Yöjuttu 10/1986: Pimeyden valtiatar

Takakansi: Alassia oli puoleensavetävä ja kaunis tyttö, varsinainen rotunainen, jollaisesta useimmat miehet voivat vain uneksia. Hän ei myöskään peitellyt kauneuttaan, vaan kuljeskeli pitkät hiukset ainoana vaatetuksenaan Regent’s Parkissa.
Pienikokoinen, finninaamainen jengin kingi Jerry Shane oli vähällä pudottaa silmänsä hänet nähdessään. – Tuon minä otan itselleni! Tuon minä isken, Jerry kähisi lähestyessään upeaa ilmestystä. Mutta hän sai maksaa tungettelustaan kalliisti, sillä Alassia oli pimeyden valtiatar…

Arvio: Pimeyden valtiatar Alassia saapuu maan päälle alistaakseen sen valtaansa. Asmodinan perilliseksi hamuava kaunotar sotkee asiaan paitsi Johnin ja Sukon, myös Karan, Myxinin ja koko Murhaliigan. Ratkaiseva kamppailu käydään Tulimaassa, tohtori Kuoleman piilopaikassa, jossa Kara on joutunut hengenvaaralliseen tilanteeseen.

Pimeyden valtiatar on vaatimattoman vuosikertansa mitättömimpiä tarinoita. Se ei lähde missään vaiheessa käyntiin, eikä tarjoa jännitystä oikein millään tavalla. Loppuhuipentuma Tulimaassa on todella laimea, kuten myös Alassian yllättävä saapuminen Lontooseenkin. Näin ollen käsiin jää pikaisesti luettava ja vielä nopeammin unohdettava tyhjänpäiväisyys.

Lainaus: Naisen silmät muuttuivat mustiksi ja koko lähiympäristö pimeni. Nuorukaiset tunsivat joutuneensa outojen voimien valtaan jotka kiskoivat ja raastoivat heitä joka suuntaan, kunnes pimeys hälveni ja päivänvalo palautui normaaliksi.
Nainen seisoi yhä paikallaan tiukka juonne suupielessään. Hänen silmiensä väri oli palautunut jälleen mustavihreäksi. Jokin oli kuitenkin muuttunut.
Jerry Shaynesta ei näkynyt enää jälkeäkään. Hän oli kadonnut, häipynyt jäljettömiin! Paikka jossa hän oli äsken seisonut, oli tyhjä.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Herrin der Dunkelwelt (GJS Nr. 229)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1986
Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 9/1986: Ruumispolku

Takakansi: Maata oli kohdannut onnettomuus. Siellä raivosi tuhoisa sota. Joidenkin onnekkaiden oli onnistunut pelastaa henkiriepunsa ja joitakin välttämättömimpiä tarvekalujaan, mutta oli myös paljon kuolleita, jotka täytyi haudata.
- Haudatkaamme kuolleet, vieraalta paikkakunnalta saapunut kirkkoherra sanoi.
- Meillä ei ole omaa hautausmaata, muuan vanha ukko vastasi.
- Haudatkaa heidät sitten naapurikylän hautausmaahan, kirkkoherra ehdotti.
Läsnäolijat vavahtivat kuullessaan sen. He tunsivat naapurikylään johtavan vaikeakulkuisen tien. Sitä nimitettiin Ruumispoluksi, koska kaikki tiesivät, että jokainen joka kohtasi siellä valkokaapuisen naisen, oli kuoleman oma…

Arvio: Ruumispolun ja Valkoisen naisen tarina on painunut viime vuosikymmeninä unholaan, mutta muuttuu taas ajankohtaiseksi, kun muuan rikosetsiväkokelas lähtee selvittämään kuolleen setänsä tapausta. Seurakseen hän saa Will Mallmannin ja aaveidenmetsästäjä John Sinclairin. Pieni saksalaiskylä on ajautunut taas kauhun keskipisteeksi.

Englantilaisen Hammer-yhtiön elokuvat mieleen tuova Ruumispolku on keskinkertainen peruskauhistelu, jossa vuosisatoja vanha demoni jatkaa tekojaan ihmisten keskuudessa. Tarina ei ole kaksinen eikä kovin jännittäväkään. Vanha ja unohdettu hautausmaa sinne johtavine ruumispolkuineen on hyvin visualisoitu, mutta muilta osin kirjoittaja on säästänyt paukkunsa tuonnemmaksi. Loppuhuipentuma on erittäin laimea ja niinpä Ruumispolku onkin kertakäyttötavaraa.

Lainaus: Vanha Göpfert ei hievahtanutkaan. Hän seisoi kynnyksellä puolimätine kasvoineen, harmaaihoisena ja harvat hiukset hapsottaen.
Hänen nimensä oli Ralf Göpfert, kuten hänen veljenpoikansakin nimi ja Frank pani yhtäkkiä kauhulla merkille, ettei tuo olento lainkaan hengittänyt. Hän ei ollut enää mikään ihminen, vaan haudasta noussut elävä ruumis.
Frank muisti Kölnissä näkemänsä kauhuelokuvan vastaavanlaisine hirviöineen. Tämä ei ollut valitettavasti elokuvaa, vaan veristä totta. Se oli yhtä totta kuin ystävättären vapina, jonka hän tunsi, pitäessään käsivartensa kiedottuna tämän hartioilla.
Göpfert aikoi tappaa heidät!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Leichenpfad (GJS Nr. 228)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1986
Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 8/1986: Stellan rottakellari

Takakansi: Jouduimme mukaan pelkästään typerän sattuman vuoksi, mutta pirullahan on sormensa monessa mukana. En ehtinyt toimia riittävän nopeasti nähdessäni tumman hahmon ilmestyvän yllättäen hopeanharmaan maantiekiitäjäni valoihin ja rojahtavan konepellille, josta se paiskautui saman tien kadun sivuun.
Vieressäni istuva Suko kysyi vain tyynesti, mikä auton nokalla rysähti.
Jarrutin kiivaasti ja Bentley pysähtyi nytkähtäen.
Jäimme istumaan autoon ja yritimme kurkistella takapeiliin nähdäksemme, mikä meihin oli törmännyt. Turhaan. Takanamme oleva katuosuus näytti pimeältä ja tyhjältä, kuten sen vieressä kulkeva hautausmaa-alueen muurikin…

Arvio: Johnin Bentleyn konepellille heitetty suurikokoinen kuollut rotta johdattaa ystävämme omituiseen seikkailuun, jonka keskipisteenä on lontoolaisessa mielisairaalassa hoidettavana oleva potilas. Piruparka on valmistautunut rottien maailmanvalloitukseen, mutta koska on itse estynyt sitä toteuttamaan, hän on värvännyt itselleen apulaisen. Hamelnin pillipiiparin legenda on valmis heräämään eloon keskellä nykyaikaista Lontoota.

Stellan rottakellari oli varmasti vuoden 1986 odotetuin Yöjuttu. Se ei ollut sitä tarinansa vuoksi, vaan koska sen sivuilla ilmoitettiin kaikki Yöjuttu-klubiin hyväksytyt jäsenet. Minäkin odotin lehteä innoissani ja muistan vieläkin sen ilon, joka hyväksymisestä seurasi. Todisteeksi kerhokelpoisuudesta sain jäsennumerolla varustetun kerhokortin, jonka olen ajat sitten jo kadottanut.

Itse tarina ei ole häävi, vaan turhankin paljon aiemmin samana vuonna ilmestyneen Tappajahyönteisten kaltainen. Jos rotat ovatkin tosielämässä todellisia iljetyksiä, niiden herättämä vastenmielisyys ei ulotu tekstiin ja koko tarinan oleellisin pointti menee kaukaa ohi. Loppuhuipentuma on kaikessa ennalta-arvattavuudessaan melkoinen antikliimaksi.

Lainaus: Nainen ei sanonut sanaakaan. Hän ei myöskään soittanut kummallista huiluaan. Riitasoinnut olivat vaienneet ja kellariin oli laskeutunut painostava hiljaisuus.
Stella sinänsä ei ollut mikään kauhunäky, mutta hänen ympäristönsä sen sijaan oli.
Kymmenet rotat juoksentelivat hänen ympärillään ja hyppivät lattialla lojuvan ihmisen luurangon päällä. Luurangon toinen jalka oli vielä koukussa ja luinen polvi sojotti kattoa kohti.
Lihava rotta kyyhötti kellertävän pääkallon sileällä pinnalla ja nuoleskeli turkkiaan.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Stellas Rattenkeller (GJS Nr. 227)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.7.1986
Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 7/1986: Tappaja tuonelasta

Takakansi: Viola Wayne heittäytyi vuoteelle. Hiki helmeili hänen otsallaan. Hän tunsi tukehtuvansa ja raastoi hysteerisenä pukunsa kaulusta kuin se olisi aikonut kuristaa hänet.
Hän vilkuili hätääntyneenä ympärilleen. Sattumalta hänen katseensa osui vuoteen vierellä olevaan peiliin. Ei, ei voinut olla totta! Eivät nuo olleet hänen kasvonsa! Ne olivat muuttuneet täydellisesti; tulleet harmaiksi ja ryppyisiksi. Ja hänen vartalonsa... se oli painunut kumaraan ja kuin kutistunut joka puolelta!
Ja yhtäkkiä hän näki sen. Kylmän sinisen tulen! Se ilmestyi huoneeseen ilmassa leijuen ja näytti haluavan tarttua häneen hotkaistakseen hänet!
Silloin hän kuuli jylisevän äänen: ”Sinun pitää vannoa paholaiselle! Sinun pitää totella minua, ja minä käsken sinua: Tapa, Tapa!”

