sunnuntai 17. huhtikuuta 2022

Yöjuttu 1/1993: Muumiot tulevat

Takakansi: Kun kulta, demonit ja veri yhdistetään sopivilla loitsuilla ja muilla maagisilla keinoilla, on tuloksena ikuinen elämä!
Muinaisessa Perussa aikoinaan vaikuttanut mahtava velho oli toiminut päätelmänsä mukaisesti ja jähmettänyt itsensä kuoleman kaltaiseen maagiseen horrokseen luottaen siihen, että jonakin päivänä tulevaisuudessa joku olisi herättävä hänet takaisin elämään.
Se päivä koitti runsaan 2000 vuoden kuluttua, kun muuan tiedemies oivalsi löytäneensä täsmälleen oikean kohteen käytettäväksi hämäräperäisissä kokeissaan.
Muumioiden kostoretki alkoi…

Arvio: Yöjuttu-lehti oli kokenut melkoisen muutoksen vuoden 1992 alussa, joka ainakin näin jälkikäteen tuntui jo lopun alulta. Lukijapalsta oli lakkautettu, eikä lukijoiden novellejakaan enää julkaistu. Vuoden ensimmäistä numeroa lukuun ottamatta kaikki muut vuoden lehdet olivat vanhojen tarinoiden kierrättämistä, joten Johnin, Sukon ja Mandra Korabin Yöjutussa 10/1991 aloittama seitsemän maagisen tikarin etsintäretki jäi hämmentävästi kesken, mutta kaikkien Yöjuttu-fanien onneksi siihen palattiin vielä vuoden 1993 julkaisujen puitteissa.

Sitä ennen oli kuitenkin toisenlaisten seikkailuiden vuoro. Yöjutun viimeisen vuosikerran ensimmäisen tarinan tapahtumat sijoittuvat Lontoon liepeille, erääseen toisen maailmansodan aikaiseen bunkkeriin, jonka maaperässä uinuu suurempi pahuus kuin kukaan osaa odottaa. Ensimmäisenä siihen tutustuu nuori brittipoika, joka kertoo nähneensä bunkkerissa kultaisia kyyneleitä itkevän hirviön. Vanhempien epäusko muuttuu kauhuksi, kun kyseinen hirviö saapuu heidän luokseen vieraisille. Onneksi konstaapelina toimiva perheenisä tietää Scotland Yardissa työskentelevästä aaveidenmetsästäjäkaksikosta, eikä aikaakaan, kun John ja Suko saapuvat selvittämään mysteeriä.

Lennokkaasti nimetty tarina ei ole aivan sitä mitä se antaa odottaa, sillä kelpo mysteeristä ei ole tällä kertaa tietoakaan. Toiminnan rajaaminen lähes täysin yhteen ainoaan bunkkeriin on ratkaisuna epäonnistunut, sillä siten ikuiseen elämään kirottujen muumioiden synnyttämä uhka jää minimaaliseksi. Jane Collinsin mukanaolo tuntuu irralliselta ja kun loppujen lopuksi takakannessa luvattua tiedemiestäkään ei näy eikä kuulu, jää Muumiot tulevat täydelliseksi väliinputoajaksi, jossa ainoastaan kansikuva edustaa jotain onnistunutta – kolme lukijain piirrostakin unohtuvat nopeasti mielestä.

Lainaus: Muumiot kuoriutuivat esiin mullan alta verkalleen ja kiirettä pitämättä. Ne nauttivat tilanteesta omalla tavallaan. Uhri ei enää pääsisi pakoon, ja ne itse saattoivat toteuttaa mielihalujaan täysin siemauksin, koska selustatukena ja suojelijana oli olento, joka oli suunnitellut kaiken valmiiksi.
Kauhun lamauttama mies seurasi silmiensä edessä esitettävää kaameaa näytelmää kykenemättä kääntämään katsettaan pois. Muumiot seisoivat enää vyötäröään myöten maassa löystyneet ja likaantuneet käärinliinat ainoana verhonaan.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Mumien kommen (GJS Nr. 313)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.1.1993
Hinta: 16 mk



torstai 14. huhtikuuta 2022

Yöjuttu 1/1992: Lomasaaren kääpiöpirut

Takakansi: Mandra Korab oli omistanut seitsemän tikarin kokoelman. Helvetin ylin valtias Lusifer oli kuitenkin kokenut sen uhkaksi itselleen ja kaapannut sen katalalla tempulla haltuunsa.
Sen jälkeen oli paikonut [sic] kaikki seitsemän tikaria eli puolille maailmaa mahdollisimman kauas toisistaan. Siten hän sai ne työskentelemään puolestaan sen sijaan, että ne olisivat uhanneet hänen valtansa säilymistä.
Ystäväni ja minä olimme löytäneet tikareista jo kolme. Neljättä etsiessämme jouduimme pohjoissaksalaiselle Syltin saarelle kääpiöpirujen joukkoon…

