Yöjuttu 11/1990: Suurnoidan paluu

Takakansi: Häikäisevän kauniit kasvot oli turmeltu. Ne olivat palaneet mustiksi, rumiksi ja inhottaviksi.
Otsasta kurkistelevat kaksi vihreää käärmettä olivat suurnoita Wikkan tavaramerkki. Hän halusi saada kauneutensa takaisin ja murtaa vihdoinkin noidankiven taian.
Pitkään mietittyään hän keksi keinon ja lähti Irlantiin, druidien ikivanhaan valtakuntaan, jonka magia ei ollut vielä nykypäivinäkään sammunut. Päinvastoin se oli vain voimistunut ja tiivistynyt salaperäisen taian muotoon.
Tämä taika oli nimeltään Aibon…

Arvio: Noidantappaja Mason Cortlandin kanssa käymässään yhteenotossa (ks. Yöjuttu 11-12/1989) kasvonsa turmellut Wikka on tullut takaisin ja tekee kaikkensa, että saisi taistelun jättämät palojäljet peitettyä. Suunnitelmat lähtevät rullaamaan, kun hän yhyttää vanhoista druiditieteistä perillä olevan museon omistajan apulaisen, joka saa maksaa kiinnostuksensa kohteesta hengellään. Sitä ennen Wikka on saanut kuitenkin selville, että salaisuuden varsinainen ratkaisu piilee pienen irlantilaisen metsän siimeksessä, jonne hän suuntaa yhdessä uskollisen apulaisensa Jane Collinsin kanssa. Heidän epäonnekseen myös John Sinclair ja Suko ovat kiinnostuneet tapauksesta.

Druidiuskomuksiin nojaavat Yöjuttu-tarinat ovat poikkeuksetta olleet varsin tunnelmallisia kauhisteluja ja etenkin Tappajan koura (1/1984) on tällä saralla täysin ylivertainen. Suurnoidan paluu kurkottelee samoihin korkeuksiin, mutta siinä missä edellä mainittu oli varsin nautittava lukupaketti aina alun kuolinkohtauksesta lopun välienselvittelyyn, hyytyy jälkimmäinen viimeistään maalisuoralla jättäen lukijansa ihmettelemään, kuinka hölmösti kaikki taas kerran oikein päättyikään. Wikkan noitakeinoista tai Janen ja Johnin jälleennäkemisestä ei kummastakaan saada mitään irti, eikä takakannessa mainittua Aiboniakaan käsitellä kuin parin rivin verran. Tappajan kouran tavoin myös tässä tarinassa on Sir Alfred Hitchcockin Linnut (1963) -elokuvaa muistuttava kohtaus, mikä ei liene sattumaa.

Lukijapostissa mainostetaan ”Roskaelokuvat” -kirjan ensimmäistä painosta, 216 sivun mittaista opasta splatter-, gore-, turkey-, trash- ja lättäyselokuvien maailmaan. Lukijan piirroksia on tällä kertaa kaikkiaan kuusi kappaletta, joskaan yksikään ei nouse kuvallisten tuotosten kärkipäähän.

Lainaus: Hän ryhtyi toimeen ja kumartui suutelemaan kaavun reunaa. Näin hän tahtoi osoittaa druidille nöyryyttään.
Suoristauduttuaan hän tarttui kaapuun toisella kädellään ja keskittyi. Hän tiesi päässeensä manauksessaan tärkeään vaiheeseen, jossa mikään ei saanut epäonnistua. Pienikin virhe, väärä sana, äänensävy ja väärä ele saattoi pilata kaiken.
– Druiditaika, noitamahti, ottakaa nyt sama tahti!

Lukijan novelli: Rapistelijat
Lehden ainoan novellin virkaa toimittaa Kimmo Tiaisen kirjoittama kaksisivuinen Rapistelijat, jossa perjantai-iltapäivän viimeiset työntekoon tarkoitetut hetket muuttuvat kamppailuksi elämästä ja kuolemasta. Tiiviiksi kirjoitettu tarina on kaikin puolin amatöörimäinen, eikä herätä lukijassa minkäänlaista innostusta – tällaisia juttuja on kirjoitettu jo aivan tarpeeksi.

