajista, raatoja syövän ghoulin. Tarina alkaa, kun Connollyjen kotitalon viemäriin piiloutunut raadonsyöjä nousee ihmisten ilmoille ja uhkaa Sheila Connollyn ja hänen poikansa Johnnyn henkeä. Lopulta tilanne muuttuu niin hurjaksi, että John ystävineen suuntaa Lontoon Putneyn asemalle pysäyttämään monikymmenpäistä ghoulilaumaa.

Tarina jatkuu suoraan siitä, mihin Hautakivikopla päättyi. Ensimmäisen ghoulin ja sen tekemien karmeuksien kuvaamiseen käytetään eniten aikaa, mutta sen jälkeen vauhti tuplaantuu ja tapahtumat vyöryvät vauhdilla loppuun asti. Loppunäytös on vain murto-osa tapahtumien alustuksesta, vaikka kamppailuun ghouliarmeijan kanssa olisi voinut käyttää enemmänkin aikaa. Itse kliimaksi on toimivuudestaan huolimatta hyvin hutaistun oloinen, aivan kuin kirjoittajalla olisi ollut tarve saada tarina lopetetuksi merkkirajoituksen puitteissa. Kansikuva on kohtalainen ja antaa edes hitusen viitteitä sisällöstä, toisin kuin uusintapainos (7/1992), joka tuo ennemminkin mieleen fantasiatarinan.

Lainaus: Aiotko tappaa minutkin? ghouli kysyi ja muutti muotoaan kysyessään. Sen iho muuttui pesusienimäiseksi ja alkoi muistuttaa taikinaa, joka valui hitaasti alaspäin ja jätti jälkensä hirviön kasvoihin. Inhimillisistä kasvoista tuli vastenmielisen näköistä sekavaa massaa. Kuvottava kalmanhaju löyhkäsi vasten kasvojani. Otuksen suu loksahti auki ja näin äkkiä sen terävät raateluhampaat. Muutamassa sekunnissa äskeinen ihmishahmo oli muuttunut aidoksi ghouliksi, joka oli kaikkein inhottavin kaikista demoneista.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Totenchor der Ghouls (GJS Nr. 181 , suomalaisen lehden kannessa lukee virheellisesti Totenchor der Chouls)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1982
Hinta: 6,50 mk

Yöjuttu 7/1982: Hautakivikopla

Takakansi: Paul Sorvino oli kuin tulisilla hiilillä kuultuaan linnassa tapahtuneesta onnettomuudesta. Hän ei voinut käsittää, että hänen poikansa Ralph oli kuollut. – Tunnetteko te murhaajan? hän kysyi nuorisoryhmän huoltajalta.
Cathy Parker epäröi ensin, mutta kertoi sitten totuuden. – Se oli kummitus.
-Sehän on mieletöntä! asianajaja karjaisi, - eihän kummituksia ole olemassa.
Cathy meni neuvottomaksi ja hän veti esiin minun nimeni. – Ylitarkastaja Sinclair on todistajani.
Niin sain Paul Sorvinon kimppuuni ja siinä olikin enemmän kuin tarpeeksi.

Arvio: Hautakivikopla on suoraa jatkoa Ruumislinnan kummitukselle. Toisen poikansa menettänyt gangsteripomo Logan Costellon asianajaja Paul Sorvino ärjyy kostoa John Sinclairille, sillä hänen mukaansa Scotland Yardin aaveidenmetsästäjä on vastuussa tapahtumista. Niinpä hän värvää hirviöittentekijän Marvin Mondon ja supervampyyri Vampiro-del-marin tekemään selvää ystävästämme. Avukseen he juonittelevat pahamaineiset Cornettin veljekset, jotka tunnetaan myös Hautakivikoplana. Ennen kuin joukko käy Johnin kimppuun, Vampiro-del-mar särpii veljesten elämännesteet kurkkuunsa ja tekee heistä kaltaisiaan.

Hautakivikopla on varsin tavanomainen kostotarina ja sellaisenaan helposti unohdettava väliinputoaja Yöjuttu-sarjassa. Vampiro-del-marin ja Mondon mukaantuloista plussaa, mutta loppuhuipentuma vetää taas maton lukijan jalkojen alta – yliluonnollisuuksiin on toisaalta vähän liian helppoa turvautua. Teksti on miellyttävää lukea ja tekstausvirheitä on tavallista vähemmän. Kansikuva on mitä on, eipä sillä ole juuri tekemistä sisällön kanssa. Tarina julkaistiin uudelleen numerona 6/1992.