Arvio: Jokaisella lomapaikalla on salaisuutensa, joiden kanssa paikallisten on elettävä ja joita satunnaisten matkailijoiden ei sovi kyseenalaistaa saati tonkia sen enempää. Ongelmaksi asia muodostuu siinä vaiheessa, kun salaisuudet palautetaan päivänvaloon ja mahdollisesti vieläpä siten, ettei niihin osata varautua tai niitä ei edes uskota. Näin tapahtuu pienessä saksalaisessa lomakylässä, jossa yksi Mandra Korabin maagisista tikareista tekee tuhojaan.

Rantahietikossa asuvien murhanhimoisten kääpiöiden tarina on lähtökohtaisesti kekseliäs. Hautajaisissa tapahtuva välienselvittely on tyypillistä Yöjuttu-huttua, mutta rannalle sijoittuvassa kliimaksissa on yritystä – sitäkin olisi tosin voinut huomattavasti kasvattaa ja tuoda tappajakääpiöitä maan päälle moninkertaisesti nyt nähtyä enemmän, näin oltaisi saatu todella huikeat verikekkerit joulupyhien kunniaksi. Valitettavinta kaikessa on kuitenkin se, että Kolmiokirja päätti lopettaa hetkellisesti uusien tarinoiden julkaisemisen, joten viimeisen kolmen tikarin seikkailut jäävät suomalaisilta lukijoilta ikiajoiksi kokematta.

Lukijain piirroksia on lehdessä kaksi ja molemmat vieläpä aivan onnistuneita. Kolmesivuisen lukijapalstan asiallisin kirjoitus on Sami Hernesahon käsialaa, siinä hän kyseenalaistaa lukijoiden keskinäiset nokittelut ja päänaukomiset. Myynti-ilmoitusten lisäksi mukana on myös Marjut Järvimiehen runo ja sen perään Yöjutun toimituksen ilmoitus lukijapalstan ja novellien julkaisemisen lopettamisesta. Tämä on vähintäänkin erikoista, sillä vielä edellisessä numerossa lukijoita pyydettiin lähettämään tekstejään julkaistavaksi.

Lainaus: Hiekasta työntyi esiin jotain. Ensiksi tuli näkyviin pieni käsi. Pitkät ruskeat sormet ojentuivat ja koukistuivat muutaman kerran, puristuivat nyrkkiin ja avautuivat jälleen. Ulapalta hyökyvät vaahtopäiset aallot eivät ulottuneet niin kauas rannalle, että olisivat voineet kastella käden.
Käsivarsi näytti ohuelta ja laihalta, mutta sitkeältä. Viimein työntyi esiin pää hörökorvineen ja hehkuvine silmineen.
Ensimmäinen kääpiö oli noussut ihmisten ilmoille. Vielä se ei kuitenkaan noussut hiekasta aivan kokonaan, vaan katseli huolellisesti ympärilleen.

Lukijan runo
Neidolla on iso pulma,
hän ryhtyy itsesyytökseen:
Hän kun on niin ruma, julma,
kukaan ei käy pyydykseen.

Sarvipäinen nahkasiipi
kiinnostuikin neidosta.
Neidon viereen yöllä hiipi,
hurmaantuisko keitosta?

Neito ken ei ketään säästä
ääressä on kattiloiden.
Turvallisen matkan päästä
katso häntä pahoinvoiden.

Jostain syystä itsekkäästä
kädessään on lihakirves!
Kaivaa sillä silmät päästä,
kallolla on hampaat irves!