Arvio: Turistijoukko matkustaa Meksikoon tarkoituksenaan tutustua maya-kulttuurin perinteisiin. Heidät houkutellaan kuitenkin ansaan ja alistetaan kuolleitten herran palvelijoiksi. Pian tämän jälkeen alkaa tapahtua outoja murhia eri puolilla maailmaa, joten John Sinclairilla on taas töitä tehtävänään. Avukseen hän saa toimittajaystävänsä Bill Conollyn ja kaksikko suuntaa matkansa pimeyden ytimeen, Jukatanin niemimaalla sijaitsevalla henkien vuorelle.

Yöjutun kesän 1986 erikoisnumero vie lukijansa Johnin seikkailuiden toiseen tarinaan, vuoteen 1973, jolloin Suko ei ollut aaveidenmetsästäjän apuna ja Bill Conolly oli naimaton, maailmaa ristiin rastiin kiertävä toimittaja. John ajeli kuuluisan Bentleyn sijaan Morrisilla, eikä hänellä ollut ristiä rinnallaan. Hän kävi pimeyden voimien kimppuun nyrkein ja tavallisin luodein varustetun pistoolin avulla.

Tappaja tuonelasta on kömpelö kokonaisuus. Lähtökohdat ovat kyllä kekseliäät ja juoni rullaa vauhdilla eteenpäin, mutta muilta osin on helppo huomata, kuinka alkupäässä ollaan. Teksti on töksähtelevää, eikä kotimaisella kirjoittajallakaan ole ollut paras päivänsä, sen verran runsaasti kirjoitusvirheitä on päätynyt lopulliseen tekstiin. Tämän lehden parasta antia onkin sen alkuperäispainoksen kansikuva, vaikka sillä ei mitään tekemistä sisällön kanssa olekaan. Tarina julkaistiin uudelleen numerona 12/1992.

Lainaus: John tuijotti kiveä kykenemättä kääntämään katsettaan pois ja tuliset pallot kieppuivat hurjasti hänen silmissään. Polvet tutisivat ja pistooli putosi kädestä.
Hän lyyhistyi lattialle. Viimeinen näköhavainto oli kuolleitten herran ivallinen naama ja intiaanien vihan vääristämät ilmeet.
Sitten sekin häipyi. John oli tajuton. Hän oli puolustuskyvyttömänä kuolleitten herran armoilla…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Mörder aus dem Totenreich (Gespenster-Krimi Nro 2)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 1.7.1986
Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 6/1986: Tokatan perintö

Takakansi: Japanilainen meren jumala Susanoo oli karkotettu valosta ja asusti nyt pimeissä syvyyksissä, jonne hän oli rakentanut hirvittävän valtakuntansa. Hän iloitsi siitä, että Emma-Hoo oli valinnut tähän tehtävään juuri hänet.
- Kyllä, Susanoo sanoi, – etsin miekan ja lähden sen jälkeen taistelemaan Kultaista samuraita vastaan. Tokatan perintö ei saa joutua hukkaan. Hän teki liikaa virheitä. Pahin erehdys oli se, että hän liittyi heihin, jotka olivat hakeneet hänet maan uumenista esiin. Meihin hänen olisi pitänyt liittyä, sillä me olemme voimakkaampia ja mahtavampia!

Arvio: Japanilaisten demonien keskinäiset välienselvittelyt tempaisevat mukaansa myös Johnin, joka saa apua yllättävältä taholta, kun Kultainen samurai saapuu Lontooseen varoittamaan ystäväämme uhkaavasta vaarasta. Ei aikaakaan, kun mahtava Susanoo-demoni seisoo Johnin edessä Tokatan miekka kädessään valmiina leikkaamaan tämän pään irti! Toisaalla Shao joutuu äärimmäiseen hengenvaaraan, josta hänet voi pelastaa vain täysin ulkopuolinen henkilö.

Hienolla japanilaisen mytologian johdattelulla alkava Tokatan perintö kuuluu niihin Yöjuttuihin, joista minulla ei ollut lainkaan mielikuvia. Vaatimaton ja täysin aiheesta poikkeava kansikuva ei niitä varsinaisesti nostanut, mutta lopputulos on silti aivan mukiinmenevä, ovathan japanilaisten demonien kanssa käydyt mittelöt piristävä poikkeus perinteisiin taisteluihin vampyyrien ja ghoulien kanssa. Lopullinen yhteenotto Susanoon kanssa on hyvin toteutettu. Kirjoitusvirheitä on lipsahtanut mukaan yllättävän paljon.

Lainaus: Kultaisen samurain suu vetäytyi hymyyn. – Tapanani ei ole tehdä mitään ilmaisia palveluksia, sillä kaikella on hintansa. Vaadin sen sinultakin. Sitä paitsi kysymyksessä on omakin etusi, koska Susanoo tahtoo tappaa sinutkin. Olithan sinäkin aikoinasi Tokatan vihollinen.
- Mitä minun pitää tehdä? minä kysyin paksulla äänellä. Olin jo ehtinyt luulla Kultaista samuraita ystäväkseni tai ainakin liittolaisekseni, mutta totesin erehtyneeni pahan kerran. Samurai ajatteli vain omaa etuaan ja teki sen tylysti selväksi.
- En halua Tokatan miekan jäävän vääriin käsiin. Ota hänen perintönsä pois Susanoolta!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Tokatas Erbe (GJS Nr. 226)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1986
Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 5/1986: Tappajahyönteiset

Takakansi: Linda Whiteside tönäisi nukkuvaa miestään kyynärpäällä kylkeen.
- Hei Sam, tuolla on joku!
Sammy vain murahti ja käänsi kylkeään. – Kuulet varmaan harhoja kultaseni, mitä siellä nyt voisi olla? Anna minun viimeinkin nukkua. Se kirottu matka alkaa huomenna ja haluan lähteä levänneenä liikkeelle.
Tuolla tavoin puhuessaan Sam oli aidosti närkästynyt, ja Linda tiesi sen oikein hyvin. Mutta hän oli kuullut ääniä ja tiesi voivansa luottaa korviinsa, jotka olivat valppaina levottoman unenkin aikana, kuten tänä yönä oli tapahtunut.
Kuitenkaan hän ei tohtinut sytyttää valoa, vaan nousi sen sijaan istumaan vuoteessaan ja jäi kuuntelemaan pimeyden ääniä…

Arvio: Mieleltään vinksahtanut mehiläisfarmari kokeilee hyönteisillään mitä mielikuvituksellisimpia risteytyksiä, kunnes saa luotua niistä tavallista suurempia ja aggressiiviisempia tuhoajia. Suunnitelmat saavat kuitenkin äkkikäännöksen, kun yksi tappajamehiläisistä karkaa ja hyökkää naapurin perheen kimppuun. Paikalle sattuvat mehiläisfarmaria jo tarkkailleet John ja Suko, joilla on pian täysi työ pysäyttää Lontooseen karanneet mutanttimehiläiset.

Nelikätisen paholaisen tavoin tässäkään tarinassa ei turhia lörpötellä, vaan käydään heti ensi riveillä suoraan toimintaan. Edelliseen numeroon verrattuna konsepti on vain vaatimattomampi, sillä kirjoittaja ei ole pystynyt tuomaan mutanttihyönteisten tarinaan mitään uutta ja siksi Tappajahyönteiset voisi olla kuin suora käännös jostain b-luokan kauhuelokuvasta. Siksi lopputuloksena on keskitasoa vaatimattomampi Yöjuttu, josta ei jää jälkipolville muisteltavaa. Mikähän muuten ollut ideana, että tappajamehiläisistä huolimatta suomalaisen lehden kanteen on laitettu hämähäkki?

Lainaus: Paitsi tukka, Braddockissa herätti huomiota myös ihonväri, joka oli hunajankeltainen. Itse asiassa mies söi hyvin paljon hunajaa. Hän halusi olla kuten mehiläisensä ja oli myös antanut käsiteltyjen mehiläisten pistää kokeeksi itseään. Pistojen vaikutuksesta hän oli äkkiä alkanut ymmärtää eläimiä ja tuntenut vastustamatonta hunajan himoa. Ulkonaisesti hän oli yhä ihminen, mutta sisäisesti hän tunsi kuuluvansa hyönteisten joukkoon. Hän onnistui jopa ääntelemään samalla tavoin kuin ne ja ymmärtämää niiden ääntelyitä. Näin hän alkoi pitää itseään tavallaan mehiläiskuningattaren käden jatkeena.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Mord-Insekten (GJS Nr. 225)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.5.1986
Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 4/1986: Nelikätinen paholainen

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

Stan Willardin mielestä on ehdottoman varmaa, että Apinajumalalla on hallussaan maagisia voimia. Siksi hän lähtee tutkimusretkelle Sri Lankan viidakoihin ja aikoo palata vasta saatuaan voiton tuosta epäjumalasta, jota sanotaan myös Nelikätiseksi paholaiseksi. Monien vaiheiden ja pitkän odotuksen jälkeen Stan pääsee katsomaan Apinajumalaa silmästä silmään…

Arvio: Omahyväinen brittimiljonääri etsii Sri Lankan viidakosta apinademoni Shogg-Ra’n ja kuljettaa sen Lontooseen, eikä aikaakaan, kun helvetti pääsee valloilleen. Ystävämme John, Suko ja Bill Conolly käyvät kamppailuun hirviötä vastaan. Lisäongelmia heille aiheuttavat tämän tappamat henkilöt, ne kun palaavat pian takaisin elävien kirjoihin ja ryhtyvät Shogg-Ra’n palvelijoiksi.

