sunnuntai 20. elokuuta 2017

Yöjuttu 10/1982: Luurankolaiva

Takakansi: Eräs purjehtija kohtasi sellaisen ensimmäisenä. Yhtäkkiä kohosi vedestä näkyviin kelmeä olento, joka tunkeutui hänen veneeseensä ja surmasi hänet. Kummitusmerirosvot olivat tulleet! Lähes kaikki pienen Bexhillin rannikkokaupungin asukkaat tunsivat tarinan luurankolaivasta ja sen miehistöstä, mutta kukaan ei tosissaan uskonut siihen.
Ennen kuin ihmiset kauhealla tavalla joutuivat tekemisiin sen kanssa. Bexhilliläisten kauhuksi ei ilmestynyt vain yksi kummitusmerirosvo vaan luurankolaivan koko miehistö hainhampaisen kapteeninsa Robinson Jaw’n johdolla…

Arvio: Yöjutun ensimmäisen vuosikerran viimeinen numero vie lukijansa Bexhillin kesäkaupunkiin, samaan paikkaan, jossa suomalaisetkin kielikurssilaiset ovat jo vuosien ajan viettäneet lomiaan. Muutaman päivän päästä järjestettävät kesäjuhlat uhkaavat muuttua verikekkereiksi, kun haudasta nousseet kummitusmerirosvot laivoineen uhkaavat rannikkokaupungin rauhaa. Onneksi John ja Suko ystävineen ovat päätyneet paikalle ja valmiit lähettämään verta janoavat merirosvot takaisin helvettiin.

Viihdyttävä vanhan ajan kummitustarina, joka on paljon velkaa John Carpenterin Usvalle (1980). Kummitusmerirosvojen mellastusta kuvataan varsin peittelemättömästi ja vauhtia, toimintaa ja juonenkäänteitä riittää vaikka kuinka. Taas on annettava sapiskaa loppuhuipentumasta, joka kaiken toiminnan jälkeen lässähtää parin sivun mittaiseksi. Merirosvopäällikkö Robinson Jaw vaikuttaa mielenkiintoiselta demonilta, joka olisi ansainnut esilläoloaikaa huomattavasti enemmän. Kokonaisuutena Luurankolaiva nousee vuoden 1982 Yöjuttujen keskitason yläpuolelle, joskin samalla on myönnettävä, että kirjoittajan ratkaisut saavat tosikkomaisimmankin lukijan purskahtelemaan paikka paikoin nauruun.

Lainaus: Meri levittäytyi tummana edessämme. Ulappa oli hiljainen ja rauhallinen, mutta tiesimme sen olevan pelkkää kuvittelua. Jossain täällä kummitusmerirosvot valmistautuivat tuhoamaan meidät. Meri ei ollut tällä haavaa mikään paikka tavallisille ihmisille. Robinson Jaw ja hänen miehensä eivät kuitenkaan surmanneet vain merellä kulkijoita; ne tulivat maihinkin.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Das Knochenschiff (GJS Nr. 183).
Suomentanut: Eeva Vainikainen
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.12.1982
Hinta: 6,50 mk

tiistai 15. elokuuta 2017

Yöjuttu 9/1982: "Viiltäjä-Jackin" jäljillä

Takakansi: ”Viiltäjä-Jack” oli kuollut. Tämä kammottava naistenmurhaaja viime vuosisadalta oli jo pitkään maannut haudassaan.
Mutta oliko hän todella kuollut? Me epäilimme sitä, sillä Lontoossa ilmaantui äkkiä toinen viiltäjä, joka käytti samoja menetelmiä. Minä sain tehtäväkseni ottaa hänet kiinni. Siitä muodostui tehtävä, joka oli kuin painajaisuni…

Arvio: Viiltäjä-Jackiksi itseään kutsuva mielipuoli murhaaja listii nuoria naisia Lontoossa, eikä Johnilla ole mitään johtolankaa seurattavana, kun hän lähtee ratkaisemaan tapahtumia Sohon sokkeloisille kujille. Apunaan hänellä on saksalaiskollega Will Mallmann, jonka lomamatka on muuttunut työntäyteiseksi kamppailuksi pimeyden voimia vastaan – olihan hän apuna jo ghouliarmeijan tuhoamisessa. Kumpikaan ei tosin tiedä sitä, että myös Jane Collins pyrkii saamaan Viiltäjän kiinni ja on soluttautunut kenenkään tietämättä prostituoitujen maailmaan, johon sarjamurhaajan useimmat iskut on suunnattu.

