tiistai 22. joulukuuta 2020

Yöjuttu 6/1990: Nadine Bergerin salaisuus

Takakansi: Nadine Berger halusi jälleen olla vapaa ja onnellinen. Hän oli kyllästynyt elämään ihmisenä suden hahmossa. Koska kenenkään ei ollut aikaisemmin onnistunut vapautua tästä piinallisesta olotilasta, Nadine aikoi kääntyä jumalten vahtisuden puoleen ja viedä hänelle palkkioksi Lupinan kuolleena. Näissä pyrkimyksissään Nadine luisui kuitenkin yhä syvemmälle toivottomuuteensa, kun kävi ilmi, että Lupinan ja jumalten vahtisuden välillä oli eräs hyvin elävä yhdysside…

Arvio: Edellisen tarinan (Yöjuttu 5A/1990: Terrorin armoilla) toiseen aikakauteen yli miljoonan vuoden päähän tempaistu Bill Conolly yrittää päästä takaisin professori Chandlerin avulla, kun he huomaavat saaneensa seurakseen kaksi ihmissutta, Lupinan ja Nadinen. Billillä ja professorilla ei ole aavistustakaan mitä sudet heidän seurassaan tekevät ja miksi he ovat sinne ylipäätään saapuneet, mutta ennen kuin paluu nykyaikaan on mahdollista, on susien otettava toisistaan mittaa suuren Fenrisin mytologisen hahmon edessä.

Yöjutun kirjoittaja Jason Dark ei ole koskaan ollut parhaimmillaan silloin, kun hän on kuljettanut hahmonsa joko toiseen aikakauteen tai toiseen ulottuvuuteen. Darkin luomat maailmat ovat tällaisiin tarinoihin turhan tylsiä, eikä Nadine Bergerin salaisuus muodosta poikkeusta. Yksinkertaisessa, viidakon ympäröimässä savimajassa tapahtuva välienselvittely on myös liian innoton, eikä tämä tarina hienosta nimestään huolimatta paljasta mitään mullistavaa Nadine Bergeristä. Koko komeuden huikeimmassa juonenkäänteessä demoninmetsästäjä Bandor muuttuu ihmissudeksi! Se ei kuitenkaan pelasta tätä hienon ensimmäisen osan aloittamaa tarinaa, joka muuttuu sitä tylsemmäksi mitä pidemmälle matka käy.

Edellisessä numerossa tapahtuneen Gorehound-lehden avajaissanojen myötä myös lukijapalsta heräsi eloon, tällä kertaa siinä on muutakin kuin pelkkiä osto- ja myynti-ilmoituksia. Jäsenet informoivat toisiaan kauhuelokuvien leikkauksista ja lyhyissä elokuva-arvosteluissa esitellään mm. Peter Jacksonin Bad Taste (1987), Lucio Fulcin New York Ripper (1982) ja Lloyd Kaufmanin ja Michael Herzin Toxic Avenger (1984). Lukijan piirrokset alkavat noudattaa entistä huumoripitoisempaa linjaa, joskin huumorin laadusta voi olla montaa mieltä. Etukannen lupaamaa julistetta ei divarista ostamassani lehdessä ole.

Lainaus: Nyt Bill kohtasi jumalten vahtisuden Fenrisin ensimmäisen kerran silmästä silmään. Tähän saakka hän oli tiennyt sen olemassaolosta John Sinclairilta kuulemiensa juttujen perusteella. Tosin John oli kuvaillut tämän arkkisuden niin hyvin, ettei hänelle jäänyt pienintäkään epäilystä, mikä tuo kuilun pohjalta kurkisteleva otus oikein oli.
Ennen ihmisiä olivat sudet! Se palasi etsimättä Billin mieleen, kun hän katseli pedon julmia silmiä ja irvisteleviä raateluhampaita.
Tuo otus oli siis kaikkien ihmissusien kantaisä.

Lukijan novelli: Aikaportti
Jyri-Pekka Hovilan kirjoittamassa reilun kahden sivun mittaisessa tarinassa siirrytään kaupungin keskustassa olevan suihkulähteen kautta menneisyyteen, jossa samalla paikalla on sijainnut ihmisuhrien verellä värjätty temppeli. Tarinan päähenkilö tempaistaan toiseen maailmaan ja sen uhrialttarille, mutta lopputwisti on valitettavan keinotekoinen ja sammuttaa innostuneisuuden pienimmänkin liekin, jos jollekin sellainen on sattunut syttymään.

Lainaus: Äkkiä lähteen vesi alkoi suihkuta korkealle ilmaan, monta metriä pääni yläpuolelle ja satoi sitten maahan muodostaen lähteen ympärille punaisen ympyrän. Jääkylmä vesi satoi päälleni värjäten vaatteeni ja paljaana olevan ihoni verenpunaiseksi. Tuijotin lähdettä hypnoottisesti antaen veden vapaasti kastella itseni. Ja sitten, noin vain, tiesin mitä minun piti tehdä. Nousin seisomaan ja huusin niin lujaa kuin ikinä jaksoin: ”OTA MINUT!”


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Nadine Bergers Geheimnis (GJS Nr. 274)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1990
Hinta: 13,50 mk


maanantai 14. joulukuuta 2020

Yöjuttu 5B/1990: Muumion yö

Takakansi: Paha voi kyteä ja säilyä hengissä vaikka iäisyyden. Ellei sitä kyetä tuhoamaan ja juurimaan pois täydellisesti, se uinuu kaikessa hiljaisuudessa kuin sammunut tulivuori, joka voi joskus herätä uudelleen eloon.
Lontoota uhkasi suuri vaara, mutta meillä ei ollut siitä aavistustakaan.
Kenties kaikki olisi käynyt toisin, elleivät rikolliset ainekset olisi sekaantuneet asiaan. Ne laukaisivat liikkeelle todellisen murhien vyöryn. Muumion yö oli väistämätön.

Arvostelu: Jonkinlaiseksi John Sinclairin veroiseksi aaveidenmetsästäjäksi luotu Tony Ballard nautti aikoinaan kohtalaista suosiota kotimaassaan Länsi-Saksassa, eivätkä suomalaisetkaan Yöjuttu-fanit jääneet tämän charmikkaan poliisin seikkailuista kylmäksi. Ensimmäisen kerran Ballard esiintyi Yöjutun spesiaalina numerossa 2/1990, mutta sen tarinan pohjalta hänen suosiotaan ei ollut helppo ymmärtää. Toinen Ballardin kauhurymistely, toukokuussa 1990 julkaistu Muumion yö on sen sijaan huomattavasti parempaa kamaa.

Muumiohan ei ole klassisista kauhuelokuvahirviöistä se kaikkein kiinnostavin, osittain varmaankin siksi, ettei käärinliinoihin kietoutuneen elävän kuolleen liikehdintä ole kovinkaan reipasta. Murhanhimoisena tuonpuoleisen asukkina se on myös hyvin yksioikoinen, eikä sen kohtalossa ole samanlaista dramatiikkaa kuin vaikkapa ihmissudessa. Yöjutussa muumioita ei ole esiintynyt kuin harvakseltaan ja niin on todennäköisesti parempi.

Muumion yö on skeptisistä ennakko-odotuksistani huolimatta varsin toimiva kauhistelu. Juoni on tietysti tuttuakin tutumpi erikoisine, vanhoja ja arveluttavia esineitä keräävine miljonääreineen sekä tyhmine roistoineen, mutta mitäpä siitä, kun meno on eloisaa ja toimivaa. Loppurymistelyssäkään ei säästellä, joten ensimmäisen Ballard-tarinan jättämä paha maku katoaa suusta rivi riviltä ja ehkä nostaa jopa hieman odotuksia miehen seuraavaa seikkailua ajatellen.

Lainaus: Rat-Nem Marunin mustassa sielussa kiehui hillitön viha. Hän ei ollut onnistunut tappamaan tyttöä ja oli joutunut pötkimään häpeällisesti pakoon ylivoiman edessä. Hän, Rat Nem-Marun, helvetin ylipappi ja tuhon sanansaattaja oli puikkinut pakoon kuin pelästynyt jänis! Se kaiveli hänen mieltään. Hän ei kerta kaikkiaan sietänyt sellaista heikkoutta. Kaikkein vähiten itseltään!
Kukaan ei voinut voittaa häntä. Hän oli voittamaton!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Nacht der Mumie (TB 2)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.5.1990
Hinta: 19,50 mk



tiistai 17. marraskuuta 2020

Yöjuttu 5A/1990: Terrorin armoilla

Takakansi: Hän oli odottanut Murhaliigan vähittäistä hajoamista ja murenemista. Hän iloitsi jokaisesta sitä koskevasta kuolemantapauksesta ja hykerteli mielihyvästä voidessaan todeta, että mustaveriset tuhosivat toisiaan.
Hän pysytteli taka-alalla, mutta ei kuitenkaan poissa pelistä. Sen hän näytti yllättäen toteen, joutuessaan tekemisiin ikivanhan magian kanssa. Silloin koitti Lupinan suuri hetki…

Arvio: Pitkään syrjässä ollut ihmissusien kuningatar Lupina tekee paluun parrasvaloihin ja on aiheuttaa suurta sekamelskaa Lontoossa. Onneksemme John ja Suko ovat juuri palanneet Itävallasta ja tällä kertaa heillä on mukanaan apulainen, ikiaikainen demoninmetsästäjä Bandor. Tämän tarkoitusperät saavat ystävämme tosin ymmälleen, sillä toisinaan tuntuu siltä, että kaikki niin elollinen kuin elotonkin on tämän muinaisen soturin mielestä vihamielistä ja tuhottavaa.

Toisin kuin vampyyrit, ihmissudet ovat aina mielestäni olleet verevä osa tuonpuoleisen asukeista kertovia tarinoita, sillä niiden tuhoaminen on vaikeampaa kuin voisi kuvitella. Niin tälläkin kertaa ja sen vuoksi jatko-osatarinan aloitukseksi tarkoitettu Terrorin armoilla toimiikin hyvin, vaikka mistään tuoreesta klassikosta ei olekaan syytä puhua. Lupinan tekemisiä on kiinnostavaa seurata ja Bandorkin soveltuu juonikuvioihin moitteetta. Toivoa sopii, että tarinan seuraavassakin osassa on yhtä kekseliäitä käänteitä kuin tässä.

Lehden lukijapalstalla käsiteltiin Lady X:n kuolemaa, joka oli yhtä yllätys toimitukselle kuin kaikille lukijoillekin. Lisäksi kyseltiin lukijoiden kiinnostusta suunnitteilla olevaa Gorehound-lehteä kohtaan (kuten tiedämme, Gorehoundilla on kauhukulttuuriin harrastajien keskuudessa melkoisen kova maine). Lukijain piirroksista ei mikään ole tällä kertaa mainitsemisen arvoinen.

