Yöjuttu 4/1986: Nelikätinen paholainen

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

Stan Willardin mielestä on ehdottoman varmaa, että Apinajumalalla on hallussaan maagisia voimia. Siksi hän lähtee tutkimusretkelle Sri Lankan viidakoihin ja aikoo palata vasta saatuaan voiton tuosta epäjumalasta, jota sanotaan myös Nelikätiseksi paholaiseksi. Monien vaiheiden ja pitkän odotuksen jälkeen Stan pääsee katsomaan Apinajumalaa silmästä silmään…

Arvio: Omahyväinen brittimiljonääri etsii Sri Lankan viidakosta apinademoni Shogg-Ra’n ja kuljettaa sen Lontooseen, eikä aikaakaan, kun helvetti pääsee valloilleen. Ystävämme John, Suko ja Bill Conolly käyvät kamppailuun hirviötä vastaan. Lisäongelmia heille aiheuttavat tämän tappamat henkilöt, ne kun palaavat pian takaisin elävien kirjoihin ja ryhtyvät Shogg-Ra’n palvelijoiksi.

Umpisurkean vampyyriseikkailun jälkeen ilmestynyt Nelikätinen paholainen palauttaa taas uskon Yöjuttuihin: turboahdettu tarina painaa kaasu pohjassa alusta loppuun vailla varikkopysähdyksiä. Tuskin kukaan ehtii vetää henkeä, kun vanha viidakkomagia ottaa haltuunsa lontoolaisen herrakerhon ja alkaa säälimättä harventaa sen henkilökuntaa. Loppuhuipentuma on silti totutun laimea, vaikka sisältääkin yhden Johnin pahimmista takaiskuista. Glenda Perkins ottaa ainakin hetkellisesti paikkansa naisasioissa vastoinkäymisiä kokeneen Sinclairin vierellä ja lopussa kaksikon välillä on ennenkokematonta intohimoa. Alkuperäisessä kansikuvassa on yritystä, kotimaisessa versiossa ei niinkään.

Lainaus: Riistäydyin äkkiä vapaaksi, mutta samalla hetkellä talonmies käännähti ympäri.

Nyt hänen muutkin ruumiinosansa alkoivat irrota vartalosta. Ensiksi irtosi oikea jalka reittä myöten. Se kävi niin hitaasti, että ehdin nähdä koko tapahtuman alusta asti ja kuinka jalka lopulta kellahti sivuun.

Toinenkaan jalka ei enää pysynyt kiinni ruumiissa, vaan irtosi omille teilleen.

Vain vartalo ja pää leijailivat enää edessäni. Jos pääkin irtoaisi erilleen, niin…

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany

Saksankielinen teos: Satan mit vier Armen (GJS Nr. 224)

Suomentanut: Heikki Haveri

Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu

Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen

Ulkoasu: Jouko Similä

Ilmestymispvm: 15.4.1986

Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 3/1986: Punaisten vampyyrien kynsissä

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

Kallioluolan suuaukko ammotti synkkänä ja salamyhkäisenä. Sen yllä kasvava tiheä pensaikko näytti yrittävän estää kuunsirpin valjua valoa pääsemästä syvän onkalon pohjalle.
Puoliyö oli pian käsillä. Luonto lepäsi pimeyden hiljaisessa vaipassa. Lämmin kesäpäivä oli vaihtunut pimeäksi yöksi, ja vuoristoseudun kylien asukkaat olivat painuneet yöpuulle jo ajat sitten, mutta yksinäiset vaeltajat liikkuivat vielä patikkaretkillään.
Kaksi omituista hahmoa liikkui pimeydessä. Vaikka he olivat ulkomuodoltaan täysin erilaisia, heitä yhdisti eräs asia: Verenhimo!
Vampyyrit olivat lähteneet yölliselle saalistusretkelleen.

Arvio: Saksan Alpeilla tapahtuu kummia. Muuan professori on löytänyt syrjäisestä luolasta vuosituhansia horroksessa olleita suuria vampyyrilepakoita. Tämä houkuttelee paikalle kaksi pimeyden palvelijaa, Lady X:n ja Vampiro-del-marin, ovathan lepakot olleet aikoinaan jälkimmäisen uskollisia liittolaisia. Seudulla tapahtunut outo murha herättää puolestaan saksalaisten poliisien mielenkiinnon ja kun yhtenä tutkijoista on yliluonnollisiin tapauksiin erikoistunut Will Mallmann, ei aikaakaan, kun myös John Sinclair ja Suko saapuvat paikalle.

