Yöjuttu 8B/1991: Luurankosaari

Takakansi: Sieluttomat luurangot hiipivät pimeässä yössä tavoitteenaan vain yksi ainoa asia – tappaminen. Viattomien ruumiit viitoittavat niiden kulkeman tien. Kukaan ei kykene pysäyttämään niitä.

Viimein John Sinclair astuu näyttämölle tehdäkseen lopun Pahan armeijan voittokulusta. Taistelu ratkaisee, saako ihmiskunta enää koskaan elää rauhassa…

Arvio: Kun eräs kalastaja astuu noidutuksi väitetylle saarelle ja antautuu Asmodiksen palvelukseen, muuttuu läheisen kalastajakylän asukkaiden elämä täysin. Lopulta kirous ylettää kyntensä Lontooseenkin, jossa kaikkeen kyllästyneet miljonäärit päättävät heittäytyä mustan magian maailmaan. Seuranneet veriteot eivät jää virkavallalta huomaamatta ja ennen pitkää paikalle saapuu myös John Sinclair, joka joutuu matkaamaan pahamaineiselle Luurankosaarelle saadakseen ikiaikaisen kirouksen tuhotuksi.

Tyhjänpäiväiseltä tuntuva ja verkkaisesti käynnistyvä Luurankosaari edustaa Yöjutun vanhempaa osastoa. Alun perin vuonna 1974 julkaistua tarinaa ei pidä kuitenkaan vähätellä, sillä se osoittautuu ennakko-odotuksia paremmaksi kokonaisuudeksi ja vaikka loppuratkaisu onkin odotettu, on se silti myös onnistunut. Muutamat yllättävät juonenkäänteet piristävät tapahtumia onnistuneesti, vaikka Lontoon kaduilla toikkaroivat luurangot saavatkin lukijan suupielen kääntymään hymyyn.

Lainaus: Luurankoja oli liikaa. Kolmella luodilla ei voinut surmata kahdeksaa. Hän päästi kätensä vaipumaan ja odotti luurankojen tekevän aloitteen.
Yksi tarttui luisella kourallaan heti hänen käsivarteensa. Kammottavan näköiset sormiluut painuivat syvälle hänen lihaansa ja tekivät kipeää, mutta hän kesti tuskat hammasta purren.
Luuranko kiskoi hänet mukaansa ja muut seurasivat karmeana kuolemankulkueena perässä ja rinnalla. Ei hyödyttänyt edes yrittää pakoa, vaikka taluttaja olisikin hellittänyt hetkeksi otettaan.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Insel der Skelette (Gespenster-Krimi Nr. 74)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1991
Hinta: 21,00 mk

Yöjuttu 8A/1991: Demonien liitto

Takakansi: Hän oli kauhujen maailmassa kuin yksinäinen purjehtija keskellä myrskyävää valtamerta: yksin, hylättynä, kaikenlaisten vaarojen ympäröimänä. Ne olivat läsnä, vaikka saarella näytti vallitsevan mitä sopusointuisin rauhantila…
Pimeyden ruhtinas Asmodis on luonut maan päälle orjien armeijan, jonka on määrä auttaa häntä pääsemään maailman valtiaaksi.

Arvio: Taistelu helvetin herruudesta jatkuu! Vaikka Asmodis pääsikin mustaveristen puolelle kääntyneen Myxinin ja tämän liittolaisen Mandrakan näpeistä Unkarissa, ei sota ole vielä ohi. Myxin ja Mandraka ovat saaneet haltuunsa voimakkaan aseen, jonka teho iskee demonien keskinäisten sopimusten mukaan elävään Asmodikseen täydellä voimallaan. Helvetin ruhtinaan onneksi hän ei ole kuitenkaan yksin, sillä paikalle saapuvat Wikka ja Jane Collins noita-armeijoineen.