Lainaus: Olento näytti suoraan kauhuelokuvasta reväistyltä hirviöltä! Valtavankokoinen leveäharteinen ja kivikovien, vihreänharmaitten lihasten peittämä vartalo. Takkuinen hiuskuontalo valui arpien ja uurteitten peittämille kasvoille ja leveästä suuaukosta välähtelivät teräsnauloja muistuttavat piikkihampaat. Erityisen pitkät olivat kulmahampaat, hirmuiset torahampaat, joiden avulla se pystyi helpommin hankkimaan itselleen elintärkeää ja olemassaolonsa kannalta ehdottoman välttämätöntä ainetta. Verta.
Olion nimi oli Vampiro-del-mar!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Grabstein-Bande (GJS Nr. 180)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1982
Hinta: 6,50 mk

Yöjuttu 6/1982: Ruumislinnan kummitus

Takakansi: VERTA – SE OLI AITOA VERTA! SUORAAN SEINÄSTÄ. MIELIKUVITUKSELLISTA.

Cathy Barker ravisteli itseään. Vieläkään hän ei saanut ääntä kurkustaan, vaan tuijotti mykän kauhun vallassa vuoteen yläpuolista seinää, josta veri tihkui esiin. Se muodosti pieniä helmiä, jotka yhtyivät suuremmiksi pisaroiksi ja alkoivat valua noroina seinää pitkin. Ja yhä pahempaa oli tulossa…

Arvio: Ruumislinnan kummitus jatkuu suoraan siitä, mihin Kiven vanki päättyi. Vapaaksi päässyt Vihreä Tshin hyökkää Johnin ja Sukon kimppuun ja tappaa heidän mukanaan oikeuteen matkalla olevan Kemalin, jonka johtama ryhmä oli Tshinin henkiin herättämisen taustalla. Tshinin synnyttämän myrskyn jälkeen kaksikko päätyy kummituslinnaan, jonka asukit vaativat hyvitystä vuosisatoja vanhoille rikoksille. Vaaralliseksi tilanteen tekee se, että linnassa on vierailemassa joukko nuoria ohjaajineen, eikä heillä ole mitään aseita verenhimoisten aaveiden torjumiseksi.

Ruumislinnan kummitus on vauhdikkaasti etenevä kauhistelu, joka tarjoaa runsaasti toimintaa ja verenhimoisia hirviöitä, gangsteripomo Logan Costellon asianajajan rääväsuiset kaksospojat, menneisyytensä kanssa kamppailevan nuoriso-ohjaajan (hän on poltellut nuorena hasista ja on siksi joutunut johtavan opettajattaren silmätikuksi) ja paljon muuta. Paketti pysyy hyvin koossa, mutta pituus asettaa jälleen rajoituksia ja kokonaisuus jää harmillisen ontoksi – kummitukset ovat silti ensimmäiset merkittävät oliot tuonpuoleisesta sitten aaveratsastajien. Kansikuva on Yöjutuille ominaiseen tapaan vaatimaton ja kirjoitusvirheitäkin on turhan paljon. Ruumislinnan kummitus julkaistiin uudelleen numerona 5/1992.

Lainaus: Tämä linna oli kavaluuden tyyssija, kauhun paikka. Sen olin saanut kouriintuntuvasti todeta ja nähdä. Entä motiivi? Mistä minä sen löytäisin? Saatoin työntää vain kaiken Tshinin magian syyksi. Hän oli ottanut linnan valtaansa ja herättänyt sen muureihin muuratut hirveydet.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Spuk im Leichenschloss (GJS Nr. 179, suomalaisen lehden kannessa lukee virheellisesti Spuk im deichenschlass)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1982
Hinta: 6,50 mk

Yöjuttu 5/1982: Kiven vanki

Takakansi: Korkeuksista kivet olivat näyttäneet huomattavasti pienemmiltä, mutta niiden vieressä seisoessaan John Sinclair tajusi niiden todellisen koon. Koskaan ennen hän ei ollut nähnyt tällaisia kiviä… John Sinclairista tuntui kuin hän olisi seisonut kivettyneiden jättiläisten keskellä!

