Tavallisesti niin säyseä ja järkevä opaskoira oli yhtäkkiä mennyt täysin pois tolaltaan, riistäytynyt irti ja sännännyt metsään. Samassa rytäkässä sokea oli kadottanut keppinsä.
Karannut opaskoira oli palannut takaisin ja lähestyi pudonneiden lehtien päällä konttaavaa isäntäänsä. Jos Maier olisi kyennyt näkemään koiransa, hän olisi kauhistunut sydänjuuriaan myöten. Eläin ei enää ollut turvallinen ja luotettava sokean opas, vaan villipeto, jonka irvistelevistä ikenistä valui kuola ja silmistä hehkui tappamisen himo…
Arvio: Eläinkauhu on kauhun alalajeista kenties tylsin ja erityisen tylsää se on silloin, kun terrorin tuottajina toimivat ihmisille läheiset koirat – en vain jaksa uskoa, että puhkikalutussa aiheessa olisi enää mitään uutta annettavaa. Yöjutun kirjoittaja Jason Dark ei ole ainakaan saanut puhallettua henkeä vuoden 1991 ensimmäiseen tarinaansa, vaikka onkin koettanut värittää tapahtumia ihmissusimytologialla. Tapahtumien sijoittaminen sokeiden lomanviettopaikan ympäristöön ei ole myöskään kovin kekseliästä, joten Tappajakoirat sijoittuu viiden tylsimmän ja tyylittömimmän Yöjuttu-tarinan joukkoon.
Jos siitä haluaa kuitenkin etsiä jotain positiivista, päähenkilö on tällä kertaa Johnin tai Sukon sijaan heidän saksalainen virkaveljensä Will Mallmann, jota John tietenkin tukee koiralauman vastaisessa taistelussa. Erikoista puolestaan on se, että tarinan edetessä Bill Conollyn kerrotaan makaavan henkitoreissaan kotonaan ja hänen vaimonsa Sheilan olevan paholaisen kynsissä. Näitä seikkailuja ei ole suomalaisille lukijoille missään vaiheessa tarjottu mutta Geisterjäger John Sinclair -lehden ilmestymislistaa lukiessa selviää, että Valkoisten vampyyrien tornin ja Tappajakoirien välissä on ollut kymmenen Suomessa julkaisematonta tarinaa.
Lukijoiden lähettämien piirrosten joukosta erottuu nimimerkki Hapan piirtämä Overkill-yhtyeen siivekäs pääkallo Chaly ja Marko Parviaisen onnistunut hirviökuva Horror from Below. Lukijapalstalla väitellään kauhuelokuvien paremmuudesta, joskaan mitään syvällistä keskustelua ei ainakaan vielä saada aikaan.
Lainaus: Olin odottanut näkeväni ihmissuden, mutta yllätyin aika tavalla, kun metsästä putkahti yhtäkkiä esiin kolme koiraa; kaksi schäferiä ja yksi bernhardilainen. Aivan kuten vielä irrallaan juoksentelevat sokeiden opaskoiratkin.
Tulijat pyörittelivät päätään kuin vihollista etsien ja kääntyivät sitten grillauspaikalla odottavaa laumaa kohti.
Mutta missä viipyi ihmissusi?
Lukijan novelli: Veren vartija
Mika Huuskon kirjoittaman, Yöjuttu-standardein mitattuna pitkän novellin päähenkilöitä ovat erään piirikunnan veripankin työntekijä ja hänen kollegansa, jolle ensin mainittu syöttää tarinan veripankissa vierailleesta vampyyristä. Toimintakohtaukset ovat heikkoja, mutta muilta osin tarinan idea on varsin mainio ja siksi Veren vartija nousee vaivattomasti parhaiden Yöjuttu-novellien joukkoon. Jos joku joskus tekisi suomalaisen version Creepshow-elokuvista, Veren vartijalla voisi hyvinkin olla siinä jopa paikkansa.
Lainaus: Nuo silmät olivat kuin pohjattomat veren kaivot. Lumoutuneena Coleman katsoi niiden loputtomaan syvyyteen, jossa veri velloi myrskyisänä merenä. Hitaasti kuin unessa olennon suu avautui paljastaen rivin veitsenteräviä hampaita. Äärettömän hitaasti olento alkoi nousta arkustaan, kynnekkäät kourat ojossa.
Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Killer-Hunde (GJS Nr. 291)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.1.1991
Hinta: 14,50 mk