Eeppinen tarina alkaa muistuttaa suuruudessaan kesän 1984 trilogiaa Helvetin portilla – Kauhun keskipisteessä – Tuo minulle Asmodinan pää. Siinä missä takavuosien tapahtumiin oli kokonaisvaltaisesta tylsyydestä huolimatta onnistuttu ujuttamaan edes satunnaisesti piristäviä yksityiskohtia, ei niitä ole tällä kertaa mukana enää edes nimeksi. Ei edes Kummituksen muodossa, joka saapuu Karan uniin tarjoamaan apuaan ja neuvomaan, kuinka kuolleiden valtakunnan kaunotar voisi saada sekä unohduksen juoman että kultateräisen miekan itselleen. Toivoa sopii, että helvetin suuren valtataistelun seuraava osa toisi asetelmiin edes hitusen lisää jännitystä.

Lukijapalstalla on enimmäkseen kirjeenvaihtoilmoituksia, mutta myös muistutus eräälle todennäköiselle lukijalle, että tämä palauttaisi lainaamansa kasetin omistajalleen. Viidestä vaatimattomasta lukijan piirroksesta tyylikkäin on Jari Ylä-Keron tussaama black metal -henkinen demoninkuva.

Lainaus: Ihoon syntyi isoja repeämiä aivan itsestään ja pieniä iljettäviä matoja luikersi esiin paksuista paiseista, jotka peittivät puolipallon muotoisina hänen kämmenselkänsä kauttaaltaan. Sama tapahtui myös kasvoille, eikä Myxin voinut sille mitään. Hän tunsi vain hirvittävää poltetta ja kirvelyä.
Paiseista luikertelevat madot hajaantuivat silmänräpäyksessä kaikkiin suuntiin ja löysivät ihosta nopeasti uusia paikkoja, joihin porautua uudelleen. Velhon kasvot muuttuivat tuossa tuokiossa kihiseväksi matopalloksi.
Wikka nautti näkemästään. – Saipas sinut viimeinkin! hän rääkäisi innoissaan. – Tiesin, ettet sinäkään voi pitemmän päälle pärjätä minulle.

Lukijan novelli: Kellari
On hyvin todennäköistä, että nimimerkki T. A. on kirjoittanut Yöjutun historian huonoimman novellin – itse asiassa tämä menee jo hauskuuden puolelle, sen verran surkea kyhäelmä on kyseessä. Isoäidin kellarista löytyvä ruumis johtaa tapahtumaketjuun, jossa lapsenlapsi joutuu elävän ruumiin ja lihakirvestä heiluttavan mummin käsittelyyn vailla pakenemismahdollisuutta.

Lainaus: Jouduin kuin jonkin voiman vetämänä arkun luokse. Se mitä näin oli kuin suoraan karmeimmasta painajaisesta. Arkussa makasi olento, jolta lepakot olivat repineet silmät pois, ja se oli aivan homeen peitossa ja läpeensä mätä.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Dämonenpakt (GJS Nr. 298)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1991
Hinta: 21,00 mk

Yöjuttu 7B/1991: Näkymättömien armeija

Takakansi: Hienostoravintola oli lähes viimeistä sijaa myöten täynnä. Eräs tarjoilija ojensi ruokalistan vasta saapuneelle pariskunnalle ja aikoi juuri suositella hyvää viiniä, kun se tapahtui.
Saliin ilmestyi yhtäkkiä partaveitsi, joka liiti terä avattuna lappeellaan ilman halki ja pysähtyi muutaman millimetrin päähän tarjoilijan kurkusta. Kuin epäröiden se pysytteli paikallaan ilmassa… seuraavassa silmänräpäyksessä se viilsi miehen kaulavaltimon auki…

Arvio: Mikä onkaan kauheampaa kuin näkymättömistä julmureista koostuva joukkio, jonka johtajana toimii maailmanvalloituksesta haaveileva hullu tiedemies näkymättömyyssäteineen? Voiko tällaista kuolemaa levittävää rikollisjengiä pysäyttää mitenkään, vai onko maailman vain alistuttava heidän tahtoonsa ja toivomuksiinsa? Niin nerokasta suunnitelmaa ei kuitenkaan ole, mihin ei voitehista vanhin sopisi…