Lainaus: Tilanne oli todella huolestuttava. Lupina oli jälleen kerran onnistunut valjastamaan maagiset voimat palvelemaan omia tarkoitusperiään. Hän pystyi sekoittamaan aikakausien järjestystä mielensä mukaan varsin yksinkertaisin keinoin. Ja miksei olisi pystynyt? Lukeutuihan hän itsekin susiin.
- En ole unohtanut, että halusit tappaa minut, John Sinclair. Nyt ovat osat vaihtuneet. Minä annan kolmen apurini surmata sinut ja seison koko ajan vieressä katselemassa. Voi olla, että haluan antaa sinulle lopullisen kuoliniskun, kun apurini ovat hoitaneet alkuvalmistelut. Katsotaan nyt.

Lukijan novelli: Soturit
Nimimerkki Magicin kirjoittama Soturit tuo joiltain osin mieleen Michael Jacksonin Thriller-videon elokuvissa käymisineen, mutta kokonaisuutena se on lähes älyvapaa susikulttikyhäelmä, joka ainoastaan sivun mittaisena jyrää toimintansa suoraan lukijan kasvoille. Mukaan ujutetut loitsunpätkät saavat lukijan hymähtämään ja miettimään, onko tässä ehkäpä jopa Yöjuttujen huonoin lukijanovelli?

Lainaus: - DRUTIMUS, I PAR TEREH SHULL!!! huutoni kaikuu kujalla. Susi kohottaa päänsä, avaa suunsa ja ulvaisee verta hyytävästi. Sitten se perääntyy. Jykä ponkaisee ylös maasta. Yhtäkkiä punainen leimahdus valaisee koko kujan. Kirkas valo sokaisee meidät hetkeksi. Kun taas näkömme palautuu, huomaamme suden taakse ilmestyneet kolme huppupäistä hahmoa.

Lukijan runo: Elämän loppu
Et näe aamua sarastavaa
pimeässä hiljaisuudessa kajahtaa.
Nuo sanat ovat tuoneet luoksesi vierailijan,
monikasvoisen kuoleman.
Miten tahansa kukin hänet kohtaa
samaan lopputulokseen se johtaa.
Joillekin hän on koti
jonne rauhaiseen lepoon voi mennä,
toisille taas kauhu,
koska sieltä kuuluu
ikuinen itku
ja tulen loimuava pauhu.
(WIIIAII)


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Im Terrornetz der Monster-Lady (GJS Nr. 273)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.5.1990
Hinta: 19,50 mk


tiistai 3. marraskuuta 2020

Yöjuttu 4/1990: Bandor aaveidenpyydystäjä

Takakansi: Demoninpyydystäjä Bandor oli elänyt jo ennen kuin ihmiset olivat tulleet maan päälle. Hän oli ollut mukana, kun voimien ja vastavoimien ikuinen taistelu oli alkanut ja hyvän ja pahan väliset rajat eivät vielä olleet selkiytyneet.
Bandorin sielu oli vuosimiljoonien kuluessa vaihtanut isäntäruumista miljoonia kertoja ja säilynyt nykyaikaan asti. Nyt se majaili erään professorin sisimmässä. Kyseisellä professorilla oli suuria suunnitelmia: hän osasi ohjailla ajan kulkua haluamaansa suuntaan ja halusi tulevaisuudesta saapuneena miehenä ratkaista sellaisia menneisyyden ongelmia, joita Bandor ei ollut onnistunut ratkaisemaan…

Arvio: En ole fantasiakirjallisuuden ystävä, enkä näin ollen myöskään innostu Yöjutun satunnaisista fantasiajaksoista, joihin myös Demoniloisten jatko-osa Bandor aaveidenpyydystäjä kuuluu. Tarina on siirtynyt edellisen numeron toisesta ulottuvuudesta Itävaltaan, jossa Johnin pelastama professori asuu. Hänen linnassaan on aikaportti, jonka kautta hän aikoo hakea sekä ikivanhan demonin että tämän päävastustajan maan päälle. John ja Suko tekevät tietenkin kaikkensa, että näin ei tapahtuisi.

Bandor aaveidenpyydystäjä edustaa Yöjutun helposti unohdettavien tarinoiden joukkoa. Jättiläiskäärmeellä ratsastava ja valtavaa taistelutapparaa heiluttava Graax-demoni ei ole lähtökohdiltaankaan innostava ja vielä heikommaksi sen tekee lähes täydellinen mustan magian käyttämisen puute – Graax on kuin mikä tahansa peruskummajainen, joka sattuu vain edustamaan maailman pahaa puolta. Esihistorialliset lintuhirviötkään eivät saa tarinaan eloa ja linnassa käytävä hurja lopputaistelu huipentuu tavalla, joka laittaa miettimään, kuinka eksyksissä Jason Dark on tarinansa suhteen ollut. Omasta mielestäni loppu on kaikkea muuta kuin onnistunut.

Lainaus: Lähdin hiipimään ovea kohti ja kuulin saman kammottavan mylvinnän toistuvan. Jykevä ovi sai ulkoapäin niin hirmuisen iskun, ettei se enää kestänyt sitä, vaan irtosi pihtipielistään ja rysähti sisään.
Pirstaleet lentelivät ympäri korviani. Hypähdin vaistomaisesti kauemmaksi ja heittäydyin matalaksi, kun jokin lennähti suoraan minua kohti. Seuraavassa hetkessä näin kappaleen suomupeitteistä ruhoa ja tajusin, että myös Graax jättiläiskäärmeineen oli tunkeutunut linnaan…

Lukijain piirroksia on mukana yhden aukeaman verran. Kovin kaksisista kuvista ei tälläkään kertaa ole kyse, ainoastaan Sirpa P.:n mallista piirtämä Freddy Krueger esiintyy jollain tapaa edukseen. Lehden tason lasku ei ole ainakaan vielä yltänyt fanipalstalle, jossa parikin kirjoittajaa kehuu lehteä erinomaiseksi.

Lukijan novelli: Peto
Viikonlopun viettoon lähtenyt ryhmä ajaa myrskyssä ulos tieltä ja lähtee etsimään suojaa läheiseltä talolta. Keskellä yötä joku alkaa verottaa ryhmän jäseniä tappamalla heidät yksi kerrallaan. Marko Parviaisen kirjoittamassa tarinassa on kieltämättä ideaa, mutta olisi kaivannut huomattavasti enemmän pituutta toimiakseen kunnolla. Myös miljöö olisi voinut kekseliäämpi. Plussaa ratkaisun piilossa pitämisestä aina viime metreille asti.

Lainaus: - Eikös täällä lähellä ole se autio talo. Kyllä te tiedätte sen… Gary sanoi. Arnien kasvot kirkastuivat.
- Ai joo, sehän jäi autioksi, kun se McGraggen ukko kuoli pois. Ei sillä ollut edes sukulaisia, jotka olisivat huolineet sen talon. Täällä jossain mä aina vaeltelin pikkupoikana.
- Ei mennä sinne. Siitä ukosta on kerrottu kummia juttuja. Se oli ihan omituinen. Samantha katseli epäröiden muita.
- Huu… Siellä varmaan kummittelee. Se ukko leijuu ilmassa ja kalisuttelee kahleita, sanoin möreällä äänellä.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany

Saksankielinen teos: Der Dämonenjäger (GJS Nr. 272)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.4.1990
Hinta: 13,50 mk


lauantai 17. lokakuuta 2020

Yöjuttu 3/1990: Demoniloiset

Takakansi: Ne käyttivät ravinnokseen haudoissa maatuvia ruumiita ja asustivat lähinnä hautausmailla, joissa niille riitti ruokaa yllin kyllin. Suko ei ollut pitkään aikaan joutunut tekemisiin tuon inhottavan demonilajin kanssa, mutta nyt hän totesi kohdanneensa ghoulin. Kaamean näköinen otus raahautui ajoradan poikki ihonriekaleet repsottaen ja limaiset posket lommollaan, ikään kuin näkymättömät sormet olisivat puristaneet niitä kokoon. Ghouli pyrki kadun reunaa kohti. Ehkä se aikoi puikahtaa viemärikaivon kautta kaltaistensa seuraan. Suko seurasi valppaana sen etenemistä…

Arvio: Ei ole mitenkään yllättävää, että pitkälti yli vuosikymmenen Geisterjäger John Sinclair -kioskilehteä kirjoittaneen Jason Darkin ideariihi alkoi jossain vaiheessa ehtyä pahemman kerran, eikä uusistakaan tarinoista tullut enää niin vetäviä kuin aiemmin. Maaliskuussa 1990 ilmestynyt Demoniloiset on tästä hyvä esimerkki, sillä kekseliäistä lähtökohdistaan huolimatta siitä syntyi lähes tavanomainen rymistely, jossa ei ollut sen enempää toimintaa kuin jännitystäkään.

Demoniloiset alkaa kiinnostavasti. Lontooseen on jostain saapunut salaperäinen Mister X, joka on päättänyt ottaa limaa ampuvalla ja kudokset syövyttävällä pistoolillaan hengiltä itsensä John Sinclairin. Tähänpä toimivuus sitten loppuukin, sillä sen sijaan että kirjoittaja olisi tehnyt miesten yhteenotosta edes jollain tapaa onnistuvan, hän hätäilee kuten Mister X:kin. Tämän ja John Sinclairin kohtaaminen ei pääty edes kunnon laukaustenvaihtoon, vaan Sinclair tempautuu toiseen ulottuvuuteen, jossa hän saapuu ghoulien salaperäiselle kotijärvelle ja kohtaa siellä lymyilevän Xorronin. En tiedä olenko lukenut näitä juttuja silmät kiinni, mutta jossain vaiheessa huomasin ruumiinsyöjien valtiaan työskentelevän tällä kertaa yksin ja yllätyksekseni sain lukea Lady X:n kuolleen.

Kahdessa eri ulottuvuudessa kulkeva tarina ei ole onnistunut, mutta eipä sitä ole mikään muukaan tässä lehdessä. Vanha kunnon sarvipää hallitsee lukijapiirroksia, joita on tällä kertaa mukana viiden kappaleen eli kokonaisen aukeaman verran.

Lainaus: Vaara kasvoi hetki hetkeltä. Lentävät limamöykyt lipuivat meitä kohti hitaasti, mutta vääjäämättömän varmasti. Lisäksi kaikki tapahtui kammottavan äänettömästi. En kuullut edes minkäänlaista viuhinaa, vaikka otusten antennijalat liikahtelivat kiivaasti puolelta toiselle. Nyt tarvittiin nopeita päätöksiä. Minun täytyi valita, vapauttaisinko professorin kokonaan, vai puolustautuisinko hyökkääjiä vastaan.

Lukijan novelli: Sokkelo
Marjut Järvimiehen kaksisivuinen Sokkelo kertoo nimettömäksi jäävästä henkilöstä, joka astelee kesken matematiikan tunnin käytävään, vain huomatakseen sen osoittautuvan todelliseksi verkostoksi. Käytävällä olevat ovet eivät johda minnekään, mutta varsin pian tarinan päähenkilö päätyy ruumishuoneelle ja omiin hautajaisiinsa. Omaperäisessä novellissa on latteutensa, mutta lukeutuu silti Yöjuttu-suosikkeihini.

