Yöjuttu 8/1990: Aaveristin kummitukset

Takakansi: ”Ei suinkaan kaikki, mikä on kätketty maan poveen, ole todella kuollut. Menneiden aikojen kauhut odottavat usein mustan mullan alla vuosisatoja, ennen kuin lähtevät kostoretkilleen…”
Monet naureskelivat ja hymähtelivät näille sanoille, mutta ne olivat eräälle ihmiselle yhtäkkiä karmeaa todellisuutta.
Kolmikymmenvuotinen sota oli jättänyt erääseen Baijerin kylään perinnön, josta tuli 350 vuoden kuluttua hirveä painajainen.

Arvio: Pienen saksalaiskylän nuorison keskuudessa on virinnyt outo rohkeuskoe, jossa jengiin kuulumisen vaatimuksena on kiivetä muinaiselle sotamuistomerkille ja asettaa merirosvolippu sen huipulle. Tämä ei kuitenkaan miellytä ristin muotoisen patsaan alle haudattua hakkapeliittaeversti Gunnarssonia, joka päättää palata maan päälle sodan 350-vuotisjuhlapäivänä. Samaan aikaan kylässä järjestettävistä kesäjuhlista uhkaa tulla todelliset verikekkerit, mutta onneksi yliluonnollisia asioita vastaan taisteleva komisario Will Mallmann saa vihiä tapahtumista ja pyytää paikalle myös John Sinclairin, jolle demonien tuhoaminen on arkipäivää.

Elokuussa 1990 ilmestynyt Aaveristin kummitukset jatkaa jo liian pitkää rutiinimaisten Yöjuttu-tarinoiden sarjaa, jossa John ystävineen saa vihiä jostain kummallisuudesta ja saapuu paikalle tuhoamaan sen heti alkuunsa. Verenhimoisen Gunnarssonin lisäksi tämän tarinan ainoa valopilkku on hänen aaveratsastajajoukkonsa, jonka synnyttämää uhkaa ei kuitenkaan hyödynnetä kuin nimeksi – jopa kohtaus, jossa eversti joukkoineen on ratsastamassa suoraan kesäjuhlien väkijoukkoon jää torsoksi. Runsaasti kritisoimieni loppukohtausten taso jatkaa myös surkealla linjallaan, ollen tällä kertaa huonoimpia miesmuistiin.

Lukijapalstalla keskustellaan lyhyesti sensuurista, ostetaan ja myydään kauhuelokuvia, esitellään lyhyesti kauhuun liittyvää kirjallisuutta ja mahtuupa kirjoittajien joukkoon joku kymenlaaksolainen noituuden harrastajakin. Lukijoiden piirtämissä kuvissa ei ole liiemmin hurraamista, piirrosten suuntautuessa yhä enenevässä määrin hupailulinjalle.

Lainaus: Silmiemme eteen levittäytyi kauhistava [sic] näky. Äänetön aavejoukko ratsasti esiin teltan varjosta. Niin ratsastajat kuin hevosetkin olivat harsomaisen läpinäkyviä, mutta kaikki ääriviivat olivat silti aivan selvät. Ratsut korskuivat ja kaviot rummuttivat tannerta, mutta täysin äänettömästi. Ratsastajat olivat 1600-luvun sotisopaan pukeutuneita pelättyjä hakkapeliittoja, ruotsalais-suomalaisia sotilaita, jotka levittivät 30-vuotisen sodan aikana pelkoa ja kauhua kaikkialla, missä liikkuivat.

Lukijan novelli: Painajaisen paluu
Ikiaikainen kirous vainoaa suurta paholaismaista koiraa myrsky-yössä kirkkoon pakenevaa päähenkilöä. Kirjoittajana toiminut J. J. olisi voinut kehitellä kekseliästä ideaansa pidemmälle ja kasvattaa tarinaansa, ettei siitä olisi tullut pelkkää suoraviivaista selviytymistä. Painajaisen paluu on kaikesta huolimatta hyvää kauhuviihdettä, sijoittuen Yöjuttu-novellien kärkipäähän.