Vainajien kuorosta suoraan jatkuva, napakasti alkava ja hyvin vauhdissa pysyvä jännäri, jossa on riittämiin cliffhangereita ja toimintaakin piisaa loppuun asti. Alkuperäisen Viiltäjä-Jackin hengen liittäminen mukaan on laimeasti ratkaistu, mutta täytyyhän hirmutekoja jotenkin pohjustaa. Kovin suurta Sherlockia ei tarvita murhamiehen henkilöllisyyden selvittämiseen, mutta tällä kertaa kirjoittaja on jaksanut panostaa loppuhuipentumaankin, josta ehdottomasti plussaa.

”Viiltäjä-Jackin” jäljillä on Aaveratsastajien ohella vuosikertansa parhaita Yöjuttuja. Samalla tämä on jo viides yhtäjaksoinen seikkailu, jossa John Sinclair taistelee tuonpuoleisen asukkeja tai muita mielipuolia vastaan – missähän vaiheessa ystävämme ehtii oikein levähtää?

Lainaus: - Enkö olekin tehnyt oikein? hän kysyi kiihkeästi. – Kuudes uhri. Ja niitä tulee vielä enemmän. Vielä ensi yönä minä tuon seuraavan ja sitten, kun olen saavuttanut sinun lukumääräsi, saattaa sinun henkesi ehkä taas palata hahmoosi ja kaksi Viiltäjää murhaa Lontoossa.


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Ich jagte ”Jack the Ripper” (GJS Nr. 182)
Suomentanut: Kari Nenonen
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.11.1982
Hinta: 6,50 mk

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Yöjuttu 8/1982: Vainajien kuoro

Takakansi: Tieto kulki suusta suuhun! Xorron on kohta heräävä. Valmistakaamme hänelle arvoisensa vastaanotto, haudanryöstäjähenget kuiskivat toisilleen. Ne kuuntelivat ja kuulostelivat pimeissä loukoissa, vanhoilla hautausmailla, luolissa ja onkaloissa.
Aika oli vihdoinkin koittanut! Sanansaattajat lähtivät keräämään kaikkia, jotka halusivat liittyä mukaan Xorronin vastaanottokuoroon. Kuoron nimi oli… vainajien kuoro.

Arvio: Vainajien kuoro esittelee suomalaisille lukijoille yhden John Sinclairin pirullisimmista vastustajista, raatoja syövän ghoulin. Tarina alkaa, kun Connollyjen kotitalon viemäriin piiloutunut raadonsyöjä nousee ihmisten ilmoille ja uhkaa Sheila Connollyn ja hänen poikansa Johnnyn henkeä. Lopulta tilanne muuttuu niin hurjaksi, että John ystävineen suuntaa Lontoon Putneyn asemalle pysäyttämään monikymmenpäistä ghoulilaumaa.

Tarina jatkuu suoraan siitä, mihin Hautakivikopla päättyi. Ensimmäisen ghoulin ja sen tekemien karmeuksien kuvaamiseen käytetään eniten aikaa, mutta sen jälkeen vauhti tuplaantuu ja tapahtumat vyöryvät vauhdilla loppuun asti. Loppunäytös on vain murto-osa tapahtumien alustuksesta, vaikka kamppailuun ghouliarmeijan kanssa olisi voinut käyttää enemmänkin aikaa. Itse kliimaksi on toimivuudestaan huolimatta hyvin hutaistun oloinen, aivan kuin kirjoittajalla olisi ollut tarve saada tarina lopetetuksi merkkirajoituksen puitteissa. Kansikuva on kohtalainen ja antaa edes hitusen viitteitä sisällöstä, toisin kuin uusintapainos (7/1992), joka tuo ennemminkin mieleen fantasiatarinan.