Umpisurkean vampyyriseikkailun jälkeen ilmestynyt Nelikätinen paholainen palauttaa taas uskon Yöjuttuihin: turboahdettu tarina painaa kaasu pohjassa alusta loppuun vailla varikkopysähdyksiä. Tuskin kukaan ehtii vetää henkeä, kun vanha viidakkomagia ottaa haltuunsa lontoolaisen herrakerhon ja alkaa säälimättä harventaa sen henkilökuntaa. Loppuhuipentuma on silti totutun laimea, vaikka sisältääkin yhden Johnin pahimmista takaiskuista. Glenda Perkins ottaa ainakin hetkellisesti paikkansa naisasioissa vastoinkäymisiä kokeneen Sinclairin vierellä ja lopussa kaksikon välillä on ennenkokematonta intohimoa. Alkuperäisessä kansikuvassa on yritystä, kotimaisessa versiossa ei niinkään.

Lainaus: Riistäydyin äkkiä vapaaksi, mutta samalla hetkellä talonmies käännähti ympäri.

Nyt hänen muutkin ruumiinosansa alkoivat irrota vartalosta. Ensiksi irtosi oikea jalka reittä myöten. Se kävi niin hitaasti, että ehdin nähdä koko tapahtuman alusta asti ja kuinka jalka lopulta kellahti sivuun.

Toinenkaan jalka ei enää pysynyt kiinni ruumiissa, vaan irtosi omille teilleen.

Vain vartalo ja pää leijailivat enää edessäni. Jos pääkin irtoaisi erilleen, niin…

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav H. Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany

Saksankielinen teos: Satan mit vier Armen (GJS Nr. 224)

Suomentanut: Heikki Haveri

Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu

Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen

Ulkoasu: Jouko Similä

Ilmestymispvm: 15.4.1986

Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 3/1986: Punaisten vampyyrien kynsissä

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

Kallioluolan suuaukko ammotti synkkänä ja salamyhkäisenä. Sen yllä kasvava tiheä pensaikko näytti yrittävän estää kuunsirpin valjua valoa pääsemästä syvän onkalon pohjalle.
Puoliyö oli pian käsillä. Luonto lepäsi pimeyden hiljaisessa vaipassa. Lämmin kesäpäivä oli vaihtunut pimeäksi yöksi, ja vuoristoseudun kylien asukkaat olivat painuneet yöpuulle jo ajat sitten, mutta yksinäiset vaeltajat liikkuivat vielä patikkaretkillään.
Kaksi omituista hahmoa liikkui pimeydessä. Vaikka he olivat ulkomuodoltaan täysin erilaisia, heitä yhdisti eräs asia: Verenhimo!
Vampyyrit olivat lähteneet yölliselle saalistusretkelleen.

Arvio: Saksan Alpeilla tapahtuu kummia. Muuan professori on löytänyt syrjäisestä luolasta vuosituhansia horroksessa olleita suuria vampyyrilepakoita. Tämä houkuttelee paikalle kaksi pimeyden palvelijaa, Lady X:n ja Vampiro-del-marin, ovathan lepakot olleet aikoinaan jälkimmäisen uskollisia liittolaisia. Seudulla tapahtunut outo murha herättää puolestaan saksalaisten poliisien mielenkiinnon ja kun yhtenä tutkijoista on yliluonnollisiin tapauksiin erikoistunut Will Mallmann, ei aikaakaan, kun myös John Sinclair ja Suko saapuvat paikalle.

Ensimmäisenä A4-kokoisena Yöjuttuna muistettu Punaisten vampyyrien kynsissä on laiska ja väsynyt luolaseikkailu, jossa ei ole toimintaa eikä jännitystä edes nimeksi. Lähtökohdatkaan eivät ole otollisimmat, mutta kehuttavaa ei ole sisällössäkään: molemmat supervampyyrit hukataan lähes täysin, eikä poikkeuksellisen suurista verenimijälepakoistakaan ole ystäviemme piinaajiksi. Yhteen suureen luolaan sijoittuva valon ja pimeyden kamppailu on kaikin tavoin rutiinityö, joka on helppo siirtää takaisin lehtipinoon heti lukemisen jälkeen. Kansikuvassa on sentään yritystä. Viimeinen numero, jossa lukijan oli poimittava vastaus Yöjuttu-klubin pääsykokeisiin.

Lainaus: Painajaismaisen hirveä näky aikaan sai nuoressa naisessa rajuja puistatuksia. Hän oli kauhuissaan.
- Oletko… oletko sinä…? hän sopersi, kuullessaan miehensä kolkon naurun.
- Kyllä, olen todellakin vampyyri ja saan tästälähin ravintoni yksinomaan verestä. Lepakot ovat tehneet minusta tällaisen ja siksi olen iloinen, että tulit luokseni…
- Mitä… mitä sinä tahdot? Beate kuiskasi, vaikka tiesi vastauksen kysymättäkin.
- Sinut!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: In den Krallen der roten Vampire (GJS Nr. 223)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1986
Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 2/1986: Mykkien jumalten rotko

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

He olivat huutaneet häntä, ja hän saapui!
Hän lensi salaperäiseen laaksoon, joka levittäytyi kapeana mutta pitkänä hänen silmiensä eteen. Maanpäälliset mitat eivät riittäneet ilmaisemaan sen laajuutta. Se jatkui vielä kaukana horisontin takanakin, eikä sille näyttänyt olevan loppua.
Tämä laakso ei ollut sillä maapallolla, jonka me tunnemme, vaan aivan toisessa maailmassa, toisessa ulottuvuudessa ja toisena aikana.
Tuota salamyhkäistä, arvoituksellista ja käsittämätöntä laaksoa nimitettiin myös Mykkien jumalten rotkoksi…

Arvio: John ja Suko ovat vapauttaneet pienen Darkwaterin kylän sitä terrorisoineesta hirviöstä ja valmistautuvat kotimatkalle, kun taivaanrantaan ilmestyy uusi uhka: julmaakin julmempi muinainen Kalifato-demoni. Se lumoaa kylän asukkaat yksi toisensa jälkeen ja syöksee nämä kuolemaan. Myös Suko joutuu Kalifaton taian vaikutuspiiriin ja käy Johnin kimppuun. Apuun saapuu Rautaenkeli, jonka kanssa John yrittää tuhota Kalifaton ja pelastaa paitsi ystävänsä, myös Darkwaterin asukkaat.

Mykkien jumalten rotko on jäänyt mieleeni rauhallisesti etenevänä, osin tylsänäkin tarinana. Edellisessä numerossa keskeisessä osassa ollut Ruumiskaupungin vartijana toiminut sinistä valoa hohtava luuranko on tälläkin kertaa toiminnan keskipisteessä ja aiheuttaa Johnille ongelmia kerta toisensa jälkeen. Johnin ja Rautaenkelin väliset muutamat vuoropuhelut koettavat valaista näiden kahden valon puolella taistelevan ystävyksen taustoja, mutta vaatimattomalla menestyksellä. Tälläkin kertaa lopetus jää tarinan heikoimmaksi osa-alueeksi ja etenkin Sukon erikoinen kohtalo ratkeaa ilman sen kummempia selittelyjä.

Lainaus: Venevaja muuttui yhdeksi hullunmyllyksi. Ihmiset parahtelivat ja mölähtelivät, luuranko karjui käskyjään, eteeni kohosi yhä uusia ihmisiä irvistelevine naamoineen ja vieraan magian säteily tuntui aivoissani kuin pieninä neulanpistoina, yrittäessään saada minut taipumaan tahtoonsa.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Schlucht der stummen Götter (GJS Nr. 222)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.2.1986
Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 1/1986: Kuoleman järvi

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

- Sanon vain, että Kuoleman järven syvyyksiin kätkeytyy hirveä salaisuus!
Ukko alensi äänensä lähes kuiskaukseksi pienen leirinuotion loimun leikitellessä salaperäisen näköisesti hänen uurteisilla kasvoillaan.
Tyttöjen heleä nauru sai ukon säpsähtämään.
- Mitä nyt?
- Emme me usko tuollaisiin satuihin, Jill Livingstone sanoi, pudistellen päätään niin että pitkät vaaleat hiukset hulmusivat.
- Ja tarinat Loch Nessin hirviöstäkin ovat pelkkää puppua, Karen White tokaisi. -Ne, jotka väittävät nähneensä hirviön, puhuvat täyttä soopaa ja yrittävät vain päästä julkisuuteen…

Arvio: Pienen skotlantilaisen Darkwaterin viereisessä järvessä asuu kammottava ja salaperäinen hirviö, jonka syömien turistien rannalle huuhtoutuvat ruumiinosat herättävät kiinnostusta aina Scotland Yardin erikoisosastoa myöten. Paikalle saapuvat John ja Suko saavat pian itse kokea hirviön verenhimon, kun he käyvät pienestä soutuveneestä kamppailuun sitä vastaan. Aivan kuin yhdessä hirviössä ei olisi tarpeeksi, samalla järvellä liikuskelee myös sinistä valoa hohtava luuranko, jolla on avain salaperäiseen Ruumiskaupunkiin.