Lainaus: Olento katseli pimeässä toimiston nurkassa ympärilleen, muttei kyennyt näkemään mitään. Sen voimat olivat jo heikentyneet. Se kuuli vaimeita ääniä ympäriltään, mutta ei voinut ymmärtää niiden merkitystä. Vain yksi asia merkitsi sille jotakin, veri. Sen täytyisi saada pian tuoretta, vielä lämmintä verta, voidakseen jatkaa kirottua olemassaoloaan.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Hexenkraft und Druidenzauber (GJS Nr. 279)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1990
Hinta: 13,50 mk

Yöjuttu 10B/1990: Puhelu helvetistä

Takakansi: Olin juuri avaamassa ulko-ovea, kun kuulin puhelimen soivan olohuoneessa.
Kiiruhdin juoksujalkaa eteisen ja muiden huoneiden läpi puhelimen ääreen, kaappasin luurin käteeni ja hönkäisin hieman hengästyneenä.
– Ballard.
Langan toisesta päästä kuuluva kolkko nauru sai minut heti pahojen aavistusten valtaan. Naurua seuraavat sanat vahvistivat aavistukseni oikeiksi ja seisauttivat veret suonissani.
- Tervehdys, Tony Ballard! Tällä viikatemies!

Arvio: Kuvittelepa tilanne, että itse kuolema soittaa sinulle. Kuinka reagoida? Useimmat meistä joutuisivat täyteen paniikkiin, kun taas aaveidenmetsästäjille ja mustaveristen vihollisille asia lienee rutiinia. Tai niin voisi päätellä Tony Ballardin tapauksesta, sillä tapahtuneen kadulla nähnyt sivullinen menettää mielensä täysin. Näin ollen voimme olla vain tyytyväisiä, ettei alakerran herra innostu ahdistelemaan tavallista kansaa ainakaan kovin usein.

Jos totta puhutaan, on Suomessa neljäntenä julkaistu Tony Ballard -tarina selvää takapakkia edellisiin. Viikatemiehen kanssa käyty puhelinkeskustelu on sinänsä ihan kelvollinen idea, mutta tarina on muilta osin turhan tyypillinen: rikkauksia hamuava kellokauppias päättää manata kuoleman maan päälle ja pyyhkäistä rikkaat perheenjäsenensä manan majoille saadakseen näiden omaisuuden ja paholaisen manaamisen kautta myös kaiken maallisen vallan itselleen. Ainoa mielenkiintoinen seikka on se, että tällä kertaa manauksen apuvälineenä käytetään helvetissä rakennettua kaappikelloa, saatanankelloa

Lainaus: Saatanankello näytti heräävän eloon.
Da Costa katsoi osoitintaulua ja näki roomalaisten numeroiden samenevan ja häipyvän näkymättömiin. Osoittimetkin katosivat ja kellotaulu muuttui läpinäkyväksi. Sen väri ja muoto muuttuivat ja siitä tuli kasvot. Itse kellokaappi muuttui vartaloksi.
Kaikki vaikutti yhä harhanäyltä, mutta Marlon da Costa tiesi kaiken olevan totta. Helvetti reagoi hänen manaukseensa.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Anruf aus der Hölle (TB 4)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1990
Hinta: 19,50 mk

Yöjuttu 10A/1990: Puukottajan amokjuoksu

Takakansi: Nainen seisoi edessäni ja kirkui: – Mieheni on tullut hulluksi! Hän on menettänyt järjestään senkin vähän, mitä hänellä on ollut. Hän tappaa meidät kaikki!
En ensin tahtonut uskoa häntä, mutta aloin suhtautua häneen vakavasti, kun hän oli kertonut minulle El Diablon testamentista. El Diablo oli merirosvo suoraan helvetistä. Häntä sanottiin myös mieheksi, joka kykeni katkaisemaan kaulan yhdellä puukonsivalluksella…

Arvio: Lontoosta alkava ja Mallorcan turistirysään päättyvä Puukottajan amokjuoksu tuo tarinaltaan vahvasti mieleen vuoden 1982 päätösnumeron Luurankolaiva, jossa meren syvyyksiin jo kerran toimitetut merirosvot palaavat terrorisoimaan englantilaisen rantakaupungin asukkaita. Molempien kauhu liittyy menneisiin tekoihin ja synkkänä vellovaan öiseen mereen, joista on ammennettu kauhutarina jos toinenkin. Lähtökohdat ovat siis tuttuakin tutummat.