Lainaus: Ympärilläni vallitsi surutunnelma. Paikalla oli pappikin. Hitaasti minulle valkeni, että olin omissa hautajaisissani… Ikuisena pilailijana olisin tietysti pompannut ylös arkusta ja huutanut jotain vitsikästä, mutta vainajat ovat elottomia, eivätkä näin ollen myöskään liiku. Minäkään en valitettavasti ollut mikään poikkeustapaus. Olin vainaja. Kuollut kuin kivi. Vainajat eivät pompi arkuissaan tai naura. Paitsi yöllä…

Lukijan novelli: Jumalten peli
Nimimerkki Anan kirjoittamassa novellissa seikkaillaan unen ja todellisuuden rajamaastossa. Kyseessä on ihan tavallinen kaveri, joka on joutunut tietämättään pahojen voimien pelinappulaksi ja jonka kohtalo sinetöidään unessa. Jumalten peli toimii idean tasolla jotenkuten, mutta Anan kirjoitustyyli on kömpelöä ja vuoropuhelu teennäistä. Loppuhuipentumakin on moneen kertaan koettu.

Lainaus: - Tule, niin koet saman kohtalon kuin tämä narttu tässä, huusi yksi hirviöistä ja heilutteli tytön päätä edes takaisin, kunnes päästi irti, niin että pää lensi minua kohti. Se tipahti aivan jalkojeni juureen, ja säpsähdin niin, että tipautin ristini maahan. Samalla hetkellä kun risti kosketti maata, alkoi tapahtua! Häikäisevä valo leimahti rististä ja samassa se muuttui miekaksi. Nostin miekan maasta, sillä taisteltavahan minun oli, muuten en heräisi enää koskaan.

Lukijan runo: Kauhuruno I
Pimeys.
Se verhoaa utuisen maiseman mustaan vaippaansa.
Usva väistyy pimeyden tieltä.
Taivas.
Kuolemanvalkoinen täysikuu valaisee vielä tähtikirkkaalla taivaalla.
Kunnes – pimeyden varjot
vähitellen peittävät koko taivaan.
Nostan katseeni taivaalle
nähdäkseni vielä kuun kirkkauden.
Voin erottaa siitä kasvot.
Ne nauravat pirullista naurua.
Ne ovat kuoleman kasvot.
Pimeys peittää taivaan.
(Minna Anttila)

Lukijan runo: Kauhuruno II
Kaikkoa, paha henki!
Häivy, pimeyden renki!
Mene Manan majoille,
pimeyden asuinsijoille!
Siellä pysy, älä karkaa!
Älä kiusaa ihmisparkaa!
(Marjut Järvimies)


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Ghoul-Parasiten (GJS Nr. 271)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1990
Hinta: 13,50 mk

maanantai 28. syyskuuta 2020

Yöjuttu 2B/1990: Kun haudat aukeavat

 

Takakansi: Yksityisetsivä Tony Ballardille alkoi tihkua omituisia tietoja henkiolentojen ilmestymisestä.
Ihmisiäkin oli kadonnut.
Tony Ballard alkoi penkoa asioita ja päätyi eri vaiheiden jälkeen zombieiden hautausmaalle. Pelko alituisena seuranaan hän ryhtyi taisteluun eläviä vainajia vastaan, ja hänen muutenkin hankala tilanteensa muuttui kertakaikkiaan sietämättömäksi – ja ennen kaikkea – hengenvaaralliseksi…

Arvio: Yöjutun vuoden 1991 ensimmäinen tuplanumero esitteli kauhufaneille uuden aaveidenmetsästäjän, niin ikään Englannissa asuvan Tony Ballardin. Loppuvuodesta 1982 luotu Ballard seikkaili kotimaassaan Saksassa kaikkiaan 200 numerossa, mutta suomalaisille lukijoille häntä tarjottiin vain neljästi. Tämä ei yllätä, sillä ainakin ensivaikutelman perusteella kyseessä on halpa John Sinclair -tarinoiden suosiolla ratsastava klooni.

Kun haudat aukeavat on väritön zombiejuttu, jossa ei ole jännitystä mihinkään suuntaan. Tony Ballard on esikuvansa Sinclairin kaltainen yli-ihminen, jolle pieni zombiearmeija ei pysty aiheuttamaan kuin ajoittaisia ongelmia. Zombiet ja heidän hallitsijansa ovat yhtä avuttomia ja aikaansaamattomia kuin Sinclairinkin tarinoissa. Kun kokonaisuuteen sotketaan vielä nuori, karatea harrastava kiinalainen parapsykologian opiskelija ja hänen erikoinen opettajansa, ollaan aivan Sinclair-tarinoiden vanavedessä. Ainoa merkittävä poikkeus on komiikka: Ballardin kirjoittaja A. F. Morland (oik. Friedrich Tenkrat) tuntuu työstäneen tekstiään enemmän huumorimielellä kuin Jason Dark Yöjuttujaan. Vai miltä kuulostaa demoneja torjuva jauhe, silmistään tulisia peitsiä ampuva entinen demoni tai maaginen liekinheitin?

Lainaus: Uskoin, että koko jutun takana oli monikasvoinen demoni Rufus, joka oli pitänyt minua pilkkanaan jo kauan. Hän toimi mielellään taustalla rakentelemassa ansojaan ja lähetti vain kätyreitään kimppuuni. Siitä huolimatta olin päässyt muutaman kerran katsomaan häntä silmästä silmään.
En kuitenkaan ollut kyennyt sammuttamaan hänen mustaa elämänliekkiään, sillä hänellä oli eräs aivan poikkeuksellinen ominaisuus: tiukan paikan tullen hän tuhosi itse itsensä ja nousi myöhemmin jälleen esiin kuin feeniks-lintu tuhkasta.
Jos onnistuisin kerrankin olemaan nopeampi, monikasvoinen demoni olisi lopullisesti tuhottu. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany

Saksankielinen teos: Wenn sie aus den Gräbern steigen (TB 1)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.2.1990
Hinta: 19,50 mk

maanantai 14. syyskuuta 2020

Yöjuttu 2A/1990: Pirunmunkkien aavetanssi

Takakansi: Piru käski ja aaveet tanssivat!
Riutuneet hahmot huojuivat edestakaisin niin että kaavut hulmusivat. Näytti siltä kuin heidän jalkansa eivät olisi koskettaneet lainkaan lattiaa. Tanssi muuttui hetki hetkeltä hurjemmaksi. Kaikki sulautuivat yhdeksi vinhasti kieppuvaksi massaksi.
Sielunvihollinen tuijotti karkeloa katala virne naamallaan. Hän oli tämän näytelmän ohjaaja…

Arvio: Pariisilaisen selvänäkijä Tanithin murha ajaa aaveidenmetsästäjä John Sinclairin Bretagneen, jonka idyllisten postikorttimaisemien kääntöpuolella asuu silkka pahuus. Avainhenkilö on taidemaalari Fedora Golon, jonka maalaamasta taulusta viisi paholaismunkkia on päässyt siirtymään meidän ulottuvuuteemme. Kun peliin on sekaantunut vielä Asmodiskin, ei John Sinclairilta puutu tekemistä.

Tai niin voisi luulla. Tosiasiassa Pirunmunkkien aavetanssi on kekseliäästä ideastaan huolimatta laiska ja laimea, joskin yllättävän väkivaltainen kauhistelu. Valitettavasti kirjoittaja ei ole osannut keksiä pelottaville paholaismunkeille juuri muuta tekemistä kuin piilukirveiden heittelyn, jolla ei pitkälle pötkitä Sinclairin kaltaista valon poikaa vastaan. Asmodiskaan ei tuo tarinaan juuri mitään kiinnostavaa, sillä tämä tyytyy tapansa mukaan tarkkailemaan tilannetta taustalla. Loppuhuipentuma on sentään onnistuneen lohduton. Vaatimattomista lukijain piirroksista mainitsemisen arvoinen on vain Helloween-yhtyeen logolla varustettu ”Save Us from the Creeping Nightmares” -kuva.

Lainaus: Sanoja seurannut ivanauru meni ohi Golonin korvien. Fedora oli siis liitossa paholaisen kanssa ja antanut pimeyden ruhtinaan vietellä itsensä.
Golon epäili vieläkin, mutta vilkaisu vieraaseen sai hänet lopullisesti vakuuttuneeksi tämän puheiden paikkansapitävyydestä. Tuo pujopartainen mies oli itse pimeyden ruhtinas, saatana, jota Fedora nyt totteli.
Vanhat noitajutut muistuivat Raymond Golonin mieleen. Piru naurahti hiljaa, ikään kuin olisi lukenut hänen ajatuksensa, ja sanoi: - Hän ei voinut muuta. Kukaan ei pysty vastustamaan saatanaa. Pystyn mihin tahansa, jos vain haluan. Paras esimerkki on vaimosi. Sain hänet ihastumaan itseeni. Hän tahtoi yhä uudelleen…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Geistertanz der Teufelsmönche (GJS Nr. 270)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.2.1990
Hinta: 19,50 mk

sunnuntai 23. elokuuta 2020

Yöjuttu 1/1990: Tappajamehiläiset

Takakansi: Yön hiljaisina hetkinä hän seisoi avoimen ikkunan ääressä ja puristi molemmin käsin sen edessä olevia rautakaltereita. Sitten hän käänsi katseensa ulkona vallitsevaan pimeyteen ja muodosti huulillaan äänettömiä sanoja. Hänen tilaisuutensa koittaisi vielä. Tappajamehiläiset eivät jättäneet häntä pulaan. Shaw Braddock tiesi sen ja jatkoi odotustaan…

Arvio: Yöjuttu hyppäsi uudelle vuosikymmenelle vanhan tarinan jatko-osalla, sillä tammikuussa 1990 julkaistun tarinan taustalla on keväällä 1986 julkaistu Tappajahyönteiset. Siinä mieleltään vinksahtaneen mehiläisfarmarin luomat aggressiiviset mehiläiset terrorisoivat yhteiskuntaa, kunnes John ja Suko pistävät tilanteen aisoihin ja luovuttavat farmarin mielisairaalahoitoon. Siinä missä Tappajahyönteiset oli silkkaa keskinkertaisuutta ja b-luokan kauhistelua, on sen jatko-osa vieläkin vaatimattomampi.

Ainoa, mikä jatko-osassa oikeastaan toimii kunnolla, on alkukohtaus, jossa pari vihaista mehiläistä on aiheuttaa suuronnettomuuden päästyään ison matkustajakoneen ohjaamoon. Sen jälkeen tarina kulkeutuu omille ennalta-arvattaville urilleen, jossa kaikki juonenkäänteet ovat Yöjutun lukijoille jo hyvissä ajoin selvillä. Loppuhuipentumakin on totutun heikko: hurja ampiaishirviö taltutetaan parilla paholaisruoskan iskulla, eikä pääroistonkaan kohdalla tarvita kovin kaksisia toimenpiteitä tämän kukistamiseksi. Neljästä lukijan piirroksestakaan ei ole tämän numeron tason nostajaksi.

Lainaus: Vartija oli varautunut torjumaan melkein minkä vaaran tahansa. Väijyksistä ammuttu luotikaan ei olisi häntä yllättänyt. Sen sijaan hänelle ei olisi juolahtanut mieleenkään, että vaara voisi uhata jonkin hyönteisen taholta.
Mehiläinen oli nopea. Mies kuuli äkäisen pörähdyksen ja näki jonkin vilahtavan aivan silmiensä edessä. Samassa hän tunsi terävän piston silmiensä välissä.
Hän yritti läpsäyttää kiusanhenkeä kämmenellään, mutta myöhästyi. Mehiläinen oli jo tipotiessään.