Lehmän silmä lautaselle,
syksyn ilta hämärtyy.
Soppa jäähtyy parvekkeella,
kyllä kulta yllättyy!
(Marjut Järvimies)

Lukijan novelli: Uhrilahja
Johanna Kaipiaisen kynäilemä tarina on epäuskottavuudestaan ja kömpelyydestään huolimatta erikoinen, mustalla huumorilla silattu luostarikertomus, jonka loppuhuipentumassa nähdään kuinka nunnat antavat Herralleen uhrilahjoja syntisten pakanoiden muodossa.

Lainaus: - Herra, ota vastaan tämä uhrimme, syntinen pakana ja armahda meidät helvetin tulesta. Aamen, vanha nainen lausui tuolla samalla kammottavalla äänellään, mikä oli neuvonut minut tänne kuoleman kehtoon.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Satans-Zwerge von Sylt (GJS Nr. 303)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.1.1992
Hinta: 15 mk



keskiviikko 6. huhtikuuta 2022

Yöjuttu 12/1991: Hirviö

Takakansi: Se oli pitkien puukkojen yö! Taivas kaartui sinisenmustana yhtä sinisenmustan veden yllä. Meidän veneemmekin oli maalattu mustalla naamiointivärillä.
Kun katsoin taivaalle, kuu näytti kirkkaalta pyöreältä reiältä kaiken pimeyden keskellä.
Mandra ja Suko soutivat. Olimme sammuttaneet perämoottorin, ettei kukaan olisi kuullut meidän liikkuvan vesillä.
Kuu virnisteli minulle julkeasti päin naamaa, mutta minusta tuntui kuin se olisi samanaikaisesti yrittänyt varoittaa minua jostakin vaarasta, jota en vielä tajunnut. En voinut tietää hirviön olevan liikkeellä…

Arvio: Napolin slummit eivät ole turvallinen paikka tavalliselle turistillekaan, joten kuinka ne voisivat olla sitä poliiseille ja vieläpä tilanteessa, jossa sen hämärillä kujilla kuljeskelee viattomia ihmisiä tappava salaperäinen hirviö? Johnin, Sukon ja intialaisen Mandra Korabin ei auta tätä kuitenkaan liiemmälti miettiä, sillä heidän on tuhottava tuo helvetin epäsikiö ja löydettävä samalla Mandralta varastettu tikari.

Yksinkertaisesti Hirviöksi nimetty seikkailu jatkaa Seitsemän tikaria pirulle -tarinasta käynnistynyttä sarjaa, ollen nyt kolmas perättäinen tarina, jossa tärkeitä tikareita metsästetään ympäri Eurooppaa. Edellislehden tavoin tämäkin kertomus heijastelee Yöjutun kultakauden tunnelmia, minkä ansiosta monilta osin kovin simppeli juttu ylipäätään toimii. Napolista ja etenkin sen yöllisistä kaduista olisi voinut kieltämättä ottaa enemmänkin irti. Loppuhuipentuma on tuttuun tapaan heikko, Johnin selvitessä pedosta aivan liian helposti.

Lukijapostipalstalla myydään Yöjuttu-lehtiä ja arvostellaan kauhu- ja toimintaelokuvia muutaman rivin sepustuksilla. Ville Pynnösen kahdesta tatuointiaiheeksikin sopivasta kuvasta toinen on poliittishenkinen Neuvostoliitto vs. USA -piirros, toinen on syntynyt Joe Danten Ulvonta-elokuvan innoittamana. Plussaksi mainittakoon, että lehteen on printattu kaikkien Suomessa julkaistujen Yöjuttujen nimet ilmestymisnumeroineen. Miinusta on annettava siitä, ettei Tony Ballardin tarinoita mainita kyseisessä listauksessa lainkaan.

Lainaus: Hirviö ei hievahtanutkaan. Se seisoi oviaukossa hajasäärin ja tuijotti miestä marmorikuulamaisen pyöreillä silmillään ikään kuin ei olisi nähnyt hänenlaistaan olentoa koskaan aikaisemmin.
Suupielistä tippui kellertävää kuolaa ja korvat liikkuivat valppaasti kuin koiralla. Hampaat olivat erikoistuneet saaliin raatelemiseen. Ne olivat niin isot ja terävät, että ihmisen kaula katkesi varmaan helposti yhdellä puraisulla.