Lainaus: Se oli ihminen – ulkoisesti ainakin. Tosin iho välkehti oudon punertavana salamanvälähdyksen kelmeässä valossa mutta muuten alhaalla seisova olento näytti ihmiseltä. Silmät eivät kylläkään kuuluneet ihmiselle sillä ne olivat samat, leimuavat tulikekäleet, jotka olin nähnyt tuolla pirun riivaamalla koiralla.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Phantome vom Gespenster-Kreuz (GJS Nr. 276)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1990
Hinta: 13,50 mk

Yöjuttu 7B/1990: Sumatran velho

Takakansi: Pimeyden voimat olivat keksineet aivan erikoislaatuisen julman juonen, jota kukaan ei näyttänyt kykenevän vastustamaan.
Minua, demonin vihaaja Tony Ballardia odotti viimeinen ja samalla lopullinen tappio.
Jouduin monta kertaa katsomaan kuolemaa silmästä silmään, tein tilini selväksi elämän kanssa ja odotin karmeaa loppua.
Ja syyllinen näihin kaikkiin kauhuihin oli Barsok, Sumatran velho…

Arvio: Kauhuun kuin kauhuun saa lähes aina uudenlaista puhtia sijoittamalla se joko toiseen ulottuvuuteen tai toiseen, tuntemattomaan maailmaan, jossa eksoottiset hirviöt tai heidän omalaatuiset palvelijansa tekevät tihutöitään. Näin tapahtuu myös Tony Ballardin kolmannessa suomennetussa tarinassa, jossa ystävämme on suunnannut Sumatralle saatuaan vihiä siellä tapahtuvista kammottavista suunnitelmista. Niiden mukaan pimeyden voimat aikovat perustaa sinne uuden mustamaagisen tukikohdan.

Siinä missä ensimmäinen Tony Ballard -tarina Kun haudat aukeavat (Yöjuttu 2B/1990) tuntui pelkältä rutiinimaiselta kauhistelulta, ovat molemmat sen jälkeen ilmestyneet Ballardit olleet huomattavasti parempia Sumatran velhon parantaessa vielä jopa piirun verran Muumion yöstä (Yöjuttu 5B/1990). Yöjutussa perinteisesti esiintyvän John Sinclairin tarinoita vapaammin toteutetun Ballardin seikkailuissa on virtaviivaisempaa ja kekseliäämpää menoa, kunhan niihin vain oppii asennoitumaan juttujen vaatimalla tavalla.

Sumatran velho on yllättävän laaja seikkailu. Se alkaa miljonäärin yksityisjuhlista, pyörähtää elokuvatähden hulppealle huvijahdille ja sukeltaa lopuksi syvälle viidakkoon, jossa Ballardin ja hänen ystävänsä, demoneista hyvän puolelle vaihtaneen Mr. Silverin on kohdattava alueen hirvein mustaverinen, Pahan luolassa asusteleva Barsok-velho. Matkalla hoidellaan luurangoiksi kuihtuneiden kuolleiden arvoituksia, tuhotaan heidän uudelleensyntyneitä hahmojaan ja yritetään raivata tieltä kaikki mahdolliset ihmissyöjäimperiumin jäsenet. Valitettavasti vain tämänkin mielikuvituksellisen tarinan heikoin lenkki on loppu, jossa kaikki vastoinkäymiset hoituvat aivan liian vähällä vaivalla.

Lainaus: Vesi oli niin kirkasta, että näin kaiken, mitä pinnan alla tapahtui. Isabella Rabal yritti uida pakoon hirviöksi muuttunutta filmitähteä, joka yritti iskeä hampaansa hänen paljaaseen ihoonsa. Vilkaisin nopeasti mister Silveriä, joka oli jo aktivoinut yliluonnolliset kykynsä.
Entisen demonin koko ruumis oli jo muuttunut puhtaaksi hopeaksi, mutta kovuudestaan huolimatta metalli ei haitannut hänen liikkumistaan millään tavoin. Hän syöksähti matkaan kuin hopeinen torpedo ja puuttui tapahtumien kulkuun pyörremyrskyn hurjuudella.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Hexer von Sumatra (TB 3)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1990
Hinta: 19,50 mk