John Sinclairin uran alkuvuosille, tarkemmin ottaen vuoteen 1974 sijoittuva Näkymättömien armeija on laadultaan keskivertoa Yöjuttu-kauhistelua. Kulunutta ideaa käytetään varsin onnistuneesti ja vankien pakomatka on näppärästi toteutettu, mutta loppua kohden meno latistuu ja valitettavasti itse loppuhuipentuma on totutun heikko – kirjoittajalta olisi toivonut jotain verevämpää tapaa näkymättömyyssäteen vaikutuksen kumoamiseen, onhan hänellä ollut kaikki mielikuvituksensa työkalut käytössään.

Lainaus: Tohtori Moron oli rahdannut kymmenen näkymätöntä miestä halki puolen Englannin ja saanut heidät tuoduksi tehtaalle kenenkään estämättä.
Vankien sieppaus oli ollut mestarisuoritus vailla vertaa.
Nyt tohtori Moron istui jälleen ohjauspöytänsä takana. Näkymättömät olivat isommassa huoneessa lasin takana. He aavistivat, että pian tapahtuisi jotain, ja liikehtivät kiihdyksissään ja hermostuksissaan ympäriinsä, vaikka heitä ei voinutkaan nähdä paljaalla silmällä.
Tohtori Moron oli tietysti huomannut sen. Hän päätti sanoa suojateilleen muutaman rauhoittavan sanan ja muuttaa heidät jälleen näkyviksi.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Armee der Unsichtbaren (Gespenster-Krimi Nr. 70)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1991
Hinta: 21,00 mk

Yöjuttu 7A/1991: Petturi

Takakansi: Piru oli kiikissä ja sitä uhkasi nopea tuho. Mustaverinen vampyyri Mandraka halusi niin. Se kuului hänen laatimaansa suunnitelmaan. Mandraka olisi kuitenkin epäonnistunut surkeasti, ellei hänen apunaan olisi ollut Myxin, velho, joka oli jälleen vaihtanut puolta. Myxin ei enää ollut tippaakaan kiinnostunut ystävistään Karasta, Johnista, Sukosta, Sheilasta ja Billistä. Hänestä oli tullut petturi!

Arvio: John Sinclair ei ollut uskoa tapahtunutta. Hänet oli tempaistu kauas kodistaan todistamaan Asmodiksen ja mustaveristen vampyyrien välistä valtataistelua ja vieläpä tilanteessa, jossa hänen pitkäaikainen ystävänsä Myxin oli valmiina lyömään häneltä pään irti Kultateräisellä miekalla. Kara oli jossain poissa, eikä Sukostakaan ollut tällä kertaa apua. Mikä pahinta, järkipuhe ei kääntänyt Myxinin päätä tämän päätettyä lopullisesta siirrostaan pimeyden voimien puolelle.

Näppärästi alkanut jatkosarja lässähtää toisessa osassa, kun Mandrakan ja Asmodiksen välinen kamppailu helvetin herruudesta kokee todellisen antikliimaksin. Mustaveristen vampyyrien uhka ei ole sen kouriintuntuvampaa kuin tavallistenkaan verenimijöiden eikä houkutuslinnun valintakaan mene oikein maaliin. Myxinin mielenmuutos on perusteluistaan huolimatta hyvin keinotekoisen oloinen, eikä tarinan toinen osa syvennä pienen velhon tilannetta juuri lainkaan. Näin ollen Petturi jää todella kauas Mustaverisen vampyyrin synnyttämistä ennakko-odotuksista.