Ensimmäisenä A4-kokoisena Yöjuttuna muistettu Punaisten vampyyrien kynsissä on laiska ja väsynyt luolaseikkailu, jossa ei ole toimintaa eikä jännitystä edes nimeksi. Lähtökohdatkaan eivät ole otollisimmat, mutta kehuttavaa ei ole sisällössäkään: molemmat supervampyyrit hukataan lähes täysin, eikä poikkeuksellisen suurista verenimijälepakoistakaan ole ystäviemme piinaajiksi. Yhteen suureen luolaan sijoittuva valon ja pimeyden kamppailu on kaikin tavoin rutiinityö, joka on helppo siirtää takaisin lehtipinoon heti lukemisen jälkeen. Kansikuvassa on sentään yritystä. Viimeinen numero, jossa lukijan oli poimittava vastaus Yöjuttu-klubin pääsykokeisiin.

Lainaus: Painajaismaisen hirveä näky aikaan sai nuoressa naisessa rajuja puistatuksia. Hän oli kauhuissaan.
- Oletko… oletko sinä…? hän sopersi, kuullessaan miehensä kolkon naurun.
- Kyllä, olen todellakin vampyyri ja saan tästälähin ravintoni yksinomaan verestä. Lepakot ovat tehneet minusta tällaisen ja siksi olen iloinen, että tulit luokseni…
- Mitä… mitä sinä tahdot? Beate kuiskasi, vaikka tiesi vastauksen kysymättäkin.
- Sinut!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: In den Krallen der roten Vampire (GJS Nr. 223)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1986
Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 2/1986: Mykkien jumalten rotko

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

He olivat huutaneet häntä, ja hän saapui!
Hän lensi salaperäiseen laaksoon, joka levittäytyi kapeana mutta pitkänä hänen silmiensä eteen. Maanpäälliset mitat eivät riittäneet ilmaisemaan sen laajuutta. Se jatkui vielä kaukana horisontin takanakin, eikä sille näyttänyt olevan loppua.
Tämä laakso ei ollut sillä maapallolla, jonka me tunnemme, vaan aivan toisessa maailmassa, toisessa ulottuvuudessa ja toisena aikana.
Tuota salamyhkäistä, arvoituksellista ja käsittämätöntä laaksoa nimitettiin myös Mykkien jumalten rotkoksi…

Arvio: John ja Suko ovat vapauttaneet pienen Darkwaterin kylän sitä terrorisoineesta hirviöstä ja valmistautuvat kotimatkalle, kun taivaanrantaan ilmestyy uusi uhka: julmaakin julmempi muinainen Kalifato-demoni. Se lumoaa kylän asukkaat yksi toisensa jälkeen ja syöksee nämä kuolemaan. Myös Suko joutuu Kalifaton taian vaikutuspiiriin ja käy Johnin kimppuun. Apuun saapuu Rautaenkeli, jonka kanssa John yrittää tuhota Kalifaton ja pelastaa paitsi ystävänsä, myös Darkwaterin asukkaat.

Mykkien jumalten rotko on jäänyt mieleeni rauhallisesti etenevänä, osin tylsänäkin tarinana. Edellisessä numerossa keskeisessä osassa ollut Ruumiskaupungin vartijana toiminut sinistä valoa hohtava luuranko on tälläkin kertaa toiminnan keskipisteessä ja aiheuttaa Johnille ongelmia kerta toisensa jälkeen. Johnin ja Rautaenkelin väliset muutamat vuoropuhelut koettavat valaista näiden kahden valon puolella taistelevan ystävyksen taustoja, mutta vaatimattomalla menestyksellä. Tälläkin kertaa lopetus jää tarinan heikoimmaksi osa-alueeksi ja etenkin Sukon erikoinen kohtalo ratkeaa ilman sen kummempia selittelyjä.