Vauhdikkaasti alkavan tarinan ensimmäiset käänteet ovat onnistuneita ja merirosvon ilmestyminen juuri niin hurmehenkinen kuin olla ja voi. Liian estottomasti käyttäytyvää nuorisoa lahdataan kuin teinislashereissa konsanaan ja meri värjäytyy verenpunaiseksi Tappajahain (1975) ensimmäisen uhrin tavoin, mutta valitettavasti päättömän piraatin miekka ei osu toistamiseen samaan kohtaan ja Puukottajan amokjuoksu latistuu hyvän ensimmäisen puoliskon jälkeen tavanomaiseksi rutiinikauhisteluksi. Mielikuvituksellisesti nimetty pääpirukin pyyhkäistään liian helposti manan majoille, aivan kuin demonien tappamisesta olisi tullut Johnille ja Sukolle liiankin kevyttä iltapuhdetta. Tyylikäs alkuperäiskansi päätyi onneksemme myös suomalaiseen julkaisuun.

Lukijoiden piirroksia ei ole mukana kuin kaksi, eivätkä ne ole palstan keskivertokuvia parempia. Lukijapostiin on sen sijaan tullut pitkä avautuminen, jossa nimimerkki Krypta-Kalle kertoo mielipiteensä palstan kauhuelokuva-arvosteluista ja kuin vakuudeksi omista taidoistaan heittää perään muutaman tekstin. Lopuksi hän lupaa toimittaa luettavaksi satasivuisen kirjansa ”Kentsun Kootut Kauhut”, mutta tietävästi näin ei koskaan tapahtunut. Teksti on kaikesta hölmöydestään huolimatta selkeä piristys ummehtuneeksi myyntipalstaksi muuttuneeseen lukijapostiin.

Lainaus: Angelika tuijotti kämmeniensä välissä olevaa päätä kauhun lamauttamana. Kasvot olivat niin inhottavan ja häijyn näköiset, ettei hän ollut eläissään nähnyt mitään vastaavaa.
Hän vapisi kuin horkassa, mutta ei inhostaan huolimatta kyennyt päästämään irti päästä, jonka iho tuntui pergamenttimaisen sitkeältä.
Kaulantynkä likosi yhä vedessä. Kun lasihelmiä muistuttavat silmät liikahtivat, tyttö alkoi kirkua täyttä kurkkua.

Lukijan novelli: Kostaja
Rakastunut nuoripari matkustaa Lappiin, jossa heidän lemmenlomansa tulee järkyttävään päätökseen metsässä asuvien petojen raadellessa 21-vuotiaan Helin kuoliaaksi. Puolitoista vuotta suruun ja järkytykseen ryypännyt poikaystävä saa lopulta riittävästi voimia kostaakseen tyttöystävänsä kuoleman ja lähtee kunnon asearsenaalilla varustautuneena kohti pohjoista. Siellä hän tapaa kauniin Mian, jonka kanssa käy hurjaan taisteluun metsän hirviöitä vastaan.

Midnight/Lightning -nimimerkin kirjoittamassa novellissa on kelvollisesti pituutta, eikä kirjoittajaa voi muutenkaan syyttää yrityksen puutteesta. Periaatteessa kaikki on siis ok, mutta silti jäin kaipaamaan aiheelta hieman pidempää käsittelyä – kenties tämänkaltaisen juonen siirtäminen Yöjuttuun on jo lähtökohtaisestikin tuhoon tuomittu idea, koska lehden tila ei anna tilaa juonenkäänteille. Siksi lopun infernaalinen taistelu latistuu jo varhaisessa vaiheessa, eikä tarina saavuta ansaitsemaansa huipennusta. Syytä on tosin kirjoittajassakin, joka keskittyy välillä turhankin hanakasti kostajan asearsenaalin kuvaamiseen.