Muistikuvani tästä tarinasta olivat olemattomat, joten Kuoleman järvi pääsi yllättämään positiivisesti. Klassisena hirviötarinana se olisi ollut nopeasti kuitattu, mutta luurangon ja Ruumiskaupungin liittäminen mukaan tuo kokonaisuuteen onnistuneesti lisää vivahteita. Myös keskiössä olevat hahmot – rikkauksia tavoitteleva kadunmies, ystävänsä hirviölle menettävä opiskelija - ovat tavallista paremmin hahmoteltuja. Lopun juonenkäänteet eivät ole turhan ilmeisiä, sillä tarina jatkuu Yöjutun seuraavassa numerossa Mykkien jumalten rotko, jossa Darkwaterin taivaalle saapuu uusi, luurankoakin vaarallisempi demoni.

Lainaus: Järvi lepäsi heidän edessään tummana ja salaperäisenä. Hiljainen tuulenvire pani sen pinnan paikoitellen väreilemään, mutta muutoin se oli lähes tyyni. Jos tuijotti vedenpinnan väreilyjä kovin pitkään, saattoi helposti alkaa nähdä erilaisia varjoja ja hahmoja. ne eivät kuitenkaan olleet mitään ennen vedenpaisumusta eläneitä hirviöitä, vaan rannalla kasvavien puiden kuvajaisia.
Järven vesi ei ollut koskaan, edes auringonpaisteella, kirkasta. Soistuneet rannat ja turvepohja värjäsivät veden samean ruskeaksi. Siitä syystä paikallinen väestö olikin antanut järvelle lisänimen ”Musta vesi”.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Todessee (GJS Nr. 221)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.1.1986
Hinta: 9,50 mk

Yöjuttu 12/1985: Kamppailu muumion kanssa

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

Hänet löydettiin lasiarkusta.
Radamar, muinaisen Egyptin mahtava velho ja taikuri, oli elänyt 4000 vuotta sitten maanmiestensä suuresti kunnioittamana ja arvostamana.
Nykyaika ei tiennyt hänestä juuri mitään, ja hänen muumionsakin löytyi aivan sattumalta. Hänet olisi pitänyt jättää kotimaahansa, eikä lähteä kuljettamaan Englantiin. Valitettavasti niin kuitenkin tapahtui.
Arkeologit eivät tunteneet hänen 4000 vuotta säilynyttä kaameaa salaisuuttaan eivätkä julmaa kuolleiden jumalaa Anubista, jolle hän oli myynyt sielunsa…

Arvio: Vampyyreitä, ihmissusia, hulluja tohtoreita ja verenhimoisia murhamiehiä – Yöjutun suomennetuissa lehdissä oli vuoden 1985 loppuun mennessä ehtinyt vilistä monenmoisia kauhistuttavuuksia. Ikivanhojen riittien avulla henkiin herätettävää muumiota saatiin kuitenkin odottaa melko pitkään, sillä sellainen nousi sarkofagistaan vasta vuoden viimeisessä numerossa – John Sinclairin muisteluiden mukaan hän oli kyllä taistellut muumiota vastaan aiemminkin, mutta tätä tarinaa ei oltu koskaan tuotu Suomeen. Hyvä niin, sillä onhan muumio klassisista kauhutarinoiden hirviöistä kaikkein epäkiinnostavin.

Kamppailu muumion kanssa on todella suoraviivainen rymistely, jonka toiminta alkaa jo kolmannelta sivulta, eikä lopu kuin vasta viimeisillä riveillä. Ystävämme sekaantuvat kahden muinaisen egyptiläisen pahan väliseen yhteenottoon, jonka ratkeamiseen heillä on yllättävän vähän vaikutusvaltaa. Lopputulos on tylsähkö, yhden lukukerran veroinen kioskipokkari, joka ei herätä suuria tunteita puoleen jos toiseenkaan. Karan ja Myxinin mukanaolo ei tuo tarinaan mitään mullistavaa. Kansikuva on John Boormanin ohjaamasta elokuvasta Zardoz (1974).

Lainaus: Muumio aikoi vääntää minulta niskat nurin. Kuolema näytti jo lähes varmalta. Tunsin kalmanhajun löyhähtävän sieraimiini samalla, kun pistävä kipu raateli kaulaani ja levisi siitä kaikkialle ruumiiseeni.
Huusin epätoivoissani kuin vartaaseen pistettävä porsas, huidoin raivokkaasti käsilläni ja pitelin hopeatikaria kouristuksenomaisesti oikeassa kourassani.
Kaikki tapahtui niin vaistomaisesti ja luonnollisesti, etten osannut enää uskoa pääseväni vapaaksi mutta muumion vihainen pärskähdys kertoi sen kärsivällisyyden olevan loppu.
Se päästi minut irti!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Kampf mit der Mumie (GJS Nr. 220)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1985
Hinta: 9,00 mk

Yöjuttu 11/1985: Lupinan poika

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

John Sinclair ei tiennyt, kuka Lupinan poika oli ja käyttikö hän todellakin nimeä Orapul. Etsintöjä suorittaessaan aaveidenmetsästäjä huomasi olevansa oikeilla jäljillä. Yksinäisen linnamaisen kartanon tornihuone oli Hirviöklubin keskuspaikka. Sinne tunkeutuessaan John ja Suko totesivat katsovansa kahdeksaa ihmissutta silmästä silmään. Alkoi katkera kamppailu, jossa ei armoa annettu eikä pyydetty. Paholaisruoska, tikari ja hopealuodit tekivät tuhoaan ihmissusilaumassa, mutta kaksi pääsi pakoon. John ja Suko aloittivat hurjan takaa-ajon…
Jos tahdot tietää lisää Hirviöklubista, lue Yöjuttu nimeltä LUPINAN POIKA.

Arvio: Lupina on jättänyt Murhaliigan taakseen ja saapunut Lontoota ympäröivälle maaseudulle. Kaksi ihmissutta on kateissa, samoin Hirviöklubia johtava Ernest Orapul, joka on tiettävästi Lupinan poika ja tämän etsinnän ensisijainen kohde. Tappokoneiden jäljet vievät syrjäiselle kivilouhokselle, jonne on saapunut myös Lady X konepistooleineen, tarkoituksenaan päättää entisen ystävänsä maanpäällinen vaellus. Eikä Lady X panisi pahakseen, jos saisi samalla luotisuihkulla pyyhkäistyä Johnin ja Sukonkin tuonpuoleiseen.

Vuoden 1985 kolmas jatkotarina on niistä heikoin. Edellinen osa lupaili vauhdikasta ihmissusitoimintaa, mutta Lupinan poika on alusta alkaen staattinen, pienen ympyrän sisällä käytävä piirileikki, jossa ei ole jännitystä mihinkään suuntaan. Lady X:n aisapariksi kirjoitettu mafian palkkatappaja on Yöjutun historian surkeimpia hahmoja, railakas ylilyönti eikä mitenkään positiivisella tavalla. Lopussa saadaan tietysti ruumiita ja ongelmat ratkaistua, mutta siitä ei ole kokonaisuuden pelastajaksi. Palkkashekki mielessä kirjoitettu tarina on Yöjuttujen pohjasakkaa, valitettavasti. Suomalainen kansikuvakaan ei liiemmin ilahduta.

Lainaus: Lady X seisoi takanani. Hän oli käskenyt miehen tappaa minut konepistoolilla, jonka lipas oli täynnä hopealuodein varustettuja patruunoita.
Käsittäköön sen kukin omalla tavallaan. Minä en kuitenkaan tajunnut koko juttua ollenkaan. En kerta kaikkiaan pystynyt ymmärtämään, että vampyyri käski toverinsa siirtää verivihollisen hopealuotien voimalla elävien kirjoista kuolleiden maahan.
Todella omituinen juttu: Verenimijä, joka pelkää hopealuoteja enemmän kuin mitään muuta maan päällä, käskee tehdä moista!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Lupinas Sohn (GJS Nr. 219)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1985
Hinta: 9,00 mk

Yöjuttu 10/1985: Hirviöklubi

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

Susinainen Lupina kiepsahti ympäri ja loikkasi etukäpälät ojossa miehen kimppuun.
Vastustaja oli hänen oma päällikkönsä! Solo Morasso. Toiselta nimeltään tohtori Kuolema.
Mies ei ollut varautunut hyökkäykseen ja kaiken lisäksi hän istui tiukasti kytkinpöytänsä takana kykenemättä nousemaan riittävän nopeasti ylös. Lupinan kynnet iskivät!
Morasso näki niiden vilahtavan silmiensä edessä ja tunsi viiltävää kipua kasvoissaan. Ihoon syntyi neljä yhdensuuntaista veriviirua. Miehen suu loksahti auki ja kasvot vääristyivät. Hänen korvansa juuresta kuului ihmissuden verenhimoinen läähätys ja hän odotti uusia raatelevia iskuja. Lupina oli suunniltaan.
Ennen kuin tohtori Kuolema ehti kunnolla suojata kasvojaan, niihin osui jo seuraava isku…

Arvio: Murhaliigan toiminta on pahassa umpikujassa, sillä yhtäällä heillä olisi mahdollisuus yhteistyöhön Lontoossa toimivan Hirviöklubin kanssa, mutta samaan aikaa ihmissusien kuningatar Lupina on täydellisen kyllästynyt tohtori Kuoleman toimintaan ja haluaa raivata tämän pois tieltään. Kun Lupina ei siinä onnistu, hän päättää jättää Murhaliigan Tulimaassa sijaitsevan tukikohdan taakseen ja alkaa toden teolla koota kauan haaveilemaansa ihmissusiarmeijaa. Apulaisekseen hän on suunnitellut Hirviöklubin johtajaa, poikaansa Ernest Orapulia.