Lukijain piirroksia on mukana kolme, joista ainoastaan M.P. -91:n piirtämä ihmissusien kuningas on mainitsemisen arvoinen. Lukijaposti-palsta on tällä kertaa yhtä postausta lukuun ottamatta pelkkiä osto- ja myynti-ilmoituksia.

Lainaus: Kaduin näinä hetkinä, että olin käännyttänyt Myxinin aikoinaan omalle puolelleni. Hän tunsi meidät ja toimintamme läpikotaisin, koska olimme luottaneet häneen yhtä paljon kuin toisiimme. Nyt hän tulisi käyttämään tietojaan meitä vastaan ja paljastaisi heikot kohtamme vihollisillemme. Todennäköisesti hän aavisti aikomukseni juuri nytkin, kun hapuilin ristiä hyppysiini.
Hän pudisti päätään ja sanoi: - Ristisi voit unohtaa, John!

Lukijan novelli I: Teloittaja
Marko P. on kirjoittanut puolipitkän novellin, jossa noituutta harjoittava kolmikko on onnistunut manaamaan demoni Morkebin maan päälle. Uhrilahjan antaminen ei suju kolmikolta kuitenkaan suunnitelmien mukaisesti ja demoni tuhoaa isäntänsä. Toivoton loppuratkaisu ei tosin säästä pakoon päässyttä uhriakaan. Liian tiiviiksi kirjoitettu tarina ei nouse oikein kunnolla siivilleen, vaikka Morkeb niin tekeekin.

Lainaus: Noita huusi tuskasta, kun demoni ojensi kätensä ja avasi kämmenensä, kuin vaatien jotakin. Noidan ruumis räjähti verisesti, kun hänen sydämensä purskahti ulos rintakehästä suoraan Morkebin avoimeen kouraan. Demoni nauroi vahingoniloisesti ja nielaisi noidan sydämen.

Lukijan novelli II: Yö
Uni ja todellisuus sekoittuvat Ben Roimolan kirjoittamassa novellissa, jossa yöllinen peto saapuu noutamaan kahta kaverusta. Hommassa on ideaa, mutta toteutus tökkii pahemman kerran ja loppuhuipentuma on turhankin kliseinen.

Lainaus: Karmeasti sähisten olento hyökkäsi Pertin kimppuun. Pertti ennätti laukaista kolme kertaa ennen kuin otus oli hänen kimpussaan. Kaikki laukaukset osuivat ja olion rintaan ilmestyi kolme suurta repeämää joista tihkui jotain mustaa, aivan kuin hyytynyttä verta. Yhdellä kouraisulla se avasi Pertin rintakehän samalla upottaen hampaansa hänen kurkkuunsa. En enää kestänyt, huusin, huusin, huusin.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Verräter (GJS Nr. 297)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1991
Hinta: 21,00 mk

Yöjuttu 6B/1991: Ensimmäinen tapaukseni

Takakansi: eli kuinka kaikki alkoi…
JOHN SINCLAIR kertoo vihdoinkin itse, miten hänestä tuli aaveidenmetsästäjä!!

Arvio: John Sinclairin uran ensimmäistä virallista tapausta ruodittiin jo Yöjutun erikoisnumerossa 7/1985 julkaistussa tarinassa Noidan yö, jossa aaveidenmetsästäjä pelastaa skotlantilaisen pikkukylän hullun tiedemiehen vallalta. Sittemmin on tullut ilmi, että Sinclair oli ollut yliluonnollisten tapahtumien kanssa tekemisissä jo opiskeluaikoinaan. Nämä hahmon kehityksen kannalta olennaiset käänteet nostetaan esiin Ensimmäinen tapaukseni -nimisessä tarinassa, joka sekin on erikoisnumeron antia.