Lainaus: Venevaja muuttui yhdeksi hullunmyllyksi. Ihmiset parahtelivat ja mölähtelivät, luuranko karjui käskyjään, eteeni kohosi yhä uusia ihmisiä irvistelevine naamoineen ja vieraan magian säteily tuntui aivoissani kuin pieninä neulanpistoina, yrittäessään saada minut taipumaan tahtoonsa.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Schlucht der stummen Götter (GJS Nr. 222)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.2.1986
Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 1/1986: Kuoleman järvi

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

- Sanon vain, että Kuoleman järven syvyyksiin kätkeytyy hirveä salaisuus!
Ukko alensi äänensä lähes kuiskaukseksi pienen leirinuotion loimun leikitellessä salaperäisen näköisesti hänen uurteisilla kasvoillaan.
Tyttöjen heleä nauru sai ukon säpsähtämään.
- Mitä nyt?
- Emme me usko tuollaisiin satuihin, Jill Livingstone sanoi, pudistellen päätään niin että pitkät vaaleat hiukset hulmusivat.
- Ja tarinat Loch Nessin hirviöstäkin ovat pelkkää puppua, Karen White tokaisi. -Ne, jotka väittävät nähneensä hirviön, puhuvat täyttä soopaa ja yrittävät vain päästä julkisuuteen…

Arvio: Pienen skotlantilaisen Darkwaterin viereisessä järvessä asuu kammottava ja salaperäinen hirviö, jonka syömien turistien rannalle huuhtoutuvat ruumiinosat herättävät kiinnostusta aina Scotland Yardin erikoisosastoa myöten. Paikalle saapuvat John ja Suko saavat pian itse kokea hirviön verenhimon, kun he käyvät pienestä soutuveneestä kamppailuun sitä vastaan. Aivan kuin yhdessä hirviössä ei olisi tarpeeksi, samalla järvellä liikuskelee myös sinistä valoa hohtava luuranko, jolla on avain salaperäiseen Ruumiskaupunkiin.

Muistikuvani tästä tarinasta olivat olemattomat, joten Kuoleman järvi pääsi yllättämään positiivisesti. Klassisena hirviötarinana se olisi ollut nopeasti kuitattu, mutta luurangon ja Ruumiskaupungin liittäminen mukaan tuo kokonaisuuteen onnistuneesti lisää vivahteita. Myös keskiössä olevat hahmot – rikkauksia tavoitteleva kadunmies, ystävänsä hirviölle menettävä opiskelija - ovat tavallista paremmin hahmoteltuja. Lopun juonenkäänteet eivät ole turhan ilmeisiä, sillä tarina jatkuu Yöjutun seuraavassa numerossa Mykkien jumalten rotko, jossa Darkwaterin taivaalle saapuu uusi, luurankoakin vaarallisempi demoni.

Lainaus: Järvi lepäsi heidän edessään tummana ja salaperäisenä. Hiljainen tuulenvire pani sen pinnan paikoitellen väreilemään, mutta muutoin se oli lähes tyyni. Jos tuijotti vedenpinnan väreilyjä kovin pitkään, saattoi helposti alkaa nähdä erilaisia varjoja ja hahmoja. ne eivät kuitenkaan olleet mitään ennen vedenpaisumusta eläneitä hirviöitä, vaan rannalla kasvavien puiden kuvajaisia.
Järven vesi ei ollut koskaan, edes auringonpaisteella, kirkasta. Soistuneet rannat ja turvepohja värjäsivät veden samean ruskeaksi. Siitä syystä paikallinen väestö olikin antanut järvelle lisänimen ”Musta vesi”.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Todessee (GJS Nr. 221)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.1.1986
Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 12/1985: Kamppailu muumion kanssa

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

Hänet löydettiin lasiarkusta.
Radamar, muinaisen Egyptin mahtava velho ja taikuri, oli elänyt 4000 vuotta sitten maanmiestensä suuresti kunnioittamana ja arvostamana.
Nykyaika ei tiennyt hänestä juuri mitään, ja hänen muumionsakin löytyi aivan sattumalta. Hänet olisi pitänyt jättää kotimaahansa, eikä lähteä kuljettamaan Englantiin. Valitettavasti niin kuitenkin tapahtui.
Arkeologit eivät tunteneet hänen 4000 vuotta säilynyttä kaameaa salaisuuttaan eivätkä julmaa kuolleiden jumalaa Anubista, jolle hän oli myynyt sielunsa…

Arvio: Vampyyreitä, ihmissusia, hulluja tohtoreita ja verenhimoisia murhamiehiä – Yöjutun suomennetuissa lehdissä oli vuoden 1985 loppuun mennessä ehtinyt vilistä monenmoisia kauhistuttavuuksia. Ikivanhojen riittien avulla henkiin herätettävää muumiota saatiin kuitenkin odottaa melko pitkään, sillä sellainen nousi sarkofagistaan vasta vuoden viimeisessä numerossa – John Sinclairin muisteluiden mukaan hän oli kyllä taistellut muumiota vastaan aiemminkin, mutta tätä tarinaa ei oltu koskaan tuotu Suomeen. Hyvä niin, sillä onhan muumio klassisista kauhutarinoiden hirviöistä kaikkein epäkiinnostavin.