Kaksiosaisen tarinan ensimmäinen osa alkaa räväkästi, kun Lupina päättää ottaa päällikkönsä hengiltä ja ainoastaan Lady X:n väliintulo estää tohtori Kuolemaa menettämästä henkeään. Tämän episodin jälkeen tarina haarautuu kahteen osaan, joista toisessa seurataan Lupinan suunnitelmia ja toisessa Johnin ja Sukon toimintaa Lontoossa. Vauhtia on aivan riittämiin, mutta toiminnan kuvaaminen jää tälläkin kertaa hyvin vaisuksi: edes kahdeksasta ihmissudesta ja niiden apulaisista ei ole ystäviemme nujertajiksi, hädin tuskin edes heitä haavoittamaan. Toivoa siis sopii, että jälkimmäinen puolisko on avausosaa parempi. Kansikuva on John Landisin elokuvasta Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London, 1981).

Lainaus: Gongin kumahdusten täytyi merkitä jotakin, sekä Suko että minä tiesimme sen.
Tuskin viimeinen kaiku oli vaiennut, kun kuulimme neljän suljetun oven takaa ääniä.
Kaameita ääniä. Maiskutusta, örinää, julmaa massutusta ja ähinää. Välillä kuulimme luonnottoman selvästi ja kirkkaasti onttoa mielipuolen hohotusta.
Kumistimen lyönnit olivat saaneet ovien takana kyyhöttävät olennot liikkeelle. Hirviöklubi valmistautui taisteluun.
Yhtäkkiä, kuin joku olisi antanut käskyn, kaikki neljä ovea lennähtivät auki…


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Monster-Club (GJS Nr. 218)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1985
Hinta: 9,00 mk

Yöjuttu 9/1985: Noitasaari

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

Edessäni seisovan Janen silmissä oli kiilto, jollaista en ollut nähnyt niissä koskaan ennen. Se oli jäätävän kylmä, julma ja verenhimoinen.
- Älä koske minuun, senkin kirottu hylkiö!  hän huusi äänellä, joka nostatti kylmät väreet selkäpiihini. Sanat kuuluivat hänen suustaan synkkinä ja uhkaavina. Ääni ei kuitenkaan ollut hänen omansa vaan Viiltäjä-Jackin ääni.
Viiltäjän turmiollinen henki oli valinnut tyttöystäväni asuinpaikakseen ja ottanut hänet täysin valtaansa. Jane ei ollut enää oma itsensä!
NOITASAARI oli hänen päämääränsä, ja sinne menin minäkin…

Arvio: Mitä tehdä, kun läheinen joutuu paholaisen tai jonkun pienempiarvoisen demonin valtaan? Tätä saa pohtia John Sinclair menettäessään naisystävänsä Jane Collinsin Viiltäjän hengelle ja sitten suurnoita Wikkan joukkoihin. Yllättävää kyllä, kirjoittaja ei saa hyvästä ideasta irti kuin muutamia päähenkilölle kirjoitettuja tuskallisia mietteitä ja näin ollen tarinoiden pitkästä aikaa kiinnostavin juonenkäänne jää lähestulkoon käsittelemättä – se, että pohdintaan ja tuskailuun otetaan mukaan niin Suko, Shao kuin Sir James Powellkin, ei muuta asiaa mihinkään suuntaan.

Viiltäjän paluun jatko-osa Noitasaari on lähtökohdiltaan erittäin kiinnostava juttu, mutta siihenpä se jääkin. Viiltäjän tarinaa vimmaisesti jatkava alku lupaa paljon, mutta Wikkan saapumisen ja Janen paon jälkeen kaikki latistuu hämmentävän nopeasti. Suurnoidan kiehtovaan hahmoon ei saada lainkaan otetta ja etukäteen innostavalta tuntuva, noitavainojen aikana kuolemantuomioiden täytäntöönpanopaikkana toiminut saariryhmäkin osoittautuu kivilohkarekasaksi. Kaiken lisäksi sen taivaalla käydään yksi Yöjuttu-tarinoiden pahimmista antikliimakseista, jonka ratkaisu on halpaakin halvempi. Alkuperäinen kansikuva spoilaa liikaa, kotimaisella ei puolestaan ole mitään tekemistä lehden sisällön kanssa.

Lainaus: Peräseinän vieressä lojui luurankoja mitä erilaisimmissa asennoissa. Osa luista oli katkeillut ja muuttunut tomuksi, kun taas muutamat olivat vielä aivan ehjiä ja valkeita. Kokonaiset luurangot olivat lysähtäneet istualleen seinää vasten ja tuijottivat luolaan tunkeutujia mustilla silmäkuopillaan ja auki loksahtaneet leuat kaameasti virnottaen. Lattialla lojui irronneita pääkalloja, rintakehän osia ja raajojen luita. Kaikki jäännökset näyttivät taskulampun kirkkaassa valossa kelmeän valkoisilta.
Voimme vain arvailla, kuinka monen ihmisen jäännökset olivat saaneet tässä luolassa viimeisen leposijansa. Tiesimme kuitenkin, minne olimme tulleet ja minä puin yhteisen havaintomme ensimmäisenä sanoiksi.
- Noitien kuolinpaikka! Lausuin sanat kuiskaten ja ääni värähtäen.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Hexeninsel (GJS Nr. 217)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1985
Hinta: 9,00 mk

Yöjuttu 8/1985: Viiltäjän paluu

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, teksti poimittu edellisestä lehdestä.

Nokkelalla liikemiehellä oli loistoajatus!
Hän loi kaupungin keskustan ulkopuolelle, mutta kuitenkin sopivan etäisyyden päähän uuden huvipuiston ja pani sen nimeksi KAUHUJEN MAA.
Kauhujutut ovat ”in”, hän kuuli puhuttavan ja toimi sen mukaan. Hän hankki puistoonsa kaiken mahdollisen kauhua herättävän tarpeiston kuten vampyyrejä, ihmissusia, hirviöitä, demoneja ja muta vastaavaa. Ne olivat kaikki tietenkin pelkkiä jäljennöksiä, mutta eräänä päivänä huvipuistoon ilmaantui myös oikea demoni: Viiltäjä-Jack!
Katastrofi oli valmis…

Arvio: Paul Lenin ekspressionistisen mykkäelokuvan Vahakabinetti (Das Wachsfigurenkabinett, 1924) päätösjaksoa muistuttava kauhistelu tuo Johnin, Sukon ja Jane Collinsin tielle ihmispedon aikojen takaa. Suomennettujen Yöjuttujen sivuilla jo kertaalleen esiintynyt Viiltäjä-Jackin perinteen vaalija, siviiliammatiltaan toimittajana työskennellyt Ernie Shane (nro. 9/1982) ei suostu lepäämään haudassaan, vaan aloittaa veriteot uudelleen. Tulilinjalla on tällä kertaa eritoten Collins, jota Viiltäjä jahtasi jo edellisellä tapaamiskerralla.

Vaikka Yöjutun tarinat ovat tulvillaan tuonpuoleisen asukkeja ja muita mustaverisiä, ovat aaveet ja kaikenlaiset henkimaailman olennot varsin harvassa. Viiltäjän paluu tekee poikkeuksen sääntöön ja jo pelkästään siksi tarina tuntuu kiinnostavammalta kuin monet muut. Lisäksi se on kirjoitettu vauhdikkaaksi, ollen silti tasapainoinen kokonaisuus: Viiltäjän teoilla ja motiiveilla on tarkoituksensa, eikä tämän tuntema kostonhimo Jane Collinsia kohtaa tunnu mitenkään irralliselta. Loppuun ujutettu äkillinen juonenkäänne pitää huolen, että lukija tarttuu mielenkiinnolla myös seuraavaan numeroon.

Lainaus: Kauhulla ei ollut mittaa eikä määrää.
- Kaikki ei ole täälläkään keinotekoista. Viiltäjän sanat vahvistivat Janen otaksuman.
Vaaleatukkainen yksityisetsivä kokosi itsensä. – Mi…mitä kaikkea sinä olet oikein suunnitellut minun varalleni? hän änkytti.
- Vien sinut sellaiseen paikkaan, jossa sinusta on minulle huvia.
- Missä se paikka on?
- Luolassani, jossa säilytän arkkuja. Yksi niistä on sinua varten!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Der Ripper kehrt zurück (GJS Nr. 216)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.8.1985
Hinta: 8,60 mk

Yöjuttu 7B/1985: Noidan yö

Takakansi: Ei takakansiesittelyä. Spesiaalitarina tuplanumerossa, jonka esittelyteksti on varattu Öljyhirviölle.

Arvio: Tästä kaikki alkoi, pienestä skotlantilaisesta Middlesburyn kaupungista, josta hämäräperäinen professori Ivan Orgow osti itselleen yli viisisataa vuotta vanhan linnan. Sen kätköissä Orgow alkoi tehdä kammottavia kokeita, joiden tarkoituksena oli herättää pikkukaupungin hautausmaalla maanneet vainajat henkiin. Kokeilut sujuivat onnistuneesti ja kaikki olisi mennyt kuten oli tarkoituskin, ellei Middlesburyn konstaapeli Jones olisi kääntynyt Scotland Yardin puoleen ja pyytänyt aaveidenmetsästäjä John Sinclairia tutkimaan tapausta.