Yöjuttu 7A/1990: Demonin tikari

 

Takakansi: Tricia di Monti oli elämänsä ratkaisevassa käännekohdassa. Kohtalon kirjassa oli käännetty uusi sivu, johon hän halusi tutustua. Tyhjyydestä kuuluva ääni valmisti häntä uuteen elämään.
- Tricia, sinä tiedät, että voidaan tappaa monella tavalla. Olen kokeillut niitä kaikkia ja löytänyt myös yhden uuden.
- Minä olen itse valinnut sinut tähän tehtävään ja ojennan sitä varten sinulle tämän maljan ja tämän veitsen.
Tricia otti tarjotut esineet vastaan ja lakkasi samalla olemasta Tricia di Monti. Hänestä tuli nainen, jolla oli demonin tikari.

Arvio: Kuuluisa sirkus on saapunut Lontooseen vetovoimaisimpana tähtenään nuori afrikkalaisnainen, joka käsittelee viidakon pelottavia villipetoja kuin sylikoiria konsanaan. Nämä tappokoneet ovat täysin Tricia di Montin vallassa, eivätkä epäröi täyttää tämän hurjimpiakin toiveita. Trician epäonneksi hänen tielleen sattuu kuitenkin aaveidenmetsästäjä John Sinclair ystävineen ja niinpä verikekkereiksi tarkoitettu sirkusnäytös saa hänen kannaltaan epämieluisan käänteen.

Sirkus on lähtökohtaisesti hyvä tyyssija kauhulle, tarjoaahan se paitsi eksoottisia petoja, myös identiteettimuutoksia, silmänkääntötemppuja ja kuolemaa halveksuvia näytöksiä. Demonin tikarin alkuasetelmat eivät olisi siis voineet olla paremmat, mutta siitä huolimatta tarina jää täydellisesti lähtötelineisiin. Villipetonäytöksestä ei saada irti kuin muutama hurjistunut leijona, eikä Tricia di Montin salaperäisestä afrikkamagiasta senkään vertaa. Tälläkin kertaa John hoitaa hommat kotiin turhan helposti ja saa mustaveriset vastustajansa näyttämään täydellisiltä amatööreiltä.

Lukijaposti-palstalla alkanut pienimuotoinen elokuvakeskustelu jatkuu ja onpa mukaan saatu perinteisten myynti-ilmoitusten lisäksi taas muutama hassunhauska elokuva-arvostelukin. Kolmesta lukijain piirroksesta esiintyy edukseen vain nimimerkki JK:n piirtämä tapparaa kädessään pitävä kummajainen. Lukijoille suunnatussa kyselyssä pyydetään vertailemaan John Sinclairia ja Tony Ballardia sekä kertomaan, kumman seikkailuja fanit mieluummin lukisivat.

Lainaus: Pedot kyräilivät meitä pahaenteisen näköisinä. Ne halusivat meistä jotakin. Minä katselin jo pakomahdollisuutta, kun Tricia di Monti kohotti yhtäkkiä kätensä ja löi sen salamannopeasti alas kuin lähtömerkiksi.
Lähtömerkki se olikin, sillä ensimmäinen leijona loikkasi heti Marcelin tekemää aukkoa kohti.
Minun täytyi päättää silmänräpäyksessä, ottaisinko ensiksi leijonan vai Tricia di Montin.
Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon ja käskin naisen viheltää petonsa takaisin. Ääneni hukkui leijonan karjahduksen, mutta toivoin Trician kuulleen sanani siitä huolimatta. – Vihellä se takaisin, tai saat hopealuodin nahkaasi!

Lukijan novelli: Pelko tulee kello kaulassa
Nimimerkki M. M. on ideoinut hieman yli sivun mittaisen tarinan yöllisestä hautausmaareissusta, jossa pöllö sekä kirvestä heiluttava kääpiö ahdistelevat päähenkilöä. Pelko tulee kello kaulassa on aivan liian lyhyt ja ideaköyhä kynäily jäädäkseen millään tapaa mieleen.