Kamppailu muumion kanssa on todella suoraviivainen rymistely, jonka toiminta alkaa jo kolmannelta sivulta, eikä lopu kuin vasta viimeisillä riveillä. Ystävämme sekaantuvat kahden muinaisen egyptiläisen pahan väliseen yhteenottoon, jonka ratkeamiseen heillä on yllättävän vähän vaikutusvaltaa. Lopputulos on tylsähkö, yhden lukukerran veroinen kioskipokkari, joka ei herätä suuria tunteita puoleen jos toiseenkaan. Karan ja Myxinin mukanaolo ei tuo tarinaan mitään mullistavaa. Kansikuva on John Boormanin ohjaamasta elokuvasta Zardoz (1974).

Lainaus: Muumio aikoi vääntää minulta niskat nurin. Kuolema näytti jo lähes varmalta. Tunsin kalmanhajun löyhähtävän sieraimiini samalla, kun pistävä kipu raateli kaulaani ja levisi siitä kaikkialle ruumiiseeni.
Huusin epätoivoissani kuin vartaaseen pistettävä porsas, huidoin raivokkaasti käsilläni ja pitelin hopeatikaria kouristuksenomaisesti oikeassa kourassani.
Kaikki tapahtui niin vaistomaisesti ja luonnollisesti, etten osannut enää uskoa pääseväni vapaaksi mutta muumion vihainen pärskähdys kertoi sen kärsivällisyyden olevan loppu.
Se päästi minut irti!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Kampf mit der Mumie (GJS Nr. 220)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1985
Hinta: 9,00 mk

Yöjuttu 11/1985: Lupinan poika

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

John Sinclair ei tiennyt, kuka Lupinan poika oli ja käyttikö hän todellakin nimeä Orapul. Etsintöjä suorittaessaan aaveidenmetsästäjä huomasi olevansa oikeilla jäljillä. Yksinäisen linnamaisen kartanon tornihuone oli Hirviöklubin keskuspaikka. Sinne tunkeutuessaan John ja Suko totesivat katsovansa kahdeksaa ihmissutta silmästä silmään. Alkoi katkera kamppailu, jossa ei armoa annettu eikä pyydetty. Paholaisruoska, tikari ja hopealuodit tekivät tuhoaan ihmissusilaumassa, mutta kaksi pääsi pakoon. John ja Suko aloittivat hurjan takaa-ajon…
Jos tahdot tietää lisää Hirviöklubista, lue Yöjuttu nimeltä LUPINAN POIKA.

Arvio: Lupina on jättänyt Murhaliigan taakseen ja saapunut Lontoota ympäröivälle maaseudulle. Kaksi ihmissutta on kateissa, samoin Hirviöklubia johtava Ernest Orapul, joka on tiettävästi Lupinan poika ja tämän etsinnän ensisijainen kohde. Tappokoneiden jäljet vievät syrjäiselle kivilouhokselle, jonne on saapunut myös Lady X konepistooleineen, tarkoituksenaan päättää entisen ystävänsä maanpäällinen vaellus. Eikä Lady X panisi pahakseen, jos saisi samalla luotisuihkulla pyyhkäistyä Johnin ja Sukonkin tuonpuoleiseen.

Vuoden 1985 kolmas jatkotarina on niistä heikoin. Edellinen osa lupaili vauhdikasta ihmissusitoimintaa, mutta Lupinan poika on alusta alkaen staattinen, pienen ympyrän sisällä käytävä piirileikki, jossa ei ole jännitystä mihinkään suuntaan. Lady X:n aisapariksi kirjoitettu mafian palkkatappaja on Yöjutun historian surkeimpia hahmoja, railakas ylilyönti eikä mitenkään positiivisella tavalla. Lopussa saadaan tietysti ruumiita ja ongelmat ratkaistua, mutta siitä ei ole kokonaisuuden pelastajaksi. Palkkashekki mielessä kirjoitettu tarina on Yöjuttujen pohjasakkaa, valitettavasti. Suomalainen kansikuvakaan ei liiemmin ilahduta.