Ensimmäinen tapaukseni on vähän kuin sinkkujen b-puolet, lähtökohtaisesti etenkin hc-faneja kiinnostava, mutta kuitenkin selkeä väliinputoaja, jota ei ole haluttu ottaa viralliseen Yöjuttu-sarjaan. Sisällöltään se on hyvin suoraviivainen rymistely, jossa samaan vuokrataloon muuttaneet John ja hänen uudeksi ystäväkseen tuleva Bill Conolly ratkaisevat asuinkortteerinsa oudon arvoituksen. Tarina ei ole kummoinen, eikä juonenkäänteitä perustella kovinkaan syvällisesti, mutta tämän myötä lukija saa silti mukavasti tietoa Sinclairin uran varhaisimmista vaiheista – joka tosin on saksalaisten Yöjuttu-tietäjien mukaan ristiriidassa toisaalla kerrottujen uravaiheiden kanssa. Koska näitä tarinoita ei meillä Suomessa julkaistu, kotimaisten fanien tulee uskoa Sinclairin urakehityksen saaneen alkunsa tässä kertomuksessa paljastetulla tavalla.

Lainaus: Miehen yllä oli pelkkiä riepuja, riekaleisia lian ja mätänemisnesteiden kovettamia resuja, joista uhoava pyörryttävä löyhkä oli vähällä kääntää vatsani nurin.
Olento haisi kalmalle, kuolemalle ja haudalle.
Niin, voin hyvin kuvitella, että mätänevät ruumiit haisivat juuri sellaisilta.
En epäillyt enää hetkeäkään, etteikö säkistä noussut olento ollut mädäntynyt. Kummallista vain, että se liikkui. Eiväthän kuolleet kyenneet liikkumaan.
Oliko tämä sittenkin vain pahaa painajaisunta?

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Mein erster Fall oder Wie alles begann (Hexenküsse: Das große Horror-Buch mit JOHN SINCLAIR, 1984)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1991
Hinta: 21,00 mk

Yöjuttu 6A/1991: Mustaverinen vampyyri

Takakansi: Sensaatio oli täydellinen!
Paholainen tarjosi John Sinclairille yhteistyötä. Pahan valtakunnan yhtenäisyys piti palauttaa ja kiihkeät äärimmäisyysainekset ja omavaltaiset kuppikunnat syrjäyttää. Ensiksi piti julistettaman sota mustaverisiä vampyyreita vastaan. Piru vihasi niitä kuin vihkivettä, ja kaikkein eniten niitten johtajaa, Mandrakaa.

Arvio: Kun John Sinclair saa kutsun salaperäiseen tapaamiseen Lontoon laitakaupungille, hän ei osaa edes aavistaa sen toimivan johdattajana yhteen kaikkien aikojen merkittävimmistä taisteluista helvetin herruudesta. Vastakkain ovat nimittäin Myxinin jo Atlantiksessa johtamat, demonien verestä voimansa saavat mustat vampyyrit ja itse Asmodis, joka on päättänyt tehdä lopun nahkasiipien valtaannoususta. John ajautuu pahaan välikäteen, mutta helppoa ei ole Karallakaan, sillä Myxin tuntuu vaihtaneen puolta takaisin mustaveristen rinnalle.

Yöjutun parhaat jatkosarjat ovat poikkeuksetta jo vuosien takaa, mutta Mustaverinen vampyyri antaa ainakin ensimmäisen osansa osalta toivoa muutoksesta. Tapahtumia pohjustetaan maltilla, juonenkäänteet ovat kiinnostavia ja uusi demonikin tuntuu hyvin keksityltä. Myxinin mielenmuutoksen lopputulemista jää odottamaan innolla, joten tarinan kakkososalla on melkoiset paineet niskassaan.

Lukijoiden piirroksissa on alkanut esiintyä entistä enemmän komiikkaa, mikä toisinaan toimii mutta useimmiten ei. Tämänkertaisessa piirroskavalkadissa ei ole ainoatakaan merkittävää taideteosta. Lukijapostin joukossa on sen sijaan pari kiinnostavampaa puheenvuoroa, yleisilmeen ollessa kuitenkin perinteistä ostetaan ja myydään -osastoa.