Lainaus: Tukkani nousi pystyyn, silmissäni kieppui ja säkenöi. Huuto jähmettyi jonnekin matkalle ja ulos pääsi vain surkeaa pihinää. Kääpiö kohotti kirvestään iskuun. Silmissäni sumeni. Jostain utuisten matkojen päästä näin kuinka kääpiö jännittyi lopulliseen iskuun. Pyörryin.

Lukijan novelli: Paholaiskutsut
Tiinan käsialaa oleva Paholaiskutsut kertoo puolestaan ujosta ja koulukiusatusta Ristosta, joka päättää manata paholaisen maan päälle kostamaan häntä terrorisoiville luokkakavereilleen. Kaikki ei mene kuitenkaan suunnitelmien mukaan ja pian Riston hammasrivistöä koristavat vampyyrin torahampaat. Kiukkuinen Risto lähtee uusien ystäviensä kanssa luokkabileisiin, jotka muuttuvat juomingeista verikekkereiksi alta aikayksikön. Lopputulos on kaikkea muuta kuin kauhistuttava.

Lainaus: Make tempaisi veitsen käteensä ja upotti sen häntä ahdistelevan vampyyrin rintaan. Maken silmät levisivät kun vampyyri irrotti veitsen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei voi olla totta! Make ajatteli. Se jäikin sitten hänen viimeiseksi ajatuksekseen, sillä vampyyri sinkosi veitsen Makeen. Make korahti kerran ja lysähti kuolleena maahan. Kuokkavieraat tekivät tuhoisaa jälkeä osa tapettiin verisesti ja osa muuttui vampyyriksi.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Frau mit dem Dämonendolch (GJS Nr. 275)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1990
Hinta: 19,50 mk

Yöjuttu 6/1990: Nadine Bergerin salaisuus

Takakansi: Nadine Berger halusi jälleen olla vapaa ja onnellinen. Hän oli kyllästynyt elämään ihmisenä suden hahmossa. Koska kenenkään ei ollut aikaisemmin onnistunut vapautua tästä piinallisesta olotilasta, Nadine aikoi kääntyä jumalten vahtisuden puoleen ja viedä hänelle palkkioksi Lupinan kuolleena. Näissä pyrkimyksissään Nadine luisui kuitenkin yhä syvemmälle toivottomuuteensa, kun kävi ilmi, että Lupinan ja jumalten vahtisuden välillä oli eräs hyvin elävä yhdysside…

Arvio: Edellisen tarinan (Yöjuttu 5A/1990: Terrorin armoilla) toiseen aikakauteen yli miljoonan vuoden päähän tempaistu Bill Conolly yrittää päästä takaisin professori Chandlerin avulla, kun he huomaavat saaneensa seurakseen kaksi ihmissutta, Lupinan ja Nadinen. Billillä ja professorilla ei ole aavistustakaan mitä sudet heidän seurassaan tekevät ja miksi he ovat sinne ylipäätään saapuneet, mutta ennen kuin paluu nykyaikaan on mahdollista, on susien otettava toisistaan mittaa suuren Fenrisin mytologisen hahmon edessä.

Yöjutun kirjoittaja Jason Dark ei ole koskaan ollut parhaimmillaan silloin, kun hän on kuljettanut hahmonsa joko toiseen aikakauteen tai toiseen ulottuvuuteen. Darkin luomat maailmat ovat tällaisiin tarinoihin turhan tylsiä, eikä Nadine Bergerin salaisuus muodosta poikkeusta. Yksinkertaisessa, viidakon ympäröimässä savimajassa tapahtuva välienselvittely on myös liian innoton, eikä tämä tarina hienosta nimestään huolimatta paljasta mitään mullistavaa Nadine Bergeristä. Koko komeuden huikeimmassa juonenkäänteessä demoninmetsästäjä Bandor muuttuu ihmissudeksi! Se ei kuitenkaan pelasta tätä hienon ensimmäisen osan aloittamaa tarinaa, joka muuttuu sitä tylsemmäksi mitä pidemmälle matka käy.