Lainaus: Lady X seisoi takanani. Hän oli käskenyt miehen tappaa minut konepistoolilla, jonka lipas oli täynnä hopealuodein varustettuja patruunoita.
Käsittäköön sen kukin omalla tavallaan. Minä en kuitenkaan tajunnut koko juttua ollenkaan. En kerta kaikkiaan pystynyt ymmärtämään, että vampyyri käski toverinsa siirtää verivihollisen hopealuotien voimalla elävien kirjoista kuolleiden maahan.
Todella omituinen juttu: Verenimijä, joka pelkää hopealuoteja enemmän kuin mitään muuta maan päällä, käskee tehdä moista!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Lupinas Sohn (GJS Nr. 219)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1985
Hinta: 9,00 mk

Yöjuttu 10/1985: Hirviöklubi

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

Susinainen Lupina kiepsahti ympäri ja loikkasi etukäpälät ojossa miehen kimppuun.
Vastustaja oli hänen oma päällikkönsä! Solo Morasso. Toiselta nimeltään tohtori Kuolema.
Mies ei ollut varautunut hyökkäykseen ja kaiken lisäksi hän istui tiukasti kytkinpöytänsä takana kykenemättä nousemaan riittävän nopeasti ylös. Lupinan kynnet iskivät!
Morasso näki niiden vilahtavan silmiensä edessä ja tunsi viiltävää kipua kasvoissaan. Ihoon syntyi neljä yhdensuuntaista veriviirua. Miehen suu loksahti auki ja kasvot vääristyivät. Hänen korvansa juuresta kuului ihmissuden verenhimoinen läähätys ja hän odotti uusia raatelevia iskuja. Lupina oli suunniltaan.
Ennen kuin tohtori Kuolema ehti kunnolla suojata kasvojaan, niihin osui jo seuraava isku…

Arvio: Murhaliigan toiminta on pahassa umpikujassa, sillä yhtäällä heillä olisi mahdollisuus yhteistyöhön Lontoossa toimivan Hirviöklubin kanssa, mutta samaan aikaa ihmissusien kuningatar Lupina on täydellisen kyllästynyt tohtori Kuoleman toimintaan ja haluaa raivata tämän pois tieltään. Kun Lupina ei siinä onnistu, hän päättää jättää Murhaliigan Tulimaassa sijaitsevan tukikohdan taakseen ja alkaa toden teolla koota kauan haaveilemaansa ihmissusiarmeijaa. Apulaisekseen hän on suunnitellut Hirviöklubin johtajaa, poikaansa Ernest Orapulia.

Kaksiosaisen tarinan ensimmäinen osa alkaa räväkästi, kun Lupina päättää ottaa päällikkönsä hengiltä ja ainoastaan Lady X:n väliintulo estää tohtori Kuolemaa menettämästä henkeään. Tämän episodin jälkeen tarina haarautuu kahteen osaan, joista toisessa seurataan Lupinan suunnitelmia ja toisessa Johnin ja Sukon toimintaa Lontoossa. Vauhtia on aivan riittämiin, mutta toiminnan kuvaaminen jää tälläkin kertaa hyvin vaisuksi: edes kahdeksasta ihmissudesta ja niiden apulaisista ei ole ystäviemme nujertajiksi, hädin tuskin edes heitä haavoittamaan. Toivoa siis sopii, että jälkimmäinen puolisko on avausosaa parempi. Kansikuva on John Landisin elokuvasta Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London, 1981).

Lainaus: Gongin kumahdusten täytyi merkitä jotakin, sekä Suko että minä tiesimme sen.
Tuskin viimeinen kaiku oli vaiennut, kun kuulimme neljän suljetun oven takaa ääniä.
Kaameita ääniä. Maiskutusta, örinää, julmaa massutusta ja ähinää. Välillä kuulimme luonnottoman selvästi ja kirkkaasti onttoa mielipuolen hohotusta.
Kumistimen lyönnit olivat saaneet ovien takana kyyhöttävät olennot liikkeelle. Hirviöklubi valmistautui taisteluun.
Yhtäkkiä, kuin joku olisi antanut käskyn, kaikki neljä ovea lennähtivät auki…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Monster-Club (GJS Nr. 218)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1985
Hinta: 9,00 mk