Lukijan novelli: Riidan tähden
Jaanan kirjoittama kaksisivuinen novelli on veikeillä juonenkäänteillä varustettu kertomus yöllisestä uintiretkestä ja sen kauhistuttavista seurauksista. Väärään joukkoon ajautuminen voi todellakin käydä hengelle vaaralliseksi, etenkin jos he osoittautuvat vielä kannibaaleiksikin.

Lainaus: Etsin katseellani muilta apua, mutta heillä näytti olevan keskenään hauskaa, ja he näyttivät selvästi kuin humaltuvansa pikkuhiljaa. ”Hei, elkee viittikö enee leikkiä, lähetää…”, mutta en saanutkaan enää sanotuksi, koska tunsin että vesi alkoi kummasti tarrautua minuun. Se piti minua paikoillaan, en päässyt sen paremmin taakse kuin eteenkään. Olin jumissa.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Unhold (GJS Nr. 302)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1991
Hinta: 14,50 mk


sunnuntai 3. huhtikuuta 2022

Yöjuttu 11/1991: Druidien kosto

Takakansi: Tekniikka muuttaa ihmisten elämää yhä kiihtyvällä vauhdilla. Monien keksintöjen ansiosta meidän ei tarvitse enää tehdä yhtä paljon ja yhtä raskaita töitä kuin esi-isämme. Elämä on helpottunut, mutta samalla se on muuttunut myös vaarallisemmaksi. Ihmiset rakentavat yhä tehokkaampia joukkotuhoaseita.
Kun neljä ammattisotilasta räjäyttää uusia laserkiväärejä testatessaan kokonaisen vuoren tomuksi, suuttuneet druidit aloittavat taistelun. Tuhottu vuori oli heidän kotinsa…

Arvio: Seitsemän maagisen tikarin etsintäretki vie Johnin, Sukon ja heidän kanssaan matkustavan Mandra Korabin Cornwallin jylhänkauniisiin maisemiin, jossa armeijan salaiseen operaatioon palkatut sotilaat herättävät pitkään uinuneet druidien henget. Nämä eivät katso hyvällä muinaisen pyhän paikkansa tuhoamista, vaan päättävät antaa säälimättömästi takaisin.

Yksinkertaisista asetelmista ponnistava Druidien kosto on aavistuksen parempi kuin edeltäjänsä, seitsemän tikarin etsintäpartion matkaan sysännyt Seitsemän tikaria pirulle. Ammattisotilaiden luonteenpiirteiden tavanomaisuudesta ei kannata liikaa mieltään pahoittaa, kuten ei heidän kuvailuistaankaan, mutta muilta osin heidän salaisen operaatiomatkansa käänteet on toteutettu mainiosti vanhojen Yöjuttujen henkeä mukaillen. Loppuhuipentumakaan ei ole aivan hatusta vedetyn oloinen, joskin Sinclairin hentomielisyys latistaa sitä hieman.

Lukijaposti on kahta runoa lukuun ottamatta pelkkä osto- ja myyntipalsta. Lukijain piirroksiakaan ei ole mukana kuin yksi.

Lainaus: Miehet käänsivät selkänsä kristallivuorelle ja katsoivat eteensä. Hämärä oli vasta alkamassa, joten he kykenivät näkemään kaiken vielä aivan selvästi.
Kukkulat ja heidän edessään levittäytyvä maasto oli muuttunut yhtä läpinäkyväksi kuin kristalli. Miehet kykenivät näkemään maan sisään, jonne oli haudattu aikojen kuluessa lukemattomia druideja.
Siellä oli luurankoja ja irvokkaan näköisiksi lahonneita ruumiita mätänemisen eri asteissa. Silti yksikään näistä elottoman näköisistä druideista ei ollut todella kuollut.
Jokainen niistä oli elossa.

Lukijan runo I
Mies peilissä
tuijottaa
läpi sormuksen
joka ei valehtele.
Minne menisin – piiloon?
Halkopinojen alle
hautautuisin loppuiäkseni
missä ei ole kuin
hiljaisuus – ikuinen.
Veitsi
joka tulee viiltämään ranteeni
on tylsä.
(SARA)

Lukijan runo II
Kävin juuri helvetissä
tapoin äitini
murhasin isäni
surmasin muutkin sukulaiseni.
Lampaan verta
join ahneesti
silmät –
viiltelin partaveitsellä
söin ne siivuttain.
Saatana seivästi minut –
olen kuollut!
Nautin –
ja itken…
(SARA)

Lukijan novelli: Verinen kosto
Mary Wilson ei pääse kahdeksanvuotiaan poikansa kuolemasta millään yli, kunnes eräänä sateisena yönä kotioveen kolkuttaa yllättävä vieras. Novellin kirjoittanut Vesa V. lainailee vähän turhankin innokkaasti Stephen Kingin Uinu, uinu lemmikkini -romaanin loppuhuipentumaa.