Lukijan novelli: Pahan enne
Marko Parviaisen kirjoittama novelli on b-luokan kauhutarina retkeilevistä nuorista, jotka joutuvat pikavauhtia lisääntyvän tappajarihmaston uhreiksi. Pahan enne sisältää harmillisesti myös lopputwistin, joihin on törmännyt lukijoiden novellien kohdalla aivan liian monta kertaa. Parin sivun mittaista rykäisyä olisi pitänyt kehittää huomattavasti pidemmälle, jotta siitä olisi saanut irti enemmän – tällaisenaan se edustaa lukijoiden novellien keskitasoa.

Lainaus: Pirjon iho repesi useista kohdista ja rihmoja alkoi pursua ulos kietoutuen ruumiin ympäri. Pirjo päästi viimeisen huudon, ennen kuin vaipui lattialle kiemurrellen tuskissaan. Molempien ruumiiden rihmat yhdistyivät toisiinsa isoksi kasaksi ja ne alkoivat myös levittäytyä ympäristöön. Mika ja Heli ryntäsivät huoneeseen, mutta pysähtyivät kauhistuneina kynnykselle.

Lukijan novelli: Paholaisen hammas
Jos Pahan enne oli hyvin kirjoitettu, joskin harmillisen tavanomainen kauhutarina, on Marjut Järvimiehen kynäilemä Paholaisen hammas sen vastakohta: hyvä idea on vesitetty luettelomaisella juonenkuljettamisella ja erittäin oudoilla käänteillä, eikä kirjoittaja ole oikein muutenkaan saanut aiheesta kaikkea irti. Erikoisen amuletin löytäneen henkilön matka normaalielämästä itse paholaisen valtakuntaan ja tämän palvelijaksi ei jätä lukijalle juuri mitään muistikuvia.

Lainaus: Yritin rukoilla apua Jumalaltakin, mutta sain vastaukseksi vain pilkallista naurua, jostain Helvetin uumenista. Naurua seurasi haiseva, vihreä sumu, joka täytti pian huoneeni ja pani minut voimaan pahoin. Sumun seasta erotin tummaihoisen hahmon, jonka kasvot oli maalattu punaisiksi. Kun näin, että tulijalla oli kaulassaan samanlainen koru, kuin minullakin, tajusin, että hän oli poppamies paholaista palvovasta heimosta. Juuri samasta heimosta, josta ”Paholaisen hammas” oli peräisin.

Lukijan runo: Kuolemattomat
On yö,
kävelen.
Rakastan öitä.
On hiljaista,
kuolemanhiljaista…
Tulen loivan mäen päälle,
jossa usva liikehtii salaperäisesti.
Siellä on kiviä ja ristejä vieri vieressä,
joiden seasta erotan kaksi toisiinsa
kietoutunutta hahmoa.
Astelen lähemmäksi.
Näen heidän täysikuun valaisemat,
kalpeat, ikinuoret kasvonsa.
He kääntävät katseensa minuun
ja hymyilevät niin
että verentahrimat kulmahampaat
välkkyvät kuutamossa…
T. F. (469)


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Killer-Bienen (GJS Nr. 269)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.1.1990
Hinta: 13,50 mk

sunnuntai 2. elokuuta 2020

Yöjuttu 12/1989: Wikkan kosto

Takakansi: Noitia näkyi kaikkialla, mihin Suko vain sattui katsomaan. Ne olivat vallanneet Blackmoorin kylän ja levittäytyneet kaikkialle kuin syöpäläiset. Ne kyhjöttivät talojen katoilla, vaanivat pimeillä kujilla, ulkorakennuksissa ja ullakoilla, ja täyttivät pimeän yön riekkuvalla naurunräkätyksellään.
Ja Suko oli yksin!
Hänen ystävänsä ja virkaveljensä John Sinclair oli lähtenyt etsimään sitä miestä, jonka syytä tämä kaamea tilanne todennäköisesti oli.
Noidantappaja Mason Cortlandia ei näkynyt missään!

Arvio: Edellisessä numerossa pieneen Blackmoorin kylään saapuneet ystävämme ovat keskellä todellista noitien kokoontumistapahtumaa, sillä paikalle ovat suurnoita Wikkan ja hänen apulaisensa Jane Collinsin lisäksi saapunut kymmenittäin pimeyden ruhtinaan palvelijoita. Riekkuva ja rietas lauma on valmistautunut kohtaamaan suuren noidantappajan, vuosisataisesta suohaudastaan esiin manatun Mason Cortlandin tämän omalla maaperällä, kylässä, jossa Cortland tappoi säälimättä noidiksi epäilemiään ihmispoloja vuosisatoja aiemmin. Wikkan tavoitteena on myös saada haltuunsa salaperäinen noidankivi, jota Cortland aikoo käyttää hyväkseen noitalauman tuhoamisessa.

Jos joku Yöjutun jatkotarina ryvettyy pahemman kerran, niin tämä. Blackmoorin noidantappajan ensimmäinen puolisko oli tunnelmallinen paluu lehden huippuvuosiin, mutta jälkimmäisestä osasta muodostuu todellinen antikliimaksi. Sarjan kirjoittanut Jason Dark kuvailee kyllä yöllistä, noitien täyttämää kylänraittia onnistuneesti, mutta itse noitien uhka jää vaatimattomaksi: yhdestäkään heistä ei ole tippaakaan vastusta Johnille tai Sukolle, jotka listivät vihollisiaan kuin liukuhihnalta. Wikka ei saa tälläkään kertaa juuri mitään aikaiseksi ja Johnin ja Jane Collinsin yhteenottoakin saamme jäädä odottelemaan jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Loppuhuipentuma on raivostuttavan ala-arvoinen. Lehden piristysruiske onkin Juri Kovaljeffin aukeaman kokoinen piirros ”It is time to go to bed”.

Lainaus: Mikään ei enää pidätellyt niitä. Ne hyppivät alas puiden oksilta, syöksähtelivät ilman halki kuin raketit, ulvahtelivat kuin palosireenit ja nauraa räkättivät mielipuolista nauruaan. Sukon valtasi yhtäkkiä kauhea epäilys, joka vahvistui hetken kuluttua.
Noitien totuuden hetki oli lyönyt.
Ne yhtyivät kaikki hirveään ulvontaan, josta erottui selvästi vain yksi ainoa sana.
Wikka!

Lukijan novelli: Kesäyön kauhut
Nimettömäksi jääneen kirjoittajan novellin päähenkilöt kokevat kesäisellä uintireissullaan todellista kauhua, kun järvestä nousee salaperäinen ja pelottava olento. Tapahtumista kertova Jari valmistautuu jo kuolemaan, kun yhtäkkiä paikalle tupsahtaa pitkä, vaaleahiuksinen englantilaismies, joka listii olennon hopealuodeillaan. Hän on tietysti John Sinclair, joka katoaa paikalta yhtä nopeasti kuin on ilmestynytkin. Kyseessä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun Yöjutun-sivuilta tutut hahmot seikkailevat lukijoiden novelleissa, aiemmin näin on käynyt ainakin numerossa 6/1988.

Lainaus: - Kuka sinä olet?
Mies näytti miettivän hetken ennen kuin vastasi. – John Sinclair.
Tuntui kuin joku olisi lyönyt minua halolla päähän. – Mutta miten se on mahdollista, sain viimein änkytettyä.
- Eihän se olekaan, mies vastasi hymyillen. – Olenkin vain mielikuvitusolento, kuten oli tuo demonikin. Meitä ei ole olemassakaan.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Wikkas Rache (GJS Nr. 268)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1989
Hinta: 12,50 mk

lauantai 18. heinäkuuta 2020

Yöjuttu 11/1989: Blackmoorin noidantappaja

Takakansi: Suko ja minä olimme jo kuvitelleet, ettei mikään pystyisi hämmästyttämään eikä saattamaan meitä pois tolaltamme. Totesimme erehtyneemme ja tulimme toisiin ajatuksiin, kun eräänä päivänä tutustuimme Blackmoorin noidantappajaan. Hän kykeni herättämään ihmisissä syvää kammoa ja hirvittävää kauhua, mutta sen lisäksi hän osasi sekoittaa eri aikakausia keskenään. Eipä aikaakaan, kun emme enää tienneet, olimmeko nykyajassa vai menneisyydessä…

Arvio: Tuskin mikään maanpäällinen paikka on niin täynnä salailua ja kylmäkiskoisuutta kuin Englannissa sijaitseva Blackmoor, jossa ei katsota hyvällä ketään kylään saapuvaa henkilöä. Syykin on selvä: kylässä vaalitaan edelleen lähes 300 vuotta sitten kuolleen noidantappaja Mason Cortlandin muistoa ja vieläpä niin hartaasti, että kyläläiset ovat päättäneet palauttaa hänet takaisin maan päälle saattamaan työnsä loppuun. Tämä ei tietenkään sovi Johnille ja Sukolle, mutta ei myöskään mestarinoita Wikkalle ja hänen parhaalle oppilaalleen Jane Collinsille, jotka saapuvat paikalle tehdäkseen tiliä Cortlandin kanssa.

Hienolla nimellä ja komealla kansikuvalla varustettu Blackmoorin noidantappaja on kuin raikas tuulahdus pahoin pölyttyneeseen Yöjuttu-sarjaan tuoden monin paikoin vahvasti mieleen Tappajan kouran (1/1984). 1980-luvun alkuvuosien parhaiden Yökkäreiden tyyliä onnistuneesti myötäilevä tarina on kaiken lisäksi vieläpä omaperäinen, kahdella eri aikajanalla vaivattomasti hyppelevä seikkailu, jossa menneen maailman kauhut siirtyvät nykyaikaan. Suon syvyyksistä kotikyläänsä palaava Cortland on kaiken lisäksi lehden häikäilemättömimpiä murhamiehiä, joten tämän kaksiosaisen tarinan ensimmäisessä puoliskossa voi todeta kaiken olevan kohdallaan. Aivan yhtä laadukkaita eivät ole lukijoiden piirrokset, joista parhaimpana erottuu Juri Kovaljeffin taideteos. Lehdessä oli mukana myös kysely nimen muuttamisesta: lukijaäänestyksessä annettiin uusiksi nimivaihtoehdoiksi joko vanha ja perinteinen Yöjuttu, , Aave, Aaveidenmetsästäjä John Sinclair tai sitten lukijat saivat ehdottaa lehdelle itse keksimäänsä nimeä.