Kaikkien aikojen ensimmäinen John Sinclair -tarina Noidan yö on turboahdettu ja suoraviivainen kauhistelu kaikkine kliseineen: vanha ja rapistunut linna, mieleltään vinksahtanut tiedemies, pikkukaupunki taikauskoisine asukkaineen, hautausmaa, eläviä ruumiita… Tämän kaiken kestäisi helposti, jos juoneen olisi lisätty edes jonkinlaisia koukkuja tai kiemuroita, mutta kun tapahtumien kehittely on ontuvaa ja hahmot paperinohuita, ei lopputulos innosta minkään vertaa. Tässä vaiheessa Johnilla ei ole vielä edes yliluonnollisia aseita apunaan – hän listiikin zombieita nyrkeillä, kirveellä ja työkalupakin antimilla. Teksti on suoraviivaista ja väritöntä, loppuhuipentuman ollessa niin tavanomainen kuin vain olla voi. Tarina ilmestyi alun perin vuonna 1973 toisenlaisessa kauhutrillerisarjassa kuin mitä ”Geisterjäger John Sinclair” oli tunnetuimmillaan.

Lainaus: John ampui. Kerran, ja toisenkin.
Hän näki kuinka luodit läpäisivät vainajien ruumiit kuin ne olisivat olleet paperia, ja samassa hän oli jo itsekin lähimpien vainajien luona.
Hän kuuli professorin karjuvan, tunsi niljakkaan, taikinamaisen käsivarren kietoutuvan kaulaansa, sujautti pistoolin nopeasti koteloon ja kiskaisi puolimätää vainajankättä, vapautuakseen sen otteesta.
Hän parahti inhosta huomatessaan pitelevänsä irronnutta vihertävän- ja violetinkirjavaa löyhkäävää käsivartta käsissään.
Kauhunsekunti ei ollut kuitenkaan pitkä, ja hän viskasi raajan syrjään kuin se olisi ollut punahehkuinen rautatanko.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Nacht des Hexers (Gespenster-Krimi Nr. 1)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 16.7.1985
Hinta: 9,90 mk

Yöjuttu 7A/1985: Öljyhirviö

Takakansi: Suurhälytys!
Helvetti ryöstäytyi hetkessä valloilleen. Sireenit ulvoivat valittaen ja herättivät sikeimmänkin nukkujan unestaan. Korviahuumaava ulina täytti pitkät käytävät ja ääni levisi kaikkialle Scotland Yardin jättiläisrakennukseen.
Talossa ei ollut yhtään virkailijaa, joka ei olisi säikähtänyt äkillistä ääntä. Minultakin putosi kuulakärkikynä hyppysistäni ulvonnan kuullessani.
Suko, joka istui minua vastapäätä, ponnahti tuolistaan kuin kumiukko. Hän tunsi hätäsuunnitelmat, mutta ei ollut kokenut niitä koskaan käytännössä. Minä itsekin olin ollut mukana vain kerran. Silloin me olimme joutuneet irrottamaan kaikki käytettävissä olevat voimat taisteluun terroristeja vastaan…
Hyvät kauhujen ystävät, tämä Yöjuttu kertoo, kuinka aaveidenmetsästäjä John Sinclair joutuu taisteluun uutta hirmuista uhkaa vastaan. Vastustajan nimi on ÖLJYHIRVIÖ…

Arvio: Siinä vaiheessa kun pahuus kumpuaa maaperästä, muodostuu sen rikkauksista ja on suurena uhkana koko sivistyneelle maailmalle, voi demonien pahin vastustajakin joutua ymmälleen. Näin käy John Sinclairille ja hänen ystävälleen Sukolle, jotka saavat vastaansa mustaa kultaa hallinnoivan demonin, El-Chaddin. Ihmisten välinpitämättömyyteen ja ahneuteen kyllästyneen pirulaisen käskyläiset aiheuttavat pahaa tuhoa niin Lontoossa kuin Lähi-Idän öljykentilläkin, jossa ystäviemme henki on hiuskarvan varassa useammin kuin kerran.

Kekseliäs juoni, eksoottinen ympäristö ja värikkäät käänteet siivittävät Öljyhirviön tarinaa reippaasti ja rattoisasti eteenpäin aina loppuhuipentumaan asti. Vaikea ja vaativa kamppailu pahaa vastaan huipentuu poraustornien varjoissa, jossa John kaivaa viime hetkellään taskustaan voittamattoman aseen ja pyyhkäisee mustan kullan demonin pois maan päältä. Kliimaksi on muuhun toimintaan verrattuna keskiverto, joskaan aivan pahimmasta rimanalituksesta ei voi puhua. Kansikuva on Tappajakalojen (12/1984) tavoin elokuvasta The Devil’s Rain (1975), eikä sillä ole mitään yhtymäkohtaa lehden tarinaan, vaikka kieltämättä komea onkin. Mainittakoon vielä, että erikoisnumeron kylkiäisinä tuli myös vaatimaton Yöjuttu-juliste, lisäksi lehdessä alkoi ”pääsykoekilpailu” tulevaan Yöjuttu-klubiin.

Lainaus: El-Chadd näyttäytyi!
Hän tuli esiin yhdessä vartioimansa aarteen kanssa.
Jättiläismäinen öljylähde suihkusi korviahuumaavalla jylinällä korkeuksiin ja aiheutti hirvittäviä sivuvaikutuksia. Öljy oli kuin paksu, sinimusta seinä.
Taivas tummeni entisestään ja ilman täytti korviahuumaava sihinä, sähinä ja jylinä, joka hukutti ihmisten huudot alleen.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Das Ölmonster (GJS Nr. 215)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 16.7.1985
Hinta: 9,90 mk

Yöjuttu 6/1985: Lontoon ruumisvankkurit

Takakansi: Ei takakansiesittelyä, sillä sen paikalla on mainos ”mystistä jännitystä” tarjoavasta Yöjuttu-paidasta.

Arvio: Ne ilmestyivät Lontoon kaduille kuin toisesta ulottuvuudesta, josta ne itse asiassa olivatkin. Mafiapomo Logan Costello oli pyytänyt ystäväänsä Solo Morassoa alias Tohtori Kuolemaa auttamaan häntä epämiellyttävien kilpailijoiden raivaamisessa pois tieltä. Paikalle saapui hirvittävä Xorron raadonsyöjäystävineen, mikä tarkoitti teurastusta Lontoon alamaailmassa – Xorronin käsittelystä kun ei elävänä selviä.

Lennokas ja suoraviivainen tarina on silkkaa hurmehenkeä alusta loppuun. Tapahtumat vyöryvät eteenpäin kuin pikajuna, eikä turhanpäiväistä jaarittelua ole nimeksikään. Xorronin läsnäolo ei tosin ole jännittävyyttä ajatellen kaikkein kiinnostavinta, onhan jo todettu, ettei superdemonin tappaminen ole ystäviemme aseilla edes mahdollista. Siitä huolimatta Lontoon ruumisvankkurit on viihdyttävä lukupaketti. Erikoisuutena mainittakoon, että alkuperäistä kansikuvaa käytettiin vasta Yöjutun numerossa 3/1989 eli Liikkuva ruumisarkku.

Lainaus: Jason Frogg oli aivan liian lihava ja kömpelö ponnahtaakseen tuolistaan riittävän nopeasti. Hän tunsi sirpaleitten satavan selkäänsä, veti kasvoilleen tuskaisen ilmeen ja hapuili revolveria.
Mutta Xorronia ei voitu pysäyttää tavallisella revolverilla, sillä se oli voittamaton hirviö, joka janosi verta ja ihmishenkiä. Se kömpi sisään särjetystä ikkunasta ja ennen kuin Frogg ehti kääntyä ja vakauttaa kätensä ampuma-asentoon, hirviö oli jo toiminut. Se huitaisi gangsteripomoa molemmin nyrkein, jotka olivat kovat kuin kivi. Ylipainoinen Jason Frogg vavahti, hänen suunsa vääntyi tuskaiseen irvistykseen ja silmänräpäyksen kuluttua hän keikahti tuolilta.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Leichenkutsche von London (GJS Nr. 214)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.6.1985
Hinta: 8,60 mk

Yöjuttu 5/1985: Coletten giljotiini

Takakansi: Rumpujen pärinä kuului ensin hiljaisena, mutta koveni hetki hetkeltä. Lopulta se voitti kaikki muut äänet ja kohosi pian mahtavana ja rytmikkäänä kohti harmaina roikkuvien raskaiden pilvien peittämää taivasta, joka ei tuntunut haluavan nähdä alhaalla maan päällä suoritettavaa julmaa tekoa.
Siellä valmisteltiin ihmisen mestausta.
Tuomittu oli nuori, kaunis nainen, jolla oli upeat vaaleat hiukset ja kasvot, jotka lupasivat kaikki maailman synnit ja viettelykset. Lähiminuuttien aikana elämä oli katoava tuon naisen kasvoilta…

Arvio: Bill Conollyn rauhallinen maaseutukierros Ranskan Elsaessissa katkeaa yllättäen ja brutaalisti, kun hänet tempaistaan kauhun kierteeseen, jossa vuosisatainen kirous konkretisoituu nykypäivään. Giljotiini leikkaa yhtä tehokkaasti kuin vuosisatoja aiemmin ja Billin on pyydettävä John ja Suko apuun ennen kuin on liian myöhäistä. Mutta ehtivätkö he paikalle ennen kuin sadan pään majatalon kuolinnaamiogalleria on täydellinen ja sen kalmistossa makaavat ruumiit valmiina palaamaan maan päälle?