Edellisessä numerossa tapahtuneen Gorehound-lehden avajaissanojen myötä myös lukijapalsta heräsi eloon, tällä kertaa siinä on muutakin kuin pelkkiä osto- ja myynti-ilmoituksia. Jäsenet informoivat toisiaan kauhuelokuvien leikkauksista ja lyhyissä elokuva-arvosteluissa esitellään mm. Peter Jacksonin Bad Taste (1987), Lucio Fulcin New York Ripper (1982) ja Lloyd Kaufmanin ja Michael Herzin Toxic Avenger (1984). Lukijan piirrokset alkavat noudattaa entistä huumoripitoisempaa linjaa, joskin huumorin laadusta voi olla montaa mieltä. Etukannen lupaamaa julistetta ei divarista ostamassani lehdessä ole.

Lainaus: Nyt Bill kohtasi jumalten vahtisuden Fenrisin ensimmäisen kerran silmästä silmään. Tähän saakka hän oli tiennyt sen olemassaolosta John Sinclairilta kuulemiensa juttujen perusteella. Tosin John oli kuvaillut tämän arkkisuden niin hyvin, ettei hänelle jäänyt pienintäkään epäilystä, mikä tuo kuilun pohjalta kurkisteleva otus oikein oli.
Ennen ihmisiä olivat sudet! Se palasi etsimättä Billin mieleen, kun hän katseli pedon julmia silmiä ja irvisteleviä raateluhampaita.
Tuo otus oli siis kaikkien ihmissusien kantaisä.

Lukijan novelli: Aikaportti
Jyri-Pekka Hovilan kirjoittamassa reilun kahden sivun mittaisessa tarinassa siirrytään kaupungin keskustassa olevan suihkulähteen kautta menneisyyteen, jossa samalla paikalla on sijainnut ihmisuhrien verellä värjätty temppeli. Tarinan päähenkilö tempaistaan toiseen maailmaan ja sen uhrialttarille, mutta lopputwisti on valitettavan keinotekoinen ja sammuttaa innostuneisuuden pienimmänkin liekin, jos jollekin sellainen on sattunut syttymään.

Lainaus: Äkkiä lähteen vesi alkoi suihkuta korkealle ilmaan, monta metriä pääni yläpuolelle ja satoi sitten maahan muodostaen lähteen ympärille punaisen ympyrän. Jääkylmä vesi satoi päälleni värjäten vaatteeni ja paljaana olevan ihoni verenpunaiseksi. Tuijotin lähdettä hypnoottisesti antaen veden vapaasti kastella itseni. Ja sitten, noin vain, tiesin mitä minun piti tehdä. Nousin seisomaan ja huusin niin lujaa kuin ikinä jaksoin: ”OTA MINUT!”


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Nadine Bergers Geheimnis (GJS Nr. 274)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1990
Hinta: 13,50 mk

Yöjuttu 5B/1990: Muumion yö

Takakansi: Paha voi kyteä ja säilyä hengissä vaikka iäisyyden. Ellei sitä kyetä tuhoamaan ja juurimaan pois täydellisesti, se uinuu kaikessa hiljaisuudessa kuin sammunut tulivuori, joka voi joskus herätä uudelleen eloon.
Lontoota uhkasi suuri vaara, mutta meillä ei ollut siitä aavistustakaan.
Kenties kaikki olisi käynyt toisin, elleivät rikolliset ainekset olisi sekaantuneet asiaan. Ne laukaisivat liikkeelle todellisen murhien vyöryn. Muumion yö oli väistämätön.

Arvostelu: Jonkinlaiseksi John Sinclairin veroiseksi aaveidenmetsästäjäksi luotu Tony Ballard nautti aikoinaan kohtalaista suosiota kotimaassaan Länsi-Saksassa, eivätkä suomalaisetkaan Yöjuttu-fanit jääneet tämän charmikkaan poliisin seikkailuista kylmäksi. Ensimmäisen kerran Ballard esiintyi Yöjutun spesiaalina numerossa 2/1990, mutta sen tarinan pohjalta hänen suosiotaan ei ollut helppo ymmärtää. Toinen Ballardin kauhurymistely, toukokuussa 1990 julkaistu Muumion yö on sen sijaan huomattavasti parempaa kamaa.