Lainaus: - Kutsun sinua, Mason Cortland, minä kutsun sinua! Nouse suon syvistä syövereistä päättämään kesken jäänyt työsi. Tapa noidat, surmaa ne saatanan epäsikiöt, ota ruoskasi ja tuhoa ne. Mason Cortland, suuri noidantappaja, me emme ole unohtaneet sinua. Olemme vaalineet muistoasi keskuudessamme ja pitäneet sitä kunniassa kautta vuosisatojen. Jokainen on tiennyt noitien ajan alkavan uudelleen jonakin päivänä. Nyt se päivä on tullut. Suuret mustien lintujen parvet ovat olleet merkkinä siitä, että noidat ovat jälleen kokoontuneet yhteen. Tule ja tuhoa meidät [sic]. Me kaikki länsäolijat [sic] autamme sinua. Inkvision nimessä, ota vastaan pyyntömme ja nouse kosteasta mutahaudastasi!

Lukijan novelli: Pako todellisuudesta
Lehden kahdesta novellista lyhyempi on aikakautensa videosensuuriin ja elokuvien turmiolliseen vaikutukseen viittaava fantasiakertomus Tepistä, joka vuokraa Torkkelin videosta erikoisen videolaitteen. Laitteen avulla Tepi pääsee suoraan keskelle toimintaa. Kaikki sujuu siihen asti mallikkaasti, kunnes Tepi laittaa nauhuriin hieman liian räväkän kauhuelokuvan, joka koituu tietenkin hänen turmiokseen.

Lainaus: - Nämä kun asetat paikoilleen – nämä kuulokkeet korvillesi ja näkimet silmillesi, sitten vielä nämä hajustimet sieraimiisi ja tämän makumellisuuhusi – niin olet valmis elämäsi trippiin. Tämä iso mötikkä, eli rooliadapteri, on liitettävä varsinaiseen videolaitteeseen – tuohon kohtaan – ja sitten vaan kasetti päälle. Niin, se kaupparatsu muistutti vielä, että kytkennät erityisesti rooliadapterin – ja aisturien asennukset, on tehtävä oikein.
- Ja? Tepi rypisti otsaansa.
- Sinusta tulee videoleffan sankari. Voit kokea kaiken mitä hänkin. Ajattelepa sitä!

Lukijan novelli: Uniaika
Myös toinen novelleista perustuu päähenkilönsä fantasioihin. Siinä missä Tepi halusi kokea kovaa toimintaa ja kauhua, on Uniajan päähenkilön Aaltosen mielessä aivan muut asiat. Tähän tarjoaa apua Fantasia Ky, joka lupaa siirtää Aaltosen suoraan unien maailmaan, siellä tapaamansa kaunottaren seuraan. Uniaika on Pako todellisuudesta -novellia kekseliäämpi ja vivahteikkaampi ja myös sen loppuratkaisu on toimivampi. Molempien novellien kirjoittajaksi on merkitty Arto Laatikainen, jonka kynästä syntyi aikoinaan myös Yöjutussa 9/1988 julkaistu Ääni.

Lainaus: ”Me Fantasia Ky:ssä olemme kehittäneet aivan uudenlaisen menetelmän, jolla voidaan jäljittää unien takainen maailma. Professori Eusodoksen teorian mukaisesti rinnakkaismaailman sijainti F-avaruudessa on mahdollista määritellä REM-unen perusteella ja ko. henkilön lähettäminen unen maailmaan käy kätevästi uniulottuuvuussiirtäjän avulla, jonka me olemme hiljattain testanneet hyvällä menestyksellä ja todenneet täysin turvalliseksi.”

Lukijapostiin oli lähetetty myös kaksi runoa, molempien kirjoittajana MR (Yöjuttufani)
RUNO 1
Hämärä laskeutuu
nainen maaten paneutuu.
Vampyyri liikkeelle lähtee,
naisen luo saapuu
hampaat kirkkaasti välähtää
nainen siitä älähtää.
Vampyyri puree naista
veri naisen kaulalla paistaa,
vampyyri naisen maahan paiskaa,
kaksi jälkeä…
Onkohan tässä runossa järkeä?

RUNO 2
Kuu taivaalla mollottaa
Dracula yössä tallustaa
nuori nainen kävellä sipsuttaa
Dracula suuta maiskuttaa…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Hexenwürger von Blackmoor (GJS Nr. 267)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1989
Hinta: 12,50 mk


torstai 9. heinäkuuta 2020

Yöjuttupokkari 10: Paholaisen pääkallot

Takakansi: Angie Dickson heräsi keskellä yötä. Hän avasi säikähtäneenä silmänsä ja jäi tuijottamaan makuuhuoneen pimeyteen henkeään pidättäen. Kauhu valtasi hänet.
Nauru kuului niin läheltä, että naurajan täytyi olla aivan hänen edessään – ellei peräti hänen vuoteessaan…
Yhtäkkiä Angie tunsi raskaan painon rintansa päällä ja tajusi, että oli tapahtunut jotain kauheaa. Hän tunnusteli lakanan reunaa ja hänen sormensa osuivat johonkin pyöreään, jossa oli pitkiä karvoja, kuin hiuksia ihmisen päässä…
Hiuksia? Kaamea aavistus muuttui todeksi. Vuodepeitolla oli irtonainen pää!

Arvio: Skotlantilaisen Glasgown lähistöllä tapahtuu outoja katoamisia. Kadonneet henkilöt löytyvät muutaman viikon kuluttua liikenneonnettomuuksissa menehtyneinä – usein jopa niin huonossa kunnossa, että heidät pystytään tunnistamaan vain mukana kulkevasta omaisuudestaan. Nopeaan tahtiin tapahtuneet katoamiset herättävät myös Scotland Yardin kiinnostuksen ja kun salapoliisimaisista otteistaan tunnettu toimittaja Bill Conolly ilmoittaa tutkivansa samaa aihetta, vie Scotland Yardissa työskentelevän John Sinclairin tie pikapikaa pohjoiseen. Siellä hän joutuu keskelle väkivaltaista tapahtumaketjua, jonka keskiössä ovat brasilialaisilla taioilla kutistetut ihmisen päät.

Yöjutun pokkarisarjan viimeiseksi osaksi jäänyt Paholaisen pääkallot edustaa alkuperäisjulkaisuna samaa vuoden 1974 tarjontaa kuin kaikki aiemmatkin osat. Toisaalta en osaa olla pettynyt pokkareiden julkaisemisen lopettamisesta, sillä ne olivat usein tarinoiltaan vaatimattomia ja hinnaltaan varsin korkeita, mutta vastaavasti ne tarjosivat monenlaista infoa Johnin uran alkuajoilta – kuten vaikkapa tässä numerossa ensimmäistä kertaa esiintyvä hopeinen tikari, jonka olemassaolon kirjoittajakin tuntuu tosin välillä unohtaneen.

Paholaisen pääkallot on pokkaritarinana keskinkertainen. Pienten, kutistettujen ja pomppivien päiden luoma uhka ei ole kovinkaan hyvin luotu, mutta vastavuoroisesti pääroiston piilopaikka kaikkine demonijumala Orgozzon palvelemiseen tarkoitettuine alttareineen on onnistunut. Loppuhuipentuma, jossa John räiskii kutistettuja päitä kuin savikiekkoja konsanaan, edustaa valitettavasti jo liian tutuksi käynyttä tarinoiden päättämislinjaa: John Sinclair oli toisinaan liiankin yli-ihminen ja hänen muokkaamisensa haavoittuvammaksi olisi tehnyt tarinoista huomattavasti kiinnostavampia lukea.

Lainaus: Opittuaan viidakon intiaaneilta kallonkutistuksen käytännöllisen puolen Cyrus Quant oli saanut kuulla, kuinka yhteydenotto pimeyden voimiin ja demoneihin tapahtui. Hän oli opetellut salamyhkäisiä loitsumenoja ja tutustunut erilaisiin rohtoihin, joita poppamiehet valmistivat tietyistä yrteistä. Lopulta hänet oli vihitty salaisuuksista kaikkein suurimpaan; murhaajapäiden mysteeriin.
Hän oli nähnyt Brasiliassa yhden ainoan kerran, kuinka kutistettu pää oli hyökännyt nuoren tytön kimppuun ja surmannut tämän. Kaikki oli tapahtunut periaatteessa samoin kuin tänä yönäkin, joskin hän oli kehittänyt ja hionut tekniikkaa edelleen. Hän oli keksinyt, kuinka kutistetut päät voitiin muuttaa murharoboteiksi, jotka tottelivat ainoastaan hänen käskyjään.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der teuflischen Schädel (Gespenster-Krimi nr. 66)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 1.11.1989
Hinta: 18,50 mk

sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

Yöjuttu 10/1989: Kanavan piru

Takakansi: Hänen silmiinsä oli syttynyt mielipuolinen kiilto, mutta siitä huolimatta hän tiesi tarkalleen, mitä teki.
- Me manaamme hänet esiin! hän kuiskasi ja loi kiihkeän silmäyksen ympärillä istuviin ystäviinsä. – Hänen täytyy ilmestyä! Vain siten hän voi todistaa teille ja muille, että on olemassa paljon sellaisia arvoituksia, joita ihmiskunta ei koskaan ratkaise.
- Kuka hän sitten on, Piet? joku piirissä istujista kysyi.
- Kraal! Pelkkä Kraal. Mutta hänellä on muinaisaikojen mahti ja magia. Ihmiset eivät ole vieläkään keksineet torjuntakeinoa häntä vastaan. Eivät vieläkään, eivätkä tule koskaan keksimäänkään…

Arvio: Yhä epätasaisemmaksi taantuneen Yöjutun olisi voinut kuopata jo 1980-luvun lopussa, ellei sen kirjoittajalla Jason Darkilla olisi ollut taitoa kääntää kurssia juuri silloin, kun tarinat sitä eniten tarvitsivat. Atlantis-mytologialla ja Suurilla vanhuksilla leikkiminen ei ollut koskaan parasta Darkia, vaan ainakin omasta mielestäni häneltä luonnistuivat parhaiten suoraviivaiset, perinteisten kummitusjuttujen kaltaiset tarinat. Kanavan piru ei ole tarinana kaikkein omaperäisin, mutta silti sen parissa viihtyy helposti loppuun asti.

Hollannin Haagiin sijoittuva kauhistelu on yksinkertainen kertomus pimeyden voimia esiin manaavasta nuorukaisesta, joka innostuu tekosistaan niin paljon, että antautuu koko sielullaan hirviön palvelukseen. Vaikka en voikaan välttää joissain kohtauksissa mielleyhtymää Jack Arnoldin Mustan laguunin hirviöstä (1954), on kokonaisuus silti riittävän omaperäinen. Uusi toimintaympäristö on myös mieluisa piristysruiske, eikä loppuhuipentumassakaan ole sellaista hutilointia, mihin Dark liian usein syyllistyy. Ainoa moitteen sija liittyy oikeastaan Kraalin apulaiseen – en vain osaa kuvitella nivustaipeestaan jalkansa menettänyttä, yhdellä jalalla hyppelevä zombieta kovinkaan uhkaavaksi, saati sitten niin nopeaksi kuin mitä tarina väittää. Lukijoiden piirroksista kannattaa mainita nimettömäksi jääneen taiteilijan näkemys Karasta sekä Jari Korpisalon ”Sadonkorjuun aika”.