Lainaus: Huomasin niiden muistuttavan ruumiinrakenteeltaan ihmisiä, mutta siihen yhtäläisyydet loppuivatkin. Tummanruskea, paikoittain musta karvoitus peitti ne päälaelta nilkkoihin, jalkapohjat olivat paljaat. Suu oli luonnottoman suuri ja täynnä raateluhampaita. Kädet olivat kuin ihmisen, lukuun ottamatta kynsiä, jotka olivat kuin karhulla. Tuijotin näkyä lamaantuneena, kunnes yksi, muita pienikokoisempi otus puri raivokkaasti hampaansa Helin reiteen.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Amoklauf der Messerstechers (GJS Nr. 278)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1990
Hinta: 19,50 mk

Yöjuttu 9/1990: Kauhujen kartanossa

Takakansi: Onko helvetti irti? – Kädet kurottuvat seinistä, ruumiit leijailevat huoneen poikki, kaapista löytyy vainaja. Läsnäoleva Pahan henki huokuu seinistä. Talo elää ja hengittää.
Suko hoitaa eloonjääneiden siirron muualle, ennen kuin näidenkin täytyy kuolla. Rakennusta rasittaa kirous. Siellä riehuva maaginen kulkutauti saattaa kaiken sekasortoon.

Arvio: Kollegansa John Sinclairin paluuta odotteleva Suko lähtee tarkastamaan erästä erikoista vinkkiä, jonka mukaan lontoolaisen talon jo kuolleiksi ilmoitetut asukkaat ovat palanneet takaisin koteihinsa. Tapausta tutkiessaan hän joutuu murhanhimoisen miehen tähtäimeen, mutta pelastuu kuin ihmeen kaupalla ja tulee vedetyksi mukaan tapahtumasarjaan, jota hallitsevat ugandalaisen demonin palvelijat Shokasta-jumalineen. Sukon onneksi John ehtii apuun ja yhdessä he käyvät taisteluun viidakkodemonia vastaan.

Kauhujen kartanossa on tyhjänpäiväinen tarina, jossa ei ole sen enempää kauhua kuin kartanoakaan. Löysästi kirjoitetut juonenkäänteet, eksoottisen magian voimilla leikittely ja irvokkaiden, joskaan ei kovin kekseliäiden kauhukuvien viljely turruttaa lukijansa alta aikayksikön. Kirjoittaja ei ole saanut pieneen yhteisöön rajatusta kauhutarinastaan mitään irti ja niinpä tämän jutun parasta antia onkin takakansiteksti, joka sekin lupaa paljon enemmän kuin lopulta antaa.

Lukijoiden lähettämissä piirroksissa ei ole mitään mainitsemisen arvoista, eikä lukijapalstalla aloitettu elokuvakeskustelukaan ole kovin hedelmällistä. Jo pitkään osto- ja myyntipalstana toiminut alusta on innoittanut myös kauhufanien ulkopuolista kaupankäyntiä, nyt fanitavaraa metsästää muuan oululainen Madonna-fani. Marjut Järvimiehen kirjoittamat kauhurunot piristävät muuten latteaa fanituotantoa.

Lainaus: Shokastalta pääsi kurnuttava nauru. – Ystäväsi näkee ja kuulee tällä hetkellä kaiken, minkä sinäkin, vaikka olette aivan eri paikoissa. Minä olen kotoisin Ugandasta. Shokastaa on palvottu siellä kautta aikojen. Hän oli aikoinaan mahtava jumala ja koristi itsensä helvetinlintujen sulista tehdyllä taikakalulla. Kun hänet aikoinaan surmattiin, taikakalu jäi. Minä otin sen itselleni ja siinä piilevät voimat muuttivat minut Shokastaksi!