Muumiohan ei ole klassisista kauhuelokuvahirviöistä se kaikkein kiinnostavin, osittain varmaankin siksi, ettei käärinliinoihin kietoutuneen elävän kuolleen liikehdintä ole kovinkaan reipasta. Murhanhimoisena tuonpuoleisen asukkina se on myös hyvin yksioikoinen, eikä sen kohtalossa ole samanlaista dramatiikkaa kuin vaikkapa ihmissudessa. Yöjutussa muumioita ei ole esiintynyt kuin harvakseltaan ja niin on todennäköisesti parempi.

Muumion yö on skeptisistä ennakko-odotuksistani huolimatta varsin toimiva kauhistelu. Juoni on tietysti tuttuakin tutumpi erikoisine, vanhoja ja arveluttavia esineitä keräävine miljonääreineen sekä tyhmine roistoineen, mutta mitäpä siitä, kun meno on eloisaa ja toimivaa. Loppurymistelyssäkään ei säästellä, joten ensimmäisen Ballard-tarinan jättämä paha maku katoaa suusta rivi riviltä ja ehkä nostaa jopa hieman odotuksia miehen seuraavaa seikkailua ajatellen.

Lainaus: Rat-Nem Marunin mustassa sielussa kiehui hillitön viha. Hän ei ollut onnistunut tappamaan tyttöä ja oli joutunut pötkimään häpeällisesti pakoon ylivoiman edessä. Hän, Rat Nem-Marun, helvetin ylipappi ja tuhon sanansaattaja oli puikkinut pakoon kuin pelästynyt jänis! Se kaiveli hänen mieltään. Hän ei kerta kaikkiaan sietänyt sellaista heikkoutta. Kaikkein vähiten itseltään!
Kukaan ei voinut voittaa häntä. Hän oli voittamaton!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Nacht der Mumie (TB 2)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.5.1990
Hinta: 19,50 mk

Yöjuttu 5A/1990: Terrorin armoilla

Takakansi: Hän oli odottanut Murhaliigan vähittäistä hajoamista ja murenemista. Hän iloitsi jokaisesta sitä koskevasta kuolemantapauksesta ja hykerteli mielihyvästä voidessaan todeta, että mustaveriset tuhosivat toisiaan.
Hän pysytteli taka-alalla, mutta ei kuitenkaan poissa pelistä. Sen hän näytti yllättäen toteen, joutuessaan tekemisiin ikivanhan magian kanssa. Silloin koitti Lupinan suuri hetki…

Arvio: Pitkään syrjässä ollut ihmissusien kuningatar Lupina tekee paluun parrasvaloihin ja on aiheuttaa suurta sekamelskaa Lontoossa. Onneksemme John ja Suko ovat juuri palanneet Itävallasta ja tällä kertaa heillä on mukanaan apulainen, ikiaikainen demoninmetsästäjä Bandor. Tämän tarkoitusperät saavat ystävämme tosin ymmälleen, sillä toisinaan tuntuu siltä, että kaikki niin elollinen kuin elotonkin on tämän muinaisen soturin mielestä vihamielistä ja tuhottavaa.

Toisin kuin vampyyrit, ihmissudet ovat aina mielestäni olleet verevä osa tuonpuoleisen asukeista kertovia tarinoita, sillä niiden tuhoaminen on vaikeampaa kuin voisi kuvitella. Niin tälläkin kertaa ja sen vuoksi jatko-osatarinan aloitukseksi tarkoitettu Terrorin armoilla toimiikin hyvin, vaikka mistään tuoreesta klassikosta ei olekaan syytä puhua. Lupinan tekemisiä on kiinnostavaa seurata ja Bandorkin soveltuu juonikuvioihin moitteetta. Toivoa sopii, että tarinan seuraavassakin osassa on yhtä kekseliäitä käänteitä kuin tässä.