Coletten giljotiini on kekseliäs ja hyvävauhtinen tarina, jossa menneiden aikojen teot heijastuvat painajaismaisesti nykyaikaan. Jännitystä on tosin vain nimeksi, mutta muilta osin tarina on sangen viihdyttävä – loppuhuipentuma on tosin tälläkin kertaa vaatimaton. Yllättävää on sen sijaan kepeähkö huumori, kun ystävämme vitsailevat edellisessä seikkailussa paholaisruoskan iskuja vastaan ottaneen Sir James Powellin ihonsiirroista. Kokonaisuus ei nouse Henkien haudan tai Punaisen helvetin herran tasolle, mutta peittoaa vaivattomasti ilmestymisvuotensa ensimmäiset lehdet.

Lainaus: Musta magia täytti kellarin, tunnustelin ristiäni ja totesin sen muuttuneen rauhattomaksi. Sikäli rauhattomaksi, että se oli lämmennyt ja suhtautui siis omalla tavallaan pahan äkilliseen ilmestymiseen.
Bill oli pysähtynyt ja piteli kynttilää niin korkealla päänsä päällä kuin pystyi. Valo levittäytyi nyt kauemmaksi, ja näimme vähän kauempanakin olevien aukkojen päälle ilmestyneet kasvot.
Mitä kovempaa ääntä ne pitivät, sitä voimakkaammin ne myös muuttuivat. Niiden silmät heräsivät eloon. Ne eivät tosin kiiluneet, kuten olin nähnyt muitten demonien silmien tekevän, mutta ne elivät kaikesta huolimatta. Jotkut niistä muistuttivat helmiä, jotkut taas tummia lasikuulia.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Colette und Ihr Fallbeil (GJS Nr. 213)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.5.1985
Hinta: 8,60 mk

Yöjuttu 4/1985: Punaisen helvetin herra

Takakansi: Suko oli menettänyt paholaisruoskansa. Sitä piti nyt hallussaan mahtava demoni, Punaisen helvetin herra.
Suko ei tiennyt, missä ja missä ulottuvuudessa se eli, mutta asia ei tällä hetkellä jaksanut häntä ihmeemmin kiinnostaakaan. Hänen ajatuksensa keskittyvät menetettyyn aseeseen, ja siksi hän havaitsi vaaran liian myöhään. Hän kuuli Will Mallmannin ja CIA-agentti Don Frazerin huudot, joita seurasi konepistoolin rätinä, näki kahden kirkkaan valonheittäjän häilähtävän silmiensä edessä ja totesi äkkiä tulipatsaan syöksähtävän kaatuneesta kuormurista, ennen kuin räjähdys hajoitti ajoneuvon tuhansiksi pirstaleiksi…

Arvio: Tärkeän aseen menettäminen on demoneja vastaan taisteltaessa äärimmäinen takaisku, joka pitää koettaa korjata niin pian kuin mahdollista. Niinpä epätoivoiset ystävämme turvautuvat kaikkiin keksimiinsä konsteihin saadakseen Sukon paholaisruoskan takaisin. Itä-Saksan jälkeen heidän tiensä vie Islantiin, jossa Nyrana, Punaisen helvetin herrana tunnettu demoni odottaa malttamattomana pääsyä takaisin maan päälle.

Henkien haudasta alkanut huima seikkailu päättyy lumen, jään ja verigeysirien keskelle, jossa Johnia ja Sukoa odottaa mahtava demoni aikojen takaa. Paikalle saapuvat myös Kara ja Myxin, jolla on kana kynittävänä Punaisen helvetin herran kanssa. Tuloksena on huikea spektaakkeli, jonka loppunäytös vertautuu Veriurkujen (3/1983) finaaliin. Erinomaisen tyylikäs ja mukaansa tempaava jännäri.

Lainaus: Ellen olisi tiennyt olinpaikkaamme, olisin ilman muuta voinut luulla kokevani tämän seikkailun jossakin muussa ulottuvuudessa. Hehku, savu, kuumuus; kaikki ne olivat tunnusmerkillisiä kauhun ulottuvuudelle, jossa mustaveriset viihtyivät parhaiten. Yskin vesissä silmin ja valmistauduin henkisesti perääntymisretkelle.
Mutta olin arvioinut Sukon tarmon ja tahdonvoiman väärin. – Tahdon ruoskan takaisin! hän kirahti hammasta purren.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Herr der roten Hölle (GJS Nr. 212)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.4.1985
Hinta: 8,60 mk

Yöjuttu 3/1985: Henkien hauta

Takakansi: SCOTLAND YARD ja CIA toimivat tiiviissä yhteistyössä.
Yardia edusti ylitarkastaja John Sinclair ja CIA:ta salainen asiamies Frazer virkaveljineen.
Kiperä tehtävä vie pelottomat taistelijamme sosialistiseen leiriin, mutta kuinka kilpajuoksu uudesta elektronisesta ohjausjärjestelmästä viimein päättyy, selviää kaksiosaisesta tarinasta, jonka ensimmäisen osan nimi on HENKIEN HAUTA.

Arvio: Johnin ja Sukon matka vie tällä kertaa Itä-Saksan rajavyöhykkeellä sijaitsevalle hautausmaalle, jonne muuan CIA-agentti on kadonnut suorittaessaan erittäin salaista tehtävää. Will Mallmannilla täydennetty kolmikko pääsee perille ja selvittävät tapauksen, johon liittyy merkittävästi myös Ruumiskaupunki ja sitä vartioivat kolme luurankoa. Demonien kanssa kamppailevat ystävämme saavuttavat komean voiton, mutta joutuvat maksamaan siitä kovan hinnan: Suko menettää paholaisruoskansa Punaisen helvetin herralle, demonille, jonka nahasta se on valmistettu.

Muistikuvani Henkien haudasta olivat kaksijakoiset. Toisaalta muistin pitäneeni sen jännityselementeistä, mutta tuskastelleeni hidasta kerrontaa ja vähäisiä tapahtumia. Muistini teki tälläkin kertaa tepposet, sillä Henkien hauta osoittautui ripeävauhtiseksi toimintatarinaksi, joka peittoaa mennen tullen sitä edeltäneen puolen vuoden numerot. Nostalgiapisteitä tarina saa Itä-Saksaan sijoittumisesta, myös uuden demonin astuminen kuvioihin on aina iloinen asia.

Lainaus: Punaisen helvetin herra!
Jälleen uusi demoni. Vai olisiko paremminkin pitänyt sanoa vanha demoni?
Se oli kertonut kuuluvansa Suurten Vanhusten joukkoon, demonisukupolveen, joka oli vaikuttanut maan päällä jo ennen ihmisen syntymää. Laskin samaan joukkoon myös Izzin, jättiläismadon, joka oli Suurten Vanhusten käskyläinen. Oliko Punaisen helvetin herra samanlainen? Ja missä moinen paikka mahtoi sijaita, jos se ylipäätään oli olemassa?


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Das Geistergrab (GJS Nr. 211)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.3.1985
Hinta: 8,60 mk

Yöjuttu 2/1985: Kolme ruumista puutarhassa

Takakansi: Kun kellarin seinä purettiin, turmion voimat ryöstäytyivät kolmen ihmisen kimppuun.
Kaamea ulvonta ja vinkuna täyttivät kellarin. Syntyi myrsky, ja murretusta seinästä tunkeutui esiin kaksi ahnasta murhamiehen koiraa.
Ne tarttuivat ensiksi naiseen. Hänen miehensä ehti kuulla vain kuolonkorahdukset, kun tämä itse oli jo vuorossa.
Tehdessään seinään aukon, hän oli herättänyt jo kauan sitten unhoon painuneet voimat ja joutunut maksamaan siitä hengellään…

Arvio: Johnin ja Sukon hyvin pitkäksi ja toiminnantäyteiseksi venähtänyt Skotlannin matka (ks. Yöjutut 12/1984 ja 1/1985) on päättymässä ja kaksikko palaamassa Lontooseen, kun heitä kuljettava matkustajajuna joutuu tekemään äkkipysähdyksen suurkaupungin rajalla. Pysähdyksen aikana John näkee läheisellä pellolla käyskentelevän luurangon ja säntää sen perään. Luuranko katoaa, mutta ystävämme tempaistaan mukaan seikkailuun, johon ottaa osaa myös Sarah ”kauhumummo” Goldwyn.

Tästä se alkoi helmikuussa 1985. Lauritsalan E-marketista ostettu lehti tempaisi kymmenvuotiaan kauhusta kiinnostuneen pojannulikan matkaansa peruuttamattomasti. Valitettavasti en enää muista silloisia reaktioitani tästä tarinasta, mutta näin vuosikymmeniä myöhemmin tarkasteltuna Kolme ruumista puutarhassa on käsittämättömän höperö tarina, jonka juonenkäänteet pikemminkin ällistyttävät kuin jännittävät. Viimeiseen yhteenottoon on tällä kertaa panostettu tavanomaista enemmän ja kansikuva on yksinkertaisen tyylikäs – lähestulkoon samaa kuvaa käytettiin Sinclairin ensimmäisen tarinan uusintapainoksessa (Noidan yö, 11/1992).