Lainaus: Suomuisen jättiläiskouran puristukseen joutunut miespolo pyristeli vastaan surkeasti huutaen, mutta turhaan. Hirviön suomukourassa oli ryhmyiset sormet ja pitkät terävät kynnet, jotka viilsivät uhrin kasvoihin vertavuotavia haavoja.
Hirviöstä näkyi vain tuo yksi ainoa käsi. Se ravisteli uhriaan niin, että vesi pärskyi korkealle ilmaan. Sen jälkeen se käänsi hänen kasvonsa veneeseen päin.
Järkyttyneet matkustajat kuulivat vertahyytävän tuskanhuudon. Se jäi miespoloisen viimeiseksi elonmerkiksi, sillä seuraavassa hetkessä suomukoura veti hänet mukanaan syvyyteen.

Lukijan novelli: Uni
Ville Peltolan kirjoittama Uni on sivun mittainen, silkkaa tajunnanvirtavyörytystä oleva novelli, jossa uni muuttuu todellisuudeksi ja verenhimoiset hyönteiset syövät päähenkilön, lentäen sen jälkeen kaupungin ylle uusia uhreja etsimään. Teksti olisi kaivannut huomattavasti enemmän sisältöä, eikä pieni jäsentelykään olisi ollut pahitteeksi.

Lainaus: Katsoin siihen ja meinasin pyörtyä kun näin sen! Pieni, nyrkin kokoinen hyönteinen söi olkapäätäni. Huitaisin sen kirkuen pois. Samassa kuulin ääniä takaani, mutta en välittänyt enää niistä, vaan ryntäsin ovelle kuin hullu. Mutta ovi olikin musta! Sen huomattuani katsoin hätäisesti taakseni ja näin kuinka yksi iso ja kolme pientä hyönteistä lähestyivät minua kiiluvat silmät pyörien. En tajunnut enää mistään mitään, ja aloin nauraa! Olin tullut hulluksi.

Lukijan novelli: Suon lapset
Lehden toinen novelli on nimimerkki Veksin käsialaa. Siinä lastenmurhaajan suohon upottamat kymmenet ruumiit nousevat kosteasta haudastaan ja vievät vankilaan heitetyn murhamiehen mukanaan. Idea on käyttökelpoinen, mutta Veksin käsittelyssä siitä tulee kliseinen kummitusjuttu, jonka yksityiskohtaiset kuvailut vuosia suossa maanneista ruumiista pikemminkin huvittavat kuin kauhistuttavat. Kokonaisuutena Suon lapset on silti selkeästi parempi kuin Ville Peltolan vaatimaton Uni.

Lainaus: Ruumiiden piiri järjestäytyi taas jonoksi ja lähti kulkemaan. Ehkä joku yöllä saalistava pöllö näki seurueen, tai jänis. Lapsia, joiden päässä oli riekaleisia mustia roskasäkkejä. Lapsia, joiden kurkku oli revitty auki niin, että pää keikkui lähes irtonaisena hartioilla tai lapsia, jotka olivat hiiltyneet kuin yöksi uuniin unohtunut paisti. Ja luuranko, joka haisi mullalta ja jonka leuka loksui kuin se olisi nauranut.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Grachten-Teufel (GJS Nr. 266)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1989
Hinta: 12,50 mk

sunnuntai 14. kesäkuuta 2020

Yöjuttu 9/1989: Paholaisen tatuoija

Takakansi: Atlantis eli!
Sen tiesimme me ja sen tiesivät monet muut, eikä kukaan voinut sille mitään. Atlantiksen perintö vaani piilossa sopivaa hetkeä iskeäkseen ihmiskunnan kimppuun. Se työnsi tuntosarvensa ulos aina silloin, kun halusi saada jotakin. Suko ja minä koimme sen karvaasti omissa nahoissamme. Jouduimme toteamaan rajallisuutemme.
Samalla joutuivat myös Myxin ja Kara palaamaan kauheaan menneisyyteen, josta olivat luulleet päässeensä ikiajoiksi eroon…

Arvio: Lontoolaisessa jokiveneessä asuvalla Greggillä on hallussaan salaperäinen voima, jonka hän on saanut demoni Arkonadalta. Gregg pyrkii jatkamaan Arkonadan perintöä eräiden kaksosten avulla, mutta John Sinclair ja Suko saavat varsin nopeasti vihiä miehen suunnitelmista. Myös Kara ja Myxin liittyvät tarinaan, jonka loppuhuipentuma käydään Lontoon sijaan liekehtivillä kivillä.

Ilmestymisvuotensa heikoimpiin Yöjuttuihin lukeutuva Paholaisen tatuoija on juoneltaan sekava ja tarinankuljetukseltaan turhankin ripeä kertomus ikiaikoja unohduksissa olleen demonin aikeista aiheuttaa sekaannusta maan päällä. Arkonada on kieltämättä kiinnostava lisäys jo entisestäänkin laajaan demonien ryhmään, mutta kirjoittaja olisi voinut käyttää häntä hieman paremmin hyväkseen – nyt Arkonadan läsnäolo on pitkälti pelkkää patsastelua, joka ei johda sen enempää kauhuun kuin jännitykseenkään. Eeppinen lopputaistelu kaikkine juonenkäänteineen on tylsä ja innoton.

Lehdessä järjestettiin kevään ja kesän aikana myös uusi Yöjuttu-klubin pääsykoe ja onnekkaiden nimet julkaistiin tässä numerossa. Lukijain piirroksiakin on mukana runsaasti ja tällä kertaa myös yksi humoristinen sellainen, jossa Sukon syliin hyppäävä John myöntää pelkäävänsä ympärille asettuneita pimeyden voimia.

Lainaus: Jos Kara olisi kyennyt puhumaan, hän olisi huutanut pikku velhon nimeä riemusta kiljuen. Koska hän kuitenkin oli edelleenkin liikuntakyvytön, hän saattoi vain tuijottaa Greggin ohi nähdäkseen edes vilahduksen niin hartaasti odottamastaan ystävästä.
Myxiniä ei ollut tuhottu. Hän ei ollut kuollut, vaan elävä, ja oli tullut pelastamaan Karan. Mutta riittivätkö hänen voimansa menestykselliseen taisteluun Arkonadaa vastaan?
Kara pelkäsi, ettei riittänyt.

Lukijan novelli: Moonshine
Nimimerkki Hedun kirjoittama ihmissusinovelli mukailee kaikkia lajityypin peruskliseitä aina syrjäisestä mökistä oudosti käyttäytyvään vaariin, täysikuusta helppohintaiseen loppuratkaisuun. Murteen käyttö vuoropuhelussa on teennäistä, eivätkä henkilöt muutenkaan ole kaikkein parhaalla mahdollisella tavalla hahmoteltuja. Kolme sivua on sitä paitsi aivan liian lyhyt mitta tällaisellekin kauhutarinalle.

Lainaus: - Voi luoja, ukko supisi kuuta katsoen. – Armahda, älä anna sen tapahtua…
Mutta hän tiesi sen. Hän oli muuttuva, ja hän tulisi raatelemaan heidät…
Rikkumaton hiljaisuus loi elottoman kuvan tähän syrjäiseen metsään. Kasvit ja eläimet näyttivät väistyvän jonkin pahan tieltä…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Des Satans Tätowierer (GJS Nr. 265)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1989
Hinta: 12,50 mk

tiistai 2. kesäkuuta 2020

Yöjuttupokkari 9: Koukkusorminen kyttyräselkä

Takakansi: - Seis! Mitä te täällä teette?
Museovahdin ääni kaikui luonnottoman kovana suuressa salissa. Taskulampun valokiila osui keskilattialla seisovaan mieheen ja paljasti hänen selässään olevan kyttyrän.
Vartija astui hieman lähemmäksi. – Mitä te etsitte täältä? Museo on suljettu…
Lauseen loppu juuttui hänen kurkkuunsa. Kääpiö kumartui ja sieppasi suuren piilukirveen selkänsä takaa.
Leveä terä välähti taskulampun valossa.
Kääpiö ei epäröinyt hetkeäkään. Hän harppasi eteenpäin ja iski piilukirveen terän museovartijan päälakeen!

Arvio: Ranskalaista Beaumontin pikkukylää satoja vuosia sitten piinannut paha, taikuri Sourette, palaa kyttyräselkäisen Cascabel-kääpiön avulla kostamaan hänet aikanaan mestanneiden kyläläisten jälkeläisille. Taikurin verisessä paluussa on vain yksi virheliike – hän järjestää suureellisen esityksen Lontoossa, jossa katsojien joukossa istuu luonnollisestikin myös John Sinclair. Kun Sinclair ymmärtää tapahtumien taustat, alkaa takaa-ajo, jonka loppunäytös esitetään ikivanhan ranskalaismyllyn kellarissa.

Kauan siinä kesti, ennen kuin Yöjuttu-pokkareiden joukkoon eksyi ensimmäinen mainitsemisen arvoinen tarina. Vaikka Koukkusorminen kyttyräselkä on nimenä yksi lehden historian hölmöimmistä, on se tarinana erittäin viihdyttävä ja mukaansa tempaava. Murhanhimoisen kääpiön tekemiset ovat tosin pelkkää yksinkertaista teurastamista ja sellaisenaan puuduttavaa luettavaa, mutta tuonpuoleisesta palanneen taikurin ilmestyminen Johnin tielle sähköistää heikommatkin juonenkäänteet. Loppuhuipentuma on kekseliäs ja tällä kertaa sen kehittelyyn on käytetty sekä aikaa että vaivaa. Henkiolennon tuhoamisessa on kaiken lisäksi muuan yksinkertainen tehokeino, jota Sinclair ei suomennetuissa tarinoissa enää tiettävästi tämän jälkeen käyttänyt, vaan turvautui ennemmin huikeaan asearsenaaliinsa.

Lainaus: - Keskiyöllä tavataan. Ajattele keskiyötä, sillä silloin suuri Sourette hakee sinutkin!
Kolkkoja sanoja seurasi häijy nauru.
Kitty alkoi rummuttaa jykevää ovea nyrkeillään hirveän pakokauhun vallassa, mutta riehuminen oli täysin hyödytöntä. Nyrkit vain kipeytyivät.
Viimein tyttö lysähti oven eteen. Nyt oli liian myöhäistä katua ja syytellä itseään. Hän oli loukussa. Pirunmyllyn vankina!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Gnom mit den Krallenhänden (Gespenster-Krimi nr. 61)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 1.8.1989
Hinta: 18,50 mk

keskiviikko 13. toukokuuta 2020

Yöjuttu 8/1989: Hulluus iskee yöllä

Takakansi: Vanha sisäoppilaitos oli alusta alkaen kammottanut häntä, mutta vanhemmat olivat pysyneet järkähtämättä päätöksessään kouluttaa hänet. Franca Mundi totteli, sillä Sisiliassa vanhempien mielipide oli laki. Pelkoaan hän ei alistumisestaan huolimatta ollut kuitenkaan onnistunut voittamaan. Se oli vain vahvistunut sitä mukaa, mitä pitemmäksi hänen oleskelunsa tässä tyttöjen sisäoppilaitoksessa venyi. Itse asiassa talo ei muistuttanut koulua vähimmässäkään määrin. Se seisoi kolkkona ja luotaantyötävänä pienen vuoren huipulla pinjapuiden keskellä ja sinne johti vain yksi ainoa tie. Huhu kertoi puutarhaan kätketyistä valvontakameroista, jotka olivat jatkuvasti toiminnassa ja näkivät kaiken. Franca oli yrittänyt etsiä niihin kytkettyjä monitoreja, mutta turhaan. Tosin talossa oli paljon oppilailta kiellettyjä huoneita, joissa sääntöjä säntillisesti noudattava Franca ei ollut tohtinut käydä.
Tämä yö oli erityisen kurja ja tuskallinen. Hän ei kyennyt enää torjumaan pelkoaan, joka puristi sydäntä kuin kiristyvä teräsvanne…

Arvio: Arvostetun sisäoppilaitoksen seinät kätkevät kauhean salaisuuden, jota tonkivat tahot päästetään armotta päiviltä. Johnin ja Sukon tie vie kyseiseen laitokseen oikeastaan sattumalta, sillä he ovat etsimässä maanalaista kristallijärveä, jonka pahuuden tartuttamiin poliiseihin he törmäsivät Lontoossa. Tilanteesta tekee erikoisen se, että ystävämme joutuvat tekemään yhteistyötä paikallisen mafiapäällikön kanssa, koska hänen tyttärensä on oppilaitoksen asukkaana vakavassa vaarassa.

