Yöjuttupokkari 7: Demonos

Takakansi: Kaksi jäntevää miestä hiiviskeli pimeällä hautausmaalla. Kummallakin oli tumma, vartalonmyötäinen asu yllään ja suurikokoinen, käyrä tikari leveän nahkavyönsä alla. He etenivät ruumishuonetta kohti.
Siellä makasi kolme vainajaa, jotka oli määrä haudata seuraavana päivänä.
Yöllisten hiiviskelijöitten jäljiltä löytyi kuitenkin kolme vainajaa, joissa tapahtunutta muutosta lääkäritkin väittivät mahdottomaksi.
Oli aika kutsua Scotland Yardin erikoismies apuun…

Arvio: Ruumiiden löytäminen ei ole Lontoon kokoisessa suurkaupungissa mitenkään erikoista, eikä näihinkään kuolleisiin olisi kenties kiinnitetty mitään huomiota, ellei niiden joukossa olisi ollut muuan yksityisetsivä. Mainittavaa oli myös uhrien reunojaan myöten täysin mustuneet silmät, joten Scotland Yardin poliisijohto päätti antaa tehtävän yliluonnollisiin tapahtumiin erikoistuneelle John Sinclairille. Ei aikaakaan, kun John oli päätynyt jumalatar Li Ten Saita palvovan salaseuran jäljille.

Yöjuttu-pokkarisarjan seitsemäs osa vie lukijansa edellisten numeroiden tavoin aaveidenmetsästäjän uran alkuvaiheille. Tarinaltaan ja tyyliltään Demonos on aivan yhtä yksinkertainen ja suoraviivainen kuin edeltäjänsäkin, yliluonnollisten juonenkäänteiden vain värittäessä muuten hyvin tavanomaista rikostarinaa. Tarinan toimintakohtauksista tuleekin nopeasti mieleen kovaksikeitetyt dekkaripätkät. Tuonpuoleiseen yhteydessä oleva naamio on kekseliäs oivallus, kun taas loppuhuipentuma jättää reilusti toivomisen varaa - aivan kuin kirjoittaja ei olisi keksinyt mitään kunnollista tapaa päästä roistosta eroon. Demonos on alun perin julkaistu Länsi-Saksassa vuonna 1974.

Lainaus: John yritti käynnistää moottorin, mutta hyökkääjät roikkuivat jo auton kimpussa kuin takiaiset. Kammottavan näköiset irvinaamat kurkistelivat Bentleyn ikkunoiden takaa ja maiskuttelivat suutaan. Mielipuolinen hihitys täytti ilman ja ensimmäiset lonkerokädet kurottuivat avatusta sivuikkunasta auton sisään.
John yritti hädissään etsiä pakotietä, mutta totesi olevansa auttamattomasti loukussa.
Oli vain ajan kysymys, milloin hän joutuisi tuon verenhimoisen demonilauman raadeltavaksi…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Dämonos (Gespenster-Krimi nr. 49)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 1.2.1989
Hinta: 18,50 mk

Yöjuttu 2/1989: Pääkalloprikaati

Takakansi: Isaac McLellan julisti hartioilleen siirtyneen noidan pääkallon suulla ylpeänä, että hän oli lukenut esi-isänsä testamentin ja tunsi sen tarkalleen. Pääkalloprikaati otti hänet nyt riveihinsä…
Suko ja minä olimme jo ehtineet kuulla Mustan kuoleman perillisten muodostamasta pääkalloprikaatista. Nyt seisoimme kuuntelemassa Isaac McLellanin ivallisia sanoja.
Yritin mielessäni arvioida välimatkaamme. Ehkäpä hopealuoti tehoaisi McLellanin uuteen luomukseen niin kuin muihinkin pääkalloihin?
Samassa vieressäni seisova Suko ilmoitti yrittävänsä sauvalla…

Arvio: Skotlantilaisten klaanien välisestä välienselvittelystä vastuussa oleva Isaac McLellan pakenee kalloarmeijoineen vuoristoon, jossa John ja Suko yhyttävät heidät ja tuhoavat ryhmän täydellisesti. Tapaus ei ole silti vielä selvitetty, sillä paikalle saapuu neljän Glasgow’ssa majaansa pitävän miehen ryhmä, joka on saanut Mustalta kuolemalta käskyn tulla tapaamaan ikiaikaista demonia. Luolan seinään vangittu mustaverinen on valmis palaamaan takaisin maan päälle, mutta onneksi ystävillämme on siihen sananen sanottavanaan.