Lainaus: Aiotko tappaa minutkin? ghouli kysyi ja muutti muotoaan kysyessään. Sen iho muuttui pesusienimäiseksi ja alkoi muistuttaa taikinaa, joka valui hitaasti alaspäin ja jätti jälkensä hirviön kasvoihin. Inhimillisistä kasvoista tuli vastenmielisen näköistä sekavaa massaa. Kuvottava kalmanhaju löyhkäsi vasten kasvojani. Otuksen suu loksahti auki ja näin äkkiä sen terävät raateluhampaat. Muutamassa sekunnissa äskeinen ihmishahmo oli muuttunut aidoksi ghouliksi, joka oli kaikkein inhottavin kaikista demoneista.

Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Totenchor der Ghouls (GJS Nr. 181 , suomalaisen lehden kannessa lukee virheellisesti Totenchor der Chouls)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.10.1982
Hinta: 6,50 mk

tiistai 1. elokuuta 2017

Yöjuttu 7/1982: Hautakivikopla

Takakansi: Paul Sorvino oli kuin tulisilla hiilillä kuultuaan linnassa tapahtuneesta onnettomuudesta. Hän ei voinut käsittää, että hänen poikansa Ralph oli kuollut. – Tunnetteko te murhaajan? hän kysyi nuorisoryhmän huoltajalta.
Cathy Parker epäröi ensin, mutta kertoi sitten totuuden. – Se oli kummitus.
-Sehän on mieletöntä! asianajaja karjaisi, - eihän kummituksia ole olemassa.
Cathy meni neuvottomaksi ja hän veti esiin minun nimeni. – Ylitarkastaja Sinclair on todistajani.
Niin sain Paul Sorvinon kimppuuni ja siinä olikin enemmän kuin tarpeeksi.

Arvio: Hautakivikopla on suoraa jatkoa Ruumislinnan kummitukselle. Toisen poikansa menettänyt gangsteripomo Logan Costellon asianajaja Paul Sorvino ärjyy kostoa John Sinclairille, sillä hänen mukaansa Scotland Yardin aaveidenmetsästäjä on vastuussa tapahtumista. Niinpä hän värvää hirviöittentekijän Marvin Mondon ja supervampyyri Vampiro-del-marin tekemään selvää ystävästämme. Avukseen he juonittelevat pahamaineiset Cornettin veljekset, jotka tunnetaan myös Hautakivikoplana. Ennen kuin joukko käy Johnin kimppuun, Vampiro-del-mar särpii veljesten elämännesteet kurkkuunsa ja tekee heistä kaltaisiaan.

Hautakivikopla on varsin tavanomainen kostotarina ja sellaisenaan helposti unohdettava väliinputoaja Yöjuttu-sarjassa. Vampiro-del-marin ja Mondon mukaantuloista plussaa, mutta loppuhuipentuma vetää taas maton lukijan jalkojen alta – yliluonnollisuuksiin on toisaalta vähän liian helppoa turvautua. Teksti on miellyttävää lukea ja tekstausvirheitä on tavallista vähemmän. Kansikuva on mitä on, eipä sillä ole juuri tekemistä sisällön kanssa. Tarina julkaistiin uudelleen numerona 6/1992.

Lainaus: Olento näytti suoraan kauhuelokuvasta reväistyltä hirviöltä! Valtavankokoinen leveäharteinen ja kivikovien, vihreänharmaitten lihasten peittämä vartalo. Takkuinen hiuskuontalo valui arpien ja uurteitten peittämille kasvoille ja leveästä suuaukosta välähtelivät teräsnauloja muistuttavat piikkihampaat. Erityisen pitkät olivat kulmahampaat, hirmuiset torahampaat, joiden avulla se pystyi helpommin hankkimaan itselleen elintärkeää ja olemassaolonsa kannalta ehdottoman välttämätöntä ainetta. Verta.
Olion nimi oli Vampiro-del-mar!


Copyright © Bastei-Verlag, Gustav Lübbe, Bergisch Gladbach, Germany
Saksankielinen teos: Die Grabstein-Bande (GJS Nr. 180)
Suomentanut: Heikki Haveri
Kustantaja: Kolmiokirja Oy, Oulu
Vastaava toimittaja: Kirsi Hintsanen
Ulkoasu: Jouko Similä
Ilmestymispvm: 15.9.1982
Hinta: 6,50 mk