Lukijan novelli: Muutoksia
Kun silmälasipäistä ja syrjään vetäytyvää kaveria pyydetään koulun kovisten jengiin, se harvemmin lupaa mitään hyvää. Huonosti käy tässä Marko Parviaisenkin kirjoittamassa novellissa, jossa vihkiydytään mustan magian ja salaseuran maailmaan. Viiden sivun mittaisessa tarinassa on riittävästi pituutta, mutta lopputwisti jättää tässäkin tapauksessa vain typertyneen olotilan.

Lainaus: Olennon valtava taikinamainen ruho oli levittäytynyt syvennykseen peittäen allaolevan [sic] lattian kokonaan. Sen väritystä oli vaikea kuvailla. Se tuntui hitaasti vaihtavan väritystään ruhonsa eri alueilla saaden sen näyttämään hyvin erikoiselta. Useille väreille en keksinyt minkäänlaista nimeä, niin oudoilta ne näyttivät. Olennolla ei vaikuttanut olevan minkäänlaisia raajoja lukuunottamatta ruhosta työntyviä ohuita, tuntosarvimaisia lonkeroita, jotka huojuivat hiljaa pystyssä, ”haistellen” ympärilleen.

Lukijan runo: Kauhurunoja I
Arvoitus, salaisuus
on pelon, kauhun alaisuus.
Kolkko tuuli taivaalla
ajaa aavelaivalla.
Kuolema sua tuijottaa
et tiedä, mikä odottaa.
Kuu on kylmä kuin kuolema itse.
Katso itse ja havaitse!
(Marjut Järvimies)

Lukijan runo: Kauhurunoja II
Hän varjon lailla vainoaa
ja peilistäkin tuijottaa.
Hän tavoittaa,
hän saavuttaa…

En hetkeksikään rauhaa saa,
Minut hän vain haluaa.
Hän tavoittaa,
hän saavuttaa…

Hän silmin tyhjin tuijottaa
ja käsin kylmin koskettaa.
Hän tavoittaa,
hän saavuttaa…

Ympärillämme pirujen parvi,
päähäni kasvaa jo toinenkin sarvi.
Hän tavoitti,
hän saavutti…
(Marjut Järvimies)


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Im Penthouse der Angst (GJS Nr. 277)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1990
Hinta: 13,50 mk

Yöjuttu 8/1990: Aaveristin kummitukset

Takakansi: ”Ei suinkaan kaikki, mikä on kätketty maan poveen, ole todella kuollut. Menneiden aikojen kauhut odottavat usein mustan mullan alla vuosisatoja, ennen kuin lähtevät kostoretkilleen…”
Monet naureskelivat ja hymähtelivät näille sanoille, mutta ne olivat eräälle ihmiselle yhtäkkiä karmeaa todellisuutta.
Kolmikymmenvuotinen sota oli jättänyt erääseen Baijerin kylään perinnön, josta tuli 350 vuoden kuluttua hirveä painajainen.

Arvio: Pienen saksalaiskylän nuorison keskuudessa on virinnyt outo rohkeuskoe, jossa jengiin kuulumisen vaatimuksena on kiivetä muinaiselle sotamuistomerkille ja asettaa merirosvolippu sen huipulle. Tämä ei kuitenkaan miellytä ristin muotoisen patsaan alle haudattua hakkapeliittaeversti Gunnarssonia, joka päättää palata maan päälle sodan 350-vuotisjuhlapäivänä. Samaan aikaan kylässä järjestettävistä kesäjuhlista uhkaa tulla todelliset verikekkerit, mutta onneksi yliluonnollisia asioita vastaan taisteleva komisario Will Mallmann saa vihiä tapahtumista ja pyytää paikalle myös John Sinclairin, jolle demonien tuhoaminen on arkipäivää.