Lainaus: Kumpikin minua purrut vampyyri ahnehti vertani parhaansa mukaan. Muut pitelivät minua aloillani, vaikka en olisi kahleitteni takia kyennyt muutenkaan liikkumaan kovin paljon, enkä ainakaan voinut karata mihinkään.
Yhtäkkiä kaikki muuttui. Raskas paino katosi päältäni ja molemmat vampyyrit ponnahtivat ylös yhtä aikaa kimeästi kirkuen ja kiivaasti päätään puistellen.
Jokin näytti menneen niiden mielestä vikaan.

Lukijan tarina I: Saatanallinen juttu
Ensimmäinen lukijan tarina on nimimerkki Demon 91:n käsialaa ja se kertoo uuteen kouluun saapuvasta nuorukaisesta, joka ajautuu hetimiten saatananpalvonnan piiriin. Hän päätyy saatanan alaiseksi ja alkaa tappaa kaikenlaisia uskovaisia tai ”usokkeja”, joiksi hän saatanan kanssa heitä nimittää. Toivoa sopii, ettei kirjoittaja ole tehnyt teostaan tosimielellä.

Lainaus: Tunti loppui ja ja jäin luokkaan. Opettaja pyyhki taulua ja minä tunsin kuinka aloin muuttua. Näin luokan peilistä, että silmäni olivat kadonneet ja ihoni kupli. Hiukseni olivat kadonneet ja kalloni oli halki. Halkeamasta nousi höyryä, mikä haisi aivan Helvetille. Opettaja ilmeisesti haistoi sen. Hän kääntyi minuun päin ja kiljaisi. Samassa minä sylkäisin häneen päin ja vihreä neste osui hänen otsaansa. Neste lisääntyi ja levisi ympäri opettajaa. Hetken kuluttua opettajasta ei ollut kuin luuranko jäljellä.

Lukijan tarina II: Ei edes kuolema
E. Huttu -nimimerkkiä käyttävä kirjoittajanalku on tekstannut lyhyen kertomuksen vaimonsa menettäneestä Johanneksesta, jonka yllätykseksi vaimo palaakin haudan takaa kotiin. Edellisen tarinan tavoin on suotavaa olettaa, ettei tätäkään ole tehty aivan vakavissaan, sen verran hölmöstä jutusta on kyse.

Lainaus: - Minun tuli nälkä ollessani haudassa, Anneli sanoi paljastaen kellastuneen hammasrivistönsä ja reikäiset ikenensä, jossa lukuisat pienet madot luikertelivat. Raimo tunsi vatsansa kääntyvän ylösalaisin.
- Onneksi Johannes näkee minut toisin. Hän saa hankkia minulle syötävää.
Raimo huusi viimeisen järjenrippeensä vinttihuoneeseen, kun Anneli tarrasi häneen kiinni.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Mandraka, der Schwarzblut-Vampir (GJS Nr. 296)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1991
Hinta: 21,00 mk

Yöjuttu 5/1991: Unohdettujen vainajien laakso

Takakansi: He olivat maanneet maan povessa jo yli sata vuotta. Kukaan ei enää ajatellut heitä. Kaikki viisi kaivosmiestä olivat painuneet unohduksiin ihmisten mielissä.
Mutta toverukset eivät olleet kuolleet. Jossain vaiheessa heidän unohtajansa saivat siitä selvän muistutuksen!
Elävät ruumiit alkoivat levittää pelkoa ja kauhua Euroopan suurimmalla louhoksella…

Arvio: Mitä pidemmälle Yöjuttu sarjana on edennyt, sitä köykäisemmiksi ja ohuemmiksi sen tarinat ovat kehittyneet. Kunnollisia pohjustuksia ei ole tehty enää kuin ajoittain ja vaikka mielipiteeni ei olekaan aivan täyttä faktaa, liian usein tuntuu siltä, että kaikenlainen pahuus kumpuaa menneiden aikojen vaietuista salaisuuksista, jotka vain odottavat pääsyä nykymaailmaan. Näin käy myös Saksan hiilikaivosalueelle sijoittuvassa, sinänsä varsin toiminnallisessa tarinassa Unohdettujen vainajien laakso.