Komealla kotimaisella kannella ja vielä vetävämmällä nimellä varustettu tarina muistuttaa paikoin Dario Argenton Suspiriaa (1977), olematta kuitenkaan sen veroinen. Lasisen järven synnyttämä uhka, sisäoppilaitoksen ympäristössä öisin vaaniva jättiläislintu ja Gorgoksen kosto jäävät kaikki vähän puolitiehen. Kaiken lisäksi John ja Suko selviävät taas kerran kertaa pinteistään liian helposti, joten jännitystä ei synny tälläkään saralla. Lehdessä mukana olevat lukijoiden piirustukset eivät ansaitse tämän enempää huomiota. Lehden infotaulu väittää virheellisesti tarinan olevan alkuperäiseltä nimeltään Belphégors Höllentunnel (oik. Yöjuttu 6/1989).

Lainaus: - Gorgos tulee hakemaan teidät. Pitkän odotuksen jälkeen hänen vaelluksensa on nyt lopussa. Maanjäristykset ja tulivuorenpurkaukset ovat merkkinä siitä, ettei kiven sisässä olevan järven tarvitse enää jatkaa vaellustaan. Nyt se on pysähtynyt lopulliselle paikalleen ja kristallijumala Gorgos pääsee vapauteen. Ensimmäiseksi se hankkii itselleen uusia palvelijoita naisten ja miesten keskuudesta. Te olette ensimmäisiä, jotka hän on hyväksynyt luokseen.

Lukijan novelli: Todellisen pahan palkka?
Nimimerkki ToKon kynäilemä kertomus on yöllinen hallusinaatio, jossa päähenkilö kohtaa omituisen olennon jostain toiselta planeetalta. Punainen lanka puuttuu ja lopun filosofinen toteamus todellisen pahan palkasta tuntuu vain teennäiseltä.

Lainaus: Olin todella pyörällä päästäni ja istuin vuoteelle tukevammin. Tämähän oli aivan naurettavaa! Oliko tuo muuttuva keppi, hevospää, muka totta vai metkuiliko pulveri aivoissani. Naurahdin yllättäen kammottavalla soinnilla ja ihmettelin ääneni karheutta. Mitä ihmeen timantteja ja toista tasoa? Kyllä nyt olisi paras pestä kasvot ja alkaa hipsiä töihin. Siellä kaikki muuttuisi taas normaaliksi ja raskaaksi aherrukseksi ja olisin iloinen päästessäni laskemaan tuntiansioitani. Sillä raha on hyvin tärkeätä, yhtä tärkeätä kuin pistelevä tee aamuisin kielellä.

Lukijan novelli: Valtataistelu
Pimeys laskeutuu kaupungin ylle ja joukko sen palvelijoita kokoontuu erään talon katolle ottamaan maailman lopullisesti hallintaansa. Tapahtumat eivät kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan, sillä joukossa on petturi, joka on omistanut elämänsä valolle – hän on kuningas Arthurin jälkeläinen, joka on aikeissa syöstä Excaliburin avulla pimeys lopullisesti vallasta. Lonely Writerin kirjoittama tarina on idearikas, mutta toteutukseltaan hyvin korkealentoinen.

Lainaus: Zeus ja pimeyden palvelijat käyvät pienoista taistelua keskenään ja lopulta Zeus nostattaa sellaisen myrskyn, joka vastaa aikojen alussa käytyä valtataistelua, mutta ei olisi mitään verrattuna tulevaan. He näkevät jo kuun ja auringon, jotka lipuvat kohti toisiaan. Yhtäkkiä katolla seisovat pimeyden palvelijat alkavat hohtaa sinistä valoa. Se rätisee heidän ympärillään, kuin yhdistäen heidät yhdeksi ja samaksi, suojaten valon mahdolliselta vastaiskulta. He lopettavat loitsuamisen, ja laskevat kätensä. Nyt voi vaan odottaa, mitä tuleman pitää.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Nachts, wenn der Wahnsinn kommt (GJS Nr. 264)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1989
Hinta: 12,50 mk

lauantai 25. huhtikuuta 2020

Yöjuttu 7/1989: Lasinen kauhu

Takakansi: Näin ajovalot taustapeilissäni ja tajusin heti, että takanani tulevan autonkuljettaja [sic] ajoi aivan liian kovaa. Ajorata oli sateen liukastama ja täynnä lätäköitä, joista liian vauhdikkaasti ajava auto voi helposti nousta vesiliirtoon ja syöksyä ulos tieltä.
Koukkasin pientareelle, koska en halunnut Bentleyni saavan tarpeettomasti lisää kolhuja entisten lisäksi. Seuraavassa hetkessä takaa tullut auto ohitti minut ja roiskautti mahtavan vesiryöpyn ajokkini kylkeen ja sivuikkunoihin. Rekisterikilpi peittyi vesisumuun ja paksuun pakokaasupilveen.
Ajattelin, ettei noin edesvastuuttomasti ajava kuljettaja voinut olla muuta kuin hullu tai humalassa. Joka tapauksessa hän saattoi muut tiellä liikkujat hengenvaaraan..

Arvio: Muutaman vuoden kestänyt Yöjuttu-fanitukseni oli taantunut keväällä 1989 siihen vaiheeseen, että yhä useampi lehti tuli vain selailtua läpi ilman sen kummempaa perehtymistä. Vauhtiin päässyt nuoruus oli yksi merkittävä syy tähän, mutta myös juttujen jatkuva keskinkertaisuus vieraannutti minut John Sinclairin ja kumppaneiden maailmasta. Lopullinen sinetti taisi tulla heinäkuussa ilmestyneen Lasisen kauhun myötä, koska sen kansikuva oli kaikkea muuta kuin Yöjutulle sopiva – saksalaisia Yökkäreitä jonkin verran keräilleenä epäilin myös alkuperäiseksi väitetyn kansikuvan aitoutta, mikä suututti minua entisestään.

Lasisen kauhun sivuuttaminen ei tuntunut suurelta menetykseltä vuonna 1989, eikä se olisi ollut sitä nytkään. Kekseliäästä aiheesta huolimatta juoni on laimeaa peruskauraa, jossa omaperäisyys loistaa poissaolollaan. Lasi-ihmisten ympärilleen luoma uhka on olematon ja lopussa John selviää henkeään uhanneesta tukalasta paikasta taas kerran kuin ihmeen kaupalla. Lehdessä on mukana myös kaksi lukijapiirrosta, joista on tällä kertaa vaikea valita parempaa, eikä suinkaan niiden korkean laadun vuoksi.

Lainaus: Poliisin virkapukuun pukeutunut olento makasi edessäni. Kätensä pois heittäneen suunnalta kuului matalaa murinaa. Vilkaisin äänen suuntaan ja otin edessäni makaavalta mieheltä aseen pois, ennen kuin kävin ääntelijän kimppuun risti kourassani.
Olin kietaissut ketjun sormieni ympärille ja päästin ristin putoamaan alas miehen kasvoille.
Mitään ei tapahtunut.

Lukijan novelli: Pysy haudassasi
Nimettömäksi jääneen kirjoittajan Yöjuttu-standardein mitattuna pitkähkö novelli kertoo humoristisen tarinan sedästä, joka palaa haudan takaa kostamaan kuolemansa. Kieli poskessa kynäilty novelli edustaa lukijoiden tuotosten parhaimmistoa.

Lainaus: Ruumis lähti hoippumaan lähes äänettömästi pitkin katuja, vain sininen hautausvaate yllään. Se käveli suoraan Terencen talolle, otti leipäveitsen ja jatkoi tällä kertaa suoraan matkaansa määrätietoisesti ja nopeasti, niin että heidän täytyi seurata sitä autolla. Pian selvisi, että Simon Striperin, vanhan sedän, joka ei halunnut levätä rauhassa, määränpää oli sama sairaala jossa hän oli kuollut.

Lukijan novelli: Kauhistuttava kokemus
J. S. Miehtanoffin kirjoittama lyhyt tarina kertoo syksyisellä mökillä koetusta hirvittävästä painajaisesta, jossa päähenkilö matkaa saunareissunsa päätteeksi suoraan helvetin lieskoihin. Ideaköyhä tarina huipentuu lopetukseen, joka ei onnistu olemaan niin hauska saati nokkela, millaiseksi se lienee tarkoitettu.

Lainaus: Vaivun syvään tajuttomuuteen. Demoni nostaa minut käsivarsilleen ja kantaa minut kiukaan yläpuolelle. Se hehkuu punaisena, kuin itse helvetti. Putoan tulikuumaan kiukaaseen, huudan kuin sisälmyksiä revittäisiin irti… Vajoan syvään, tulikuumaan kuiluun… Putoan… Huudan…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Das gläserne Grauen (GJS Nr. 263)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1989
Hinta: 12,50 mk


perjantai 10. huhtikuuta 2020

Yöjuttu 6/1989: Helvetintunneli

Takakansi: Miehen kauhu vaikutti jo hänen ajotapaansakin. Kaasupoljin painui rajusti alas, renkaat sutivat asfalttia niin että harmaa savu pöllysi, ja Lancia ampaisi liikkeelle. Jean Leduc puristi rattia hikisin kourin, kiitäessään hurjaa vauhtia rantatiellä. Suojakaitein varustetut äkkijyrkät serpentiinimutkat ja pimeys teettivät hänellä paljon töitä. Leduc pani kaikki yhden kortin varaan, sillä takaa-ajajat olivat hänen kannoillaan ja hän halusi päästä seuraavaksi päiväksi Italiaan. Taustapeiliin vilkaistessaan hän totesi takaa-ajajien valonheittimien häilähtelevän jo vaarallisen lähellä ja yritti lisätä jo muutoinkin mielipuolista nopeuttaan…

Arvio: Cannes on muutakin kuin elokuvakaupunki, vaikka se sellaisena tunnetaankin. Nyt sinne on asettunut mustaverinen, jonka ei pitäisi missään nimessä olla elävien kirjoissa, onhan John Sinclair jo ainakin kertaalleen tuhonnut sen. Pahan voima on kuitenkin mahtava ja sen saavat ystävämmekin taas huomata, kun he joutuvat uuteen taisteluun liekkiruoskademonin eli Belphégorin kanssa.