Elokuussa 1990 ilmestynyt Aaveristin kummitukset jatkaa jo liian pitkää rutiinimaisten Yöjuttu-tarinoiden sarjaa, jossa John ystävineen saa vihiä jostain kummallisuudesta ja saapuu paikalle tuhoamaan sen heti alkuunsa. Verenhimoisen Gunnarssonin lisäksi tämän tarinan ainoa valopilkku on hänen aaveratsastajajoukkonsa, jonka synnyttämää uhkaa ei kuitenkaan hyödynnetä kuin nimeksi – jopa kohtaus, jossa eversti joukkoineen on ratsastamassa suoraan kesäjuhlien väkijoukkoon jää torsoksi. Runsaasti kritisoimieni loppukohtausten taso jatkaa myös surkealla linjallaan, ollen tällä kertaa huonoimpia miesmuistiin.

Lukijapalstalla keskustellaan lyhyesti sensuurista, ostetaan ja myydään kauhuelokuvia, esitellään lyhyesti kauhuun liittyvää kirjallisuutta ja mahtuupa kirjoittajien joukkoon joku kymenlaaksolainen noituuden harrastajakin. Lukijoiden piirtämissä kuvissa ei ole liiemmin hurraamista, piirrosten suuntautuessa yhä enenevässä määrin hupailulinjalle.

Lainaus: Silmiemme eteen levittäytyi kauhistava [sic] näky. Äänetön aavejoukko ratsasti esiin teltan varjosta. Niin ratsastajat kuin hevosetkin olivat harsomaisen läpinäkyviä, mutta kaikki ääriviivat olivat silti aivan selvät. Ratsut korskuivat ja kaviot rummuttivat tannerta, mutta täysin äänettömästi. Ratsastajat olivat 1600-luvun sotisopaan pukeutuneita pelättyjä hakkapeliittoja, ruotsalais-suomalaisia sotilaita, jotka levittivät 30-vuotisen sodan aikana pelkoa ja kauhua kaikkialla, missä liikkuivat.

Lukijan novelli: Painajaisen paluu
Ikiaikainen kirous vainoaa suurta paholaismaista koiraa myrsky-yössä kirkkoon pakenevaa päähenkilöä. Kirjoittajana toiminut J. J. olisi voinut kehitellä kekseliästä ideaansa pidemmälle ja kasvattaa tarinaansa, ettei siitä olisi tullut pelkkää suoraviivaista selviytymistä. Painajaisen paluu on kaikesta huolimatta hyvää kauhuviihdettä, sijoittuen Yöjuttu-novellien kärkipäähän.

Lainaus: Se oli ihminen – ulkoisesti ainakin. Tosin iho välkehti oudon punertavana salamanvälähdyksen kelmeässä valossa mutta muuten alhaalla seisova olento näytti ihmiseltä. Silmät eivät kylläkään kuuluneet ihmiselle sillä ne olivat samat, leimuavat tulikekäleet, jotka olin nähnyt tuolla pirun riivaamalla koiralla.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Phantome vom Gespenster-Kreuz (GJS Nr. 276)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1990
Hinta: 13,50 mk

Yöjuttu 7B/1990: Sumatran velho

Takakansi: Pimeyden voimat olivat keksineet aivan erikoislaatuisen julman juonen, jota kukaan ei näyttänyt kykenevän vastustamaan.
Minua, demonin vihaaja Tony Ballardia odotti viimeinen ja samalla lopullinen tappio.
Jouduin monta kertaa katsomaan kuolemaa silmästä silmään, tein tilini selväksi elämän kanssa ja odotin karmeaa loppua.
Ja syyllinen näihin kaikkiin kauhuihin oli Barsok, Sumatran velho…

Arvio: Kauhuun kuin kauhuun saa lähes aina uudenlaista puhtia sijoittamalla se joko toiseen ulottuvuuteen tai toiseen, tuntemattomaan maailmaan, jossa eksoottiset hirviöt tai heidän omalaatuiset palvelijansa tekevät tihutöitään. Näin tapahtuu myös Tony Ballardin kolmannessa suomennetussa tarinassa, jossa ystävämme on suunnannut Sumatralle saatuaan vihiä siellä tapahtuvista kammottavista suunnitelmista. Niiden mukaan pimeyden voimat aikovat perustaa sinne uuden mustamaagisen tukikohdan.