Lainaus: Ukkonen jyrisi ylhäällä mahtavana herrana ja vettä satoi kaatamalla. Silloin tällöin näkyi välähdys.
Mutta Mary ei piitannut liiemmälti riehuvasta luonnonmittelöstä, vaan hänellä oli tärkeämpää tekemistä. Hän halusi vain mennä lapsensa kuolinkohdalle…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Druiden-Rache (GJS Nr. 301)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1991
Hinta: 14,50 mk



torstai 31. maaliskuuta 2022

Yöjuttu 10/1991: Seitsemän tikaria pirulle

Takakansi: Syvänsinisestä pimeydestä sujahti esiin vielä tummempi karvainen käsi, joka tarrasi nukkuvan miehen kurkkuun erehtymättömän varmasti.
Nukkujan pää painui tyynyyn ja kurkkua kuristava ahdistava tunne herätti hänet. Silmät rävähtivät auki ja suu loksahti ammolleen. Hän ei nähnyt paljon mitään, ehkä korkeintaan jonkin tumman varjon kasvojensa yllä. Henki ei kulkenut, vaikka hän yritti vimmatusti haukkoa ilmaa. Kurkkua kuristava tunne kasvoi sietämättömäksi. Pelko valtasi mielen.
Ensin hän luuli näkevänsä unta, mutta tajusi kohta, että hapenpuute oli todellinen. Pelko muuttui kuolemankauhuksi!

Arvio: Intialaisella Mandra Korabilla on hallussaan kuolevien demonien käsivarsista valmistetut seitsemän tikaria, joiden avulla hän on käynyt mustaveristen vastaista taistelua jo kauan. Eräänä yönä joku tai jokin kuitenkin murtautuu hänen palatsiinsa, tappaa hänen uskollisen palvelijansa ja varastaa tikarit. Ryöstäjä jakaa tikarit seitsemälle eri pahan palvelijalle, joten Johnin ja Sukon on autettava ystäväänsä saamaan kallisarvoiset tikarit takaisin.

Varsin pitkän oloisen jatkosarjan perään heitetään uusi sellainen, sillä ainakin ensituntumalta vaikuttaa siltä, että Seitsemän tikaria pirulle tulee kestämään sen seitsemän kertomuksen verran. Toivoa sopii, että tulevat numerot ovat avausosaa kekseliäämpiä, sillä ihmetikarillaan kirurgisia toimenpiteitä toimittavan lääkärin tarina ei ole kovinkaan kaksinen. Tuhoa ja toimintaa tässä on kyllä riittämiin, mutta varsinaista kauhua – saati edes jännitystä – saa kaivaa todella syvältä ja silloinkin lopputulos on korkeintaan tyydyttävä. Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon Johnin ja Palermon mafiapäällikön Luigi Bergamon kohtaaminen, he kun ovat vanhoja tuttuja tarinasta Hulluus iskee yöllä (8/1989).

Kolmesivuisella lukijapalstalla ihmetellään Yöjutun julkaisutahtia, saksalaisista lehdistä jäi nimittäin suomentamatta numerot 281-290. Pakollisten osto- ja myynti-ilmoitusten lisäksi lehteen on päätynyt myös seuranhakuilmoitus, kun kaksi Juku-Jukumaassa vieraillutta nuorta neitoa kyselevät kiinnostavan pojan perään. Lukijain piirroksia on mukana kaksin kappalein.

Lainaus: Ruumis oli yhä istuvassa asennossa. Tohtori Varese oli odottanut vainajan muuttuvan eläväksi ruumiiksi, zombiksi, mutta ei kuitenkaan tuollaiseksi olennoksi, joka istui nyt hänen edessään. Zombi pyyhkäisi robottimaisen jäykällä huitaisulla käärinliinan pois päältään, niin että Varese näki sen nyt kokonaan.
Näky oli hänelle järkytys, sillä ruumiin jaloissa oli tapahtunut kammottava muodonmuutos.
Ihosta kasvoi nopeassa tahdissa esiin vihreitä suomuja, jotka vahvistuivat kovaksi panssarikuoreksi, kuten joillakin liskoilla. Muutos eteni huimaa vauhtia. Se hyppäsi ylävartalon yli ja jatkui kasvoissa. Poskiin ja otsaankin kasvoi suomuja. Samalla pää muutti muotoaan.