Arvio: John saa vihjeen, jonka mukaan vuosituhansia vangittuna ollut Vihreä Tshin on palaamassa maan päälle. Vihjeen seuraaminen johtaa aaveidenmetsästäjän tukalaan ansaan, josta hänen onnistuu paeta ihmeen kautta vain joutuakseen entistä pirullisemman paikan eteen.

Viides Suomessa julkaistu Yöjuttu yhdistelee onnistuneesti modernin Lontoon rikollista elämää ja yliluonnollisuutta, vaikka itse tarinaa ei voi kovin jännittävänä pitääkään. Tapahtumat keskittyvät Johnin ja Sukon ympärille ja ehtiipä herrojen esimieskin, Sir James Powell, joutua hengenvaaraan. Eri ulottuvuuksien välissä liikkuvan tarinan lopussa myös Myxin ja Kara tempautuvat mukaan tapahtumiin.

Kiven vanki on keskiverto ”Yökkäri”, jonka kansi lukeutuu Kauhujen yön ohella koko sarjan rumimpiin – voi vain ihmetellä, onko joku oikeasti kuvitellut herättävänsä tällä potentiaalisen lukijakunnan huomion. Kiven vanki julkaistiin uudelleen numerona 4/1992, mutta eipä tätäkään kansikuvaa voi pitää järin onnistuneena.

Lainaus: Tshin lähti kivisestä vankilastaan. Lähtö tapahtui valtavalla ulvonnalla ja huminalla, kuten hänen asemansa edellyttikin. Hiekka ja pöly lensivät korkealle, kun Tshin kohosi taivaalle, pimensi auringon, ja minusta näytti kuin hämärä olisi laskeutunut maan ylle.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der grüne Dschinn (GJS Nr. 178)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Elina Kaarlela
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1982
Hinta: 6,50 mk

Yöjuttu 4/1982: Melinan kosto

Takakansi: Ensimmäinen murha järkytti pikkukaupunkia, toinen sai sen asukkaat mielettömän pelon valtaan. Kuka oli murhaaja? Ja kuka olisi seuraava uhri? Vain murhatut tiesivät, että tuo kammottava kostaja lauloi lastenlaulua…

Arvio: Melinan kosto on ensimmäinen Suomessa julkaistuista Yöjutuista, jossa ei ole yliluonnollisia elementtejä. Tapahtumat sijoittuvat Johnin vanhempien kotikylään, Skotlannissa sijaitsevaa Lauderiin, jossa tapahtuu outoja murhia. Aaveidenmetsästäjäystävämme näkee murhaajan kasvoista kasvoihin heti tarinan alkumetreillä, mutta onnistuu yhyttämään tämän vasta huimien käänteiden jälkeen, jotka ovat viedä Johnin isän ennenaikaiseen hautaan.

Melinan kosto on aina ollut yksi Yöjuttu-suosikeistani. Se tempaisee mukaan heti ensimmäisestä, museossa tapahtuvasta kohtauksesta lähtien ja muutenkin tässä lastenlaulua hyräilevän murhaajan tarinassa on runsaasti toimintaa ja onnistuneesti kuvattua jännitystä. Lopun käänteissä on tosin turhankin paljon ennalta-arvattavuuksia, mitkä eivät kuitenkaan vaikuta latistavasti kokonaiskuvaan. Lopussa John joutuu hyvin vastenmieliseen ansaan, mutta pelastuu ulkopuolisen avun ansiosta. Melinan kosto julkaistiin uudelleen numerona 3/1992.

Lainaus: Samassa ukko tajusi, kuka hänen pyövelinsä oli. Huulet muodostivat nimen ja hän yritti huutaa sen julki, jotta kaikki sen kuulisivat, mutta kurkusta ei päässyt edes huohotusta kuuluville.
Terä lähti liikkeelle. Se putosi kiihtyvällä vauhdilla kitisten ja kolisten. Kumea mätkähdys ja pää putosi koriin.
- Ensimmäinen, ääni sanoi. – Se oli ensimmäinen, ja lisää tulee. Kaikkien on silloin pakko uskoa… kaikkien, jotka silloin…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Melinas Mordgespenster (GJS Nr. 177, suomalaisen lehden kannessa lukee virheellisesti Melinas Mordges-Reinster)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kirjapaino Oy Kanta, Oulu
Vastaava toimittaja: Elina Kaarlela
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1982
Hinta: 6,20 mk