Siinä missä ensimmäinen Tony Ballard -tarina Kun haudat aukeavat (Yöjuttu 2B/1990) tuntui pelkältä rutiinimaiselta kauhistelulta, ovat molemmat sen jälkeen ilmestyneet Ballardit olleet huomattavasti parempia Sumatran velhon parantaessa vielä jopa piirun verran Muumion yöstä (Yöjuttu 5B/1990). Yöjutussa perinteisesti esiintyvän John Sinclairin tarinoita vapaammin toteutetun Ballardin seikkailuissa on virtaviivaisempaa ja kekseliäämpää menoa, kunhan niihin vain oppii asennoitumaan juttujen vaatimalla tavalla.

Sumatran velho on yllättävän laaja seikkailu. Se alkaa miljonäärin yksityisjuhlista, pyörähtää elokuvatähden hulppealle huvijahdille ja sukeltaa lopuksi syvälle viidakkoon, jossa Ballardin ja hänen ystävänsä, demoneista hyvän puolelle vaihtaneen Mr. Silverin on kohdattava alueen hirvein mustaverinen, Pahan luolassa asusteleva Barsok-velho. Matkalla hoidellaan luurangoiksi kuihtuneiden kuolleiden arvoituksia, tuhotaan heidän uudelleensyntyneitä hahmojaan ja yritetään raivata tieltä kaikki mahdolliset ihmissyöjäimperiumin jäsenet. Valitettavasti vain tämänkin mielikuvituksellisen tarinan heikoin lenkki on loppu, jossa kaikki vastoinkäymiset hoituvat aivan liian vähällä vaivalla.

Lainaus: Vesi oli niin kirkasta, että näin kaiken, mitä pinnan alla tapahtui. Isabella Rabal yritti uida pakoon hirviöksi muuttunutta filmitähteä, joka yritti iskeä hampaansa hänen paljaaseen ihoonsa. Vilkaisin nopeasti mister Silveriä, joka oli jo aktivoinut yliluonnolliset kykynsä.
Entisen demonin koko ruumis oli jo muuttunut puhtaaksi hopeaksi, mutta kovuudestaan huolimatta metalli ei haitannut hänen liikkumistaan millään tavoin. Hän syöksähti matkaan kuin hopeinen torpedo ja puuttui tapahtumien kulkuun pyörremyrskyn hurjuudella.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Hexer von Sumatra (TB 3)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1990
Hinta: 19,50 mk

Yöjuttu 7A/1990: Demonin tikari

 

Takakansi: Tricia di Monti oli elämänsä ratkaisevassa käännekohdassa. Kohtalon kirjassa oli käännetty uusi sivu, johon hän halusi tutustua. Tyhjyydestä kuuluva ääni valmisti häntä uuteen elämään.
- Tricia, sinä tiedät, että voidaan tappaa monella tavalla. Olen kokeillut niitä kaikkia ja löytänyt myös yhden uuden.
- Minä olen itse valinnut sinut tähän tehtävään ja ojennan sitä varten sinulle tämän maljan ja tämän veitsen.
Tricia otti tarjotut esineet vastaan ja lakkasi samalla olemasta Tricia di Monti. Hänestä tuli nainen, jolla oli demonin tikari.

Arvio: Kuuluisa sirkus on saapunut Lontooseen vetovoimaisimpana tähtenään nuori afrikkalaisnainen, joka käsittelee viidakon pelottavia villipetoja kuin sylikoiria konsanaan. Nämä tappokoneet ovat täysin Tricia di Montin vallassa, eivätkä epäröi täyttää tämän hurjimpiakin toiveita. Trician epäonneksi hänen tielleen sattuu kuitenkin aaveidenmetsästäjä John Sinclair ystävineen ja niinpä verikekkereiksi tarkoitettu sirkusnäytös saa hänen kannaltaan epämieluisan käänteen.