Lukijan novelli: Kirje rajan takaa
Marko Parviaisen kirjoittama novelli vie lukijansa Englantiin, hylätylle kaivostyömaalle, jonka käytävissä asuu jotain sanoin kuvaamattoman pahaa. Novellien parhaaseen kolmannekseen lukeutuva Kirje rajan takaa on sopivan tiivis ja tutuista lähtöasetelmistaan huolimatta toimiva. Loppunäytökseenkin on saatu ujutettua miellyttävää jännitystä.

Lainaus: Nyt on otollinen hetki. Yö on synkkä ja pilvinen. Katulamput ja valot ovat yksi toisensa jälkeen sammuneet. Ensin kauempana, mutta pimeys etenee koko ajan kohti minua. Nyt viereinen katu sammui kokonaisuudessaan. Huomenna puhutaan varmasti laajasta sähkökatkoksesta, mutta minä tiedän paremmin…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Sieben Dolche für den Teufel (GJS Nr. 299)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1991
Hinta: 14,50 mk


sunnuntai 27. maaliskuuta 2022

Yöjuttu 9/1991: Tämä HUONE on pelon tyyssija

Takakansi:
- Näiden seinien takana asuu kauhu, muuan paikallinen poliisimies oli varoittanut innokasta uutistoimittaja Paoloa. Poliisin varoittavat sanat palasivat nyt hänen mieleensä, mutta hän ei silti aikonut luopua aikeestaan.

Talo oli autio. Hylätty. Kauhun vallassa paenneet ihmiset olivat jättäneet sen tyhjilleen, eivätkä poliisitkaan halunneet enää mennä sinne. Syy oli selvä; eräs heidän virkaveljensä oli saanut salamyhkäisellä tavalla siellä surmansa. Hänen kuivunut verensä oli kuulemma näkyvissä erään huoneen karhealla betoniseinällä…

Arvio: Mandrakan ja Myxinin suunnitelmat helvetin herruudesta ovat kokeneet pahan kolauksen Wikkan ja hänen opetuslapsensa Jane Collinsin tultua auttamaan herransa Asmodis pinteestä. Toisaalla näyttämölle astuu Krol, mustekalamagian mahtidemoni ja yksi Suurista Vanhuksista, joka on kaapannut Johnin ja Sukon vangeikseen. Rio de Janeiron slummeihin siirtynyt taistelu asettaa lopulta koko maailman tulevaisuuden vaakalaudalle.

Mitä pidemmälle Mandrakan ja Asmodiksen valtataistelua on venytetty, sitä älyttömämmäksi se on muuttunut. Mustekalamagian mukaantulo on enemmän kuin irrallisen tuntuista, eikä Krol ole mahtavasta asemastaan huolimatta edes pikkudemonien veroinen mitä kiinnostavuuteen tulee. Infernaalista loppuhuipentumaa odottavat joutuvat kokemaan yhden Yöjutun historian pahimmista pettymyksistä.

Marko Parviaisen piirtämä merihirviö on kahdesta sivun kokoisesta lukijakuvasta tyylikkäämpi, J. Räsäsen nukkemestarin edustaessa liian usein piirroksiin eksynyttä koomisempaa ja kevyempää linjaa. Lukijapostipalstalla ei tällä kertaa ole juuri muuta kuin osto- ja myynti-ilmoituksia.

Lukijan novelli: Saarnaaja
Into Syksiön (oik. Tapio Tarmo Talvio alias Boris Hurtta) kirjoittama novelli pirun riivaamasta saarnamies Ruposesta on Yöjutun novellitekstien ehdotonta parhaimmistoa: sopivan tiivis, kieleltään poikkeuksellisen rikas ja hauska. Juuri oikeaan mittaan kynäilty kertomus saavuttaa hienosti maaseudun uskonnollisten seurojen hengen ja huijarisaarnaajan oletetun vaikutuksen niihin. Tällaisia tekstejä kaipaisi luettavakseen useamminkin.