Noidan pääkallon tarinaa jatkava Pääkalloprikaati ei tee juuri parannusta esiosaan. Pääkallojen kiroukseen keskittyvä alkuosa on yhtä tylsä kuin edellinenkin osa ja koko komeus lähtee edes hieman vauhtiin vasta Mustan kuoleman vankityrmässä. Jakso on vain harmillisen lyhyt, siinä olisi nimittäin ollut ainesta vaikka omaankin tarinaan. Lisäksi Johnin ja hänen demonivihollisensa välinen yhteenotto on hyvin heiveröisesti toteutettu, pystyyhän aaveidenmetsästäjä tekemään ristillään selvää lähestulkoon kenestä tahansa mustaverisestä. Tästä jatkotarinasta ei jää lopulta käteen juuri mitään, mieleenpainuvimpana kenties kohtaus, jossa Kummitus on viedä Sukon varjojen valtakuntaan. Lukijoiden lähettämien piirrosten joukossa oli yksi kohtalaisen tyylikäs kuva, Juri Kovaljeffin ”…And so Death Got Christ”.

Lainaus: Kaamea iljetys ei ollut muuttunut tippaakaan kahdessakymmenessä vuodessa. Miehet erottivat sen jo selvemmin seinän vieressä, johon se näytti kasvaneen kiinni. Demoni säteili ympärilleen kummallista tummaa valoa.
Miehet näkivät sen luiset jalkaterät ja varpaat, luurankokädet, paljaan lihattoman rintakehän ja päässä ammottavan reiän, jonka piti olla jonkinlainen suu.
Sellainen hän oli ja sellainen hän oli ollut ennenkin. Kookas, paljon kookkaampi kuin tavallisen mittainen ihminen. Hän oli kasvanut kiinni kallioon, ja jokainen mies tiesi kuka hän oli.
Siinä seisoi heidän herransa ja mestarinsa – Musta kuolema!

Lukijan novelli: Pelon lähettiläs
Angeline Venuksen kirjoittama novelli on todella lyhyt, ainoastaan yhden aukeaman mittainen. Sisällöltään se on aivan liian tiivis ja tavanomainen kertomus syrjäisellä mökillä viikonloppua viettävästä nuorisoryhmästä, joka joutuu pihalla kuljeskelevan susilauman hampaisiin.

Lainaus: Äkkiä hiljaisuus kuitenkin loppui. Nyyhkyttävä tyttö katsoi sattumalta ikkunaan ja näki veriset torahampaat ja ahnaat keltaiset silmät ikkunalasin läpi. Tyttö kirkaisi. Muut katsoivat ikkunaan, mutta kasvot olivat jo hävinneet. Nuorten ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kauan. Olento hyökkäsi ikkunaa päin ja pääsikin ensimmäisellä yrittämällä sisään.

Sen perässä seurasivat sen heimolaiset. Nuoret perääntyivät seinää vasten, mutta se ei heitä auttanut. Heidän huutoaan ei kuullut kukaan…

Lukijapostiin oli lähetetty runo, joka oli tällä kertaa Boy -75:n käsialaa.
Eräänä yönä se tapahtuu,
silloin kuu muuttuu vereksi,
maa repeilee ja imee kirkot syvyyksiinsä.
Kuolleet nousevat haudoistaan levittämään kauhua ihmisille
ja kalman haju leviää kaikkialle.
Ihmiset pakenevat kauhuissaan
osa tekee itsemurhan
osa yrittää pakoon
mutta eivät pääse.
Ihmisistä tulee heidän orjiaan,
vihdoinkin he saavat vallan.
Se on aika jolloin demonit hallitsevat…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Totenkopf-Brigade (GJS Nr. 258)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.2.1989
Hinta: 12,50 mk