Lehden lukijapalstalla käsiteltiin Lady X:n kuolemaa, joka oli yhtä yllätys toimitukselle kuin kaikille lukijoillekin. Lisäksi kyseltiin lukijoiden kiinnostusta suunnitteilla olevaa Gorehound-lehteä kohtaan (kuten tiedämme, Gorehoundilla on kauhukulttuuriin harrastajien keskuudessa melkoisen kova maine). Lukijain piirroksista ei mikään ole tällä kertaa mainitsemisen arvoinen.

Lainaus: Tilanne oli todella huolestuttava. Lupina oli jälleen kerran onnistunut valjastamaan maagiset voimat palvelemaan omia tarkoitusperiään. Hän pystyi sekoittamaan aikakausien järjestystä mielensä mukaan varsin yksinkertaisin keinoin. Ja miksei olisi pystynyt? Lukeutuihan hän itsekin susiin.
- En ole unohtanut, että halusit tappaa minut, John Sinclair. Nyt ovat osat vaihtuneet. Minä annan kolmen apurini surmata sinut ja seison koko ajan vieressä katselemassa. Voi olla, että haluan antaa sinulle lopullisen kuoliniskun, kun apurini ovat hoitaneet alkuvalmistelut. Katsotaan nyt.

Lukijan novelli: Soturit
Nimimerkki Magicin kirjoittama Soturit tuo joiltain osin mieleen Michael Jacksonin Thriller-videon elokuvissa käymisineen, mutta kokonaisuutena se on lähes älyvapaa susikulttikyhäelmä, joka ainoastaan sivun mittaisena jyrää toimintansa suoraan lukijan kasvoille. Mukaan ujutetut loitsunpätkät saavat lukijan hymähtämään ja miettimään, onko tässä ehkäpä jopa Yöjuttujen huonoin lukijanovelli?

Lainaus: - DRUTIMUS, I PAR TEREH SHULL!!! huutoni kaikuu kujalla. Susi kohottaa päänsä, avaa suunsa ja ulvaisee verta hyytävästi. Sitten se perääntyy. Jykä ponkaisee ylös maasta. Yhtäkkiä punainen leimahdus valaisee koko kujan. Kirkas valo sokaisee meidät hetkeksi. Kun taas näkömme palautuu, huomaamme suden taakse ilmestyneet kolme huppupäistä hahmoa.

Lukijan runo: Elämän loppu
Et näe aamua sarastavaa
pimeässä hiljaisuudessa kajahtaa.
Nuo sanat ovat tuoneet luoksesi vierailijan,
monikasvoisen kuoleman.
Miten tahansa kukin hänet kohtaa
samaan lopputulokseen se johtaa.
Joillekin hän on koti
jonne rauhaiseen lepoon voi mennä,
toisille taas kauhu,
koska sieltä kuuluu
ikuinen itku
ja tulen loimuava pauhu.
(WIIIAII)

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany

Saksankielinen teos: Im Terrornetz der Monster-Lady (GJS Nr. 273)

Suomentanut: Heikki Haveri

Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu

Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen

Ulkoasu: Jouko Similä

Ilmestymispvm: 15.5.1990

Hinta: 19,50 mk

Yöjuttu 4/1990: Bandor aaveidenpyydystäjä

Takakansi: Demoninpyydystäjä Bandor oli elänyt jo ennen kuin ihmiset olivat tulleet maan päälle. Hän oli ollut mukana, kun voimien ja vastavoimien ikuinen taistelu oli alkanut ja hyvän ja pahan väliset rajat eivät vielä olleet selkiytyneet.
Bandorin sielu oli vuosimiljoonien kuluessa vaihtanut isäntäruumista miljoonia kertoja ja säilynyt nykyaikaan asti. Nyt se majaili erään professorin sisimmässä. Kyseisellä professorilla oli suuria suunnitelmia: hän osasi ohjailla ajan kulkua haluamaansa suuntaan ja halusi tulevaisuudesta saapuneena miehenä ratkaista sellaisia menneisyyden ongelmia, joita Bandor ei ollut onnistunut ratkaisemaan…

Arvio: En ole fantasiakirjallisuuden ystävä, enkä näin ollen myöskään innostu Yöjutun satunnaisista fantasiajaksoista, joihin myös Demoniloisten jatko-osa Bandor aaveidenpyydystäjä kuuluu. Tarina on siirtynyt edellisen numeron toisesta ulottuvuudesta Itävaltaan, jossa Johnin pelastama professori asuu. Hänen linnassaan on aikaportti, jonka kautta hän aikoo hakea sekä ikivanhan demonin että tämän päävastustajan maan päälle. John ja Suko tekevät tietenkin kaikkensa, että näin ei tapahtuisi.