Lainaus: Kaikki alkoivat rukoilla, että minä saisin puheenlahjani ja järkeni takaisin ja hyökkäsivät minua halaamaan ja nuolemaan kuin sarvipäähiehot. Ja minä vaan istuin kuin tervaskanto. Katsoin vaivihkaa Ruposta ja se se olikin sarvipää. Sen ohimoille oli kasvanut sarventyngät ja se puhui saarnatessaan riettaammin kuin humalainen tukkijätkä iltamissa. Ihme oli, ettei sitä kukaan toinen huomannut.

Lukijan novelli II: Kaksi palvelijaa
Aivan samaa ei voi sanoa Marjut Järvimiehen kertomuksesta, jossa pahan ja hyvän palvelijat kisaavat kuolevien sieluista. Heistä pahan palvelija on jäämässä tappiolle, sillä tämä ei ole paholaisen toiveista huolimatta onnistunut toimittamaan isännälleen riittävän puhdasta sielua – kuinka olisikaan, sillä puhtaista puhtain sielu on hänen vastapelurillaan.

Lainaus: Ei ollut valoisaa eikä pimeää. Kaksi hahmoa lähestyi toisiaan eri suunnista, toinen idästä ja toinen lännestä. Hämärä erottui pimeydeksi ja valoksi. Pimeys ja valo tanssivat heidän ympärillään ja sulautuivat yhteen, takaisin tasaiseksi hämäräksi vieden heidät johonkin.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: In diesem Zimmer haust die Angst (GJS Nr. 299)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1991
Hinta: 14,50 mk



lauantai 12. helmikuuta 2022

Yöjuttu 8B/1991: Luurankosaari

Takakansi: Sieluttomat luurangot hiipivät pimeässä yössä tavoitteenaan vain yksi ainoa asia – tappaminen. Viattomien ruumiit viitoittavat niiden kulkeman tien. Kukaan ei kykene pysäyttämään niitä.
Viimein John Sinclair astuu näyttämölle tehdäkseen lopun Pahan armeijan voittokulusta. Taistelu ratkaisee, saako ihmiskunta enää koskaan elää rauhassa…

Arvio: Kun eräs kalastaja astuu noidutuksi väitetylle saarelle ja antautuu Asmodiksen palvelukseen, muuttuu läheisen kalastajakylän asukkaiden elämä täysin. Lopulta kirous ylettää kyntensä Lontooseenkin, jossa kaikkeen kyllästyneet miljonäärit päättävät heittäytyä mustan magian maailmaan. Seuranneet veriteot eivät jää virkavallalta huomaamatta ja ennen pitkää paikalle saapuu myös John Sinclair, joka joutuu matkaamaan pahamaineiselle Luurankosaarelle saadakseen ikiaikaisen kirouksen tuhotuksi.

Tyhjänpäiväiseltä tuntuva ja verkkaisesti käynnistyvä Luurankosaari edustaa Yöjutun vanhempaa osastoa. Alun perin vuonna 1974 julkaistua tarinaa ei pidä kuitenkaan vähätellä, sillä se osoittautuu ennakko-odotuksia paremmaksi kokonaisuudeksi ja vaikka loppuratkaisu onkin odotettu, on se silti myös onnistunut. Muutamat yllättävät juonenkäänteet piristävät tapahtumia onnistuneesti, vaikka Lontoon kaduilla toikkaroivat luurangot saavatkin lukijan suupielen kääntymään hymyyn.

Lainaus: Luurankoja oli liikaa. Kolmella luodilla ei voinut surmata kahdeksaa. Hän päästi kätensä vaipumaan ja odotti luurankojen tekevän aloitteen.
Yksi tarttui luisella kourallaan heti hänen käsivarteensa. Kammottavan näköiset sormiluut painuivat syvälle hänen lihaansa ja tekivät kipeää, mutta hän kesti tuskat hammasta purren.
Luuranko kiskoi hänet mukaansa ja muut seurasivat karmeana kuolemankulkueena perässä ja rinnalla. Ei hyödyttänyt edes yrittää pakoa, vaikka taluttaja olisikin hellittänyt hetkeksi otettaan.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Insel der Skelette (Gespenster-Krimi Nr. 74)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1991
Hinta: 21,00 mk