Sirkus on lähtökohtaisesti hyvä tyyssija kauhulle, tarjoaahan se paitsi eksoottisia petoja, myös identiteettimuutoksia, silmänkääntötemppuja ja kuolemaa halveksuvia näytöksiä. Demonin tikarin alkuasetelmat eivät olisi siis voineet olla paremmat, mutta siitä huolimatta tarina jää täydellisesti lähtötelineisiin. Villipetonäytöksestä ei saada irti kuin muutama hurjistunut leijona, eikä Tricia di Montin salaperäisestä afrikkamagiasta senkään vertaa. Tälläkin kertaa John hoitaa hommat kotiin turhan helposti ja saa mustaveriset vastustajansa näyttämään täydellisiltä amatööreiltä.

Lukijaposti-palstalla alkanut pienimuotoinen elokuvakeskustelu jatkuu ja onpa mukaan saatu perinteisten myynti-ilmoitusten lisäksi taas muutama hassunhauska elokuva-arvostelukin. Kolmesta lukijain piirroksesta esiintyy edukseen vain nimimerkki JK:n piirtämä tapparaa kädessään pitävä kummajainen. Lukijoille suunnatussa kyselyssä pyydetään vertailemaan John Sinclairia ja Tony Ballardia sekä kertomaan, kumman seikkailuja fanit mieluummin lukisivat.

Lainaus: Pedot kyräilivät meitä pahaenteisen näköisinä. Ne halusivat meistä jotakin. Minä katselin jo pakomahdollisuutta, kun Tricia di Monti kohotti yhtäkkiä kätensä ja löi sen salamannopeasti alas kuin lähtömerkiksi.
Lähtömerkki se olikin, sillä ensimmäinen leijona loikkasi heti Marcelin tekemää aukkoa kohti.
Minun täytyi päättää silmänräpäyksessä, ottaisinko ensiksi leijonan vai Tricia di Montin.
Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon ja käskin naisen viheltää petonsa takaisin. Ääneni hukkui leijonan karjahduksen, mutta toivoin Trician kuulleen sanani siitä huolimatta. – Vihellä se takaisin, tai saat hopealuodin nahkaasi!

Lukijan novelli: Pelko tulee kello kaulassa
Nimimerkki M. M. on ideoinut hieman yli sivun mittaisen tarinan yöllisestä hautausmaareissusta, jossa pöllö sekä kirvestä heiluttava kääpiö ahdistelevat päähenkilöä. Pelko tulee kello kaulassa on aivan liian lyhyt ja ideaköyhä kynäily jäädäkseen millään tapaa mieleen.

Lainaus: Tukkani nousi pystyyn, silmissäni kieppui ja säkenöi. Huuto jähmettyi jonnekin matkalle ja ulos pääsi vain surkeaa pihinää. Kääpiö kohotti kirvestään iskuun. Silmissäni sumeni. Jostain utuisten matkojen päästä näin kuinka kääpiö jännittyi lopulliseen iskuun. Pyörryin.

Lukijan novelli: Paholaiskutsut
Tiinan käsialaa oleva Paholaiskutsut kertoo puolestaan ujosta ja koulukiusatusta Ristosta, joka päättää manata paholaisen maan päälle kostamaan häntä terrorisoiville luokkakavereilleen. Kaikki ei mene kuitenkaan suunnitelmien mukaan ja pian Riston hammasrivistöä koristavat vampyyrin torahampaat. Kiukkuinen Risto lähtee uusien ystäviensä kanssa luokkabileisiin, jotka muuttuvat juomingeista verikekkereiksi alta aikayksikön. Lopputulos on kaikkea muuta kuin kauhistuttava.

Lainaus: Make tempaisi veitsen käteensä ja upotti sen häntä ahdistelevan vampyyrin rintaan. Maken silmät levisivät kun vampyyri irrotti veitsen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei voi olla totta! Make ajatteli. Se jäikin sitten hänen viimeiseksi ajatuksekseen, sillä vampyyri sinkosi veitsen Makeen. Make korahti kerran ja lysähti kuolleena maahan. Kuokkavieraat tekivät tuhoisaa jälkeä osa tapettiin verisesti ja osa muuttui vampyyriksi.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Frau mit dem Dämonendolch (GJS Nr. 275)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1990
Hinta: 19,50 mk