Maahisten henkiin herättämän Belphégorin toinen tuleminen on rutiininomainen kauhistelu, jonka tehtävä lienee ennemmin iljettää kuin pelottaa – tästä esimerkkinä hallitsijaansa joka paikkaan seuraavat valtavat matolaumat. Jopa John on aseeton niiden edessä, mutta saa tarpeen tullen yllättävää apua ulkopuoliselta ystävältään, jonka kanssa hän käy fantastisen mielikuvitusrikkaaseen yhteenottoon matoja vastaan. Myös Suko joutuu pahaan hengenvaaraan, mutta ratkaisevalla hetkellä mahtavan Belphégorin kostonhimo sotkee demonin pasmat. Lehdessä on kaksi lukijan piirrosta, joista toista on innoittanut Metallican uunituore albumi ”…and Justice for All”, sillä kuva on nimetty levyllä olevan Eye of the Beholder -kappaleen mukaan.

Lainaus: Vieraiden edessä seisova olento ei ollut enää ihminen, vaan vaarallinen hirviö; Belphégor.
Nyt läsnäolijat näkivät hänen todellisen hahmonsa. Hän koostui – madoista!
Tuhannet toisiinsa liimautuneet ja kietoutuneet mustat madot muodostivat hänen lihaksistonsa ja koko hahmonsa. Syntynyt kokonaisuus oli ihmisen muotoinen olento.

Lukijan novelli: Outo taivas
Tällä kertaa lehdessä on peräti kolme lukijan novellia. Näistä ensimmäinen on nimimerkki Ilppon kirjoittama Outo taivas. Kyseessä on kuumaan kesäiltaan sijoittuva kauhistelu taivaalta tuijottavine paholaisineen, jonka murhanhimoiset apulaiset päästävät päähenkilön pois päiviltä. Torsoksi jäänyt tarina olisi saattanut toimia paremmin pidempänä.

Lukijan novelli: Sielunsa myynyt
Saska N. on kynäillyt tarinan paholaista manaavasta Akista, jolle käy moisessa leikissä tietysti huonosti. Ideaköyhän jutun viimeiset hetket selostetaan kuin urheilukisoissa, mikä ei tällaisessa tapauksessa oikein toimi. Onkin valitettavaa todeta, että tällaisia tarinoita mahtuu vähintään kolmetoista tusinaan.

Lukijan novelli: Kuoleman kartano
Viimeisen novellin kirjoittajasta ei ole tietoa. Yksisivuinen tarina kertoo Nosferatun linnasta myrsky-yönä suojaa hakevasta muukalaisesta, jonka onnistuu tappaa linnan pelottava isäntä survaisemalla tammiseiväs syvälle sen mustaan sydämeen. Tarinassa ei ole mitään omaperäistä, eikä myöskään mitään muistettavaa.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Belphégors Höllentunnel (GJS Nr. 262)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1989
Hinta: 12,50 mk

torstai 2. huhtikuuta 2020

Yöjuttupokkari 8: Vampyyrin morsiamet

Takakansi: Rasahduksen kuullessaan Miriam käännähti säpsähtäen. Oviaukossa seisoi kookas, mustakaapuinen mies, jonka silmät hehkuivat kuin tuliset kekäleet.
- Kuka te olette? Miriam kysyi vapisevalla äänellä.
- Vampyyrien kuningas, mies vastasi. – Sinusta tulee morsiameni. Tulet hallitsemaan rinnallani elävien vainajien valtakuntaa.
Mies asteli lähemmäs Miriamia, joka alkoi vavista kuin kuumehorkassa ja vaipui polvilleen.
Omituinen vieras kumartui tytön puoleen, painoi hänen päänsä takakenoon ja avasi suunsa. Ylähuulen alta paljastui kaksi pitkää, neulanterävää kulmahammasta, jotka painuivat hitaasti tytön kaulavaltimoa kohti…

Arvio: Tohtori Boris Barow haaveilee elämästä vampyyrinä ja on sen saavuttaakseen rakentanut syrjäiseen lontoolaisrakennukseen laboratorion, jossa hän aikoo suorittaa muuntumisrituaalin tieteellisiä keinoja käyttäen. Onnistuttuaan Barow ryhtyy hankkimaan itselleen morsiamia, mutta pahaksi onnekseen erään uhrin miesystävä hälyttää John Sinclairin apuun. Toinen Barow’n kannalta epäonninen tapahtuma linkittää aaveidenmetsästäjän yhä tiukemmin tapaukseen ja ennen pitkää heidän on kohdattava toisensa kasvotusten.

Melkoisella innolla aikanaan lanseerattujen Yöjuttu-pokkareiden kiinnostus laantui fanien keskuudessa varsin nopeasti, sillä korkea hinta ei missään vaiheessa paiskannut kättä tarinoiden tason kanssa. Näin jälkikäteenkään pokkarijuttuja ei voi suositella kuin kaikkein innokkaimmille Yöjutun lukijoille, sillä sen verran ideaköyhiä niiden tarinat ovat poikkeuksetta olleet. Railakkaasti etenevä Vampyyrin morsiamet jatkaa tuttua linjaa, vaikka John onkin saanut jo uusia apuvälineitä ensimmäisen ristin ja hopeasta sulatettujen luotien muodossa. Jännitystä ei ole nimeksikään ja tarina vyöryy alusta loppuun ilman minkäänlaista pohjustusta mihinkään suuntaan. Lukijan tylsistyminen on siis taattu.

Lainaus: Päivä kului ja ilta alkoi hämärtää.
Tohtori Barow heräsi arkussaan kuin näkymättömän herätyskellon herättämänä ja nousi raottamaan ikkunaverhoja.
Aurinko oli jo laskenut ja taivaanrannalla näkyi sadetta enteileviä synkkiä pilvivuoria.
Tohtori Barow sytytti savukkeen ja keskittyi tupakoidessaan ajattelemaan seuraavaa uhria.
Brenda Porterin aika tulisi tänä yönä, ja sen jälkeen tehtävä olisi suoritettu. Vanhojen kirjoitusten mukaan vampyyrillä täytyi olla kolme morsianta ennen kuin hänestä voisi tulla kaikkien elävien vainajien johtaja.
Kolme morsianta!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Bräute des Vampirs (Gespenster-Krimi nr. 57)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 1.5.1989
Hinta: 18,50 mk

sunnuntai 22. maaliskuuta 2020

Yöjuttu 5/1989: Pirun riivaama

Takakansi: Mies astui muotiliikkeeseen juuri ennen sulkemisaikaa. Isabella Norton oli jo ottanut avaimet käteensä mennäkseen lukitsemaan lasisen ulko-oven. Hän aikoi huomauttaa, että liike oli jo suljettu, mutta sanat kirjaimellisesti juuttuivat hänen kurkkuunsa. Miehen läpitunkeva tuijotus alkoi pelottaa Isabellaa ja hän tunsi olevansa kuin alaston tuon katseen edessä. Kylmät väreet vilistivät pitkin hänen selkäänsä.
Tuo ei ollut mikään asiakas – ei koskaan!
Isabella aavisti oikein, sillä mies oli – PIRUN RIIVAAMA!

Arvio: Pirun saapuminen kenen tahansa elämään sekoittaisi arjen täydellisesti. Isabella Nortonin se vie ensin hermoromahdukseen, mutta pimeän puolelle siirtymisen jälkeen hän huomaa uuden elämän alkaneen. Isabellan epäonneksi muuan John Sinclair ystävineen ei aio katsoa moista hyvällä, heidän mielestään Asmodiksesta on riittävästi harmia ilman uusia uhrejakin.

Hyvin mitättömistä lähtökohdista alkava tarina kasvaa edetessään ihastuttavan toimivaksi tarinaksi, vaikka mitään tavanomaista syvällisempää onkin turha odottaa – piru vain yksinkertaisesti haluaa juuri Isabella Nortonin sielun itselleen. Miellyttävää on sen sijaan linkitys ensimmäiseen Suomessa julkaistuun Yöjuttuun (Kauhun yö, 1/82), josta tutulla henkilöllä on tärkeä osa tapahtumien kulussa. Myös toisessa ulottuvuudessa seikkaileminen toimii tällä kertaa tavallista paremmin. Lukijoiden lähettämiä kuvia ei tällä kertaa lehdessä ole kuin yksi, kömpelöstä Hellrider-piirroksesta on vastannut nimimerkki M. E -89. Alkuperäisen Yöjuttu-klubin toinen pääsykoekierros huipentuu tähän lehteen.

Lainaus: Itse piru korkeassa persoonassaan tarkkaili nukkuvaa naista. Hän oli ”luvannut” ottaa tämän itselleen ja aikoi myös pitää ”lupauksensa”.
Tällä kertaa sielunvihollinen näytti todelliset kasvonsa kaikessa inhottavuudessaan ja vastenmielisyydessään. Niiden luihua kolmiomaista muotoa korostivat korkeassa otsassa sojottavat pukinsarvet, leveä ohuthuulinen suu ja pitkä kapea kyömynenä.
Siinä oli Asmodis, ja hän oli tullut ottamaan sen, minkä oli luvannutkin ottaa.

Lukijan novelli: Piinattu sotilas
Lukijan novellissa on tällä kertaa historiallista näkökulmaa, sillä sen tapahtumaketju alkaa Suomen sodasta. Tuolloin suonsilmäkkeeseen heitetyt sotilaat palaavat suomalaissotilaiden avuksi Talvisodassa, onnistuen tekemään tyhjiksi venäläissotilaiden tarkoin suunnitteleman ja suomalaisille tuhoisan hyökkäyssuunnitelman. Tarina kulkee paikoin aivan mallikkaasti, mutta nimettömäksi jääneellä kirjoittajalla on jostain syystä ollut tarve kiirehtiä loppuratkaisua, joka jää näin ollen todelliseksi antikliimaksiksi. Hyvän yön toivottaminen loppukommenttina on ollut kirjoittajan mielestä kenties hauska lopetus, omasta mielestäni vitsi on turhan kulunut.

Lainaus: Kun sotilaat kauhunhuudon hälyttäminä saapuivat paikalle, löysivät he mustanahkaisen, miltei luurangonnäköisen olennon syömässä alikersantti Makarovin päätä. Samalla tuo helvetin syvyyksistä noussut huitoi ruosteisella miekallaan sivaltaen joka iskulla raajan tai kaksi, ja pian ilman täytti veren haju. Ampuminen oli turhaa, luodit vain lävistivät suoasukin ruumiin tai lohkaisivat siitä pieniä palasia. Vääjäämättömästi se kävi jokaisen kimppuun purren ja kynsien sekä huitoen miekallaan, kunnes uhrista ei ollut jäljellä muuta kuin kasa lihaa ja luuta sekä muutama verinen riepu…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Vom Teufel besessen (GJS Nr. 261)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.5.1989
Hinta: 12,50 mk