Yöjuttu 1/1989: Noidan pääkallo

Takakansi: John Sinclair ystävineen on vuosien varrella osallistunut monen demonin takaa-ajoon ja tuhoamiseen. Hän ja hänen ystävänsä ovat karvain mielin joutuneet toteamaan, kuinka monikerroksisia ja mielikuvituksellisen suuria mustaveristen valtakunnat ovat.
Demonit keksivät jatkuvasti uusia keinoja saadakseen vedetyksi ihmiset omalle puolelleen.
Seuraavassa tarinassa huutava pääkallo johdattaa aaveidenmetsästäjän Skotlantiin ja Mustan Kuoleman jäljille…

Arvio: Johnin ollessa Saksassa ratkaisemassa tyrmälinnan zombien tapausta (ks. Yöjuttu 12/1988), saa kotiin jäänyt Suko erikoisen tehtävän hoidettavakseen. Häneen ottaa nimittäin yhteyttä eräs taidemaalari, jolla on hallussaan salaperäinen pääkallo. Pääkallo on aikoinaan kuulunut noituudesta syytetylle viskikeisarille ja nyt se on varastettu hänen sukunsa hautaholvista ja tuotu maalarin luo uudelleen ehostamista varten. Tämä ei kuitenkaan sovi hänen suvulleen, joka tulee hakemaan kallon takaisin ja uhkaa listiä kaikki, jotka asettuvat poikkiteloin heitä vastaan.

Väsynyttä, kovin väsynyttä – se lienee paras kuvaus Noidan pääkallon tarinasta, joka tosin jatkuu heti seuraavassa numerossa. Kahden skotlantilaisen klaanin välienselvittelystä ei saada irti mitään tavallisuudesta poikkeavaa, eivätkä vanhan hautaholvin hyllyiltä vastustajiensa kimppuun lennähtelevät pääkallot ainakaan lisää tarinan jännittävyyttä. Yliluonnolliset elementit ovat kaikin puolin väkisin keksityn oloisia ja mikäli meno ei tästä seuraavaan osaan parane, voi kyseessä olla jopa tähän mennessä heikoin Yöjutun jatkotarina. Kansikuva ei ole alkuperäinen, vaikka lehden toimittajakunta sitä edellisessä numerossa vakuuttelikin. Lehteen tulivat tämän numeron myötä lukijoiden lähettämät piirrokset, mutta ainakaan ensimmäinen anti ei ollut kovin kaksinen.

Lainaus: Kallot syöksähtelivät ilmaan kuin komennosta. Silmänräpäyksen kuluttua ne kieppuivat katonrajassa kirkuen ja rääkyen yhtä inhottavasti kuin ennenkin. Vain noidan pääkallo jäi entiselle paikalleen.
Sukon hyökätessä muiden pääkallojen kimppuun ruoskansa ja Berettansa turvin, minä harppasin piirin keskellä olevaa noidan kalloa kohti. Se alkoi huutaa.

Lukijan novelli: Iso paha juttu
Lehden lukijanovelli herätti aikoinaan runsaasti keskustelua, sillä nimimerkki Viktorin kynäilemä tarina oli suora ja häpeilemätön kopio Stephen Kingin novellista Lautta (ilm. 1982, suom. 1985). Viktorin tarinassa tapahtumat sijoittuvat Itä-Suomeen ja yhteen sen monista järvistä. Toisin kuin King, Viktor ei yritäkään luoda mitään jännitettä millekään saralle, vaan vyöryttää toiminnan yhtä kyytiä lukijan silmille. Vaikka alkua onkin muutettu, ei Iso paha juttu poikkea edes loppuratkaisun osalta originaalista, joten ei ihme, että Yöjuttu-fanit polttivat aikoinaan päreensä.

Lainaus: Pelosta ja surusta nyyhkien Sami lähti raivokkaasti kauhomaan rantaa kohti. Hän ei enää uskaltanut katsoa taakseen, sillä hän oli varma, että olio seurasi häntä täyttä vauhtia. Pelko antoi hänelle uskomattomat voimat. Ranta oli jo aivan lähellä. Hän kokeili jaloillaan – kyllä! Ne tapasivat pohjan! Kaikki voimansa ponnistaen hän kahlasi rantaan ja heittäytyi maahan makaamaan. Läähätyksensä seasta hän huusi keuhkojensa täydeltä: – Voitinpas sinut, pask…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Schädel des Hexers (GJS Nr. 257)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.1.1989
Hinta: 12,50 mk