Tämäkin vaatimaton tarina alkaa räväkästi, kun keski-ikäisen kaivosmiehen kotivarastoista löytyy ikivanha käsi. Ennen pitkää käden omistaja saapuu noutamaan sitä ja teurastaa samalla perheen vanhemmat niille sijoilleen. Paikalle hälytetty komisario Will Mallmann laskee yhteen yksi plus yksi ja hälyttää John Sinclairin paikalle, eikä aikaakaan, kun he saavat ottaa yhteen viiden vuosikymmeniä haudassaan maanneen kaivosmieszombien kanssa. Valitettavasti zombiet eivät ole kaksisia vastuksia, eikä ystävillemme koidu vaikeuksia niiden listimisessä.

Lukijoiden piirroksia on mukana lähes kymmenkunta ja onpa mukaan eksynyt muutama aivan kelvollinenkin tussaus. Lukijapalstalla keskustellaan kauhuelokuvista ja etenkin jäsen nro 599 eli nimimerkki Father! Satan! osoittaa vallan edistyksellistä elokuvamakua Nekromantikeineen ja Bloodsucking Freakseineen – näiden rinnalla tavanomaiset listaukset Alieneineen ja Poltergeisteineen eivät tunnu enää miltään.

Lainaus: Tunkeilija oli kaljupäinen ja hänen ihonsa oli harmaankalpea kuin vedessä lionnut siannahka. Silmät olivat kuin kaksi pyöreää pikkukiveä. Niissä ei näkynyt mitään elonmerkkiä. Yllä roikkuvat likaisenkeltaiset paidanriekaleet olivat yhtä ryvettyneet kuin housutkin.
Olento ojenteli kädentynkäänsä Lisaa kohti, mutta ei sanonut mitään. Yhtäkkiä Lisa tajusi, mitä tunkeilija tahtoi.
Kättä!

Lukijan novelli: Kauhujen talo
Lukijoiden novellien taso on ollut vaihteleva ja ainoastaan ani harvaa novellia on voinut vuosien saatossa kutsua hyväksi. Niiden joukkoon ei nouse myöskään Ville Peltolan kynäilemä kummitusjuttu, jossa joukko lomamatkalla olevia teini-ikäisiä päättää käydä vilkaisemassa vanhaa ränsistynyttä taloa. Lähestyvästä myrskystä, taloa ympäröivästä uhkaavasta ilmapiiristä ja sen puutarhasta löytyneestä irtopäästä huolimatta nuoret päättävät jäädä sinne yöksi. Tarinan lopputwisti on yhtä hölmö kuin sitä edeltävät tapahtumatkin.

Lainaus: Samassa he kuulivat rätinää alakerrasta. Jaana ryömi katsomaan ja näki kauhukseen kuinka koko alakerta oli tulessa ja hirviö nousi tulisia portaita heitä kohti. Pekka oli tullut Jaanan viereen ja näki saman hirvittävän näyn kuin Jaanakin. Koko talo oli kohta tulessa ja niin kuuma, että he olivat enää ainoalla suojaisella paikalla. Mutta kaikki he tiesivät, että he kuolisivat kohta. Samassa rysähti suuri osa lattiaa heidän edestään, ja tuli nousi kattoon ja seinille. He olivat loukussa! He ottivat toisiaan käsistä kuin apua anoen, mutta samassa lattia romahti heidän altaan. Ennen kuin he tippuivat alas, he näkivät samat hirviön kasvot ja kuulivat: WELCOME TO HELL! Sitten kaikki pimeni. He olivat kuolleet!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Tal der vergessenen Toten (GJS Nr. 295)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.5.1991
Hinta: 14,50 mk