Bandor aaveidenpyydystäjä edustaa Yöjutun helposti unohdettavien tarinoiden joukkoa. Jättiläiskäärmeellä ratsastava ja valtavaa taistelutapparaa heiluttava Graax-demoni ei ole lähtökohdiltaankaan innostava ja vielä heikommaksi sen tekee lähes täydellinen mustan magian käyttämisen puute – Graax on kuin mikä tahansa peruskummajainen, joka sattuu vain edustamaan maailman pahaa puolta. Esihistorialliset lintuhirviötkään eivät saa tarinaan eloa ja linnassa käytävä hurja lopputaistelu huipentuu tavalla, joka laittaa miettimään, kuinka eksyksissä Jason Dark on tarinansa suhteen ollut. Omasta mielestäni loppu on kaikkea muuta kuin onnistunut.

Lainaus: Lähdin hiipimään ovea kohti ja kuulin saman kammottavan mylvinnän toistuvan. Jykevä ovi sai ulkoapäin niin hirmuisen iskun, ettei se enää kestänyt sitä, vaan irtosi pihtipielistään ja rysähti sisään.
Pirstaleet lentelivät ympäri korviani. Hypähdin vaistomaisesti kauemmaksi ja heittäydyin matalaksi, kun jokin lennähti suoraan minua kohti. Seuraavassa hetkessä näin kappaleen suomupeitteistä ruhoa ja tajusin, että myös Graax jättiläiskäärmeineen oli tunkeutunut linnaan…

Lukijain piirroksia on mukana yhden aukeaman verran. Kovin kaksisista kuvista ei tälläkään kertaa ole kyse, ainoastaan Sirpa P.:n mallista piirtämä Freddy Krueger esiintyy jollain tapaa edukseen. Lehden tason lasku ei ole ainakaan vielä yltänyt fanipalstalle, jossa parikin kirjoittajaa kehuu lehteä erinomaiseksi.

Lukijan novelli: Peto
Viikonlopun viettoon lähtenyt ryhmä ajaa myrskyssä ulos tieltä ja lähtee etsimään suojaa läheiseltä talolta. Keskellä yötä joku alkaa verottaa ryhmän jäseniä tappamalla heidät yksi kerrallaan. Marko Parviaisen kirjoittamassa tarinassa on kieltämättä ideaa, mutta olisi kaivannut huomattavasti enemmän pituutta toimiakseen kunnolla. Myös miljöö olisi voinut kekseliäämpi. Plussaa ratkaisun piilossa pitämisestä aina viime metreille asti.

Lainaus: - Eikös täällä lähellä ole se autio talo. Kyllä te tiedätte sen… Gary sanoi. Arnien kasvot kirkastuivat.
- Ai joo, sehän jäi autioksi, kun se McGraggen ukko kuoli pois. Ei sillä ollut edes sukulaisia, jotka olisivat huolineet sen talon. Täällä jossain mä aina vaeltelin pikkupoikana.
- Ei mennä sinne. Siitä ukosta on kerrottu kummia juttuja. Se oli ihan omituinen. Samantha katseli epäröiden muita.
- Huu… Siellä varmaan kummittelee. Se ukko leijuu ilmassa ja kalisuttelee kahleita, sanoin möreällä äänellä.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany

Saksankielinen teos: Der Dämonenjäger (GJS Nr. 272)

Suomentanut: Heikki Haveri

Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu

Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen

Ulkoasu: Jouko Similä

Ilmestymispvm: 15.4.1990

Hinta: 13,50 mk