Lainaus: Lady Sarahin kasvot vääristyivät. Hän avasi suunsa ammolleen ja hänen silmänsä tuntuivat pyrkivän ulos kuopistaan. Poskille nousivat punaiset läiskät ja sydän alkoi takoa kaksi kertaa nopeammin kuin normaalisti.
Luurankokäsi oli hänelle aivan liian hirveä näky, sillä se eli! Lady Sarah näki aivan selvästi, kuinka sen sormet liikkuivat, aivan kuin ne olisivat hypähdelleet pianon koskettimilla. Hirveä kauhu puistatti lady Sarahia.
Kuka tuo kaamea salamatkustaja mahtoi olla?


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Drei Leichen im Garten (GJS Nr. 210)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.2.1985
Hinta: 8,60 mk

Yöjuttu 1/1985: Pahan silmän hautaholvi

Takakansi: Jokainen ihminen näkee unia. Toisinaan hyviä, toisinaan pahoja. Hyvät unet vaikuttavat häneen myönteisesti, mutta pahat suututtavat häntä ja kasvattavat hänen pelkoaan.
Ihmiset ovat jo vuosisatoja panneet painajaisensa erään olennon syyksi. Tämä olento on nimeltään MARA.
Onko se todella olemassa, minä kysyin itseltäni, sillä en ollut vielä koskaan nähnyt sitä. Kohta en enää epäillyt, sillä sain sen olemassaolosta kouriintuntuvan muistutuksen. Kaiken jähmettävä kauhu valtasi minut kuullessani, että Mara kantoi minun omaa nimeäni.
John Sinclairin järkyttävä uniseikkailu: PAHAN SILMÄN HAUTAHOLVI.

Arvio: Johnin ja Sukon kotimatka Skotlannista Lontooseen saa yllättävän käänteen, kun ensin mainitun isä sotkeutuu outoon tapahtumasarjaan Maghelin pikkukylän hautausmaalla. Myrskyssä kalmistoon laskeutuneen pienkoneen lentäjä on nimittäin uponnut osittain hautakiveen, joka kuuluu vuosisatoja aiemmin eläneelle Sinclairin suvun hylkiölle, John Sinclairille. Aaveidenmetsästäjä-Johnin isä on vaarassa joutua hautaholvissa elävän demonin kynsiin, mutta hänen poikansa saapuu viime hetkellä paikalle. Maraksi esittäytyvän mustaverisen onnistuu paeta, mutta se jää odottamaan mahdollisuutta tuhota nimikaimansa.

Pahan silmän hautaholvi on niitä Yöjuttuja, joiden lukemista olen odottanut tässä projektissa kuin kuuta nousevaa. Mielikuvat ihmisiä tukehduttavasta Marasta ovat jääneet unohtumattomasti mieleen ja muistini mukaan tarina oli yksi pelottavimmista Yöjutuista. Reilu 30 vuotta on kuitenkin tehnyt tehtävänsä, eikä jutun teho ole kantanut meidän päiviimme, enkä ihmettele miksi. Alkuosa on niin paljon loppua pidempi, ettei Maralle jää aikaa kuin lyhyeen rellestysretkeen, vaikka tarina olisi vaatinut toimiakseen paljon enemmän – demonin lyhyet vierailut kun ovat koko jutun parasta antia. Loppuratkaisukin on kuin hatusta vedetty, eikä tällä oikeasti ole juuri mitään tekemistä uniseikkailun kanssa. Kansikuva on sentään yksinkertaisen tyylikäs, mutta pettymyksen maku on siitä huolimatta karvas.

Lainaus: Olin ymmärtänyt Maran tappouhkauksen, ja uskoin sen alkavan toteuttaa sitä. Se tahtoi todellakin tuhota minut, siitä ei päässyt yli eikä ympäri.
John Sinclair tappaa John Sinclairin.
Mikä mieletön ajatus!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Gruft mit dem Höllenange (GJS Nr. 209)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.1.1985
Hinta: 8,60 mk

Yöjuttu 12/1984: Tappajakalat

Takakansi: Aika ei merkitse demoneille mitään. Siinä suhteessa ne ovat erilaisia kuin ihmiset. Ne pystyvät odottamaan kauan, hyvinkin kauan, mutta sopivan hetken koittaessa ne iskevät siekailematta.
Niin tapahtui myös Skotlannissa. Siellä vaani muuan ammoin unhoon painunut hirviö meren pohjalla, kostonsa hetkeä odottaen. Odotettu päivä koitti ja Frankensteinhirviö heräsi sen myötä…

Arvio: Pian sen jälkeen kun John, Suko ja armeijan väki toimittavat radioaktiivisen säteilyn vuoksi lähes kuolemattomaksi muuttuneen Fjodor Rankinin lyijyarkussa valtameren pohjaan, skotlantilaisen kalastajakylän vesille uiskentelee oudonnäköisiä ja verenhimoisia tappajakaloja. Eikä siinä kaikki, meren syövereistä nousee myös Johnin vanha vihollinen, Frankensteinhirviö, joka päättää tehdä tilit selviksi ystävämme kanssa. Kuinka ystävämme pärjäävät kahden uhkaavan vihollisen kanssa, selviää Tappajakalojen sivuilta.

Miellyttävän vinksahtaneella kansikuvalla varustettu Tappajakalat on kauttaaltaan vaatimaton seikkailu, jossa ei ole jännitystä juuri nimeksikään. Radioaktiivisen säteilyn saastuttamat kalat on ideana kyllä toimiva, mutta olisi tarvinnut tarinaansa kokonaisen murhanhimoisen parven, eikä vain muutamaa monsteria, joiden tuhoaminen käy ystäviltämme hieman liian helposti. Kirjoittaja tuntuu yrittäneen kompensoida muuten latteaa tarinaa ylimääräisellä hirviöllä, joka tuntuu kuitenkin vain päälleliimatulta. Kansikuva on Robert Fuestin ohjaamasta elokuvasta The Devil’s Rain (1975).

Lainaus: Frankensteinhirviöllä oli aikaa. Sen ei tarvinnut kiirehtiä, ja ennen kaikkea se halusi odottaa pimeän tuloa. Pimeyden suojassa se pystyi hiipimään aaveidenmetsästäjän lähelle. Tosin se ei tiennyt hänen olinpaikkaansa, mutta sen selville ottaminen oli pikkujuttu.
Sitten alkoi hämärtää ja hämärä toi mukanaan hienoisen lumisateen. Frankensteinhirviö katsoi, että nyt oli sopiva hetki lähteä liikkeelle.
Sinclair houkutteli.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Killerfische (GJS Nr. 208)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1984
Hinta: 7,90 mk

Yöjuttu 11/1984: Kuolematon mies

Takakansi: Kun maailmankaikkeuden helvetillinen tervehdys kiiti maata kohden ja iskeytyi Siperian lakeudelle, tieteellisten laitosten mittauslaitteet rekisteröivät tapahtuman, mutta ihmiset eivät siitä paljon piitanneet.
Yksi ihminen joutui kuitenkin maahan syöksyneen meteoriitin välittömään vaikutuspiiriin ja koki muutoksen. Hän muuttui ihmiseksi, joka ei voinut kuolla.
Siitä kehittyi juttu, joka saattoi meidät lähes epätoivon partaalle…

Arvio: Siperiassa asuva maanviljelijä Fjodor Rankin saa pudonneesta meteoriitista valtavan säteilyannoksen. Hän ei yllätyksekseen kuole, vaan muuttuu päinvastaiseksi ihmiskummajaiseksi. Elämä jatkuu omia ratojaan aikansa, kunnes mies saa kuulla Lontoossa asuvasta upporikkaasta sukulaisesta ja päättää kiristää puolet tämän omaisuudesta itselleen.

Kuolematon mies on hienoinen parannus kahteen edelliseen numeroon, mutta ei tämänkään kohdalla voida puhua mistään unohtumattomasta neronleimauksesta. Lennokas alku ja kuolemattoman miehen Lontoossa järjestämä attentaatti antaa odottaa vaikka kuinka paljon, mutta sitten taso alkaa laskea. Epäloogisuudet vaivaavat liiaksi ja loppuratkaisu on selviö siitä alkaen, kun John paljastaa aselaukkunsa sisällön. Kansikuva on tuttuun tapaan kaikkea muuta kuin tarinalle uskollinen, vaikka hahmon ympärille kyhätty ”säteilykehä” hieman sitä parantaakin.

Lainaus: Kaikki alkoi aivan viattomasti. Kuljettaja jähmettyi kesken liikettään ennen kuin ehti avata oven, mutta sitten auton sisällä pääsi helvetti irti.
Mies alkoi huitoa vimmatusti, ja näin hänen vääristyneiden kasvojensa häilähtävän tummennetun sivuikkunan takana. Seuraavassa hetkessä suunnaton voima tempaisi hänet istuimeltaan. Voima oli niin mahtava, ettei kuljettaja voinut sille mitään. Tässä ei ollut kuitenkaan vielä kaikki. Rollsin katto halkesi etuistuimen kohdalta kuin banaaninkuori, metallinkappaleet lentelivät joka suuntaan ja kuljettaja lennähti repaleisesta autosta korkeuteen kuin raketti.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Das Mann, der nicht sterben konnte (GJS Nr. 207)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1984
Hinta: 7,90 mk