Yöjuttu 12/1986: Valkoisten arkkujen meri

Takakansi: Vanhoissa muurinraunioissa asui onnettomuus. Rosoisia seinämiä vasten lyövien aaltojen loiske kuulosti aavemaiselta ja salamyhkäiseltä, aivan kuin äänet olisivat yrittäneet kertoa jostakin toisesta, ihmissilmälle näkymättömästä henkimaailman elämästä.
Yö oli pilkkosen pimeä ja Venetsian tunnusmerkki, rakastavaisten täysikuu loisti tällä kertaa poissaolollaan. Kaupungin yllä roikkuvat paksut pilvimassat eivät päästäneet sen kelmeää valoa lävitseen.
Venetsia nukkui.
Ei kuitenkaan aivan kokonaan, sillä tässä salaperäisessä kaupungissa eli lähes käsin kosketeltava historiallinen tunnelma. Jossain sen sokkeloissa, kanavien saastuneessa vedessä ja suuruuden ajan vanhoissa palatseissa vaani selittämätön ”jokin” sopivaa hetkeä tulemiselleen.

Arvio: Romanttinen, mutta pahoin ränsistynyt Venetsia on joutunut demonien temmellyskentäksi. Vampiro-del-marin johtamien punaisten vampyyrien lisäksi kanaalien kaupunkiin on saapunut myös Strigus, pirunpöllöjen johtaja joukkioineen. Sivullisten onneksi verenhimoiset pöllöt taistelevat ensisijaisesti vampyyrejä vastaan, joskin saavat tuhoa aikaan myös siviilien keskuudessa. John ja Suko saapuvat Venetsiaan aavistamatta heidän työmatkansa todellista laitaa.

Kaikkien aikojen hienoimmasta Yöjuttu-nimestä kisaava Valkoisten arkkujen meri jäi minulta aikoinaan lukematta, tai sitten sen jättämät mielikuvat ovat haalistuneet olemattomiin. Mistään suuresta seikkailusta ei tälläkään kertaa ole kysymys, sillä vaikka pirunpöllöt ovat pitkästä aikaa kekseliäs lisä pölyn peittämiin vihollislegiooniin, taivaalla liihottavien demonipalvelijoiden uhka on aivan liian mitätön. Yksi hieno toimintajakso on kuitenkin kirjoitettu mukaan eli se, jossa italialaiset poliisit saavat virkaintoisuutensa vuoksi pirunpöllölauman silmilleen. Kansikuva on kaikessa yksinkertaisuudessaankin loistava.

Lainaus: Kaikki vaikutti minusta jotenkin kammottavalta. Jokainen kivi tuntui mykkänäkin puhuvan kuolemasta ja katoavaisuudesta. Veden yllä lepäsi tunkkainen mätänevien jätteiden haju. Kyyhkysten lento vaikutti minusta jotenkin laiskalta ja kankealta. Muistin jälleen kuolleena löydetyt linnut.
Joidenkin talojen seinissä oli kirjoituksia. Minun oli vaikea saada niistä selvää, koska ne olivat latinankielisiä. Auringonsäteet pääsivät tunkeutumaan tänne tuskin koskaan. Ahtailla kuilumaisilla kaduilla ja kanavilla oli siitä syystä aina viileämpää kuin muualla. Rappion näkymätön aave kummitteli joka paikassa.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Meer der weissen Särge (GJS Nr. 231)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1986
Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 11/1986: Tohtori Kuoleman kosto

Takakansi: Saari vapisi ja maa tärähteli. Jostakin maan uumenista kuului kumeaa jylinää, mutta se oli vain pientä esimakua ennen suurta räjähdystä.
Bunkkerin betonikatto sinkoutui taivaalle kuin valtavien jättiläiskäsien paiskaamana. Se näytti kohoavan aina harmaisiin pilviin asti, ennen kuin hajosi tuhansiksi kappaleiksi, jotka syöksyivät murskaavalla voimalla takaisin saaren rantakallioille ja mereen.
Kattoa seurasi tuli.
Syntyneestä kraaterista syöksähti huikaisevan kirkas pistoliekki, joka poltti poroksi kaiken lähelleen sattuneen elollisen ja elottoman aineen. Vuosien uutteran työn tulokset tuhoutuivat muutamassa hetkessä…

Arvio: Solo Morasson eli tohtori Kuoleman aika on tullut päätökseen. John, Kara ja Myxin ovat sysänneet liikkeelle tapahtumaketjun, joka päättyy Murhaliigan turvapaikan tuhoutumiseen tohtorin itsensä päätyessä omaan piraija-altaaseensa hopealuoti päässään. Edes Xorronin apu ei auta, vaan piraijat ehtivät kaluta ihmispaholaisen lähes tunnistamattomaksi ennen kuin zombieiden ja ghoulien herra saa ongittua hänet pois altaasta. Murhaliiga on kärsinyt pahimman mahdollisen takaiskun!

Viime aikoina varsin väsyneenä näyttäytyneen Murhaliigan johtajan kukistumisen ympärille kehittyvä tarina alkaa kiinnostavasti, vetää sitten hetken aikaa henkeä ja vaihtuu erikoiseksi kissa ja hiiri -leikiksi, kun Solo Morasson ruumis jakautuu viideksi harmaapukuiseksi kääpiöksi, jotka ottavat kohteikseen Sinclair-ryhmän henkilöt. Johnilla ja Sukolla pitää kiirettä, kun he yrittävät pelastaa ystävänsä pahasta pinteestä. Omaperäistä ideaa ei hyödynnetä aivan parhaalla mahdollisella tavalla ja loppuhuipentuma on taas kuin hatusta vedetty, pikainen ja töksähtävä.

Lainaus: Kääpiöillä oli voimaa ja Burland tempaistiin nurin. Hän mätkähti raskaasti asvalttiin, mutta yritti nopeasti päästä takaisin pystyyn. Sitä kääpiöt eivät kuitenkaan sallineet.
Niiden veitsenterävät kynnet tunkeutuivat hänen vaatteidensa läpi ja viilsivät vartaloon syviä haavoja. Toiset tarrasivat häntä kurkusta ja puristivat niin, että kaulavaltimo repesi ja sisäinen verenvuoto tukehdutti hänet.
Burland koki kauhean, julman kuoleman. Ruumiin alle levisi nopeasti tummanpunainen verilammikko, joka valui edelleen pienenä purona katuviemärin säleiköstä sisään.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Dr. Tods Rache (GJS Nr. 230)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1986
Hinta: 9,50 mk